Sinä valkea tyttö, sinä liljani, ymmärrätkö tätä?"

Hilja jähmettyi. Hän oli totisesti joutunut kauas Armaasta. Oliko

Armas muuttunut vai oliko hän muuttunut? Jos hän, Hilja oli muuttunut,

niin oli se Matin syy, se johtui siitä, että hän niin paljon oli

seurustellut Matin kanssa, niin paljon saanut häneltä ja niin paljon

antanut hänelle. Ei, hän ei tahdo joutua kauas Armaasta, hän ei voi

elää erossa hänestä! Hän tahtoo poistaa kaiken, joka tulee heidän

väliinsä. Hänen täytyy ajaa talosta tuo vieras ihminen!

Ei, on olemassa paljon viisaampi keino: hän parantaa hänet ja saa hänet

sitten helposti ymmärtämään, että on viisainta erota! Hän koettaa

kaikin keinoin jouduttaa potilaansa paranemista. Hän suuntaa kaikki

voimansa siihen. Hänen täytyi hyvällä ruualla, iloisella mielellä,

kaikilla mahdollisilla neuvoilla saada paranemista edistymään. Ja

Angervon hän tästä lähtien ajaa tykkänään pois, jo ovelta, hän ajaa

jokaisen, joka tulee häiritsemään. Päätös oli hänen tunnossaan ei yksin

oikeutettu, vaan ainoa mahdollinen. Hän menetteli sen mukaan.

Ja taas hän saattoi kirjoittaa sulhaselleen luottavasti ja avonaisesti.

He olivat jonkin päivän perästä päässeet Matin kanssa ymmärtämykseen

ja sopusointuun. Tuntui taas hyvältä ja turvalliselta. Eräänä iltana

istuivat he yhdessä ja hämärä kääri rauhoittaen esineet pehmeyteensä.

Raitiovaunun kellokin soi kadulta kuin villavaatteen sisästä, hiillos

riutui. Hilja istui lattialla tuijottaen pesään, katsellen hiilten

huokunaa ja sitä hopeanvalkoista nöyhtää, joka hiilistä hajaantui

savutorveen.

-- Etkö usko, että taiteen kaipuu, kauneuden ikävä... kaikki sellaiset

alkuaan ovat samaa kuin uskonnon tarve ihmissielussa?

-- Uskon. Ihmiset hakevat kohotusta sielulleen, kukin omalla tavallaan.

-- Saat nähdä, että sinusta tulee pappi. Sinä olet niin uskonnollinen

luonne.

-- Kun minä joskus saisin tuntea Jumalan suoranaista läsnäoloa,

sellaista, jota sinä olet tuntenut. Ehkäpä sen voisi tehdä järjenkin

avulla -- minä olen viime aikoina ruvennut uskomaan siihenkin,

mutta olen saanut päähäni, että minun pitäisi voida tuntea jotakin

yliluonnollista...

-- Ja sitten sinä saarnaat ihmisille mitä rakkaus on ja mitä ystävyys.

Ajattele, kuinka isäsi ja sisaresi tulevat iloisiksi, jos sinusta tulee

pappi.

-- Pelkään, ettei minusta tule pappia heidän mielensä mukaan.

He vaikenivat. Äänettömyys solui hyväätekevänä sanojen väliin. Ruutu

tärisi, kadulla ajettiin. Hiilos oli sammumaisillaan, Hiljan kasvot

hehkuivat ja hiukset vivahtivat sinipunervaan. Mataristo makasi kädet

rinnalla ristissä, silmät tähdättyinä seinään. He eivät voineet nähdä

toisiaan, sillä he olivat selin päin.

-- Oletko ajatellut Kristuksen ja Maarian suhdetta -- tarkoitan Martan

ja Latsaruksen sisarta? Se oli juuri sellainen kaunis ystävyyssuhde.

Siitä sinä saarnaat!

-- Niin, vastasi Matti. -- Paljosta olisi saarnattava, paljon

selvitettävä.

Hän tuli ajatelleeksi ihmisjoukkoa, jotka harhaavat väärinkäsityksessä,

repien ja raastaen toisiaan. Vanhemmat pakottavat lapsia omiin uomiinsa

ja katkeroituvat, kun ei se onnistu. Lapset tallaavat mielikuohussaan

ja uudenjanossaan jalkainsa alle kaiken vanhan ja lähtevät maailmalle

irtirevittyinä kuin lehdet puusta. Vanhukset itkevät kotona ja

koettavat rukouksillaan palauttaa kadonneita. "Kadonneet" kantavat

pahaa omaatuntoa ja pakottavat sitä maailman melskeessä vaikenemaan...

Se on vanha taistelu isäin ja lasten välillä -- täytyykö niin olla?

Eikö saarnoilla ja opetuksilla saata lieventää kärsimystä?

Telefoni soi.

Britta Vaarnakoski soitti varsin kiukkuisena.

-- No, kotonako sinä vielä olet? Etkö sinä taaskaan tiedä, mistä on

kysymys?

-- Tanssiharjoitus! pääsi Hiljalta ja hän muisti nyt, että Elsa

pitkässä telefonikeskustelussaan aamulla oli sen hänelle ilmoittanut.

-- Niin juuri. Tanssiharjoitus! Me olemme täällä jo odottaneet puoli

tuntia. Neiti Höökillä on aina kiire, kuten sinun pitäisi tietää,

jollet meistä muista välittäisikään. Se sairaanhoito tietysti on

sinulle tärkeämpi kuin kaikki muut...

-- Minä lähden heti! keskeytti Hilja hänet ja paiskasi telefonin kiinni.

Mutta hän ei heti lähtenyt, sillä hänen täytyi ensin pukeutua. Vaikea

oli riistäytyä irti kodin pehmoisesta lämpimästä. Hän pelkäsi lisäksi,

että Maali tulee häiritsemään Mattia.

Kadulla elokuvateatterin edustalla oli taasen tungos. Raitiovaunua ei

näkynyt. Hän asteli puolijuoksua seuraavaa pysäkkiä kohti, hän näki

yksitellen joka ihmisen ja huomasi heidän jalkineensa. Vedet kiilsivät

tyyninä molemmin puolin siltaa. Pilvet kuvastuivat kalvoon kuin

jättiläiskokoiset munanvalkuaiset, jotka ovat rikkoneet kuorensa ja

pursuneet veteen.

Raitiovaunu tuli. Hilja hyppäsi sillalle ja jäi siihen seisomaan.

Pieni, vanhanpuoleinen herrasmies seisoi taempana ja tupakoi. Hän yski,

rintaansa pidellen, ja sylkäisi yli kaiteen kadulle.

Kyllä ne nyt Vaarnakoskella ovat sanoneet hänestä, Hiljasta, yhden jos

toisen kovan sanan. Onhan hän sen ansainnut, sillä kuinka saattaakaan

unohtaa asian, jonka on ottanut tehtäväkseen! Hän ei enää tästäpuoleen

ota tällaisia tehtäviä. Ne ovat kuitenkin niin vähäpätöiset ja

turhat... Tupakka tekee pään kipeäksi. Minkätähden sallitaan

tupakoimista junasillalla! Varmaan tuo miesraukka polttaa unohtaakseen

jotakin ikävää. Miksei antaisi hänen polttaa!

Hilja huomasi olevan ajan astua vaunusta ja tuli suurelle kadulle,

jolla ajurinrattaat rämisivät, automobiilit puhkuivat ja korkeat

kivimuurit kertasivat äänet. Kauppapuodissa, jonka ikkunoissa oli

näytteillä heleäposkisia vahaihmisiä uusissa takeissa, vedettiin alas

ikkunansuojustimia. Viereisen kaupan ikkunassa seisoi kaksi poikaa

suuren kuvan edessä, joka esitti alastonta naista. Hilja suikahti

porraskäytävään ja juoksi ylös portaita, nolona ja hermostuneena.

Painaessaan kellonnappia veti hän syvältä henkeään kootakseen voimia

siihen, mikä häntä odotti. Elsa avasi.

-- Aijaijai! puhui hän kuiskaten ja syleili tulijaa, -- ne ovat sinulle

kovin vihaisia. Mutta älä sano, että olet istunut sen sairaan pojan

luona, vaikka olisitkin sen tehnyt. Sano, että olit kävelemässä tai

jotakin muuta. Joskus sitten kerrot totuuden. Minä en soisi heille sitä

voittoa.

Hilja ei ehtinyt vastata, sillä he olivat jo salin kynnyksellä.

Huone oli tyhjänä, sähkökruunu valaisi autiota lattiaa. Linda

Kaisla ja Kaino Autere seisoivat kaulatusten puhelemassa ruokasalin

ovella. Heiltä pääsi: "Hän on tullut!" Ruokasalista vastattiin: "No

vihdoinkin!" ja tytöt tölmäsivät yhtenä mylläkkänä saliin alkaen

asettua asentoihinsa. Antamatta kenellekään kättä, juoksi Hilja, veri

poskilla, paikalleen, neiti Höök nyökäytti hänelle niukasti päätään

ja rouva Forsberg uhkasi häntä sormellaan, huulet puserrettuina

jonkinlaiseen hymyyn. Hän asettui soittokoneen ääreen ja neiti Höök

tuli uunin eteen, keskelle pitkää seinää.

Hilja oli häpeillään. Tullessaan tähän ympäristöön hän ikäänkuin

muuttui entisekseen. Kun tytöt kuiskasivat hänelle, että neiti Höök

matkustaa iltajunalla, joten tuskin voi tulla ainoaa harjoitusta

seuraavalla viikolla, tunsi hän laiminlyöneensä jotakin kovin

tärkeää ja päätti koettaa parastaan. Ja hänen ruumiinsa olikin sekä

mielenliikutuksesta että jännityksestä notkea ja taipuisa. Hän

viehättyi ja hurmaantui, ihanaa oli tanssia. Muutkin tytöt olivat

hermostuneet, sähkö ilmassa oli tartuttanut heidät ja he tanssivat

hyvin. Neiti Höökin piirteet sulivat sulamistaan ja tanssin loputtua

taputti hän tyytyväisenä käsiään.

-- No siinä te nyt näette! huusi Elsa voitonriemuissaan, -- se ei vielä

koskaan ole mennyt näin hyvin.

-- Se on totta, sanoi Tyyne Leinonen ja keinutteli, kädet lanteilla,

yhä tanssisävelen mukaan, -- se ei oo vielä koskaan männy näin hyvin.

Mutta pieni Meri liukui yli permannon, karkasi rouva Forsbergin kaulaan

ja alkoi pyytää, että tanssi otettaisiin uudelleen. Kun oli niin

jumalallisen hauskaa tanssia!

-- Voi lapsia! huokasi Elma Vaurio, helistellen rannerenkaitaan. --

Kaikki niitä huvittaa.

Mutta vaaleat tytöt, Meri Nikkilä ja Anni Koskinen piirittivät Elman,

syleilivät ja silittivät häntä niin, että hänenkin täytyi innostua.

Täti Forsberg asettui uudelleen soittamaan, tanssi otettiin uudelleen

ja meni yhtä loistavasti. Neiti Höök saattoi lähteä levollisena.

Hilja oli kotiutunut entiseen ympäristöönsä, hän havahti kuin outoon

maailmaan, kun hänet teepöydässä vaadittiin tilille viipymisestä.

-- Minä unohdin... Niin, ei muuta: minä unohdin, sanoi hän. -- Se oli

hyvin hullusti.

-- Niin, se oli todella hyvin hullusti! pani Britta, kulmat ylhäällä,

otsa rypyssä. -- Sinä tiedät, että neiti Höökin aika on kallis.

-- Minä maksan sen -- eikö se ole viisi markkaa tunti.

Hilja ei tarkoittanut niin pahaa kuin miltä kuului.

-- Jos sinä luulet, että hänen aikansa on ostettavissa rahalla, niin

etkö olisi voinut palkata toista tilallesi sinäkin? sanoi Sylvi. --

Saahan sairaanhoitajattariakin rahalla.

Sylvi seisoi äitinsä takana teekeittiön ääressä ja puhui tyynesti,

mutta ääntä painoi kokonainen lataus. Kaikki pöydän ympärillä olivat

vaienneet. Toiset tuijottivat teekuppeihinsa, toiset Sylviin tai

Hiljaan. Hilja oli käynyt polttavan punaiseksi. Hän tunsi veren

kuumuuden kasvoillaan, tiesi ettei tässä punastumisessa ole mitään

järkeä ja oli siitä suuttunut itselleen, mutta ei saanut sitä

painetuksi alas. Elsakin oli suutuksissaan hänen punastumisestaan.

Hän päästi kupin rämisten teevadille ja rupesi pala suussa puhumaan

sisarelleen:

-- Mitä sinä pistelet. Kuulithan sinä, että hän unohti. Olet sinä

itsekin unohtanut tärkeitä asioita.

-- Minä? närkästyi Sylvi.

-- Niin juuri. En minä nyt muista... Tai odota: telefonissa oli kerran

ilmoitettu Raittiusseuran johtokunnan kokouksesta. Sinä unohdit

ilmoittaa sen minulle.

-- Ja siitä sinä vielä puhut! huusi Britta nauraen. -- Se tapahtui

viime talvena.

-- Etköhän muista jotakin viime vuosikymmeneltä! sanoi Sylvi.

-- Viisastele sinä vain, mutta asia on ihan sama. Silloinkin istuivat

kaikki ja odottivat minua. Minun sijalleni ei edes olisi voinut palkata

ketään, sillä kukaan muu ei osannut korvata minua...

-- Niin, niin -- niin tärkeä sinä olet! huusi Britta.

-- Katso, Hilja, sanoi täti Forsberg ja hänen äänessään tuntui

aikaisempi suuttumus, -- neiti Höökin piti matkustaa pois.

-- Mutta Hiljahan maksaa...! sanoi Britta.

