VIII

Matariston torppaa Karilan rusthollin maalla asui jo kolmatta

miespolvea sama suku. Jokin vuosi sitten, kun palstoittamisen virtaus

kävi yli Suomen, oli torppa erotettu palstatilaksi. Karilan nuori

isäntä itse sitä oli ehdottanut. Ei vanhassa Mataristossa olisi ollut

miestä siihen, hän oli ilottoman raadannan mies, vanhan kansan juurta.

Eikä nuori Karila, Angervon veli, ryhtynyt palstoittamiseen niin

paljon sisäisestä kutsumuksesta kuin siitä syystä, että joka päivä

luki sanomalehdestään palstoittamistoimenpiteistä ja oli ruvennut

ajattelemaan, että olisi mukavaa, jos jonakin päivänä lukisi omankin

nimensä samantapaisten toimenpiteiden yhteydessä. Niin pienet ajatukset

saattavat antaa ihmiselle aihetta tärkeihin tekoihin. Mutta nämä ovat

vasta viime aikain tapahtumia.

Torppa oli kylässä, valtamaantien varrella, alla järven lahti, josta

läksi juoksemaan joki. Parin kilometrin päässä teki se putouksen

ja käytti sahaa. Sahalle vietiin Mataristosta maito. Ei sitä ollut

enempää kuin että lapset vuoronperään kantoivat sen. Kaupunkiin oli

kahdeksantoista virstaa ja kun rautatie rakennettiin, kävi kylä

vilkasliikkeiseksi. Paikkakunta oli viljavaa, työansioista ei ollut

puutetta.

Mataristossa oli elossa kahdeksan lasta, neljä tyttöä ja neljä poikaa.

Kahdenkymmenen vanhana oli äiti tuotu torppaan. Hän kuului pitäneen

naapuritalon pojasta ja poikakin hänestä, mutta erisäätyiset kun

olivat, eivät he tietenkään ajatelleetkaan yhteenmenoa. Vanhukset

elivät vielä Mataristossa. He elivät kauan, Matti muisti molemmat

varsin hyvin. Mummo kutoi sukkaa ja liekutti samalla kehtoa. Hän istui

aina maantienpuoleisen ikkunan alla tuvassa. Koko hänen loppuelämänsä

kului sen ikkunan alla. Hän säästi tavallisesti sokeripalan

kahvikupistaan lapsille ja se jaettiin niin moneen mureneen kuin oli

pienempiä lapsia. Hän kertoi lapsille Jeesuksesta ja hän kertoi senkin,

että akka toi kaupungista pienet lapset kontissa ja vei ne äidille.

Jonkin aikaa lapset tämän uskoivat ja nousivat halkopinolle pitämään

varaa koska akka tulisi. Mutta kerran elopellolla Manta, se roteva

apuihminen, jota kiireellisenä työaikana haluttiin joka paikkaan, mutta

sillä välin ei mielellään tunnustettu tuttavaksikaan, pilkkasi lasten

luuloa. Ja pian he tiesivät kaikki mitä saattoi tietää.

Äiti oli vielä kotona, kun mummo kuoli. Hän sai halvauksen ja eli

puhumattomana ja liikkumattomana jonkin viikon. Häntä pidettiin

ruumiina riihessä ja kaikki pelkäsivät häntä. Oudolta tuntui, kun

maantienpuoleinen ikkuna oli tyhjänä. Hän oli istunut siinä viisitoista

vuotta.

Vanhemmat olivat uskonnollisia. Ruualle istuttaessa ja ruualta

noustessa siunattiin. Viheltää ei saanut eikä laulaa. Kirkossa käytiin

joka pyhä ja kotona pidettiin säännöllisesti hartaushetket. Matti

muisti äidistään, että hän joskus hämärissä, kun isä oli metsässä,

lankesi polvilleen itkemään ja rukoilemaan. Hän oli pitkä ihminen,

hänellä oli suuret mustat hiukset, joita hän suori lieden ääressä,

pistäen lähteneet suortuvat tuleen. Kerran löydettiin hernerokasta

hiuskarva. Muuan Kustaa niminen mies, joka oli heillä työssä ja joka

oli paha moittimaan kaikkea, otti sen esiin pahasti naurahtaen. Äiti

sanoi, ettei hän ymmärrä mistä se on tullut. Silloin Kustaa veti

hiuksen syliänsä myöten kuin köyttä mitatessa ja sanoi, että kyllä sen

tietää, kenestä pirusta tällaisia mustia hiuksia lähtee. Äiti ei enää

sanonut mitään.

Isä oli lujarakenteinen ja tavaton työmies. Lapsiaan kasvatti hän

ankarasti eikä säästänyt vitsaa. Kun eivät he jaksaneet istua hiljaa

hartaushetkien aikana, löi hän. Vanhin, Antti, löi kerran takaisin. Hän

kävi silloin yhdeksättätoista ikävuottaan ja läksi kotoa samana iltana,

läksi yön selkään. Silloin itki äiti ja käveli koko yön. Hänen tautinsa

taisi silloin saada alkunsa.

Köyhästi elettiin. Maito myytiin niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin

pienimmille lapsille. Jalkineita oli yhdet yhteiset tytöillä eikä

pojilla suinkaan kaikilla ollut omia. Kirkkoon lainattiin vaatteet,

kun lapsia joskus vietiin sinne. Suurimman osan vuotta olivat he

paitasillaan. Heidän torppansa kohdalla oli portti ja portin avaaminen

tuotti lapsille ansiota. Kovaa oli vain, että rahat piti antaa isälle.

Hän tarvitsi ne aina. Kerran salasivat tytöt isältä osan ansiotansa,

mutta kun tuli ilmi, että he olivat ostaneet vehnästä kirkonmäellä,

täytyi myöskin tulla ilmi mistä rahat olivat lähteneet ja kyllä he

muistivat selkäsaunan, mikä siitä seurasi. Markkina-aikoina oli

Matariston tuvassa yötä väkeä. Permannolle oli levitetty olkia ja

siinä makasi miestä minkä mahtui. Toiset antoivat yösijastaan kymmenen

penniä, toiset viisikolmatta ja ne, jotka joivat kahvia aamulla,

viisikymmentä. Toiset menivät pois maksamatta. Isä ja äiti nukkuivat

pienessä porstuanperäkamarissa, mummo, vaari ja lapset tuvassa.

Erästä Rantsu-nimistä miestä lapset odottamalla odottivat. Hän oli

hänkin liikkeellä markkina-aikoina. Hän koristi itseään kaikella

kiiltävällä romulla mitä tunkiolta löysi, leikkeli vanhojen

kalalaatikkojen syrjistä kunniamerkit rintaansa ja kruunun päähänsä

ja uskotteli lapsille tavanneensa kankaalla Mörkön. Lapset pelkäsivät

häntä ja samalla hän veti heitä puoleensa. Kerran kun oli Matin

syntymäpäivä, sattui heille muuan mies syöttämään hevostaan ja syömään

eväitään ja antoi kaikille lapsille rintasokeria, mutta se, jonka

syntymäpäivä oli, sai markan ja tämä markka oli lisäksi kiiltävä raha.

Niin suurta rahaa ei poika vielä milloinkaan ollut pitänyt käsissään.

Alussa hän vain iloitsi kauniista, kiiltävästä rahasta, mutta sitten

hän rupesi kuvittelemaan, mitä kaikkea sillä voisi ostaa. Varmasti

taskukellon ja saappaat ja vielä jäisikin rahaa. Hän ei hetkeksikään

luovuttanut markkaa käsistään ja yöllä se oli hänen päänsä alla.

Suutari oli silloin heillä työssä ja lauantai-iltana piti isän maksaa

hänelle. Ei ollut sopivia rahoja ja pojalta tultiin pyytämään hänen

markkaansa. Isä pyysi kauniisti. Poika taisteli kyyneliä vastaan,

kopeloi markan rikkinäisen takkinsa vuorin sisästä ja piteli sitä

kädessään lujassa puristuksessa. Isä otti hänen kätensä ja rupesi

aukomaan sitä. Markka luiskahti permannolle, poika suistui sen päälle

ja sai sen kätensä alle. Isä painui kyljelleen hänen viereensä ja hänen

suuri kouransa oli lapsen käden päällä, joka vapisi markan ympärillä.

-- Annathan sinä, kun isä tarvitsee, sanoi isä kauniisti.

Samassa tuli äiti.

-- Anna, lapseni. Kun äiti saa, niin äiti antaa sinulle ihan

samanlaisen rahan. Annathan sinä että isä saa maksaa pois mestarin.

Silloin aukaisi lapsi kätensä ja paiskasi markan vierimään pitkin

permantoa. Hän suistui ulos ja itki halkopinojen takana, kunnes rupesi

palelemaan, niin että täytyi mennä sisään. Mutta kun mestari oli

mennyt, odotti häntä selkäsauna. Isä luki raamatunlauseita ja kuritti

niiden mukaan. Senjälkeen kylmeni isä pojalle entistä vieraammaksi.

Heidän toimeentulonsa oli hyvin vaikea, vaikka isä raatoi otsansa

hiessä. Äiti ei oikein osannut säästää. Hän piti kahvista liian paljon.

