Nyt se siis tuli, mitä Hilja jo jonkun aikaa oli peläten odottanut!
Armaalle oli kirjoitettu. Kuka oli kirjoittanut ja mitä? Armas uskoi.
Pyytämättä selitystä, kysymättä oliko huhussa perää, hän kirjoittaa
tällaisen sydämettömän kirjeen. Hilja lyyhistyi, kirje kädessä,
tuolille ruokasalin ovensuuhun ja mietti miettimistään, mitä tämä
merkitsi. Oliko ymmärtäminen, että kaikki oli lopussa? Hän äänsi
mielessään tuon kovan ajatuksen, ettei uskonut siihen. Hän ei päästä
irti Armasta, se on samaa kuin että hän yhtä päätä heittäytyy mereen.
Armas ei tarkoita täyttä totta: Armas on mustasukkainen! Ja kun Hilja
sen keksi, valtasi hänet pyörryttävä riemu! Armas on mustasukkainen,
kuten hänkin, Hilja on ollut, Armas joka itse ehdotti, että he
eläisivät näin vapaina. Armas rakastaa häntä, ei saata olla rakkautta
ilman mustasukkaisuutta!
Mutta tämä oljenkorsi katkesi pian ja hän haparoi tyhjyydessä. Hän
kosketteli sormusta sormessaan ja koetti tunkea sellaisen ajan sisään,
jolloin ei hänellä ole sitä, jolloin ei hän saa suunnata ajatustaan
Armaaseen, tähdätä ikäväänsä ja toivoansa häneen. Epämääräisinä kuvina
liitivät muistot taasen hänen ohitseen, muistot siitä hetkestä asti,
jolloin he ihmisjoukosta vetäytyivät syrjään ja ensi kerran katsoivat
toisiaan silmiin... Chopinin Nocturne vain soi eivätkä he tietäneet
mistään muusta... Sittemmin, kun Armas tuli, toi hän aina ruusuja.
Ne eivät saaneet olla siniseen vivahtavia, niissä piti olla elämän
puna. Elämän puna oli ollut heidän rakkaudessaan. Voiko sellainen
rakkaus kuolla? Eikö samalla kuole itse elämä? Ainakin hän, Hilja,
tuntee kuuluvansa multaan senjälkeen. Hän haki paperipalan ja silmät
kyynelissä niin, että tuskin erotti rivejä, hän kirjoitti:
Rakkaani,
sinulle on kirjoitettu minusta jotakin pahaa. Kaikki ulkonaiset
asiat voivat olla minua vastaan, se on totta. Jos niiden mukaan
tuomitaan, olen rikollinen enkä mahdollinen olemaan morsiamesi.
Mutta ota sydän rinnastani, pane se tulta vastaan ja katsele
elämän punaa, joka siinä virtaa: se on puhdas kuin ruusut, joita
minulle toit, kun meillä oli kevät. Rakkaani, katso sydäntäni --
se ei koskaan ole kuulunut kenellekään muulle kuin sinulle eikä
tule kuulumaan...
Hän ei voinut jatkaa. Kasvot kirjettä vastaan hän itki. Äkkiä hän
hätkähti valveille: mitä hän kirjoittikaan...! Hän ei muistanut sanoja,
mutta hän tunsi, että kirje on heti lähetettävä, jottei tulisi mitään
esteitä väliin. Hän sulki sen kiireesti koteloon ja päätti viedä sen
kirjelaatikkoon yhtäpäätä. Ja ikäänkuin peläten, että joku pidättäisi
häntä, otti hän ylleen päällysvaatteet, napitti takin portaissa ja
riensi juoksemalla kirjelaatikolle.
Senjälkeen tuli hänen turvallisempi olla ja hänet valtasi suuri
väsymys, jonkinlainen resignatsionin tunne: käyköön miten käy! Hän on
valmis kaikkeen.
