Eräänä sunnuntai-iltana saattoi Hannes Vaarnakoski Hiljaa kotiin
tanssiharjoituksesta.
Oli vielä liikkeellä väkeä, sunnuntaipukuisia työmiehiä ja
tehtaantyttöjä, jotka kävelivät verkalleen, harjoittaen pientä
liehittelyä, herrasväkeä, jotka olivat olleet vierailulla ja
palvelustyttöjä, jotka kiirehtivät kotiin joutohetkiltään. Raitiovaunut
huristivat ohitse tyhjänpuoleisina, elokuvateatterin edustalla oli
vielä tungosta ja soitto sekaantui katumeluun.
Taivaalla hehkuivat tähdet, henkien kuin janoiset huulet. Lumeton
pakkanen nipisteli korvia, telefonilankaverkko, joka jännittyi katolta
katolle, erottautui ohuessa kuurassa sineä vastaan.
Hiljalla oli vielä korvissa sadepisaroiden tanssin sävel ja
ajatuksissaan otti hän yhä askeleet ja teki liikkeet. Tanssi oli tänään
mennyt hyvin, kaikki olivat senjohdosta olleet hyvällä tuulella. Hannes
Vaarnakoski vain oli itsekseen hymyillyt ja vaiennut. Hiljalle tunnusti
hän matkalla, että tanssissa oli paljon toivomisen varaa. He johtuivat
puhumaan pukeutumisesta ja missä määrin luonne ilmeni ihmisen tavassa
sommitella lähintä ympäristöään: vaatteitaan. Keskustelu oli niitä,
joista Hannes Vaarnakoski niin paljon piti ja joita hän sai johtaa
mielensä mukaan.
-- Mikä vaatekappale teistä selvimmin kuvastaa ihmisen sisäistä
olentoa? sanoi hän vähän ennen kuin he tulivat Hiljan kotiovelle. --
Arvatkaapa.
Hilja vaihtoi puuhkaa korvalta toiselle ja mietti.
-- Miehellä se on kaulus, sanoi hän sitten. -- Ei minun tarvitse nähdä
muuta kuin kaulus -- onko se korkea vaiko matala, puhdas vaiko vähän
tahriintunut, vinossa vaiko suorassa, niin minä aavistan mikä mies on.
-- Ei. On parempi luonteenmittari ja sekä miehelle että naiselle
yhteinen, väitti Vaarnakoski. -- Mutta te yhä vielä tanssitte. Niin,
niin, siinä olisi ollut teille elämäntehtävä.
Hilja oli todella ajatuksissaan yhä jatkanut äänetöntä hyräilyä ja
keinuvia liikkeitään.
-- Hattu!
Vaarnakoski pudotti paperossinpätkän maahan, polki sen sammuksiin ja
otti kiinni Hiljan, joka oli joutunut pari askelta edelle.
-- Tekin kompastuitte siis siihen! Kaikki arvaavat aina hattua. Mutta
ajatelkaa nyt: hattuhan on kaikkein näkyvin kaikesta mitä ihminen
kantaa yllään -- siihen hän siis panee enimmin huolta...
-- Ja siinä hänen mielikuvituksensa ja yksilöllisyytensä siis enimmin...
-- Ei, ei ei, -- siinä mikä tulee julkisuuteen me emme uskalla olla oma
itsemme. Vasta siinä mikä ei näy, me olemme rehelliset...
Hilja vaikeni, katsahti häneen syrjästä ja kysyi varovaisesti:
-- Tarkoitatteko te sitten sellaisia vaatteita, jotka eivät näy...
-- En mitenkään. Tarkoitan kenkiä.
-- No mutta! Nehän ovat niin yksitoikkoiset, suutarihan tekee kaikki
samanlaisiksi, nehän ostetaan valmiina...
-- Topp, topp tykkänään -- niissä vasta vaihtelua onkin! ja Vaarnakoski
oikein lämpeni. -- On leveitä, jykeviä ja luotettavia, on siveellisiä
matalakorkoisia, on keikailevia korkeakorkoisia ja suippokärkisiä,
on rehellistä, lujaa nahkaa ja on väärennettyä kiiltävää. Soljet
puhuvat hyvin paljon naisen luonteesta. Mutta vaikkei näkisi kenkiä
edestäpäinkään, voitte takaapäin, vain näkemällä koron, päättää mikä
ihminen kulkee edessänne.