Torpan navetan takana oli sileä tanner, josta lumi ensinnä suli

keväisin. Siihen kokoontui sunnuntai-illoin kylän poikia heittämään

pilkkaan. Pelloilla oli suuria päiviä, puut nousivat kuin kuopista,

muurahaiset jo elivät, lumi suli auringonpaisteessa niin että kuului ja

hangen alla kohisi koskia. Karviaismarjapensaaseen tuvan ikkunan alla

tuli ensinnä nuput. Pihakoivu kävi punertavasta harmaaksi. Taivas oli

sininen, leivonen lauloi, tanner, missä matkustavaiset talven aikana

olivat syöttäneet hevosiaan, oli tallautunut heinän rippeitä niin

täyteen, että se oli ihan vihreä. Siinä tirskuivat varpuset ja lensivät

pilvenä syrjään, kun pojat juoksivat leikeissään. Heidän kimeät äänensä

vain halkoivat ilmaa, joka illansuussa kirpeni pakkaseksi.

Tyttöjä eivät pojat ottaneet leikkeihinsä. Tytöt kyykkivät syrjässä,

rakentaen navettoja ja siirrellen paikasta toiseen kuusenkäpyjä, joita

pitivät lehminään. Usein lensivät poikien pallot ja pulikat keskelle

heidän rakennuksiaan tekemään hävitystyötä ja kun pojat tulivat

perimään niitä, potkaisivat he nurin mitä vielä oli pystyssä.

Kun äiti sairasti viimeisen lapsensa tähden, oli hän tavallista

heikompana. Silloin riitaantui isä Ville-poikansa kanssa ja poika läksi

suinpäin kotoa, sanomatta hyvästiä edes äidille. Silloin oli äiti ollut

läkähtymäisillään ikävään. Hän oli puhunut sille vanhalle vaimolle,

joka oli hänen luonaan, että häntä onnetonta, kun hän synnyttää

maailmaan uusia kärsijöitä! Yksin jäätyään hän sitten teki onnettoman

tekonsa. Muori tapasi hänet pienen lapsensa ruumiin päällä itkemässä.

Hän oli tahtonut säästää yhtä ihmistä maailman vaivoista. Sitten

hän kyllä katui tekoansa niin, että vain huusi ja kolisteli päätään

sängynlaitaan. Hänen luonaan käytettiin pappejakin, muttei mikään

auttanut.

Kolkoksi jäi talo hänen jälkeensä. Ihmisetkään eivät poikenneet syömään

eväitään pitkiin aikoihin. Täti tuli pitämään taloutta. Hän oli vielä

ahneempi kahville kuin äiti ja riitaantui pian isän kanssa. Hänen

lähdettyään jäi emännyys Marille, vanhimmalle tytöistä, joka vieläkin

on isän luona. Tyttö pani parastaan, ylpeänä tehtävästään ja lisäksi

peläten tädin palaamista.

Sen Matti aina muisti, kun rovasti poikkesi isän luo puhumaan

koulunkäynnistä ja kuinka Karoliina Karila sitten lähetti sanan isälle,

että isä tulisi hänen luonaan käymään.

Ensi lukukauden asui heitä kaksi poikaa pienessä kamarissa kaupungin

laidassa, vanhan sotamiehentyttären Eeva Snabbin luona. Kukin maksoi

viisi markkaa kuussa ja siitä saivat he myöskin aamukahvit. Ruoka

tuotiin kotoa -- joka toinen kerta Karilan hevosella, joka toinen kerta

Matariston hevosella. Toisena Snabbin Eevan koululaisista oli nimittäin

Angervo. Pojat keittivät vuoronperään ruuan ja merkitsivät pataan

pannessa kukin omat perunansa. Isä oli äidin sairauden jälkeen paljon

muuttunut. Hänessä oli nähtävästi vasta nyt tapahtunut todellinen

hengellinen herääminen. Ei ollut enää puhettakaan ruumiillisesta

kurittamisesta, mutta Matista ei tahtonut poistua kerran syöpynyt

kylmyys ja pelko. Kun isä tuli kaupunkiin, istui hän puolen tunnin

vuoteen laidalla poikien huoneessa ja kyseli harvakseltaan, miten

koulussa kävi ja mitä opettajat olivat sanoneet. Ja Matin vastatessa,

täytyi hänen tuon tuostakin rykäistä. Hän oli äidin sairauden jälkeen

käynyt niin pehmeäksi, että häneltä yritti tulla itku. Miten paljon

köyhälle kansanmiehelle merkitsee poika, joka käy lyseota ja josta

tulee pappi, sitä ei Matti silloin laisinkaan osannut arvioida. Isän

käytöksessä häntä kohtaan oli jotakin kunnioittavaa, ikäänkuin hän

hänessä olisi jo nähnyt tulevan sielunpaimenensa ja välittäjänsä ja

esirukoilijansa Jumalan luona. Kun he lauantai-illoin yhdessä ajoivat

kotiin -- isä vei Matin jonkin kerran lukukaudessa mukaansa -- istuivat

he koko matkan äänettöminä, mutta isän kohtelu oli miltei arkaa.

Maanantaiaamuna varhain poika jalan taivalsi kouluun. Junalla kyllä

olisi päässyt, mutta ei ollut rahaa. Koko sen päivän häntä koulussa

niin nukutti, ettei hän voinut seurata opetusta.

Muuten se oli onnellinen aika, jolloin he asuivat "Snapin Eevan"

huoneessa. Eeva piti hyvän puhtauden ja antoi monesti Matille kahvia

päivälläkin, kun hän oli kantanut hänelle puita ja vettä. Hän veti

kiinni poikien sukkia, kun ne menivät pahasti rikki ja neuloi paitoihin

napit, jos tarvittiin. Angervon kanssa Matti riiteli, kun piti nukkua

samassa vuoteessa. Angervo otti aina enemmän tilaa. Vihdoin he panivat

halon välilleen rajaksi. Mutta unissaan kolauttelivat he silläkin

toisiaan kylkeen.

Jouluna Eeva valitettavasti sairastui kovaan kleiniin eikä enää voinut

ottaa poikia luokseen. Silloin tuli Matti rouva Grönstedtin luo, jonka

tuttaviksi mataristolaiset alkuaan olivat joutuneet torilla, kun rouva

Grönstedt oli sattunut heidän kuormalleen ostamaan. Monta vuotta hän

sittemmin oli tilannut heinät lehmälleen Mataristosta. Hän piti näet

itse lehmää. Leski hän muuten oli ja hänen poikansa Fredrik kävi samaa

koulua kuin Matti ja oli samalla luokalla. Rouva Grönstedt asui tullin

luona kivijalattomassa, luhistuneessa puurakennuksessa, jonka väri

alkuaan oli ollut keltainen, jossa kuisti oli vino ja ikkunat maan

tasalla. Rakennuksen ympärillä oli vielä jokin vuosi sitten ollut pieni

puutarha, mutta nyt oli sen tilalle tullut mahdottoman suuri, puinen,

punaiseksi maalattu varastohuone, joka teki keltaisen hökkelin miltei

pimeäksi.

Rouva Grönstedtin hallussa oli suuri tupa leivinuuneineen ja sen takana

pieni huone, jossa hän nukkui poikansa Fredun kanssa. Ei heilläkään

siellä ylellistä ollut, Fredu luki läksynsä pienen, kiikkerän pöydän

ääressä, joka oli molempien vuoteiden välissä ja hänen kirjansa

ajelehtivat piirongilla, jolla kaksi kärpäsentahrimaa, erinomaisen

kömpelöä kipsieläintä alituiseen ja ahnaasti katseli toisiaan --

mahdotonta oli tietää, olivatko ne hevosia, lampaita vaiko koiria.

Muuten ei huoneessa ollut mitään huonekaluja.

Rouva Grönstedt piti ruokavieraita, enimmäkseen työmiehiä, ja möi salaa

viinaakin -- poliisi oli ajoittain pitänyt häntä silmällä. Hän oli

keski-ikäinen, punakka, lihava eukko, hän kehui suulaasti ja haukkui

rivosti. Miehet sanoivat tupaa "ponttooksi" sentähden, että se oli

niin kiikkerä ja siltapalkit niin paksut ja harvat kuin tukkilautassa.

Eukkoa he moittivat likaisuudesta. Kerran tavattiin puurosta sellainen

karvainen pala, ettei se voinut olla muu kuin hiiri. Mies, jonka eteen

se oli sattunut, sylkäisi vatiin ja paiskasi sen pöydälle. Silloin pani

akka kädet puuskaan, antoi miehen kuulla kunniansa ja söi häikäilemättä

kaikki mitä vadissa oli -- hiirineen, sylkineen päivineen. Koko sen

illan hän kyllä ylenantoi, mutta sitä eivät miehet olleet näkemässä.

Fredu oli käyräsäärinen, kivulloinen poika, joka pelkäsi leikkejä ja

melua, karttoi tovereitaan ja välitunniksikin olisi tahtonut jäädä

luokkahuoneeseen. Hän rupesi miltei itkemään, kun häntä vaadittiin ulos

leikkimään. Toverit halveksivat häntä niin, etteivät edes viitsineet

antaa häntä selkään. Ohi juostessaan joku pojista tönäisi häntä

kylkeen, silloin hän katsoi häneen kuin onneton, halveksittu mato, joka

valmistautuu puolustautumaan. Kaiken päivää hän istui kotona lukemassa

ja hyvin hän osasi läksyt. Jota ylemmille luokille päästiin, sitä

enemmän suosivat opettajat häntä ja sitä itsetietoisemmaksi hänkin

kävi. Hän sorti minkä ehti heikompiaan. Mattia, joka asui hänen äitinsä

tuvassa, hän aina oli kohdellut ynseästi.

