IV

Rouva Forsberg sallii taasen auliisti pitää tanssiharjoitukset

tilavassa salissaan.

Pöydät ovat nostetut syrjään, tuolit ja kukkatelineet nurkkiin,

täti Forsberg soittaa, neiti Höök ohjaa ja kahdeksan tyttöä hyppii

lattialla, avuttomasti oikoellen käsiään, töytäten toisiaan vastaan,

niiaellen, ponnistellen varpailleen ja lopulta töksähtäen takaisin

jaloilleen. Neiti Höök on suurikasvuinen, jo harmahtava nainen,

vaatteet ovat muodikkaina ja ruumiinmukaisina piukan korsetin päällä.

Hänen liikkeensä ovat vielä kauniit ja tottuneet, hän näyttää tytöille,

hamettaan nostaen kuinka askeleet, koukistukset ja hyppäykset ovat

tehtävät. Hänellä on hieno, silkkinen alushame, joka liikkuessa

kahisee, kiiltonahkaiset, korkeakorkoiset avokengät ja ranteilla pari

kultarengasta, jotka helähtävät vastatusten. Tytöt ovat raskaissa,

ainaisesta sateesta kastuneissa kengissään, hyppiessä hulmahtavat

vaatimattomat alushameet ja huoneen ilmaan tulee vähitellen hiestyksen

ja kosteiden vaatteiden hajua.

Soittaessaan osoittaa rouva Forsberg tahdin tuskallisen selvästi,

näpäyttäen koskettimia päättäväisesti kuin pienillä puuvasaroilla.

Vähitellen osaa hän nuotin jo ulkoa ja voi kääntyä katsomaan taakseen,

miten tanssi edistyy. Kääntyessään näpäyttää hän kyllä syrjään, mutta

ei hetkeksikään hämäänny tahdista, vaan jatkaa kuten tanssijatkin.

Heitä on:

Britta, hoikkavartaloinen, punertavatukkainen, teerenpisamainen rouva

Forsbergin nuorin, jolla on sukunsa komea nenä ja silmät kaukana

toisistaan. Keväällä hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, häntä pidetään

koulussa varsin etevänä, hän on esiintynyt sekä konventin lehdessä että

koulun iltamissa. Hän tietää etevyytensä ja pitää siitä kiinni, paras

on, ettei kukaan pyrikään hänen ohitseen. Opettajat suosivat häntä

erityisesti ja kohtelevat häntä miltei kunnioituksella. Hän on tullut

mukaan tanssiin sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse olla ensimmäisissä

harjoituksissa, koska hän helposti oppii tanssit. Hän haluaa näyttää,

että hän ensimmäisenä hallitsee senkin alan. Hän tahtoo aina olla

ensimmäinen. Ainoastaan kotiväellä on vihiä siitä, mitä tämä hänelle

maksaa, sillä vain he näkevät, että hän yökaudet lukee pysyäkseen

koulussa ylinnä muita. Vierailla ihmisillä on se käsitys, että hän

pitää lukujaan leikintekona.

Anni Koskinen, Aarne Koskisen sisar, luokkaa alempana kuin Britta,

on tumma, helakkaihoinen, kiharatukkainen ja punahuulinen, kuten

velikin, mutta ei hajamielisen enempää kuin etevänkään maineessa,

vaan päinvastoin laiskalukuinen ja silminnähtävästi käytännöllinen.

Hänelle on ihan selvänä, ettei hän jatka lukujaan, hyvä kunhan pääsee

ylioppilaaksikin. Hän on iloinen ja vilkas, ei koskaan puhu pahaa

ihmisistä ja toverit pitävät hänestä erittäin paljon.

Kaino Autere tanssii ensi kerran mukana, sillä hänen äitinsä,

leskirouva, on vasta muuttanut Helsinkiin. Rouva Forsberg on joskus

tutustunut häneen maalla, he ovat silloin löytäneet tuttavapiiristään

samoja henkilöjä ja nyt Kainon lähtiessä Helsingin huveihin, on äiti

pyytänyt saada uskoa hänet rouva Forsbergin turviin. Hän on vaalea

ja pehmoinen, tukka loisteettoman keltainen, iho puhdas, silmät kuin

lemmenkukat. Hän nauraa usein, itsekään aina tietämättä miksi, ja

hypistelee kahta kiharaa otsallaan, jotka riippuvat niin syvälle

alas, että silmät ovat vaarassa. Nämä kiharat eivät ole luonnollisia

eivätkä käherrysraudalla tehtyjä -- ne siliäisivät heti, jollei

tyttö alituiseen kiertäisi niitä sormiensa ympäri. Hänen pukunsa

on tuskallisen uusi ja muotilehden mukainen. Muuten hänessä kaikki

muukin on kehittymätöntä. Hän on kyllä kirjoittautunut juriidiseen

tiedekuntaan ja kuunnellut pari luentoa, mutta enimmäkseen hän istuu

kahvilassa ja kävelee kadulla. Milloin hän saattaa kotiin jotakin

tyttötuttavaa, milloin saattaa joku poikatuttava kotiin häntä. Hän on

maalaisen tuore, välitön ja pirteä.