Matti oli pitkin päivää aivan oikein arvannut Hiljan mielialat. Hän
ei uskaltanut kysyä, mutta hän seurasi jännittyneenä joka ilmettä
hänen kasvoissaan. Huippuunsa nousi hänen jännityksensä, kun hän kuuli
Hiljan kuin paeten juoksevan alas portaita. Hän ymmärsi, että Hilja
vei kirjettä, kirjettä, joka sisälsi hänenkin kohtalonsa. Nyt hän vain
odotti hänen kasvojaan: niistä saattoi kuin avonaisesta kirjasta lukea
mitä oli tapahtunut.
Kirjelaatikko ei ollut kaukana, mutta Hilja viipyi hänen mielestään.
Tai mateli aika. Hänen silmänsä hukkuivat kuvioihin seinällä, johon
hän tuijotti, ja hän kyseli itseltään mitä hänelle seuraa, elämä vaiko
kuolema? Jos Hilja hänet heittää, niin seuraa kuolema, sillä mikään muu
ei kiinnitä häntä elämään. Hän ei sääli omaisiaan, sillä he löytävät
lohdutuksensa Jumalassa. Jos Hilja hänet heittää, täytyy hänen saada
voimat viimeiseen, ratkaisevaan askeleeseen.
Ei täällä Hiljan kodissa, ettei Hilja pelästy. Hän ostaa lipun jollekin
tuntemattomalle asemalle ja lähtee siitä metsään. Kukaan ei tiedä tulla
häntä kysymään eikä häntä kaivata. Hilja kaipaa, muttei tiedä mistä
tiedustella... Juuri niin hän tekee. Hän kirjoittaa ensi yönä kirjeen
isälleen ja Hiljalle.
Kun hän tätä ajattelee, tulee teko kammottavan likelle. Hiki tunkee
esiin, laihtuneet, valkeat kädet painelevat päätä. Paita liimaantuu
kiinni ihoon. Hän tuskin enää odottaa Hiljaa, hänen kohtalonsa on jo
niin selvä. Hänen ruumiissaan on ilkeä tunne, ikäänkuin hän elävältä
lahoaisi. Ehkäpä ei hänen tarvitsekaan tehdä itselleen väkivaltaa,
ehkäpä hajoamistila jo on alkanut. Sydän lyö... pysähtyy, lyö...
pysähtyy. Jotakin tämäntapaista tunsi muinoin lapsena kirkossa
talvipakkasella, kun jalkoja paleli. Tunne on nyt tuhatkertaiseksi
monistettuna. Ehkä tämä onkin kuolemaa...
-- Matti! kuului Hiljan ystävällinen, tyyni ääni eteisestä. Hän koputti
ja tuli, kynttilä kädessä, sisään. -- Tiedätkö, ulkona pakastaa. Puihin
tulee kuuraa, telefonilangat ovat jo ihan valkoisina.
Matti heräsi ja näki hänen varjonsa suurena liikkuvan katossa ja
seinillä, hänen sytyttäessään lamppua. Hänen jännityksensä palasi: hän
haki Hiljan kasvoja.
Myrsky oli käynyt. Myrsky oli lakannut. Matti luki kasvoista sen,
mitä hän niin hartaasti halusi lukea ja elämä ja ilo tulvivat häneen
kaikella sillä voimalla, millä kauhu ja kuolema äsken olivat häntä
hallinneet. Hänen olisi tehnyt mieli karata ylös, nostaa syliinsä koko
huone, Hilja, koko maailma. Kuin humalassa, mittaamattoman voiman
kannattamana hypähti hän pystyyn...
Kun Hilja, hetkiseksi pistäydyttyään ruokasalissa, palasi, tapasi hän
hänet permannolla pyörtyneenä.
