VI

Pienessä hotellissa Quartier Latin'issa on maisteri Armas Brede

vuokrannut parihuoneet. Toinen on niin pieni, ettei sinne mahdu paljon

muuta kuin leveä parisilainen vuode, toisessa on hyvä kirjoituspöytä

ja ikkunoista näkyy suuri katu, jolla liikenne hiljenee vain

lyhyeksi hetkeksi aamuyötä. Viidennestä kerroksesta ulottuu näköalaa

silmänkantamattomiin asti. Miljoonakaupungin elämä tykkii siellä

jännittynein hermoin, vaihtaen ääntä ja valaistusta vuorokauden aikojen

mukaan.

Viereisessä huoneessa majailee nuori nainen, joka silloin tällöin

soittaa ja laulaa. Ei hän soita hyvin eikä hänen äänensä ole mistään

kotoisin. Armas on siksi musikaalinen, että hän kärsisi siitä,

jollei tekisi työtä kirjastossa. Mutta Marie Leger on ihana nainen.

Pelkästään hänen pukujaan on nautinto katsella, sillä hän ymmärtää

värien musiikin. Hän käyttää rohkeita väriyhdistyksiä ja saa ne

ihmeellisesti sointumaan. He tapaavat usein hotellin lukuhuoneessa ja

heidän katseensa kohtaavat toisensa sanomalehden yli kuin sattumalta.

Mutta vaikea on pitää koossa ajatuksia, kun Marien leimuava hiusmätäs

kohoaa likeisyydessä. Hän värjää tukkaansa, se on selvää, ja taidolla,

kuten hän hoitaa pienintäkin yksityispiirrettä salaperäisen vetävässä

persoonassaan. Hän on arvoitus, sillä hänelle ei tule postia eikä hänen

luonaan käy ketään. Hänen kotinsa on Parisissa, mutta hän asuu täällä

kuin paossa. Pieni kassaneiti alhaalla antaa Armaalle nämä tiedot

ja lisäksi sen, että kaunista naistakin huvittaa pohjoismaalainen

oudonsointuinen nimi. Hän on kysynyt, mitä kansallisuutta monsieur

Brede on.

Armas ja Marie Leger eivät ole vaihtaneet ainoaa sanaa, mutta he

tuntevat selvästi yhteenkuuluvaisuutensa. Tämä on alkua yhteen niistä

suhteista, jotka voivat käydä kohtalokkaiksi, ja he seisovat molemmat

oudon odottavina sen edessä.

Pieni kassatyttö alhaalla ei ole hullumpi hänkään. Armas ostaa häneltä

vahatikut, tupakat ja usein näköalakortteja ja postimerkkejä. Siinä

saa Meriharjoitusta, sillä veikeä pieni parisitar ääntää äidinkieltään

erinomaisesti. Armas on tieten tahtoen painanut Hiljan kuvan syvemmälle

mieleensä. Hän ei ole pannut hänen valokuvaansa pöydälleen vaan

lompakkoonsa ja hän ajaa ajamalla pois kaipauksen, kun se ensi aikoina

valtaa hänet. Hän oli todella niin hurmaantunut Hiljan kauneuteen,

ettei hän muuta tekisi kuin kirjoittaisi hänelle. Sellainen tietenkään

ei käy, kun on tullut Parisiin. Täytyy hyötyä sen suunnattomista

rikkauksista, täytyy päästä kiinni sen työiloon, sen taiteeseen, täytyy

päästä tuntemaan sen sydämen tykintää, täytyy sekaantua sen vereen.

Jollei sitä tee, niin ei ole ollut mitään asiaa Parisiin.

Hän ei vastaiseksi ole asettunut pensionaattiin siitä syystä, että

hän tahtoo olla riippumaton. Ja pensionaateissahan asuu miltei

pelkästään ulkomaalaisia. Hänellä on syytä olla tyytyväinen nykyiseen

elämänjärjestykseensä.

Hän juo aamukahvinsa pienessä "laiteriessa" vastapäätä hotelliaan ja

katselee siellä läpi lehdet. Vanhahko, ikävä emäntä tervehtii häntä

joka aamu idioottisella hymyllä ja alituisesti samoilla lauseilla:

"il fait beau temps aujourdhui." Tai: "aujourdhui il ne fait pas beau

temps." Tai: "il pleut." Mutta "laiterie" on likellä ja silloin tällöin

suikahtaa rouvan pieni tyttönen varkain huoneeseen. Ja se on oikea

parisilaislapsi. Miten niin ikävällä äidillä saattaakin olla sellainen

lapsi! Siinä elää jo iduillaan kaikki naisen keimailu, se osaa jo

käyttää silmiään, huuliaan, käsiään, se ravistaa ruskeita kiharojaan

kuin vallaton aro varsa. Se on pieni Madelaine se.

Armas ei ensin ole huomaavinaan, vaan päästää hänet likelle ja kutsuu

häntä sitten. Lapsi antaa vieraan ojennetun käden miltei hipaista

vaatteitaan, mutta pysyttelee viekkaasti tarpeellisen välimatkan päässä

ja seuraa vastustellen äitiä, joka vie hänet pois. Joskus, kun muut

vieraat ovat menneet, ja Armas yksin viipyy sanomalehtensä ääressä,

ei äiti karkota lasta huoneesta. Armas houkuttelee silloin hänet

polvelleen ja saa kuulla, että hän jo käy koulua, että heillä on lintu

häkissä, että hänen isänsä on poissa eikä koskaan tule, että he joka

pyhä käyvät kirkossa äidin kanssa...

