XI

Heille koitti tuskallinen aika.

He epäilivät toisiaan ja kiusasivat toisiaan. He olivat kuin kaksi

vihamiestä, jotka häijynilkeä voima on sitonut kiinni toisiinsa,

jotta he kiduttaisivat toisiaan. He olivat kuin kaksi samaan säkkiin

paiskattua terävää kiveä, joita kolistellaan vastatusten.

Matti oli vasta eilen saanut mieleensä ajatuksen että Hilja kuului

hänelle, mutta se oli syöpynyt hänen sairaaseen sieluunsa kuin

meritähden otteeseen. Hän ei ajatellut mitään muuta. Hän kiersi samaa

asiaa kuin kahlehdittu rataa kopissaan. Hän todisteli itselleen, että

oli sairas ennenkuin tunsikaan Hiljan, mutta samassa oli hänelle

kumoamaton tosiasia, että onneton rakkaus Hiljaan oli tehnyt hänet

sairaaksi. Hän rupesi kaivelemaan esiin kaukaisia tapauksia, jolloin

oli kohdannut Hiljan kadulla: jo silloin ja silloin oli Hilja ohi

astuessaan hymyillen tervehtinyt, kietoakseen häntä, ja nyt kun

hän oli sotkeutunut verkkoon, Hilja hänet hylkää. Se nosti hänessä

pahan, vihamielisen kiukun. Hiljan täytyy taipua! Mutta kun Hilja

tuli huoneeseen ja hän näki hänen kasvonsa, hänen vartalonsa, tunsi

hänen käsiensä lämmön, valtasi hänet pulppuava lämpö ja hänen kätensä

haroivat Hiljan käsiä, silmät ja suu rukoilivat: taivu minulle, minä

rakastan sinua! Hilja vastasi hänelle kuin lapselle: se loukkasi häntä.

Hilja naurahti hänelle kuten sille, joka ei tiedä mitä hän sanoo:

se suututti häntä. Sairas kävi oikulliseksi, hän lankesi toivovasta

ilosta murjottavaan epätoivoon. Hän vaani Hiljaa ja koetti solmia häntä

hänen sanoihinsa. Hän koetti yllättää häntä pahoissa ajatuksissa, hän

kuvitteli hänen tietämättömyyttään teeskentelyksi ja päätti ottaa

hänet kiinni itse teossa. Hiljan outo tyyneys, jota vastaan kaikki

oikut kilpistyivät kuin liukasta, kovaa pintaa vastaan, antoi hänelle

toiselta puolen aihetta syyttää ja sadatella itseään. Itsetutkistelu

päättyi aina tulokseen: sinä olet niin huono, ettet sinä saa elää.

Sinun täytyy tehdä _se_! Hän yltyi hurjaan vihaan omaisia vastaan,

jotka olivat tulleet rikkomaan hänen rauhaansa, jotka rukouksillaan

pitelivät häntä vallassaan kuten linnunpoikasta, joka sidotaan

jalastaan kiinni. Toisinaan taas tuntuivat veren siteet, muistot

lapsuuden ajoilta tekivät ne lujiksi kuin touvit, hän katui, että oli

tuottanut omaisilleen surua, syytti Hiljaa, syytti itseään ja murjotti

puhumattomana.

-- Mikset sinä enää kutsu lääkäriä? saattoi hän kysyä.

Heillä oli käynyt nuori hermolääkäri, tohtori Huttunen, joka

nautti suurta luottamusta suomalaisessa maailmassa. Hän esiintyi

luennoitsijana kansanopistokursseissa, istui erinäisissä komiteoissa

ja suunnitteli aivan erikoista tapaa parantaa hermotautisia. Elsa

oli äkkiä, kaikessa salaisuudessa tullut varoittamaan Hiljaa tähän

lääkäriin nähden. Vaivalla oli Hilja saanut Elsan ilmaisemaan asian.

Iltaseurassa pari päivää sitten oli puhuttu Hiljasta ja Mataristosta.

Kun kuultiin, että tohtori Huttunen oli hoitanut Mataristoa, käytiin

hänen kimppuunsa. "Mimmoinen suhde heillä oikein on?" vaadittiin joka

taholta. Tohtori oli pienillä hymyillä ja olkapäiden kohotuksilla

yrittänyt liukua yli asian, mutta vihdoin, kun eivät kysymykset

lakanneet, oli hän viittaillut kahden nuoren, uudenaikaisen ihmisen

suhteeseen.

Senjälkeen pelkäsi Hilja tohtori Huttusta ja hänen pelkonsa alkoi

ulottua lääkäreihin yleensä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että

lääkäri, jommoista sielunsairas ihminen tarvitsee -- niin hieno, niin

vakava ja rakastavainen -- on jotakin yliluonnollista. Sellaista

lääkäriä ei voi olla. Sillä lääkäri, joka kärsisi kaikkien kärsivien

kanssa, kuluisi loppuun. Hänen täytyy kovettua, raaistua. Mutta raakaa

parantajaa ei sielunsairas siedä.

-- Sinä paranet ilman lääkäriä, vastasi hän Matin kysymyksiin.

Mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta meni Matti alaspäin päivä

päivältä. Hän ei nukkunut öisin ja lyhyet horrostilat olivat pahaa,

painajaisensekaista unta. Hän oli kuin olikin joutunut umpisolaan,

josta ei ollut ulospääsyä. Hän ajatteli aivan tosissaan päiväinsä

päättämistä. Huolet toimeentulosta, tunneista ja tutkinnoista olivat

palaneina siltoina hänen menneisyydessään, joka savusi vielä kaukana

hänen takanaan, mutta hän ei yrittänytkään pelastaa mitään. Vain

Hilja eli hänen nykyisyydessään. Hän suunnitteli kirjettä Parisiin,

kirjettä, joka tuo hänen kohtaloonsa ratkaisun. Hän keksi joka päivä

uusia todistuskappaleita edukseen. Päivästä päivään hän päätteli, että

huomenna nousee kirjoittamaan maisteri Bredelle. Mutta hän ei noussut.

