IX

Iltoja ja öitä viipyi Hilja Matariston vuoteen ääressä. Hän kuumeni,

kylmeni, heltyi, raivostui, inhosi ja sääli kaikesta siitä mitä kuuli.

Hän itki ikäänkuin ihmiskunnan koko ruma velkakuorma olisi painanut

hänen tuntoaan, hän nauroi kuin mieletön, hän pakeni kuulemasta,

hän alistui ottamaan tiedot vastaan niinkuin ihminen, joka tuntee,

ettei onnettomuutta käy peräyttäminen ja nöyrän tyynenä painaa päänsä

antaakseen sen mennä ylitseen. Hän karkasi permannolta, jolle oli

lyyhistynyt, leimuten pystyyn ja kaikki hänessä nousi vastarintaan.

-- Se ei ole totta, se mitä sinä puhut! Ei, ei, ei -- jos niin olisi,

ei kannattaisi elää yhtä päivää. Rakkaus naisen ja miehen välillä on

jotakin ihan toista.

-- Mutta mitä tämä sitten on? Tätähän juuri sanotaan rakkaudeksi.

-- En tiedä, -- tiedän vain, ettei sitä _saa_ kutsua rakkauden nimellä.

Minä selitän heti. Meidän tuttaviemme joukossa on esimerkiksi muuan

vanha pari, he viettävät jonkin vuoden perästä kultahäitä. He ovat

rakastuneemmat kuin he saattoivat olla avioliittonsa ensi päivänä.

Joka vapunpäiväksi toimittaa rouva miehensä ylioppilaslakin pestyksi

ja kiinnittää hänen rintaansa ruusun ja mies katsoo häntä silmiin

ikäänkuin juuri olisi antamaisillaan hänelle ensi suudelmaa.

-- Tiedätkö, että he läpi elämänsä ovat olleet näin? He ovat aivan

yksinkertaisesti palaneet loppuun. Eero Holm sanoisi, että tällainen

hellyys on nuorille ihmisille yhtä luonnoton kuin keväälle keltaiset

tähkät.

-- Mutta mitä rakkaus sitten on, jollei juuri hellyyttä?

-- Se on polttoa. Mies ja nainen sytyttävät toisensa, kun tulevat

likelle toisiaan. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.

Hilja hätkähti ja vetäytyi vaistomaisesti kauemma. Hänet valtasi taasen

halu sanoa Mataristolle, että täytyy erota, hänen täytyy etsiä toinen

asunto. Heidän käsitystensä eriäväisyys on sitä laatua, ettei hän voi

sitä sietää.

-- Sinä olet sairas ja se tunne, josta puhut, on sairautta, pääsi

häneltä katkerasti. -- Jahka sinä paranet, tutustutan sinut niihin

tyttöihin, joiden kanssa seurustelen, niin saat nähdä, onko nainen

sellainen käärme, jommoisena sinä häntä pidät. Kuinka minä vihaan teitä

miehiä, jotka alennatte naisen eläimeksi, ettekä häpeä sellaisena ottaa

häntä morsiameksenne ja vaimoksenne... Ihminen on korkeampi kaikkea

muuta, mies ja nainen ovat ihmisiä ja heidän täytyy olla yhdenarvoisia.

Heillä on tahto, heidän täytyy tietää mitä he tahtovat ja heidän

tahtonsa täytyy ohjata heidän tekojansa. Silloin ihminen on kaunis ja

onnellinen, kun hän tahtoo, sanoi isä ennen.

Hilja oli puhuessaan nähnyt Matin piirteiden vetäytyvän siihen

itsesyytösten epätoivoon, johon ne aina lopuksi johtuivat ja se teki

hänet aseettomaksi kuten niin monesti ennen. Hänen soimauksensa ja

pikkuvanhat opetuksensa muuttuivat aina lopulta lohdutukseksi ja hän

oli lohdutuksissaan kekseliäs.

-- Ah, kun aika kuluisi ja Armas tulisi! saattoi hän huudahtaa, -- niin

Armas voisi selittää nämä asiat.

-- Minä olen varma, ettei hän tule kärsimään minua, sanoi Mataristo.

-- Erehdys, armollinen herra! nauroi Hilja. -- Minä olen sinusta

kirjoittanut niin paljon, että hän jo miltei tuntee sinut ja aina

lähettää terveisiä.

-- Mutta tietääkö hän, että minä hänen morsiameltaan olen vienyt

viattomuuden kertomalla kaikkia kauheuksia...?

Hilja kävi vakavaksi.

-- Hän tietää, että me olemme puhuneet kaikkinaisista elämän asioista

ja että sinä olet vienyt minulta tietämättömyyden.

-- Ja tietämättömyyden mukana elämän ilon...

-- Tietämättömyydessäkö sitten on elämän ilo?

-- Olet oikeassa. Se on syyttömyydessä ja sinä olet syytön.

-- Että sinä viitsit: minulla ei ole ollut tilaisuutta sentapaiseen

syyllisyyteen. Mutta kaikesta syystähän voi päästä. Isäni sanoi, että

Mestari aina seisoo särkyneen ihmisen vieressä ja katsoo lempein ja

vakavin silmin ja sanoo: mene, äläkä silleen syntiä tee. Tässä samassa

vuoteessa isäni makasi, tässä samassa paikassa... Sinä voit huoleti

tulla papiksi, jos käsität Jumalan sellaiseksi kuin hän.

Ja Hilja rupesi kertomaan.

Heillä riitti nykyään keskustelemista ja väittelemistä loppumattomiin.

Hilja kyllä muisti, ettei tämä ollut hermosairaan hoitoa, mutta Matti

vakuutti saavansa mielenrauhan, kun saattoi puhua asioista, jotka

vuosikausia olivat häntä painaneet ja joista koko hermostus osaltaan

johtui.

Omituisesti maailma muuttui heille molemmille.