Päivät viettää Armas kirjastossa. Siellä on lämpöinen, ylhäinen,

hiljainen sali, missä ihmisaivojen työ ja ihmisneron palo raskaina

elävät ilmassa, hedelmöittäen niiden työtä, jotka vuodesta vuoteen ja

vuosisadasta vuosisataan rientävät tänne tekemään työtä. Nahkaisista

kirjansiteistä leviää haju, joka on käynyt kirjastoille ominaiseksi

ja joka sekin on omiaan virittämään ihmistä työiloon. Armas käy

säännöllisesti kirjastossa, sitä vaatii tyydytyksen mielihyvä ja

se oikeuttaa viettämään illat vapaasti. Iltapäivällä tulee hänen

ylioppilaansa antamaan puhelutuntiaan, mutta sitten hän on valmis.

Hän heittäytyy kiertelemään katuja, solumaan siihen kohinaan,

suhinaan, sorinaan ja helinään, joka sinertävien, jättiläiskokoisten

sähkötähtien alla vuotaa ja rientää eikä yöksikään lakkaa. Hän katselee

ajopelejä, kun niitä toinen toisessa kiinni, satoja ja tuhansia,

vierii syyskirjavaan Boulognilaismetsään ja aurinko paistaa hevosten

kiiltävään karvaan, heliseviin valjaisiin, pyörien kieriviin kehriin ja

ennenkaikkea niihin rikkaisiin, hehkuviin ja loistaviin ihmisiin, jotka

vaunuissa lepäävät patjoihin nojaten... Hän sekaantuu ihmisjoukkoon,

joka nousee ylös teatterien kiiltäviä portaita. Naiset näyttävät

vaunuista astuessaan hienon, silkkisukkaisen, korkeakorkoisen jalan.

He ovat vaaleissa, untuvapäärmeisissä iltaviitoissaan salaperäiset ja

houkuttelevaiset. Ylhäällä eteisessä, sähkölamppujen alla, päästävät he

maahan pitsiliepeet, joita ovat portaissa varjelleet ja näkyviin tulee

valkoisia hartioita, paisuvia povia, ja tuntuu orvokin lemu.

Teatterin tai oopperan jälkeen mennään usein jatkamaan iltaa.

Suomalaiset pojat, jotka asuvat pensionaatissa, ovat joskus mukana.

Alussa menevät he salaa tytöiltä, joiden kanssa muuten tavallisesti

vietetään joutoaika, mutta sitten reipas maalarineiti Milja Malin

ilmoittaa tyttöjen kyllä tietävän mitä pojat heiltä salaavat. Eivät he

ole niin viattomia, että heiltä tarvitsisi mitään salata, he tahtovat

päinvastoin hekin oppia tuntemaan Parisin yöelämää: eikö mennäkin

oikein suureen tanssipaikkaan? Ja he menevät, paitsi yksi tytöistä,

joka on niin kristillissiveellinen, ettei häntä muka huvita... Uskokoon

joka tahtoo, ettei hän olisi yhtä utelias kuin muut -- mutta hän pelkää

mainettaan. Äh! Jolla ei ole rohkeutta kokea elämää, se pysyköön kotona

loukossaan kuin myyrä älköönkä lähtekö elämän kuohuvaan keskustaan,

Parisiin.

-- Mutta emme puhu tästä Suomessa, muistakaa se! kuiskaavat pienet

opettajattaret, kun sykkivin sydämin likenevät porttia, jonka päällä

palaa jättiläiskaari kirjavia sähkölamppuja.

Silloin Milja neiti nauraa ja vakuuttaa, että hänpä oikein julistamalla

julistaa kuinka huonoa elämää he Parisissa ovat pitäneet.

Tuo Milja ei muuten ole ensinkään hullumpi. Hän on intresantin

näköinen, Cleo de Merode-tyyppi, hiukset kiinnitettyinä pienille

palmikko kiehkuroille korvien kohdalle. Hän käyttää väljiä pukuja,

hän tietää, että hänen kauniit ruumiinmuotonsa niissä pääsevät

oikeuksiinsa. Hän on lukenut ja elänytkin paljon ja hänen kanssaan on

eritttäin hauska katsella taidetta. Hänellä on myötäsyntynyt vaisto --

hän ei koskaan iske harhaan. Tyttö paha on ottanut vaikean tehtävän:

hän kopioi Mona-Lisaa -- hän aikoo toistaa Mona-Lisan hymyn. Hänen ei

pitäisi kopioida, sillä hänessä on itsessäänkin luomisvoimaa. Armas

hakee hänet usein, kirjastosta tullessaan, syömään ja sitten he tekevät

kierroksen Louvren saleissa ennenkuin kumpikin taas ryhtyy työhönsä.

Helsinkiläisen professorin suosituskirje on avannut Armaalle

pari ranskalaista professorinkotia. Kerran viikossa niissä

tarjotaan kupponen teetä, herrat juttelevat haarallaan hauskoista

kirjallis-tieteellisistä asioista ja käyvät silloin tällöin naisten

luona, jotka istuvat pienen, hillityn, hienosti kalustetun salongin

patjoilla, kellertävän lampunvarjostimen alla. Joka kysymys, jonka nämä

naiset Armaalle tekevät, alkaa sanoilla: "joko te olette ollut..."

tai "joko te olette nähnyt..." tai "mitä te pidätte...?" Eivätkä he

laisinkaan odota hänen vastaustaan.

Kirkossa, jonne Armas mielellään menee lepäämään tai kuuntelemaan

musiikkia, tulee Hilja usein hänen mieleensä. Hän vaikuttaa kuin nuori

koivu pohjolan keväässä ja ehdottomasti aukeaa Armaalle muistojen suoni

ja heidän lyhyen kihlausaikansa hetket kumpuavat esiin. Ne ovat vain

mielialoja: he istuivat sohvassa ja valo ikkunoista vastapäätä kajasti

sinisillä huonekaluilla, marmorikasvoilla nurkassa ja tauluilla pitkin

seiniä... He olivat kävelemässä, maa oli heleän vihreä kuin Böcklinin

tauluissa ja taivas laulavan sininen... He olivat teatterissa ja

näyttämöllä liikuttiin ja huudettiin -- heille se oli jotakin kaukaista

ja mieletöntä, he tunsivat vain toistensa käsien lämmön ja suontensa

tykinnän...