Jollei hän vasta itse olisi kestänyt niin suurta mielenliikutusta
ja jollei hän olisi ehtinyt tottua hermostuneen arvaamattomiin
taudinkohtauksiin, olisi hän pelästynyt enemmänkin. Nytkin valtasi
hänet kaamea tunne: kuoliko hän? Valaistessaan Matin kasvoja, hämmästyi
hän onnellista hymyä sairaan suupielissä. Hän oli kuin autuaasti
nukkunut kuollut. Käsivarsi oli jäänyt pään alle, tiukka kaulanappi oli
auennut. Hilja turvautui etikkaan, vesikääreisiin, kaikkeen, mistä oli
kuullut puhuttavan, ja kun Matti vihdoin avasi silmänsä, katselivat
he toisiinsa onnellisesti hymyillen, ikäänkuin Matti olisi herännyt
kuolleista.
-- No niin, joko on parempi! puheli Hilja taasen kuin lapselle. --
Nojaa minuun, että pääset vuoteeseen. Mikä sinulle tulikaan?... Ja mikä
sinun on? Itketkö? Nauratko?
-- Minun on niin hyvä, sanoi Matti. -- Anna minulle vähän ruokaa. Minä
nukun sitten.
Senjälkeen tapahtui hänen taudissaan käänne. Huippukohta oli
nähtävästi sivuutettu. Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän olevansa
paljon terveempi. Koko ympäristö ui valossa ja ilossa, hänen itsensä
teki mieli kieritellä ja ilakoida kuin lapsen. Ihmeellisen heikko
hän kuitenkin vielä oli. Vaivalla sai hän vaatteet ylleen ja astui
sotilaallisella ryhdillä Hiljaa vastaan eteisessä. Hänen täytyi pidellä
kiinni huonekaluista, kun liikkui, mutta hän aterioi jo Hiljan kanssa
ruokasalissa, puhui tunneistaan ja töistään ja tahtoi, että he Hiljan
kanssa pian lähtisivät kävelemään. Hiljalla sattui kerran pitkistä
ajoista olemaan käsityönä sukankudin eikä morsiustyö. Sekin oli Matille
mieleen. Hän naurahteli itsekseen, niin iloissaan hän oli.
Hilja ei voinut käsittää tätä muutosta. Hän oli lukemattomia kertoja
pannut liikkeelle kaiken voimansa karkoittaakseen Matin alakuloisuutta
-- nyt, kun hän itse turhaan taistelee alakuloisuutta vastaan, kasvaa
Matin iloisuus ja paraneminen edistyy silmin nähden. Hän ei kuitenkaan
uskaltanut uskoa sen kestävyyteen. Jos hän vain tietäisi mistä se
johtuu ja miten sen saa jatkumaan!
-- Et sinä vielä jaksa kävellä, sanoi hän, kun Matti taasen ehdotti
kävelyretkeä, -- ajelemme.
-- Minä otan kepin, vastasi Matti ja nauroi päällystakkiaan, joka oli
käynyt suureksi.
Hilja valmistautui kuin kujanjuoksuun. Hän ja Matti yhdessä Helsingin
kaduilla! Mutta hän ei sanonut mitään. Itse hän oli heittäytynyt veteen
-- nyt oli uitava rantaan!
Portaissa Matin taasen täytyi nauraa. Polvet nytkähtelivät
hullunkurisesti eikä tahtonut osata arvata etäisyyttä. Katsellessa
tuota luisevaa talonpoikaista miestä, jonka vaaleita nuoria kasvoja
helakka veri punasi, kankeita, taudin henkevystyttämiä piirteitä ja
lapsellista hymyä, tunsi hän taasen, pitkistä ajoista, sitä omituista
hellyyttä, joka aina oli kiinnittänyt häntä Mattiin. Tuli mitä tuli!
ajatteli hän, hän on ystäväni! Ja varovaisesti astuivat he kadulle.