Matti maksoi kaksi markkaa kuussa ja sai vapaasti olla missä tahtoi.

Hänen tavaransa, kirjansa, vihkonsa, kynänsä ja sukkansa olivat

pärekopassa, jota hän säilytti pitkän puunaulan varassa korkealla

seinällä. Hän oli järjestänyt sankaan nuoran ja hilasi kopan sitä

myöten alas. Se tuotti hänelle huvia ja sitten eivät vieraat

niin helposti menneet kopalle, kun se oli niin ylhäällä. Hänen

vällyrähjänsä, jolla perunakuormia kaupunkiin vietäessä parina talvena

oli peitetty, etteivät jäätyisi, vetelehti penkillä nurkassa, siitä

hän sen illalla levitti alleen ja pönkitti päänalusta halolla tai

vaatteella, jos vain sai käsiinsä Rönkvistskan nutun tai hameen tai

muuta. Tämänkin rouvan luo tuli yöksi ihmisiä -- ne eivät olleet

niin paljon matkustavaisia kuin asunnottomia kaupunkilaisia --, sekä

miehiä että naisia. Joskus sattui joku ahnehtimaan Matilta hänen

sijaansa penkin päässä, ja jos asianomainen lupasi maksaa, luovutti

Matti vällynsä ja makasi paljaalla penkillä tai lattialla. Mutta

kerrankin tunki iso mies hänen viereensä ja väitti heidän molempien

mahtuvan vuoteelle penkille. Matti vastusti, mutta minkä hän teki

isolle miehelle. Se kuorsasi kuin jättiläinen hänen sijallaan, hän

oli niin sydämistynyt, että olisi tahtonut sitä lyödä. Ja siinä hän

sitten itki, istuen yksinään penkillä paitasillaan keskellä kaikkia

hengittäviä ja kuorsaavia vieraita ihmisiä, joita permanto oli täynnä.

Joskus kun tuvassa oli kovin taajassa väkeä ja lyötiin korttia ja

rähistiin, mutta äiti tiesi Fredun kautta, että pojilla oli kirjoitus

huomiseksi, käski hän Mattia kamariin. Fredu istui siellä vihkojen

ääressä -- hän ei hievahtanutkaan kun näki Matin tulevan, mulkoili

vain vihaisesti. Matti asettui Rönkvistskan vuoteen laidalle ja nosti

piirongille sellaisia kirjoja, joita ei Fredu juuri silloin tarvinnut,

että vähänkin mahtuisi. Ei Fredu siitä pitänyt. Usein sattui tuvassa

tappeluja, kun oli myyty viinaa, ja kerran oikein puukotus, kun miehet

riitaantuivat Hillin, palvelustytön takia, jota olivat ahdistelleet.

Silloin kuulusteltiin Mattiakin, oliko hän mitään nähnyt. Hän kyllä

oli nähnyt kuinka rouva kaasi miehelle pullosta viinaa, mutta hän ei

uskaltanut sanoa, vakuutti vain, ettei ollut mitään nähnyt.

Koulussa istui Matti Eero Holmin vieressä, joka oli parempien

ihmisten lapsi ja kaupunkilainen. He olivat syksyllä yhdessä tehneet

hyönteiskeräysmatkoja kaupungin ulkopuolelle ja ystävystyneet. Mutta

senjälkeen kun Matti tuli Rönkvistskalle asumaan, Eero Holm häntä

karttoi ja vihdoin hän kerran sanoi hänelle: "Sinä tulet niin pahalta

-- mikä sinussa hajuaa?" Matti häpesi niin, ettei enää olisi kehdannut

mennä kouluun, hän ei tietänyt kuinka kaukana olisi istunut Eerosta,

hän vetäytyi yksikseen ja kuvitteli alituisesti, ettei kukaan voinut

olla hänen kanssaan. Mutta lauantai-iltana läksi hän jalan kotiin

pesettämään paitaansa ja rikkinäisiä, laudankoviksi vanuttuneita

sukkiaan.

Se oli kauhea aika, jolloin häntä vaivasi kuristamistauti. Kun nuorin

veli, Santeri, leikki lattialla, menivät hänen kätensä väkisin

mittaamaan, ulottuisivatko ne hänen kaulansa ympäri ja niitä veti

kokoon vain koetteeksi, jaksaisiko hän pusertaa hengen pois ja tulisiko

Santerikin mustaksi kasvoiltaan, kuten hän, Matti kuului tulleen, kun

äiti kuristi häntä, ja kuinka paljon ihminen oikeastaan tarvitsee

ennenkuin kuolee. Kun lapsi rupesi pyrkimään hänen käsistään, juoksi

hän peloissaan pois ja kaihtoi sitä kuin koira, joka on yrittänyt

purra ja saanut selkäänsä. Vielä kamalampaa oli, kun hän Santerin

nukkuessa pani kätensä hänen kaulansa ympäri... Kun lapsi rupesi

kitisemään hänen käsissään, oli hän itse märkänä hiestä. Hän karkasi

ulos kuin suunniltaan eikä tahtonut uskaltaa palata. "Minä kuristan

itseni", ajatteli hän metsässä kävellessään, "sitten saan nähdä, miltä

tuntuu kuolla. Herra Jumala, auta minua!" huusi hän samassa ja koetti

niin pian kuin suinkin päästä ihmisten ilmoille, sillä yksinäisyys

kammotti. Kun hän tuli niin kauas, että näki rakennusten katot, tunsi

hän olevansa pelastettu. Mutta katsellessaan käsiään, jotka olivat

silinneet koukistuksistaan, tuli hänelle ajatus: "Kerran minä sen

kumminkin teen!"

Hänen silmänsä menivät aina ensinnä ihmisen kaulaan. Paksut, väkevät

kaulat hermostuttivat häntä eikä hän kärsinyt niiden omistajia. Pitkät,

kapeat kaulat vetivät häntä puoleensa ja hän päätteli, että ne ihmiset

ovat kunnon ihmisiä. Tunnilla hän sai kiinni itsensä siitä, että

silmillään mittaili toveriensa niskoja. Kerran ei hän uskontotunnilla

vähääkään tietänyt mitä häneltä kysyttiin, sillä hengissä hän vain

riisui opettajan yltä kaulusta ja mittasi käsillään hänen kaulaansa.

Opettaja muistutti häntä tarkkaamattomuudesta, mutta tuli tunnin

jälkeen kysymään, oliko hän kipeä. Hän vastasi "ei". Mutta hänen

otsansa oli hiessä ja kun opettaja kääntyi menemään pois, mietti hän

miettimistään: kyllä minun käteni ulottuisivat kauluksen päältäkin!

Rönkvistska oli markkinoiden ajaksi ottanut ponttooseen nuoren tytön

auttamaan. Hän ei pitänyt vakinaista palvelustyttöä, vaan otti tarpeen

mukaan jonkun kulkijatytön -- niistä ei ollut puutetta. Tämä tuli

markkinaväen joukossa eikä ensinkään näyttänyt siltä kuin edelliset

tytöt. Matti huomasi paikalla miten pitkä, kapea kaula hänellä oli.

Hän oli vasta seitsentoistavuotias, mutta hän teki paljon

kehittyneemmän vaikutuksen. Rinta oli korkea ja varsi pitkä ja

hoikka. Hänellä oli tummanruskea, kiiltävä tukka, jonka hän kampasi

ihan sileäksi, hänen ihonsa oli kellertävän kalpea ja puhdas kuin

kuvissa Faraon tyttärellä, kulmakarvat kuin tasainen, selvänmusta

kaari korkealla silmien päällä, joiden raskaita kansia siniset suonet

valuivat alas, päättyen pitkiin, mustiin ripseihin. Kannet painoivat

aina ikäänkuin väsyneesti silmiä, ne eivät koskaan avautuneet kokonaan,

vaan kun hän johonkuhun katsoi, näkyi ainoastaan osa sinertävän

kuulakkaa valkuaista ja ruskeaa silmämunaa. Kun joku pitemmältä yritti

häneen katsoa, laskeutuivat tummat ripset suojellen alas, mutta raskaat

silmäkannet tuntuivat niin läpikuultavilta, että olisi uskonut hänen

näkevän niiden läpi. Nenä oli kapea ja pyöristyi alhaalta kokoon, joten

sieraimet eivät sitä avanneet, vaan ikäänkuin sulkeutuivat peittoon.

Poskipäät ulkonivat, leuka oli tukeva. Kun hän painoi alas päätään,

syntyi leukaperien alle syvä poimu, joka vei suun miettiväiseksi ja

suljetuksi. Hän liikkui miltei äänettömästi, puhui vähän eikä koskaan

nauranut. Kun hän ensimmäisenä sateisena lokakuun iltana istui pönttöön

penkillä, näytti hän vain nauttivan siitä, että oli lämpimässä katon

alla. Rönkvistska uteli hänen asioitaan, hän vastasi pehmeällä,

hiljaisella äänellä ja katseli kaiken aikaa alas.