-- Sehän on kauheaa! pääsi Hiljalta. -- Kuljetteko te kaiken aikaa
tarkastelemassa ihmisten korkoja?
-- Kuljen.
-- Mutta tehän olette niinkuin mikäkin salapoliisi! Ihmiset astuvat
levollisina kadulla eivätkä aavista, että heidän takanaan kulkee mies,
joka urkkii heidän syvimmät salaisuutensa.
-- Minä opetan teidätkin. Se on intresanttia. Odottakaa nyt. Jos
teidän edessänne astuu siisti, halpa kenkäpari, sellainen persoonaton,
jommoisia ostetaan torilta, tiedätte, että edessänne kävelee
rehellinen, köyhä, työtätekevä ihminen. Petollinen, keikaileva
ihminen ei koskaan käy sellaisissa kengissä -- hän ostaa aina halpaa
tehtaantyötä eikä edes paikkauta kenkiään, vaan käy risoissa, korot
kuluneina ja lintallaan. Uskokaa minua: nuo kuluneet korot puhuvat
enemmän kuin asianomaiset huulet! Rehellinen luonne pitää aina
ensinnä huolta kengistään, siksi, että niitä vähimmin katsotaan ja
että niinsanoakseni on niiden kanssa rehellisesti kahdenkesken.
Epärehellinen, alhainen ja saita ihminen ajattelee: kuka niitä näkee!
Kun minun eteeni astuu hieno, nuhteettomasti pukeutunut ihminen, niin
minä aina ensinnä katson kenkiä. Ja jollei niihin ole pantu yhtä suurta
huolta kuin muuhun pukuun, tiedän, että edessäni seisoo teeskentelijä...
Aito naiselliseen tapaan teki Hilja paikalla johtopäätöksiä itseensä
nähden.
-- Kyllä minä sitten mahdan olla aika teeskentelijä...!
Vaarnakoski sivuutti ritarillisesti hänen huomautuksensa ja jatkoi:
-- Täällä hyvässä Helsingissä on esimerkiksi muuan indiviidi, teologian
ylioppilas, joka tuo Maaemon toimitukseen uutisia kotiseudultaan --
sellaisia, että se tai se opettaja siinä tai siinä iltamassa piti
pontevan puheen ja se ja se kuoro lauloi sen ja sen opettajattaren
johdolla ansiokkaasti sitä ja sitä. Joku lähettää hänelle tänne näitä
kallisarvoisia tietoja, hän antaa niille muodon, ja me koetamme
lyhentämällä ottaa niistä mitä voidaan ottaa. Tämä ylioppilas on
erinomaisen nuhteettomasti pukeutunut. Mutta kengät! Aina ne ovat
vinossa ja väärässä ja kärjet pyrkivät poimuissa ylöspäin. Annan pääni
pantiksi, että se on tekopyhä, epäluotettava olio...
-- Onko se Angervo? keskeytti Hilja ehdottomasti.
-- Tunnetteko te hänet!
-- Hss! kuiskasi Hilja samassa. -- Hän asuu tässä talossa. Hän käy
Matariston luona, joka asuu meillä...
-- Voin rauhoittaa teitä: hän ei tällä haavaa ole kotona, hän on
käymässä maalla. Toimitukseen tuli eilen uutinen, että hän on
pitänyt erittäin valaisevan esitelmän, jota kuunneltiin suurella
mielenkiinnolla. Uutisen lähetti tällä kertaa joku kansakoulunopettaja,
mutta minä olen varma, että Angervo itse oli sen kirjoittanut.
He olivat jo hetkisen puhelleet Hiljan oven edustalla. Kun he
huomasivat, että valoja alettiin sammuttaa portaista, sanoivat he hyvää
yötä ja Hilja juoksi ylös.
Talonmiehen vaimo odotti toisessa kerroksessa, seinään nojaten.
Hän vaikutti iloista taustaa vastaan, jolla pienet enkelipojat
pommittivat toisiaan ruusuilla, kuin möhkäle. Hiljalle oli, kuten aina,
vastenmielistä nähdä häntä ja hänen oli vaikea komentaa huuliltaan
kiitos, jonka lausua halusi siitä, ettei vaimo ollut sammuttanut ennen
hänen tuloaan. Kuinka hän aina vaikuttikin häneen kuin paha enne! Tällä
kertaa hän hymyili nöyrää, alakuloista hymyä. Hilja ehti sen nähdä,
vaikka hän juoksu jalan meni ohitse.
