Se on niin hullunkurinen juttu, ettei sitä käsitä millään järjellä!
Otso Okkola, jonka piti kirjoittaa juhlaruno arpajaisiin, on kadonnut
kaupungista -- rouvansa kanssa! Rouvan on huhujen mukaan aikoja
sitten pitänyt olla Tukholmassa. Mutta nyt ovat he kuin vastanainut,
rakastunut pari ikään tavanneet toisensa Oopperakellarissa, istuneet
kahden myöhään yöhön samppanjan ääressä ja aamulla on heidän nähty,
mukanaan suuret matka-arkut ja hatturasiat ajavan asemalle. He ovat
lunastaneet ensi luokan liput Hankoon ja siitä on sitten tie avoinna
eteenpäin.
Koko kaupunki puhuu tästä. Ollaan närkästyneitä Otso Okkolalle,
että hän ensin antaa aihetta eroamishuhuihin ja sitten lähteekin
tipotiehensä rouvansa kanssa. Otso Okkola on vetänyt Helsinkiä nenästä
ja Helsinki on suuttunut.
Suuttuneet ovat myöskin arpajaistoimikunnan rouvat. Juhlarunon piti
korvata puhekin. Nyt täytyy tilalle keksiä jotakin muuta. Musiikkia saa
tietysti helpommin, mutta ohjelmassa on sitä muutenkin. Hermostuneina
keskustelevat rouvat asiasta, polttavassa kiireessä järjestelläään
juhlasalia ja kohteliaina ottaessaan vastaan voittoja. Ei ole muuta
neuvoa kuin että Aarne Koskinen ja joku muu herra pukevat ylleen
frakit ja lähtevät pyytämään rouva Nerva Taminia. Hän on ainoa
suurista laulajattarista, joka on kaupungissa ja hän voi olla hyvin
rakastettava, jos hänet osaa ottaa oikealta kannalta. Aarne Koskinen
kyllä tuntee diivat ja heidän oikkunsa.
Nuoret arkkitehdit johtavat koristustyötä juhlasalissa. He seisovat
huimaavan korkeilla tikapuilla, juoksuttaen vihreää köynnöstä ja
herkullista silkkipaperia kaikkiin suuntiin. Arpajaisten päävoitto,
ylpeä, musta orhi, lähtee samana hetkenä, jolloin voittonäyttely
avataan, silkkinauhain koristamana juoksemaan pitkin Helsingin
pääkatuja. Kun se kepeästi tanssien tulee, tiu'ut helisten kaulalla,
niin kaikki kadullakävelijät kääntyvät ympäri ja kysyvät toisiltaan
mitä taulussa rattaiden takana seisoi, ja pikkupojat karkaavat
rattaiden perässä katukulmasta toiseen ja työntävät häikäilemättä
syrjään ketä eteen sattuu. Voittojen runsaus on suuri. Liikuttavasti
ovat kaikkinaiset seurat pitkin maaseutua ommelleet pöytäliinansa
tai keinutuolimattonsa. Niitä noudetaan yhä vielä yhtämittaa
pikatavaratoimistosta. Rouvat jo unohtavat juhlarunoharmin tämän
loistavan menestyksen rinnalla. Ennakkoarpojen menekki on sekin
ollut niin suuri, että säästämällä täytyy säästää jokin osa arpoja
illaksi. Pääsyliput iltamaan ovat kaikki myydyt. Toimikunta vain
pahoittelee, ettei pantu hintoja korkeammiksi. Kaiken aamupäivän soi
juhlahuoneustossa torvisoitto, yleisö liikkuu päällysvaatteissaan,
toimeenpanijarouvat hääräävät silkkipuseroissaan ja arvanmyyjättäret
sunnuntaipuvuissaan. Koristukset odottavat salaperäisinä, ikäänkuin
nukkuisivat, iltaa. Permanto on tahmeana katulokaa ja avatuita, tyhjiä
arpalippuja. Ulkona sataa.
Tulee sitten ilta, herkulliset värivivahdukset heräävät ja ihmisvirta
tulvii sisään. Salissa on rouvia maailmannaisten silkkipuvuissa,
hiukset muodikkaalla kampauksella, helmet kaulalla, siellä on nuoria
tyttöjä, kukkasia hiuksissa, olkapäät kainosti paljaina. Siellä on
ensi sivistyspolven tyttösiä kansallispuvuissa, tukat valtoimina
hartioilla, mutta enimmäkseen siellä on naisia yksinkertaisissa,
korkeakauluksisissa villapuvuissa. Juhla-airueet hääräävät tärkeän
näköisinä, pitkät silkkinauhat sidottuina yli olkapään. Kaikkien
suomalaisten ylioppilasosakuntien värit ovat edustettuina ja yleisöä
on kaikista puolueista. Mutta juhlaan ei tule sitä perhekokouksen
lämpöä, joka on puoluejuhlissa, ihmiset tarkastelevat toisiaan kaukaa
ja virallisesti ja ohjelmanumerotkin vastaanotetaan virallisin
kättentaputuksin. Vasta kuvaelmat ja tanssi saavat virkeyden valveille.