Matti näki naisen, jonka kanssa saattoi puhua toverillisesti, jonka

ystävyys oli valoisa ja lepoa tuottava, jonka hellyys lämmitti,

sytyttämättä kuloa. Ehkäpä maailmassa on häntäkin varten sellainen

nainen, ehkäpä rakkaus saattaa olla puhdas ja ylhäinen! Hän ikävöi

sellaista naista, sellaista rakkautta! Usein hän joutui kuin

hämääntyneeseen, mustaan verkkoon, kun ajatteli tuntejaan, joita ei

voi antaa, velkojaan ja epäsointuisaa väliä omaistensa kanssa. Hän

kuvitteli hetkisen, että voi nousta ja käydä työhönsä, mutta kun

heikkous sitten vakuutti hänelle, että täytyy parantua ensin, ei

auttanut muu kuin asettua hiljaa olemaan ja silloin ei edessä enää

ollut musta, tahmea entisyys, vaan tulevaisuus, josta häämötti jotakin

kirkasta ja onnellista.

Hiljalle oli elämässä tähän asti ollut yksi ainoa vakava ja juhlallinen

kohta: isän viime vuosi. Kaikki muu oli iloista tai vallatonta. Rakkaus

Armaaseenkin oli valoisa ja sen ikävöiminen suloinen. Kiintymys

omaisiin ja ystävättäriin oli ollut hauskutus, kansa kaduilla oli ollut

liikkeellä siksi, että kadut olisivat rattoisammat. Pieni, kaunis huone

kotona oli kuin lämmin pesä, jossa hetken kipeät sulivat pois. Hiljalle

olivat kipeätkin hetket olleet miltei sitä varten, että iloiset

selvemmin tuntuisivat niitä vastaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin

rivi sisäjärvimaisemia, joissa tuomi kukkii, koivu hymyilee ja järvet

siintävät.

Nyt oli kaikki ikäänkuin avartunut ja käynyt raskaammaksi. Kun hän

katseli huonettaan, tuntui siltä kuin siitä olisi kulunut pitkä aika,

kun hän istui siellä Armaan kanssa ja oli nuori ja huoleton. Kun

hän tuli kadulle, huomasi hän jokaisen ihmisen yksitellen ja antoi

hänelle varoen tietä. Varsinkin huomasi hän talonpoikaisen näköiset

ylioppilaat ja mietti: mitähän huolta sinäkin kannnat? Jokainen

ihminen oli käynyt keskukseksi, jonka ympäri elämä kehräsi omituisia

lankojaan -- enimmäkseen surun ja tuskan lankoja. Sentähden täytyi

hyvänä ja säälivänä antaa tietä jokaiselle. Vaikka he nauravatkin,

niin heillä on suruja ja jollei heillä vielä ole, niin heille tulee.

Joku vanha neiti asui sillä kulmalla, missä Haapasetkin ja Hilja oli

usein nähnyt hänet päivänpaisteessa taluttamassa pientä koiraansa.

Hän oli niin kulunut ja hento, hän oli sitonut haaltuneen nauharuusun

koiransa kaulaan, koira värisi niinkuin sen aina olisi ollut vilu.

Tytöt olivat ristineet neidin "Kyöpelittäreksi" ja nauroivat häntä

vasten kasvoja, kun astuivat ohi. Nyt oli vanha neiti Hiljan silmissä

yksinäinen ihmisolento, jonka sydämen, muun puutteessa, oli pitänyt

kiintyä koiraan... Humalaiset, jotka tahriintuneina mielettömin

kasvoin tulivat vastaan Pitkälläsillalla, olivat hänen silmissään

onnettomia ihmisiä. Ennen he olivat olleet vain inhon arvoisia...

Kun hän käveli Aleksanterinkatua ja pienet pojat huusivat hänelle:

ostakaa kengännauhoja! vihloi hänen sydäntään, sillä huuto avasi

hänelle kokonaisia kärsimyksen ja puutteen koteja. Kun hän iltapimeässä

Eläintarhan tiellä näki ajurin kiidättävän silinteripäistä herraa ja

nauravaa naista, puistatutti häntä ja hän tunsi onnettomuuden heidän

naurussaan. Viha, mihin hän ennen oli noussut, oli poissa. Kun hän

näki talonmiehenvaimon lakaisemassa pihamaata, tuli hänelle paha

omatunto kaikesta mitä hän oli hänestä ajatellut, ja hän vaivasi

päätään miettimällä eikö voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Ja minkä

kumman takia hän oli pilkannut sosialistiylhäisöä yläkerrassa? Mitä

hän heistä tiesi? Hän näki heidät joskus portaissa eikä tuntenut heitä

vähääkään, mutta hän oli aina ollut valmis huvittamaan vieraita ihmisiä

kaskuilla heistä. Kummallista! Minkätähden ihmiset yleensä pilkkaavat

ja raatelevat toisiaan? Minkätähden ei suuressa seurassa, jossa sitä

tehdään, kukaan nouse vastaan, vaan kaikki istuvat niin mielellään

siellä missä pilkkaajat istuvat? Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä paljon

mitään toisistaan. Kaskujen kertojat tuskin tuntevat ulkonaiset

tapahtumat. Niistä kaukaisista voimista, joista ihmiselämä syntyy --

perinnöistä ja olosuhteista, joissa ihminen muodostuu -- ei tiedetä

mitään, niitä ei asianomainen ihminen itsekään tunne. Kuinka voi vieras

häntä pilkata ja tuomita?

Hilja kysyi tätä itseltään täynnä ihmettelyä. Kummoiset hänen silmänsä

ennen olivat olleet? Oliko hän saanut silmäänsä lasisärön paholaisen

peilistä, josta sadussa kerrotaan ja joka näyttää kaikki kierona ja

valheellisena? Vai oliko hän kulkenut silmät kiinni? Ja näkemättömin

silminkö kaikki nuo muut kulkivat, joiden huvi oli pilkkaaminen ja

tuomitseminen? Tai paholaisen peilinsäröäkö he kantoivat silmissään?

Sillä jos saisi raottaa ihmisen sydäntä, niin ei häntä voisi muuta kuin

sääliä ja helliä.

Hiljan mieleen johtui, että se sääli, joka nyt Matariston kautta

hiljaisena, kipeänä ja kallisarvoisena onnena oli puhjennut hänen

sielunsa pohjalle, mahtoi olla sukua sille tunteelle, jolla Kristus

rakasti maailmaa.