Hän oli ollut kauan poissa kotoa ja heitti kiireesti yltään
päällysvaatteet, rientääkseen huoneeseensa. Äkkiä astui Mataristo
ovesta ja pidätti hänet.
Hän oli niin laihtunut, että Hilja hätkähti. Vaatteet riippuivat hänen
ympärillään, kasvoilla paloi sairaan ruusunheleä puna, hiukset olivat
kasvaneet, parta oli sängellä, käsi joka lepäsi oven kääkässä, oli
valkoinen. Hilja huomasi tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta
ennenkuin hän ehti lausua sitä huudahdusta, mikä tunki tulemaan, alkoi
Mataristo jo nopeasti, lyhyin hengenvedoin sanella jotakin, jota hän
nähtävästi kauan oli valmistanut eikä kuitenkaan ratkaisevalla hetkellä
ollut muistamaisillaan.
-- Pyydän anteeksi... minä tahtoisin puhua... Eikö neiti Haapasella
olisi vähän aikaa?
Kaikki kauna, mikä Hiljaan oli jäänyt Mataristoa kohtaan, hävisi tämän
sairaan ihmisen edessä.
-- Tietysti minulla on aikaa, sanoi hän ystävällisesti, -- minä tulen
heti. Tai tahdotteko te tulla tänne minun puolelleni...?
-- Kiitoksia, sanoi Mataristo ja veri hohti entistä helakampana hänen
kasvoillaan. -- Minun on jo niin kauan pitänyt puhua. Olen pyytänyt
palvelijaa kysymään, mutta ehkei hän ole sitä tehnyt... tai ehkei
neidille ole sopinut...
-- Ei hän ole sanonut mitään. Hän on käynyt niin kummalliseksi,
valitteli Hilja. -- En minä ole tietänyt mistään. Ehkä teidän on
parempi olla pitkänänne. Minä tulen sitten teidän luoksenne.
Hilja ei mennyt syömäänkään, vaan seurasi paikalla Mataristoa hänen
huoneeseensa. Nuori mies kulki pitäen kiinni huonekaluista, putosi
heti vuoteeseen ja lepäsi siinä hetken ääneti, ikäänkuin tointuakseen
ponnistuksesta ja kootakseen itsensä uuteen. Hilja seisoi keskellä
lattiaa, miettien miten sairaan huononeminen oli saattanut tapahtua
tässä seinän takana ilman, että hän tiesi siitä mitään. Lamppu sihisi,
raitiovaunun kello kilahti kadulla.
Vihdoin alkoivat sanat putoella heidän välillään hitaasti ja
yksitellen, kuten vesi kourusta, joka on jäätymäisillään. Nuorukainen
puhui pakottamalla; oli kuin hän olisi pusertanut paisetta, joka on
kypsynyt yli aikansa ja jo myrkyttää ruumista. Hiljalta pääsivät
kysymykset ja huudahdukset hänen tahtomattaan ja tietämättään.
-- Minä pyydän teiltä anteeksi, sanoi Mataristo. -- Te ette ehkä
tiedäkään mitä minä olen tehnyt. Olen loukannut teitä. Ehkette voi
antaa anteeksi. Minä olen niin huono ihminen...
-- Ei, ei, ei...
-- Ette te ymmärrä, mitä minä olen teille tehnyt!
-- Mitä te olisitte voinut tehdä -- en minä mitään tiedä... Ette te
mitään ole tehnyt...
-- Te ette voi sitä kuulla...
-- Voin mainiosti. Sanokaa nyt vain.
-- Teidän äänenne on iloinen -- ette te aavista...
-- No mutta, sanokaa sitten...
-- Niin, minun täytyy. Minä sanon sen sitten... vaikka te suuttuisitte
kuinka. Ja teidän täytyykin suuttua niin, että ajatte minut talosta
pois. Minä sanon sen nyt: minä luulin, että te... silloin kun me olimme
kävelemässä, tahdoitte viekoitella minua rantaan... tiestä pois...
-- No niin...
-- Sitä varten, että saisitte...
-- No niin...
-- Kyllä te ymmärrätte minut!
-- En totisesti ymmärrä...
-- Te teeskentelette... te ette ole ymmärtävinänne. Oliko se sittenkin
teidän tarkoituksenne...?
