Joulu tekee tuloaan Helsinkiin. Kiire on kaduilla ja toreilla.
Kauppapuotien ikkunat levittävät yleisön eteen houkuttelevimmat
helynsä. Tuolla heloittavat herkulliset silkit ja tanssipukukankaat,
täällä kullat ja hopeat. Kirjauutuudet kutsuvat kirjavin kansin.
Mutta varsinkin ilakoivat ikkunoissa lasten lelut. Missä on
joulukuusia tonttuineen, missä kokonaiset pienet satumetsät hiihtävine
lappalaisineen.
Ihmiset ovat kääröineen juoksemaisillaan nurin toisensa. Lähetit,
pienet ja suuret kuljettavat sekä olkapäillään että käsirattailla
tavaroita. Kuorma-ajurit ovat kulussa, pika-ajurit vievät ja tuovat
kansaa asemalta ja asemalle. Kaksi vastakkaista ihmisvirtaa, tuleva
ja menevä, vilisee varhaisesta aamusta myöhään iltaan katukäytävillä.
Ikkunoiden kohdalle se hetkiseksi patoutuu, kiihtyy houkuttelevista
näkemyksistä ja jatkaa kulkuaan. Köyhillä lapsilla on aikaa viipyä
ihanuuksien ääressä. Ne kiistelevät ruudun takana sen tai sen
lelun omistamisesta, lelun, jota eivät ikinä saa. Pienet poikaset,
jotka myyvät kengännauhoja ja muuta rihkamaa, kiihtyvät huutamaan
tungettelevaisuuteen asti: ostakaa, ostakaa! ja seuraavat, ohuissa
vaatteissaan, hyvän matkaa, juosten kävelijän rinnalla. Vanha
tupakankaupustelija on pukenut ylleen uudet huopasaappaansa ja
vasta paikkaamansa päällystakin, valinnut suojaisen kulman hyvässä
kadunristeyksessä, levittänyt istuttavakseen pienen telttatuolinsa ja
polttelee siinä paperossiaan. Pelastusarmeija on pystyttänyt "patojaan"
toreille ja puistikkoihin ja ääressä käyskelee vakava, sinipukuinen
nainen, päässä armeijan suojaava lakki.
Rikkaus näkyy niinä päivinä selvemmin kuin muutoin ja köyhyys kirkuu
sen rinnalla, nöyrtyen, katkeroituen ja suistuen nurin kiireen
jalkoihin.
Päivisin kiehuu kiire harmaampana, näkymättömämpänä. Mutta illalla,
kun valot ovat sytytetyt ja ikkunoiden välke ikäänkuin helisten tulvii
kaduille, on ilmassa salaperäinen kiihtymys. Ja kiihtymys kasvaa
kasvamistaan jota likemmä joulu joutuu. Vihdoin tulevat kuuset.
Helsingin keskipiste, rautatietori, muuttuu eräänä aamuna metsäksi.
Salon humisevat puut ovat uhratut, sälytetyt kuormiin ja ajetut
pääkaupunkiin. Metsän viileä, hiljainen puu tulee tuomaan joulua
sinne, missä hiljaisuutta on niin vähän, missä kiire on niin polttava.
Varakkaat turkkiniekat herrat ja rouvat tinkivät sitten itselleen
mieleistä hiljaisten puiden joukosta. Köyhät ihmiset ostavat hentoja
kuusenlapsia, hylätyitä tyviä ja tynkiä ja kaikkein köyhimmät kokoavat
myöhemmällä ylijäämiä, oksia ja puunkappaleita polttopuikseen.
* * * * *
Haapasten ruokasalissa istuvat sisarukset Jenny ja Aline pitkistä
ajoista yhdessä. Ulkomaan tuomiset, puserokankaat, kahvikupit
kuvattuine terveyslähteineen, kaikkinaiset pikkurihkamat ovat levällään
pöydällä ja kahvipannun iloinen, punainen harja nousee niiden keskeltä.
Mutta sisarukset ovat mustissa vaatteissa ja heidän kasvonsa ovat
itkettyneet. Vanha kello käydä raksuttaa seinällään ja Lutherin
kuva katsoo alas astiakaapin yläpuolelta. Ne ovat nähneet perheessä
vaihtelevaa iloa ja surua. Sellaista se on ollut läpi vuosikymmenien.