Päät taipuvat vastatusten ja uteliaasti kuiskaillaan: kuka se oli, kuka
se oli? Suurin osa esiintyjiä on vanhaa, tuttua kuvaelmaväkeä, mutta
uudet tulokkaat herättävät huomiota. Toisista ei saada selvää kuin
juhla-airueiden kautta ja heidän nimensä kulkevat sitten suusta suuhun
läpi salin. Koko ohjelman aikana ei tule yhtä ainoaa nousun kohtaa,
ja vasta keskilattian tyhjennyttyä ja valssin sävelen alkaessa soida,
pääsee saliin se hiukan huumaava tunnelma, jonka kaunis valssisävel
aina synnyttää. Juhlakoristeetkin pääsevät vasta nyt oikeuksiinsa.
Sylvi Vaarnakoski, pukeutuneena halpaan, vaaleansiniseen silkkiin,
hiukset muodikkaalla kampauksella, kiharoissa vaaleanpunaisia
tekoruusuja, astelee viuhkaa löyhytellen jo virkamieheksi päässeen
näköisen herrasmiehen käsikoukussa salin poikki "supeeraamaan". Rouva
Forsberg, vaaleanharmaassa silkissä, puhelee innoissaan muiden rouvien
kanssa, mutta seuraa kaiken aikaa näkymättömin elein tyttäriään.
Virkamies on Sylvistä aika huvitettu. Hän on erittäin hyvissä varoissa,
mutta muuten on hänen elämästään puhuttu yhtä ja toista. Elma Vaurio
tummansinisessä, ruumiinmukaisessa samettipuvussa, häikäisevän kauniina
ja elämään kyllästyneenä suuntaa kokonaisessa herraparvessa askeliaan
niinikään ruokasaliin. Brittaa tanssitetaan taukoamatta. Hän ja Meri
Nikkilä ovat alituiseen permannolla. He tanssivatkin niin sulavasti,
ettei kukaan vedä vertoja heille. Hilja Haapanen veti, mutta hän on
nyt mennyttä. Missä hän mahtaneekaan olla -- on ehkä lähtenyt kotiin.
Sellaista se on, kun uhmaa. Hänen kihlauksensa on nyt purettu. Ei hän
enää ollut neiti Breden häissäkään -- häntä ei kutsuttu. Ymmärtäähän
sen. Hän tanssi kai tänään viimeisen tanssinsa kuvaelmassa -- hyvin
se kyllä meni. Mutta kovin hermostunut hän oli ollut pukeutuessaan,
jokin sormus oli sattumalta pudonnut permannolle ja hän oli siitä
säikähtänyt niin, että purskahti itkuun. Siellä se ylioppilas yhä asuu
hänen kodissaan. Sääli äitiä ja tätiä!... Tanssin aikana istuessa
pitkin seiniä riittää rouvilla pitkältä puheenaihetta Hiljasta. --
Tyyne Leinonen näkyy savolaismurteellaan ja reippaudellaan pitävän
naurussa kokonaisia ryhmäkuntia. Hauskaa on myöskin Kaino Autereella,
Linda Kaislalla ja Anni Koskisella. He ovat yleisen huomion alaisina,
kuvaelmassa kun ovat olleet mukana. Rouva Forsberg kaipaa Elsaa. Jos
hän tuntee tyttärensä oikein, niin hän nyt istuu jossakin ryhmässä
väittelemässä raittiusasiasta tai on hän koonnut Sovinnon toimikunnan
jäsenet johonkin nurkkaan ja pitää kokousta heidän kanssaan. Tai
ehkä hän istuu Hiljan kanssa sättimässä pahaa maailmaa -- sekin on
mahdollista.
Tämä olettaminen oli siinä määrässä oikea, että Elsa todella oli Hiljan
kanssa. He istuivat naisten pukuhuoneessa vaatteiden, laatikkojen,
koppien, maalirasioiden ja kaikenlaisen helyn sekamelskassa.
-- Sinä jäät tänne tanssimaan! taivutteli Elsa. -- Mikä sinua nyt ajaa
kotiin? Mikä sinun on? Sinä olet niin valvoneen ja surkean näköinen.