Mestarin silmä näki ihmeellisesti ihmisen läpi, hän tunki kauas hänen

esihistoriaansa ja ymmärsi, miksi hän oli juuri sellainen kuin oli.

Hienoin vaistoin tunsi hän vilpin ja tunsi missä sydän oli särkynyt

ja kypsä vastaanottamaan puhdistusta. Hän istui kaivolla puiden alla,

oli helteinen päivä ja häntä janotti. Valkoista hiekkaa myöten likeni

nainen. Se oli kaunis ja Kristus luki kauniista kasvoista, naisen

ammentaessa vettä. Kasvot kertoivat paljon nauraneensa ja nauttineensa.

Nyt ei enää huvittanut nauraa, kaikki iljetti ja tympäisi. Häpeä ja

hätä kuulsivat läpi.

Nainen oli ehkä juhlinut tämänkin yön, hän tuli uupuneena hakemaan

vettä. Hän ei huomannut kulkijaa kaivolla ja kun hän häntä puhutteli,

oli hän vastaamaisillaan keikaillen ja nokkelasti, kuten oli tottunut

vastaamaan miehille. Mutta hiljainen kulkija eristi hänet siitä

maailmasta, jossa hän oli ollut kotonaan, sielun yksinäisyyteen.

Hän ikäänkuin pyyhki pois kaiken sen vieraan kuonan, mikä aikojen

kuluessa oli kasaantunut ihmisen paljaan, vilpittömän sielun päälle. Ja

nainen löysi katumuksen puhdistavat kyyneleet ja särjetty sydän kävi

mahdolliseksi syntymään uudestaan.

Hilja uskoi ajatuksensa Matille. Hän tunsi antavansa sielulle, joka

janoisena otti vastaan kuin helteessä halkeillut maa sadetta. Joskus

tuli hänelle pistävä tunne: "Miksei Armas ole täällä, miksen hänelle

saa puhua?" Mutta hän koetti lohduttaa itseään sillä, että heillähän on

edessä pitkä yhdyselämä! Ja olihan Armas sanonut, että jota enemmän he

ehtivät imeä elämästä, sitä rikkaampina he liittyvät yhteen.

* * * * *

Silläaikaa kun Hilja ja Matti koettivat selvitellä itselleen elämän

ongelmia, vietti ainoa, joka heidät näki, vanha, uskollinen Maali

keittiössään epäilyksen ja epätietoisuuden hetkiä heidän tähtensä.

Ensin häntä vain oli suututtanut, että "se tyttö" lähtee kävelemään

tuntikausiksi, antaa hänen avata ovea vieraille ja palaa helmat

ja kengät senpäiväisessä siivossa, lisäksi mokomankin ylioppilaan

seurassa. Sillä vaikka Maali paljon piti Mataristosta, ei hän toki

ollut mikään Hiljan rinnalla. Hiljan olisi pitänyt tietää kenen kanssa

lähti kävelemään. Maalia harmitti kaiken aikaa, kun Hiljan kengät

olivat kuivamassa uuninkorvalla, ne olivat niin läpimärät, etteivät

edes tahtoneet kuivaa. Kun ne vihdoin olivat kuivat kuin pukinsarvet,

ei Maali vielä voidellut taikka kiilloittanut niitä. Hän ajatteli:

antaa Hiljan vähän kaivata niitä ja lopulta tulla kysymään. Ehkä hän

paremmin muistaa toisen kerran, ettei pane kenkiään sellaiseen siivoon.

Vihdoin Hilja tulikin keittiöön ja rupesi liepastellen kertomaan, että

Laina voi paremmin ja pikku Elli oli saanut ensimmäisen hampaansa ja

terveisiä paljon lähetettiin Maalille. Ja näitä puhuessaan yritti

hän käydä kenkiin kiinni. Maalia harmitti, ettei hän pyytänyt häntä

siistimään niitä -- olisihan hän voinut pyytääkin! Hän koppasi

kalisevan kuivat kengät hellankorvalta ja painui puulaatikon

viereen niitä puhdistamaan. Sora ja lika olivat syöpyneet syvälle

uurteisiin. Maali ei viitsinyt ruveta niitä voitelemaan, kelvatkoon

kiilloitettuina. Hän harjasi minkä jaksoi ja pudotti kunkin kengän

saatuaan sen valmiiksi, korkealta lattialle eikä ollut näkevinään

Hiljaa, joka yhä siinä vieressä kertoi uutisia pappilasta. Saatuaan

kengät valmiiksi ei hän antanut Hiljan ottaa niitä, vaan läksi

viemään niitä Hiljan kamariin. Taisi tulla astutuksi hieman kovin

askelin käytävässä ja kolistelluksi ovia. Vähän ajan perästä tuli

Hilja keittiöön, toi sinisen hameensa ja käski Maalia tekemään siitä

torihametta. Se oli hyvä hame -- jos ruustinna olisi ollut kotona,

ei hän ikinä olisi sallinut sitä vielä antaa. No niin, kyllä hän,

Maali, on palvellut tätä taloa niin kauan, että hän saattaa sen hameen

saadakin. Hän oli jo lauhtumaisillaan ja päätti, että jos Hilja nyt

tulee ja panee kädet hänen kaulaansa, niin ei hän työnnä niitä pois. Ja

kun ei Hilja tullutkaan, vaan meni menojaan, niin hän ajatteli, että

olisihan hän saanut siitä hameesta kiittääkin. Ei tullut kiitettyä.

Mutta jahka hän nyt huomenna menee torille, niin hän tuo kukkakaalia,

josta Hilja pitää, ja sunnuntaiksi linnun.

Hän sai torilta kauniin kukkakaalinpään, keitti sen aamiaiseksi ja

odotti, että Hilja, niinkuin ennen, panisi kätensä hänen kaulaansa ja

kehuisi kukkakaalia. Mutta tuskin Hilja maistoi koko kaalia eikä hän

puhunut mitään. Vai niin vai, ajatteli Maali ja oli loukkaantunut.