Tällä kertaa vaihdetaan sisarusten sanat kyynelten ja kahvinjuonnin
lomitse.
-- Mutta Herra Jumala, ettekö te nyt voineet kutsua lääkäriä
kaupungista. Mitä ne maaseutulääkärit tietävät. Jaa, minä sanon sen,
että Toivo on... niin, minä uskallan sen sanoa, että Toivo on tappanut
Lainan...
-- Ei, sitä ei voi sanoa! Jumalan tähden! Kaikki tehtiin mitä voitiin.
Kaksi lääkäriä kutsuttiin. Toinen tuli, kun hän jo oli kuollut. Se
meni niin uskomattoman pian. Ei, Toivoa ei voi syyttää. Hän itki hyvin
katkerasti. Hän ei kahteen päivään käynyt tallissakaan ja se osoittaa
Toivoon nähden suurta surua.
-- Sinä saat nähdä, että hän pian menee naimisiin! Sen uskon hänestä ja
miten käy sitten lapsiraukkojen... Minä vain sanon, ettei äitipuoli saa
niitä rääkätä. Me otamme ne tänne, ne pienet enkelit.
-- Toivo ei anna niitä. Kyllä hän niitä sentään rakastaa.
-- Mutta hän menee naimisiin, saat nähdä.
-- Voi olla.
-- Sinä myönnät sen. Onko hän ehkä jo sanonut jotakin sinnepäin. Onko
hänellä ehkä joku jo katsottuna.
-- Älä nyt noin... Voi, voi, kun ei sinun kanssasi koskaan voi puhua
rauhallisesti.
-- Sinä et vastaa siihen mitä kysyin. Sinä tahallasi vältät sitä. Sinä
tiedät sen jo. Ehkäpä se roisto jo on kihloissa!
-- Mutta rakas Jenny, piika kuulee, muista ettei se enää ole Maali...
En minä mitään tiedä. Hautajaisissa vain oli muuan tyttö, suuren talon
tytär, kansanopiston käynyt, joka tavattoman selvästi osoitti ihailunsa
Toivoon ja kuiskailtiin, että se taitaa pyrkiä Lainan paikalle. Se
leikki koko illan lasten kanssa...
-- Se hävytön...! purskahtaa Jenny täti puhumaan. -- Se hävytön!
Mutta sehän on julkeata! Ruveta jo Lainan hautajaisissa... Mutta minä
sanon sen, että minun täytyy matkustaa sinne varjelemaan lapsia siltä
ilkiöltä... Jaa, minähän en voi, kun minun täytyy ottaa tuntini taas,
mutta Hilja saa lähteä. Mitä hänellä täällä on tekemistä. Sopii hyvin,
että hän pakenee pois ihmisten hampaista.
-- Voi, rakas Jenny, kuinka vähän sinä tunnet elämää. Jos Toivo tahtoo
mennä naimisiin, niin mitä luulet meidän voivan tehdä hänelle! Mitä
sinä voit Signelle ja tohtorille...
-- Sehän on ihan eri asia. Kaikki sinä sekoitat. Minä olisin voinut
erottaa heidät, jos olisin tahtonut. Minä en tahtonut, sillä tohtori on
kelpo mies ja konsulinna antoi suostumuksensa.
-- Mutta, rakas Jenny, älä nyt suutu noin. Piika kuulee.
-- Jaa, se on kanssa kaunis juttu, että Maali on poissa. Kyllä täällä
on ollut kaunis elämä keittiössä sillaikaa.
-- Mutta kyllä Maalikin viime aikoina oli käynyt sietämättömäksi. Hän
oli hermostunut aivan yksinkertaisesti. Nykyaikana on palvelijoillakin
hermot.
-- Älä ensinkään puolusta Hiljaa. Sellaista elämää ei millään voi
puolustaa... Voi, Herra Jumala sentään...
-- Älä nyt joka toisena sananasi sano "Herra Jumala".
-- Mutta minä avuksihuudan Häntä! Tämä ei ole mitään turhaanlausumista.
Jollet sinä anna minun puhua rauhassa, niin minä lähden... Kuinka sinä
olet noin kauhean äreä!
-- Etkö sitten luule, että minulla on ollut kestettävää...
