Eräänä leppoisana yönä kulki pitkin Waladynkan oikeaa rantaa,
Dniesteriä kohden, saattue ratsumiehiä, toistakymmentä henkeä.
He ratsastivat aivan verkalleen, melkein käyttöä. Edellimmäisenä,
muutaman kymmenen askeleen etäisyydessä toisista, kulki kaksi
ratsastajaa, ikäänkuin etuvartiostona, vaikka heillä nähtävästi
ei ollut mitään syytä vartioimiseen ja silmälläpitoon, koska he
kaiken aikaa keskustelivat eivätkä mitenkään tarkanneet ympäristöä,
vähänpäästä pidättivät hevosiaan ja katsahtivat saattueen toisiin
jäseniin. Vihdoin eräs heistä huusi:
-- Verkalleen, verkalleen!
Ja saattue hiljensi vieläkin kulkuansa, nyt se tuskin ensinkään
liikkui eteenpäin. Vihdoin päästiin pois mäen peitosta, joka oli
varjostanut retkikuntaa, ja tultiin aukealle kentälle, jota kuutamo
kirkkaasti valaisi. Silloin saattoi huomata, minkätähden kulku kävi
niin varovasti: karavaanin keskellä kuljetti kaksi rinnakkain käyvää
hevosta satuloihin kiinnitettyjä paareja, joilla lepäsi joku ihminen.
Hopeiset säteet valaisivat hänen kalpeita kasvojaan ja suljettuja
silmiään.
Paarien jäljessä ratsasti kymmenkunta asestettua miestä. Siitä
päättäen, ettei heidän keihäisiinsä ollut kiinnitetty pieniä lippuja,
saattoi olettaa, että he olivat kasakoita. Muutamat heistä taluttivat
perässään ohjaksista kuormitettuja ratsuja, toiset ratsastivat
valtoimina, ja vaikka nuo kaksi, jotka ratsastivat etunenässä,
näyttivätkin olevan aivan välinpitämättömiä ympäristöstään, niin
katselivat he kuitenkin levottomasti joka taholle. Ja kuitenkin
tuntui seutu olevan täydellistä erämaata.
Hiljaisuutta katkaisivat vain hevoskavioiden töminä ja jommankumman
eturatsastajan huutelu, hänen vähänpäästä toistellessaan varoitustaan:
-- Verkalleen, varovasti!
Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen.
-- Horpyna, onko vielä pitkältäkin? kysyi hän.
Toveri, jota puhuteltiin Horpynaksi ja joka todellisuudessa oli
kasakaksi puettu jättiläiskokoinen tyttö, katsahti tähtitaivasta
kohti ja vastasi:
-- Ei ole enään pitkältä. Tulemme perille ennen puoliyötä. Kun olemme
kulkeneet Paholaisen-Rajapyykin ja Tatarilaiskummun ohi, niin tulee
heti Pirunkuoppa. Oi, sen läpi olisikin paha ajaa puoliyön jälkeen,
ennen kukonlaulua. Minä kyllä saattaisin, mutta teille se voisi olla
paha.
Ensimäinen ratsastaja kohautti olkapäitään:
-- Tiedänhän minä, sanoi hän, -- että sinulla on paholainen veljenä,
mutta paholaista vastaan on keinoja.
-- Olipahan paholainen tai ei, niin mitään keinoja ei löydy, vastasi
Horpyna. -- Jos sinä, haukkaseni, hakisit vaikkapa koko maailmasta
piilopaikkaa ruhtinattarellesi, niin et löytäisi parempaa. Sieltä ei
kukaan kulje ulos puoliyön jälkeen paitsi minun kanssani ja siihen
rotkoon ei ole vielä yksikään elävä mies pistänyt jalkaansa. Jos
joku haluaa povausta, niin hän jää seisomaan rotkon eteen ja odottaa
kunnes minä tulen ulos. Sinun ei tarvitse pelätä, sinne eivät tule
ljahit eivätkä tatarit, eikä kukaan muukaan. Pirunkuoppa on kauhea
paikka, sen saat itse nähdä.
-- Olkoonpa kuinka kauhea tahansa, kun minä sanon että tulen, niin
tulen milloin tahdon.
-- Varsinkin päivällä.
-- Milloin vain tahdon. Jos piru asettuu poikkiteloin, niin minä otan
häntä sarvista kiinni.
-- Ohoh, Bohun, Bohun!