-- Mene nyt jo suohon! huusi Elsa ja karkasi ylös tuoliltaan. --

Tiedättekö mitä -- onko jollakin paperia ja kynää? Minä noudan --

odottakaa vain. Minä kirjoitan muistiin jokikisen sanan ja teen siitä

vuorokeskustelun ja se esitetään Sovinnossa... Bravoo! siitä tuleekin

erinomaista. Me olemme niin riitaisia, että iljettää. Tämä on oikein

pienoiskuva Suomen kansasta. Tästä tuleekin mainiota.

-- Soh, Elsa, sanoi äiti, -- sen sinä kauniisti jätät tekemättä.

Semmoisesta unohduksesta on muistutus varsin oikeutettu.

-- Mutta voi muistuttaminen minun mielestäni kerran loppuakin, mamma.

Kuulkaa... luuletteko, että Otso Okkolalta saadaan juhlaruno? Hän on

kokonaan kadonnut Helsingistä.

Kaikki vaikenivat ja Elsa, joka pelkäsi, että palattaisiin äskeiseen,

riensi nopeasti jatkamaan:

-- Ehkä hän on mennyt maalle kirjoittamaan. Hänen rouvansa kuuluu

aikovan teatteriin.

-- Sen me tiedämme, keskeytti Sylvi.

-- Entä tiedättekö senkin, että Otso lähtee Tukholmaan katsomaan, kun

hän debyteeraa Salomena?

Se tiedettiin sekin. Mutta se oli uutta mitä Elma kertoi:

-- Meillä pankissa lyötiin jo tänään vetoa siitä, että Otso rakastuu

uudelleen Dorothea rouvaan, kun näkee hänet näyttämöllä. Hän tulee

varmaan olemaan erinomainen.

Hilja oli painunut tuijottamaan eteensä ja piirsi sormellaan

pöytäliinan kuviota myöten. "Minun ei ole hyvä olla. Miksen mene

pois!" ajatteli hän. Mutta hänellä ei ollut sitä voimaa, että hän

yksinään olisi noussut sanomaan hyvästi. Elsa tuli luo, pisti

takaapäin kätensä hänen käsivartensa ympäri ja rupesi puhumaan

huomisesta ohjelmatoimikunnan kokouksesta. Olisiko se hullumpaa, jos

kirjoitettaisiin pieni näytelmä tai vuorokeskustelu? He puhuivat

kuiskaten ja koko muu pöytäkunta oli vilkkaassa puhelussa. Äkkiä nousi

Elman ääni yli muiden:

-- He löysivät hekin alkuaan toisensa sairasvuoteen äärestä.

-- Hyvät ihmiset! tiuskasi Elsa ja kimmahti pystyyn, joko te nyt taas

alatte. Hilja on myöhästynyt, katunut ja pyytänyt anteeksi, tanssi on

mennyt hyvin...

-- Onko Hilja pyytänyt anteeksi? keskeytti Britta. -- Sitä minä en ole

kuullut.

Elsa oli noussut ja veti häntä kädestä, mutta Hilja ei lähtenyt. Hänen

kasvonsa olivat niin kiihtyneet ja taisteluun kutsuvat, että hän ilman

sanoja keräsi ympärilleen kaikkien katseet, kuten puhuja, joka lavalta

odottaa melun vaikenemista salissa, alkaakseen.

-- Ei, minä en pyydä anteeksi, sanoi hän hymyillen, ja silmät

kipinöivät. -- Minulla oli tärkeää puhuttavaa, minä unohdin... Minä

hoidin sairasta... herra Mataristoa... Minä unohdin.

Hän katui jo, että oli alkanut avata heille hiljaista maailmaansa ja

vaikeni. Kaikki katsoivat häneen, ilmeitä oli yhtä monta kuin ihmistä.

Vähitellen alkoi kysymyksiä tulla pisaroittain kuin sadekuuron edellä.

-- Vai aina hän vielä on sairaana?

-- Sitä on jo kai kestänyt viikkoja...?

-- Onko hän vuoteen omana.

-- On, sanoi Hilja ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.

-- Hänellä on kuumetta, riensi Elsa välittämään, -- lääkäri on käskenyt

hänen pysyä vuoteessa, kunnes kuume menee ohitse.

-- Ja sinä istut hänen vuoteensa ääressä?

-- Istun.

-- Ja hoidat häntä?

-- Hoidan häntä.

Hiljalle tuli palava halu suututtaa heidät kaikki perinpohjin.

-- No... te puhutte paljon?

-- Paljon, sanoi Hilja hehkuen.

-- Mitä te puhutte? kuiskasi Elma.

-- Sitä... sitä minä en sano.

-- Vai ei sitä voi sanoa...

-- Minä en tahdo sanoa.

-- Aaa!

-- No, se on toinen asia.

-- Mutta mitä ihmettä te alituiseen kiihdytte... Te olette tänään

kaikki sietämättömiä. Tule nyt pois, Hilja!

Hiljan poskilla paloi punaiset täplät. Hän tunsi, miten kaukana kaikki

nämä ihmiset olivat hänestä. Elsakin, vaikka hän oli niin hyvä, ja

miten likeiseksi Matariston huone kävi.

-- Rupeatko sinä, Hilja, vapautetuksi kuningattareksi? kysyi täti

Forsberg.

-- On kai parasta, ettei Hilja lupaa, sanoi Elma, -- jollei hän

kuitenkaan voi päästä...

-- Kyllä sinun vähitellen täytyy päättää se...

-- Minä voin paikalla päättää, sanoi Hilja ja pakotti huulensa hymyyn,

vaikka ne olivat jäykät kuin vahakuvalla. -- En minä enää tule

kuvaelmaan. Minä tanssin nyt viimeisen kerran... Se ei minua enää

huvita. Se on kaikki niin turhaa. Huveja on muutenkin liian paljon.

Ketä ne enää voivat huvittaa...!

Kaikki vilkastuivat.

-- Jokainen ei tule sairasvuoteen äärestä!

-- Niin juuri!

-- Kyllä soon hauskoo tuo tanssi!

Kupit kilisivät rouva Forsbergin käsissä.

-- Vai ei "minua huvita"! alkoi hän hetken perästä, hilliten

itseään. -- Luuletteko te nuoret sitten, että me vanhat huviksemme

luovutamme kotimme tanssiharjoituksille? Ennen suuria arpajaisia

ja jälkeen suurten arpajaisten saattaa koti viikkoja olla koko

maailman markkinapaikkana -- te luulette kai sen meistä olevan hyvin

hauskaa? Ehei, kyllä siinä sentään täytyy olla pohjalla muutakin kuin

huvinhalua. Vai kuinka luulet, Hilja?

Hiljan kasvot olivat tummassa punassa, hän tunsi olevansa joutumassa

alakynteen. Rouva Forsberg jatkoi:

-- Te nuoret ette ajattele asiaa, jonka hyväksi vaivaa nähdään. Te

ajattelette vain huvianne ja kun teitä ei enää huvita, niin "minä en

enää tanssi". Te saisitte tekin oppia näkemään tarkoituksen tällaisen

työn takana. Sillä tällaisella vapaaehtoisella työllä on meillä pantu

pystyyn monta suurta asiaa. Ja kun me vanhat, huvinhaluiset rouvat

kerran kaadumme, täytyy teidän astua sijaan.

Hilja kysyi eivätkö ihmiset voisi antaa rahojaan hyvien tarkoitusten

pystyynpanoon ilman huveja, joista on niin paljon vaivaa...

-- Täti saa uskoa, sanoi Elma Vaurio kesken hänen puhettaan, vakavasti

ja hiukan katkerasti, -- etten minä enää moneen aikaan ole tanssinut

mukana kuin velvollisuudentunnosta.

Rouva Forsbergin kasvot sulivat ystävällisen vakuuttavaan hymyyn:

-- Kyllä minä sen tiedän, rakas Elma.

Pikku Merin posket olivat niin punaisina, että veri näytti olevan

puhkeamaisillaan esiin. Joka hermo sävähteli, hän odotti vain hetkeä,

jolloin saisi puhua.

-- Minä olen yksinomaan ajatellut huviani! sanoi hän silmät loistaen.

-- En mitään muuta! Kun tanssi minusta on niin jumalallisen hauskaa...!

-- Niin minäkin, sanoi Anni Koskinen, niinikään tulipunaisena.

-- Kyllä minunnii täytyy se myöntee, etten minä niin paljon ole

ajatellut sitä aatetta...

-- No niin, keskeytti Hilja, -- minä olen minäkin tanssinut

huvikseni ja kun ei minua huvita, lakkaan... Minä en pidä kuivista

velvollisuuksista...

Sylvi tuli Hiljan luo ja laski kätensä hänen olalleen.

-- Lakkaa sinä vain ajoissa, sanoi hän. -- Parempi on, että itse

keskeytät kuin että sinut keskeytetään.

Rouva Forsberg tuli hänkin Hiljan luo.

-- Minä tahtoisin puhua pari sanaa kanssasi, sanoi hän puoliääneen. --

Äitisi tähden, jota kunnioitan...

Hilja katsoi uhkamielisenä heitä molempia silmiin ja nousi.

-- Katso, jatkoi Sylvi, -- jos sinä harjoitat tätä

sairaanhoitajattarentointa... noin kahdenkesken sairaasi kanssa...

yhä eteenpäinkin, -- niin voi helposti tapahtua, ettei sinua enää

tahdotakaan tanssimaan säädyllisiin juhlatilaisuuksiin.

-- Sitä parempi! huudahti Hilja palavin poskin ja seurasi rouva

Forsbergia, valmiina antamaan takaisin hänellekin, jokaiselle, joka

tuli häntä loukkaamaan.

Rouva Forsberg painoi hänet viereensä istumaan niin väkevällä kädellä,

että hänen ranteeseensa koski.

-- Jos sinä nyt olisit vieras tyttöletukka, niin saisit olla ja

elää miten tahtoisit. Mutta sinä olet Elsan ystävä ja kun äitisi on

poissa, tunnen minä olevani kuin äitisi sijassa. Sinä kerrot tuosta

sairaanhoitajatartyöstäsi ikäänkuin se olisi luonnollisin asia

maailmassa...

-- Mutta se onkin! Ihminen asuu meillä, sairastuu meillä -- kuka häntä

hoitaisi? Minulla ei ole halua ottaa taloon sairaanhoitajatarta.

-- Mutta palvelijatar... Teillähän on Maali...

-- Hän on niin äreä, ei hän sovi sairasta hoitamaan...

-- No, onhan sairashuoneita...

-- Hän on köyhä mies...

-- Oletpa sinä perehtynyt hänen asioihinsa. Nykyäänhän on niin helppoja

huoneita...

-- Entä jos minua on haluttanut tutustua uuteen ihmiseen...

-- Onko sinulla siihen lupa...?

-- On.

-- Miksei hän lähde kotiinsa?

-- Ei sovi!

Hilja puhui ärsyttävän lyhyesti.

-- Oli miten oli: se ei sovi, että sinä seurustelet hänen kanssaan

tällä tavalla.

-- Mutta se sopisi, että Maali hoitaisi häntä?

-- Maalihan on vanha.

-- Mutta jos meillä olisi nuori palvelustyttö? Tai jos

sairaanhoitajatar olisi nuori...?

Rouva Forsberg oli oppinut hillitsemään itseään niihin aikoihin,

jolloin hän oli riippuvainen ihmisistä.

-- Sinä viisastelet. Sinä ymmärrät nämä asiat varsin hyvin. Te nuoret

nauratte vanhoja hyviä tapoja, mutta niiden perustana ovat syvät

luonnonlait.

-- Minä en kärsi niitä lakeja, pani Hilja uppiniskaisesti. -- Ne ovat

hävittäneet maailmasta puhtaan ystävyyden.

-- Että mamma viitsii! sanoi Sylvi astuen salin ovelle. -- Antaa hänen

tehdä niinkuin tahtoo...

-- Kiitos, sanoi Hilja ja nousi. -- Juuri niin!

Mutta rouva Forsberg piteli häntä ranteesta.

-- Ajattele toki äitisi mainetta ja sulhastasi...

-- Sulhaseni tietää kaikki! vastasi Hilja pystyssä päin.

-- Ja hyväksyy kaikki?

-- Niin!

Rouva Forsberg päästi Hiljan käden. Sylvi seisoi käsivarret ristissä

rinnalla ja nauroi. Hilja nyökkäsi keveästi päätään:

-- Hyvää yötä!

Elsa yksinään saattoi hänet eteiseen.

-- Voi, voi, tällaista hullutusta! päivitteli hän. -- Kyllä se

Mataristo saa hommata osakunnassa aika paljon ennenkuin minä hänelle

lepyn, kun hänestä on tällaista harmia. Otathan sinä nyt hevosen, ettei

sinulle tapahdu mitään, kun ei kumpikaan pojista satu olemaan kotona.

Hän puheli kaiken aikaa auttaessaan Hiljan ylle. Äkkiä kuului salin

ovelta kahahdus: pikku Meri Nikkilä suikahti kuulumattomin askelin yli

kynnyksen ja karkasi Hiljan kaulaan. Hän kietoi hennot käsivartensa

hänen ympärilleen, väljät, vihreät, silkin vuortamat hihat soluivat

kyynärpäiden yläpuolelle, tumma palmikko hämääntyi kainaloon, hän

katsoi Hiljaan heikoilla, syvänsinisillä silmillään, painoi huulensa

hänen kaulalleen ja pusertui häntä vastaan koko voimallaan. Hänen

lämpönsä tuli Hiljaa vastaan niin hyväätekevänä, että Hilja kokonaan

heltyi. Hän syleili tyttöä, ojensi Elsalle käden, riistäytyi irti ja

läksi. Hoiperrellessaan alas portaita hän itki.

-- Kuinka paha minä taas olen ollut. Miksi minä suutuin, miksi minä

ärsytin heitä? Miksi he ymmärtäisivät minua, mikseivät he saisi uskoa

minusta pahaa? Miksi minusta pitäisi uskoa hyvää? Kaiket päivää minä

kyllä puhun Kristuksesta, mutta hänen hyvyytensä ja kirkkautensa

ovat kaukana minusta. Minähän tiedän miksi ihmiset ovat katkerat ja

panettelevat toisiaan: siksi, että he ovat onnettomia ja hakevat

lievitystä, tai tyhjiä ja koettavat täyttää tyhjyyttä...