Etkä sinä kerro minulle mitään. Minä kannan aina kaikki huoleni
suoraa päätä sinulle. Eihän minulla ole mitään sydämen suruja -- ne
koskevat lukujani tai Sovintoa tai muuta sellaista, mutta ne ovat joka
tapauksessa minun huoliani. Odota sinä, jahka minäkin rupean salaamaan
sinulta! Tietäisipä se Armas vain, miten huonoksi sinä täällä käyt...
Mutta Hilja, mikä sinulle tuli? Herran tähden, minä lähden saattamaan
sinua kotiin. Ovathan sinun vaatteesi toisella puolella?
Hilja oli ollut mykkä ja poissaoleva. Kuin unessa hän oli tullut tänne,
pukeutunut, tanssinut ja ottanut ylleen valkoisen pukunsa. Miksi hän
olikaan pukeutunut juhlapukuun? Tottumuksesta kai. Sillä ei hänen
tarkoituksensa ollut jäädä tänne. Kun hän ajatteli, että hänen pitää
astella suuren salin läpi, missä on musiikkia ja tanssivia pareja,
oli se hänestä tuntunut samalta kuin puoliyön hetkellä lähteä yksin
kirkkomaalle. Hän käsitti kuitenkin, että sen täytyy tapahtua ja
komensi jalkansa tottelemaan.
Kotiin hän lähtee ja kotona on häntä vastassa jotakin niin
peloittavaa, ettei hän laisinkaan käsitä sitä pohjaan saakka. Hänen
kirjoituspöydällään on pieni rasia...
Kuinka hullunkurista, ajatteli hän, kun sali avautui heidän eteensä,
että täysikasvaneet ihmiset hyppivät tuossa. Ja siinä joukossa olen
minä itse hyppinyt. Eikö se nyt ole hullua? Toiset istuvat pitkin
seiniä ja toiset menevät sinne kumartelemaan. Mikseivät kaikki, joiden
tekee mieli, itse lähde lattialle? On sellainen tapa, ettei lähdetä
pyytämättä ja suuri osa, joka haluaisi tanssia, ei siten saakaan tehdä
sitä... Meri Nikkilä liiteli Hiljan ja Elsan sivuitse vaahdonkevyissä,
valkeissa harsoissaan, käsivarret paljaina. Hiljan mieleen välähti
jotakin ollutta, joka jo oli kaukana: hänen oma itsensä.
-- Mikseivät nuo tuolta nurkista lähde mukaan, sanoi Elsa heidän
mennessään herrojen sivuitse, joita seisoi nurkassa. -- Niiden tekee
kovin mieli, mutteivät kehtaa. Äh, kuinka minun tekisi mieleni ravistaa
jokikistä kauluksesta ja sanoa: koeta pois, poikaseni! Tällaisissa
juhlissa pitäisi aina olla piirileikkiä noita nurkkamiehiä varten. Minä
en käsitä, mikseivät ne pane piirileikkiä ohjelmaan. Se muka ei ole
hienoa.
Hiljan mieleen johtui kuinka hän ennen oli tanssinut hurjasti
tällaisissa tilaisuuksissa. Ei hetkeäkään hän ollut saanut levähtää.
Nyt hän astui salin läpi ilman että kukaan häntä pidätti. Aarne
Koskinen seisoi äkkiä kumartaen hänen edessään.
-- Minä olen hakenut neiti Haapasta kaiken iltaa, sanoi hän. -- Enkö
saisi pyytää teitä syömään illallista. Kaikki, jotka olivat tanssissa
mukana, tulevat.
Hilja punastui ja hänelle teki hyvää, että häntä joku muisti.
Kohteliaisuuttaan he minua pyytävät, ajatteli hän samassa.
-- Kiitoksia, sanoi hän, -- minä menen heti kotiin, mutta ennen sitä
tanssisin hiukan. Tahdotteko?
-- Sepä hauskaa, vastasi Aarne, hämillään siitä, ettei ollut huomannut
pyytää Hiljaa.
-- Vie häntä nyt oikein reilusti! huusi Elsa heidän takanaan.
Kun Hilja alkoi keinua tutun sävelen mukaan, heräsi hänessä jotakin
entisestä nuoruudesta ja hän tunsi kaipaavansa sitä. Hän muisti vasta
ihmetelleensä, että ihmiset tanssivat. Oh, ihminen saattaa tanssia
vaikka on surukin sydämessä: hänellä on suru sydämessä ja ihanaa on
tanssia juuri silloin!
Käärö on kotona, jonka posti tänään toi, pieni käärö Parisista. Se
sijaitsee pöydällä muistojen ja valokuvien keskellä, aamulla se tuli,
hän ei ole uskaltanut sitä avata, hän kyllä tietää mitä se sisältää.