Äkkiä vie nuori mies kätensä ristiin. Hänet valtaa tarve langeta

polvilleen ja puhua.

-- Hilja, minä rakastan sinua! Muistathan mitä me päätimme, kun sinut

jätin: että kumpikin eläisimme vapaina. Sinä et ole pikkumainen, sinä

ymmärrät minut. Minä olen maistanut maailmankaupungin elämää, mutta

usko minua: kaikki tuo tapahtuu ulkopuolella meistä. Sillä ei ole

mitään tekemistä hänen sydämensä valitun, hänen kotinsa ja muistojensa

kanssa. Hilja, minä ikävöin sinua, kukaan ei ole niin puhdas kuin sinä.

Minä juon sinua niinkuin janoinen, minä odotan kevättäni, jolloin

kokonaan saan sinut omakseni...

Ajatuksissaan vetää hän Hiljan syliinsä, lämpö hänen ruumiistaan

tulvii hänen ruumiiseensa. Vaalea pää on hänen rinnallaan, hiukset

sivelevät häntä... Ne ovat hienot kuin silkki, ei missään maailmassa

tapaa sellaisia hiuksia, ei Rubensin vaaleilla kaunottarillakaan. Hän

kiertää niitä käsiensä ympäri, hän avaa auki palmikon ja upottaa siihen

kasvonsa. Hän on hulluna onnesta... Eikö hän vieläkään saa Hiljaa

lämpenemään? Silmät ovat syvät ja uskolliset ja hymy on vakava... Niin,

niin, ole sinä vain oma itsesi, sinä olet niin pohjoismaalainen ja

puhdas. Minä opetan sinut rakastamaan riemulla... vielä kerran...!

Hän herää siihen, että kirkonpalvelija kullankirjaillussa puvussaan

tulee ja tömistää sauvaansa permantoon. Hän vaatii häneltä tuolirahaa.

Kotiin tultua kirjoittaa Armas Hiljalle pitkän, rakastuneen kirjeen.

Mutta senjälkeen painuu Hiljan kuva taas lompakkoon ja ikäänkuin

sulkeutuu se osasto hänen sielussaan, jossa Hilja asuu. Hän on taasen

Parisin oma.

Hänen työnsäkin sitäpaitsi vaatii sitä. Hän seuraa nyt ihmistä, jonka

jäljet johtavat kaduille, kapakkoihin, sairaaloihin, yömajoihin, jopa

vankilaankin. Se on heikko, lepertelevä humalainen, se on rukoileva

lapsi, se on katumusta tekevä syntinen. Laihana, risaisena, mustat

hiukset pitkinä hartioilla etsii hän kapakan yksinäisen nurkan

juodakseen itselleen unohdusta.

Mutta kohtalon väkivaltainen pitely pusertaa tämän ihmisen

sydäntuskista ilmoille runouden niin kirkkaan, herkän ja hehkuvan kuin

ihmekukat tropiikin taivaan alla.

Armas alkaa muuten pelätä, ettei työ valmistukaan kevääksi. Aiheen

muutos merkitsee niin paljon. Onneksi eivät esityöt mene hukkaan.

* * * * *

Pienessä kappalaispappilassa liikkuilee entinen kaunis Laina Haapanen

turvonnein huulin, turvonnein silmäkansin, miltei muodottomaksi

muuttuneena. Hänen hiuksensa ovat käyneet pieniksi ja niistä lähtee

kokonaisia tukkoja, kun niihin kajoaa. Varmaan hän tulee ihan

paljaspäiseksi.

Hänen on alituisesti nälkä, mutta kun hän näkee ruokaa, valtaa hänet

inho. Hänen ranteensa ovat jo ihan kuin luurangolla. Häntä vaivaa

ainainen pahoinvointi ja hänen unensa on kuin meritautisen horrostilaa.

Tämä asiaintila ei ole luonnollinen. Häntä ahdistaa painajainen ja

kuoleman aavistus seuraa häntä. Oikeastaan hän toivoo kuolemaa, sillä

hän on niin väsynyt, mutta samalla hän kuitenkin sitä kammoo. Hän on

vielä niin nuori. Ja hän on kuitenkin näin ruma. Hänen täytyy inhota

itseään. Eräänä päivänä hän otti pienen käsipeliinsä ja katsoi -- hän

pelästyi niin, että pudotti peilin.

Lääkäri arvelee, että tulee kaksoset. Mitään tietysti ei varmuudella

voi sanoa. Vanha ruustinna on ihan samaa mieltä ja miettii huolissaan,

miten hän ilmoittaisi Lainalle asian. Hän päättää valita valoisimman ja

otollisimman hetken ja olla hyvin iloinen.

He istuvat ruokasalissa, lapset leikkivät lattialla, äiti on silittänyt

ristiäispuvun ja neuloo kiinni pitsiä, joka on repeytynyt -- Toivo

tahtoo aina, että lapsi ristittäisiin niin pian. Isoäiti kutoo sukkaa.

Aurinko paistaa huoneeseen, jossa kaikki vielä tekee uuden vaikutuksen.

Huonekalut ovat ostetut pikkukaupungin parhaimmalta puusepältä ja ovat

persoonattomat ja epäaistikkaat.

Lapsilla sattuu tänään olemaan vastustamaton halu äidin helmaan.

Hymyillen yrittää äiti jo ottaa pientä tyttöään syliinsä, kun isoäiti

rientää väliin. Lapsi keksii sellaisen leikin, että juoksee salin

ovelta niin paljon kuin pääsee ja, heittäytyen äidin helmaan, nauraa ja

viskaa käsiään ylöspäin:

-- Ei, ei, ei, lapsi kulta! tulee mummo taas väliin, -- johan sinä

muserrat äidin. Hyppää mummoa vastaan!