Hän ei jaksanut. Hän oli käynyt kumman voimattomaksi. Toisinaan hänelle

selveni, ettei hänen kädestään lähde mitään ratkaisevaa kirjettä

ja hän suuntasi kaikki voimansa siihen yhteen: että jaksaisi tehdä

itsestään lopun. Se ei ole niin helppoa kuin luulee, kun silloin

tällöin kiukuissaan päättää: minä heittäydyn järveen. Ajatukset voivat

tehdä koko suunnitelman valmiiksi: poltan kirjeeni, järjestän asiani,

kirjoitan jäähyväiset omaisille. Tiedän jo hirtänkö itseni tai ammunko

tai otanko myrkkyä; järjestän kaikki valmiiksi, mielikuvituksessani on

kaikki kunnossa, lennän yksin tapahtumain taaksekin: kuulen ihmisten

turhaan koputtavan oveeni, kuulen heidän vihdoin noutavan sepän,

murtavan lukon ja löytävän minut lampunkoukussa riippumassa. Mutta

itse siihen hetken työhön, siihen ratkaisevaan ja peruuttamattomaan

vaaditaan hyvin paljon rohkeutta ja hyvin paljon epätoivoa. Juuri

siihen, että silmukka kaulassa potkaisee tuolin altaan, tai painaa

revolverin liipaisimeen, tai pudottautuu järveen... suuri kivi taskussa

-- siihen vaaditaan paljon rohkeutta. Hänen ajatuksensa keskittyvät

juuri siihen ratkaisevaan, hiki nousee joka huokosesta, hän on kuin

veteen kastettu. Mutta hän ei voi tehdä päätöstä. Hän ei puhu Hiljalle

mitään, Hilja näyttää kyllä aavistavan -- tai ehkei sittenkään aavista

miten vakava asia on.

Hilja elää päivästä toiseen, päivän kerrallaan. Hän on hänkin

umpisolassa, josta ei pääse mihinkään. Itse hän on kaikkeen syypää,

hän itse on päästänyt asiat tälle kannalle. Häntä varoitettiin joka

taholta. Kevytmielisyyttäänkö hän näin toimi -- miksei muistanut vanhaa

neitiä, joka täti Forsbergilla tuli hulluksi?

Mutta entä jos hän olisikin jäänyt viisaaksi, jollei häntä olisi ajettu

talosta?

Mitä tapahtuukaan, kun äiti ja täti Jenny saavat tämän kaiken tietää?

Ja miten tämä loppuu? Olisipa lääkäri, jolle voisi uskoutua, mutta he

käyvät ihmisten arimpiin osiin sepänkourin ja huvittavat kahviseuroja

heidän kipeimmillä suhteillaan. Hän ei voi lähettää Mattia sairaalaan

ennenkuin on saanut hänen päästään valheelliset luulot. Mutta

onnistuuko hänen koskaan päästä siihen? Hän on kuin onkin kieltänyt

itseltään kaiken avun ulkoapäin ja kantaa ypöyksin vastuuta. Mikseivät

Matin omaiset nyt voineet auttaa häntä! Heitä kohtaan tuntee hän

vihaa, joka vähitellen mahtaa tehdä hänet sairaaksi. Mikä toikin tänne

nuo pimeät, kunnolliset ihmiset! Niin, niin, he ovat kunnolliset, he

ovat paljon kärsineet, he ovat olojen tulos, he ovat viattomat, he

kärsivät itse pimeydessään -- tämän huutaa hän itselleen kymmenen

kertaa päivässä ja yössä. Mutta pahamieli ei lähde. Matti huononee

huononemistaan hänen käsissään. Pitäisikö sittenkin kutsua lääkäri

-- joku toinen -- eikö heidän joukossaan nyt löytyisi yhtään, joka

ymmärtäisi? Miten hän saattaa elää, jos jotakin tapahtuu!

Ehkä sairaala sittenkin olisi paras. Siellä saisi säännöllistä hoitoa.

Ja ihmiset olisivat voittaneet. Hän on väsynyt -- voittakoot! Ja kun

hän tätä ajattelee, karkaa häneen vapauden ilo: saada nauraa kuten

ennen, panna huolettomana nukkumaan, riisuutua yöksi ja ajatella,

että saa yhtämittaa nukkua aamuun asti! Mennä teatteriin, viipyä

illanvietossa, seurassa...! Sitten onkin kauan kun hän on saanut

nauttia tästä kaikesta. Levottomuus on hallinnut häntä yöt, päivät. Hän

on vanhentunut. Päästä taas nuoruuteen, vapauteen, huolettomuuteen!

Ei, hän ei voi olla iloinen eikä huoleton ennenkuin Matti on terve.

Kulkija on sattunut hänen lietensä luo -- hänen täytyy virvoittaa

hänet. Hän on alkanut työn -- hänen täytyy se lopettaa! Hänen täytyy

valvoa, olla levoton, taistella, kunnes Matti on terve. Mutta joulu on

ovella. Jos äiti ja Jenny täti keskeyttävät hänen työnsä?

Onneksi Armas ymmärtää, onneksi Armas näki tämän kaiken ja järjesti

kaikki sitä varten. Mutta jollei hänkään sittenkään ymmärtäisi? Sillä

Hilja ei itsekään ymmärrä tätä. Joskus, hyvin harvoin, hän hoitaessaan

sairasta tuntee outoa onnea -- onnea siitä, että tekee jotakin vaikeaa,

josta ei saa mitään tunnustusta, ei kiitollisuutta asianomaiseltakaan,

vaan pilkkaa koko maailmalta. Keskellä pitkän päivän pakotettua

ystävällisyyttä ja itsehillitsemistä hymyilee hän silloin vapaasti --

ne ovat lyhyitä levon hetkiä. Hän kysyy itseltään epäilysten, pelon,

vastenmielisyyden, milteipä epätoivon kestäessä, mikä hänet sitoo tähän

sairaaseen ihmiseen. Velvollisuudentuntoko? Mutta mitä velvollisuuksia

hänellä olisi häntä kohtaan! Sääli? Varmaan. Tai olisiko pohjalla

sittenkin jotakin enempää -- niin ei hän ole voinut vaihtaa ajatuksia

kenenkään muun kanssa. Hyvä Jumala: olisiko maailma oikeassa? Mutta

hän olisi valmis minä hetkenä hyvänsä antamaan hänet pois, jos vain

tietäisi, että hänelle tulee hyvä olla. Se tunne, joka hänet liittää

Armaaseen, on iloinen, valoisa, täynnä toivoa ja kevättä. Tämä on

raskas, armoton, alakuloinen. Ei hän ymmärrä mikä tunne se on, hän

tietää vain, ettei sitä saa katkaista kesken, rumasti ja pahasti.