-- Mikä... mikä?
Mataristo vaikeni ja jäi häneen tuijottamaan. Hilja näki hänen
kiihtyneet kasvonsa lampun valossa, joka kuvun alitse sattui suoraan
vuoteeseen. Hilja istui selin valoon eikä hänen kasvojaan voinut
täydelleen erottaa. Ne olivat hämmästyneet ja hiukan pelästyksissään.
-- Älkää kiusatko minua! pusersi Mataristo kähisten tulemaan. -- Oliko
teidän tarkoituksenne tuhota minut?
-- Tuhota teidät... Millä lailla? Oletteko järjiltänne?
-- Teeskentelettekö te noin taitavasti?... No, joko te nyt ymmärrätte?
Hiljan pää oli painunut alas ja kasvot vetäytyneet tummaan punaan.
Hänen mielikuvituksessaan häämötti jokin löyhkäävä pohjattomuus ja
hän olisi raivostunut mielettömyyteen asti, jollei Matariston sanojen
takaa olisi avautunut pohjaton kärsimys. Vähitellen nosti Hilja päänsä,
mutta hän katseli ympärilleen ikäänkuin tunteakseen ympäristöään ja
höpisi hiljaa, enemmän itsekseen kuin odottaen, että hänen sanoihinsa
uskottaisiin:
-- Minä menin kävelemään. Oli niin kaunista. Aurinko oli tullut... Olin
niin iloinen. En tietänyt...
Hänen avuttomuutensa valossa selveni Mataristolle syytöksen raakuus ja
mielettömyys. Hän kävi omissa silmissään törkeäksi rikoksentekijäksi ja
tuskan ajamana tarttui hän kiinni päähänsä ja suistui kasvoilleen.
-- Miksei tällaisia ihmisiä tapeta kuin metsän petoja! kuuli Hilja
tukahdutetusta. -- Mikseivät ne itse lopeta itseään? Miksen minä sitä
tee...!
Hiljan koko olento oli raukean tympeyden vallassa ikäänkuin häntä olisi
kohdannut halvaus. Hän pakotti itsensä menemään vuoteen ääreen ja
puhumaan tyynesti. Hän puhui ulkopuolelta itseään, puhui asioita, joita
ei sillä hetkellä jaksanut tuntea.
-- Te olette kipeä -- kipeälle annetaan kaikki anteeksi. Ei kukaan saa
häntä tuomita, ette tekään. Tyyntykää nyt, kääntykää tänne päin ja
kertokaa, kuinka te oikeastaan olette tullut näin kipeäksi.
-- Kun minä vain tietäisin, että te annatte minulle anteeksi,
tuskitteli sairas, -- kun kuulette kaikki. Minä epäilin teitä jo
silloin, kun te täällä hoiditte minua.
Hilja muisti hänen lyhyitä, outoja vastauksiaan ja hänessä alkoi jo
taasen kiehua.
-- Ja silloin kävellessämme minä koko matkan vaanin teitä.
-- Se ei ole totta! kiihtyi Hilja. -- Me puhelimme vapaasti kuin hyvät
tutut. Te petätte itseänne ja kaivatte esiin... inhottavuuksia, joita
ei ole ollut.
-- Jonkin aikaa minä sen kyllä unohdin, mutta...
-- Mutta miksi te sitten tulitte, jos luulitte minusta sellaista...?
-- Minä olin utelias. Tahdoin nähdä miten te menettelette.
Hiljan silmissä musteni.
-- Sanoinhan minä, äännähteli Mataristo taas ikäänkuin itsekseen, --
sanoinhan minä...
Hilja oli noussut. Hän likeni ovea ja huojui liikkuessaan kuin ihminen,
joka kantaa ruttoa ruumiissaan ja joka jonkin askeleen päässä kaatuu
kuolleena maahan. Hänen myrkytettyyn päähänsä välähti kuin viimeisenä
järjen säteenä entisiltä onnellisilta ajoilta muuan tajunta: se, että
tuo tuolla on toinen ruttoisa, vielä onnettomampi kuin hän.
-- ...ettette anna anteeksi, jatkoi Mataristo. -- Eihän sellaista voi
antaa anteeksi.
Kaksi kuolevaa ihmistä -- eivätkö he antaisi toisilleen anteeksi!
välähti Hiljan pakahtuvassa päässä ja hän sai kiinni tuolin selustasta.