Hänellä ei enää olisi oikeutta kantaa sormusta sormessaan, hänen
pitäisi panna se kääröön toisen viereen. Millä riemulla hän kerran kävi
sitä tilaamassa, miten hän katseli sen kiiltoa ja punnitsi sen painoa
ja kietoi kätensä antajan kaulaan...! Hän ymmärtää niitä, jotka juovat
suruunsa. Hän tanssii.
Aarne Koskinen on hiukan hämillään, sillä hän on huomannut, että he
kahden ovat jääneet permannolle. Hän heittäisi Hiljan, kierrettyään
hänen kanssaan salin kahteen kertaan, mutta Hilja johtaa häntä ja
kiertää kolmannen... neljännen kerran. Hänen keskustelunsakin on hiukan
kummallinen.
-- Kuulkaa, kummoiseksi te olette kuvitellut kuolleiden tanssin --
tiedättehän?
-- En koskaan ole ajatellut sitä.
-- Ne nousivat varmaan puoliyön aikana haudoistaan... luurangot...
ottivat toisiaan kädestä ja kiersivät hautakiviä pitkässä ketjussa.
Johtajana ketjun päässä oli joku, joka hirtti itsensä onnettomasta
rakkaudesta. Ettekö usko? Mutta miksi me tanssimme kahden permannolla
-- mikseivät nuo muut luurangot?
-- Te runoilette Heinen tapaan, sanoo Aarne Koskinen ja pitelee häntä
kädestä, koska häntä tuntuu pyörryttävän.
-- Kiitos. Minä olen teille aina kiitollinen tästä tanssista. Mitähän
kello jo on?
-- Viittätoista vailla kaksitoista.
Aarne Koskinen etsii katseillaan Elsaa, jonka he äsken jättivät tänne,
mutta Elsaa ei näy. Heidän ympärilleen on muodostunut pieni, tyhjä
kehä, ikäänkuin kaikki tahtoisivat pysytellä välimatkan päässä heistä.
-- Ehkä minä lähden etsimään Elsa Vaarnakoskea.
Aarne Koskinen etenee kumartaen ja Hilja livahtaa puolijuoksussa, kuin
sokeana ulko-ovea kohti. Hän saa heti vaatteensa, hän on onnellinen,
että pääsee kenenkään saattamatta ja juoksee alas portaita. Koko illan
patoutuneet, pidätetyt kyyneleet pyrkivät esiin nyt.
Häntä vastassa on sadetta tihuttavan syksy-yön yksinäinen katu
torkkuville ajureineen ja harvoine lyhtyineen, joiden niukassa valossa
märkä katu kiiltää kauas eteenpäin. Ajuri, nähdessään jonkun astuvan
ulos ovesta, toksahtaa valveille ja valmistautuu kyytiin. Hilja ei
kuitenkaan huomaa häntä pyytää, vaan kiirehtii itkien eteenpäin.
Hän ei ole huomannut, että samassa hetkessä jolloin hän astui alas
portailta, kohosi jostakin rakennuksen varjosta suuri, tanakka mies,
alkaen kulkea hänen perässään. Kadunkulmassa ennätti mies hänen
rinnalleen ja riensi heti rauhoittamaan hänen pelästystään.
-- Ettekö minua tunne, neiti Haapanen?
Hilja näkee lyhdyn alla pystyyn nostetun kauluksen, hatun, jonka
sade on painanut lysyyn ja tuntee äänen. Mies on toimittaja Hannes
Vaarnakoski.
-- Aikaiseenpa te läksitte haaleista, olin juuri ehtinyt perille, jos
olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, olisitte päässyt menemään.
-- Mutta miksi te täällä olette, miksette tullut sisään...?
Vaarnakoski rupesi nauramaan. Samanlaista naurua oli Hilja tänä iltana
nauranut ja se kosketti häntä oudon tutusti ja kaameasti, kun hän kuuli
sen toisen suusta.
-- Ettekö te sitten tiedä, että minä taas olen luisunut...? Minä olen
taas katuojassa. Niin, niin, siitä ei suinkaan ole muuta kuin kaksi
tai kolme viikkoa, kun saatoin teidät kotiin -- ettekö muista --?
Silloin olin vielä kiltti "Maaemon" poika. Minulla oli ihka uudet
kengät. Nyt... ne likovat näin kadulla! Mutta aina ne silti ovat
hienommat kuin jonkun Angervon tai yhtä rivon herrasmiehen. Ihmettä
muuten, ettei äitini ole toitottanut onnettomuuttaan kaikkiin maailman
suuntiin. Tai: ehkäpä teillä on ollut yllin kyllin ajattelemista omista
asioistanne. Kas, kyllä me katuojan väet tiedämme mitä maan päällä
tapahtuu. Me olemme -- älkää ymmärtäkö minua väärin, sillä se on suurin
kohteliaisuus, minkä voin sanoa -- me olemme ruvenneet katsomaan teitä
hiukan niinkuin omaksemme. Herran nimessä, älkää suuttuko! Se on
kohteliaisuus, se on meikäläisen suurin suosionosoitus. Meikäläisenä
on hyvä olla -- en luule, että enää viitsin kohota pinnalle. Se on
samanlaista kuin rikkaan miehen elämä: riippuvaista, alituista pelkoa,
että aarteet viedään, alituista huolehtimista kunniasta ja maineesta.