-- No niin, minä tiedän... Kerro nyt Lainasta. Kun en minä ensinkään
tahdo ymmärtää, että se on totta... Eikö Laina sitten ennen kuolemaansa
pyytänyt ehtoollista, tai osoittanut edes joitakin merkkejä, että
ikävöi sovitusta Jumalan kanssa?
-- Ei. Sehän se juuri on surkeaa. Ensimmäisen päivän hän itki lasten
takia, itki niin, että sitä oli kauhea katsella. Mutta sitten hän
tyyntyi ja kovettui. Hän ei voinut ymmärtää Jumalan tarkoitusta eikä
nöyrtynyt ottamaan vastaan kohtaloaan sitä ymmärtämättä. Kyllä se oli
surkea kuolema. Niin nuori kun hän oli ja niin kovettuneena nukkui
pois. Toivo puhui ja Toivo veisasi kauniilla äänellään. Ei mikään
auttanut. Hän vain pyysi häntä menemään pois. Toivo oli onneton. Hän
pelkäsi todella, että Laina joutui pahaan paikkaan, helvettiin. Lainan
kasvoihin jäi ruumiinakin sellainen outo kovuus. Kuolleiden kasvoilla
voi olla niin kaunis rauha, niinkuin kaikkien meidän kuolleiden on
ollut. Mutta näissä oli jotakin aivan toista. Se lääkäri, joka tuli
kaupungista ja ehti perille vasta Lainan kuoltua, seisoi pitkän
aikaa ääneti ja katseli kuollutta. Se oli vanha mies ja nähnyt monen
kuolevan. Minä kysyin häneltä, oliko hän ennen nähnyt sellaista ilmettä
kuolleilla. "Joskus", hän sanoi. "Se on kysymys, joka on jäänyt vaille
vastausta." Ehkä se oli niin.
-- Mutta sehän on kauheata! Hän oli siis ihan kääntynyt pois Jumalasta?
-- Jollei Jumalalla nyt sittenkin olisi armoa sellaisillekin...
-- Ei ole! Sehän on niin selvästi sanottu.
-- Kun minusta sittenkin tuntuu, että on...
Sisarukset itkevät. Kello käydä raksuttaa. Ulkoa katsoo punaraitaisten
uudinten takaa kylmä, säteilevän kirkas päivä.
-- Oliko hän paljon muuttunut?
-- Hän oli käynyt ihan samanlaiseksi kuin hän oli ennen tyttönä. Kaunis
hän oli arkussaan. Me puetimme hänet hänen morsiusvaatteisiinsa. Ne
olivat olleet lakanan sisällä siitä asti kun hän ne hääiltana riisui.
Ne olivat kuin uudet. Kaunis hän oli, paitsi että kasvoissa oli se
sellainen sovittamaton kysymys. Pitäjäläisiä kävi joukoittain häntä
katsomassa. Toivo kustansi kalliin arkun, kalleimman minkä voi saada.
Helat ja levyt olivat puhdasta hopeaa. Siitä puhuttiin pitkin pitäjää.
-- Voi Herra Jumala sentään, etten minä koskaan saa nähdä Lainaa!
vaikeroi Jenny täti ja vuolaina vuotavat sisarusten kyyneleet. -- Mutta
kuka saattoi aavistaa, että Hilja tuottaisi meille tällaisen häpeän!
alkaa Jenny täti äkkiä. -- Kuka sitä olisi uskonut, kun viimeksi
istuimme täällä yhdessä. Että sinun, hänen äitinsä, pitää istua
rautatievaunussa kuuntelemassa, kuinka vieraat ihmiset puhuvat hänestä
mitä häpeällisimpiä asioita. Mitä he oikeastaan sanoivat?
-- Johan minä kerroin, en minä jaksa niitä toistaa. He tulivat sisään
päivälliseltä Riihimäellä -- kaksi keski-ikäistä herraa, ja rupesivat
puhumaan Hiljasta ja hänen suhteestaan Mataristoon.
Jenny täti kiehui kiukkua.
-- Minä olisin sinun sijassasi noussut, mennyt heidän luokseen, sanonut
kuka olen ja antanut heidän kuulla kunniansa. Sinä kuuntelit kiltisti,
sinä!
-- Onneksi! Siitähän olisi tullut täydellinen skandaali, jos minä vielä
olisin ruvennut sotkemaan.