Mutta sitten hänelle vasta tuli ihmettelemistä, kun Hilja ilmoitti,

ettei Maalin enää tarvitse viedä ruokaa herra Matariston huoneeseen

-- hän tekee sen itse. Hilja oli sitä sanoessaan oudon kankea ja

puhui ikäänkuin vieraalla äänellä. Mitähän se Mataristo nyt olikaan

kielinyt? Sitäkö, että hän joskus suutuksissaan oli paiskannut hänen

ovensa kiinni? Tai jotakin muuta sellaista. Ja siitä nyt kannatti

puhua!... Hilja sai kantaa ruuat herralle -- hyvä oli vain, vähemmällä

Maali pääsi! koetti Maali nauraen sanoa itselleen. Mutta kun Hilja

käsitöineen rupesi istuskelemaan Matariston kamarissa, kun hän oli

siellä Maalin siistiessä ja kun he lukitsivat oven ja puhelivat

myöhään illallakin, rupesi Maali epäilemään, että Hilja ei enää ollut

ihan viisas. Mitä ihmettä heidän Hiljalla saattoi olla puhumista

tuollaisen talonpojan kanssa, vaikka se olikin ylioppilas? Hän rupesi

pitämään Hiljaa silmällä: Hilja kulki kuin unessa, tuskin hän näkikään

Maalia. Kun häneltä piti kysyä jotakin ruuista, sai häntä aina etsiä

Matariston huoneesta ja hän vastasi oudosti, niinkuin hänen olisi

pitänyt pusertaa esiin sanat. Monta kertaa hän oli aivan itkettyneenä.

Mitä se hävytön herra mahtoikaan hänelle sanoa? Kerran kun Hilja oli

tanssiharjoituksessa, läksi Maali Matariston huoneeseen ja läksytti

häntä aika lailla siitä, että hän kehtaakin, kun ruustinna on poissa...

Jollei hän ymmärrä miten herrasväissä ollaan, niin on paras, että hän

muuttaa muualle. Ja se onkin paras! Mataristo ei vastannut hänelle

halaistua sanaa, tuli vain ihan punaiseksi. Kai se sentään ymmärsi

hävetä! Ja Maali meni rauhallisempana keittiöön. Mutta seuraavana

aamuna karkasi Hilja kuin kiiliäinen hänen kimppuunsa ja huusi: "Mitä

Maali on tehnyt täällä eilen? Maali ei enää saa puhua sanaakaan herra

Matariston kanssa." "Vai on se kelvoton ollut kantelemassa! Tietääkö

neiti, että minä olen osannut puhua ennenkuin neitiä oli maailmassa

eikä neidin tarvitse tulla opettamaan mitä minä saan puhua!" Hilja

purskahti itkuun ja kiirehti huoneeseensa.

Minkätähden hän sitten ei tullut selittämään, miksi hän seurusteli sen

herran kanssa? Maali päätti näyttää heille, ettei hyväksy sellaista.

Hän suuttui suuttumistaan, kun huomasi heidän liittoutuvan yhteen häntä

vastaan. He puhuivat hänestä pahaa, hän tiesi ja tunsi sen. Hänen piti

yksinään kantaa kuormaansa, eihän ollut ketään, jolle hän olisi voinut

puhua. Heitä oli kaksi. Hän paiskeli ovia ja astioita. Voi, voi, olisi

ruustinna tietänyt -- ja olisi maisteri tietänyt, ja entä maisterin

omaiset, ja entä Jenny neiti! Ei päivääkään Jenny neiti olisi pysynyt

siellä kylpypaikassa Saksanmaalla! Kerran toki juoksi Hilja Maalin luo

keittiöön ja itkukin oli häneltä niin tulossa, että hän tuskin sai

sanotuksi: "Maali, miksi Maali on minulle niin äreä ja paha?" Maali

tunsi nyt jälleen lapsen, jota pienenä oli pitänyt polvellaan ja hänen

teki mieli silittää sen päätä ja painaa se syliinsä, kuten silloin.

Mutta häntä pidätti jokin, tai hän odotti, että Hilja tulisi likemmä

häntä. Hilja toisti vielä saman kuin äsken, mutta ei liikahtanut

ovelta, seisoi vain siinä ja pidätti kyyneliään. Tulkoon likemmä!

päätteli Maali ja kovettui samassa eikä vastannut mitään. Mutta kun

Hilja oli mennyt pois, putosi hän tuolille istumaan ja itki.

Päivällistä pannessaan pöytään näki hän Hiljan käsitöineen kiirehtivän

Matariston huoneeseen. Silloin hänet valtasi vimma. Hän juoksi hänen

perässään, kävi kiinni hänen käteensä, veti hänet pois ja viskasi

menemään sellaisella voimalla, että hän lensi ruokasalin seinää

vastaan. Hän ei kärsi, että hän menee sinne!

Hilja nousi vastarintaan.

-- Maali! parkaisi hän kuiskaten ja juoksi hänen perässään keittiön

käytävään. -- Eikö Maali ensinkään häpeä! Mitä tämä merkitsee!...

Mutta hän huomasi samassa seisovansa yksin hämärässä käytävässä. Hän

pakeni omaan huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun... Ei, Matti ei

saa nähdä, että hän on itkenyt! Onneksi oli hämärä päivä. Hän pyyhki

kyyneleensä ja valeli silmiään.

Nyt on sota talossa ja hän, Hilja, siinä ehdottomasti joutuu tappiolle.

Häntä ei kukaan tule uskomaan eikä ymmärtämään... Koettaisiko vielä

selittää Maalille...? Siitä ei olisi apua. Ja Maali on kuitenkin ollut

heillä niin kauan, hän on nähnyt Hiljan pienestä asti ja Hilja on

niin monta kertaa puolustanut Maalia, kun äiti on yrittänyt häneen

kyllästyä. Ja muistaessaan sanoja, joilla oli koettanut pehmentää äidin

sydäntä, alkoi hänen oma sydämensä pehmetä. Hän toisti, tällä kertaa

itselleen, miten kova palvelijan asema kuitenkin on, miten yksinäinen

ja yksitoikkoinen: aina vain sama työ, päivästä päivään ja vuodesta

vuoteen. Maali oli kuitenkin ollut niin uskollinen.

Hilja läksi keittiöön.

Maali seisoi toinen käsi kattilan varressa, toinen pitäen kiinni kantta

ja kaasi perunoista höyryävää vettä vesijohtoon.

-- Kuinka Maali voi kohdella minua sillä tavalla!