-- Ohoh, tyttöseni! Älä ole huolissasi minusta, se ei ole sinun
asiasi, periikö minut piru vai ei. Sen vain minä sanon sinulle: hoida
sinä asiasi pirujen kanssa niinkuin tahdot, kun vain ruhtinattarelle
ei mitään tapahdu, sillä jos hänelle jotakin tapahtuu, niin silloin
eivät sinua minun käsistäni revi pirut eivätkä vamppyyrit.
-- Kerran minut jo on upotettu veteen, kun asuin veljeni kanssa
Donin puolella, ja toisella kerralla ajoi mestari Jampolissa pääni
paljaaksi. Pelastuin kuin pelastuinkin sittenkin. Mutta se nyt on
eri asia. Ystävyydestä sinua kohtaan minä häntä suojelen, niin ettei
pahojen henkien takia yksikään hiuskarva putoa hänen päästään. Ja
ihmisiltä hän minun luonani on turvassa. Ei hän enään pääse sinulta
karkuun.
-- Sinä pöllö, jos noin puhut, niin miksikä sitten povasit minulle
onnettomuutta ja miksikä huusit minun korvaani: ljahi on hänen
luonansa, ljahi on hänen luonansa.
-- En minä sitä sanonut, vaan henget. Mutta ehkä asiat jo ovat
muuttuneet. Huomenna minä povaan sinulle myllynpyörän vedessä.
Vedessä saattaa kaikki nähdä selkeästi, täytyy vain katsella kauvan.
Saat itse nähdä. Mutta sinähän olet raivohullu koira: jos sinulle
sanoo totuuden, niin suutut ja tartut kirveeseen...
Keskustelu katkesi. Kuului vain kavioiden töminä kiviä vastaan ja
joitakin joen puolelta tulevia ääniä, jotka muistuttivat arohevosten
korskumista.
Bohun ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin ääniin, jotka
kuitenkin keskellä yötä saattoivat tuntua oudoilta. Hän kohotti
kasvonsa kuuta kohden ja vaipui syviin mietteisiin.
-- Horpyna, sanoi hän hetken perästä.
-- Mikä on hätänä?
-- Sinä olet noita ja varmaan tiedät, onko sellaista ruohoa, että jos
sen sekoittaa juomaan, niin täytyy rakastua? Tarkoitan lemmenruohoa.
-- Tiedänhän minä lemmenruohon. Mutta sinun onnettomuudessasi ei auta
edes lemmenruoho. Jos ruhtinatar ei rakastaisi toista, niin silloin
voisi vain antaa hänelle juotavaksi sitä ruohoa, mutta jos hän
rakastaa, niin tiedätkö mitä silloin tapahtuu...
-- No mitä?
-- Silloin hän rakastuu vielä enemmän siihen toiseen.
-- Mene hiiteen lemmenruohoinesi. Sinä povaat huonosti etkä kykene
auttamaan minua.
-- Kuuleppa nyt. Minä tunnen erään toisen ruohon, joka kasvaa maassa.
Kun sitä juo, niin makaa kaksi päivää ja kaksi yötä kuin kanto, eikä
tiedä maailmasta mitään. Minä annan hänelle sitä ruohoa ja sitten...
Kasakka pudistelihe satulassaan ja tuijotti noitaa silmiin, jotka
pimeässä kiiluivat.
-- Mitä sinä siellä rääkyt? kysyi hän.
-- Ei enään puhuta siitä asiasta! huudahti noita ja puhkesi suureen,
tamman hirnuntaa muistuttavaan nauruun.
Hänen naurunsa hajaantui pahaaennustavan kaiun kantamana rotkon
kuoppiin.
-- Narttu, sanoi kasakka.
Sitten hänen silmiensä kiilu vähitellen sammui, hän vaipui uudestaan
mietteisiinsä ja alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.
-- Ei, ei, kun me valloitimme Barin, juoksin minä ensimäisenä
luostariin puolustaakseni neitoa juopuneilta ja särkeäkseni kallon
jokaiselta, joka koskisi häneen. Ja hän sysäsi itseensä veitsen eikä
nyt tiedä mitään maailman menosta. Jos minä vielä kosketan häneen
kädelläni, niin sysää hän itseensä veitsen uudelleen, tai juoksee
jokeen. Eihän häntä voi vartioida.
-- Sinä olet sielultasi ljahi etkä kasakka, kun et tahdo vangita
tyttöä kasakan tapaan.