Lainasta tuntuu kauhealta, etteivät lapset saa tulla hänen syliinsä

niinkuin ennen, ja hän silittää sitä hellemmin niiden päitä. Elli

kiertää väkivaltaisesti kätensä äidin kaulaan ja suutelee niin, ettei

siitä tahdo tulla loppua. Kirkas ilo loistaa äidin kasvoilla, mutta

mummo tulee taasen ja erottaa heidät.

-- Mitä sinä sanoisit, puhuu hän nauraen, jos niitä tulisikin kaksi!

Laina on itsekin sitä ajatellut, mutta kun toinen sen lausuu, kasvaa se

hänelle jo varmuudeksi ja hän painaa kätensä pitelemään rintaansa.

-- Niin, koettaa äiti veitikkamaisena jatkaa, -- ajattele kuinka

se sentään olisi hauskaa, jos niitä olisi kaksi! Ne menisivät ihan

samalla hoidolla ja ajattele: sitten kun ne tulisivat suuremmiksi ja

telmisivät... Se on sentään mukavinta kun lapset ovat yhdenikäiset, ne

leikkivät niin hyvin yhdessä ja kasvattavatkin toisiaan. Ajattele, jos

tulisikin kaksi poikaa!... Mutta rakas lapsi, mitä sinä nyt...

Laina putoaa tuolille ja vaikeroi vaikeroimistaan:

-- Minä en kestä sitä, en, en, en! Minä tiedän, että kuolen. Voi noita

raukkoja. Toivo menee varmaan uusiin naimisiin.

-- No niin, no niin, lapsi kulta, tämän sinä olet sanonut joka kerta

ja hyvin on aina käynyt! tyynnyttää äiti minkä jaksaa. -- Olisin minä

tietänyt, ettet sinä tahdo kahta, niin en olisi kajonnut koko asiaan.

Minun äitini oli aikoinaan niin iloinen, kun sai kaksoset.

-- Sen sinä, mamma, sanot minua lohduttaaksesi. Mutta siitäpä minä

juuri voin päättääkin, että niitä tulee kaksi. Se menee suvuttain sekin.

Joskus kun Laina on lepäämässä ja anoppimuori istuu kahden Toivon

kanssa, sanoo anoppimuori:

-- Toivo, katsokaa nyt sitten, että tulee vähän pitempi väli... Minä

olen hyvin huolissani Lainasta.

Nuori pastori nostaa iloisesti päätään kahvikuppinsa äärestä ja sanoo

säälinsekaisen ystävällisesti:

-- Kyllä Jumala tietää mitä hän antaa. Voi mamma kulta, mitä te

puhuttekaan. Kyllä Jumala tietää!

Toivo on iloinen, luottavainen, kuvankaunis nuori pappi.

Seurakuntalaiset pitävät hänestä niin, että rovasti ja muut herrasväet

jo laskevat siitä leikkiä. Hänen kotiinsa tulvii tuomisia tulvimalla.

Ei heillä suinkaan tarvitse leipoakaan kotona, nauraa tohtorin rouva.

Toivo pudottaa saarnansa tulemaan kuin koskesta, ei hänellä ole

mitään paperia, ulkoa sieltä vain tulee, ja itse itkien hän itkettää

seurakuntaa. Ja messuääni hänellä on niin muhkea, ettei pitäjässä ole

ollut sellaista sitten kuin Falander-vainajan aikana. Lukusijoilla

pastori laskettaa hauskoja, kansanomaisia pilapuheita ja naurattaa koko

pöytäkuntaa.

Kotonakin hän on iloinen ja hauska. Siitä vain hän suuttuu, jollei

ruoka aikoinaan ole pöydässä ja jos jokin on palanut pohjaan. Hän

pitää puurosta ja voi olla koko päivän puhumattomana, jollei puuro

ole ollut ihan kypsää, tai sopivassa suolassa -- pohjaanpalamisesta

puhumattakaan. Puuro on tuottanut Lainalle paljon surua, kun on ollut

huolimattomia palvelustyttöjä. "Toki nyt katsoisi, että hän sen puuron

saisi mieleisensä, vaikkapa kolme kertaa päivässä", sanovat uskovaiset

emännät, "kun ei maista väkeviä eikä edes tupakkaa." On se niinkin,

kyllä Laina sen myöntää, mutta kun pienet lapset huutavat, jää puuro

liedelle ja siinä se voi palaa pohjaan. Se on sentään mainio keksintö

se kattila, jossa ei pala pohjaan, sen he ovat saaneet ihan viime

aikoina.

Pitäjällä tiedetään pastorin maku ja pitoja valmistaessa otetaan se

aina erityisesti huomioon. Kun joku teurastaa vasikan, vie hän siitä

parhaimman kintun vähään-pappilaan ja kun vanha kalastaja talvella

saa mateita, tietää hän viedä ne kaupan siihen taloon, missä niihin

aikoihin on lukusijat, sillä pastori pitää mateista ja eritoten mateen

mädistä.

Hän on hyvä köyhille, kohtelee heitä ihan samalla tavalla kuin

rikkaita, eikä kahvipannu pappilassa koskaan ehdi jäähtyä. Pastori

vie risaiset, likaiset kerjäläisetkin saliin ja soittaa heille

urkuharmonilla kauniita, iloisia laulujaan. Ja hän opettaa aina, että

ihmisen jo täällä elämässä pitää olla iloisena ja tyytyväisenä. Vanha

rovasti on neljäkymmentä vuotta opettanut, että maailma on surunlaakso

ja että pelolla ja vavistuksella pitää ahkeroida autuaaksitulemista.

Se panee ihmiset vähän ymmälle, kun tämä nuori nyt käskee olemaan

maallisenkin vaelluksen aikana iloisena. Mutta kun hän hymyillen

taputtaa olalle ja katsoo koreilla, sinisillä silmillään, niin ei siinä

voi muuta kuin uskoa, että hän opettaa oikein.