Maali laski kattilan hellalle, avasi hanan ja virutti käsiään.

-- Herra Mataristo on kipeä, näkeehän Maali sen! Jos Maali olisi ollut

hänelle ystävällinen, ei minun olisi tarvinnut ruveta häntä näin

hoitamaan. Mutta kipeää täytyy kohdella hyvin, muuten ei hän parane.

Maali pyyhki käsiään suurin liikkein ja kiukku kuohui hänessä.

-- Maali kulta... tämä on niin raskasta, eihän se Maalistakaan voi olla

hauskaa... Eihän Maali enää tee niin. Minun kärsivällisyyteni loppuu

kerran...

-- Niin minunkin! pääsi Maalilta ja paiskasi pyyhinliinan tuolille. --

Jollei tästä pelistä tule loppua, niin minä kirjoitan ruustinnalle ja

Jenny neidille...

-- Mutta Jumalan tähden, mitä Maali kirjoittaa?

-- Että neiti päiväkaudet ja yökaudet istuu herran kamarissa. Sen minä

kirjoitan. Tietääkö neiti mitä kuudennessa käskyssä sanotaan?

-- Maalin pitäisi hävetä!

Hilja läksi. Hän tuli huoneeseensa täydessä itkussa. Hän oli ihan

neuvoton, hän ei käsittänyt minne päin kääntyä. Hän ei osaa selittää

tätä asiaa... se on totta! Ei kenellekään.

Ruoka jäähtyi hyvän aikaa pöydällä ennenkuin hän sai voimaa iloisena

ja tyynenä lähteä toimittamaan sitä Matariston huoneeseen. Senjälkeen

hän pelkäsi ja karttoi Maalia. Kun hän vain kuuli hänen askeleensa

käytävässä, meni hän pakoon, tavallisesti Matariston luo, jottei Maali

saisi mennä puhumaan hänelle mitään pahaa.

Kerran hämärissä täytti Maali lamppuja ja astui koputtamatta Matariston

huoneeseen. Hän jäi kuin naulittuna ovelle seisomaan.

Hilja oli polvillaan vuoteen ääressä. He katselivat toisiaan silmiin,

olivat hiljaa kuin kuvat ja puhuivat siinä. Eivät he huomanneet

Maalia. Ensi hämmästyksen mentyä valtasi vanhan palvelijan halu lyödä

jalkansa maahan ja hän kopeloi jo esiliinaansa antaakseen sillä heitä

korville. Mutta samassa hän tuli uteliaaksi ja päätti kuunnella mitä

he sanovat. "Se puhkesi esiin silloin", sanoi herra, "kun katselin

tanssia tuolla vastapäätä. Sinä olet itse nähnyt kuinka he tanssivat...

Sinä lauantai-iltana, jolloin sinä kuulit minun itkevän." "Muistan,

muistan", vastasi neiti. "Se teki silloin minulle niin pahaa." "Älä

enää ajattele sitä. Sinä tulet terveeksi ja julistat ihmisille tervettä

elämäniloa..." "Niin, ehkä minä vielä voin, sinä olet sen opettanut

minulle. Minä olen sinulle niin kiitollinen." Mataristo otti Hiljan

käden ja jäi sitä pitelemään, kasvot tähdättyinä kattoon.

Maali ei enää voinut mokomaa katsella. Hän unohti lampun, palasi

keittiöön, istuutui tuolille ikkunan ääreen ja tuijotti tummaan juovaan

lattiamatossa.

Nyt oli tosi käsissä. Tähän asti hän oli pitänyt kaikkea jonkinlaisena

leikkinä, mutta nyt hän ymmärsi, että he pitivät toisistaan. Hilja,

kihlattu morsian, oli unohtanut maisterin, sellaisen hienon miehen,

tällaisen moukan takia. Kyllä nyt ruustinnan tulee paha mieli ja mitä

Jenny neiti tekeekään! Syyttävät vielä häntä, Maalia, ettei hän ole

pitänyt huolta Hiljasta.

Hän purskahti itkuun ja hänen surunsa oli kipeämpi kuin koskaan ennen.

Jos Hilja nyt olisi tullut keittiöön, niin hän olisi tavannut Maalin

sydämen avoinna, Maali olisi puhunut hänelle koko huolensa, varoittanut

häntä ja rukoillut häntä lakkaamaan tällaisesta rumasta pelistä. Mutta

Hiljaa ei kuulunut. Käsistään, jotka hajusivat lamppuöljyltä, Maali

muisti mille asialle äsken oli mennyt sisään. Hilja ei tullut pyytämään

edes öljyä -- no niin, näkiväthän he pimeässäkin tehdä pimeydentöitään!

Ja kun Maali syvemmältä ajatteli, mitä kaikkia he voivat siellä tehdä,

tuli hänen äskeisen hyvän sydämensä ympäri kuin kuori, joka kovettui

kovettumistaan. Hän vuoroin vihasi heitä niin, että rukoili Jumalaa

päästämään tulta ja tulikiveä heidän päälleen, vuoroin itki ja voihki.

Hänestä tuntui siltä kuin ei mikään enää olisi ollut paikallaan, kuin

koko talo olisi ollut hajoamistilassa. Illallista valmistaessa olivat

hänen jalkansa niin raskaat, että hänen pari kertaa täytyi istuutua

lepäämään. Ei, kyllä hänen nyt täytyy kirjoittaa ruustinnalle.

Hän haki jo laatikosta esiin vaaleanpunaisen paperinsa ja kotelon,

mutta hänen kyyneleensä valuivat paperin päälle ja tärvelivät sen. Ja

sitten tuli ajatus: jos Laina siellä on kuinka kipeänä ja ruustinna

lähtee suinpäin kotiin. Tai jos Jenny neiti saa sydämenhalvauksen, kun

kuulee tällaiset uutiset, hän kun niin rakastaa tätä Hiljaa. Ja niinhän

hänkin, Maali, on rakastanut! Ja taas valuivat hänen kyyneleensä. Ei

hän sinä yönä saanut unta, hän ajatteli vain tätä häpeää ja hävitystä.

Vasta aamuyöstä hän nukkui ja silloin hän näki unta.