Sitten on Elma Vaurio, ehkä tunnetuin Helsingin kuvaelmatytöistä ja

aikoinaan kaunein. Hän on todella kuin madonna, niin puhdaspiirteinen,

eheäihoinen ja kainosilmäinen. Hänen ruskeat, pehmoiset hiuksensa

jakautuvat kahden puolen päätä, hampaat loistavat kuin kuvalla

saippualaatikon kannessa, missä tyttö istuu kukka kädessä ja näyttää

helmenpuhtaita hampaitaan ja valkoista poveaan. Hänen ruumiinsa on niin

täydellisen kaunis, että taiteilijatkin yhteen aikaan hakivat asiaa

pankkiin saadakseen häntä katsella. Kaksi kertaa hän on ollut kihloissa

ja kihlaus on mennyt rikki. Hänellä on toimi pankissa, hän pukeutuu

erittäin aistikkaasti ja hänellä on vieläkin paljon ihailijoita. Ennen

tämä kaikki häntä huvitti. Nyt ei enää huvita mikään. Hänellä on ikävä

huveissakin ja hän menee mukaan tottumuksesta ja sentähden, ettei

saa kieltäydytyksi, kun rouvat selittävät, että hänen läsnäolonsa on

välttämätön ja nuoret herrat kohteliaasti tulevat pyytämään. Hän pitää

hyvin nuorista, kauniskasvoisista herroista.

Tyyne Leinonen on pirteä tyttö, käy voimistelukursseilla ja

valmistautuu opettajattareksi. Hänen kasvonsa ovat talonpoikaisen

kulmikkaat, tukka koruttomana sykkyränä kuin kansanopistolaisella, hän

ei ole kaunis, mutta hänen pienet silmänsä tartuttavat iloisuudellaan

ja kun hänet pukee, tulee hänestä soma. Hän on kuin vilkas orava, joka

hyppii oksalta oksalle. Kaikki hänestä pitävät ja iloisuus kulkee hänen

kintereillään. Hän käyttää usein kansallispukua. Hän ei mielellään

salli, että tullaan saattamaan kotiin illalla ja hän pysyy hyvin

lujasti periaatteissaan. Pitää kasvattaa miehiä siihen, että he eivät

saa häiritä naista kadulla. Se on sivistyneiden naisten tehtävä. On

hänelle sattunut yksi ja toinen seikkailukin. Kerran esimerkiksi antoi

hän sateenvarjollaan korvapuustin herralle, joka kello yhden aikaan

yöllä kävi kiinni hänen käsivarteensa. Herra suuttui silmittömästi

ja tytön olisi voinut käydä huonosti, jollei olisi sattunut tulemaan

ihmisiä.

Meri Nikkilä on taiteilijan tytär. Hänen nimeään ei lueta Meeri, vaan

Meri, sillä hän on saanut nimensä meren mukaan, jota isä rakastaa.

Isä ja äiti elävät erossa, toinen tytär on äidin luona, toinen

isän. He eivät koskaan näe toisiaan. Isä jumaloi tytärtä ja tytär

isää. Isälle tulee joskus säännöttömyyden aikoja ja silloin ovat he

molemmat hyvin onnettomat. Toimeentulokin on silloin vaikeaa. Meri on

ihastunut teatteriin, jo pienestä lapsesta hän on näytellyt kaikki

mitä teatterissa on nähnyt ja odottaa kiihkeästi hetkeä, jolloin

pääsee teatterikouluun. Hän on sorjaliikkeinen, tumma, haaveellinen

tyttönen, hiukset kahdella pehmeällä palmikolla niskassa, silmät täynnä

tuskan aavistusta ja ilon ja elämän odotusta. Hänen pukunsa ovat aivan

erikoiset, sillä ne tehdään isän omien piirustusten mukaan ja isä itse

valitsee niihin värit. Pikku Merin silmät ovat olleet heikot, sentähden

ei hän ole voinut käydä koulua loppuun ja sentähden hän on jäänyt ilman

tovereja.