Oli kuin joku olisi nostanut häntä, viileällä kädellä sitaissut otsaa,
kutsunut takaisin tajunnan ja käskenyt hänen puhua.
-- Täytyy voida, kaikki täytyy voida antaa anteeksi... Minä vain en
ollut ymmärtänyt, että tällaista saattaa tapahtua.
-- Jos te tuntisitte minun elämäni, millaisissa oloissa minä olen
kasvanut, kiirehti Mataristo sanomaan ennenkuin hän ehti mennä ovesta,
-- niin te ymmärtäisitte, te _ymmärtäisitte._
Sanojen takana tuntui suuri kärsimys. Hilja tajusi sanat sillä
oudolla osalla itseään, jonka vastakuluneet hetket olivat kutsuneet
esiin kaukaa hänen elämänsä tulevaisuudesta, muutaman kymmenen
vuoden takaa. Hän seisoi vanhana ihmisenä, jonka elämä on opettanut
kaikki ymmärtämään ja kaikki antamaan anteeksi, ja katsoi toisen
ihmisen menneisyyteen, hänen lapsuuteensa ja näki siellä jotakin
liikuttavaa ja avutonta, tuskan värinän lapsen suupielissä ennenkuin
se rupeaa itkemään. Hänestä kasvoi sillä hetkellä kärsivän äiti.
Silmänräpäyksessä, joka jännittyi läpi kokonaisen ihmisiän tuskan,
hän kohosi olennoksi, johon ei millään kärsimyksellä enää ole valtaa.
Silmänräpäys oli niitä, jolloin ihminen vihitään johonkin tehtävään,
niitä, joita ei hän koskaan unohda, jotka eivät koskaan uudistu, mutta
jotka hiljaisella palolla värisevät yli koko elämän.
-- Riisuutukaa, sanoi hän. -- Minä palaan sitten teitä katsomaan.
Samassa hetkessä, jolloin hän astui nuoruudenkotinsa asuinhuoneisiin,
palasi hänen nuoruutensa ja suuttumus leimusi roihuna. Häpeä poltti
häntä, viha söi häntä. Tämä on toki jo liikaa, tätä ei hänen ole lupa
sietää, hän ei enää kysy miten tuon ihmisen käy -- tulkoon hulluksi,
mutta hänen on poistuminen täältä. Hän saa ansiotansa myöten, jos tulee
mielipuoleksi, Hilja ei tunne vähintäkään sääliä!
Mielialat yöstä, jolloin hän oli häntä hoitanut ja kävelyretkestä
kumpusivat hänen muistoonsa niinkuin pyreet liejusta, johon on
poljettu. Hänen täytyi purra hampaat nyrkkeihinsä, ettei parkaisisi.
Hän kaivoi kämmenet silmäkuoppiinsa, jottei näkisi. Ulkonainen kipu
ei vienyt polttoa sisäisestä. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut
lihaa ja verta ja sitä olisi kierretty rautaisin hohtimin. Niin hän
taasen vietti yhden niitä hetkiä, joista me emme tiedä ovatko ne
kestäneet tunteja vaiko silmänräpäyksiä. Se oli mahdollinen äskeisen
hetken likellä siksi, että se oli aivan vastakkainen. Kohtalokkaat
ajankäänteet ovat joskus niin hedelmälliset.
Keskellä sitä, että Hilja soimasi itseään äskeisestä lempeydestään
ja halveksi itseään ymmärtämisestään ja anteeksiannostaan, kuuli hän
lakkaamatta sanat: jos te tietäisitte, kummoinen minun elämäni on
ollut, niin te ymmärtäisitte... te ymmärtäisitte...
Ja kuten viisas, harkitseva järki lopullisesti kumoaa
ajattelemattomuuden uljaat päätökset, niin Hiljassakin vanhan ihmisen
ymmärtämys sammutti nuoren loimun.
Hetken perästä astui hän, kädessä lautasellinen voileipiä, Matariston
huoneeseen. Hän oli niin kylmä ja järkevä, ettei hän tuntenut itseään.
-- Minä pelkäsin, ettette palaisi, sanoi Mataristo nöyrästi. -- Minun
onkin niin nälkä.