Rouvaansa ja lapsiaan kohtaan hän on hyvä ja tasainen. Ei hän leiki

lasten kanssa eikä hän anna niiden tulla huoneeseensa tekemään

epäjärjestystä, sillä hän on järjestyksen ihminen, mutta kun hän on

ruokasalissa ja ne tulevat luo, niin hän ottaa heidät polvelleen

ja naurattaakin heitä. Kun Laina on terve ja kaunis ja he ovat

kutsuissa, menee hän mielellään hänen viereensä sohvaan ja osoittaa

omistusoikeuttaan. Hänellä on kaksi intohimoa: iloiset, hengelliset

laulut, joita hän laulaa harmonin säestyksellä -- pianoa ei heillä

ole -- ja hevoset. Hän viettää kaikki lomahetkensä tallissa, hän

johtaa itse hevosten ruokintaa ja seisoo vieressä, kun nuorta tammaa

harjataan. Hän on keväällä ostanut sen, se on erinomaista rotua ja sen

varsasta pitäisi tulla ihmeellinen juoksija. Hän odottaakin odottamalla

tuota varsaa, hän aikoo sen itse harjoittaa. Mutta sitten, sitten --

miten hän kestääkään kilpa-ajon kiusauksen!

Se on nimittäin hänen suuri kiusauksensa. Hän ei pappina katso voivansa

lähteä kilpa-ajoihin, ne ovat hänen tajussaan samassa maineessa kuin

kortinlyönti tai juominen, mutta hän seuraa tarkkaan sanomalehtien

tiedonantoja kilpa-ajoista ja tuntee nimeltä kaikki Suomen juoksijat

ja ulkoa niiden ennätykset. Yhteen aikaan hänellä oikein oli kirja,

johon hän merkitsi kaikki kilpa-ajoja koskevat seikat, omistaakseen

tiedot yhdessä koossa. Hän lähtee usein ajelemaan, ilman aikojaan

vain, mutta hänellä on siitä aina vähän paha omatunto, sillä kotona

vanhempien luona ajelemista sanottiin herrasväen joutavaksi ja

jumalattomaksi huviksi. Hän on sentähden iloinen, jos tiepuolesta tapaa

köyhän ihmisen ja saa komeasti ajaa sen taloon. Lainaa hän myöskin

kuljettaa uudessa, kauniissa reessä, johon mahtuu vain kaksi henkeä

ja jossa takana leiskuu punakukillinen, tupsulieve rekipeite, Lainan

ompelema morsiamena. Muuten pastori Lainan sairaana ollessa joka päivä

kävelyttää häntä ulkona. Lukemista ei hän harrasta, sillä saarnaaminen

sujuu häneltä mainiosti ilman muuta lähdekirjallisuutta kuin raamattu.

Sanomalehdet ja aikakauskirjat hän sensijaan lukee tarkkaan ja voi

tilata Lainalle joululahjaksi jonkin kaunokirjallisenkin teoksen, kun

arvostelusta sanomalehdissä on tullut vakuutetuksi siitä, että se on

kirjoitettu kristillisessä hengessä.

Pappilassa on joka päivä vieraita, ei herrasväkeä, sillä he kohtelevat

nuorta pastoria vähän olkainsa takaa, mutta muita pitäjäläisiä. Ei

heillä tarvitse olla asiaakaan, emännät vain "pistäytyvät" viemässä

rouvalle tuliaisia, kun pastori aina on ollut niin ystävällinen ja

pyytänyt käymään pappilassa. Sitten juodaan ruokasalissa kahvia ja

puhellaan harvakseltaan pari tuntia. Usein on emännillä mukana pieni

poika tai tyttö narskuvissa uusissa saappaissa tai kengissä. Häntä

kehoitetaan leikkimään pappilan lasten kanssa, mutta hänpä ei tahdo ja

kun äiti häntä toruu ja tuuppii, rupeaa hän lopulta itkemään. Sitten

hän saa jäädä seisomaan äidin helmoihin koko ajaksi.

Äiti saattaa kertoa kuinka tässä pappilassa aina on ollut lapsirikkaita

pappeja. Sillä, joka oli tässä ennen näitä, oli yhdeksän lasta ja sitä

edellisellä oli viisitoista, kaikki yhdestä rouvasta ja kaikki jäivät

eloon ja tulivat suuriksi.

-- Oliko heissä kaksosia? kysyy Laina kalpeana.

-- Oli, kahdet kaksoset. Ja niistä tuli niin pulskat ja samannäköiset,

ettei vieras tahtonut osata erottaa ensinkään.

Pastorska rupeaa voimaan pahoin ja jättää huoneen. Kun ruustinna hetken

perästä menee häntä katsomaan, makaa hän kalpeana sohvalla ja suuret

kyyneleet valuvat alas poskia.

-- Mamma, minä tiedän että kuolen... Toivo menee naimisiin. Hän unohtaa

minut pian, hän pitää enemmän tammastaan kuin minusta. Mamma muistaa,

että ottaa lapset. Minä en tahdo, että se vieras kasvattaa ne. Mamma

muistaa!

* * * * *

Parin kortin saavuttua aikaisemmin, sai Hilja Jenny tädiltä seuraavan

kirjeen.

Lapsi, rakas Hilja!

Täti on ollut vähän väsynyt matkan jälkeen, sentähden olet saanut

odottaa kirjettä. Sitäpaitsi olen tahtonut kirjoittaa Lainalle ja

mammalle pitemmältä. Mutta nyt on sinun vuorosi.

Kiitos kortistasi, rakas lapsi, mutta kyllä sinä saat kirjoittaa

kirjeitä ja kertoa tarkkaan kaikesta. Kun täti nyt kirjoittaa

sinulle pitkän kirjeen, niin sinä saat kirjoittaa kolme. Ja

muista kertoa kaikesta.