-- Missäs sinä sitten olet palvellut tähän asti?

-- Olen ollut kotona.

Rönkvistska lakkasi sinuttelemasta ja katsoi tyttöä pitkään. Hänen

yllään oli ohut, kellertävä, punakukallinen karttuunihame, jollaisia ei

oikeastaan enää käytetty näin myöhään syksyllä, kaksi rimssua helmassa.

Alapuoli oli sateesta ja kantamisesta kastunut ja ryvettynyt, yläpuolta

oli lyhyt kesätakki jonkin verran suojellut. Pitkä, vaaleanpunainen

päähuivi oli niin märkä, että vesi valui kasvoille. Kädet, jotka

punaisina ja sierettyneinä hypistelivät huivia, olivat niin suuret,

ettei laisinkaan saattanut uskoa niiden kuuluvan noiden kasvojen

omistajalle. Voimakas, pyöreä sääri erottautui märän hameen alta, joka

kiertyi sen ympäri.

-- Kukas te sitten olette?

-- Minun äitini on emäntänä Pääkkölän Laarilla.

-- Entäs isänne?

-- Hän on kuollut.

-- Kukas hän sitten oli?

Tytön pää painui alemma, mutta posket pysyivät kalpeina kuten ennenkin.

-- Etkös sinä sitä tiedä?

-- En.

-- Mutta sen tiedät, että hän on kuollut?

Rönkvistska sinutteli häntä jo taas.

-- Tiedän.

-- Vai on äitisi sen verran sanonut. On voinut olla joku herra, sen

sinä olet näköinen. Ette taitaneet sopia isännän kanssa -- vai?

Ahdistiko isäntä sinua? Ja sitä ei äitisi kärsinyt? Äitisi on jo

vanhanpuoleinen ja isäntä on nuori -- niinkö? Kyllä minä ne kaikki

arvaan, ei minulta mitään saa salatuksi, minä olen nähnyt paljon

maailmaa. Mikäs sinun nimesi on?

-- Anna-Marja Liisantytär minä olen kirkonkirjoissa, mutta minua on

sanottu Hiiliksi.

-- Hiiliksi? Niinhän se on kuin koiran nimi. Koira on Halli ja sinä

olet Hiili, mutta ole sitten vain, koska kerran siksi on sanottu.

Matti kuuli koko tämän keskustelun. Hän istui pöydän päässä ja hänen

piti lukea läksyjään.

Hiili luuli kai mahdottomaksi saada parempia paikkoja kaupungissa,

koska hän niin kiitollisena jäi ponttooseen. Mutta surullinen, musta

ponttoo kävi senjälkeen toiseksi. Hiili vaikutti ikäänkuin valaisevasti

ja puhdistavasti. Kun hän, raskas vesiämpäri kädessä astui sisään,

oli kuin kuun säde olisi liukunut huoneeseen. Jollakin lailla hän

sovitti ja hillitsi ihmisiä, juopuneetkin olivat hänen läsnäollessaan

siivommalla. Miesten silmät kyllä kiersivät häntä ja pysähtyivät

katsomaan povea, jonka korkeutta röijy tiukkana piteli, mutta jotenkin

hiljaisempaa oli huoneessa ja turvallisempaa. Nuoren lyseolaisen silmät

nousivat alituiseen salavihkaa kirjan äärestä katsomaan Hillin mutkiin

eikä hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin Hiili.

Kerran oli heitä ponttoossa kolme: Matti, Hiili ja muuan nuori

karjanostajaherra. Hiili seisoi lieden ääressä pesemässä patoja,

karjanostaja kuivasi sukkiaan pellinvarressa, Matti luki läksyjään

pöydän päässä. Oli jo hämärä, Matti koetti saada valoa ikkunasta,

karjanostajan paperossi hehkui, kukaan ei puhunut. Karjanostaja meni

alituiseen kääntelemään sukkiaan, Matti piti häntä silmällä, pahaa

aavistaen. Äkkiä kiersi mies kätensä Hillin ympärille ja läiskäytti

kämmenellään häntä selkään.

Hiili riistäytyi irti ja juoksi ulos. Matti karkasi ylös suunniltaan,

mutta istuutui samassa. Rönkvistska oli raottanut kamarin ovea ja sanoi

karjanostajalle:

-- Se on vielä niin lapsi.

-- Lapsiko vai, nauroi karjanostaja penkiltä ja koputti korkojaan

vastatusten. -- Se on jo lapsia imettänytkin -- näkeehän sen!

Siiloin tarttui kuin tuli koulupojan vereen. Hänen kirjansa putosi

lattialle, hän syöksyi hurjistuneena karjanomistajan eteen, polki

jalkaa permantoon ja kädet koukistuivat kuristamaan.

-- Mitäs sinä, poika perkele, tulet minua ärsyttämään! huusi

karjanostaja ja survaisi pojan menemään. -- Varo sinä, etten anna

sinulle sellaista läksyä, että muistat.

-- Saat mennä lukemaan Fredun pöydän ääreen, tuli Rönkvistska väliin ja

avasi oven kamariin.

Matti kokosi kirjansa. Hänen otsansa oli taasen hiessä eikä hän

yrittänytkään lukea, hän vain kuunteli tiukasti, mitä ponttoossa

puhuttaisiin.

-- Se koettaa säilyä, sanoi Rönkvistska, puoleksi leikillä, puoleksi

säälien. -- Ei se säily, miehet ovat niin sen perään!

Matin silmissä kipinöi ja veri nousi ahdistavana päähän. Hän pakotti

itsensä lukemaan, mutta hän sai lukea kymmeneen kertaan saman rivin

eikä ymmärtänyt siitä mitään -- hän näki vain miehen Hillin kimpussa.

Äkkiä iski hänen päähänsä: kun hän tulee papiksi, tekee hän Hillin

ruustinnaksi eikä silloin olekaan hyvä tulla likelle. Hiili on silloin

ylimpänä kaikissa kutsuissa ja pidoissa. Hän vatkasi tätä asiaa niin

kauan ajatuksissaan, etteivät ajatukset enää ensinkään pysyneet koossa:

silmissä vain hyppeli valotäpliä. Sitten näki hän Hillin valkoiset,

totiset kasvot, luomet väsyneinä silmien päällä. Minkähäntähden

Hillin silmiä väsytti? Eikö hän nukkunut öisin? Hän jäi aina viimeksi

askaroimaan. Matin teki mieli langeta maahan ja painaa pää hänen

helmaansa. Ei ollut ketään niin hyvää kuin Hiili?

Entä jos Hiilikin pitää hänestä, Matista! Monesti hän koulusta

tullessaan oli huomannut, että Hillin kasvot ilostuivat ja joskus

hän ottaessaan lakkia kopastaan oli nähnyt Hillin luomien nousevan

ikäänkuin pidättämään häntä. Se varmasti oli selvää, että Matti

kävi koulua tehdäkseen Hiilistä ruustinnan ja asui Rönkvistskalla

puolustaakseen Hiiliä.

Onnellista oli aamuisin herätä, kun Hiili ravisti olkapäästä, mutta

sitten tuli vaikea asia: nähdä Fredun juovan kahvia, kun ei itse voinut

saada tuota herkkua. Fredulla oli tavattoman suuri kuppi ja hän otti

suuhunsa niin suuria palasia funttaleipää, että posket pullistuivat.

Matin suu tuli täyteen vettä ja hän juoksi kiireesti porstuakaappiin

ottamaan eväspussistaan leipää taskuunsa. Joskus antoi Hiili hänelle

kahvia. Varmaan ei hän itse juonut niinä aamuina, vaan antoi omasta

osastaan. Fredu ja Matti eivät milloinkaan lähteneet kouluun yhdessä.

Fredu meni niin aikaiseen, etteivät koulun ovet vielä olleet auki.

Matti läksi viime hetkessä.

Hänen täytyi muuten ruveta olemaan varoillaan Hiiliin nähden, sillä

miehet alkoivat pilkata häntä ja Fredu kertoi koulussa pojille, että

"sillä on morsian, minun äitini piika!" ja sitä naurettiin kovasti.

Matti ei enää uskaltanut kantaa Hiilille vettä eikä puita, paitsi kun

ei kukaan nähnyt. Kerran aamiaistunnilla, kun pojat olivat kahden

ponttoossa, otti Fredu penkiltä Hillin punaraitaisen huivin, viskasi

sen Matin päähän ja rupesi sitomaan kiinni leuan alle. Matti karkasi

vimmattuna pystyyn, survaisi Fredun menemään, kiskoi huivin päästään

ja polki sen jalkojensa alle. Hiili tuli sisään juuri kun Matti potki

ja polki huivia. Fredulta pääsi nauru ja hän juoksi kamariin. Matti

oli häpeillään ja onneton. Hän ei kuitenkaan saanut otetuksi huivia

maasta eikä hän osannut edes sanoa mitään selittävää, Fredu kun katseli

kamarista. Hän läksi vihellellen ulos ja oli varma, ettei Hiili

välitä hänestä enää ensinkään. Hänen sydämensä oli onnettomuudesta

pakahtumaisillaan.