Hilja katseli kasvoja vuoteessa. Ne olivat syyttömän ihmisen. Hän oli
raivonnut syytöntä vastaan, hän tunsi sen selvästi. Mutta kuka sitten
oli syyllinen, kuka kylvi kärsimystä maailmaan?
-- Eikö Maali ole antanut teille ruokaa? kysyi Hilja tyynesti.
-- Ei nyt illalla. Hän on niin suuttuneen näköinen.
Silloin Hilja ajattelemattomasti antoi lupauksen, jota heti katui:
-- Minä tuon itse tästäpuoleen teille ruuan, niin tiedän, ettette ole
nälässä.
Mataristo nousi istualleen, Hilja asetti lautasen hänen syliinsä
peitteelle ja he söivät molemmat. Mielenliikutus oli kuluttanut heitä
ja ruumis vaati takaisin osansa. He eivät puhuneet, mutta Matariston
katseessa oli taasen nuoren rengin kiitollisuutta ja kunnioitusta
kartanonneitiä kohtaan.
-- Onko teidän parempi olla? kysyi Hilja vihdoin.
-- On. Minä olen nyt ihan terve. Näin hyvin en ole voinut moniin
aikoihin. Mutta minua ei koskaan olekaan hoidettu.
-- Kuoliko äitinne varhain? sanoi Hilja ajattelemattomasti ja huomasi
samassa silmänräpäyksessä sanoneensa jotakin, jota ei olisi pitänyt
sanoa.
-- Ei... mutta... taikka kuolihan hän.
-- Älkää kertoko, älkää kertoko! riensi Hilja sekoittamaan äskeisiä
sanojaan. -- Minä olen niin ajattelematon. Mitä se minuun kuuluu.
Antakaa te nyt vuorostanne anteeksi minulle. Huomenna minä käyn
tohtorin luona ja kysyn miten meidän on menetteleminen.
Hilja kokosi heidän tyhjät maitolasinsa lautaselle ja läksi viemään
niitä ruokasaliin. Hän palasi sanomaan hyvää yötä ja päätti heti
jättää sairaan nukkumaan, mutta Mataristo otti hänet vastaan pitkällä
kertomuksella.
-- Miksen minä sitä kertoisikin. Minä voin jo kertoa teille kaikki.
Te olette hyvä, jos kuuntelette. Minun äitini tuli mielipuoleksi. Hän
kuristi ensin pienen lapsensa ja sai siitä vankeutta. Hänellä oli vielä
silloin viisaitakin hetkiä. Ehkä hän olisi voinut selvitä, jos olisi
saanut hyvää hoitoa. Vankilassa tauti vain paheni.
Hilja seisoi kuin naulittuna. Kokonainen kuilu repesi taasen auki hänen
eteensä.
-- Hänet siirrettiin mielisairaalaan ja siellä hän alkuaikoina raivosi
niin, että täytyi pitää pakkopaidassa. Vähitellen hän rauhoittui. Isä
kävi jonkin kerran häntä katsomassa, kun ei meiltä ollut kovin pitkä
matka. Ei hän tuntenut isää. Kerran tuli kirje, että hän kaipasi
omaisia katsomaan. Lääkäri arveli taudissa tapahtuvan käänteen. Minä
olin juuri palannut koulusta lomalle ja isä otti minut mukaansa.
Se oli niin kesäinen päivä, minä muistan sen aina. Laitokseen vei
kaunis tie, koivuja kahden puolen. Me odotimme kauan puhtaassa,
valoisassa huoneessa. Vihdoin tuli lääkäri puhuttelemaan isää. Hän oli
ystävällinen, valmisti meitä tietämään, että äiti oli jonkin verran
muuttunut ja antoi ohjeita miten kohtelisimme häntä. Vähän ajan perästä
kuuluikin käytävästä askelia ja äitini astui sisään hoitajattaren
kanssa. Lihonut hän oli, en minä muuta muutosta huomannut. Hän ojensi
meille kätensä, mutta ei hän meitä tuntenut. Isä toi terveisiä kotoa,
työnsi minut esiin ja sanoi: "Eikö se nyt ole kasvanut. Se käy nyt
kaupungin koulua. Siitä tulee pappi. Tunnethan sinä sen, se on meidän
Matti." Äitini katsoi tiukasti, nähtävästi jokin muisto heräsi. Äkkiä
hän raivostui ja hyökkäsi kimppuuni. Minä kaaduin enkä muista mitään.
Hän oli aikonut kuristaa minut.