-- Mistä he sitten tietävät, ettei Hilja ole kihloissa?
-- Eihän hän kanna sormusta.
-- Onko koko maailma sitten ehtinyt huomata sen!
-- Tiedäthän, kuinka huhut leviävät.
-- Mutta mitä Hiljan kihlaus kuuluu kehenkään! Mitä oikeutta
kenelläkään on sekaantua meidän asioihimme?
-- Sinä puhut kuin suuri lapsi! Mitä oikeutta? Sama oikeus kuin poimia
marjoja toisen metsästä tai herneitä toisen hernemaasta, jos se vain on
tarpeeksi kaukana omistajan asunnosta.
Sisarukset vaikenivat. Rouva Haapanen hypisteli jotakin Jenny tädin
tuomisista, mutta ajatteli toisia asioita.
-- Mitä sinä kehoitit minua lähtemään ulkomaille! tuli Jennyltä taasen
kuin putouksena. -- Jollen olisi lähtenyt, olisin kyllä vartioinut
Hiljaa. Ja jahka minä saan sen Matariston käsiini, niin kyllä hän
kuulee. Täällä hän esiintyi kuin viaton lammas ja vei sitten koko
perheen kunnian. En kehtaa enää näyttää silmiäni kadulla. Lydiakin
kohtelee minua suorastaan halveksien. Vaikka hänellä itsellään on
paljon syytä. Hän oli Helsingissä, hän olisi saanut pitää Hiljaa
silmällä.
-- Minun täytyy vielä käydä Bredellä. Se ei ole hauskaa se.
-- Ei ole, myönsi Jenny täti. -- Kai minunkin pitäisi mennä sinne,
mutta koko kylpymatkani menee hukkaan, jos nyt saan mielenliikutuksia.
Liian aikaiseen me ylpeilimme Armaan hienoista sukulaisista.
-- Kyllä Armaskin olisi saanut odottaa kunnes oli tavannut Hiljan.
-- Kuka heistä oikeastaan rikkoi välin?
-- En minä tiedä, vaikka Hiljan äiti olenkin. Hilja ei sano mitään.
Hänhän on niin muuttunut.
-- En ymmärrä Hiljaa. Hän ottaa asian aivan tyynesti. Häntä ei edes
hävetä, vaikka hän tietää, mitä hänestä puhutaan.
-- Häntä ei hävetä, kun ei hän kadu. Siinä se on! Hän sanoo, että
jollei Armas välittänyt hänestä sen enempää, niin oli parasta, että
meni näin.
-- Sen hän _voi_ sanoa! Ei mikään mies kärsisi sellaista.
-- Armas olisi saanut odottaa kunnes olisi tavannut Hiljan, sanon sen
vielä, toisti äiti.
-- Sinä siis luulet, että Armas purki?
-- Mistä minä tiedän. Ja onhan se jokseenkin yhdentekevää.
-- Taas sinä kiukustut! Ehkä minä lähden nyt. Voinhan syödä aamiaista
vaikka...
-- Että sinä nyt taas viitsit. Meillä on sieniomelettia. En tosin tiedä
miten tämä uusi "neiti" osaa sitä valmistaa, mutta...
Tuli taas äänettömyyden hetki, jonka aikana kumpikin sisaruksista
yritti käydä käsiksi joihinkin tavaroihin.
-- Saisin minä sen Matariston käsiini! uhkasi Jenny täti äkkiä.
-- Hilja vain kehuu häntä, sanoi äiti. -- He ovat yhä kirjevaihdossa.
-- Mitä sinä sanot!
Jenny täti kimmahti pystyyn.
-- Eilenkin häneltä tuli kirje ja Hilja kiirehti itse asemalle viemään
siihen vastausta.
-- Ja sinä sallit sen tapahtuvan! huusi Jenny täti, silmät suurina
päässä.
-- Mitä minä sitten sille voin.
-- Etkö sinä olekaan Hiljan äiti? Sinulla on oikeus ottaa haltuusi
hänen kirjeensä, avata ne tai lähettää ne avaamattomina takaisin.
-- Mitä sinä puhut! Ei nykyajan tyttöjen kirjeitä avata.
-- Mitä se mokoma sitten kirjoittaa?
-- Mistä minä tiedän. Hilja menee omaan huoneeseensa lukemaan.