-- Jospa olisinkin ljahi! huudahti Bohun, -- jospa olisinkin ljahi!
Ja hän tarttui molemmin käsin lakkiinsa, sillä tuska iski häneen
kyntensä.
-- Kylläpä on tuo ljahitar sinut tenhonnut, murahteli Horpyna.
-- Onpa taitanut tenhota, vastasi kasakka surullisesti. -- Jospa
ensimäinen kuula sattuisikin minuun, jospa lopettaisinkin tämän
koiran-elämäni paalussa. Minä tahdon vain tuota yhtä ainoaa
maailmassa eikä tuo yksi ainoa tahdo minua.
-- Hölmö! huudahti Horpyna vihaisena, -- hänhän on sinulla.
-- Pidä suusi kiinni! huusi kasakka vimmoissaan. -- Ja jos hän surmaa
itsensä -- niin mitä teen sitten? Minä revin sinut kappaleiksi,
revin itsenikin ja lyön pääni rikki kiveä vastaan, puren ihmisiä
kuin koira. Hänen puolestansa minä antaisin henkeni, kasakkakunniani
antaisin, pakenisin tuonne kauvas Jahorlikin taa, rykmenttieni luota,
maailman taakse, levätäkseni, elääkseni hänen kanssansa ja hänen
luonansa... Ja kuinka on käynyt? Hän on syössyt itseensä veitsen,
ja kenen tähden? Minun tähteni! Hän on syössyt itseensä veitsen,
kuuletko!
-- Ei hänelle mitään tapahdu, ei hän kuole.
-- Mutta jos hän kuolisi, niin minä naulaisin sinut ovenpieleen.
-- Sinulla ei ole mitään valtaa häneen.
-- Ei ole, ei ole. Mieluummin soisin hänen iskevän minuun puukon.
Jospa hän tappaisi minut, niin olisi parempi.
-- Tyhmä ljahitar, jospa hän ymmärtäisi vapaaehtoisesti suostua
sinuun. Mistäs hän paremmankaan löytää.
-- Pane sinä se asia kuntoon, niin minä kaadan sinun patasi täyteen
dukaatteja ja toisen täyteen helmiä. Me saimme Barissa aika määrän
saalista ja ennestäänkin sitä oli.
-- Sinä olet rikas kuin ruhtinas Jarema itse ja kuuluisa olet.
Sanotaan, että itse Krywonos pelkää sinua.
Kasakka heilautti kättään.
-- Mitäs se minua auttaa, kun sydäntä särkee... Taasen hiljeni. Joen
ranta kävi yhä villimmäksi ja autiommaksi. Kuun kalpea valo antoi
puille ja kalliolle haaveelliset muodot. Vihdoin sanoi Horpyna:
-- Tässä on Paholaisen-Rajapyykki, nyt täytyy ratsastaa yhdessä.
-- Miksi niin?
-- Täällä on pahalla valta.
He pidättivät hevosensa ja hetken perästä yhtyi heihin takaapäin
tuleva saattue.
Bohun nousi varpailleen astuimissa ja katsahti paareihin.
-- Nukkuuko hän? kysyi hän.
-- Nukkuu, vastasi vanha kasakka. -- Makeasti kuin lapsi.
-- Minähän annoin hänelle unijuomaa, sanoi noita.
-- Hiljaa, varovaisesti! komensi Bohun, tähdäten nukkuvaan silmänsä,
-- ettette herättäisi häntä. Kuu paistaa suoraan hänen kasvoihinsa,
tuon sydänkäpyseni!
-- Lempeästi paistaakin eikä herätä, kuiskasi yksi kasakoista.
Saattue kulki yhä edelleen. Pian tultiin Paholaisen-Rajapyykille.
Se oli kumpu aivan joen varrella, matala ja ympyriäinen, ikäänkuin
maahan laskettu pyöreä kilpi. Kuu valoi siihen kauttaaltaan
hohdettaan, valaisten valkeat, pitkin kummun pintaa siroitetut kivet.
Paikoittain olivat kivet asetetut yksittäin, paikoittain ne taas
muodostivat ryhmiä, ikäänkuin olisivat olleet jonkun rakennuksen,
hävitetyn linnan tai kirkon jätteitä. Siellä täällä törrötti
kaakeleita, joiden päät olivat pystyssä maassa niinkuin hautakivet
kirkkomaalla. Koko kumpu oli kuin yksi ainoa suuri raunio ja ehkäpä
täällä joskus ammoin, kenties Jagellojen aikana, olikin pulpunnut
ihmiselämää. Nyt oli kumpu ja koko seutu aina Raszkiin asti autiota
erämaata, jossa piti tyyssijaansa vain villipeto ja öisin kirotut
henget, jotka silloin karkeloivat tanhujansa.