Oli pilvinen, kolea päivä, taivas lunta täynnä. Lumettomat katukivet
kilkkasivat kuurassa, telefonilangat jännittyivät häikäisevän
kimmoisina vöinä yli kattojen ja katujen, ihmiset liikkuivat
reippaina, kaulukset pystyssä. Ohikulkijoiden silmät pysähtyivät
kalpeaan nuorukaiseen, joka onnellinen hymy kasvoilla otti hapuilevia
askeleitaan, ja kauniiseen tyttöön hänen rinnallaan. Sisarukset
he eivät olleet, sen kertoivat kasvot selvästi, olivat tietysti
kihlatut... Lahti kiilsi jo jäässä, rannalla hääräsi joukko poikia,
viskellen kiviä jäälle. Kivi lensi vinkuen pitkin peiliä, piirtäen
perässään valkoisen viivan ja pysähdyttyään kertautuen jään kalvoon.
Poikien kimakat äänet kajahtelivat syyspakkasessa.
-- Kyllä ulkoilma sentään on ihanaa! puheli Matti. -- Tämä se tekee
terveeksi eivätkä lääkärit.
-- Mutta ikkuna on niin paljon ollut auki, sanoi Hilja.
-- Ei se ole samaa.
Matti pysähtyeli hengittämään, katselemaan ja nauttimaan. Olisi luullut
hänen vuosikauden olleen vankilassa, niin hän iloitsi.
Eläintarhassa oli hiljaista. Kellastuvaa nurmea peittivät ruskeiksi
mädäntyneet lehdet ja niitä kuuran harso. Harmaat puutkin olivat
härmässä, huvilat häämöttivät niiden takaa. Rantaa kohti oli
aukeampaa, siellä kimmelsi härmä vihreällä nurmella, jonka se teki
hopean väriseksi. Jään rajassa törrötti kellastunut, latvoistaan
taittunut kaislikko, kuvastuen jäähän. Vastarannan kertasi kalvossaan
puut, rakennukset, tornit ja kupukatot kaupungista, himmeästi ja
aavistuksentapaisesti.
-- Istutaan vähän, ehdotti Matti, posket heleässä palossa.
-- Jos sinä kylmetyt. Käännytään takaisin.
-- Onko sinulla kiire jonnekin? Tanssiharjoitukseen?
-- Ei, niitä ei ole ennenkuin juuri arpajaisten edellä. Minä vain
pelkään, että kylmetyt.
He istuivat selinpäin tiehen. Matti piirteli kepinpäällä kuuraan
ja katseli jäätä, routaa, kaupunkia, taivasta, Hiljaa. Hän tunsi
täyteläistä elämänhalua ja kiitollisuutta siitä että eli. Hilja
hätkähti hänen katsettaan, kuitenkin koettaen sitä peittää. Hän puheli
muista asioista, mutta ajatteli kaiken aikaa: mikä hänelle on tullut?
Mikä sai aikaan tämän käänteen? Kunhan hän paranee, kysyn häneltä.
Meidän täytyy olla ystävät, kuten alussa olimme.
-- Mennään Kaisaniemeen asti, ehdotti Matti. -- Kierretään sitten
sieltä takaisin. Urheilukenttää on korjattu, tahtoisin nähdä sen.
-- Sinä et jaksa. Tämähän on aivan tavatonta.
-- Etkö näe kuinka hyvin minä voin. Etkö ihmettele?
-- Ihmettelen.
-- Niin minäkin.
-- Siinä on nähtävästi nyt tullut käänne.
-- Niin on. Nähtävästi.
Matti katsoi häneen ja nauroi.
He tulivat rautatiepenkereelle ja pysähtyivät pienelle sillalle,
joka nosti tietä junaväylän yli. Virta, joka juoksi toisesta
lahdenpohjukasta toiseen, piti avoinna vettä ja peremmässä lahdelmassa
oli jään reuna täynnä helmenvalkoisia lintuja. Joku ui kuin jääkappale
kylmässä tyvenessä, toiset lentelivät edestakaisin. Napamatkustajat
kertovat pohjoisista seuduista, että siellä missä kasvullisuus jo on
lakannut eikä jää sula kesälläkään, linnut elävöittävät koko laajan,
aution maan. Lintujen pesät ovat kallioilla, munat vain paljaaltaan
kuin pöydällä ja lintuja on tuhansia ja miljoonia, lukemattomia,
valkeissa, kirkuvissa laumoissa. Jotakin sentapaista muistutti kuva
lahden pohjukassa. Satoja vikiseviä ja kirkuvia lokkeja lenteli,
liiteli, syöksyi tai asettui varovasti veteen, tai kyykötti jäällä.