Tuli vielä toinenkin kolaus: kuukausitodistus. Numerot olivat

pudonneet peloittavasti, sillä eihän hän ollut mitään osannut ja

monet muistutukset alensivat ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta. Ei

ikinä hänen mielestään mene se lauantai-iltapäivä, jolloin hän tämä

kurja kuukausitodistus taskussa astui koulun ovesta kadulle. Hän ei

käsittänyt minne mennä: kotiin isän luo vaiko ponttooseen, jossa

Hiili oli. Hänen mieleensä välähti, että hän salaa sekä isältä että

Rönkvistskalta koko todistuksen, mutta muisti samassa, että Fredu

tietysti näyttää hyvän todistuksensa ja kaikki tulee ilmi. Hän tuli

kotiportille asti, mutta ei mennyt sisään, hän ei voinut nähdä Hilliä

-- olihan hän hänet pettänyt, sillä tällaisilla todistuksilla ei hän

ikinä tee hänestä ruustinnaa! Lopulta hän tapasi itsensä maantieltä,

matkalla kotiin. Tietä oli lähes kaksi peninkulmaa, hän ei ollut syönyt

eikä taskuun sattumaltakaan ollut jäänyt leivänpalaa. Hän väsyi,

mutta ei voinut istuutua, kun maa oli likomärkänä. Hän seisoskeli

telefonipylväitä vastaan, ympärillä mustat, kynnetyt pellot, siellä

täällä lehdettömiä koivuja ja harmaita asumuksia, joiden keskeltä

silloin tällöin nousi ruokakellon katos tai kaivonvintta. Maantie oli

puolen metrin syvyisillä raiteilla, kaksi raidetta rinnan. Syrjällä

kulki, keltaisen kuloheinän sisässä, kovaksi tallattu polku -- sitä

hän asteli. Kaupungissa viivähtäneet maalaiset ajoivat ohi, hevosiaan

hoputtaen, jotta lika pärskyi kahdenpuolen. Ei kannattanut pyrkiä

niiden rattaillekaan, jokainen sääli hevostaan näin huonolla kelillä.

Kun numerot tulivat mieleen, painoivat ne kuin kivet. Voi käydä

niin, että isä ottaa pois koulusta ja silloin ei enää koskaan saa

nähdä Hilliä. Pyörryttävä kiihko tuntui ruumiissa, kun hän tätä

mahdollisuutta ajatteli.

Telefonilangat soivat surullisesti. Hämärä likensi likentämistään

taivasta ja maata. Ajatteleekohan Hiili häntä, onko hän huomannut,

ettei häntä kuulu kotiin? Tehtaan kohdalla tuli vastaan kolme vaimoa

lapsineen. Heidän vaatteistaan levisi saunan lemu. Silloin poika muisti

kotisaunan ja astui virkeämpänä eteenpäin.

Jos isä olisi ollut entinen, olisi hän lyönyt poikaa sellaisesta

todistuksesta. Nyt hän vain silmiin katsomatta ja mitään sanomatta

laski todistuksen poikansa eteen, kun hän sunnuntai-iltana teki

maatapanoa. Kodissa oli aina raskasta ja painostavaa, mutta

tavallistakin raskaampi oli ollut se sunnuntaipäivä. Silmäiltyään isän

allekirjoitusta -- se oli vanhan miehen vanhana opittua työtä -- tunsi

hän vihaa ja katkeruutta. Ketä kohtaan? Ei hän voinut sitä selvittää

itselleen. Tai ehkäpä Hilliä kohtaan! Hiilihän oli syynä kaikkeen...

Matti läksi kotoa pimeänä maanantaiaamuna ja ehti ajoissa kouluun,

mutta häntä nukutti niin, ettei hän saanut silmiään pysymään auki

millään mahdilla. Pojat tuuppasivat häntä selkään ja saksanopettaja

ajoi hänet ulos tarkkaamattomuuden takia.

-- Minä karkaan täältä! päätteli hän astellessaan edestakaisin

käytävässä. -- Minä menen rengiksi maalle, minä menen niin kauas, ettei

kenenkään tarvitse minua nähdä eikä minusta kuulla. Huomenna ei minua

enää ole koulussa. Ensi saksantunnilla ei Vestrinillä ole, ketä ajaisi

käytävään.

Hänen täytyi mennä ponttooseen vaihtamaan kirjoja iltapäiväläksyjä

varten. Hän hiipi hiipimällä porstuaan ja pysähtyi ullakonportaiden

alle kuuntelemaan. Askeleet likenivätkin ovea. Hiili tuli ulos, sitoi

huivin päähänsä ja napitti röijynsä, joka rinnan kohdalta oli päässyt

auki. Hän katosi pihamaalle ilman, että Matti sai nähdä hänen kasvojaan.

Mutta selittämättömän ikävän ajamana karkasi hän tupaan, näki Hillin

huivin sängyssä, tarttui siihen molemmin käsin ja pusersi sitä

kasvojaan vastaan. Heti senjälkeen valtasi hänet voittamaton äkillinen

raukeus ja hän laahautui jo puoliunessa vällylleen nurkkaan. Hänellä ei

ollut mitään käsitystä siitä, miten kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi

siihen, että Fredu, vellilautanen kädessä, potkaisi häntä jalkaan ja

huusi: "tuossahan se maata motkottaa! Ja Hiili tässä syyttää minua.

Ikäänkuin minä olisin sen paimen!"

Matti nousi istumaan ja käsitti nukkuneensa yli iltapäivätuntien.

Onneksi hän jo oli päättänyt, ettei enää mene kouluun.

Myöhemmällä, kun Fredun yksitoikkoinen läksynluku kuului kamarista ja

Hiili korjasi ruuanjätteitä pöydältä, hilasi Matti alas koppansa ja

päätti järjestää tavaransa. Vaikeaa oli ajatella lähtöä maailmalle, kun

Hiili liikkui tuossa. Jollei koulutiekin jo olisi ollut suljettu, olisi

hän ehdottomasti ryhtynyt ajattelemaan läksyjään.

Äkkiä seisoi Hiili hänen edessään, laski kätensä hänen olalleen ja

katsoi häneen väsyneiden silmäkansiensa alta kirkkaasti ja täynnä

hyvyyttä.

-- Älä ole milläsikään siitä todistuksesta. Eihän täällä kukaan voi

lukea! Rouva kirjoittaa sinulle kouluun mukaan todistuksen, että tänään

olit kipeä. Kipeä sinä olitkin!

Hänen äänensä pehmeys oli kuin lämmin hyväily lapselle, joka kauan

on saanut olla sitä vailla. Poika purskahti itkuun ja enää voimatta

itseään pidättää, kävi kiinni Hillin lämpöiseen ruumiiseen. Hän tunsi

aavistamatonta autuutta.

-- Kun minä saan toisen paikan, sanoi Hiili ja irroitti ystävällisesti

hänen käsiään, -- niin minä autan sinut pois täältä.

Poika sävähti valveille ja kysyi pelästyneenä:

-- Hakeeko Hiili toisen palveluspaikan?

Hiili vaikeni hetkisen, hänen kasvojensa ilme muuttui ja hän sanoi

hiljaa:

-- En minä voi olla täällä.

-- Miksei? Minunkin täytyy...

-- Se karjakauppias on taas näillä mailla. Se kävi täällä sill'aikaa

kun sinä nukuit. Kun ei se jo taas tulisi...

Silloin oli Matti sanomaisillaan, että hän lukee papiksi, hän vie

Hillin pappilaansa ja varjelee häntä kaikesta pahasta. Suuri, lämmin

onni paisutti hänen rintaansa ja nosti sanoja huulille. Hän haki Hillin

käsiä. Mutta Hiili riistäytyi irti ja pääsi parahiksi lieden luo, kun

ovi avautui ja kauppias astui sisään.

-- Iltaa...

Hän oli suuri ja verevä, vaalea tukka, parrattomat kasvot, terve nauru

suupielissä. Hänen yllään oli sininen kudottu paita, joka ulottui

vyötären alapuolelle, punainen ja vihreä raita meni yli leveän rinnan.

Paidan alta näkyi suuri, helapää puukko.

-- No, nyt on taas tehty peijakkaan hyviä kauppoja. Tahdottekos nähdä

rahaa -- joka ei ennen ole nähnyt, näkee nyt! Sata... kaksisataa...

kolmesataa... neljäsataa ja viisisataa -- siihen viisisataa, se tekee

tuhat ja tässä pitäisi olla viisimarkkasia kolmesataa. Etkös sinä,

Hiili, tulisi auttamaan minua, kun en minä oikein tahdo luottaa

itseeni. Tai ehkä tämä nuori herra tulisi auttamaan... Kyllä minä

sitten palkitsen vaivat... No, mikäs on, ettei haluta? Tule pois

katsomaan, onko tuossa läjässä kolmesataa. Kun antoivat minulle

niin paljon pikkusetelejä... Mitäs sinä sanot siihen, Hiili, jos

lähdettäisiin niinkuin kaupungille ostoksia tekemään. Jos lähdettäisiin

sormusseppään... No, eikös tälle nuorelle herralle kelpaakaan

tupakkarahat? Vai eikös se vielä tupakoikaan? Eikös saa luvan olla...