Kyllä täällä on kaunista, vielä näin myöhään on kuin meillä

syyskuussa. Ruusutkin vielä kukkivat, sillä ne kukkivat monta

kertaa vuodessa. Vuoret suojelevat tätä laaksoa, me emme tänne

näe lumivuoria, mutta niitä on kauempana. Tänne ei pääse kylmiä

tuulia, sentähden täällä vielä on niin kaunista. Eikä täällä

koskaan ole oikeaa talvea. Lumi sulaa heti. Me asumme kauniissa,

pienessä huvilassa ja minun huoneestani on balkongi ja minä

voin siellä istua ilman että panen huiviakaan hartioilleni. Se

rakas konsulinna kirjoitti Signelle, että me emme olisi liian

säästäväisiä ja me otimmekin oikein kauniit huoneet. Me näemme

pitkän kadun, joka on suurin koko kaupungissa, ja terveyslähteen

ja kaikki ihmiset, jotka kulkevat sinne juomaan. Signeä vaivaa

vähäverisyys, sentähden hän onkin niin pitkä ja hoikka. Minä

pidän hänestä hyvin paljon, hän on oikein hyvin kasvatettu.

En minä ensinkään kadu, että läksin hänen mukaansa. Minä tein

sen niin mielelläni konsulinnankin tähden, joka aina on ollut

minulle niin ystävällinen ja josta minä niin pidän, kun ei hän

voinut lähteä. Ja sitten minä täällä saan kuulla sitä kehuttua

berliniläistä saksaa. Mutta ei se ole ensinkään niin kaunista

kuin se mitä Rigassa puhutaan. Se on niin epäselvää ja sotkuista

ja teeskenneltyä. Minä olen tutustunut erääseen rouvaan, joka on

täällä kahden tyttärensä kanssa ja joka on Räävelistä. Meidän

täytyy välistä ihan nauraa, kun täkäläiset puhuvat. En minä

ainakaan aio opettaa sillä tavalla kuin nämä puhuvat. Mutta onhan

se hyvä, että senkin on kuullut.

Lääkärit ovat molemmat ystävällisiä ja herttaisia. Ylilääkäri on

niin kaunis mies ja niin luottamustaherättävä, että Signekin,

joka ei kärsi lääkärejä, sanoi, että hän paranee täällä.

Ylilääkäri esitti meidät eilen rouvalleen ja hän oli hyvin

herttainen ja käski meitä heille kahvia juomaan ja ehkä me

menemme. Hän on paljon vanhemman näköinen kuin hänen miehensä.

Ei minua vaivaa mikään, sanoi ylilääkäri, muuta kuin että hermot

tarvitsevat vähän vahvistusta. Joka aamu kello kahdeksan me

menemme terveyslähteelle, se on niin likellä, ettei sinne ole

kuin viisi minuuttia. Se näkyy meidän balkongille ja kaikki

ihmiset. Ylilääkäri sanoi, että se oli hyvin hyvä, että me

tulimme niin ajoissa Signen tähden, sillä se olisi tullut paljon

vaikeammaksi parantaa, jos se olisi ollut kauan. Ja minun

päänkipuni tulee hermoista. Minä pelkäsin, etten vanhoissa

vaatteissani olisi täällä tarpeeksi hieno, mutta eivät ihmiset

täällä käy ensinkään hienompina. Muuan nuori rouva täällä on,

joka herättää kaikkien huomiota. Hän olisi kaunis, jollei olisi

mätetty niin täyteen, ettei enää tiedä minkä näköinenkään hän

on. Ylilääkäri käski hänen paikalla ottaa pois kureliivin. Hän

on miehestään eronnut ja hirveän koketti. Minä oikein pelästyin,

kun hän yhtenä päivänä seisahtui puhuttelemaan Signeä ja Signe,

joka on niin lapsi, vain sääli häntä ja piti hänestä. Ehkä hän on

onneton, hän on joskus sen näköinen niinkuin olisi itkenyt. Mutta

kyllä minä kuitenkin koetan välttää, ettei hän tutustu meihin.

Signellä on sentään ikäisiä, kun on rouva von Rohden tyttäret, se

on se rääveliläinen rouva. Vanhempi tytöistä ontuu, se on niin

vahinko, ja nuorempi on kyttyräselkäinen. He ovat hyvin hyvästi

kasvatettuja. Me syömme samassa pöydässä kuin he. Täällä on kyllä

hyvä ruoka, mutta kovin nälkä tulee, kun päivällinen syödään

kello kaksi ja kahvi on juotu kello kahdeksan. Vastapäätä meitä

istui ensin eräs nuori saksalainen tohtori, joka oli rasittunut,

kun kirjoitti väitöskirjaansa. Hän oli sivistyneen ja hienon

näköinen ja hyvin kohtelias. Hän toi meille kerran ruusujakin

ja me otimme ne vastaan ja istuimme puhelemassa pitkän aikaa

penkillä terveyslähteen luona. Mutta sitten hän rupesi olemaan

kovin kohtelias Signelle, läksi kävelemäänkin hänen kanssaan, kun

Signen pitää kävellä eivätkä ne rääveliläiset tytöt jaksa. Minä

pyysin, että tohtori muutettaisiin pois meidän pöydästämme ja hän

syö nyt toisessa salissa. Minusta tuntui siltä kuin Signe olisi

itkenyt ensimmäisenä iltana, mutta ei hän sitä myöntänyt, kun

kysyin. Tätä sinä et saa kertoa kenellekään, et Elsallekaan. Minä

kirjoitin siitä jo konsulinnalle. Vastuunalaista on hoitaa toisen

tytärtä.

Minä olen ostanut sinulle kahvikupit, joissa on terveyslähteen

kuva. Sinun pitää sitten aina juoda niistä. Kyllä minun monta

kertaa on ikävä teitä kaikkia, mutta olen pannut huoneeseeni

teidän kaikkien kuvat. Täkäläiset tuttavani tuntevat teidät jo.

Rouva von Rohde puhuu aina vaan Hiljasta ja Armaasta ja ääntää

niin hauskasti teidän nimenne. Kerran minun täytyi viedä kuvanne

alas kylpyhuoneisiin, että kylvettäjättäret saisivat nähdä ne.

Siellä oli muitakin ja kaikki sanoivat: "reizend! wundervoll!"