Hän ei pitkään aikaan saanut itkuaan lakkaamaan.

Mutta entä jollei Matti parane hänen hoidossaan? Olihan lääkäri

käynyt -- lääkäri ei ollut puhunut sairaalasta mitään. Mutta lääkäri

ei tietänyt kaikkea, ei tietänyt mikä myrsky oli noussut heitä

vastaan. Kun voisikin uskoutua lääkärille, saada hänestä liittolaisen,

saada hänet ymmärtämään, että potilaalle ja hoitajattarelle heidän

päätehtävänsä ohella on tullut toinen tehtävä: opettaa ihmisiä

tietämään, että suhteita voi olla monenlaisia eikä kenelläkään ole

oikeutta tulla tuomitsemaan. Hilja tunsi selvästi, että hänen täytyy

puolustaa tätä tehtävää, satakoon vaikka tulta ja tulikiveä häntä

vastaan. Maailman ihmiset olivat kuin kiduttajia, jotka tahtovat

pusertaa hänestä esiin tunnustusta jostakin, jota ei hän ole tehnyt.

Hän ei tunnusta. Saavat kiduttaa miten paljon haluavat. Hän oli

voimakas, hän tunsi ennen aavistamatonta vapautusta ja itsenäisyyttä.

Kaduilla oli hiljennyt. Askel kumisi kivitystä vastaan. Tullessa

rautatietorille aukeni eteen syvä taivas. Asemahuoneen portaita alas

lappoi ihmistulva. Ajurit, jotka rivissä olivat seisoneet edustalla,

läksivät vähitellen liikkeelle. Koko tori tärisi.

Hilja käveli tyynenä ja katseli taivasta. Tähdet olivat kaukana ja

korkealla.

-- Saako tulla saattamaan neitiä! kuului äkkiä miesääni rinnalta ja

käsi kävi kiinni Hiljan käsivarteen.

Ei Hilja oikeastaan osannut säikähtää. Paremmin hämmästyneenä kaikkosi

hän parin askeleen päähän ja sanoi tiukasti:

-- Kuinka te uskallatte. Antakaa minun olla.

-- Mitä te sitten kävelette niin hitaasti! tiuskasi herra oikeutetun

suuttumuksen vallassa ja jättäytyi jäljelle.

Hilja kiirehti eteenpäin, veri liikkeellä ruumiissa. Hän ehti

taaskin kotiportaisiin juuri kun tulia sammutettiin. Tyttö ja poika,

talonmiehen lapsia, raastoivat tuolia kerroksesta kerrokseen, koskeivät

muuten olisi ylettyneet kaasulamppuihin. Tuoli kolisi sementtiä

vastaan ja kaiku vastasi seinästä seinään. Tyttö oli pitkä ja hintelä,

hame ulottui, hänen kurottautuessaan, puoleen sääreen, kömpelöjä

kenkiä peitti paikka paikan päällä. Valkoinen kouluesiliina, punaiset

nimikirjaimet keskellä rintaa, peitti koko puvun ja teki hänet

kuoripoikamaiseksi. Poika, joka oli tyttöä pienempi, seisoa töllisteli

vieressä, kaiken aikaa pyyhkien nenäänsä hihaan. Yläkerrat olivat jo

pimeät. Värisevinä varjoina tunki pimeys alakertaan, jossa lapset

seisoivat. Tyttö niiasi Hiljalle tuolilta.

-- No lapset, sanoi Hilja sillä reippaan teeskennellyllä äänellä,

jolla vanhat ihmiset puhuttelevat lapsia, -- missä äiti nyt on, kun te

sammutatte tulia?

Hän ei odottanut vastausta, vaan mietti eikö voisi omistaan löytää

tuolle pikkutytölle joitakin vaatteita.

-- Äiti on kipeänä, vastasi tyttö, seisoen toisella jalallaan kuin

haikara.

-- Vai niin, vilkastui Hilja ja huomasi, että tytön kasvot olivat aivan

kuin vanhan ihmisen. -- Mikäs äidin on?

-- Meille tulee pikkuisia, toimitti tyttö samalla äänellä kuin olisi

voinut sanoa: meille ostettiin perunoita. -- Siiri juoksi jo hakemaan

tätiä. Isä on taas juomassa.

Hiljan täytyi ajatuksissaan toistaa hänen sanojaan ennenkuin ne ymmärsi.

-- Mutta, sanoi hän hätäyksissään, -- kuka sitten nyt on äidin luona?

-- Pikkulapset vain, toimitti tyttö. -- Mutta täti asuu tässä aivan

vieressä ja jo eilen hän sanoi, että tänään se tapahtuu.

Hilja tuli mielenliikutuksissaan kotiin. Pilkkosen pimeässä eteisessä

löi vastaan tikerä tupakinsavu. Se oli samaa tupakkaa, jota ennen

pappilassa oli tarjottu maalaisisännille ja silmänräpäyksen aikana

oli Hiljan mielessä kuva äijästä lammasnahkaturkissa, joka istuu

ruokasalin ovensuussa, permannolla vieressään pahat saappaanjäljet

ja lammikko nuuskansekaista sylkeä... Seuraavassa silmänräpäyksessä

hän jo teki sen johtopäätöksen, että Matilla on vieraita, maalaisia

nähtävästi, ja pelästyi, että he ovat väsyttäneet häntä... Mitä

kummaa: ruokasalissakaan ei ollut tulta, koko talo oli pimeänä, paitsi

kapeaa valo viivaa, joka tunki Matin huoneen ovenraosta. Kuului

hidas vanhanmiehenääni ja liukkaampi naisääni. Noiden ihmisten olisi

pitänyt saada kahvia. Maali varmaan ei ole tarjonnut. Kun ei eteisen

pöydältä löytynyt tulitikkuja, kiiruhti Hilja päällysvaatteissaan omaan

huoneeseensa.

Siellä oli vuode kohollaan kuin päivällä ja ruokasalissa pöytä

kattamatta. Hiljan ihmettely yhä kiihtyi ja suuttumus Maalia kohtaan

nousi nousemistaan. Eteisessä oli ovensuussa musta, sangallinen

juurikori ja kannen ja sankojen väliin tungettu mustan- ja

harmaankirjava villasaali. Se tuli selvästi lampaanvilloilta. Vähän

matkan päässä oli ihka uudet, suuret naisen kalossit. Äänet huoneesta

kuuluivat niin pitkien aikojen takaa, että olisi luullut ihmisten

töidensä lomissa lausuvan jonkin sanan. Miehen äänestä oli Hilja

kuulevinaan nuhdetta, naisen äänestä itkua.

Vihdoin avautui ovi ja eteisessä pidettiin seuraava puhelu:

-- Mutta jos sinulle tekee pahaa lähteä ulos, kun lääkäri on kieltänyt.

Oletpa sinä käynyt heikoksi.

-- Ette pääse uloskaan, jollen minä avaa.

-- Mutta oltaisiin täällä yötä. Kyllähän me nukuttaisiin lattialla.

-- Ei, kyllä teidän on parempi vieraskodissa. Minä saatan teidät

ajuriin.

-- Eikös valkeaa sammuteta?

-- Antaa vain palaa.

Keitä menevätkään, mietti Hilja, varmaan ovat taas kiihoittaneet häntä.

Ei hän ikinä parane, ennenkuin minä vartioin kuin lohikäärme enkä

päästä sisään ketään. Ja sen minä teenkin. Hänen pitää parantua!

Hän saneli itselleen tätä astuessaan, kynttilä kädessä, keittiöön

päin hakemaan voileipää ja varustautuessaan kohtaamaan Maalin

epäystävällisiä kasvoja. Lämmin, kosteansekainen ilma tuli vastaan,

ikäänkuin lattiaa ja kupareja vasta olisi puhdistettu. Ovi keittiöön

oli selkosen selällään, Maalin vuode tekemättömänä eikä huoneessa

ketään.

-- Maali! pääsi Hiljalta.

Hän toisti huutonsa useampaan kertaan, muttei saanut vastausta.

Hän on tietysti mennyt kaupungille eikä vielä ole ehtinyt kotiin!

Hiljasta tuntui helpottavalta, että hän oli poissa ja hän päätti

kiireesti tehdä voileivät ennenkuin Maali palaa.

Keskellä pöytää oli avain, jonka Maali aina otti mukaansa ulos

mennessään. Miten se oli tässä, jos hän oli poissa? Hän ei milloinkaan

olisi tullut paraadioven tietä, hän olisi mieluummin jäänyt kadulle

kuin soittanut ovikelloa. Eikö hän siis aiokaan tulla yöksi kotiin?

Vai onko hänelle voinut tapahtua jotakin? Miksi hän on mennyt ulos

paraadioven tietä ja jättänyt keittiön avaimen tähän? Tehdessään

voileipiä pöydällä pälyilee Hilja ympärilleen: kaikki on pestyä,

kuparit kiiltävät, vaikkei ole lauantai, ruokasäiliö on avartunut,

sillä se on vasta järjestetty. Piironginpäällystä tuntuu oudon

tyhjältä: herätyskello, unikirjat ja virsikirja ovat poissa.

Ikkunalautakin on autiompi entistään: Maalin pitkä fiikus siltä puuttuu.

Jo vaipuvat Hiljan kädet. Hänelle selviää, että Maali on lähtenyt pois,

kokonaan hyvästiä sanomatta, jättämättä jälkeensä selityksen sanaa.

Eikä Hilja enää muista viimeisiä vaikeita aikoja, hän muistaa vain

vanhat ajat maalla, jolloin Maali syksyllä tuli hänen ja Lainan kanssa

sieneen ja puolaan ja oli heille hyvä. Hänen tulee niin ikävä Maalia,

että hän hyvän aikaa istuu tuolilla ikkunan luona ja itkee, ikäänkuin

Maali olisi kuollut. Varmaan ei tämä ero Maalillekaan ole ollut helppo,

kyllä hän heistä sentään piti. Kuinka hauskaa oli, kun hän aamulla tuli

huoneeseen tekemään tulta ja paiskasi hänelle Armaan kirjeen, mihin

sattui, vaikkapa suuhun... Tai kun hän yllätti hänet tuomalla torilta

uutispuuroksia tai kukkakaalia... Ja kuinka hän oli uskollinen ja talon

puolella! Sekö hänet oli karkottanut talosta, että hänen ja Matin suhde

oli niin likeinen? Oliko hänen niin tuiki mahdotonta sitä käsittää? Hän

on lähtenyt jäähyväisiä sanomatta siksi, että olisi ollut liian vaikeaa

sanoa niitä, päätteli Hilja. Mutta mitä äiti ja Jenny täti sanovatkaan?

Ettei hän vain olisi kirjoittanut heille ja tehnyt heitä levottomiksi!

Hän ei vielä ajatellut, miten tulisi toimeen ilman palvelijaa. Talo

tuntui ensin kolkolta, mutta kun hän oli saanut lamput palamaan

ja voileivät valmiiksi, valtasi hänet ilo ja vapautuksen tunne:

ei tarvitse enää pelätä suuttuneita sanoja ja nyrpeitä kasvoja --

eläköön! Hän kantoi, juosten tanssiaskelilla, voileivät ja maitokannun

ruokasalin pöytään ja kävi kiinni voileipään. Tulisipa nyt Mattikin

pian! Äkkiä hän muisti talonmiehenvaimon ja kävi vakavaksi. Hän nousi

ja avasi ikkunan.

Piha oli pimeä, vain Parkkari-Lehmusten huoneustosta näkyi valoa.

Sieltä kuului myöskin laulua ja jyskettä, ikäänkuin olisi tanssittu tai

painiskeltu. Alhaalla pihan perällä oli maantasainen ikkuna niinikään

valaistu, vaikka niin heikosti, ettei sitä ensin huomannut. Nopeita

lapsenaskelia kuului asfaltilta. Valaistut ikkunat katsoivat yli

pimeän pihan toisiinsa, toinen ylhäältä, toinen alhaalta. Pian alkoi

alhaaltakin kuulua ääntä: syviä, läpitunkevia huutoja. Olisi luullut

huutajan olevan teurastuspenkillä.

Hilja seisoi kuin kivettyneenä. Hän ei mielikuvituksellaan mitenkään

olisi voinut hahmottaa mitään niin raakaa, niin alkuperäistä, niin

ihmisyyden pohjalta tulevaa, niin luonnon uumeniin johtavaa. Tuntui

peloittavalta. Kaikkialla hänen ympärillään sikisi outoa elämää, syttyi

suuria, tuskaisia silmiä, jotka tähtäsivät tulevaisuuteen.

Alhaalta nousi hätähuuto, joka viilsi läpi luiden.

"... on veljet keskenään", laulettiin ylhäällä ja nauru, joka seurasi

laulua, tunki ytimiin.

Hilja veti kiinni ikkunan. Lampun liekki oli loimunnut vedossa ja

mustannut lasin. Hän ei sitä huomannut. Hän putosi istumaan tuolille

pöydän ääreen ja tuijotti, pää käden varassa, eteensä. Oli kuin jotakin

ihmeellistä ja raskasta olisi vierinyt hänen ylitseen.

Äkkiä ilmestyi eteiseen johtavan oven kynnykselle varjo. Hän hätkähti,

sillä hän ei ollut kuullut askelia.

X

-- Älä pelkää. Minä se olen.

Matti jäi yhä kynnykselle, nojaten oven pieleen.

-- Kuinka hyvä että sinä tulit, sanoi Hilja. -- Kävin levottomaksi,

kun sinulla oli vieraita näin myöhään. Kunhan et nyt vain tulisi

huonommaksi.

-- Etkö nähnyt minua? Minä seisoin hyvän aikaa tuossa.

-- Etkä ilmaissut itseäsi...

-- Minä katselin sinua, sanoi Matti hillityn hartaasti.