Joskus hän selvästi tuntee, ettei hän tässä asiassa ole vapaa: hänellä

ei ole valtaa valita, sillä toinen ja häntä väkevämpi seisoo hänen

takanaan ja käskee, ja häntä täytyy totella -- oli totteleminen

miten vaikeaa tahansa. Tämä kuulostaa oudolta, mutta hän tuntee sen

yhtä selvästi kuin ihminen joskus etäisyyksien takaa tuntee kuoleman

lähestyvän läheistään. Väkevämpi käskee -- täytyy totella. Tässä

tapauksessa ei se ole helppoa.

Kerran olivat hänen ja Matin yhdessäolon hetket olleet rauhalliset ja

onnelliset. Nyt ne olivat kiusalliset. Toinen vaani, epäili ja etsi

hyökkäystilaisuutta. Toinen oli varuillaan, teeskenteli iloisuutta tai

tekeytyi käytännöllisen terveeksi. He eivät puhuneet niistä asioista,

joita he ajattelivat, ja ilma, jossa he hengittivät, oli raskas. Joskus

Hiljan askarrellessa vuoteen ääressä, saattoi Matti äkkiä kiihkeästi

tarttua hänen käteensä. Hilja punastui, mutta puri kokoon huulensa eikä

ollut huomaavinaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ponnistuksesta,

mutta hän varisti ne menemään ja hymyili tyynesti. Hänessä alkoi

nousta vihamielisyys sitä näkymätöntä vastaan, joka pakotti hänet

tähän. Vähitellen hänen täytyi ruveta pelkäämään Matin synkkyyttä. Hän

luki hänen kasvoistaan, että hän hautoo onnettomia ajatuksia. Jonakin

kiihkon hetkenä pääsikin hänestä sitten kuin tulivuoresta ilmoille,

ettei kukaan häntä kaipaisi, jos hän olisi poissakin. Silloin ei Hilja

jaksanut olla kova, vaan silitti sairasta kättä. Hän luisui: hän antoi

Matin uskoa, ettei hän saata elää, jollei Matti ole onnellinen ja

terve, ja kun hän näki miten hyvää tämä tieto teki sairaalle, antoi hän

vaistomaisesti enemmän. Hän antoi kätensä viipyä sairaan kädessä, hän

saattoi keskeyttää hänen lämpöisen purkauksensa sanoilla: "Puhutaan

niistä sitten kun ollaan terveitä." Hän tunsi, ettei tehnyt oikein,

hän piti itseään jo syyllisenä ja langenneena. Tosin saattoi turvautua

siihen, että Matti, kun tulee terveeksi, ymmärtää aseman. Mutta jollei?

Mikä tulee hänen, Hiljan, eteen silloin?

Elämä kulki nopeasti alaspäin kuin vaunut pillastuneiden hevosten

kiidättäminä. Ei näkynyt pelastusta. Hän oli ajanut päänsä umpisolaan

ja pysyi siinä.

Pimeinä iltoina seisoi hän yksinään salin ikkunassa ja tuijotti ulos

eteensä. Ei hän nähnyt ihmisvirtaa, joka helisten ja jyristen vieri

ohi, hän vain pyristeli verkossa, johon oli hämääntynyt, tuntien tuhon

tulevan kintereillään. Hän istui pienessä huoneessaan kirjoituspöydän

ääressä lukemassa uudelleen ja uudelleen sulhasensa kirjeitä. Ne

tuntuivat lyhyiltä ja virallisilta, hän ei saanut selvää, olivatko

ne sitä vai tuntuivatko ne hänestä vain siltä. Hän painoi sormensa

kovasti otsaa vastaan, ikäänkuin siten kutsuakseen esiin selvyyttä. Hän

kävi läpi heidän keväiset, valoisat hetkensä tässä huoneessa. Kuinka

pitkä aika olikaan kulunut keväästä! Hänen sydämensä huusi: kirjoita,

selitä, avaudu hänelle kokonaan, kirjoita vilpittömänä, rehellisenä,

älä salaa mitään! Mutta kun hän oli saanut ensi sanan paperille, tuli

kuin tulppa eteen. Hän repi ja aloitti, repi ja aloitti. Kirjevaihtoon

tuli sellaisia lovia ja kirjeiden sisältökin oli sellainen, ettei enää

voinut epäillä välin olevan kylmenemässä. Hilja taisteli kuin hukkuva,

tai hän oli kuin ihminen rannalla ilman venettä, nähdessä kalleimpansa

katoavan syvyyteen.

Hän ei enää öisin nukkunut levollisena eikä milloinkaan riisuutuneena.

Hän nukkui ovi raolla, korvat auki, valmiina minä hetkenä hyvänsä

ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Hän luki Matin kasvoista, mitä hänen

mielessään liikkui. Joskus hän keveästä horrostilastaan heräsi siihen,

että Matin huoneesta kuului liikettä. Silloin hänen täytyi koota

ylimääräisetkin voimansa, ettei rientänyt oven taakse kuulemaan,

paneeko hän ehkä paraikaa täytäntöön kauheaa aiettansa. Jonakin iltana

tapasi hän itsensä pimeässä salissa pitelemässä korviaan. Mutta sanat

vain soivat kuin kammottava toitotus, Matin sanat: "Hilja, jos sinä

tulet omakseni, selviää kaikki. Minä tulen terveeksi, minä löydän

Jumalan. Sinun kauttasi hän ilmoittaa itsensä minulle." Hilja putosi

lattialle, kasvot sohvan istuinta vastaan. Hänen silmissään oli mustaa

ja hänen sielussaan oli mustaa.

Herra, auta minua -- minä hukun! Oletko sinä minut kokonaan hyljännyt,

ovatko minun syntini niin suuret, että sinun täytyy paiskata minut

ovesi ulkopuolelle? Onko tämä kevytmielisyyttä, itsepintaisuutta? Mitä

minun pitää tehdä? Sano se vain ja minä tottelen!

Hän heräsi viluun eikä tietänyt miten pitkä aika oli kulunut. Ulkona

oli melu hiljennyt. Mahtoi olla sydänyön aika. Hän tuli järkiinsä,

riisui kengät, hiipi sukkasillaan eteisen ovelle kuuntelemaan nukkuiko

Matti ja meni omaan huoneeseensa.

Kerran tuollaisena mustana iltamyöhänä kuuli hän nimeään mainittavan.

Matti oli tullut pimeään ruokasaliin.

-- Hilja, minä en uskalla olla yksin. Äitini huutaa minua. Kun tulet

minun huoneeseeni, voit kuulla.

Hiljan poskipäitä kylmäsi, kun hän läpi öisten huoneiden seurasi Mattia.

-- Älä nyt ole lapsellinen, koetti hän puhua äreimmällä arkiäänellään.