Linda Kaisla on soma, vaalea tyttö ja muistuttaa Kaino Auterea,

vaikkeivät he ole vähintäkään sukua ja vaikka he näissä harjoituksissa

näkivät toisensa ensi kerran. Lindan isä on varakas maatilanomistaja,

heti joulun jälkeen lähetetään Linda pensionaattiin Schweiziin ja

nyt viettää hän muutamia viikkoja Helsingissä. Taipumukset eivät

vastaiseksi ole hänellä selvillä, hiukan hän on piirustellut ja

kaunokirjallisuutta hän lukee mielellään. Mutta voihan aina olla hyvä

oppia kieliä ja nähdä maailmaa. Linda on lämmin ja hyväileväinen

ja joka hetki seisoo hän käsi jonkun tytön kaulalla. Neiti Höök

erehtyy alituiseen hänestä ja Kaino Autereesta ja huutaa laulavalla

ruotsillaan: "vaalea neiti siellä... ei, ei, toinen vaalea neiti,

tarkoitan!"

Tänään on ensimmäinen harjoitus, jossa he kaikki ovat läsnä, sillä pari

kertaa on neiti Höök harjoittanut tottumattomampia. Elma Vaurio, Hilja

Haapanen ja Britta Vaarnakoski kyllä saavat tässä harjoituksessa kiinni

muut. Rouva Forsberg näppää vasaroillaan tuskallisen täsmällisesti,

yhtämittaa kääntyen pälyilemään tanssiviin, varsinkin tyttäreensä.

Neiti Höök merkitsee tahtia milloin päällään, suullaan, jalallaan,

tekee liikkeitä, huutaa, tuskastuu, leppyy. Vaaleita neitejä varsinkin

on vaikea saada oppimaan.

-- Ai-jai jaijai! ei kelpaa! ei, ei, ei! Koettakaa nyt olla vähän

kepeämpiä ja pehmeämpiä!... Pitääkö noiden käsivarsien nyt olla kuin

mitkäkin tikut! Sormet, sormet...! Enkö minä ole sanonut, että sormien

pitää olla näin!... Ah, te putoatte maahan kuin kivet -- muistakaa,

että olette sadepisaroita! Te kaksi alatte... kepeästi nyt...!

Kauniisti! No niin -- se meni vähän paremmin. Kädet levälleen nyt...!

Hyppäys... ympäri! Kädet kaareen pään yli...! Nyt tulevat seuraavat

sadepisarat... taas kaksi! Noin, noin... No nyt... te vaaleat neidit!

Sillä lailla harjoitusta jatkuu uudestaan ja uudestaan. Tytöt ovat

aikansa nauraneet, sitten käyneet varsin vakaviksi ja toiset ovat

lopulta aivan tuskissaan, mutta neiti Höök julistaa, että kaikkien

pitää rakastettavasti hymyillä yleisöä vastaan.

Niinkuin sadepisarat lankeavat maahan, joka sitä odottaa... kuivaan

maahan!

Hän tekee rohkean loppuhyppäyksen, kumartuu syli avoinna, toinen jalka

pystyssä, sinne päin missä kuvitellaan yleisön olevan ja hymyilee

haaveellisesti, vanhoin, kulunein kasvoin, ikäänkuin valmiina ottamaan

vastaan suosionosoituksia.

Mutta nyt hänellä jo on kiire, sillä hänellä on toinen harjoitus.

Intialainen uhritanssi esitetään iltamassa pari päivää myöhemmin kuin

nämä arpajaiset ovat. Töintuskin saa rouva Forsberg hänet pidätetyksi

teetä juomaan. Sylvi toimii emäntänä suuren, täysihoitolanaikaisen

teekeittiön takana ruokasalissa. Elsa on poissa kokouksessa. Rouva

Forsberg ei hetkeksikään väisty neiti Höökin rinnalta. Hän tarjoaa

hänelle leipää ja sitruunaa ja osoittaa keinoin kaikin kohteliaisuutta.

Sillä neiti Höök on arka. Hän saattaa suuttua pienimmästäkin

huomaamattomuudesta.

-- No niin, sanoo neiti Höök nopealla kielellään, -- emme me sentään

vielä ole valmiita moneen aikaan. Ne vaaleat neidit ovat vaikeat!

kuiskaa hän.

-- Se on, huomauttaa rouva Forsberg säälivästi hymyillen, -- niinkuin

vanhin poikani aina sanoo, ettei missään näe niin kömpelöjä liikkeitä

kuin meillä.