Hilja ei pannut merkille outoa sointua hänen äänessään, ojensi vain

voileipälautasen häntä kohti.

-- Ajattele, sanoi hän, -- Maali on lähtenyt pois talosta. Avain oli

keittiön pöydällä, kaikki hänen tavaransa poissa. Nähtävästi hän on

mennyt kokonaan. Me olemme nyt kahden talossa.

-- Kyllä minä kuulin, kun hän meni. Heitä oli kaksi ja he kantoivat

jotakin raskasta. Heidän täytyi avata kaksoisovet eteisessä.

-- Se on ollut Maalin suuri, vanha arkku. Olihan se parasta, Maali oli

jo niin hermostunut.

He vaikenivat. Hilja istui pää käden varassa ja ajatteli illan

tapahtumia. Hän olisi mielellään puhunut niistä Matille, mutta ymmärsi,

että ne olisivat kiihdyttäneet.

-- Mikset sinä syö? sanoi hän hetkisen perästä hajamielisenä ja kaasi

maitoa lasiin. -- Tässä!

Matti katseli häntä oudosti, pelonsekaisella ilolla, katseli käsiä,

kapeita ranteita, pitkiä, pyöreäpäisiä sormia, hiuksia, hartioita,

valkeahipiäisiä kasvoja, katseli häntä ikäänkuin ei koskaan olisi

nähnyt ja ikäänkuin ei voisi katsella kylläkseen.

-- Ihmeellistä tämä on! sanoi Hilja pienellä, haikealla naurahduksella

ja kaarsi kätensä ristiin päälaelle.

Matti pidättyi vaivoin sulkemasta häntä syliinsä. Hänen täytyi

pusertaa kätensä nyrkkiin, jotta saisi ne tottelemaan. Hän katseli

katselemistaan. Herra Jumala, Herra Jumala!

-- Keitä täällä kävi? muisti Hilja äkkiä.

-- Isäni ja sisareni.

-- Isäsi ja sisaresi! Jotka eivät koskaan ole käyneet Helsingissä. Enkä

minä ollut kotona. Mutta tulevathan he huomenna? He eivät saaneet edes

kahvia... Ajattele, jos me voisimmekin rakentaa ymmärtämystä teidän

välillenne. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? He ovat tuoneet

huonoja uutisia... Onko joku kuollut? Sano toki.

Matti vapisi. Hän piteli lujasti kiinni tuolin selustasta.

-- Ei mitään sellaista ole tapahtunut. Minä kerron myöhemmin. Nyt on

maatapanon aika.

-- Mutta luuletko minun voivan nukkua, kun olen levoton. Näenhän

sinusta selvään, että on kysymys jostakin vakavasta. Kerro nyt edes

hiukan.

-- Puhumme huomenna.

-- Jotakin pahaa on tapahtunut. Sano minulle edes, miksi he tulivat.

Hiljan silmäterät pyysivät suurina ja arkoina.

-- Hyvää yötä, sanoi Matti ja läksi ikäänkuin paeten.

Hilja jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Luuleeko hän todella saavansa

unta, kun jättää jotakin tärkeää sanomatta. Mitä se on, jota ei voi

sanoa? Onko se jotakin niin kauheaa? Ehkä se koskee Lainaa...? Varmaan

sähkösanoma ehkä. Hilja oli samassa hetkessä Matariston oven takana.

-- Eihän se koske sisartani?

Matti raoitti ovea ja vakuutti hiukan nolona, että asia koski

yksinomaan häntä.

Hilja läksi. Mutta tuntematon asia kasvoi kasvamistaan hänen

silmissään. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin se olisi maannut

eteisessä, lattialla, jokin peitto yllä. Hän ei tietänyt oliko se koira

vaiko ihminen. Hän pelkäsi mennä eteiseen... Onko hän näin kauhean

hermostunut! Hän, joka jokin viikko sitten oli itse terveys...!

Hän meni keittiöön viemään pois voileipiä. Maalin jättämä tyhjyys sekä

sattui että hiveli. Mielialat läikkyivät hänessä kuin vesi. Kaikkialla

tuntui olevan jotakin salaperäistä ja peloittavaa. Hän katsoi, että ovi

oli lukossa ja hiilos sammunut. Sitten hän sammutti tulet kaikkialta ja

läksi omaan huoneeseensa.

Siellä oli kuin turvan takana. Lämmin tuli ystävällisenä vastaan ja

kuivaneista ruusuista levisi lemu, jota Hilja niin rakasti.

Hän vaipui sohvaan istumaan ja päätti päästää kaiken kuorman

hartioiltaan. Hän komensi sydämensä lyöntejä taukoamaan ja kutsui

silmiensä eteen Armaan kuvaa. Hän äänteli itsekseen, että hän kaipaa

Armasta, hän rakastaa häntä. Kaikki muu voi mennä murskaksi, mutta se

yksi hänelle täytyy jäädä.

Kyyneleet riippuivat hänen silmäripseissään. Olisi pitänyt nousta

tekemään vuodetta, mutta häntä väsytti ja hän päätti vielä hetken

levätä.

Silloin kuuluivat Matin askeleet ruokasalista ja samassa koputus oveen.

-- Nukutko, Hilja? Minun täytyy ehkä sittenkin tavata sinua vielä.

-- En nuku. Tee hyvin vain. Täällä on kaikki vielä järjestyksessä.

Arvasinhan minä, ettet saisi unta ennenkuin olet puhunut.

Hilja varisti väsymystä yltään, ripusti esiliinansa naulaan ja sytytti

lampun.

-- Tee hyvin. Mikset sinä istu?

Hän sanoi sen reippaasti ja nauraen, mutta Matti seisoi vain ovella

ja katseli. Hän ei milloinkaan ollut käynyt Hiljan huoneessa. Hänen

silmänsä ikäänkuin hyväilivät huonekaluja ja seiniä. Hän veti

sieraimiinsa huoneen lämmintä ilmaa, jossa tuntui kuivaneiden yrttien

tuoksu. Hän ajatteli: tässä sinä liikut, tässä istut, tässä kirjoitat,

tässä nukut. Kuinka sinä olet kaunis, täällä on kuin kirkossa! Hän

rutisti nyrkkinsä oven pieliä vastaan, ettei itkisi. Vihdoinkin Hilja

huomasi oudon liikutuksen hänen kasvoillaan, katsoi häneen pitkään,

ravisti päätään ja sanoi:

-- Nyt en minä ymmärrä mitään.

Matti astui, pujotellen huonekalujen lomitse pieneen huoneeseen ja

seisahtui kirjoituspöydän luo. Hän tunsi valokuvat, Hilja oli joskus

tuonut ne kaikki hänen vuoteensa ääreen ja onnesta hehkuvin poskin

kertonut jokaisesta jotakin. Matti oli hänkin silloin katsellut

maisteri Breden kasvoja tulevan ystävän kasvoina. Nyt nousi hänessä

epämääräinen vihan ja vastenmielisyyden tunne, kun hän katseli tätä

rakkauden alttaria tytön huoneessa. Toinen ääni hänessä puhui: pois

pyhyyden solvaaja, varas! Pakene, vielä on aikaa! Mutta toinen ääni

sanoi: särje vihdoinkin valheen verkko! Te olette pettäneet itsenne.

Hän on sinun, te olette toistenne uskottuja! Ja tämä jälkimmäinen

ääni oli paljon voimakkaampi. Matin tuli mieleen, että hänen täytyy

hajoittaa maahan tämä alttari, pyyhkäistä menemään kaikki mitä siinä

on. Hänen kätensä vapisivat.

Hilja tarkasti häntä sanattomana ja hänelle oli erinomaisen

vastenmielistä, että hän siinä tarkasteli hänen pyhäkköään. Omituisen

oikullinen on hermotauti, ajatteli hän. Että nuo ihmiset taas pääsivät

tänne pahentamaan hänen tilaansa. Tauti esiintyy nyt taasen muodossa,

jota en vielä ole nähnyt.

Äkkiä kuului kolahdus pöytään ja samassa helähdys lattiaan. Hilja

hätkähti, sitten hän puhkesi puhumaan jotakin, nuhtelevasti,

onnettomana.

Venetsialainen malja oli mennyt sirpaleiksi.

Hän kyykistyi maahan ja koetti kokoella käsiinsä sekä sirpaleita että

ruusuja. Hän koetti sovitella yhteen palasia. Kaikki oli säpäleinä. Hän

pudotti ne takaisin lattialle, painoi pään käsiinsä ja itki.

-- Kuka sen pudotti! puhui Matti onnettomana. -- Minä en kajonnut

mihinkään... En ymmärrä tätä. Miten se putosi? Voiko _ajatus_ rikkoa?

Älä itke noin. Ehkä me löydämme samanlaisen...

-- Ei, tuskitteli Hilja, -- on mahdotonta löytää samaa, vaikka

löytäisikin samanlaisen. Se oli sulhaseni ensi lahja minulle, nämä

ruusut ja tämä maljakko! Et sinä tiedä mitä minulle teitkään.

Ja Hilja rupesi taasen hellävaroen kokoamaan sirpaleita. Mutta Matti

heilautti oudosti päätään, selkeä ilo valaisi hänen kasvonsa.

-- En minä sitä tehnyt. Sen särki toinen käsi, että me saisimme merkin.

Hilja laski voimattomana sirpaleet käsistään, kokosi ruusut ja vei

ne pienelle pöydälle vuoteensa ääreen. Matti seurasi häntä omituisin

katsein.

-- Koetapa ajatella, sanoi hän, -- eikö se ole omituista, että tuo

malja särkyi, kun minä ensi kerran astuin huoneeseesi. Se särkyi

itsestään, sormen kajoamatta. Eikö se ole sinusta omituista? Etkö sinä

usko enteisiin ja merkkeihin?

Hilja seisoi häneen selinpäin, mutta kuunteli jo jännittyneenä.

-- Minä sanon sinulle nyt kaikki: ihmiset kuuluvat paljon puhuvan

meistä. He kuuluvat sanovan... että me kaksi kuulummekin yhteen,

että sinä oletkin minun etkä tuon toisen. Siitä puhutaan täällä

kaupungissa... kahviloissa ja seuroissa ja iltamissa... Kaikki ihmiset.

Ja siitä puhutaan siellä kotipuolessa. Isäni ja sisareni läksivät juuri

liikkeelle ottamaan selkoa...

-- No, uskovatko he siihen? kysyi Hilja, äänessä odotus ja pelko.

Matti vaikeni hetken. Hän joutui itsekin vasta nyt sen kysymyksen

eteen, että uskoivatko he todella siihen.

-- Niin... en tiedä... He tulivat tiedustelemaan...

-- He siis epäilivät, selitti Hilja itselleen matalalla äänellä ja

puhkesi sitten tulisesti jatkamaan: -- mikseivät he, kun sitä huhua

tuotiin heille, sanoneet: se ei ole totta! Me tunnemme poikamme!... Ja

mitä he sanoivat, kun sinä heille selitit...?

Matti painoi alas katseensa. Hilja odotti hänen vastaustaan niin

jännittyneenä, että hän kuuli sydämensä lyönnit.

-- En minä saanut heitä vakuutetuiksi, sanoi Matti ja syyllisyyden

tietoisuus soi hänen äänestään.

Hiljan kasvot hehkuivat.

-- Eivätkö he sitten uskoneet sanoihisi, etkö sanonut heille, miten

asia on?

-- Sanoin... sanoin...

Hilja tuli hänen eteensä, taipui hänen puoleensa ja vaati,

kiihtymistään hilliten:

-- Mitä sinä heille sanoit? Minä kuulen äänestäsi, ettet ole

vakuuttanut niinkuin olisit voinut...

-- Kyllä minä koetin.

-- Eivätkä he uskoneet sittenkään? Mutta ovatko he aivan mielettömät!

Olisit ajanut ulos heidät.

Koko Hiljan ruumis aaltoili suuttumuksen vallassa. Matti katsahti

häneen soimaten.

-- Ei kukaan aja ulos isäänsä yön selkään vieraassa kaupungissa.

-- Mutta se lakkaa olemasta isä, joka uskoo pojastaan niin rumaa ja

joka ei edes lakkaa uskomasta, kun poika vakuuttaa syyttömyyttään. Ulos

minä ajaisin sellaisen isän.

-- Kuuntele nyt levollisesti. Hän todisti minulle raamatun valossa,

että sellainen suhde kuin meidän on mahdoton.

Ilkeä piirre rumensi Hiljan kasvoja ja hän pakotti itsensä nauramaan,

siksi ettei tahtonut itkeä.

-- Älä naura noin! pyysi Matti.

-- Sinun omaisesi uskovat, sinun omaisesi uskovat! toisteli Hilja ja

kierteli edestakaisin pientä huonetta. -- Onko sitten kummaa, jos

ihmiset uskovat, kun eivät omaisesi paiskaa heidän silmilleen: se ei

ole totta! Sinun omaisesihan olisivat voineet tappaa tämän huhun!

-- Emme saa tuomita heitä, yritti Matti.

Hilja jatkoi kulkuaan pienellä lattianalalla kuin häkissä ja hänen

suuttumuksensa alkoi kääntyä peloksi.

-- Puuttuu vain, sanoi hän, -- että huhu tulee äitini ja kipeän

sisareni korviin ja tätini luo ulkomaille. Mitä minä olen ihmisille

tehnyt, että heidän pitää näin kiusata minua? Minä en ymmärrä. Selitä

minulle!

-- Koeta tyyntyä, Hilja. Koeta kuunnella, niin minä puhun.

-- Kuinka sinä jaksat olla noin tyyni! leimahti Hilja. -- Eikö sinussa

kaikki nouse sotaan? Minusta ei vielä tekisi mitään, jos sanottaisiin,

että me olemme varastaneet. Se olisi minusta helppoa kantaa. Mutta

meitä syytetään jostakin liian rumasta ja likaisesta! Minä tulen niin

kovaksi ja _pahaksi_... oi, pitääkö ihmisten tehdä tällaista! Minä

tunnen, etten enää jaksa heitä _rakastaa_...