-- Jollei sinussa ole äitiä saamaan selville mitä se roisto -- en sano
paremmin -- vielä uskaltaa kirjoittaa, niin kyllä minä otan selvää.
Missä Hilja säilyttää kirjeet?
-- Laatikossaan. Olen minä ne joskus nähnyt pöydälläkin.
-- Etkä ole lukenut!
-- Mutta, rakas Jenny, näethän itse, miten Hilja on vanhentunut.
Kyllä hän on kärsinyt tarpeekseen. Mitä minä nyt rupeaisin urkkimaan
hänen kirjeitään. Eihän mitään enää voi muuttaa. Huhut ovat kuin irti
päästetyt linnut. Ota nyt metsästä lintu kiinni!
-- Aikooko Hilja sitten nyt mennä kihloihin tämän Matariston kanssa?
-- Hän sanoo, ettei.
-- Mitä he sitten aikovat? Mitä tämä kaikki on ollut?
-- Hilja sanoo sitä ystävyydeksi.
-- Ystävyydeksi!
Jenny täti lausui sanan ihmeissään, ikäänkuin olisi kuullut sen ensi
kerran eläessään.
-- Niin, niin, niinkuin hän ja Elsa ovat ystävät! Tai sinä ja minä.
-- Onko hän hullu! huusi Jenny täti. -- Sinä ja minä olemme sisarukset
ja Elsa on tyttö -- mutta nuori tyttö ja nuori herra, jotka eivät ole
edes sukua! Tiedätkö, sinä olet sinäkin syypää Hiljan kevytmieliseen
katsantokantaan. Minä sanoin sinulle aina: pidä kiinni ovet
eteiseen, koska sen ylioppilaan pitää kulkea sitä tietä. Äläkä anna
Hiljan rajattomasti viipyä tansseissa. Sinun kasvatuksesi on ollut
leväperäistä!
-- Loppujen lopuksi kaikki on minun syyni! sanoi Aline rouva ja nousi
suuttuneena.
-- Minä en sanonut niin! Jos tahdot ymmärtää sen niin, niin tee se
vain, mutta minä en sitä sanonut!
Jenny nousi hänkin ja meni Hiljan kamariin. Hänen täytyi istuutua
tuolille itkemään. Yhtä paljon kuin hän viime keväänä oli surrut sitä,
että Hilja antoi rakkautensa Armaalle, yhtä paljon sattui häneen nyt
Armaan kadottaminen. Huone puhui selvään, että Armas oli pyyhittävä
pois Haapasten suvusta. Kaikki kauniit taulut, kaikki hienot koristeet,
yksin lamppukin olivat poissa. Huone oli karu ja autio. Itkettyään
aikansa Jenny täti pyyhki silmänsä ja huusi ruokasaliin:
-- Missä Armaan lahjat ovat?
Hän sai toistaa kysymyksen pariin kertaan ennenkuin Aline vastasi. Hän
ei ollut vielä unohtanut äskeistä pientä kahakkaa.
-- Kopassa vinnillä, vastasi hän vihdoin.
Jenny täti meni kirjoituspöydän luo. Siellä oli Lainan kuva
rippikouluajoilta ja sen yläreunaan pistettynä vielä tuore
sypressinoksa. Se oli tietysti hautajaisseppeleestä. Jenny tädin
kyyneleet alkoivat taasen valua. Ja kaikki Armaan kuvat poissa! Ja
kaunis venetsialainen maljakko poissa! Äkkiä hänen silmänsä sattui
kirjepinkkaan, jonka päällimmäisen kirjeen ympärillä oli halpa, harmaa
kotelo. Käsiala oli selvä ja tavallinen. Hän ei hetkeäkään häikäillyt.
Hänen kyyneleensä kuivuivat, jännityksen ja uteliaisuuden ilossa kävi
hän käsiksi kirjeeseen ja näki sen olevan juuri sen, jota hän halusi
nähdä. Alla oli "ystäväsi Matti" -- se roisto uskalsi vielä nimittää
itseään Hiljan ystäväksi! Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut! Sen
jälkeen, että hän oli ryöstänyt kunnian kokonaiselta perheeltä ja
Hiljalta koko hänen tulevaisuutensa!