Hän oli pakkaavinaan tavaroitaan. Hänen kirstunsa, jonka hän oli

saanut kotoa äidiltään ja joka muuten aina oli vinnillä, oli olevinaan

keittiön lattialla ja hän kopeloi sen ääressä. Hilja tuli keittiöön

ja toi hänelle käärön. Hän nauroi niinkuin hän ennen oli nauranut ja

hiukset olivat pörröiset, kuten ne tämän viime taudin jälkeen olivat

olleet. Maali aukaisi käärön, mutta siinä oli se kaunis, valkoinen,

pitkä silkkihuivi, joka oli kuin harso vain ja jota ei Hilja ollut

raaskinut käyttää kuin joskus teatterissa. Niin Maali sanoi Hiljalle,

etteihän hän tätä voi ottaa, tämähän on sulhasen lahja. Mutta Hilja

sanoi vain: ota pois, minulla on jo toinen parempi. Silloin Maali

otti huivin ja pani kirstuun ja kannen kiinni. Ja samassa hän heräsi,

selkosi ihan selväksi ja uni oli ilmielävänä hänen edessään, niin

että hän melkein silmillään haki kirstua keittiön lattialta. Hän oli

nukkunut niin kauan, että päivä jo tuntui ja kello löi puoli kahdeksan,

mutta ei hän malttanut olla katsomatta unikirjaan ja unikirja sanoi,

että matkaan valmistautuminen tietää elämänmuutosta.

Elämänmuutosta! Yhtäkkiä hänelle selveni, että hän tulee muuttamaan

tästä talosta. Ilman sitä unta ei sellainen olisi tullut hänen

mieleensäkään. Mutta tämän unen perästä ei hänellä enää ollut

ristiriitaa eikä valintaa. Se oli valmis asia, että hän muuttaa. Hän

vain ei ollut selvillä siitä, lähtisikö sill'aikaa kun ruustinna oli

poissa, vai odottaisiko. Mutta kun ruustinna tulee kotiin, niin ei hän

päästä häntä pois... Hänen täytyy nyt vain olla niin kauan, että saa

palkkansa. Hän ei viitsi sitä pyytää, eipähän ensi päivään enää ole

pitkä aika. Kaippa tässä synninpesässä jaksaa olla niin kauan!

Mutta vaikeaksi se hänelle tuli. Hän tapasi heidät vielä kerran sillä

tavalla -- mitä lienevät tehneet, vaikka olisivat suudelleet -- ja

karkasi taas keittiöön itkemään kuten edelliselläkin kerralla. Mutta

silloin Hilja tuli perässä. Niillä samoilla käsillä, joilla Maali oli

nähnyt hänen painavan senkin kunnottoman kättä, hän ilkesi yrittää

hänen kaulaansa -- Maali paiskasi Hiljan menemään ja sylkäisi maahan.

-- Mutta Maali! puhui Hilja kauniisti kuin käärme. -- Mitä tämä nyt on?

Eikö Maali minua tunne pienestä asti? Eikö Maali luota minuun, vaikka

Maali mitä näkisi ja vaikka näyttäisi kuinka pahalta...? Niin minä olen

Maaliin luottanut...

Maalin teki mieli sanoa, että niin hän onkin neitiin luottanut, mutta

ihmisen täytyy uskoa omia silmiään. Itku ja kiukku sulkivat kuitenkin

hänen kurkkunsa ja Hilja läksi. Menköön, onhan hänellä nyt lohduttaja!

Niin elivät, toisiaan kiduttaen nämä molemmat, jotka koko Hiljan

eliniän olivat viettäneet ystävinä saman katon alla. Ei heille

maittanut ruoka eivätkä he nukkuneet öisin, he välttivät toisiaan

ja kun pakosta täytyi puhua, eivät he katsoneet toisiaan silmiin.

He tunsivat seinien takaa toistensa vihan, he halusivat molemmat

ulospääsyä tästä mahdottomasta tilasta, mutta loittonivat

loittonemistaan toisistaan. Hilja oli päättänyt, ettei enää yritä

hieroa sovintoa. Maali näki kuukauden ensimmäisen päivän likenemistään

likenevän ja talo ja Hilja ja kaikki kävi hänelle vieraaksi.

Uni oli kuin olikin Jumalan lähettämä. Eihän hän kuitenkaan ikäänsä

jaksaisi palvella täällä. Tosin tulisi vähemmän työtä, kun Hilja

joutuisi naimisiin. Jos joutuu! Sillä milläpä tuollainen vätys kuin

Mataristo elättää vaimoa, ja maisteri ei ikinä enää huoli Hiljasta.

Tuntui kuitenkin oudolta erota näistä pöydistä, tuoleista ja

kattiloista, jotka hänen käsiensä alla olivat kuluneet. Ja kun hän

katseli hyllylle, jolla kuparit kiilsivät, ruokasäiliön ovelle, jonne

Hilja pienillä nauloilla oli pannut jouluyön kuvan, ja piirongille,

jolla herrasväen antama muistikello tikutti, niin itki hän kuumia

kyyneliä. Ei hänen enää ollutkaan ikävä ihmisiä, vaan huoneita ja

huonekaluja. Tuo sänkykin oli ollut hyvä sänky. Niillä on siellä maalla

niin huonoja...

Mutta mitä ruustinna sanookaan ja Jenny neiti, kun ei häntä ole! Kyllä

Hilja silloin saa läksyn. Ja kyllä hänelle tulee kärsimistä muutenkin.

Ei hän sentään laisinkaan ole osannut antaa Maalille tarpeeksi arvoa.

On ryvettänyt helmat ja kengät ja Maali on siistinnyt. Ei sellaista

jokainen tee, varsinkaan eivät nykyajan piiat. Ne ovatkin neitejä ne!

Ja kun Hiljan alussa täytyy käydä torilla -- kyllä hän vielä katuu,

että ajoi Maalin pois talosta. Ja minkä hän sitten tänne saa? Kukaties

sellaisen, joka päästää kuparit mustumaan ja pitää keittiön täynnä

akkoja ja ehkä kuljettaa miehiäkin! Maali vihasi seuraajaansa jo

edeltäkäsin. Mutta niinhän Hiljakin eli!