Ehdottomasti pysähtyivät Hilja ja Mataristo.
-- Mikä kumma kokous täällä on?
-- Ne varmaan valmistuvat muuttamaan... Ehkä poikasia harjoitetaan
lentämään, vielä viimeisen kerran.
-- Toiset ovatkin vanhoja, toiset poikasia. Sen näkee selvästi.
-- Tummat ovat suurempia ja vanhempia. Kuinka ne vikisevät ja kirkuvat!
-- Ne puhuvat sillä tavalla...
-- Nyt muistuu mieleeni: joistakin linnuista kerrotaan, että ne näin
syksyllä ennen muuttoa pitävät suuret lentoharjoitukset ja pistävät
kuoliaaksi huonot lentäjät ja muutenkin heikot. Se on järkevää.
Hilja katsahti toveriinsa levottomana, mutta hämmästyi. Sillä Matin
kasvot olivat iloiset ja tyynet.
-- Se on julmaa, sanoi Hilja.
-- Ne menehtyisivät kuitenkin pitkällä matkalla.
-- Antaisi menehtyä. Olisivat joka tapauksessa eläneet viime tippaan ja
ponnistelleet niin kauan kuin suinkin. Sillä lailla meidän ihmistenkin
täytyy.
-- Olet oikeassa. Vasta tänään minä sen tunnen: elämä on onnellista
tuskineen, kärsimyksineen päivineen ja ihanaa on ponnistaa viime
tippaan asti...
Tätä mieltä oli Hilja toivomalla toivonut Matille, hän oli monesti
väsyksiin asti ponnistanut voimiaan puhaltaakseen häneen sitä. Ja nyt
kun hän kohtasi omat sanansa, oman äänenvärinsäkin Matilla -- pelästyi
hän hänen lujaa uskoansa elämään. Hilja ei uskaltanut ajatella loppuun
mitä hän epäili.
He astelivat ääneti, Matti kuin vapautuneena vuosien taakasta, Hilja
peittäen levottomuuttaan.
Rautatiepenkereellä olivat kaupungin levittämistyöt seisahduksissa.
Maa, jota oli kuljetettu lahden täyttämiseksi, oli ehtinyt nurmettua,
ennenkuin sitä oli yritettykään tasoittaa. Kokonaisia pieniä vuoria
hakattua kiveä kohoili yltympärillä. Tahmea, kuoppainen tie oli täynnä
papereita, joita nähtävästi oli viskelty vaununikkunoista, junan
liketessä pääkaupunkia. Kaisaniemen ravintolan pieni kulmahuone loisti
juhlavalaistuksessa, vaikkei vielä ollut pimeäkään. Plyshiverhoja
ja peilin kultausta näkyi ikkunoista. Nähtävästi ravintolassa oli
päivälliset. Julkipuolikin oli kirkkaasti valaistu ja runsaasti
koristettu köynnöksillä ja väreillä. Valkorintainen miespalvelija
päästeli alas uutimia salissa. Kahdet vaunut, kuomut ylhäällä, tulivat
täyttä vauhtia puistosta ja pysähtyivät portaiden eteen. Vilkas töminä
tieltä ennusti useampienkin vaunujen tuloa. Silinteripäisiä herroja
ja nuoria naisia, joiden hiuksia suojeli pitsihuivit, astui alas.