Täti kävi lukemaan, ensin yksinään, mutta jaksamatta kantaa kirjeen
omituista salaisuutta, huutaen sisarensa jakamaan sitä. Ja Aline
rouva, joka ei itse puolestaan olisi avannut kirjettä, oli valmis
kuuntelemaan, kun toinen luki sen hänelle. Hänellekin oli suhde niin
epäselvä ja kummallinen, että pelkkä uteliaisuus veti häntä pääsemään
sen perille.
Rakas Hilja!
Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Olen niin onnellinen, että voit
kantaa kaikki niin tyynesti. Minä puolestani en voi tarpeeksi
ihmetellä johdatusta kohtalossani. Kaiken on täytynyt tapahtua,
jotta minä kypsyisin. Kaikki tapahtumat liittyvät toistensa
lomiin. Jumalan sormi piirtää selvästi tieni. Kaikki on niin
yksinkertaista ja selkeää, etten käsitä miten minun niin kauan
täytyi haparoida pimeydessä. Mutta miksi sinun täytyi joutua
uhriksi, sitä en vieläkään ymmärrä. Ehkä siksi, että vain
viattomat kelpaavat uhreiksi. Varmaan tällä kaikella on ollut
tarkoituksensa sinuunkin nähden, vaikkemme vielä sitä tajua.
Minä ymmärrän nyt, mitä Jumala on ihmiselle. Ei hän ole sitä,
mitä meille aikojen sivu on opetettu. Hän on ydinvoima meissä
itsessämme, se elävä vesisäije, joka kaiken elämän lähteestä on
vuodatettu jokaiseen ihmiseen. Hän on hengen terveys ja tarmo
ja vain pysymällä yhteydessä hänen kanssaan, voimme me elää. Me
sanomme rukoukseksi sitä kaipausta, pyrkimistä ja kohoamista,
jolla henkemme etsii ikuista lähdettään. Sanoin väärin, kun
sanoin, että jo ymmärrän mitä Jumala on ihmiselle. Aavistan sitä
vasta. Tunnen jo niin suurta onnea tässä aavistuksessa.
Edessäni on ehkä pitkä sairaus. Jumala varaa minulle aikaa
syventyä uuteen elämään.
Olin viikon päivät kotona. Emme näy pääsevän sopusointuun
omaisteni kanssa. Kunnioitan ja rakastan heitä, ymmärrän, että
heidän täytyy olla sillä kannalla kuin he ovat, mutta he eivät
ymmärrä minua eivätkä ikinä voi oppia hyväksymään kantaani.
Heidän mielestään on minun jumalanpelkoni perkeleestä. Me
tuotimme toisillemme mielipahaa joka päivä. Ehkä olisin jaksanut
katsoa asioita paremmin yläpuolelta, jos olisin ollut terve.
Katsoin parhaaksi lähteä pois. He surevat tähteni, mutta sille
ei voi mitään. Täällä parantolassa on hyvä. Täällä ei ole paljon
potilaita.
Sinua huvittaa ehkä kuulla mitä tuloksia oli käynnistäni
Karoliinan luona. Hän ei ensin ollut tuntevinaan minua -- tai
ehkä olinkin niin paljon muuttunut. Pian hän kysyi, koska voin
maksaa lainani. Sanoin, että nyt aion ruveta papiksi. Hän
huomautti, ettei se enää merkitse hänelle mitään, kosken ruvennut
silloin kun hän tahtoi. Olin vähän häijy, sanoin hymyillen,
että minun täytyi odottaa siksi kunnes Jumala tahtoi. Lopulta
hän itse pyytämällä pyysi minua pitämään lainan. Karoliina on
hiukan omituinen, mutta sääli häntä käy. Ei kukaan välitä hänestä
paitsi hänen rahojensa takia. Kaikki omaiset odottavat hänen
kuolemaansa, päästäkseen kiinni perintöön.
Olen paljon ajatellut niitä asioita, joista sairauteni aikoina
puhelimme. Minulle on käynyt yhä selvemmäksi, että naisen ja
miehen suhteen täytyy perustua ystävyyteen. Ystävyys on paljon
hienompi tunne kuin se, jota sanotaan rakkaudeksi ja josta uusi
ihmiselämä saa alkunsa. Uuden ihmiselämän ei tule saada alkuaan
huumeessa ja humalassa, vaan itsetietoisesta ja tahtoen. Me emme
saa siitä ja syntyä synnissä, vaan pyhyydessä ja kauneudessa.