Kaikki tuttavat huomasivat miten huonoksi Maali lyhyen ajan kuluessa

oli mennyt. Maidonkuljettaja kysyi joka aamu, mikä ihme Maalia vaivaa.

Leipuripuodissa, makkarapuodissa ja torilla oli kaikkien suussa

sama kysymys. Maali ei sanonut oikeaa syytä, selitti vain, että

mahtoi olla jokin sisällinen vaiva. Mutta sitten rupesi paholainen

kiusaamaan häntä. Se kopeloi ruokasäiliössä, kolisi käytävässä, tuli

ovea avaamatta keittiöön, istuutui hänen vuoteensa laidalle ja katsoi

häneen ihan niinkuin Hilja oli katsellut ylioppilaaseen. Hän meni

peitteiden alle piiloon, mutta näki sen sittenkin. Vasta kun hän sai

tulta tikkuun, se hävisi. Välistä se makasi niinkuin musta koira

kipparassa tuolin alla. Hän koetti heittää sitä kengällään, mutta ei

se liikahtanut ja vasta kun hän otti tulta, se hävisi. Hän kävi niin

heikoksi, että vapisi.

Eräänä aamuna, kun maidonjakaja taasen rupesi kyselemään mikä häntä

vaivaa, laukesi hänen suunsa side. Ensin hän vain puhui unestaan ja

miten se oli lähetetty valmistamaan häntä lähtöön tästä talosta,

missä hän niin kauan oli ollut. Mutta tuntui helpottavalta puhua ja

kun toinen vielä kysyi, tuli hän kertoneeksi enemmänkin. Illalla

maidonjakaja palasi, sai kahvia ja kuuli kaikki mitä Maali oli saanut

kärsiä.

Ja samalla kun Maali oli saanut puhutuksi, väheni tuska, kiintymys

taloon, huonekaluihin, kaikkeen ikäänkuin katkesi. Talon kunnia ei enää

ollut hänen kunniansa, olkoot ja eläkööt miten tahtovat. Ei hän enää

vihannut Hiljaa eikä Mataristoa, kuten vielä eilen. Hänen oli jo paljon

helpompi olla, hän sai jo syödyksi ja nukutuksi. Ystävällisempänä kuin

moniin aikoihin avasi hän oven talon vieraille. Herra Angervokin oli

palannut kaupunkiin. Ainoastaan ajatuksen mennessä ruustinnaan ja Jenny

neitiin, vihlaisi Maalin sydäntä, mutta hän asetti heille vastapainoksi

äitinsä maalla ja mietti jo, mitä panee ylleen, kun ensi kerran lähtee

kirkolle.

Hän puhui nyt varsin helposti suunnitelmistaan sekä leipuripuodin

tytölle että kirjeenkantajalle ja jokaiselle joka vain halusi kuulla.

Salaisuus, joka kerran oli painanut hänen tuntoaan, valui kevyesti

hänen huuliltaan ja alkoi kiertokulkunsa huulilta huulille, keittiöistä

keittiöihin, kahvipöydistä kahvipöytiin.

* * * * *

Hilja ei mitenkään salannut suhdettaan Mataristoon. Hän saattoi

iloisesti kertoa vierailleen: "Nyt hän on parempi. Hän saa jo unta. On

niin äärettömän hauskaa puhua hänen kanssaan. Hän on paljon ajatellut.

Me valvoimme ensin yökaudet, meillä oli niin paljon puhumista." Hän ei

laisinkaan huomannut, että ihmiset oudosti katselivat toisiinsa häntä

kuunnellessaan. Kerran meni Hilja avaamaan ovea punoittavin poskin,

hiukset epäjärjestyksessä. Angervo sattui tulemaan kysymään Mattia.

Hilja selitti silloin, hiukan hämillään kasaten hiuksiaan päälaelle,

että hän juuri oli lukenut hänelle ääneen. He lukivat "Viimeistä

ateenalaista" ja olivat sellaisessa jännityksessä, että heräsivät

kuin muihin maailmoihin, kun kello soi. Hän ei olisi tahtonut päästää

Angervoa Matin puheille ja pyysi häntä saliin istumaan, mutta Angervo

vain seisoi kynnyksellä, oikoen yläruumistaan ja puhuen kiusallisen

selvästi:

-- Minä olen kuullut, että ystävämme Mataristo on sairaana. Tahdoin

heti pääkaupunkiin tultua rientää kuulemaan miten hänen laitansa

on, jotta voisin rauhoittaa hänen omaisiaan, jotka tulivat hyvin

levottomiksi hänen taudistaan. Eikö hän asu tässä huoneessa, niinkuin

ennen? Minä...

Hilja huomautti, että hänen täytyy ilmoittaa Matille vieraan tulo. Hän

likeni jo ovea, kun Angervo keskeytti:

-- Ei suinkaan hänen tilansa saata olla niin huono, koska hän voi

kuunnella runojakin...

Hilja katsoi häntä pitkään ja ilkeä vastaus tunki huulille, mutta hän

puraisi sen poikki ja läksi Matin huoneeseen. Hänen koputuksensa oli

lyhyin mahdollinen ja hän puhui siellä kuiskaten. Mataristo pelästyi,

sairas heleys puhkesi heti hänen kasvoilleen. Ei kuitenkaan ollut

mahdollista kieltää Angervoa pääsemästä hänen puheilleen. Hilja

huomautti Angervolle ärsyttävän kohteliaasti, ettei hän koskettaisi

mitään ikäviä asioita, jottei Matti kiihtyisi: hänellä oli vielä hiukan

kuumetta. Angervo loi häneen vihreähtävän, sanattoman katseen ja sulki

tarkasti oven jälkeensä.

Hilja oli levoton. Hänen teki mielensä odottaa oven takana, että vaaran

sattuessa heti olisi valmis rientämään avuksi. Häntä hävetti vaania

sillä tavalla, mutta hänen oli mahdoton päästä aavistuksesta, että

jotakin pahaa oli tulossa. Lisäksi häntä hermostutti pelkästään se,

että Angervo oli talossa. Angervo viipyi arveluttavan kauan. Hiljalle

oli tunti kuin kolme tuntia ja hän rupesi jo miettimään eikö olisi

oikeutta keskeyttää keskustelua. Hän sai siihen mielestään tilaisuuden

kun herrojen äänet alkoivat käydä kovin kiihtyneiksi.