Keskellä hänen puhettaan tuli Fredu arvokkaana kamaristaan, kaulukset

ja liinat kaulassa, kirjat kainalossa. Kauppias mittasi Fredua

kiireestä kantapäähän ja nauroi niin, että piteli vatsaansa. Fredu

astui loukkaantuneena läpi huoneen.

-- Minnekkäs se hämähäkinjalka nyt kammertaa? sai hän vihdoin suustaan.

-- Minä tarkoitan, että minne herra lyseolainen...?

-- Lupasin auttaa erästä toveria, sanoi Fredu arvokkaasti.

-- Eikös saa luvan olla paperossia.

-- Ei kiitoksia. Sen kieltää koulun laki.

-- Vai niin, vai niin. Helkkarin lainkuuliaisia poikia. Eikös tämä

toinen herra lyseolainen -- hän korosti molemmat viime sanat -- kanssa

lähde auttamaan toveria?

-- En! nakkasi Matti järkkymättömällä päättäväisyydellä vastaan.

Vaikka itse koulutunnit odottaisivat häntä sata kertaa, niin ei hän

nyt liiku minnekään! Kunhan ei vain Hiili rupeaisi pitämään tuosta

miehestä, kun sillä on niin paljon rahaa. Kyllä hän nyt vartioi täällä!

Kun karjanostaja huomasi, ettei hän pääse Matista, rupesi hän pitämään

pientä leikintekoa hänen kanssaan. Hän veti häntä perässään pitkin

lattiaa kuin koiranpentua, joka päristelee vastaan. Hiili katsoi heidän

mekastustaan oudon avoimin silmin. Vihdoin hän tuli väliin, sanoi, että

Matin täytyy lukea ja sai karjakauppiaan lähtemään kaupungille.

Oli suloista totella Hilliä ja olla hänelle mieliksi. Kuinka saattoikin

olla niin suloista ja onnellista! Rönkvistska ja Fredu jo nukkuivat ja

pari matkustajaa kuorsasi penkeillään, kun Matti yhä istui savuavan

kitupiikin ääressä kirjoittamassa. Hänen sormensa olivat musteessa ja

pöydälle oli mennyt mustetta, mutta Hiili puhdisti pöydän ja varoitti

vain päästämästä viholle. Hän seisoi korkeana Matin takana ja katseli

loistavin silmäterin, miten poika lopetti työtään. Poika käänsi

tuontuostakin silmänsä häneen kuin aurinkoon ja näytti iloisena ja

ylpeänä, että kirjoitus oli tullut kaunista. Hän uskoi myöskin, ettei

siinä ollut virheitä, ei ainakaan paljon.

-- Etkä sinä enää ajattele sellaisia, että lopettaisit koulun ennen

aikojaan. Sinusta tulee pappi!

Hänen kätensä oli pojan olkapäällä, tuttu poimu ulottui poskista leuan

alle, kasvot olivat hyvänä hymynä. Poika ei saanut sanotuksi ainoaa

sanaa, vaikka hänen mielensä oli täysi. Haikeat kyyneleet kirvelivät

rinnassa. Hän paneutui penkilleen ja katsahti vielä pari kertaa

puoliunessa Hiiliin, joka askarteli lieden ääressä.

Aamulla tuli hänelle hyvin kiire kouluun, sillä havaittiin kellon

käyvän väärin. Hän ei muuta ennättänyt kuin saada vaatteet ylleen.

Kun hän palasi välitunnille kotiin, oli Hiili poissa. Myrskyn jäljet

tuntuivat vielä ilmassa. Rönkvistska kiroili Hillin lapsellisuutta,

paukutti ovia ja puski kiukkuaan kaikkeen, mikä sattui hänen tielleen.

Matti ei uskaltanut kysyä, mitä oli tapahtunut. Senverran hän sai

selville, että karjanostaja iltayöstä oli tullut ponttooseen. Hän

saattoi siitä tehdä johtopäätökset ja hän joutui suunniltaan. Viha,

ikävä ja itsesyytökset tekivät hänet ihan kipeäksi. Miksei hän ollut

herännyt Hilliä puolustamaan, hän oli nukkunut samassa huoneessa ja

sallinut sen kaiken tapahtua! Hiili oli poissa -- senjälkeen oli

kaikki yhdentekevää. Hiili oli lähtenyt epätoivoissaan -- Matti

kierteli epätoivoissaan kaupunkia, haki häntä mielettömänä kaikkialta,

pihamailta, kaduilta ja toreilta. Hän istui koulussa poissaolevana,

tyrtyneenä kuin pölkky, tai levottomana, hiessä päin. Hän ei osannut

mitään. Mutta se oli hänelle yhdentekevää. Maailma oli käynyt autioksi

ja tyhjäksi.

Ensi ajan rouva oli ilman piikaa ja selitteli olevansa tyytyväinen,

että Hiili meni -- niin maailmaton palkka kun sillä oli ja niin hyvin

kun hän sitä piti, niinkuin mitäkin ryökynää ikään, ei koskaan sanonut

sille pahaa sanaa! Mutta joulun edellä, kun tuli vilkkaampi liike, otti

rouva taas maantieltä tytön ja hänen kanssaan he ensi päivinä olivat

kuin yksi sielu, mutta viikon lopulla olivat he täydessä torassa.

Kerrankin kuuli poika tällaisen keskustelun.

-- Jos rouva vielä minua lyö, niin kyllä minä näytän... Minä haen

poliisin ja ilmoitan, kuinka täällä myydään viinaa ja tapellaan niin

että...

-- Koskas sinä, lunttu, sen olet nähnyt? Mutta sinusta on nähty yhtä ja

toista... Ole sinä varoillasi, ettet istu linnassa vielä...

-- Minä menen pois tällaisesta paikasta, jossa ei saa rauhaa päivällä

eikä yöllä...

-- Se on oma syysi. Tässä on niin vähän työtä, ettei sinua tarvitsisi

pitää, jollet olisi ollut ilman paikkaa. Ja kuka sinua hätyyttää, jos

vain itse tahdot olla siivolla.

-- Senpätähden se toinenkin tyttö meni pois, ettei saanut rauhaa, kun

otatte kortteeriin sellaisia miehiä. Ja sitä tyttöä olette itse kehunut

ja muutkin ovat kehuneet.

-- Se oli niin lapsellinen, että teki tikusta asian.

-- Jaa minä en rupea olemaan nälkäpalkoilla. Ei näiltä tällaisilta

vierailta saa edes juomarahaa. Kerjäläisiä ovat!

-- Mene sinä vain minne tahdot, mutta sano minulle ensin, tunnetko

Verliinin Santraa? Ahah, jokos muoto muuttui! Se kävi tässä tänään --

se on liikkuva ihminen ja tietää yhtä toista. Se oli kerjännyt sinulle

kirstunrahatkin, kun lapsesi kuoli.

Rönkvistska nauroi, mutta tytöltä pääsi itku.

-- Sen se saikin tehdä, peijakas, kun toimitti minut sellaisen

roskamiehen pariin ja olisi vielä tahtonut naimisiin sen kanssa. Herra

jestas sentään, kuinka pahoja ihmiset voivat olla!

* * * * *

Tällaisessa ympäristössä kului suuri osa pojan kouluaikaa. Vasta

pariksi viime vuodeksi pääsi hän takaisin Eeva Snabbin luo ja sitten

alkoi koulussakin taasen käydä hyvin. Hiili oli painunut syvälle

kaikkinaisten muiden muistojen alle ja häntä hävetti ajatella häntä.

Häntä hävetti yleensä ajatella naista ja hän pelkäsi seurustella hänen

kanssaan. Hänen käsityksensä naisesta oli sellainen. Nainen oli hänen

tajussaan vaarallinen kuin itse synti.

Se kuuma, punainen vuo, joka taukoamatta kulkee kaiken elämän pohjalla,

oli varhain tullut hänen elämäänsä. Huolelliset vanhemmat, jotka

tahtovat säilyttää lapsilleen lapsuuden niin kauan kuin lapsuusikää

kestää, varjelevat heitä, tai valmistavat heitä hellävaroen siihen,

mikä on ihmisen elämässä keskeisintä. Mutta suurimman osan ihmislapsia

yllättää elämän salaisuus kuin varas yöllä, raakana, kuumana,

väkivaltaisena voimana. Tai näkevät he sen pienestä pitäen paljaana

edessään. Se elää kaikkien mielessä ja se liikkuu kaikkien kielellä, se

hallitsee ja täyttää kaikki mitä on tähtien alla.

Kun kesällä ollaan heinänteossa tai elopellolla, puhutaan "siitä

pojasta ja siitä tytöstä". Riihellä keskustellaan tansseista

metsätorpassa ja kuinka sen tai sen tytön on käynyt hullusti. Kun

kansakoulupojat välitunnilla kokoontuvat nurkan taakse, laulaa suuri,

ryysyinen poika heille laulua, jonka on oppinut tehtaan miehiltä ja sen

ääressä tirskutaan. Tuskin on poika päässyt rippikoulusta, kun hän jo

pyrkii tytön aittaan yöksi. Tai jos hän on kaupunkilainen, alkaa hänen

ajatuksensa askarrella laitakaupungilla ja hän pysäyttää naisen, joka

illemmalla yksinään liikkuu kadulla, ja pyytää saada saattaa kotiin.