Etkö usko, että jos uusi polvi kasvaisi siinä katsantokannassa,
niin siitä tulisi onnellisempi kuin nykyinen? Ei syntyisi niin
paljon ihmisiä, mutta syntyisi onnellisempia ihmisiä.
Hyvästi nyt, rakas Hilja, sinä, jonka kautta Jumala on tehnyt
minulle niin paljon ihmeitä. Yhtä sinulta vielä pyydän: etkö
sallisi minun kirjoittaa Parisiin? Lähetä minulle osoite ja
suostumuksesi. Kaikki tulee jälleen hyväksi, kun saan selittää,
miten kipeä olin ja mitä ihmiset ymmärtämättömyydessään ja
ajattelemattomuudessaan voivat päättää sairaasta ihmisestä. He
suorastaan ajavat hänet onnettomiin ajatuksiin ja tekoihin.
En voisi sen suurempaa onnea ajatella, kuin että te taasen
löytäisitte toisenne.
Sydämelliset terveiset ja Jumala olkoon kanssamme.
Ystäväsi Matti.
Kun sisarukset olivat lukeneet kirjeen, joutuivat he aivan ymmälle.
Jos suhde siihen asti oli ollut heille epäselvä, kävi se nyt yhä
epäselvemmäksi.
* * * * *
Hilja oli lähtenyt viemään kirjettä asemalle.
Oli polttavan kylmä aamu pari päivää ennen joulua. Pistettyään kirjeen
postivaunun laatikkoon, astui hän hitaasti läpi asemahuoneiden ja
hidastutti hidastuttamistaan kulkuaan. Portaille hän kokonaan pysähtyi.
Sädehtivänä oli talvinen Helsinki hänen edessään. Kun ne, jotka olivat
olleet saattamassa matkustavia, olivat kiirehtineet alas kadulle, jäi
Hilja miltei yksin portaille. Pari kantajaa puheli toisella puolen
pääovea, käsillään lämmitellen korvanlehtiään, ja vanha tupakanmyyjä,
kellahtavaksi haaltuneessa turkissaan, asettui telttatuolilleen
portaiden syrjälle.
Sinertävän kirkas auringonpaiste iski kipunoita lumesta, joka narisi
jalkojen ja reenanturoiden alla. Ihmisten hengitys asettui kuuraksi
heidän turkinkauluksiinsa, hiuksiinsa, viiksiinsä. Kivimuurien seinät,
katot, kaidepuut, portaat -- kaikki oli kuin kuuran päällystämää ja
kauttaaltaan liimattua täyteen välkkyvää jäähilettä. Ilman täytti lumen
narina, kulkusten kilinä, ihmisten kiire ja taivaan sinen ja maan
kimmellyksen oudon kaukainen soitto.
Tori oli täynnä kuusia. Rouvia, herroja ja lapsia kierteli puiden
ympärillä. Kuusia kannettiin pois olkapäillä ja vedettiin kelkoilla.
Sinipunaiseen puettu pelastusarmeijanainen käveli edestakaisin apajansa
ympärillä, jonka hän oli pystyttänyt asemahuoneen edustalle. Kappaleen
matkan päähän asettui rivi ajureja, nähtävästi odottamaan uutta junaa.
Ihmisiä tuli ja meni, siinä oli nuoria, vanhoja, köyhäpukuisia,
rikaspukuisia. Kauempaa torilta, ajuririvin takaa, kohosi vihreitä
heinäkuormia, joita maalaiset olivat tuoneet kaupan. Elävää lehmääkin
kaupattiin etäämpänä, kesken pakkasen. Savu nousi talojen mustista
piipuista ilmaan. Myyjät olivat lämpimäkseen tehneet tulen kuormien
ja myymätelttojen väliin. Torin poikki astui nuori nainen, kantaen
kainalossaan pientä ruumisarkkua. Se oli kääritty paperiin, vain
hopeanväriset jalat näkyivät. Nainen astui nopeasti, vieden puuhkaa
korvalta toiselle. Hänellä oli yllä vain lyhyt takki.
Hilja katseli eteensä niinkuin ihminen kirkontornista katselee maisemaa
allaan ja hänen mielessään liikkuivat asiat, joista hän vasta oli
kirjoittanut Matille. Hän oli noussut varhain ja kirjoittanut pitkän
kirjeen.