Me olemme riippumattomia kuin Diogenes, meillä ei ole kunniaa eikä
hyvää mainetta, ei rahaa eikä muuta painavaa. Meidän on keveä ja
huoleton elää. Hih, niin että...!
Hilja nauroi hermostuneesti. Niin se juuri on: hiellä ja vaivalla
vartioimme me kunniaamme ja ilman että me voimme sitä millään lailla
estää, tulevat vieraat ihmiset ja vievät sen meiltä. Eivät kuten
varkaat yöllä, vaan keskellä selvää päivää. Varkaita ahdistetaan ja
kun heidät saavutetaan, suljetaan heidät tyrmään. Mutta se, joka vie
sinun hiellä ja vaivalla säilyttämäsi hyvän nimen ja rikkoo läheiset
ystäväsuhteesi, on rehellisen ihmisen kirjoissa, voipa vielä saada
erityisiä ansioita itselleen sillä, että on mustannut mainettasi. Miksi
me todella kokoamme tavaraa, jota ei voi säilyttää!
He kulkivat korkeiden, pimeiden kivimuurien välillä. Keskikaupungin
jäätyä ei tullut vastaan ainoaa ihmistä ja rattaiden räminä kuului
kaukaa. Suuria, raskaita vesipisaroita tippui alas räystäistä.
-- Voi Hilja neiti, mitä humbuugia elämä on. Ei sitä kannata itkeä...
-- En minä itke...
-- No niin -- te voisitte kohdella minua luottavasti, sillä sen
uskollisempaa ihailijaa ei teillä ole ollut eikä tule olemaan.
Hänen sanansa olivat leikkiä, mutta Hiljasta tuntui vastenmieliseltä.
Vähän turvatontakin oli kulkea tuon ränstyneen miehen rinnalla näin
kahden läpi kuolleiden katujen. Mutta mitäpä hänellä, Hiljalla, oli
kadottamista. Yhtä köyhät he olivat molemmat.
-- Te olette aina ollut niin hyvä minulle, sanoi hän muun puutteessa.
-- Ja nyt te olette minulle likeisempi kuin koskaan ennen, Hilja neiti.
Tiedättekö, minä olen kaksi viikkoa juonut yhtä päätä. Ensi yöt nukuin
vielä kotona, mutta sittemmin en ole riisunut ensinkään! Olen juonut
vaatteeni, päällystakkini, kelloni -- kaikki muut paitsi saappaani.
Nämä tamineet, mitä minulla nyt on, olen kerjännyt ovilla. Siellä olen
valehdellut. Olen sanonut, että olen entinen polyteknikko. He ovat
uskoneet minua. Ah, mitä humbuugia on ihminen...! Olen sanonut, että
sain maksaa toverin takia, että hän väärensi nimeni... kuulkaa nyt
pohjaan asti mitä ihminen on ja potkaiskaa minut sitten menemään...
Niin, Hilja neiti, minä olen rypenyt... niinkuin eläin... ja kuitenkin
tunnen, Hilja neiti, etten milloinkaan ole ollut niin lapsellisen nöyrä
ja puhdas kuin nyt.
Hilja kiihdytti askeleitaan, jotta matka loppuisi. Olisi pitänyt sanoa
jotakin, sen hän tunsi.
-- Ymmärrättekö minua? kysyi Vaarnakoski.
-- Ehkä ymmärrän, sanoi Hilja ja omatunto soimasi häntä samalla siitä,
ettei hän laisinkaan tarpeeksi syvästi tuntenut mitä sanoi.
-- Mutta teillä on kiire kotiin ja minä puhun vain itsestäni. Odotin
teitä kuitenkin puhuakseni teistä. Mitä te nyt aiotte ruveta tekemään?
Hilja hämmästyi. Mitä tiesi tuo mies?
-- Kuinka niin? sanoi Hilja.
-- Noo -- anteeksi jos käyn liian kovin kourin kiinni, -- mutta
täytyyhän teidän nyt muuttaa elämänsuuntaa.
Hiljan sydän löi kiivaasti ja närkästys ja epätoivo taistelivat hänessä.