Kun saattue oli päässyt puoliväliin kumpua, muuttui tähänastinen
kevyt tuulenhenki oikeaksi vihuriksi, joka alkoi lennellä yli
kummun, synkästi ja pahaaennustavasti vihellellen. Ja silloin
tuntui kasakoista siltä kuin näiden raunioiden keskeltä olisi
kuulunut raskaita huokauksia, tullen painon alle puserretuista
rinnoista, joitakin surullisia valituksia, naurunhohotuksia, itkua
ja lasten vitinää. Koko kumpu alkoi ikäänkuin elää ja huutaa eri
äänillä. Kivien takaa kurkisteli esiin pitkiä tummia hahmoja, joiden
kummalliset varjot hiljaa kuljeskelivat kivien välitse. Kaukana
hämärässä välkkyi joitakin valoja, jotka muistuttivat suden silmiä ja
vihdoin alkoi kummun toisesta päästä, taajimman raunioläjän keskeltä
kuulua matalaa, kurkusta lähtenyttä ulvontaa, jota heti säestivät
toiset ulvovat äänet.
-- Ovatkohan ne hätääntyneitä ja nälkäisiä? kuiskasi eräs nuori
kasakka, kääntyen vanhan esaulin puoleen.
-- Ei, ne ovat vamppyyreja, vastasi esauli vieläkin hiljemmin.
-- Oi armahda, hyvä Jumala! huudahtivat pelästyneinä kaikki muut,
paljastaen päänsä ja hartaasti ristiten itsensä.
Hevoset alkoivat heristellä korviaan ja korskia. Horpyna, joka
ratsasti saattueen etunenässä, mutisi puoliääneen epäselviä sanoja,
ikäänkuin lukien jotakin paholaisen isämeitää. Vasta kun he olivat
saapuneet kummun toiselle syrjälle, kääntyi hän ja sanoi:
-- No, nyt on jo paha ohitse. Minun täytyy kuin täytyykin pitää niitä
kirouksessa, sillä ne ovat hyvin nälkäisiä.
Huojennuksen hengähdys pääsi kaikkien rinnasta. Bohun ja Horpyna
ratsastivat taasen edellä ja kasakat, jotka hetki sitten olivat
pidättäneet henkeänsä, alkoivat kuiskailla toisilleen ja keskustella.
Jokainen muistutteli, miten joskus henget tai vamppyyrit olivat
sattuneet hänen tiellensä.
-- Jos ei olisi ollut tuota Horpynaa, niin emme me olisi päässeet
tästä läpi, huomautti yksi.
-- Se on voimakas noita. Mutta meidän atamanimmepa ei pelkää
paholaistakaan. Hän ei katsellut eikä kuunnellut, vaan tähysti koko
ajan kultaseensa.
-- Jospa hänelle vain tapahtuisi sekin, mikä kerran tapahtui minulle,
niin ei hän olisi niin välinpitämätön, sanoi vanha esauli.
-- Mitäs teille sitten tapahtui, isä Owsiwuj?
-- Minä ratsastin kerran Reimentarowkasta Hulapoleen ja satuin
öiseen aikaan kulkemaan hautojen ohi. Yhtäkkiä huomaan, että joku
hypähtää takaapäin eräästä haudasta minun satulaani. Minä käännyn
katsomaan taakseni: se on lapsi, sininen, kalpea lapsi. Nähtävästi
olivat tatarit vieneet sen äitineen vangiksi ja se oli kuollut ilman
kastetta. Sen silmät palavat kuin kynttilät ja se vikisee pahasti.
Satulasta se hyppäsi kaulaani, niin että tuossa tunsi, kuinka se
puri minua korvan taakse. Oi hyvä Jumala sentään, se oli vamppyyri!
Mutta minäpä olinkin kauvan palvellut Valakiassa, jossa vamppyyreja
on enemmän kuin ihmisiä ja sielläpä on niitä vastaan keksitty keinot.
Minäpä hyppään hevosen selästä alas ja lyön puukkoni maahan: "Huku ja
häviä!" Ja se älähti ja kimmahti kiinni puukonpäähän ja juoksi sitten
terää pitkin maan alle. Mutta minä vedin maahan ristin ja ajoin
edelleen.