Hän vaikeni. Matti seurasi hänen liikkeitään ja näki hänen painavan

käsiään rintaansa vastaan.

-- Kuuntele minua nyt levollisesti, alkoi hän varovaisesti. -- Ehkeivät

he ole aivan väärässä. Anna minun puhua. Tai ehket sinä tänä iltana

jaksa kuulla.

-- Minä jaksan! uhmasi Hilja. -- Onko sinulla ehkä vielä jotakin

pahempaa sanottavaa? Minä vakuutan, ettet voi kertoa minulle pahempaa

kuin jo olen kuullut... Oi, jos ne huhut menevät sisareni luo, joka

on sairas! Ei hän usko eikä äiti usko, tiedänhän minä sen, mutta se

voi tehdä pahaa kipeälle sisarelleni. No niin, mitä sinulla vielä on

sanomista?

-- Oletko sinä myöskin tyyni... Katso, ehkä ihmiset ovatkin oikeassa.

Ehkä me olemme eläneet itsepetoksessa. Niin, niin. Se ei ole tullut

minun mieleeni koko aikana enkä kai koskaan olisi tullut sitä,

ajatelleeksi, jollei vanha isäni olisi tullut selvittämään minulle

meidän suhdettamme.

-- Mitä meidän suhteessamme sitten on selvittämistä? Tiedämmehän me sen

eikä kukaan muu voi sitä tietää...

-- Me ehkä emme ole tietäneet: me rakastamme ehkä sittenkin toisiamme,

Hilja...

Hänen äänensä värisi juhlallisessa liikutuksessa ja hän katsoi Hiljaan,

kuin lapsi, joka on purskahtamaisillaan itkuun. Hilja katsoi häneen

takaisin ja hänen silmäteränsä olivat suuret ja hämmästyneet. Vihdoin

hän vei käden otsalleen, ikäänkuin kutsuakseen järkeään avuksi.

-- Isäni sanoo, että minä kaiken aikaa olen katsonut sinuun

luvattomalla tunteella. Ehkä hän on oikeassa. Minä en sittenkään olisi

uskonut tätä kaikkea, jollei sulhasesi ensi lahja sinulle nyt juuri

olisi särkynyt. Niin, niin, sellaisia merkkejä annetaan ihmisille --

meillekin annettiin, että me tietäisimme olevamme määrätyt toisillemme.

Hilja purskahti kipeään nauruun. Hänelle tuli taasen ajatus, että onko

tuon nuoren miehen järki jo sumentunut -- kannattaako hänelle puhua?

Mutta katsahdettuaan Matin kasvoihin, jotka olivat viisaat ja vakavat,

hän hiukan surumielisenä sanoi:

-- Ja sellaista... että kukkamalja särkyy, pidät sinä merkkinä! Isäsi

on saanut sinut vakuutetuksi sensijaan että sinä olisit saanut hänet

vakuutetuksi. Ja sattumasta teet sinä suuren numeron... Kuinka voit

sinä sitten pyyhkiä pois koko tämän sairautesi ajan, jolloin olemme

olleet ystävät -- vai emmekö ole olleet sitä?

-- Me olemme pettäneet toisiamme. Suhteemme on ollut enemmän. Olisihan

se luonnotonta, että niin olisimme voineet puhua toisillemme kaikki,

jollei...

-- Mistä sinä tiedät, että minä olen puhunut sinulle kaikki ajatukseni!

huusi Hilja kuin hädässä.

-- Etkö sitten ole? sanoi Matti ja katsoi häneen syvältä. -- Olemmehan

puhuneet vakavista asioista.

Hilja tunsi pistoksena, että hän oli oikeassa: he olivat puhuneet

syvällisistä asioista, hän ei Armaan kanssa koskaan ollut puhunut niin

vakavasti. Ja kuitenkin rakasti hän Armasta, rakasti kuin vanki taivaan

sineä ja tällä hetkellä kuin hukkuva pelastavaa kättä.

-- Olemme, olemme. Mutta ei se ole ollut sitä. Luota nyt minuun... Minä

en osaa sitä selittää, mutta minä tiedän sen. Me olemme nyt väsyneet ja

kiihtyneet. Ehkä menemme nukkumaan. Sinä sitä jo äsken tahdoit, se oli

minun syyni, että rupesimme puhumaan... Anna anteeksi...

-- Ei, keskeytti Matti hänet, -- älä johdata minua pettämään itseäni

enää. Ei se ollut sinun syysi että puhuin, se oli oma syyni. En

jaksanut vaieta.

-- Oi, huusi Hilja ja likeni likenemistään ruokasalin ovea,

houkutellakseen Matin pois huoneestaan, -- nyt sinä vasta petät

itseäsi! Eikö sinun sisaresi olisi voinut olla minun asemassani, tehdä

kaikki mitä minä olen tehnyt...?

-- Ei koskaan. En minä koskaan ole voinut puhua sisareni kanssa kuin

kaikkein arkipäiväisimmistä asioista.

-- Te olette eri sivistystasolla.

-- Ei, Hilja...

-- Mutta etkö sinä koskaan ole kuullut, että veli ja sisar voivat olla

hyvin läheiset ystävät...?

-- Älä vaivaa itseäsi, sanoi Matti lujasti ja seurasi häntä, -- sillä

sinä et vakuuta minua. Minulla on jo vakuutus itsessäni. Sinä olet

minulle rakas...

-- Jumalan tähden, kuiskasi Hilja ja pakeni pimeään ruokasaliin,

-- etkö sinä käsitä, että jos sinä puhut tällä tavalla, niin minun

nopeasti täytyy erota sinusta.

-- Sinä et voi erota minusta, kuiskasi Matti, -- sillä sinä rakastat

minua. Sinä et olisi pidellyt kättäsi otsallani, et silittänyt

hiuksiani, et...

-- Mitä sinä puhut -- sitä minä en ole tehnyt! parkaisi Hilja ja koetti

tunkea hänen sanojensa sisältöön niitä ymmärtääkseen.

-- Etkö ole tehnyt? Etkö sinä tiedä siitä vai etkö tahdo tietää?

-- Sinä hourit, sinä erehdyt...

Matti naurahti onnellisen naurua.

-- Ei ihminen sellaisesta erehdy. Minä uskottelin silloin, että ystävä

silitti minun päätäni. Se ei ollut ystävä -- se oli _Hilja._

Hilja ei milloinkaan ollut kuullut hänen ääntään sellaisena. Jos se

olisi ollut raaka ja tympeä, olisi se ollut hänelle tuhat kertaa

mieluisampi.

-- Jos minä olen sen tehnyt, niin unohda se, anna anteeksi, pyyhi

pois... Minä en ole tietänyt mitä olen tehnyt... Olenko minä todella

voinut olla niin rikollinen...!

He seisoivat ruokasalissa, johon vain Matin huoneesta eteisen läpi ja

Hiljan huoneesta tunki valoa. Vaikka oli pimeä, näkivät he selvästi

toistensa kiihottuneet kasvot. Pihamaalla kuului yhä yläkerrasta

ilonpito ja alhaalta maakerroksesta hengenhätä. He tuskin olisivat

huomanneet vaikka ukkonen olisi jyristänyt ruutuja, heillä oli niin

yllinkyllin tekemistä toisistaan.

-- Et sinä ole rikollinen, sanoi Matti taas onnellisella äänellä, --

syvä tunne on sinussa puhunut. Minä ymmärrän kaikki niin selvästi: sinä

olet toiminut vaistojesi varassa, siitä hetkestä asti, jolloin minussa

tauti puhkesi ja sinä tulit minun huoneeseeni...

-- Mutta minä olisin mennyt pahimman viholliseni huoneeseen, jos hän

olisi ollut niin sairas...

Matti ei häntä kuunnellut.

-- Minä en silloin tuntenut puhdasta rakkautta, minä uskoin sinusta

pahaa, mutta rakkautesi saattoi sinut antamaan sen anteeksi...

-- Lakkaa, huusi Hilja miltei äänettömänä. -- Tämä on sairautta

sinussa. Sen täytyy olla sitä. Jollen minä olisi ihan vakuutettu

siitä, että sinua on petetty, niin minä... en tiedäkään mitä tekisin.

Suuttuisin niin, etten koskaan leppyisi... Kuinka sinä voit olla

minulle noin armoton, me kun jo olimme niin hyvät ystävät...

Hilja nyyhki, pää nojaten uunin kovaan, kiiltävään kylkeen. Matti tuli

ja otti hänen kätensä. Hiljasta tuntui, että se poltti ja hän veti sen

pois.

-- Mutta Hilja... onko tämä nyt niin kovin pahaa? Me emme voi tälle

mitään...

-- Vai emme me voi! huudahti Hilja kuohuksissaan. -- Asetu hänen

asemaansa, joka on poissa...

-- Mutta luonto käy kaiken yläpuolella, sanoi Matti ylhäisen tyynesti

eikä tuntenut itseään varmuudessaan ja voimassaan.

Hän katseli Hiljaa jo miltei omistajan silmillä ja oli päättänyt saada

hänet vakuutetuksi.

Hiljaan tuli outo pelko. Hänen piti koota kaikki voimansa.

-- Entä ihmisen tahto! sanoi hän ja oikaisi itsensä suoraksi ja

jänteväksi. -- Minä tahdon olla uskollinen ja minä olen!

-- Sinun täytyy _tahtoa_! riemuitsi Matti, -- sinun täytyy _päättää_

olla uskollinen. Mutta minua sinä rakastat. Ja ajattele, minä en ole

sitä tietänyt. Kaukaa pitää ihmisten tulla kertomaan sitä minulle,

merkkien ja ihmeiden täytyy tapahtua. Oi Hilja, Hilja, mikä ihana

nimi sinulla on... Älä kiusaa itseäsi ja minua. Tule minua likemmä...

Ei, ei, minä en koske sinuun ennenkuin olen saanut luvan häneltä,

jolle sinä olet luvannut itsesi. Me kirjoitamme hänelle, hän ymmärtää

meidät. Älä pelkää minua -- minä olen nyt uusi ihminen, kun minä sinua

rakastan...

Hilja oli kiertänyt ruokapöydän taakse kuin turvaa etsien. Hän oikaisi

itsensä taasen suoraksi.

-- Pelkää... mitä minä pelkäisin! Tämän kaiken täytyy nyt vihdoinkin

loppua. Sinun täytyy tulla järkiisi... Sinä olet ymmärtänyt minut

niin väärin, niin väärin. Ah, kuinka minä häpeän itseäni, että olen

antanut sinulle niin paljon itsestäni ja niin paljon aihetta luuloihin.

Minä olen tehnyt ajattelemattomasti ja väärin, mutta sitä ei enää saa

tekemättömäksi. Täytyy vain katsoa, etten silleen tee syntiä.

Matin oli kiireesti pitänyt nojautua muuria vastaan. Häntä alkoi

värisyttää.

-- Sinun täytyy muuttaa pois meiltä, jatkoi Hilja, huomaamatta hänen

pahoinvointiaan. -- Minä olisin tahtonut hoitaa sinut terveeksi, mutta

se ei näy käyvän päinsä. Ihmiset luulevat nyt osanneensa oikeaan, kun

saavat meidät erotetuiksi. Minä olisin tahtonut näyttää heille, että on

muitakin suhteita kuin ne kaikkein tavallisimmat ja karkeimmat. Mutta

se ei näy käyvän.

Matti ei kuullut mitä hän sanoi. Kaikki huojui hänen silmissään,

hänen päähänsä oli kuin lentämällä tullut polttava tuska. Hän etsi

ajatuksissaan vaistomaisesti huonettaan, mutta hänen täytyi jännittää

koko muistinsa saadakseen selville, missä päin se oli. Häntä pyörrytti

niin, että hän huojui puolelle ja toiselle. Toisena hetkenä oli

päässä hirvittävä tuska, ikäänkuin joku olisi murskannut sen, toisena

hetkenä se oli tunnoton kuin ontto, ääretön rakko. Tuskan tunne tuli

hallitsevaksi. Hän nojausi muuriin, jonka toisella puolella Hilja

seisoi leimuten ja lyöden, hän näki valojuovan, joka johti permantojen

poikki, ja kokosi voimia päästäkseen lähtemään sitä myöten. Hänen

edessään tuntui olevan pitkä tie, jolle hän pelkäsi sortuvansa. Hän

kävi kiinni päähänsä, se oli nyt kuin tulikuula. Hän kokosi voimansa ja

läksi kulkemaan valojuovaa myöten. Tuoli kaatui hänen tieltään, kirja

putosi pöydältä permannolle, hänen kyynärpäänsä kolahti oveen -- hän ei

kyennyt kiinnittämään siihen huomiota. Koko hänen vaistonsa suuntautui

siihen, että hän löytäisi vuoteelleen ja siihen hän vihdoin suistui,

varjellen käsillään päätänsä, joka kiehui.

Hilja oli päässyt vauhtiin ja puhui yhä:

-- Jos minä joskus olen sinusta pitänyt, niin minusta on kuollut

kaikki tunne. Kukaan ei ole minua niin häväissyt ja kiusannut kuin

sinä. Vieköön isäsi sinut mukaansa. Kai te nyt hyvin sovitte yhteen,

kun tässä asiassa niin ymmärrätte toisenne. Ehkä sinusta vielä tulee

pappikin hänen mielensä mukaan... Minä en tahdo nähdä häntä, kun hän

huomenna tulee. Mikä oikeus hänellä on minusta, vieraasta ihmisestä,

joka on hoitanut hänen poikaansa, ruveta uskomaan pahaa...! Sinä

lähdet. Hyvä on. Onkin jo yö...

Hän oli niin mielikuohuissaan, että vain paineli ohimojaan,

hillitäkseen veren kohinaa. Pian alkoi kaiken muun joukosta kasvaa

esiin tyytymättömyyden tunne häntä itseään vastaan. Hän oli tehnyt

jotakin rumaa -- mitä hän oikein olikaan tehnyt? Paras vihdoinkin

lähteä levolle. Hän näki Matin huoneen oven auki ja tuolin kumossa

valojuovan yli. Ensin hän ajatteli, että olkoon tuoli kumossa vaikka

tuomiopäivään, mutta sitten hän hoitajatarvaistonsa varassa läksi sitä

nostamaan ja katsomaan, miksi se oli kaatunut.