-- Mistä te sen päätätte?
Vaarnakoski tunsi loukanneensa häntä ja vaikeni hetken.
-- Minä ripitin itseni teille. Luulin ansainneeni vähän luottamusta.
Hilja astui kiivaasti, pala palalta painaen alas tuskaa, joka
tukahduttavana nousi rintaan.
-- Puhukaa! sanoi hän. -- Minä en voi mitään sanoa...
-- Kiitos! siinä onkin tarpeeksi. Puhun lyhyesti. Muistakaa, että te
olette taiteilijasielu. Te ette ole porvarillista yhteiskuntaa varten.
Te olette poikkeusluonne, teidän ei milloinkaan tule maailmassa hyvä.
Kun te valitsette työn, niin katsokaa, että valitsette jotakin, joka
sopii teille, joka antaa teille tyydytystä itsessään. Minä en kiduta
teitä kauemmin. Olemmehan niin monesti ennen puhuneet näistä.
Hilja muisti hänen sanansa: ja tekin kun menitte kihloihin! No niin,
nyt siitä oli päästy. Hän pusersi sormusta suonenvedontapaisesti
kädessään.
-- Te ennustitte minulle aikoja sitten, sanoi hän tukahtuneesti, --
onneni särkymistä... Te toivoitte sitä...
-- Hilja neiti!
-- Niin te teitte!
Hiljan täytyi painaa kasvot käsivarsiaan vastaan. Hän oli kuin
hajoamistilassa. Häneen ei vaikuttanut Vaarnakosken anteeksipyynnöt,
hänen vilpitön hätääntymisensä. Hän riensi puolijuoksua kotiovelle.
Siinä otti ränstynyt mies hartaana ja kunnioittavana hänen kätensä ja
vei sen äänettömänä huulilleen. Hilja ei voinut mitään puhua.
Hänen oli vaikea löytää ylös pimeitä portaita. Hän kolisteli ja oli
lankeamaisillaan helmoihinsa. Kunhan hän nyt voisi liikkua niin hiljaa,
ettei herättäisi Mattia, sillä nyt hänen täytyy olla yksin.
Hän pääsi onnellisesti sisään, riisui ovella kenkänsä ja liikkui
ääneti huonettaan kohti. Vasen käsi pysyi kuin jäykistyneenä
suonenvedontapaisessa puristuksessaan. Vilun väreet kävivät alas
selkää. Hän ei voi, hän ei voi! Hän ei anna pois tätä sormusta.
Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!
Hän sytytti kynttilän. Varjot nousivat joka esineestä suuriksi ja
mustiksi hänen ympärilleen. Pöydällä oli pieni rasia. Se kätki hänen
kohtalonsa. Hänelle tuli hurja halu hekumoida tuskastaan. Hän liikkui
kuin mielipuoli, sytyttäen kyntilöitä ja lamppuja. Hän viettää
nyt hautajaisia. Jumala on hänet hyljännyt ja ihmiset ovat hänet
hyljänneet. Ainoa, joka häntä kunnioittaa ja joka häneen uskoo, on mies
katuojasta! No niin, käydäänpä sitten työhön!
Pian on käärinvaate kiskaistu pois ympäriltä ja rasia, jossa alkuaan on
ollut jotakin lääkettä, avattu. Valkeiden pumpulien sisästä tulee esiin
kultainen sormus.
Hilja pitelee sitä käsissään ja kaikki hänessä vaikenee. Hän ei
sittenkään ollut uskonut, että se olisi se. Hän oli sittenkin
toivonut, että se olisi jotakin muuta. Nyt kun hän lukee oman nimensä
sormuksesta, hän uskoo. Lopussa kaikki -- lopussa! Hän ääntää sen ensin
jäätynein sydämin. Sitten alkaa syvällä hänen sisässään nyyhkiä, nyyhke
kasvaa ja joka solu on irtaantumaisillaan toisesta. Hän riuhtaisee
sormuksen sormestaan, paiskaa sen kilahtaen toisen päälle, sulkee
rasian ja päästää sen, ikäänkuin se polttaisi, pöytälaatikkoon. Kuvat
pöydällä katsovat hänen työtään. Ne ovat ne, joiden luo hän ensinnä on
mennyt, kun aamuisin on astunut vuoteesta. Ne ovat ne, joille hän on
sanonut hyvää yötä viimeiseksi. Niiden luo hän tuhat kertaa on tullut
unelmoimaan ja ikävöimään. Nekään eivät enää kuulu hänen elämäänsä. Ne
ovat pyyhkäistävät pois -- pois silmistä, pois sielusta! Sitten tulee
muistojen vuoro, jotka täyttävät seinät ja nurkat, joka esineen, itse
ilman tässä huoneessa. Kaikki pois -- pois silmistä, pois sydämestä!