-- Kadullahan ne meluavat. Pane nukkumaan. Minä luen sinulle jotakin.

Ja Hilja nouti huivin hartioilleen, istuutui keinutuoliin ja alkoi

lukea satuja. Se rauhoitti vähitellen. Mutta häntä alkoi nukuttaa,

hän lopulta tuskin tiesi mitä luki. Mattikin nukkui vähitellen hänen

äänensä yksitoikkoiseen nuottiin.

Levonhetkiä olivat Hiljalle ne, jolloin hän hoiti taloutta. Hänen

apulaisensa, pieni Lyyli, ei suinkaan ollut tarkka puhtauteen nähden.

Hän saattoi siepata astialiinan pyyhkiäkseen permantoa ja hän läksi

pesemättömin käsin minkä ruuan kimppuun tahansa. Hän maisteli padoista

ja kattiloista ja hämmästyi suuresti, kun Hilja sen kielsi. Hänen

syömistään oli kumma katsella. Hän söi niin paljon, että kolme

tavallista henkeä olisi elänyt sillä ruualla. Pieni, hintelä tyttö söi

koko päivän, hänessä oli todellinen nälkätauti.

Kun pikku Lyyli viikon oli käynyt auttamassa, hankki Hilja konttorin

kautta taloon Sohvi Makkosen. Hän oli kaunis, vaalea tyttö, vähän yli

kahdenkymmenen. Hän lauloi koko päivän, oli iloinen ja ystävällinen ja

tutustui heti kaikkiin talon palvelustyttöihin. Jos häntä tarvitsi,

saattoi huoleti mennä suoraa päätä porraskäytävään tai parvekkeelle:

Sohvi seisoi siellä varmasti juttelemassa jonkun tytön kanssa. Hilja

pelkäsi mitä äiti sanoisi hänestä. Hiusten kampausta, käherryspihtejä

ja kureliiviä ei äiti ikinä sietäisi. Hilja päätti ensin voittaa tytön

luottamuksen ja vasta sitten ruveta puhumaan näistä asioista. Sohvi

oli poissa kaiket illat. Hänellä oli hommaa yhdistyksessä, jonka

johtokuntaan hän kuului. Puoliyön aikaan hän tuli kotiin ja toi joskus

tuttavan tullessaan.

* * * * *

Hyvät lähimmäiset, joilla huolimatta kiireistään aina riittää aikaa

kanssaihmisten asioiden tutkistelemiseen, olivat ottaneet Hilja

Haapasen ja Matti Matariston huolenpitonsa esineiksi. Heistä puhuttiin

naisten aamukahvikesteissä, nimipäivillä, kävelyillä Aleksanterilla,

virastoissa kahvilomalla, kokouksissa väliajoilla, päivällisillä,

kahviloissa, rautatievaunuissa ja teattereissa. Huhu pukeutui tämän

tapaisiin muotoihin: se kaunis nuori tyttö, jota niin paljon on nähty

kuvaelmissa ja joka tanssii niin sievästi -- hän on papin tytär,

sivistyneestä kodista ja vielä lisäksi kihloissa hienon nuoren miehen

kanssa --, tämä tyttö on asettunut asumaan yhdessä jonkun ylioppilaan

kanssa, joka on ollut hänen äitinsä vuokralaisena. Kuinka he elävät?

Sepä kysymys! Niin, ettei äiti jaksanut sitä katsoa. Kun hän turhaan

oli koettanut vaikuttaa tyttäreensä katsoi hän parhaaksi jättää

nuoret oman onnensa varaan. Täti oli sairastunut niin, että hänen

täytyi lähteä ulkomaille ja pari tytön sisarta maalla oli niinikään

sairastunut. Tyttö vietti yöt päivät nuoren miehen huoneessa, vanhan

palvelijankin hän oli ajanut pois saadakseen olla häiritsemättä. Joskus

kun tämä nuori pari nähtiin kävelyllä, olivat he niin vaipuneina

ajatuksiinsa, etteivät he edes huomanneet vastaantulijoita. Tytön

kihlaus tietysti purkautuu, jollei jo ole purkautunut. Hänen makuaan

täytyy todella ihmetellä: heittää Armas Brede, lupaavimpia, hienoimpia

miehiä koko suomalaisessa maailmassa ja valita tuntematon ylioppilas,

joka ei kuulu olevan edes minkään näköinen. Rouvat olisivat tahtoneet

nähdä, millaiset kasvot sillä miehellä oikeastaan oli, joka oli lyönyt

laudalta Armas Breden.

Noin viikkoa myöhemmin kuin Matin omaiset olivat käyneet Helsingissä,

tuli Haapaselle nuori, hyvinpuettu herra, joka esitti itsensä Hiljalle

pastori Laihona. Hän puhui hillityllä, lempeällä äänellä.

-- Täälläkö asuu ylioppilas Mataristo, joka on sairaana?... Tekö

olette neiti Haapanen?... Tulen ylioppilas Matariston vanhan isän

kehoituksesta. En ole voinut aikaisemmin tulla, koska olen ollut

virkamatkoilla. Matkalla tutustuin häneenkin ja hänen tyttäreensä,

jotka avasivat minulle sydämensä. Saisinko vähän puhua neiti Haapasen

kanssa. Sitten puhuttelisin myöskin mielelläni Mataristoa.

Hiljan oli tullut polttavan kuuma ja sydän tuntui suurena täyttävän

koko rinnan. Hän muisti, että oli huolimattomasti puettu ja että

valvotun yön merkit varmaan näkyivät kasvoilla. Hän oli alkanut

vieraantua seurustelusta, koska heillä viime aikoina ei ollut käynyt

juuri ketään. Hän johti, kynttilä kädessä, pastorin saliin ja juoksi

hakemaan tulitikkuja sytyttääkseen lampun. Kun hän palasi, selaili

vieras Doren kuvaraamattua. Täyteläiset, valkoiset kädet lepäsivät

punaisella liinalla, vasemmassa kädessä oli sekä sileä että kannallinen

sormus.

-- Vai olette te papin tytär, sanoi hän lempeästi. -- Näen sen

omistuskirjoituksesta tämän kirjan kannessa. Vai niin, vai niin. Isänne

on kuollut ja äitinne on sairaan tyttärensä luona. Onko se totta, että

tätinne on kylpylaitoksessa?

-- On, sanoi Hilja lyhyesti, kasvot tykkivässä tulessa ja istuutui.

Hän aavisti hämärästi, että jotakin epämiellyttävää oli tulossa.