-- Onko siellä Valakiassa niin paljon vamppyyreja, hyvä isä?
-- Joka toisesta valakialaisesta tulee kuoleman jälkeen vamppyyri
ja valakialaiset vamppyyrit ovat pahimmat kaikista. Siellä niitä
sanotaan "brukolakeiksi".
-- Mutta kumpiko on väkevämpi, paholainen vai vamppyyri?
-- Paholainen on väkevämpi, mutta vamppyyri on vimmatumpi. Jos
tuollaista paholaista sattuu tarvitsemaan avukseen, niin se kyllä
palvelee sinua, mutta vamppyyreista ei ole mihinkään, ne vainuavat
vain verta. Mutta paholainen on aina niiden herra.
-- Mutta Horpynapa komentaa paholaisia.
-- Aivan oikein, niinkauvan kuin hän elää, niinkauvan hän niitä
komentaa. Jollei hänellä olisi valtaa niiden yli, niin ei atamani
uskoisi hänen haltuunsa käköstänsä, sillä vamppyyrit himoitsevat
kaikista enimmän juuri tytönverta.
-- Mutta minä olen kuullut, että ne eivät pääse viattoman sielun luo.
-- Niin, eivät ne sielua saakkaan valtaansa, mutta ruumiin.
-- Ja sääli olisi sellaista kaunotarta, hän kun on niin punainen ja
valkoinen. Kyllä se meidän atamani tiesi mitä Barista otti.
Owsiwuj maiskautti suutaan.
-- Se on totta se, hän on kultainen ljahitar.
-- Mutta minun on häntä sääli, sanoi nuori kasakka. -- Kun me panimme
hänet paareille, niin hän pani valkeat kätensä ristiin ja pyysi
pyytämistään. Tapa, sanoi hän, mutta älä tuhoa onnetonta!
-- Ei hänelle tapahdu mitään pahaa. Keskustelu katkesi Horpynan
lähestyessä.
-- Hei pojat, sanoi noita, -- nyt saavutaan Tatarilaisaukealle. Mutta
älkää pelätkö, täällä on vuodessa vain yksi kauhea yö ja Pirunrotko
ja minun taloni tulevat jo pian.
Todella alkoi samassa kuulua koirien haukuntaa. Saattue ajoi sisään
rotkon suusta, jonka seinä aleni pystysuorana jokea kohden. Siellä
oli niin ahdasta, että tuskin neljä ratsastajaa mahtui kulkemaan
rinnatusten. Rotkon pohjalla pulppusi lähde, välähdellen kuutamossa
kuin käärme ja vuolaasti juosten jokeen. Sitä mukaan kuin saattue
kulki eteenpäin, laajenivat kuitenkin jyrkät, pystysuorat seinät
yhä leveämmälle, muodostaen jotenkin laajan aukeaman, joka kohosi
loivasti ylöspäin, molemmilta puolen kallion sulkemana. Sen pohjaa
peittivät siellä täällä korkeat puut. Tuuli ei tuntunut tänne. Puista
laskeutui maahan pitkiä mustia varjoja ja kuutamon valamalla alalla
kiilteli joitakin valkoisia ympyriäisiä tai soikeita esineitä, jotka
kasakat kauhukseen huomasivat pääkalloiksi tai ihmisten luiksi. He
katselivat avuttomina ympärilleen, vähänpäästä tehden ristinmerkkejä
rinnalleen ja otsalleen. Samassa välähti puiden välistä jokin
valo ja kaksi suurta, kauheaa mustaa koiraa ryntäsi esiin, silmät
kiiluen, haukkuen ja ulvoen, kun näkivät miehet ja hevoset.
Kuullessaan Horpynan äänen, ne vihdoin vaikenivat ja alkoivat luikkia
ratsastajien ympärillä, nuuskien ja läähättäen.
-- Kylläpä ne ovat suuria, kuiskasivat kasakat.
-- Eivät ne koiria ole, murisi vanha Owsiwuj äänellä, joka ilmaisi
syvää vakaumusta.
Samassa ilmaantui puitten välitse näkyviin maja ja sen takana talli
ja vielä kauvempana ja korkeammalla jokin tumma rakennus. Maja oli
näöltään säädyllinen ja tilava, akkunoissa välkkyi valo.