Ensinnä nuo kasvot!
Hän painuu autiota pöytää vastaan ja viipyy siinä kuin kuollut.
Kauan.
Hän nousee vanhana, väsyneenä ihmisenä, hämmästyy valkeaa pukua yllään
ja muistaa vähitellen, mitä on tapahtunut. Kaikki mennyt on jo kaukana
hänen takanaan. Hän ikävöi kylmää vettä kasvoilleen. Eivät ole tuoneet
hänelle. Tottakin! Tyttö tanssii iltamassaan, hän on unohtanut. Ja
Hilja lähtee hitain, kuulumattomin askelin keittiöön, valaisten eteensä
kynttilällä.
Kun hän avaa oven, kuulee hän liikettä, kuiskeita. Tuli pöydältä
sammuu. Askeleet kiirehtivät ovea kohti. Oman kynttilänsä valossa ehtii
Hilja nähdä pitkän miehen sieppaavan päällysvaatteitaan puulaatikon
päältä ja karkaavan ulos ovesta. Varkaita! käsittää Hilja ja parkaisee.
Mutta silloin nousee vuoteesta, kohotetun peitteen alta, käherretty
tytön pää, kultanauha ohimoilla ja palvelustyttö, yllään sinertävä
iltamapuku, hyppää permannolle ja huutaa:
-- Mitä neiti hakee täältä? Eikö palvelija saa rauhaa yölläkään?
Ja vetäessään kiinni ovea, joka miehen jäljeltä on jäänyt auki, hän
jatkaa:
-- Eihän neitikään malttanut olla iltamassaan. Neiti ei tule sanomaan
minulle mitään. Se on minun asiani kuinka minä elän. Minä en elä
ensinkään huonommin kuin neiti itse. Meidän talossa saa elää kuinka
tahtoo. Koko kaupunki sen tietää, kuinka neiti elää...
Hiljan käsi nousee silmille, joita vastaan satelee kuin lokaa.
Kantamus putoaa kolahtaen hänen käsistään ja sirpaleet lentävät
pitkin permantoa. Hetkiseen ei hän pääse paikalta, mutta vihdoin
hänen jalkansa tottelevat. Hän juoksee, häneen sattuvat seinät ja
esineet pitkin matkaa. Minne hän pääseekään, eikö hänelle löydy mitään
turvapaikkaa, jotakin maankoloa kaukana ihmisten näkyvistä! Vihdoin hän
satuttaa päänsä jotakin kovaa vastaan ja kaatuu. On kuin hänen päänsä
kiehuisi. Kaikki on syttynyt tuleen hänen ympärillään. Tämä on loppu,
tämä on helvetin tuli...
Äkkiä hän tuntee, että häntä nostetaan kainaloista.
-- Jeesus Kristus sinäkö? ajattelee hän ja koettaa kevenevää päätään.
Mutta tuttu ääni puhuu lämpimästi kuiskaten:
-- Hilja kulta, mitä on tapahtunut? Sinä pelästyit äsken. Ethän enää
pelkää. Minä olen sinun luonasi. Minä tiedän kaikki mitä sinulle on
tapahtunut. Sinun on vaikeaa nyt alussa. Mutta niinkuin minä, ei kukaan
saata rakastaa sinua. Tule... kerro minulle.
Hilja pakenee Matin edellä läpi ruokasalin saliin. Hän muistaa, ettei
sitten enää pääse minnekään, sillä seinä tulee kerran vastaan.
-- Hilja kulta, älä pakene minua. En tahdo sinulle pahaa. Tahdon
suojella sinua koko maailmaa vastaan...
Hilja tunkeutuu sohvapöydän taakse, se on viimeinen kohta, jonne hän
pääsee. Kun hän pysähtyy, tuntuu siltä, kuin väkevä virta tarttuisi
hänen vaatteisiinsa. Hän ponnistaa vastaan, hän tarttuu kiveen
virrassa, hän käy kiinni puunoksaan -- kaikki luisuu hänen käsistään ja
likainen, musta virta vie hänet. Silmät kiinni tuntee hän sen hetkessä,
joka on lyhyt kuin lyhyin silmänräpäys. Hukkuvana kohottaa hän
käsivartensa, purskahtaa hytkimään sekä itkussa että naurussa, kuiskaa
tukahtuneesti ja heristää käsivarsiaan:
-- Virta vie minut... Kaikki palaa ympärillä. Minun täytyy tahriintua
niinkuin kaikki muut. Minun täytyy syttyä palamaan niinkuin kaikki
muut. Maailma tahtoo. Maailma on väkevä. Se on murskannut minut
tahtonsa alle. Minä olen valmis tulemaan siksi miksi se minua on
tahtonut. Sinuahan maailma on valmistanut lapsesta asti. Tässä minä
olen. Minä tahdon kuulua katuojaan, minä en enää tahdo suojella
kunniaani. Minä tahdon menettää kaikki, minä tahdon likaantua maailman
mielen mukaan. Tässä minä olen. Tuhoa minut. Mutta tee se pian!