Hän ei taaskaan malttanut koputtaa Matin oveen perusteellisesti eikä

odottaa vastausta. Hän astui huoneeseen varmana ja kotiutuneena.

Matti oli istumassa vuoteessaan, Angervo seisoi peilin ääressä.

Molemmilta katkesi kiihtynyt puhe, kun Hilja ilmestyi heidän eteensä.

Angervo tuijotti häneen täynnä loukattua hämmästystä, Matin kuumeiset

kasvot sanoivat: minkätähden sinä tulit?

-- Herra Angervo! koetti Hilja puhua kohteliaasti ja hiukan

leikillisesti hymyillen, -- minähän kielsin teitä kiihtymästä ja

kiihdyttämästä.

Angervo katsoi häneen kuin loukattu pyhimys.

-- Pyydän anteeksi, jollen voi olla tarpeeksi kohtelias, mutta minun

täytyy kysyä, millä oikeudella neiti Haapanen täällä kieltää tai käskee.

Hiljan kasvot lensivät punaisiksi, pää nousi taistelunhaluisesti ja

silmät ilmaisivat peittelemättä, ettei hän siedä tuota miestä.

-- Minä kiellän ja käsken ystävän... hoitajan oikeudella, sanoi hän.

Angervon etusormi liikkui levottomasti ylös, alas takin pieltä ja kaula

taipuili, miehen valmistaessa sanottavaansa.

-- Tämä on, lievinten sanoen, kummallista. Minä tulen tänne isän ja

sisaren puolesta ja minua...

Mataristo koetti kiusaantuneena rauhoittaa häntä.

-- Älä nyt suutu. Neiti Haapanen on niin ystävällisesti koettanut saada

minua paranemaan. Lääkäri...

-- Sinun olisi viisaampaa varoa tätä ystävällisyyttä...

Hiljan valtasi ylenannettu halu hämmästellä hänen kanssaan ja hän sanoi

jo:

-- Ja entä teidän ystävällisyyttänne sitten...!

Mutta samassa hän huomasi, ettei se laisinkaan sovi hänen

sairaanhoitajatarasemaansa ja hän ehdotti arvokkaasti, ettei Mattia

enää väsytettäisi, vaan että keskustelu jätettäisiin toiseen kertaan.

Jos se on tarpeellista, lisäsi hän.

-- Minä vakuutan, että jos tulen, teen sen yksinomaan tämän sairaan

omaisten toivomuksesta. Minulla ei ole vähintäkään halua tänne.

Kun Angervo oli mennyt, syntyi Hiljalle ja Matille kiusallinen

selvittely. Matti oli onneton siitä, että Angervo oli suututettu.

Ties miten hän käsittikään sen, että Hilja tuli hänen huoneeseensa ja

että he sinuttelivat toisiaan. Hilja muisti, että hän säälittä oli

arvostellut Angervoa, katui ja lupasi ensi kerralla koettaa parantaa

mitä oli rikkonut.

Karoliina oli kysynyt rahojaan ja tahtoi korkoja. Isä yhä suri, ettei

pojasta tullut pappia ja sisar rukoili alituisesti hänen puolestaan.

He toivoivat, että hän tulisi kotiin sairastamaan, sisar lupasi häntä

hoitaa. Monien kyselyjen kautta sai Hilja selville tämän kaiken.

Matti oli joutunut sen omituisen mielialan valtaan, jonka tervehdys

kotipuolesta herättää. Hänen silmiensä edessä välähti kotipirtti,

ikkuna, jonka ääressä mummo oli istunut, navetta vinttikaivoineen,

pihamaa ja sen syviksi tallatut polut. Syyttävä ääni puhui hänessä:

he odottivat sinusta iloa, he panivat viimeiset varansa sinun

kouluttamiseesi -- sinä petit heidät ja jätit heidät yksin raatamaan,

sinä tuotat heille ilon asemesta surua. Nytkään ei sinulla tule olemaan

voimaa lähteä heidän luokseen, koska sinulla on parempi täällä. Niin

sinä olet herrastunut, niin sinä olet pettänyt omaisesi. Se on tuon

hienon, kauniin neidin syy.

Tätä ei hän sanonut Hiljalle, mutta Hilja tunsi, kuinka nurjuus ja

luottamuksen puute tuli heidän välilleen. Kun hän koetti päästä niihin

käsiksi selvittääkseen heidän väliään, painui Matti vaitioloon. Hilja

lakkasi kysymästä ja vetäytyi omaan maailmaansa.

Yksin jäätyään hän äkkiä huomasi miten vieraiksi Armaan kirjeet olivat

käyneet ja alkoi toistella itselleen erinäisiä kohtia.

"On sunnuntai. Tiedät, etten mielelläni tungeskele sunnuntaiyleisön

joukossa, mutta tänään minä menin. Vietin -- niin, en tiedä olivatko ne

tunteja, minuutteja vaiko vuosia, sillä iäisyydessä ei niistä pidetä

niin tarkkaa lukua kuin ajassa -- seisoen Mona-Lisan edessä. Minä

pääsen ehkä joskus tuon hymyn perille, joka on pohjaton ja salaperäinen

kuin itse elämä."

"Minun sankarini on rypenyt kuten lapsi leikkien rypee katuojassa,

josta saasta lykätään valumaan alas. Hän on ryysyisenä astunut köyhien

kapakkaan, jonne haaksirikkoiset ajalehtivat unohtamaan ja ilotyttö on

rientänyt häntä vastaan maalatuin huulin ja ojentanut ne suudeltaviksi.

Mutta heidän suudelmansa on ollut kuin se, jonka Maria Magdalena painoi

Mestarin jalkoihin... Minä olen seurannut tätä suurta lasta kapakasta

kapakkaan, olen torkkunut samojen tahmeiden pöytien ääressä, joita

vastaan hänen humaltunut päänsä painui, olen nähnyt pelipirun kiiluvan

silmissä ympärillä. Ja minä olen, mitellessäni näitä ihmisyyden

pohjavesiä, tuntenut ihmeellistä kohotusta sielussani.