Kun ylioppilas on juonut ja mekastanut, keikauttaa hän aamuyöstä lakin

niskaan, ottaa ajurin ja lähtee etsimään naista.

Kuuma ja kumma on elämän pohjavuo. Se hallitsee luontoa ja se hallitsee

häntä, joka sanoo itseään luonnon herraksi -- jollei hän hallitse sitä.

Paitsi Hiili-tarinaa jäi Matti Matariston mieleen muutamia muitakin

tarinoita -- niitä yksinäisiä tarinoita, jotka ovat kuin vedenalaiset

karit: niistä ei puhuta eikä niitä näy, mutta se ihminen muistaa ne,

jonka pursi on niihin kolahtanut.

Kerran oli hän kyntämässä riihipeltoa -- hän kävi aina lupa-aikoina

maatyössä --, kun hän äkkiä kuulee metsästä hätähuutoja. Hän ei

käsittänyt, mitä siellä oli saattanut tapahtua, mutta hän jätti auran

sarkaan ja läksi juoksemaan huutoa kohti. Hänen sisarensa Martta tuli

täydessä juoksussa ja itkussa häntä vastaan. Tytön hiukset olivat kuin

tappelun jäljeltä, hame revittynä. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

Hän oli ollut karjan kanssa ja poimi marjoja, kun äkkiä joku takaapäin

käy häneen kiinni, paiskaa hänet maahan ja painuu hänen päälleen. Hän

pelästyy, kääntyy ja näkee kartanon nuoren herran... Hän parkaisee ja

rupeaa huutamaan. Se peittää kädellään hänen suunsa tukkoon, suutelee

häntä niin, että tekee kipeää ja rupeaa haromaan hänen vaatteitaan. Hän

huutaa, hän potkii, hän lyö, hän puree hänen kättään, hän vetää häntä

hiuksista. Hän pääsee pystyyn -- mies vetää häntä suuttuneena tukasta,

hän juoksee, mutta mies tulee perässä ja huutaa ja toruu.

-- Sinä olet hävytön. Etkö sinä tiedä kuka minä olen! Kyllä minä sinut

opetan, etkö sinä ole se Matariston tyttö, kyllä minä... Ei, kuule nyt,

tyttöseni, tule tänne kauniisti. Ei sinun tarvitse pelätä, ei siitä

lasta tule. Minä annan sinulle rahaa.

Sinne jää herra aidan taakse, mutta nyt pelkää tyttö niin kauheasti.

Kun se lupasi tulla takaisin! Ei hän enää uskalla mennä lehmiä

noutamaan, se on niin väkevä...

Se roteva apuihminen, Manta, oli heillä työssä elopellolla. Hän

leikkasi kilpaa miesten kanssa ja pysytteli heidän joukossaan. Hänen

läpitunkeva äänensä kuului yli muiden. Hän nosti lyhdettä päänsä

päälle, nauroi ja sanoi, ettei koko kylässä ole sitä poikaa, jota ei

hän olisi saanut, jos olisi viitsinyt ottaa. Miehet mainitsivat jonkun,

jota ei hän olisi saanut. Hän nauroi ja sanoi, ettei koskaan olisi

viitsinyt olla mokomankin keuhkotautisen kanssa. Hänelle pitää olla

vereviä ja nuoria. Taas rehahtivat miehet puhumaan jostakin, joka ei

ole Mantan otettavissa.

-- Se on vielä ollut niin nuori, etten ole huolinut, sanoi Manta, --

mutta jahka se siitä miehistyy, niin pitää olla ihme, ellei tämä tyttö

saa.

Matti oli vainion toisessa päässä, mutta hän kuuli joka sanan ja tunsi,

että ne tarkoittivat häntä. Hänen viikatteenteränsä silpoi olkea kuin

kuumeessa ja maailma oli tulena hänen silmissään. Ja sinä iltana tuntui

hänestä siltä kuin Manta olisi likennellyt häntä, myöhemmin huomasi hän

sen selvästi ja eräänä lauantai-iltana, kun hän lojui saunanlauteilla,

hän hänet saavutti.

-- Vai se lyseolainen täällä onkin, se nuori pappi, sanoi hän ja oli

kuin äänestä olisi tiukkunut sulavaa voita. -- Ei minua tarvitse

ujostella, olen minä ennenkin nähnyt ihmisiä.

Matti pääsi alas, permanto huojui ja koko huone keinui hänen

astellessaan. Tajunnan ääni hänessä huusi yli veren kohinan: nyt sinä

hukut! Hän haki vaistomaisesti vaatteitaan penkiltä. Silloin hän kuuli,

kuinka nainen yhtäkkiä pudotti vaatteet yltään ja tuli häntä kohti.

-- Minä pesen selän, sanoi hän hiljaa ja siinä, että tämä aina

läpitunkevan huutavasti puhuva ihminen puhui hiljaa, oli sama

mahti kuin käärmeen äänettömässä, vihreässä katseessa, jolla se

pudottaa linnun puusta saaliikseen. -- Tämä saippua onkin niin hyvää

vaahtoamaan. No, istukaa tuohon nyt.

Matti tuli tajuihinsa ja juoksi, vaatteet sylissä, suinpäin ulos.

Nainen nauroi hänen takanaan ikäänkuin kymmenen harakkaa olisi

käräjöinyt yhdessä, mutta Matti suistui pensaikkoon, kosteaan nurmeen,

ja itki ja vapisi.

Hän oli ensimmäistä vuotta ylioppilaana Helsingissä. Heitä oli

aika liuta poikia kierrellyt katuja, noin vain ilman aikojaan. Tai

oikeastaan siksi, että he Osmolassa olivat syöneet munia kilpaa

ja nyt tarvitsivat liikettä. Eero Holm, medisiinari oli "johtanut

ekspeditsionia" ylös, alas katuja. Kello saattoi olla jonkin verran yli

yksitoista, kun he saapuivat Esplanaadille. Silloin huomautti Mataristo

-- yksi kilpasyöjistä, että hän jo haluaa nukkumaan. Eero Holm ehdotti

vielä repäisevää painia varmuuden vuoksi. Pari miehistä karkasi jo

kiinni toisiinsa, kun äkkiä heidän keskellensä ilmestyi tyttö. Hän

teki nuoren vaikutuksen, leveä hattu käherretyillä hiuksilla ja harso

estivät kasvoja näkymästä selvään. Hän oli tummassa puvussa ja rehevä,

vaalea nahkakaulus keikkui keveänä polviin asti. Hänen mukanaan tuli

hajuveden lemu.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän ruotsiksi ja kätteli tutunomaisesti poikia,

jotka paikalla olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. -- Kukas

herroista on lähettänyt minulle kirjeen? Kas, siinä kirjeessä oli, että

tavattaisiin täällä Espiksellä kello yksitoista.

-- Jahah, jahah, riensi Eero Holm sanomaan, -- minä, minä olen

lähettänyt kirjeen. Eikös neiti tunne minua. Kyllä me on tavattu.

-- Juu, juu, kyllä minä muistan.

-- Asuuhan neiti Pursimiehenkadulla...

-- Se tahtoo sanoa, minä olen asunut siellä, mutta nyt minä asun

Kapteeninkadulla.

-- Kuinka sillä neidillä on korea puuhka, tuli joku pojista sanomaan ja

yritti kietoa toista päätä kaulaansa.

-- Keneltä neiti on saanut sen?

Matti seisoi muiden takana. Ei hän mennyt piiriin tytön ympärille eikä

hän, kuten muut, hypistellyt hänen koristuksiaan. Mutta hän katseli

tyttöä kuin naulittuna, hänen kiepsauksiaan ja keikauksiaan, hän

kuunteli hänen omituista pientä nauruaan, hengitti hajuveden tuoksua,

joka huumasi ja inhotti -- ja tämä kaikki pani hänet vapisemaan.

-- Sinä senkin ilkiö, sanoi tyttö äkkiä ja läiskäytti Eero Holmia

puuhkallaan kasvoihin, -- annat minun tässä paleltua.

-- Ai, sinua palelee! Pojat, lämmitetään neitiä!

Eero Holm ja pari muuta poikaa kiersi kädet hänen ympärilleen ja

alkoi pyörittää häntä. Hän huusi, hän torui, hän tahtoi irti. Hänen

vaatteensa menevät pilalle, he saavat maksaa kaikki, jolleivät päästä

häntä irti -- repivät hänen vaatteensa! Pojat eivät totelleet ja

vihdoin lennähti tyttö kuin suuri, musta perhonen heidän käsivarsiensa

varassa ilmaan.

-- Pojat, pojat, poliisi!

Piiri hajaantui ja tyttö nieli kiukkunsa. Kun poliisia kuitenkaan ei

kuulunut, päästi hän irralleen suuttumuksensa. Kirjoitetaan hänelle,

vaivataan tänne eikä ole rehellisiä aikomuksia ensinkään...

Pojat purskahtivat nauruun.

Rehelliset aikomukset taitavat lähestyä tässä...

Esplanaadin poikki kulki verkalleen kookas, keski-ikäinen herra,

silinteri päässä. Tyttö hiljeni, nyökäytti päätään ja läksi häntä

seuraamaan. Pojat näkivät, että he käytävän päässä löysivät toisensa.

Matti rupesi hyvästelemään.