-- Te olette vielä nuori, alkoi pastori hetken perästä lempeästi,

te olette varmaan kodissanne saanut oppia, että neljännen käskyn

täyttäminen tuo mukanaan siunauksen. Onhan teillä itsellänne äiti, te

muistatte ehkä vielä isänne...

Hän puhui sujuvasti ja pysähtymättä. Äänen lämpö lievensi sanojen

kovuutta. Saattoi huomata hänen tottuneen lupaa kysymättä ja

vastaansanomatta astumaan ihmisten pyhäkköihin ja kopeloimaan ja

järjestelemään niissä mielin määrin.

-- Se on luonnotonta, jatkoi hän, -- että te, vieras ihminen, niin

kokonaan olette ottanut haltuunne tämän nuoren miehen hoidon. Se kuuluu

hänen omaisilleen ja jos te nyt tutkitte Jumalan tahtoa, niin te

väistytte tältä paikalta ja annatte hänen sisarensa tulla häntä tänne

hoitamaan. Ja katsokaa, ei teidän äitinnekään sitä hyväksyisi, että te

näin asutte täällä kahden tämän nuoren miehen kanssa. Niin, ja tehän

olette kihloissa...

Hän puhui kuin lääkäri, joka nähtyään sairaan, tietää hänen vaivansa

eikä kaipaa selittelemistä. Ihmistuntijan varmuudella meni hän heti

suoraan syvyyksiin. Hänen lempeä äänensä riisui aseet uhrilta. Hilja

nieli kyyneliään, hän oli valvomisesta voimaton.

-- Hyvä pastori, änkytti hän sanoja, joita niin monesti oli saanut

lausua, -- minä en voi sille mitään... Hän tuli sairaaksi meillä... Hän

ja hänen omaisensa eivät ymmärrä toisiaan. Se on niin surullista, mutta

minkä sille voi.

-- Heidän täytyy taistella ja rukoilla, kunnes oppivat ymmärtämään

toisiaan. Hehän ovat kunnon väkeä, hyvällä tahdolla he kyllä löytävät

toisensa...

-- Pastori, he ovat niin erilaiset... ja jos he ehkä joskus voivat

taistellakin, niin ei nyt, kun herra Mataristo on sairaana. Hän oli jo

niin paljon parempi, mutta heidän käyntinsä vaikutti niin pahaa.

-- Se on usein niin, että Jumalan täytyy musertaa meidät ennenkuin hän

saa meidät terveiksi. Mutta teidän täytyy nyt tulla järkiinne ja ottaa

sisar tänne avuksenne...

-- Ei pastori, huusi Hilja, -- sitä en minä voi tehdä! Ei hänelle

täällä ole tilaa... enkä minä tahdo vierasta ihmistä taloon. Viekööt

hänet sitten sairaalaan... Ei, ei vielä. Ei ihan vielä. Ehkä jonkin

päivän perästä jo...

-- Miksei sitten vielä? ja nuoresta puhujasta kasvoi yhtäkkiä esiin

tuomari. -- Tutkikaa itseänne, neiti, oletteko täysin rehellinen

itseänne kohtaan. Ja muistakaa, että vain alistumalla Jumalan tahdon

alle voimme saada omantunnonrauhan. Teillä ei ole omantunnonrauhaa...

Näen sen...

Hän painui Hiljan kasvojen tasalle ja hänen lempeät silmänsä polttivat

häntä. Hilja kävi ihan kalpeaksi, hänen oli kylmä. Kuinka syyttömänä

hän vielä jokin päivä sitten olisi torjunut luotaan kaikki syytökset

ja tänään ne painoivat alas hänen päänsä. Vain hänen katseensa tunki

suoraan pastorin katseeseen ja huusi: se ei sittenkään ole totta. Mutta

hän ei voinut mitään sanoa.

Pastori tahtoi yksinään puhua sairaan kanssa, mutta Mataristo selitti

Hiljan olevan niin hyvän ystävän, että hän voi kuulla kaikki. Pastori

vetosi silloin Hiljaan ja Hilja jätti heidät kahden. Pois lähtiessään

pastori vielä tuli hakemaan Hiljaa. Hänellä ei ollut muuta sanomista

kuin:

-- No niin, neiti Haapanen, nyt me olemme puhuneet. Siinä on siis

sittenkin ollut perää. Niin heikko on ihminen. Hän on nöyrästi

tunnustanut syntinsä, paennut Vapahtajan turviin ja tahtoo luopua

synnistään. Älkää te vain nyt estäkö häntä. Jumalan haltuun.

Lauha ääni saattoi taasen Hiljan pysymään tyynenä, mutta tuskin oli ovi

sulkeutunut, kun hänessä pääsi kiukku valloilleen: mikä on totta, mitä

Matti on voinut tunnustaa? Ah, sinä sydäntutkija, etkö sinä ymmärrä,

että samassa hetkessä, jolloin päästän sairaan talosta, mielessään

ihmisten istuttama harhaluulo, juurrutan sen häneen itseensäkin. Ei,

minä en päästä häntä!

* * * * *

Eräänä päivänä tuli Lydia Längfors. Hän oli komeassa uudessa takissa,

nahka ulospäin, vuorina kukillinen, valkea silkki. Hän avasi takin

niin, että silkki näkyi.

-- Noo, lapsi kulta, puhui hän pudottaessaan kalossit jalastaan, --

mitä sinulle nyt kuuluu? Ei kiitos, en ota päältäni, ovat valinneet

minut viemään kukkasia tirehtöörille. Tänään on hänen syntymäpäivänsä,

meitä menee minä ja kaksi herraa. Tulin vain katsomaan, miten sinä nyt

oikein voit. Hyvänen aika kuinka sinä olet laihtunut ja silmien alla on

siniset renkaat. Ei tämä käy. Ajattele toki Armasta. Katso, minä olen

Armaallekin vastuunalainen sinusta, kun te tutustuitte minun luonani.

Minun täytyy katsoa, ettei sinulle mitään tapahdu, nyt Jennyn ja Alinen

poissa ollessa. No, tule nyt tyttöni kertomaan.

Hän huiskautti pöydälle kauniin, kiiltävän nahkamuhvinsa, jonka

etupuolella oli kimppu sinipunertavia orvokkeja, avasi hiukan

puuhkaansa ja asettui nojatuoliin, siro, kiiltonahkainen kengänkärki

näkymässä verkahameen alta. Hansikkaat olivat ihka uudet ja

pingoittuivat rypyttöminä käden ympäri. Mustasta samettihatusta valui

rehevä sulka alas harmahtavalle tukalle ja toisella puolella hattua oli

kuin siihen pudonneena pieni orvokkikimppu.