Se on se kabinettikuva, jossa te olette yhdessä Armaan kanssa.

Mutta sinun pitää muistaa mennä Bredelle. Olen kyllä lähettänyt

heille kortteja, mutta sinä voit mennä viemään terveisiä. Lydia

tädille voit myöskin heti soittaa. Kerro Maalille, että minä

kirjoitan muistoon sellaiset ruuat, joita en tunne. Eilen oli

erinomaista puddinkia, minä otan tarjoilijatyttöjen kautta

selvää, kuinka se on tehty. Kerran kävin keittiössä ja hyvin

siistiä siellä oli, mutta ei sinne mielellään päästetä vieraita.

Täällä saa ostaa Edelweisskukkia, joita tuodaan vuorilta. Toisen

kerran, kun ei kirje ole niin paksu, lähetän sinulle. Sano nyt,

lapseni, oikein paljon terveisiä Armaalle Jenny tädiltä. Kyllä

sinun pitää oppia vähän keittämään, vaikka Armas sanookin, ettei

se ole tarpeellista. Jos sinä menisit keittokouluun, vaikka

ei niissä mitään opi. Muista sulkea ovet salin ja eteisen ja

ruokasalin ja eteisen välillä. Kierrä ne oikein lukkoon. Tottahan

ne saa lukkoon. Pidä nyt huolta siitä, etteivät ihmiset saa

mitään puhumista. -- Ajattele, kun se saksalainen tohtori tuli

hakemaan meitä ajelemaan. Näyttää melkein siltä kuin Signe olisi

tietänyt siitä. Hevoset ovat portaiden edessä, oikein vaunut ja

kaksi hevosta. Tohtori juoksi hakemaan matkakirjaansa, jonka oli

unohtanut. Sillaikaa kirjoitan tämän. Mutta minun täytyy lopettaa

eikä kirjeeseenkään menisi enempää. Ole nyt oikein järkevä tyttö

ja sano terveisiä kaikille ja muista käydä Bredellä. Voit kertoa

Maalille, että kaipaan kotikahvia. Täällä eivät anna kahvin

kiehua, se on ihan paksua ja kerma paljasta maitoa. Kirjoita nyt

sitten oikein pitkä kirje. Ja muista sulkea ovet. Täti suutelee

sinua.

Jenny tätisi.

P. S. Tulimme juuri ajelemasta. Oli kaunista ja hevoset lihavia.

Mutta en minä enää lähde ennenkuin konsulinna antaa luvan. Tämä

tohtori taitaa olla rikas. Kun me palasimme, istui rouva Rohde

penkillä tienvarrella ja katsoi meihin niin omituisesti. Hyvästi

nyt vihdoinkin. Kun ei kirje jo painaisi liian paljon, vaikka

olen kirjoittanut niin tiheään.

* * * * *

Maali, eli Amalia Sundqvist, kuten hänen koko nimensä kuuluu, viettää

päivänsä sillä alinomaisella kävelemisellä hellan äärestä vesijohdolle

ja vesijohdolta ruokasäiliöön ja nurkkakaapille, missä alimmalla

hyllyllä, kukillisen karttuunipoimunnan alla padat ja rautapannut

säilytetään -- mikä on hänen ammatilleen ominainen. Kun on saanut

käsistään harjan ja rääsyn, tulee ruuanlaitto ja astioiden pesu. Lamput

ovat täytettävät, puut kannettavat, villaiset vaatteet pestävät. Sitten

tulee taas ruuanlaitto ja astioiden pesu. Ja pienen lomahetken perästä

taas.

Näitä töitä tehdessä hän tavallisesti ei ajattele mitään muuta kuin

itse työtä, miten saa sen luistamaan ja mitä huomenna on tehtävä.

Mahdollisesti tulee mieleen mitä myyjättäret torilla ovat puhuneet:

hänen viereensä sattui viimein tyttö, joka rupesi valikoimaan paisteja

ja silloin myyjämuija häntä haukkumaan, että hän on sellainen, ettei

hänelle kelpaa mikään, hän ei saa mieleistään koko torilta, menköön

hiiteen ja olkoon syömättä! Kyllä niillä torimuijilla on suuta...

Toisinaan hän muistaa maidonjakajaa. Sekään ei ole ihka rehellinen.

Tässä eilen, kun hän antoi sille ruuantähteitä, meni se kuuntelemaan

ovelle, ettei herrasväkeä tulisi. Ikäänkuin hän menisi antamaan salaa!

Sitten se on ruvennut tekeytymään niin makeaksi, varmaan se pian

tulee lainaamaan rahaa. Ja tietäähän sen, että sitten ne ovat aina

lainaamassa ja pyytämässä. Hän vain ei anna sille. Kyllä sitä sitten

pääsisi irti rahoistaan.

Joskus muistuu mieleen kotimökki siellä maalla. Savupirtti se oli

ja penkillä nukuttiin. Mutta kyyneleet vain tahtovat tulla silmiin,

kun sitä ajattelee... Ei ollut talvella kenkiä millä mennä ulos.

Kirkkoonkin kun hän pääsi ensi kerran, lainasi äiti kylästä. Äiti

oli hyvä ihminen. Hän muistaa hänet ihan ilmi elävänä, kuinka hän

kerrankin otti uutisleipiä uunista, taittoi lapsille kuumaa kakkua,

ravisti päätään, rupesi itkemään ja sanoi: voi, voi, mimmoista

tämän vuoden leipä on!... He hävisivät sitten siitä pois ja hän,

vanhin, joutui lasta hoitamaan. Se oli kauhea se emäntä, kun se ei

antanut ruokaa. Koko päivän sai raahustella raskasta lasta ja istua

kuumassa peräkamarissa sitä heijaamassa. Ja aamulla ajettiin neljältä

ylös lypsämään lehmiä ja viemään niitä metsään. Kun hän oli niin

unissaan, ettei tahtonut herätä, löi emäntä sillä mikä vain sattui

olemaan kädessä, miesten eväskontilla tai kerrankin patakoukulla...