Matin huoneesta kuului läähättävä hengitys ja Hilja meni aivan

sanattomaksi, kun tuli vuoteen ääreen. Matti makasi silmät ummessa, pää

taaksepäin, kasvoista kaikki ajattelevan ihmisen tietoisuus poissa ja

sijalla omituisia pieniä ryppyjä ja väreitä, joista tuska kihosi esiin.

Hiljasta oli äskeinen mieliharmi kuin pyyhkäisemällä pyyhkäisty. Nyt

minä soitan lääkärille, päätteli hän. Tämä ei ole hätiköimistä, vaan

nyt on tosi käsissä. Ja hakiessaan telefoniluetteloa, soimasi hän

itseään, kuten niin monesti ennen: sinä löit sairasta, unohdit, että

hän oli sairas, sinä et kelpaa sairaanhoitajattareksi, mitä sinun

tarvitsi välittää hänen puheistaan -- sairaan houreista! Mutta entä

jos kylmät kääreet kuitenkin tekisivät tehtävänsä huomiseen asti. Hän

ryhtyi voimakkaana ja päättäväisenä työhön. Hän nosteli ja kannatteli.

Hän ihmetteli itsekin, mitä jaksoi, ja tunsi ylpeydensekaista

tyydytystä, kun sairas vihdoin tyyntyneempänä lepäsi vuoteessaan.

Oli hiljainen yö. Liike kadulla oli vaiennut, ei yläkerrasta enempää

kuin alhaaltakaan enää kuulunut mitään. Lamppu ynisi tutulla pöydällä,

silloin tällöin äännähti sairas tai ajoi ajuri rämisten ohitse.

Hiljan ei ollut ensinkään uni, tuntui vain oudolta olla kahden talossa

tajuttoman sairaan kanssa. Häntä hallitsi toiselta puolen voimakas

vastuunalaisuuden tunto, toiselta puolen nakersi hänessä epämääräinen

pelko, kuten hiiri, joka kaluaa jossakin kaukana, tuskin kuuluvasti.

Hän komensi tätä toista tunnetta, kuten ihminen viskaa kenkänsä

nurkkaan pelästyttääkseen hiiren, mutta se sai alituisesti ravintoa

kasvoista vuoteella, joissa paloi kuume ja kärsimys. Kertomus Matin

äidistä ja vanhasta pitsikauluksisesta neidistä alkoi tehdä työtä

Hiljassa. Tämä sairaudentila on varmaan alkua siihen. Tuo nuori elämä,

joka jo on ehtinyt niin paljon kärsiä, päättyy siihen.

Ja tuota minä menin lyömään! ajatteli Hilja taasen. -- Entä jos minun

ajattelematon kiivastumiseni kutsuikin esiin nukkuvat perinnöt!

Hän joutui hätään ja katumukseen eikä kuitenkaan voinut tehdä mitään

muuta kuin vaihtaa kääreitä.

Ikkunoiden edessä oli sumu läpipääsemättömän tiheänä. Katulyhdyt

näyttivät ilmassa riippuvilta keltaisilta villatukoilta, ne eivät

valaisseet, ne vain erottautuivat harmaudesta. Koska tämä sumu oli

tullut? Kun Hilja palasi ulkoa, oli taivas ollut tähdessä. Kun hän

palasi! -- pitkiä ajanjaksoja tuntui kuluneen siitä. Sumu tulee joskus

niin äkkiä ihmisen tielle, hän ei tiedä mistä. Eikä se hälvene hänen

käskystään. Hänen täytyy odottaa.

Hilja seisoi ikkunassa ja tuijotti sumuun.

"Ihmiset puhuvat" -- mitä se merkitsee? Että tuuli puhaltaa tai

sade lankeaa. Tai vielä vähemmin: että mielipuolet uskottelevat

olevansa kuninkaita ja vaativat valtakuntaa. Ihmiset näkevät hitusen

päällimmäistä pintaa eivätkä tiedä mitään sisäisistä vaikuttimista.

He puhuvat, mutta heidän puheensa ei saa koskea enemmän kuin kepin

vingahdus tyhjässä ilmassa.

Huomenna, kun Matin omaiset tulevat, selittää hän heille asian ja

heidän täytyy ymmärtää.

Sairas rupesi heittelemään vuoteessa.

-- Minun pääni, minun pääni! huusi hän ja piteli käsillään päätään.

Hän avasi silmänsä. Ne olivat kuin kaihin peittämät. Hän kimmahti

istumaan, koukisti kätensä ja tavoitteli jotakin edessään. Hiljasta

tuntui, että hän haki hänen kaulaansa. Koukistuneet kädet olivat

peloittavan voimakkaat. Hilja tarttui takaapäin hänen hartioihinsa

ja koetti vetää häntä pitkäkseen. Hän puheli rauhoittaen ja

ystävällisesti. Hän yritti väsyä ennenkuin sai sairaan tottelemaan.

Nyt täytyy saada lääkäri! selveni Hiljalle. Hän ei edes uskalla olla

täällä näin kahdenkesken. Hän sai hakea luetteloa, jota ei äsken ollut

pannut naulaan, äänteli itsekseen numeroa, ettei unohtaisi sitä ja meni

soittamaan. Kierrin kieppui höllänä ympäri eikä soittoa kuulunut. Hän

koputti ja nakutti, kuten joskus oli nähnyt Armaan tekevän, hän kiersi

uudelleen -- telefoni pysyi mykkänä. Se oli epäkunnossa.

Hetkisen hän, seisoessaan pimeässä eteisessä, tunsi suurta

avuttomuutta: hän on kuin onkin nyt tuomittu olemaan kahden

kesken ihmisen kanssa, joka minä hetkenä hyvänsä voi tulla

mielipuoleksi. Hän voi saada raivokohtauksen ja kuristaa hänet.

Hilja ajatteli mahdollisuutta herättää joitakin naapureita -- ehkäpä

Parkkari-Lehmuksella vielä oltaisiin ylhäällä. Mutta kaikkialla oli

pimeää ja sen ainoan ikkunan takana, joka oli valaistu -- talonmiehen

asunnon, ei ollut telefonia. Ehkä oli paras sulkea ovi, jättää sairas

tänne ja paeta kaukaisimpaan huoneeseen.

Ei, johtui samassa hänen mieleensä, niin ei ole lupa menetellä. Minä

tahdon, että hän tulee terveeksi! Hän ei saa tulla mielipuoleksi, minä

pelastan hänet. Minä tahdon, minä tahdon.

Hilja tuli ruokasalista, jossa oli hapuillen ja heikkona seisonut,

kuin uutena ihmisenä Matariston huoneeseen. Hän kiersi kylmän kääreen

lujasti sairaan pään ympäri, istuutui vuoteen laidalle ja nosti hänet

istumaan.

Hän rupesi puhumaan, että joulu tulee, että Matti lähtee maalle ja

luo navettaa. He hankkivat rahaa vaikka mistä, mutta he saavat kokoon

pääoman, jolla voi alkaa itsenäisen maanviljelyksen.

-- Miten suuri summa siihen tarvitaan? Riittääkö tuhat markkaa? Kaksi

tuhatta?

Hilja puhui hitaasti, tyynesti ja voimakkaasti. Jos hän sivultapäin

olisi kuunnellut, ei hän itse olisi tuntenut ääntään. Koko hänen

tahtonsa ja voimansa keskittyi tähän hetkeen. Hän luetteli mitä

maanviljelyksessä tarvitaan, mitä mikin tulisi maksamaan, piteli

lujasti sairasta silmällä ja katsoi häneen.

-- Mitä luulet, Matti, riittääkö tuhat markkaa? Kaksi tuhatta?

Hän pingoitti kaikkia niitä voimia, jotka oli pannut liikkeelle ja

tunsi, ettei pian enää ole mitään lisättävää.

-- Vai pitääkö olla kolme tuhatta?

Matti avasi silmänsä. Kaihi oli poissa.

-- Riippuu siitä, sanoi hän, -- miten suuren maatalouden tahdot panna

pystyyn.

Hiljassa sykähti sellainen ilo, että hän oli pusertamaisillaan Matin

rintaansa vastaan. Hän hillitsi itsensä kumminkin heti ja jatkoi

entistä keskustelua. Hänellä oli jokin kaukainen tunne, että hän oli

antanut elämän tälle ihmiselle. Matti oikaisi häntä -- hän osoitti

oikeata herrasnaisen tietämättömyyttä! Hilja painoi painamistaan

alas iloaan ja hymyään, päästi vihdoin sairaan takaisin vuoteeseen

ja avasi ikkunan. Sieltä tuli sisään sumua, mutta samalla sentään

ulkoilmaakin. Tyynin sairaanhoitajatarliikkein sytytti hän kynttilän

ja läksi keittiöön, mutta sinne päästyään puhkesi hän nauramaan. Nauru

oli äänetöntä ja täynnä kyyneliä, se tuli syvältä hänen sielustaan.

Hän muisti jotakin kohtaa Kristuksen elämästä, jolloin sairas oli

käynyt hänen vaatteensa liepeeseen ja Kristus tunsi "voiman lähteneen"

itsestään. Hilja eli hetkessä, joka seuraa tuskaista, suurta hetkeä.

Hän toi voileipälautasen keittiöstä, sulki ikkunan ja he rupesivat

syömään.

-- Hilja, sanoi Mataristo äänettömän hetken perästä, -- minä muistan,

että omaiseni ovat tulleet hakemaan minua. Mutta ethän sinä anna minua

heille. Pidäthän sinä minut täällä?

-- Kyllä, kyllä.

-- Minä en tule terveeksi paitsi sinun luonasi...

-- Niin, niin...

-- Aivan totta. Sinä lupaat, ettet aja minua pois, tuli mitä tuli.

-- Mutta jokohan me nyt nukkuisimme, muuten se paha päänkipu voi palata.

-- Lupaathan sinä!

-- Kyllä, kyllä.

-- Mutta minne sinä menet? Etkö voi nukkua täällä?

-- En. Ei meillä molemmilla ole täällä ilmaa.

-- Pane ovet auki.

-- Nukutko sinä sitten oikein kiltisti, jos minä olen täällä sohvalla?

-- Nukun. Minun pääni on niinkuin ei se olisi oma pääni.

Hilja järjesti vuodetta, käänsi tyynyn kylmän puolen ulospäin ja toi

itsellensä tyynyn sohvalle.

Huone pimeni. Hilja kuunteli vielä hyvän aikaa miten sairaan kävisi.

Vihdoin hän nukkui hänkin.

Hän heräsi pitkään kellonsoittoon ja karkasi pystyyn, mielessä tunne,

joka mahtaa olla sotamiehellä, kun hän on torkkunut vahtivuorollaan.

Hän ei ensi hetkessä muistanut missä oli ja töytäsi jotakin esinettä

vastaan. Sitten hän ymmärsi, että oli aamu, koska raitiovaunun kello jo

kilisi. Ruokasalin kello ei vielä ollut lyönyt seitsemää. Kuka tulee

näin aikaiseen? Sähkösanoma! Lainalle on varmaan jotakin tapahtunut.

Kello soi tuskallisen pitkään, enentäen hänen jännitystään ennenkuin

hän pääsi avaamaan.

Oven takana oli kookas maalainen mies ja pieni, pyöreä nainen. Hilja

käsitti heti keitä he olivat. Hän pelästyi pukunsa huolimattomuutta,

toivotti tervetuloa ja kertoi kuiskaten ja yhteen kyytiin, että Matti

iltayöstä oli ollut hyvin kipeä ja vasta aamupuoleen nukkunut.

Nainen laski koppansa ja kalossinsa samaan paikkaan kuin eilen, mies

yritti kovin, raudoitetuin saappain suoraa päätä Matin huoneeseen.

Hilja esti hänet siitä ja johdatti vieraat ruokasaliin. Nyt hän vasta

huomasi, miten he olivat Matin näköiset. Isä oli komeapiirteinen,

kasvot vielä tuoreet, harmaat hiukset jakaantuivat tasalatvaisina

molemmin puolin kasvoja. Silmien päällä, jotka katsoivat syvältä

ja epäluuloisesti, oli tuuheat, pitkät vanhan miehen kulmakarvat.

Kärsimykset ja elämä olivat runsaasti uurtaneet vakoja noihin

kasvoihin, mutta ei pehmentäen ja opettaen ymmärtämään, vaan kivettäen

ja kovettaen. Mies oli tullut sisään riisumatta mitään eteiseen.

Hän laski lampaannahkalakkinsa tuolin alle, muttei avannut turkkia.

Hiljassa liikkui lamppua sytyttäessä ja osoittaessa heille istuimia,

pelon, kunnioituksen ja säälinsekainen tunne. Hän olisi halunnut

heittäytyä ystäväksi heidän kanssaan, saada heidät liittolaisikseen

ihmisiä vastaan ja Matin hoitoon nähden, mutta jokin pidätti häntä. Hän

tunsi vaistomaisesti, ettei noiden piirteiden alta lähde ymmärtämystä

hänen tapaiselleen ihmiselle ja hän kävi liikkeissään hapuilevaksi ja

epävarmaksi. He saattoivat selittää sen omalla tavallaan. Sisar kyllä

oli hyväntahtoisen näköinen, mutta hän tuntui nujerretulta ihmiseltä,

joka ei koskaan ole saanut kehittää omaa tahtoa. Hänen vanhat, mustat,

huolellisesti säilytetyt vaatteensa olivat varmaan nähneet kymmenen

vuoden rippikirkot ja lukukinkerit. Kun musta silkki liukui päästä

niskaan, tuli näkyviin tiukalle vedetty, pellavankeltainen tukka.