Vai niin, ajatteli Hilja, sinä et, täti kulta, mene suoraan asiaan,

vaan kiertelet kautta rantain. Se onkin paljon miellyttävämpää. Ja

Hilja heittäytyi iloiseksi ja vallattomaksi, silitti ja suuteli tätiä

ja puhui yhtämittaa. Hän teki tarkkaa selkoa Jenny tädin ja äidin

kirjeistä, Armaan töistä ja omista tanssiharjoituksistaan. Varsinkin

antoi hän tanssiharjoituksista sen kuvan, että ne täyttivät koko hänen

päivänsä. Lydia täti ei ollut niin likeinen, että olisi huomannut

Hiljan teeskennellyn iloisuuden. Hän huomasi vain, että Hilja oli

erittäin kaunis, se vain syvensi kasvoja, että silmien alla oli tuo

musta juova. Ennen lähtöään hän kuitenkin katsoi velvollisuudekseen

käydä kiinni Hiljan käteen ja tutkivasti katsoa häntä silmiin.

-- Onko siinä nyt _kaikki_, tyttöseni? Saanko minä olla levollinen? Älä

unohda mihin ikävyyksiin minäkin joutuisin, jos jotakin tapahtuisi...

Mitä sinä puet yllesi arpajaisiin? Niin, sinun valkoisesi kyllä kelpaa.

No, Elisabethin häät ovat pian -- päivä ei vielä ole määrätty vai

kuinka? Aijai, etkö sinä tiedä, etkö ole käynyt Bredellä! Lauantaina

sinä tietysti menet -- ja viethän vähän kukkia tädille! Suo anteeksi,

että siitä huomautan, mutta minä tunnen täti Livan, hän on hyvin arka

siitä, että hänen syntymäpäiviään muistetaan. Häihin sinun täytyy

teettää uusi valkea puku. Teetä se nyt ajoissa. Kyllä minä tulen

kanssasi ompelijalle. Niistä ei, kuulemma, tule suuret häät, vain

pienet päivälliset Seurahuoneella tai Kaisaniemessä tai jossakin

muualla. Täti Liva ei kuulu huolivan sitä puuhaa kotiin... Pane

lauantaina sininen pukusi -- sinullahan on hattu samaa tyyliä. Täti

Livallahan on niin arka ja hienostunut maku... No niin, tyttöseni,

katso nyt, ettei kukaan pääse sanomaan sinusta mitään pahaa... Saa

nähdä koska se Jenny sieltä tulee kotiin. Minulla on niin päänkipua,

en ole saanut nukkua moneen yöhön, olemme kyhänneet sitä naisten

adressia. Sehän on niin kauhea tämä meidän poliittinen tilamme. Ja

tänään tirehtööri tietysti käskee päivällisille. Hän on aina pitänyt

päivälliset Luodolla. Ei, niissä on ollut hyvin hauskaa, paitsi että

minulla nyt on päänkipua. Ei, tyttöseni, hyvästi nyt. Ja saanhan minä

olla levollinen. Sinä muistat, että te tutustuitte minun luonani!

* * * * *

Elsa oli tyytymätön ja lausui sen ilmi pitkässä purkauksessa, jonka

alkoi jo eteisessä ja hyvin lujalla äänellä, että Mataristo kuulisi:

-- Hiljaaa!... Tämä on sikamaista! Ennen sinä niin usein olit meillä ja

minä teillä, mutta nyt sinä vain hoidat tuota mokomaa. Viedä minulta

paras ystäväni -- mitä minä muusta! Pitääkö sinun nyt hoitaa häntä?

Mitä minä ihmisistä! He ja heidän puheensa ovat minulle ilmaa. Häijyjä

he ovat. Olen jo antanut paria kloppia korville, kun tullaan kysymään

minulta: onko heidän välillään todella suhde? Sellaista idiotismia!

Annoin heitä korville kintaillani talon portailla ja koko vestibyyli

oli täynnä väkeä, ja minä annan koko maailmaa korville, jos niiksi

tulee. Mutta viedä minulta paras ystävä! -- siitä se tarvitsisi

korvilleen, joka sen teki! Ja minä sen miehen vielä tumpuloinkin,

aijai kuinka tumpuloin, jahka ehdin. Juuri kun minä hommaan sinut

ulkojäseneksi Sovintoon, saadakseni olla sinun kanssasi enemmän...

Muuten tiedätkö, se on ihan kamala tämä maailma: ei nyt menesty muut

kuin puolueyhdistykset. Viime kokouksessa oli taas ihan tyhjää. Ja niin

hyvä ohjelma kuin meillä oli. Mutta ihmiset elävät vain riitaisessa

tai poleemisessa maaperässä tätä nykyä, se on ihan sietämätöntä.

Tiedätkö, Hilja, minä olen jo kaikkeen niin kyllästynyt, että

ajattelen: menköön huut helkkariin kaikki tyyni! Mitä tuota maailmaa

yrittää parantaa, kun ei se itse tahdo... Kuule, eikö se mies siitä jo

ala parata? _Tahtooko_ se edes kunnialla? Ilman että tahtoo, ei tule

mitään. Voi, voi, kun minä ehtisinkin, niin tulisin sinua auttamaan.

Tai olenkin jo ehdottanut sitä, mutta mamma ei anna. Niin, ja eihän

minulla olisi ollut aikaakaan. Mutta kuka minut vielä takaa, jos

piruus minuun oikein menee... vaikka rikon välit koko perheen kanssa

ja asetun sinua puolustamaan -- jaa, jaa! En minä ole koskaan tietänyt

miten paljon sinä minulle olet. Emmehän oikeastaan ole puhuneet niin

syvällisistä asioista. Mutta silloin siellä talon portaissa, kun ne

hunsvotit tulevat minulta kysymään -- jaa kutka? Äh, en minä viitsi

sanoa! sellaiset vain, jotka ovat tanssineet kanssani ja joiden pitäisi

sinut tuntea... Jaa, minä suutuin niin, että korvissani vinkui ja

minä riistin käsistäni kintaat -- ne olivat lisäksi märät -- ja minä

annoin tulla. En tiedä, kai siitä syntyy huhu siitäkin, kuinka "muuan

naisylioppilas talon portaissa antoi miesylioppilasta korville"... Voi

sinua, liikuttaako se nyt sinua noin! Oletko todella noin heikko! Voi,

voi... tiedätkö, se on loukkaus minua kohtaan, se on epäluottamuslause:

ystävän pitää uskaltaa ystävän tähden. Kyllä minä vielä tiedän vaatia

hyvitykseni. Jahka se mies saadaan pystyyn tuolta, niin minä pakotan

sen työhön ja sen pitää istua kaikissa komiteoissa, taikka saa

korvilleen hänkin. Minä olen tullut niin villiksi, näetkö. Maailma

tekee sellaiseksi, kun sille oikein saa suuttua... Ei... hyvät ihmiset!

olenko minä taas saarnannut täällä näin kauheasti! Kokoushan minulla

on, täytyy tehdä ehdotus uusista kirjoista kiertäviin kirjastoihin...