-- Tässä on minun taloni, sanoi Horpyna Bohunille, -- ja tuolla on
mylly, joka ei jauha viljaa, vaan palvelee meidän tarvettamme: minä
povaan sen pyörässä kierivässä vedessä. Povaan minä sinullekin.
Nuori neito tulee asumaan tuvassa, mutta koska sinä ensin tahdot
koristaa seinät, niin täytyy minun siksi aikaa siirtää hänet toiselle
puolelle. Pysähtykää nyt ja astukaa alas hevosten selästä.
Saattue seisahtui ja Horpyna alkoi huutaa:
-- Tsheremis hoi-hoi!
Jokin ihmishahmo, palava pärekimppu kädessä, astui ulos majasta ja,
kohottaen tulta ylöspäin, alkoi vaieten tarkastella saapuneita.
Hän oli vanha mies, tavattoman ruma, pienikokoinen, melkein kääpiö.
Hänen kasvonsa olivat litteät, neliskulmaiset, silmät vinot ja kapeat
kuin mitkäkin raot.
-- Mikä piru sinä olet? kysyi Bohun.
-- Älä kysy häneltä, sanoi jättiläiskokoinen nainen, -- häneltä on
kieli leikattu poikki.
-- Tule tänne lähemmäksi.
-- Kuule, sanoi nainen taasen, -- ehkä me veisimme neidon myllylle.
Täällä voivat kasakat sillaikaa verhota tuvan seinät ja lyödä nauloja
seiniin, ettei hän herää.
Kasakat astuivat alas hevosen selästä ja alkoivat varovasti irroittaa
paareja. Bohun itse valvoi suurimmalla huolenpidolla työtä ja piteli
omin käsin kiinni paariin toisesta päästä, kun neito kannettiin
myllylle. Kääpiö käveli edellä, valaisten päreellä tietä. Ruhtinatar,
jolle Horpyna oli antanut nukuttavaa ruohokeitosta, ei ensinkään
herännyt, vain hänen silmälautansa rävähtelivät hiukkasen päreen
valosta. Nuo punaiset välkkeet panivat hänen kasvonsa elämään.
Ehkäpä ihanat unennäötkin tuudittelivat tyttöä, sillä hän hymähteli
suloisesti tämän hautaussaattoa muistuttavan kulun kestäessä. Bohun
katseli häneen katselemistaan ja hänen sydämensä sykki niin että se
oli halkeamaisillaan.
-- Armaani, käköseni, kuiskasi hän hiljaa ja hänen julmat ja samalla
kauniit kasvonsa kävivät leppeiksi ja niissä paloi suuri lemmentuli.
Rakkaus oli hänet vallannut ja se anasti hänet yhä enemmän haltuunsa
niinkuin kulkijan unohtama tuli ottaa haltuunsa villit arot.
Horpyna, joka astui hänen rinnallaan virkkoi:
-- Kun hän herää tuosta unesta, niin hän on terve. Haava paranee ja
hänestä tulee kuin tuleekin terve.
-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos, vastasi Bohun. Sillävälin olivat
kasakat alkaneet purkaa kuuden hevosen satulaan sälytettyä kuormaa ja
ottaa esiin Barissa valloitettua saalista: mattoja, verhoja ja muita
kalleuksia. Tuvan pesään sytytettiin suuri tuli ja toisten kantaessa
huoneeseen yhä uusia seinäpeittoja sovittelivat toiset niitä puisille
seinille. Bohun ei ollut ainoastaan suunnitellut turvallista häkkiä
linnulleen, vaan myöskin käskenyt koristaa sen, jotta vankeus ei
tuntuisi linnusta liian sietämättömältä. Pian hän myöskin itse palasi
myllyltä, valvoakseen työn kulkua. Yö kului ja kuu oli jo vetänyt
pois kalpean valonsa kallioiden harjalta, kun tuvassa yhä vielä
kuului vasaroiden hillittyä koputusta. Yksinkertainen tupa alkoi
yhä enemmän näyttää herrashuoneelta. Vihdoin, kun seinät jo olivat
verhotut ja permannolle oli asetettu lautoja, tuotiin sinne nukkuva
ruhtinatar. Hänet laskettiin pehmeille tyynyille.
Nyt hiljeni kaikki. Vain tallista kuului vielä jonkun aikaa keskellä
hiljaisuutta naurunpurskahduksia, jotka muistuttivat hevosen
hirnuntaa. Nuori noita siellä leikki heinissä kasakkain kanssa,
vuoroin lyöden, vuoroin suudellen heitä.