Hilja ei huomannut, että hän kaiken aikaa puhui, antamatta vieraille

suunvuoroa. Hän kertoi Matin sairaudesta ja mitä lääkäri oli sanonut.

Isä katseli maahan eteensä tai seinään vastapäätä, sisar seurasi Hiljaa

tutkivasti. Kun hän tuli kertomukseen Maalin lähdöstä, katsahti tytär

isäänsä.

-- Sentähden minun nyt täytyy mennä keittämään kahvia, lopetti Hilja

hermostuneen hilpeän yksinpuhelunsa. -- Eikö isäntä sill'aikaa panisi

tupakaksi. Meillä on täällä paperosseja.

Hilja juoksi saliin, mutta isäntä ei odottanut häntä, vaan läksi

kolistellen Matin huonetta kohti, Hilja tuli kuin nuoli hänen eteensä.

-- Jos vielä vähän antaisi nukkua. Se on niin tärkeää. Jos siihen asti

kun kahvi joutuu. Isäntä tupakoisi nyt.

Silloin Matin isä katsoi Hiljaan. Hän näki edessään hymyilevän,

vaaleapörröisen, veikeäliikkeisen tytön, joka mielistellen yritti

kääntää hänet takaisin hänen poikansa ovelta. Katse, joka vanhuksen

kasvoista kohtasi Hiljaa, oli leppymätön. Hilja tunsi sen kuin

pistoksen rinnassaan. Hän ei enää yrittänyt vastustaa, vaan riensi

raskain mielin keittiöön.

Samassa avasi isä oven Matin huoneeseen ja tytär seurasi häntä kuin

varjo. Matti ei herännyt heidän tuloonsa. He näkivät sumuisen päivän

raskaassa hämärässä valkoisen tyynyn sohvalla, vielä kuopallaan Hiljan

pään jäljeltä ja huopapeitteen, joka hänen kiirehtiessään avaamaan

ovea, oli valunut lattialle. Synkkinä, äänettöminä seisoivat he

hetkisen ovensuussa ja istuutuivat sitten.

-- Kyllä se nyt jo saa herätä, sanoi isä, tarkoittaen, että tytär

herättäisi nukkuvan.

Tytär muisti Hiljan kiellon ja epäröi. Vihdoin meni isä itse

röykyttämään Mattia valveille.

Hilja askaroi kylmässä keittiössä, nokesi kätensä tulta tehdessään,

availi ja sulki kaappeja, ennenkuin löysi mitä haki. Levottomuuden

lomassa millä hän ajatteli Matin omaisten käyntiä, tuli hänen

mieleensä, että miten hän nyt alkaa oleilla täällä ilman Maalia.

Ottaako uusi palvelustyttö -- mutta jollei saa äidin mieleistä.

Eikä saakaan. Tai koettaako tulla toimeen siten, että joku vain

käy auttamassa? Ehkäpä joku talonmiehen pikkutytöistä. Likaiset ne

ovat, mutta minkäpä sille voi. Täti Forsberg olisi voinut auttaa

pulmallisessa asemassa, mutta hän ei tahtonut pyytää hänen apuaan...

Matin omaisten kanssa täytyy tulla selvittely, hän vain ei käsittänyt

mistä päästä alkaisi, ja siirsi ajatusta tuonnemmaksi.

Kun hän tuli Matin huoneeseen, tapasi hän isän ja sisaren istumassa

vuoteen luona. Kukaan ei puhunut. Hilja taipui ystävällisenä Matin

puoleen ja sanoi kuten lapselle:

-- Miten me nyt voimme?

Kaihi oli poissa silmistä, mutta ääni oli sekava, kun hän vastasi:

-- Minä nukuin. Päätä ei enää niin särje. Tämä huone vain huojuu

niinkuin ei se pysyisi paikoillaan.

-- Pidä silmät kiinni ja lepää. Koetamme tänään olla hyvin tyyniä, pian

paranemme. Mittaamme nyt kuumeen.

Hilja tunsi kaiken aikaa Matin omaisten hämmästyneet, tuomitsevat

katseet. Hänen täytyi taistelemalla taistella pysyäkseen ystävällisenä

ja reippaana.

-- Mitenkäs se palvelustyttö niin meni, kun se niin kauan oli ollut?

kysyi sisar vihdoin.

-- No, sanokaa muuta! En minä käsitä mikä hänelle tuli. Enkä minä

oikein pääse siitä luulosta, ettei hän tulisi takaisin.

-- Olisihan hän saanut erota sovinnossakin...

-- Eikö olisi saanutkin!

Heillä riitti puhumista Maalista kunnes lämpömittarin sai ottaa pois.

Onneksi ei kuume ollut noussut niin paljon kuin Hilja oli pelännyt.

-- Ehkä minä sitten saan pyytää vieraat ruokasaliin kahvia juomaan...

-- Etkö voisi tuoda tänne, ehdotti Matti.

-- Miksei, voin kyllä. Mutta sinä väsyt.

Hilja huomasi vasta nyt tyynyn ja saalin sohvalla, punastui ja otti ne

kainaloonsa.

-- Emme me täällä ole niin usein, sanoi isä.

Hiljaa jääti vanhuksen ääni. Hän paiskasi sylyksensä eteiseen ja riensi

selittämään:

-- Ei isäntä ymmärrä minua väärin. Poikanne parastahan minä tarkoitan.

Hän meni noutamaan kahvitarjotinta ja pyyteli anteeksi, ettei leipä

ollut tuoretta. Ei ollut ketään lähettää leipuriin. Eikä taitanut

kahvikaan tulla sellaista kuin hän olisi tahtonut. Huoneessa oli

painostava yöilma, päivänvalo tuli ryömimällä. Ei kukaan puhunut,

porsliini vain kilisi, Hilja vaivasi päätään miettimällä mitä sanoisi.

-- Tuliko siellä teidän puolellanne hyvä vuosi? kysyi hän vihdoin.

Turhaan odotettuaan, että isä vastaisi, sanoi sisar:

-- Tuli se sentään. Kaurojakin saatiin, vaikka oli niin sateista.

Ja taas seurasi painostava äänettömyys. Vihdoin rykäisi isä ja virkkoi:

-- Mitä tautia tämä nyt oikein on?

-- Hermotautia, kiirehti Hilja vastaamaan ja tunsi sen likenemistään

likenevän, mitä pelkäsi ja minkä täytyi tulla: selityksen.

-- Pastori Angervo sanoi sitä sydämen taudiksi. Ja ihmiset puhuvat,

ettei se parane ennenkuin hän pääsee irti täältä.

Vanhus katsoi tiukasti Hiljaan ja laski kuppinsa pöydälle. Hilja tunsi

sydämensä kovasti lyövän.

-- Mutta hyvä isäntä, pääseehän hän täältä koska tahansa, mutta minne

te nyt noin kipeää ihmistä viette. Hänelle teki jo pahaa, että hän

eilen oli liikkeellä. Isäntä ei tiedä miten kova yö meillä on ollut.

Jos me kuitenkin menisimme tuonne ruokasaliin puhumaan näistä asioista.

Tohtori on kieltänyt kaiken kiihtymisen.

Hilja houkutteli jo ovella.

-- Minä olen tullut sanomaan pojalleni totuuden, lausui vanhus ja hänen

äänensä, joka tähän asti oli ollut ärtyisä ja lyhyt, kävi syvästi

vakuuttuneeksi ja saarnaavaksi. -- Jumala on lyönyt sinua sairaudella,

kun olet poikennut synnin tielle. Jumala ei anna itseään pilkata. Sinä

et tule terveeksi ennenkuin sinä luovut syntisestä elämästäsi. Kuka

sitten sanoisi lapsellensa totuuden, jollei isä.

Matti oli peittänyt kasvot käsillään. Kuten Hilja tullessaan

tanssiharjoitukseen kokonaan oli joutunut kiinni entiseen olemukseensa,

niin joutui Mattikin omaistensa seurassa entisyytensä valtoihin. Hiljan

kädet pusertuivat vanhusta kuunnellessa nyrkeiksi ja sydämen taonta

tuntui päässä asti.

-- Isäntä, koetti hän keskeyttää, -- minä tiedän, mitä te tarkoitatte.

Matti kertoi minulle eilen missä luulossa te elätte. Mutta se on...

-- Enkä minä yksin. Kaikki ihmiset puhuvat siitä jo. Meidän kirkolla on

puhuttu ja...

-- Isäntä, minähän olen kihloissa ja menen keväällä naimisiin...

Jännittyneen äänettömyyden perästä sanoi isäntä:

-- Samarialaisella vaimollakin oli ollut viisi miestä, niinkuin

tiedämme Vapahtajan omasta suusta.

Hilja hätkähti ikäänkuin häntä olisi piiskalla lyöty ja likeni ovea.

Hänen tahtonsa yritti herpoutua.

-- Isä! huusi Matti ja oikaisi kätensä. -- Meidän välillämme ei ole

tapahtunut mitään pahaa. Me olemme olleet ystävät... Hilja, älä mene!

Saanhan minä kertoa isälle kaikki -- hän on niin hyvä ihminen ja niin

paljon kärsinyt.

-- Mitä sinä aiot sanoa? hätääntyi Hilja. -- Eihän meidän välillämme

ole mitään salaisuuksia. Levitä vain kaikkien nähtäväksi...

-- Hilja, älä mene! pyysi Matti. -- Tämä neiti on ollut minulle niin

hyvä. Ei kukaan muu saa minua terveeksi paitsi hän.

Hilja seisoi ovessa, huulet puserrettuina kokoon. Hän tunsi inhoavansa

Mattia. Kun veisivätkin hänet pois! Sisar itki tuolillaan. Isä istui

kumartuneena vuoteeseen päin, niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin

poikansa.

-- Sinä puhut syntiä, sanoi isä. -- Ei kukaan tee ihmistä terveeksi

paitsi yksin Jumala. Kaikkein vähimmin parantaa sinut se ihminen, joka

on tehnyt sinut kipeäksi.

Hiljalta pääsi vihlova nauru. Sekä Matti että isäntä kääntyivät.

-- Eikö tuo nyt ollut niinkuin itse sielunvihollisen suusta, sanoi

isä vihdoin. -- Voisitkos sinä, poikani, sitten vannoa, ettei teidän

välillänne ole ollut mitään syntiä? Minä uskon sinua, jos sinä vannot.

Hilja lakkasi nauramasta ja kuunteli.

-- Mitä isäntä tarkoittaa synnillä? kiirehti hän puhumaan. -- Syntiä

tehdään joka hetki -- minun ja teidän välillänne tapahtuu paraikaa

syntiä, sillä me ajattelemme pahaa toisistamme.

-- Kyllä sinä, poikani, tiedät mitä isäsi tarkoittaa. Minä uskon sinua,

jos sinä vannot.

Kaikki vaikenivat. Sisar lakkasi itkemästä, Hilja pysähdytti

askeleensa, vanhus pidätti työn koukistaman kouransa sängynlaitaan,

ikäänkuin estääkseen Hiljaa tulemasta likelle. Kaikki katseet

riippuivat Matin kasvoilla.

Hän oli vienyt kätensä ristiin ja hänen kuumeinen katseensa harhaili

katossa. Suupielet rupesivat vavahtelemaan.

-- Puhu totuus, poikani, puhu.

-- Minä tunnustan, kuului Matin vapiseva ääni vihdoin läpi

äänettömyyden, -- että minulle on ollut suloista, kun hän... on

hoitanut minua... kun...

-- Mutta, rakas ystävä, mitä pahaa siinä on ollut? huusi Hilja ja

työnsi pois vanhuksen käden.

Silloin kääntyi Matin isä Hiljan puoleen. Hänen vihansa oli kuin

jäätynyt kuura, tyyni ja raskas.

-- Eilen hän kyllä tiesi, mitä pahaa siinä on ollut. Mutta mitä teillä,

vieraalla ihmisellä, on tekemistä poikani kanssa?

-- Ei hän ole vieras, yritti Matti tulla väliin.

Hilja keskeytti hänet:

-- Tulkaa tuonne viereiseen huoneeseen, niin minä selitän teille. Me

teemme tällä puheella Matin niin kipeäksi. Te ette lähde...? No niin,

ihminen sairastuu meillä eikä hänellä ole keitään omaisia kaupungissa.

Olisiko minun mielestänne pitänyt jättää hänet hoidotta?

Syntyi äänettömyys. Kaikki odottivat mitä isäntä sanoisi.

-- Teidän olisi pitänyt toimittaa hänet sairashuoneeseen.

-- En tullut sitä ajatelleeksi. Toivoin että hän parantuisi kotona. Ja

hän olisikin jo parantunut, jos ihmiset olisivat antaneet hänen olla

rauhassa.

-- Eivät ihmiset puhu syyttä. Kun me käännymme pois Jumalasta, niin

me olemme puhdistaneet huoneemme asuinsijaksi perkeleelle. Ja sinä,

onneton poikani, olet kääntynyt pois Jumalasta...

Hilja oli aikonut lähteä huoneesta, mutta hän pysähtyi ovella.

-- Isäntä, jollette nyt lakkaa, niin tapatte Matin. Ette kai tahdo

sitä. Te saatte viedä hänet sairaalaan, minne tahdotte. Tietäkää vain,

että meidän suhteemme oli niinkuin Jeesuksen ja Betanian Maarian, mutta

te tulitte ja tahritte sen likaisin käsin...

Isä käänsi Hiljaan suurpiirteiset, elämän uurtamat kasvonsa. Silmät

katsoivat kuin aikojen takaa, vakavina ja vakuuttavina. Hilja vaikeni,

ikäänkuin vanhan testamentin profeetta olisi astunut hänen eteensä. Hän

valmistautui nähtävästi sanomaan jotakin tärkeää ja hyvin painavaa.

-- Minun pojastani piti tulla pappi. Hän oli jo niin hyvällä alulla.

Hän saarnasikin kerran ja Herran henki oli hänen päällänsä. Nyt ei hän

enää käy ehtoollisella eikä...