Hilja kultani... mene suohon nyt, et saa itkeä...!

Kun Elsa oli mennyt, istui Hilja hyvän hetken eteisen pimeässä

nurkassa. Elsa ei vielä koskaan ollut tehnyt häneen sellaista

vaikutusta. Hän oli tullut kuin terve, virkeä tuuli. Hän oli pannut

itsensä alttiiksi Hiljan tähden. Hilja itki ja nauroi ilosta. Hän alkoi

jo miettiä, että jos saisikin Elsan tänne kanssaan joksikin ajaksi.

Varmaan hänen terveydestänsä tarttuisi Mataristoon. Mutta täti Forsberg

ei anna hänen tulla.

Eräänä aamuna tuli rouva Parkkari-Lehmus tapaamaan Hiljaa. Hän oli

ilman päällysvaatteita, vain huivi hartioilla, yllään lyhyenläntä,

musta hame ja väljä punakirjava pusero, jota leveä kumivyö piti koossa

tanakan vartalon ympärillä. Hänen kasvonsa olivat järkevät ja puhtaat,

silmät viisaat ja läpitunkevat, hiukset sileiksi kammatut.

-- Mehän olemme naapurit, sanoi hän terveellä, puhujanselvällä äänellä,

-- olen kyllä nähnyt portaissa. Tulin pyytämään teitä tanssimaan

sooloa yhdistyksemme kymmenvuotisjuhlaan. Te voisitte itse valita mitä

haluatte esittää. Toimikunnassa kyllä ajateltiin, että otettaisiin

Salomen tanssi, arveltiin että saataisiin teatterista lainaksi sekä

puku että Johanneksen pää. Ehkä ne vuokraisivat, jolleivät ilman

antaisi. Tästä numerosta kannattaisi maksaakin, koska ajateltiin, että

siitä tulisi ohjelmaan sellainen vetävä numero. Puku täytyy saada hyvä

-- joitakin harsoja ja helyjä, että siitä tulee puoleensavetävää.

Ajatelkaa nyt sitten asiaa ja ilmoittakaa minulle. Olisi muuten hauskaa

tehdä tuttavuutta. Minua intreseeraa ennakkoluulottomat ihmiset. Jos

vaikka sopisi pistäytyä meillä tänä iltana. Meille tulee Laura Laakso.

Hän tekisi kanssa mielellään tuttavuutta. Hän kirjoittaa taas uutta

näytelmää, joka käsittelee vapaata rakkautta. Hän on hyvin hauska ja

pureva. Kuten sanottu, tänä iltana me olemme kotona ja se ei tapahdu

usein. Laskimme, että viime kuussa olimme kotona kaksi iltaa ja toisena

oli silloinkin vieraita. Niin, olisi hauska tehdä tuttavuutta. Ja minä

saan sitten kuulla tanssista...

Hänen mentyään seisoi Hilja miettimässä, mitä tämä suosio tiesi.

Yhtäkkiä -- siitä että rouva Parkkari kylmänä oli mennyt hänen ohitseen

portaissa -- tällainen ystävällisyys...! Hän tuli kuin vanhan tuttavan

luo ja tarjosi tutustumaan kirjailijaan, joka kirjoittaa näytelmää

vapaasta rakkaudesta... Hilja aavisti jotakin rumaa ja pahaa ja veri

nousi hänen kasvoilleen...! Tähän häpeään ei edes tottunut. Se poltti

uutena joka kerta, kun toistui.

Ruustinnalta tuli seuraava kirje:

Rakas Hilja lapseni!

Nyt minä voin ilmoittaa sinulle sen ilosanoman, että meille

tänä yönä kl. 1.40 syntyi pieni tyttö. Se on niin suuri ja

muhkea ja huutaa täyttä kurkkua. Laina voi asianhaarojen

mukaan hyvin. Hän oli vain toivonut poikaa ja on siitä vähän

onneton. Lapsellisuuttahan se on. Toivo on siinä suhteessa

paljon järkevämpi. Hauskaa oli nähdä Elliä. Kun hänet aamulla

tuotiin vuoteen ääreen, rupesi hän lyömään pikku sisartaan minkä

jaksoi, mutta päivällä hän jo tahtoi panna kädet sen ympäri ja

suudella. Toivo tahtoo, että ristiäiset pidettäisiin niin pian

kuin suinkin. Kyllä minun vielä täytyy viipyä ristiäisten yli,

mutta tulen sitten heti kotiin. Minun on jo ikävä kotiin ja olen

sinusta levottomampi kuin voin sanoa. Ei pitäisi antaa ihmisille

aihetta puhua. Sinä et koskaan ole huolinut ihmisistä, mutta

kyllä heistä täytyy huolia. Täytyy elää niin, ettei heillä ole

mitään sanomista. Minkätähden syyttä suotta panna maineensa

vaaranalaiseksi. Sitäpaitsi sinä panet vaaranalaiseksi Armaankin

maineen. Ja ajattele hänen omaisiaan. Minä pelkäsin kun läksin

kotoa, mutta en toki uskonut, että jäisit ilman Maalia. En

ymmärrä tänäkään hetkenä, miksi hän on mennyt. Täti Forsberg

kirjoitti siitä minulle ihan lyhyesti. Sinä et ole kirjoittanut.

Kuinka et ole maininnut siitä? Pelkään, että siinä ehkä piilee

enemmänkin kuin vain se, että Maali on poissa. Kenen kumman sinä

nyt olet saanut sijaan? Toivon, että täti Forsberg on auttanut

sinua. Jaa, jaa, minkä näköistä siellä lieneekään, kun tulen

kotiin! Likaista ja särjettyä ja ehkä ovat varastaneet talon puti

puhtaaksi. Näenhän minä kummoiset nämä fröökinät täällä ovat.

Mutta täytyy heittää kaikki Jumalan haltuun vain.