-- Ei, sanoi Eero Holm, -- nyt ei mennäkään kotiin. Noo, pojat, kuka

lähtee! Äh sinä! tuuppasi hän Mattia kylkeen, -- tulisit kerran

sinäkin! Kyllä sinä vielä ennätät olla pappinakin!

Hän vihelsi pitkään. Jostakin läksi liikkeelle ajuri.

Matti läksi yksin kotiin.

Siinä paikassa, missä hän sinä vuonna asui, oli kummallinen

palvelustyttö. Se tuli joskus hänen huoneeseensa ilman asiaakin ja

siistiessä huonetta oli sillä paljon puhumista. Matti koetti olla

poissa sen ajan. Se oli upeavartaloinen, Hiili johtui kaukaa mieleen

sitä katsellessa.

Kerran täytyi Matin pyytää tulta, kun huone tuntui kolkolta. Silloin

tyttö, kiskoessaan tuohta irti haloista, kertoi pahasti polttaneensa

käsivartensa.

-- Ei maisteri tiedä siihen mitään?

-- Olenhan minä sanonut, etten ole maisteri. En minä tiedä mitään.

-- Se menee niin itsestään, kun tässä viime vuonna asui maisteri. Rouva

käski panna saippuaa päälle, mutta se ei auttanut. Sitä kirvelee niin

kauheasti.

Hän työnsi hihan ylös, korkealle kyynärpäiden yläpuolelle, katseli

palanutta kohtaa hetken siinä polvillaan lattialla, mutta tuli sitten

pöydän luo, laskeutui nojaamaan pöytää vastaan ja piteli käsivarttaan

ylioppilaan edessä.

Matti humaltui, ja tietämättä mitä teki enempää kuin humalainen tietää,

kiersi hän kätensä tytön ympäri ja pusersi huulensa hänen rintaansa

vastaan. Humala oli silmänräpäyksessä ohi, hän paiskasi inhoten tytön

menemään ja läksi kävelemään. Vaistomaisesti haki hän syrjäkatuja ja

suuntasi askeleensa ulkopuolelle kaupunkia.

Hän ei kehdannut katsoa ihmisiä silmiin.

Mutta nainen oli hänelle peloittavampi ja vaarallisempi kuin koskaan.

Nainen on luonnon lähin liittolainen, naisen kautta se lähinnä pitää

ihmiskuntaa pystyssä. Niinmuodoin täytyy naisella aina olla mielessä

vangita mies. Sivistynyt nainen käyttää hienompaa tapaa, sivistymätön

raaempaa ja julkeampaa. Mutta kaikilla on sama pyrkimys. Ja miehellä on

mielessä vain iskeä naiseen -- hän on hänkin luonnon käskyläinen. Mies

ja nainen etsivät aina ja aina toisiaan lisääntyäkseen ja täyttääkseen

maata.

Nuori mies mietti näitä asioita alati. Hän palasi aina niihin, jos

välillä oli viipynytkin muualla.

Jumala lahjoittaa ihmiselle lapset -- niin opetetaan. Suureen pappilaan

lahjoittaa hän kymmenen lasta ja köyhälle juopolle saman määrän,

vaikka hänen pitäisi tietää, että he viimemainitussa perheessä tulevat

kärsimään. Hän on luvannut pitää heistä murheen -- mutta he tulevat

tautisina maailmaan, kituvat kurjuudessa ja päättävät ehkä päivänsä

vankilassa. Se on huonoa huolenpitoa. Ja Jumala lähettää lapsia

sellaisiinkin perheisiin, joissa ei heitä lainkaan haluttaisi. Mutta

isättömiä lapsia ei Jumala lähetä, vaan joku toinen. Paholainenko?

Sievistellen, kierrellen, kaarrellen koettaa ihminen ohjata lapsensa

salaisuuden eteen, jota ei hän itsekään ymmärrä, jonka edessä hän

seisoo avuttomana kuin lapsi ja on seisonut vuosituhansia.

Elämän punainen vuo käy herkeämättä läpi vuosituhansien. Iäti vehreä

luonto sysää sokeana itujaan kaikkialle, kun kevät tulee ja aurinko

alkaa lämmittää. Silloin versoo kaikki mikä on nuorta ja elinvoimaista,

vanhat, kuolevat puutkin suitsuttavat viimeisen mahlansa iduiksi.

Kaiken täytyy monistua, hedelmöidä. Siittämisen ja synnyttämisen tarve

täyttää taivaan ja maan välin. Elämänitujen antamisen vaisto hallitsee

kaikkea, mikä elää. Ihminen on samassa asemassa kuin kaikki muukin.

Hän on kuitenkin opettanut itselleen olevansa korkein luoduista ja

luonnon herra. Senkötähden että hän rakentaa asuakseen kiviröykkiöitä

eikä asu kuin muurahainen; senkötähden että hän on keksinyt

yhteiskunnan; senkötähden että hän pienellä osalla maapalloa on ajanut

läpi ulkonaisen yksiavioisuuden; senkötähden että hän samalla pienellä

osalla maapalloa on kehittänyt kulttuurin ja hermot?

Mutta hän, joka poliisivoimalla valvoo yksiavioisuutta, on

kulttuurikieleensä keksinyt sanoja sellaisia kuin "hääyö",

"kuherruskuukausi", ja hän lausuu ne punastumatta. Kun hän on viettänyt

häitä, lähtee hän valittunsa kanssa häämatkalle. Koko hääjoukko saattaa

iltamyöhänä asemalle. Hänellä on taskussa ensi luokan makuuvaunulippu

ja hääyön, laulujen ylistämän, odotus palaa hänen kasvoillaan. Nainen

seisoo, huntu kasvoilla, hänen rinnallaan. Hänellä on nyt lupa sen

naisen salaisuuteen, heillä on yhteiskunnan lupakirja, ystävät ovat sen

todistajina: menkää hääkammioon, lisääntykää ja täyttäkää maata!

Mutta kuinka moni on odottanut yhteiskunnan lupakirjaa, kuinka monelle

on yhteiskunnan määräämä hääyö ensimmäinen? Luonnon käsky on voinut

tulla paljon aikaisemmin, luonnon, joka sokeasti käskee monistumaan ja

hedelmöimään. Ja kuinka moni ylistettyjen hääöiden ihmispareista haluaa

totella yhteiskunnan määräyksiä, puhumattakaan luonnon tarkoituksista?

He eivät laisinkaan aina halua enentyä ja täyttää maata. He haluavat

humaltua ja nauttia.

Monien monituisten ihmisparien puolesta saisi elämä kuolla

sukupuuttoon. Ovela luonto onkin sentähden kätkenyt itunsa nautintoon.

Ja niin täytyy ihmisen nauttiessaan tahtomattaankin palvella

sitä. Ovela luonto on lisäksi kätkenyt syvimmän salaisuutensa

läpipääsemättömyyden verhojen taakse. Läpipääsemättömyys vetää ihmistä

puoleensa. Miljoonat ja miljoonat vaeltavat mykkien, liikkumattomien

porttien eteen, miljoonat ja miljoonat joutuvat kerran suurten,

hirvittävien kysymysten eteen.

Mistä ihminen tulee, minne hän menee? Miksi hän syntyy, elää, miksi hän

kuolee?

Ihminen ei jaksa viipyä näiden ankarien kysymysten edessä, sillä

hän ei saa niihin vastausta. Hän palaa maailmaan mykkien porttien

edestä, maailmaan, joka läähättää siitostarpeen, synnytystuskien,

elämäntaistelun ja kuolonkamppailun alla. Hän ei jaksa kantaa heikoilla

hartioillaan raskaita kysymyksiä, joihin on turhaa hakea vastausta --

hän tahtoo unohdusta ja nautintoa ilman vastuunalaisuuden tunnetta.

Hänelle ei anneta sitäkään, sillä häneen on istutettu _omatunto_

ikuisine ikävöimisineen, syytöksineen ja ristiriitoineen.

Siinä kohdassa pipliaa, missä puhutaan vedenpaisumuksesta, on kuva

hukkuvasta ihmiskunnasta. Ihmiset pulikoivat vedessä, käsiä ja jalkoja

nousee häviöstä taivasta kohti. Ihmisiä kapuaa puihin, kallioille,

vuorille. Miehet juoksevat vimmassa, naiset seuraavat pitkin, valuvin

hiuksin. Turhaa -- vedenpaisumus tulee!

Turhaa on ihmisen kysellä, turhaa taistella tulvaa vastaan. Elämän

punainen vuo tulee!

Pitääkö ihmisen säikähtää sitä? Pitääkö hänen kantaa omantunnonvaivoja

ja kitua vastuunalaisuudentunteessa, pitääkö ristiriitojen alituisesti

repiä hänen sisintään?

Luonto kylvää ihmiskunnan niinkuin metsän ja luonto itse harventaa

itseään, jos se on liian taaja. Se on kaikki niin yksinkertaista.

Ihminen on pantu lisääntymään -- muuta ei hän tiedä ja hän

täyttää tarkoituksensa, kun hän täyttää maata. Muuta ei hän tiedä

tarkoituksestaan.

Avuttomana seisoo hän keskellä luontoa, johon hänet on pantu, kuin

koppakuoriainen, jonka kulkija tallaa.