Väkivaltainen itku puistatutti Matin koko ruumista. Valkoiset, suuret

kädet olivat puserruksissa hehkuvia poskia vastaan. Kyyneleet tulvivat

sormien lomitse. Sisar oli noussut ja koetti hillitä isää.

-- Minä etsin Jumalaa, pääsi Matilta kuin linnun valittava kaiherrus.

-- Minkä minä sille voin, ettei hän ole ilmoittanut itseänsä minulle...

Hilja pakeni jo huoneesta. Hän kävi kiinni päähänsä koettaakseen oliko

hänellä päätä. Hänestä tuntui, ettei hän ymmärrä enää mitään. Toisena

hetkenä hän ajatteli: minä otan ruoskan ja menen ja puhdistan talon

noista hulluista! Toisena hetkenä hän ajatteli: heidän sydämessään

on niin raskasta ja onnetonta! Kun hän oli aikansa tuskitellut --

eikä hän tietänyt kestikö sitä hetkiä vaiko tunteja -- tapahtui hänen

mielialassaan täydellinen käänne. Hän oikaisi itsensä suoraksi, valeli

kasvojaan vedellä, etsi esiin lattiaharjat ja ryhtyi työhön. Mielessä

tuntui virkeältä kuin ilmassa ukkosen jäljeltä. Hän rupesi keittämään

velliä, jota lääkäri oli määrännyt Matille aamuksi ja päätti lähteä

kysymään talonmiehen pikkutyttöä apulaisekseen. Hän näki nyt selvästi

ympärilleen, ikäänkuin hän vaivalloisen nousun jälkeen olisi päässyt

kukkulalle. Ihmiset tahtovat pakottaa hänet tunnustuksille -- hän ei

ikinä tunnusta sellaista mitä ei ole tapahtunut!

Kun hän, höyryävä vellilautanen kädessä, astui Matin huoneeseen,

olivat isä ja sisar polvillaan vuoteen ääressä, vaipuneina palavaan

rukoukseen. Isän silmät olivat ummessa, kädet puserrettuina

vastatusten. Mieliala ei ensi hetkessä vaikuttanut Hiljaan vähääkään.

Se oli korkeintaan naurettava. Kunnioituksesta toisten hartautta

kohtaan ei hän kuitenkaan keskeyttänyt heitä.

-- ...Katso armossa meidän puoleemme, niinkuin sinä katsoit Pietarin

puoleen ja syntisen vaimon puoleen fariseuksen huoneessa. Me olemme

monella muotoa syntiä tehneet ja rikkoneet sinun pyhiä käskysanojas

vastaan, mutta vaikka meidän syntimme olisivat veriruskeat, niin sinä

voit ne lumivalkeiksi tehdä Sinun kalliin sovintokuolemasi kautta. Oo

kolmiyhteinen Jumala, isä, poika, pyhä henki, armahda meitä. Jos sinä

olet katsonut hyväksi tämän taudin kautta kutsua pois meidän rakkaan

poikamme Matti Erlandin, niin auta armossa, että hän ennen kuolemaansa

tulee sinun tuntemiseesi. Ilmoita itsesi hänelle, äläkä sysää häntä

helvetin iankaikkiseen tuleen, kussa...

Mieliala huoneessa, jossa jo oli päivä, mutta jota lamppu yhä valaisi,

jossa ihmiset olivat polvillaan vuoteen ääressä ja itku ja palava

rukous täyttivät raskaan ilman -- alkoi vaikuttaa Hiljaan kuin huumaava

juoma. Matti makasi vuoteessaan oudon pöhöttyneenä ja tuijottavana,

ikäänkuin ei hän olisi tietänyt mitään maailman menosta.

Tässä tulee hulluksi, ajatteli Hilja, jollei tästä tee loppua. Ja hän

rupesi puhumaan terveellä, arkipäiväisellä äänellä.

-- Nyt meidän täytyy syödä! Velli jäähtyy. Antakaa anteeksi, hyvät

vieraat, mutta nyt teidän täytyy nousta.

Hilja raivautui vuoteen ääreen, herätti Matin istumaan ja käski sisarta

takaapäin tukemaan häntä. Syöttäessään sairasta laverteli hän hänelle

kaiken aikaa kuin lapselle, iloisesti ja ystävällisesti.

-- No niin. Kyllä meidän täytyy jaksaa. Siitä tulee niin heikoksi, kun

ei syö...

-- Minä kuolen...

-- Eikö mitä! Minä paranen ja täytän vielä jonkin tehtävän, joka on

minulle määrätty... Noin! Sehän maistuu niin hyvältä. Ja minä kun taas

nokesin käteni kokonaan, kun hääräsin keittiössä.

-- Eikö Maali ole tullut takaisin! kysyi Matti suu täynnä velliä.

-- Ei, nauroi Hilja. -- Hän oli väsynyt ja tarvitsi lepoa. No, kas

noin. Kyllä me pian paranemme, kun olemme olleet näin kiltit.

Hilja ei nähnyt katsetta, jolla vanhus kaiken aikaa oli seurannut

poikaansa ja häntä. Kun Matti näki isänsä kasvot, huojahti hän

rentona sisartansa vastaan, joka takaapäin tuki häntä, ja nosti

suonenvedontapaisesti väännellen kätensä isäänsä kohti.

-- Älkää kirotko meitä! huusi hän. -- Me menemme naimisiin. Hilja,

tulethan sinä minulle.

Hilja kävi kalkin kalpeaksi. Hänen sydämensä ikäänkuin seisahtui.

Kaikki hänessä kiteytyi palavaksi, pieneksi kipunaksi. Kipunan polttoa

kesti lyhyemmän ajan kuin silmänräpäys kestää. Sitten alkoi sydän

taas lyödä. Hänen olennossaan kehittyi saarna ankara kuin valkeaksi

kuumennettu rauta noita ihmisiä vastaan, mutta ennenkuin ainoakaan sana

puhkesi huulille, ymmärsi hän, ettei heille kannata saarnata. Vanhus

sensijaan rupesi puhumaan. Hilja ei kuullut sanoja. Mykistyneenä ja

kuurona hän vain mietti mitä hän nyt tekee.

-- Hilja! huusi Matti, herättäen hänet tajuihinsa. -- He vievät minut

pois. Älä anna heidän viedä. Minä paranen täällä. Minä tulen hulluksi,

jos minut viedään!

Hän kaivoi päänsä tyynyihin ja pusersi lakanoita käsissään. Avuton

vanha neiti pitsikauluksessa tuli Hiljan eteen. Hän astui isän ja pojan

väliin ja puhui äänellä, jota ei tuntenut omakseen:

-- Sanokaa nyt hyvästi pojallenne ja lähtekää. Minä en salli, että

kodistani tehdään hullujenhuone. Matti jää tänne kunnes paranee tai

ainakin siksi, kunnes minä saan hänen mielestään ne hullutukset, jotka

te olette sinne ajaneet. Teidän ei tarvitse olla hänestä levottomia.

En tosin enää hoida häntä samalla rakkaudella kuin tähän asti, mutta

minulla on silti tarpeeksi rakkautta. Ihmisten ei pidä saada sitä

voittoa, jota he haluavat. Minä en saa jättää työtäni kesken. Menkää

nyt. Tuossa on kello pöydällä. Annan teille viisitoista minuuttia

hyvästijättöä varten. Sitten ei teidän pidä tulla tänne. Minä ajan pois

kaikki, jotka tänne yrittävät. Minä palaan, kun viisitoista minuuttia

on kulunut.

Hän ojensi päättävän ystävällisenä kätensä vieraille ja läksi. Kaikki

epäröiminen oli hänestä hävinnyt. Hän otti taskuunsa keittiön avaimen,

ikäänkuin hän koko ikänsä olisi kulkenut sitä tietä, eikä talonmiehen

asunto yöllisine tapahtumineen enää ollut hänelle salaperäinen enempää

kuin vastenmielinenkään. Hän meni kylmänä ja järkevänä sinne asialle,

astui kuin lääkäri huonoon ilmaan ja otti yhdellä katseella haltuunsa

koko aseman.

Huone oli pieni ja täysi. Se nähtävästi ei kirkkaimmalla

auringonpaisteellakaan saanut suoranaista päivänsädettä. Lampunkäry

tuntui vielä ilmassa. Ikkunan alla pöydällä oli astioita ja omituisia

mustia ruuanmöhkäleitä. Kahdenmaattavassa vuoteessa, jonka pohjalla

ei tuntunut olevan mitään patjaa, makasi tuttu vaimo, värittömänä

kasvoiltaan kuin peite hänen yllään. Tyyny pään alla oli sekin väritön,

päistäreenkeltaiset hiukset tuskin erottautuivat sen pohjalta. Toisella

seinällä, vedettävässä sohvassa, pään alla vaateriekaleita, nukkui

mies, kasvot alaspäin, raudoitetut korot ulospäin. Piirongilla hallitsi

pronssinvärinen kipsikuva -- nainen, puettuna sotisopaan, kädessä

lippu, nähtävästi Orleansin neitsyt. Se käsi, jossa lippu oli, oli

murtunut. Peili piirongin yläpuolella muutti kaiken, mikä sitä vastaan

sattui, aivan epämääräiseksi. -- Nukkuvan kuorsaus täytti huoneen.

Kaksi pientä tyttöä hääräsi äidin ja vastasyntyneen ympärillä. Kaikki,

paitsi vastasyntynyt, söivät samaa mustaa ruokaa, mitä oli pöydällä. Se

oli palttua.

Hilja astui varoen huoneeseen, mutta vaimo kehoitti häntä

ystävällisesti vain tulemaan sisään. Pikku Siiri sai pyyhkiä hänelle

tuolin ja äiti rupesi paikalla kertomaan huoliaan.

Kun ei osaa edes tätä aikaa pysyä selvänä. Tuolla kuorsaa. Tuli

kotiin aamuyöstä ja teki senpäiväistä siivoa. Hänen sisarensa mies on

luvannut tämän viikon käydä lakaisemassa pihan. Siksi pitäisi tästä

koettaa pystyyn. Jollei kaikki vain tule pidetyksi kunnossa, niin antaa

isännöitsijä yhtäkkiä matkapassit. Mihin joudut sitten tällaisen joukon

kanssa. Yhdeksän niitä nyt on. Ei niistä yhtään ole kuollut. Eikä

tämäkään kuole, se on niin suuri ja pulska, vaikka on tuollainen isä.

Mutta äiti on niin terve.

-- Ei sirkku anna pienen pojan kuolla, leperteli eilinen tyttö ja

riensi piipattaen puhumaan vastasyntyneelle kuin linnulle.

Äidin harmaat kasvot kirkastuivat.

-- Kukapa sen kuolemaa tahtoisi, sanoi hän, -- kun vain on millä teidät

syöttää. Mutta kun kaikki menee alas isän kurkusta.

Tytär nosti tottuneesti lapsen äidin ja Hiljan nähtäväksi.

Haaltuneiden, hajuavien vaatteiden sisästä tuli näkyviin punaiset

kasvot täynnä ryppyjä. Varhaisvanha, ymmärtäväinen sisko hymyili

pikkuiselle ihastuksen vallassa.

-- Kun ei isä vielä ole ensinkään nähnyt! Kun ei isä herää edes

katsomaan! leperteli tyttö.

Isä kiersi itsensä täydessä unessa toiselle kyljelle, takki nousi ylös

niin että paita tuli näkyviin, toinen jalka riippui vuoteen laidan yli.

Hilja ihmetteli kylmyyttä povessaan. Vaikka hän nyt kasvoista kasvoihin

näki kaiken sen köyhyyden, jonka tyyssijaa pihan pohjalla hän aina oli

katsellut kuin pahaa ennettä, ei hän tuntenut sääliä eikä kärsimystä.

"Yhdellä yhtä, toisella toista!" ajatteli hän. "Se on elämää!"

Kipeä vaimo, jota hän aina oli kohdellut lyhyimmällä mahdollisella

tavalla, oli ollut hänelle ystävällinen ja pitänyt kunniana, että

sai antaa pikku Lyylinsä hänen apulaisekseen. Hänen olisi pitänyt

tuntea siitä kiitollisuutta ja pahaa omaatuntoa, mutta mikään ei

hänessä liikahtanut. Kun hän hintelän tytön rinnalla, joka puhtaassa,

valkoisessa esiliinassaan oli kuin kuoripoika, astui yli harmaan

pihamaan, tunsi hän vain, että kultaus elämästä hänen silmissään oli

kulunut pois. Sen kauneus, salaperäisyys ja syvyys oli kadonnut. Kaikki

näytti karulta, matalalta ja arkipäiväiseltä.

Se nuori mies, jonka sairasvuoteen ääreen hän läksi, jonka kanssa hän

oli vaihtanut niin paljon ajatuksia, oli risti, kannettava loppuun

siksi, että sen oli ottanut hartioilleen. Työ, jota kohti hän meni, oli

velvollisuuden täyttämistä ilman iloa.

Matti oli yksin. Hilja luki hänen kasvoistaan jotakin tyytymätöntä

ja vihamielistä. Vai niin, vain niin! Hän oli nähtävästi unohtanut

pyytämällä pyytäneensä Hiljaa pitämään häntä luonaan ja muisti vain

isänsä leppymättömät sanat. Ties mitä isä lähtiessään olikaan sanonut.

Hilja tunsi miten jossakin syvällä hänen ruumiissaan pienet, äkäiset

muurahaiset ryömivät edestakaisin. Hän astui pakotetun ystävällisenä ja

jäntevänä vuoteen ääreen:

-- Kun poikanen on tullut täysikasvaneeksi, heittää se pesän eikä enää

tunne emoa. Joskus täytyy ihmisen tehdä samoin.

Kuumeisista silmistä kohtasi häntä pitkä, epäluuloinen silmäys, aivan

samanlainen kuin isän, ja kolea ääni puhui:

-- Sinä olet nyt erottanut minut kotiväestäni. Oletko tehnyt Jumalan

mielen mukaan, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, ettei minulla enää ole

ketään muuta kuin sinä.