Laina tahtoisi sinua mielellään ristiäisiin. En tiedä kehoitanko

sinua tulemaan, kun en tiedä minkälainen juveeli sinulla on

siellä keittiössä. Olen sinusta levottomampi kuin voin sanoa.

Toivottavasti Mataristo on jo terve. Hänelle ei saa panna niitä

uusia lakanoita, joissa on välipitsi, ne paikatut kelpaavat

kyllä. Ja anna aina niitä pyyhinliinoja, joissa on punaiset

laidat. Ettei se uusi palvelustyttö vielä ulos lähtiessään

jättäisi tulta hellaan ja te kaikki palaisi siellä! Minä olen

todella levoton. No niin, täytyy heittää Jumalan haltuun.

Pitäjäläiset kohtelevat nuorta pappiansa suorastaan liikuttavalla

rakkaudella. Lainalle on tuotu suuret joukot lapsen sukkia ja

muita vaatteita, sukat vain ovat sellaista muotoa, ettei niitä

voi panna mihinkään jalkaan. Toivolle ovat muutamat uskovaiset

naiset yhdessä ommelleet hevosloimen. Se on mauton ja räikeä,

mutta kelpaahan se aina hevosen selkään. Se on pikkuvarsalle,

jahka se kasvaa suureksi. Toivo on ihastunut varsaan, se onkin

hyvin hauska ja siinä on jo juoksijan merkit, vakuuttavat

hevosmiehet. Nimiä täällä kovasti ajatellaan. Laina vain on

niin kumman välinpitämätön. Kirjoita sinäkin ja ehdota nimiä.

Varsan nimen Toivo jo sanoo tietävänsä, mutta hän ilmaisee sen

vasta ristiäispäivänä. -- Täällä on jo ollut aika kylmä, maa on

jäässä. Sanon sinulle nyt vain hyvästi, rakas lapseni. Ja ota

selvää Armaan äidin syntymäpäivästä, se on näin syksyllä, ja

osta kukkia ja mene itse onnittelemaan. Ja kirjoitathan sinä

usein Jenny tädille, hän rakastaa sinua niin. Sano sydämelliset

terveiset kaikille tutuille. Ja muista nyt olla arka maineestasi,

äitisi tähden ja Armaan tähden. Sano täti Forsbergille, että

minä pian kirjoitan. Kerro telefonissa täti Längforsille, että

meillä täällä on tytär. Jenny tädille olen jo kirjoittanut.

Olen kirjoittanut niin monta kirjettä, että käteni jo puutuu.

Katso, rakas lapsi, etteivät avaimet ole ovissa, minä en yhtään

luota siihen uuteen tulokkaaseen. Ja muista käydä tarkastamassa

valkeaa, ettette vielä kaikki pala. Kukkia ei saa kastella liian

paljon. Jumalan haltuun, rakas lapseni. Äitisi.

Jenny täti kirjoitti:

Rakas Hilja lapseni!

Nyt minun oikein täytyy torua sinua, kun et sinä kirjoita.

Kuinka monta kirjettä minä olenkaan kirjoittanut etkä sinä muuta

kuin kortteja. Sinä et saa sitä kaunista silkkipuserokangasta,

jollet kirjoita kunnollisesti. Sinua täytyy rangaista jollakin

tavalla. Tai onko jotakin tapahtunut, koska et tahdo kirjoittaa?

Lydia täti ei kirjoita muuta kuin että silmiesi alla oli mustat

renkaat. Eihän vain ole tapahtunut jotakin? Täällä ovat asiat

kovin hyvästi. Kirjoitin konsulinnalle tarkat tiedot Friedrich

Reh'stä ja konsulinna vastasi, että hänen tyttärensä saa valita

sydämensä mukaan ja he ovat nyt kihloissa. Minä sanon tohtoria

Friedrichiksi ja hän minua "Tante Jennyksi". Signe tahtoo niin ja

tohtori on todella kelpo mies. Se vain on ikävää, että me rouva

von Rohden kanssa jouduimme ihan eroon. Näyttää todella siltä

kuin hän olisi ajatellut vanhemmalle tyttärelleen Friedrichiä.

Mutta eikö hän nyt näe, että tyttö ontuu, vaikka olisi miten

hyvin kasvatettu. Minun koko päiväni kuluu huolenpitoon näistä

nuorista. Saksassa ollaan kovin ankaria eikä niinkuin meillä.

Friedrich täyttää Signen huoneen aina ruusuilla ja tuo minullekin

kukkasia ja chokolaadilaatikoita, kun minä pidän chokolaadista.

Me tulemme kaikki yhdessä Suomeen, jahka lääkärit nyt päästävät.

Tämä hoito tekee erinomaisen hyvää. Kyllä Signe sentään on

lapsi vielä olemaan kihloissa. Siitä on suuri edesvastuu, hän

voi vielä jälkeenpäin syyttää minua. Me ajelemme nyt joka

päivä. Tohtori mahtaa olla kovin rikas. Tässä maassa ei tehdä

velkaa. Tohtori tuntee sinutkin kuvasta ja sanoi "sie ist sehr

sympatisch". Tähän kieleen tottuu, kun tätä pitemmältä kuuntelee.

Mutta kyllä Itämerenmaakuntien saksa on aina minusta selvempää

ja kauniimpaa. Sano Maalille, että siihen kakkuun voi panna

mitä hedelmiä tahansa, kun ne vain eivät ole kovin happamia.

Laittakaa nyt seuraavalla kerralla omenista. Banaanit ovat

minusta erittäin hyvät. Johan niitä saa Helsingissä. Jollei

mamma olisi ristiäisiin tarvinnut hametta, olisin tuonut täältä.

Kahdella saks. markalla metri saa oikein kaunista kangasta,

joka Suomessa maksaa viisi tai kuusi. -- Nyt ne tahtovat minua

ajelemaan. Hyvästi siis, rakas Hilja lapsi. Ja muista nyt,

ettet ole ajattelematon. Pyydän sitä itsesi ja Armaan ja meidän

kaikkien tähden. Hyvät tavat ovat kuitenkin tärkeät. Pidä kiinni

ovea salin ja eteisen välillä. Ja kirjoita minulle kaikesta.

Ihan minä suutun, jollet nyt kirjoita. Sinä saat silkkipuseron,

mutta kirjoita nyt ja oikein pitkältä. Signe ja Friedrich sanovat

paljon terveisiä ja pyytävät anteeksi, että keskeyttävät kirjeen.

Sinua suutelee