Niin, siinä vierii elämä, josta emme tiedä mistä se tulee ja minne
se menee. Tuossa rientävät kaikki nuo ihmiset, jotka sikiävät
huumauksessa, elävät riemussa, tuskassa, vihassa, rakkaudessa,
kaipauksessa ja jotka kuolevat. Jokainen kantaa povessaan kokonaista
maailmaa, jokainen on keskipiste, jonka ympärille elämä kehrää
ihmeellistä seittiänsä. Vieraina, ehkä vihaten he rientävät toistensa
ohi. Sovussa he kerran kaikki löytävät toisensa maan povessa. Ja
kuoleman jälkeen -- mitä seuraa silloin? Ikuinen lepo. Yhdistyminen
Jumalaan.
Me emme tunne tulevaa elämää. Tämän me tunnemme ja se on ainoa, josta
me tiedämme mimmoinen se on. Se on sittenkin suruineen, kärsimyksineen,
taisteluineen rikas ja täyteläinen ja ihanaa on sitä elää.
Siitä ei ole kauan kun hän oli lapsi ja kaikki oli peitettynä ja
salaperäisenä hänen edessään. Häneen sattui, kun hunnut revittiin
pois ja hänelle näytettiin elämän paljas pohja. Hänestä tuntui, ettei
kannata elää elämää, joka on niin rumaa. Hän tunsi kuinka hän vanheni
tuossa rumuudessa niinkuin kukka näivettyy. Mutta nyt hän on päässyt
sen tilan yli, hänen päänsä on selkeä ja hänen ruumiinsa on nuori
ja työnjanoinen. Hän haluaa elää läpi elämän ilon, tuskan ja työn.
Hän haluaa sen liasta ja loasta ponnistaa kohti kirkastusta. Hän
koettaa pyrkiä omistamaan itselleen Kristuksen katseen, sen suuren,
syvän ja säälivän, jonka avulla hän näki läpi ihmisen, katsoi yli
pikkuseikkojen, näki suuret piirteet, ymmärsi ihmisen ja antoi hänelle
anteeksi.
Maailma on tänään säteilevän kirkas. Joulu tekee tuloaan!
Surupuvussaan erottautui Hilja asemahuoneen vaaleaa seinää vastaan.
Hän oli laihtunut ja ihon kalpeus loisti esiin mustasta. Silmät olivat
ikäänkuin suurentuneet ja katsoivat jonnekin kauas. Hän oli niin
ajatuksissaan, ettei huomannut ajuririvin siirtyvän asemahuoneen eteen,
asemapalvelijoiden kiirehtivän paikoilleen ja ihmisjoukkojen taas
rientävän ohitseen. Elämän yksityiskohdat olivat lakanneet olemasta
hänelle, hän näki kaikki suurina, kaukaisina viivoina.
Pitkä, ulkomaalaiselta vaikuttava herra, päässä ruskeankirjava
matkalakki, yllä pakkaspäivään liian ohut ruskea päällystakki,
samettikaulus pystyssä, likeni kantajilleen ovea. Äkkiä hän pysähtyi
kuin naulittuna. Kantaja jäi oudoksuen odottamaan häntä. Herran
katse riippui surupukuisessa naisessa, joka ovenpielessä seisoi
auringonpaisteessa. Ja ikäänkuin nainen olisi sen tuntenut, kääntyi hän
päin.
-- Armas!
Hilja ei muistanut, että heidän välinsä oli rikki, että heidän piti
olla toisilleen kaksi vierasta ihmistä.
Kaikki, mitä oli tapahtunut siitä, kun he erosivat pyyhkiytyi pois
hänen mielestään, ja hän karkasi kihlattuaan vastaan syli avoinna,
sydän ylitsevuotavana.
Joukko, joka tungeskeli asemahuoneella ja sen edustalla, näki kahden
säihkyvän onnellisen ihmisen astuvan portaille auringonpaisteeseen. He
neuvottelivat hajamielisinä naurahdellen matkatavaroista, päättelivät
sinne tänne, jättivät vihdoin kaikki tyyni kantajan haltuun ja astuivat
käsi kädessä alas portaita. He hymyilivät ja säteilivät. He kuuluivat
toisilleen ja tunsivat olevansa kahden tähtien alla.