Hän suistuu maahan.
Hän ei kuule eikä näe, hän ei tunne eikä tiedä. Hetket kuin iäisyydet
vierivät hänen ylitseen. Vihdoin on kuin häntä nostettaisiin ja
sanomattomassa säikähdyksessä parahtaa hän. Se on turvattoman
hätähuuto, se on linnun äännähdys, kun siltä on ammuttu siipi. Hän
havahtuu itkuunsa, tuntee olevansa pitkänään omassa vuoteessaan
ja alkaa aavistaa jotakin kauheaa. Mitä? Onko tehty murha tai muu
hirvittävä teko, jota ei saa peruutetuksi eikä poispestyksi. Hän ei
pääse liikkumaan. Hänen silmiinsä välähtää kuva, jonka hän jossakin
on nähnyt: Juudas verenkarvaisissa vaatteissa menossa hirttämään
itsensä... Niin, se on jäljellä, se on suurten, veriruskeiden syntien
loppu.
Hän pääsee ylös vuoteestaan ja haparoi eteensä.
-- Jumala, Jumala, eikö sinun armosi riitäkään suurille, veriruskeille
syntisille...! Jumala, Jumala!
Hän lankeaa polvilleen maahan. Ulkonainen pimeys on hänet käsittänyt.
On kuin joku tarttuisi hänen käteensä ja nostaisi häntä.
-- Minä tahdon: ole puhdas! kuuluu pimeydestä.
Kaikki hänessä pysähtyy. Muistojen säie on avautunut kirkkaana kuin
vesisuoni kallion syvimmässä. Kuvat lapsuuden ajoilta alkavat kulkea
silmien ohitse. "Ja vaikka te makaisitte maassa, niin te voitte nousta
ja puhdistua." Hetket täyteläiset kuin vuodet vierivät, hiljaisuus
kirvoittaa, kaikki äskeinen pyyhkiytyy pois kuin pilvi.
Hän nousee kuin kuolleista herätetty. Hän sytyttää tulta. Hän on
kiitollinen, hän on iloinen. Hän on nuori, hän on lapsi. Jumala ei ole
häntä hyljännyt eikä hylkää. Hän kuljettaa kummallisia teitä. Mutta hän
vie perille. Hän pitelee kädestä, hänen äänensä soi syvällä sielussa.
Ei tarvitse pelätä.
Hän ei pelästy, kun näkee Matin tulevan kynnykselle. Hänelle ei enää
ole elämässä mitään peloittavaa, ei elämässä eikä kuolemassa. Matti
tulee hiljaisena, lauhana, kirkkaana ja hyvänä kuin hänen isänsä joskus
hyvin kauan sitten, kun isä vielä käveli. Hän pysähtyy Hiljan eteen ja
odottaa hänen sanojaan.
-- Tiedätkö mitä on tapahtunut?
Matti vaikenee ja hänen äänensä jättää hiljaisuuteen ikäänkuin soinnun.
-- Jumala on käynyt täällä. Minä olen tuntenut Jumalan läsnäoloa.
Ajattele: se on tapahtunut, mitä olen huutanut itselleni läpi vuosien.
Ja juuri sinä hetkenä, kun minä olin syöksemäisilläni perikatoon
meidät molemmat, sinut ja minut, välähti silmieni edessä kuin Paavalin
edessä Damaskon tiellä. Minun piti suudella sinua, kun minä näin
sinun turvattomuutesi. Minä elin sinä hetkenä läpi enemmän kuin koko
ikänäni. Miekka lävisti minut. Minä tunsin toiselta puolen synnin
voiman itsessäni, toiselta puolen Jumalan väkevyyden itsessäni. Ne
olivat molemmat minussa ja minulla oli valta valita. Sellainen hetki on
ikuisuuden hetki. Sellaisena ihminen näkee Jumalan kasvot.
Hiljan sydän paisui kiitollisuutta. Hän ei voinut puhua. Hän otti
Mattia kädestä ja astui ikkunan luo. Autiolla kadulla kumisi, kun hän
avasi ruudun.
Taivaanrannalla tuntui jo päivän salo ja korkeudessa, joka
puhdistumistaan puhdistui pilvistä, vilkkuivat tähdet.
Heidän ympärillään oli suuri hartaus ja valkeus kuin ylösnousemisen
aamuna.