Herrat jäivät maksamaan, naiset kiirehtivät, liepeitään pidellen ja
valkoisia kenkiään suojellen, sisään. Hilja ja Matti astelivat hitaasti
soittolavan syrjään, jotteivät olisi hevosten tiellä. Lavan eteen oli
naulattu lautoja ja pensaissa lepatti jokin suuri, kuollut lehti.
Hiljan katse siirtyi äkkiä lehdistä valaistuille portaille. Oviaukossa
seisoi nainen, jonka rikkaita punertavia hiuksia alas valui valkoinen
pitsihuivi. Valkoinen atlaspuku solui sorjaa vartaloa myöten korkealle
ylös kaulaan, hansikoitu käsi piteli viuhkaa ja liepeitä. Nainen odotti
hymyillen herraa, joka toi hänen kukkavihkoaan. Hilja tunsi Marianne
Breden.
Hänen sydämensä oli alkanut lyödä ja hänen tuli kiire pois. Mutta he
eivät enää päässeet eteenpäin.
-- Varmaan häät, sanoi Matti, aavistamatta Hiljan mielialaa. -- Tuolla
tulevat morsiusvaunut.
Ne olivat suuret, katetut vaunut, mutta niistä ei astunut morsiuspari,
vaan keski-ikäinen nainen, hiuksissa haalean sinipunertavia kukkia, ja
kookas, silinteripää herra. Ne olivat Armaan isä ja äiti.
Hilja ei enää odottanut Mattia, hän kiirehti jonnekin päin, ei tietänyt
minne.
Hän ymmärsi, että täällä vietettiin Elisabeth Breden häitä.
Häntä ei ollut kutsuttu niihin, hänelle ei ollut ilmoitettu mitään!
Häntä siis ei enää katsottu kuuluvaksi perheeseen!
-- Täälläkö sinä olet? puheli Matti ennättäessään hänet. -- Eivät ne
olisi ajaneet päällemme. Tunnetko sinä heitä? Joku katsoi sinuun niin
pitkään. Mahtavat olla rikasta väkeä. Nyt tulevat morsiusvaunut.
He olivat joutuneet pienelle kunnaalle ravintolan yläpuolelle,
pihlajien alle. Ilmassa soi syyslintujen vihlova sävel ja puista varisi
maahan punaista jauhetta. Joka pihlajan ympäristö oli kuin veressä.
Tilhiparvet liitelivät pilvinä marjaterttujen ympärillä.
-- Joko mennään, ehdotti Matti.
Ajotiellä kohtasivat he vielä hää joukkoa. Joku silinteri kohosi
tervehtimään Hiljaa. Hän ei nähnyt, kuka sitä kohotti, hän tuijotti
maahan.
-- Emmekö lähtisi kotiin, pyysi hän.
Mutta Matti oli pysähtynyt tarkastamaan urheilukenttää. Penkit kentän
laidalla olivat ahdetut täyteen vaatteita. Huolimatta kirpeästä
ilmasta, oli kenttä täynnä väkeä. Pallot lensivät, juostiin,
huudettiin. Tanner tömisi. Pojat ja nuoret miehet olivat paljain
polvin, osaksi käsivarsinkin.
Hiljan oli mahdoton seurata, mitä Matti puhui. Hän katseli tilhejä,
jotka kirkuen lensivät puusta puuhun ja keltaisia viiruja auringon
laskemasijoilla. Vihdoin hänestä tuntui siltä, että hän menehtyy. Hän
pysäytti hevosen, joka palasi ravintolasta ja huusi Matille:
-- Nyt lähdemme kotiin. Minä en enää jaksa, vaikka sinä jaksaisitkin.
Sanat olivat niin kovat ja päättäväiset, että hän heti koetti lieventää
niitä yrittämällä hymyillä.
Matti oli nukkumaisillaan vaunuihin. Ponnistus oli kuitenkin ollut
hänelle ylivoimainen. Ohikulkijat luulivat häntä humalaiseksi ja
kääntyivät katsomaan.