Ja ruokapalkalla hän siellä oli eikä saanut vaatteitakaan päälleen,

kopposissa läksi uuteen paikkaan marraskuun ensi päivänä, kun jo

maa oli roudassa. Niin sitä köyhää pidellään... Hän itkee sitä

ajatellessaan ja alkaa vihdoin hyräillä. Ensin se on jotakin

laulunpätkää, sitten siitä tulee virsi ja lopulta hän muistelee tuttua

kirkkoa, jonne hän aina kiiruhti saarnatuolin alle. Joskus, jollei

päässyt ajoissa lähtemään kotoa, oli joku ehtinyt asettua hänen

paikalleen. Kyllä silloin olisi tehnyt mieli ajaa se menemään! Se oli

kuin olikin paras paikka koko kirkossa. Siitä näki koko kirkon ja

alttarin ja vaikkei pappia näkynyt, niin kuului saarnasta joka sana.

Jos kappalainen sattui saarnaamaan, niin hänellä olikin niin huono

ääni, ettei sitä joka paikkaan kuullut... Unissaan näkee Maali usein

kotipitäjän kirkon ja astelee, yllä vastapesty pumpulipuku, päässä

valkoinen liina, tietä läpi ruisvainioiden, joista pilkottaa sinisiä ja

valkoisia kukkia. Takana jyrisevät rattaat ja tomupilvi tupruaa ilmaan:

hevosmiehet tulevat ja ajavat jalkaväen tiepuoleen...

Mutta viime yönä hän näki hullua unta. Hän oli silloin taas

olevinaan kaupungissa. Keittiön seinällä oli kävelevinään kaksi

torakkaa -- vaikkei heillä toki ole yhtään sellaista -- ja hän sai

tulitikkulaatikolla murskatuksi toisen. Mutta toinen pudotti itsensä

alas eikä hän saanut sitä kiinni ja se hävisi, vaikka hän kuinka koetti

sitä hakea. Unikirja ei tiedä mitään torakoista, mutta hänen unissaan

kaikki sellaiset ovat tietäneet tautia. Kerrankin hän unissaan näki

hiiren ja vaikka hän potkaisi sen kuoliaaksi, niin hän senjälkeen sai

sen pahan paiseen, joka piti häntä liikkumattomana toista viikkoa,

kun se niin rupesi vihoittelemaan. Kun tohtorin Emma näkee hämähäkin,

niin se on kuolemaksi, mutta hänen unissaan se on vain harmia. Emmalla

onkin lainassa hänen toinen unikirjansa. Se on parempi kuin tämä, mikä

hänellä on kotona.

Missä ihmeessä Hilja kävi sinä iltana, kun viipyi niin kauan poissa,

että hän jo tuli aivan levottomaksi...? Kyllä hän kaukana kävi, kun

hänen helmansa ja kenkänsä olivat sellaisessa siivossa. Ja mistä hän

Matariston sai seuraansa? Eivät he lähteneet yhdessä kotoa, sen hän

tietää, mutta olivatkohan he alunpitäen sopineet, että tapaavat, vai

tapasivatkohan he sattumalta?

Pian saa Maali selville, että heillä mahtaa olla jotakin yhteistä,

sillä herra pyytää häntä kysymään, saisiko hän puhutella neitiä. Herra

makaa jo taas päiväkaudet sängyssä -- Maali ei voi uskoa, että hän on

kipeä, kun hän on niin terveen näköinen, ja häntä harmittaa suuresti.

Johan nyt hän rupeaisi pyytämään Hiljaa mokomankin vuoteen ääreen --

ei, kyllä hän saa sitä odottaa!

Mutta eräänä päivänä, kun hän menee täyttämään lamppua Matariston

huoneeseen, tapaa hän Hiljan istumassa vuoteen ääressä ja molemmat

karkaavat hänen tullessaan erilleen ja lakkaavat puhumasta. Hän ehtii

vain nähdä, että Hilja on tulipunaisena kasvoiltaan ja itkettynyt. Hän

pudottaa oven kiinni perässään, jääköön lamppu täyttämättä -- olkoot

siellä, häpeämättömät! Maali tulee keittiöön ihan hämmästyksissään.

Häntä harmittaa tämä sanomattomasti ja hän näyttää sen sekä Hiljalle

että Mataristolle... Hilja saisi edes tulla hänelle puhumaan

asioistaan niinkuin ennenkin. Mutta mitä vielä! Hän asuu vähitellen

kokonaan Matariston huoneessa. Kaupungista tultua hän ensinnä

koputtaa hänen oveensa, käsitöineen hän istuu siellä, ja kun Maali

siistiää, niin hän rientää sinne ikäänkuin vartioimaan. Lääkärinkin

hän nykyään vastaanottaa ja mittaa kuumeen. Jos ruustinna ja Jenny

neiti tietäisivätkin! Aijai, he tulisivat vähän äkkiä kotiin. Ja entä

sulhanen!... Hiljan kasvot ovat kyllä viattomat, hän katsoo välistä

niin kauniisti, että Maali jo on rupeamaisillaan hänelle puhumaan,

mutta sitten hänen sovinnollisessa mielessään äkkiä tapahtuu käänne ja

hän päättää, että tulkoon Hilja puhumaan, se on hänen asiansa. Hänen

pitäisi tietää, ettei tämä tällainen sovi! Mutta Hilja ei puhu mitään,

hän liittoutuu yhteen Matariston kanssa ja he käyttäytyvät ikäänkuin

eivät huomaisi Maalin pahaa tuulta ja ikäänkuin ei Maalia olisikaan.

No, kyllä hän nyt on paljon nähnyt eläessään, mutta ei tällaista

unissaankaan. Tätä se uni tiesi, nyt hän sen ymmärtää. Jopa piti tulla

harmi, ihanhan se vie ihmiseltä ruokahalun ja kaikki!