Senjälkeen minä pitkän aikaa sairastin ja minua veti pikkuveljeni
kimppuun aivan niinkuin äiti oli käynyt minun kimppuuni. Meitä täytyi
varjella jäämästä kahden. Sittemmin oli tauti poissa monta vuotta.
Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että minun täytyy kuristaa
itseni. Sinäkin yönä, kun te olitte täällä...
Hilja muisti kauhistuen hänen omituiset kädenliikkeensä.
-- Se tulee sairauden mukana, selitti hän ymmärtäväisenä, -- mutta
tästälähtien ei se enää saa tulla. Minä hoidan teitä ja te paranette.
-- Minä olen jo terve, kun te olette antanut minulle anteeksi... Näin
äitini silloin viimeisen kerran. Hän kyllä eli kauan, se tuli kunnalle
kalliiksi. Eihän meillä ollut varoja kustantaa häntä...
Pari kertaa muisti Hilja ehdottaa, että he jo panisivat levolle.
Mutta Mataristolle oli helpotus puhua ja Hilja viipyi hänen vuoteensa
ääressä. Kuilu aukeni aukenemistaan. Se johti syvälle ihmissielun
onkaloihin.
Kuinka vähän ne tietävätkään, jotka elävät kodeissa, isien, äitien,
aviomiesten ja lasten rakastamina ja suojelemina! Ulkona käydään
taistelua myrskyssä ja pimeässä. Huuto tunkee silloin tällöin
pimeästä kotiin ja lieden ääressä istujat säpsähtävät ja keskeyttävät
askareensa. Mutta huuto hukkuu yöhön ja häiriintynyttä työtä jatketaan.
Joskus koputtaa joku kodin ovelle ja matkamies astuu kynnykselle. Hyvä
jos hänelle hetkiseksi tehdään tilaa lieden ääreen. Pitemmäksi aikaa ei
tilaa riitä -- tilaa on vain perheen suljetulle piirille.
Jota enemmän kuilu avautui, sitä selvemmin Hilja tunsi syyllisyytensä
niihin nähden, jotka taistelevat suojelevien kotien ulkopuolella.
Sydämettömäksi ja tekohurskaaksi kävi hänen silmissään se maailma,
jossa hän oli elänyt. Tämän matkamiehen, joka sairaana on kaatunut
hänen ovensa eteen, ainakaan ei tarvitse laahautua pois yöhön. Sen hän
lupaa. Hän vie hänet lietensä luo, hän hoitaa häntä, kunnes hän tulee
terveeksi. Hän kantaa hänelle omin käsin ruuan, hän ei pelkää mitään
vaivoja, kunhan vain saa hänet paranemaan. Sen hän lupaa.
Oli jo aamupuolta, kun Hilja palasi huoneeseensa. Venetsialainen
maljakko kallisarvoisine muistokukkineen kimmelsi häntä vastaan.
Hetkisen hän seisoi keskellä lattiaa kuin huoneen lämmön ja muistojen
syleilyssä. Sitten hän raivautui esineiden lomitse ikkunan luo ja avasi
ruudun.
Oli aivan hiljaista. Kuura, kevyt ja tuuhea kuin home, mutta loistava,
verhosi seiniä, kattoja, pihan asfalttia, käsirattaita puukellarin
seinämällä, joihin sattui valo aukosta kivimuurien välissä,
telefoonilankoja ja piippuja katoilla. Tähdet läähättivät korkeudestaan
ikäänkuin tuntien sen maan tuskan, joka nukkui niiden alla. Pitkän
hetken viipyi ihminen ikkunalaudallaan, katsellen ylös tähtiin ja alas
maahan.
Kun Hilja vihdoin meni vuoteeseensa, tuntui hänestä kuin hän olisi
viime vuorokausien taitteessa käynyt vuosia vanhemmaksi. Hän ymmärsi
nyt enemmän kuin ennen. Hän ymmärsi, miksi Armas lähtiessään oli
tahtonut, että he kumpikin eläisivät niin vapaina. Kaukonäköisenä oli
hän tietänyt, että elämässä tulee eteen monenmoisia olotiloja, joita
ei edeltäpäin ole voinut aavistaa. Ja hän, Hilja houkkio, oli surrut
sulhasensa suurta, laajaa sydäntä.
Kyllä Armas oli ihana, kyllä Hilja häntä rakasti!