-- Onhan se luonnollista, sanoo neiti Höök, -- ei ole esikuvia, ei ole

balettia -- ei totuta liikkeisiin! Onhan joukossa sentään aika somia --

se kreikkalainen ja se tumma, jolla on palmikot niskassa, niistä tulee

aika hyvää...!

Hän ei koskaan muistanut nimiä, ne suomalaiset nimet olivat

mahdottomat. Hän laski teekuppinsa Sylvi Vaarnakosken käsiin, joka sitä

jo seisoi odottamassa, ojensi kätensä rouva Forsbergille ja Sylville,

nyökäytti tyttöryhmille, jotka hänen katseensa alla taipuivat syvään

niiaukseen, ja läksi.

Hänen mentyään laukesi pieni jännitys, joka oli pidellyt kaikkia, tytöt

rupesivat kuiskailemaan keskenään ja rouva Forsberg asettui teekeittiön

taakse. Mutta vaaleat tytöt tulivat kaulatusten hänen luokseen ja

puhuivat itku kurkussa yhteen ääneen:

-- Täti kulta... eiköhän olisi parempi... kun minä olen niin mahdoton...

-- Ja minä!

--... että otettaisiin joku toinen minun sijaani. Ei minusta tule

kalua. Se on se graassi myötäsyntynyttä. Ei sitä opi vaikka kuinka

koettaisi...

-- Niin, ei sitä opi. Kyllä minä olen koettanut.

Rouva Forsbergin silmä mittasi heitä puoleksi tosissaan, puoleksi

leikillä. He olivat niin onnettoman näköisiä, että heitä täytyi

lohduttaa. Varsinkin, kun ei parempia ollut saatavissa.

-- Hullutuksia! Olettepa te lapsellisia, sanoi hän. -- Nyt te olette

vaivalla oppineet mitä olette oppineet ja me alkaisimme opettaa uusia!

Ottakaa nyt teetä.

-- Kyllä minutkii sitte soap hylätä, rientää Tyyne Leinonen

vakuuttamaan murteellisella kielellään ja hänen iloiset silmänsä

kiiltävät.

-- No, jo nyt jotakin! sanoo rouva Forsberg suorasukaisesti. -- Mikä

teihin kaikkiin nyt on mennyt. Juokaa pois teenne. Onko tämä kursailua

vai oletteko te loukkaantuneet siitä, että teitä on neuvottu...?

-- Ei, ei mitenkään.

-- Ei millään muotoo. Minust' on kovin hauskoo tää tällainen meininki.

Mutt' jos soatas niinku parempia, nii...

Tytöt vaikenevat ja istuutuvat tilavan pöydän ympärille. Puhutaan

puvuista. Miten sadepisarat ovat puettavat? Tietysti veden värisiksi.

Mikä on veden väri? Sinisen harmaa. Mutta se on niin synkkä.

Valkoisiksi tietysti. Mutta sittenhän niistä tulee lumihiutaleita. Ei

se niin tarkkaa ole. Pääasia tietysti on, että näyttää kauniilta.

Otso Okkolasta tiedetään, että hänet jo aivan julkisesti nähdään

kadulla rouva Jyrmän kanssa. Heillä kuuluu jo kauan olleen avain

toistensa huoneistoon, jotta pääsisivät sisään koska tahansa, oli yö

tai päivä. Se on sentään käsittämätöntä, että Otso Okkola viitsii

sellaisen vanhan rouvan kanssa...! Jyrmä on intresantti. Onko rouva

Jyrmä intresantti? Kauniiksi häntä ainakaan ei saata sanoa.

-- Voi, voi, hänhän on suorastaan ruma.

-- Mutta hänessä on jotakin demoonista...

-- Ja hän pukeutuu niin erikoisesti.

-- Ja maalaa itseään...

-- Ei sentään!

-- Varmasti!

-- No, jos hän sen tekee niin hyvin, ettei sitä voi nähdä, niin se on

vallan luvallista.

-- Kyllä hän kuuluu voivan ylläpitää hyvin intteligenttiä keskustelua.

Ja hänen Nietzsche-tuntemuksensa tekee hänet niin puoleensavetäväksi.

-- Aikooko Otso Okkola nyt sitten mennä naimisiin hänen kanssaan?

-- Kuka sitä tietää.

-- Vähät muusta, kunhan Otso vain pitää lupauksensa ja kirjoittaa

meille juhlarunon. Hänellä on se tapa, että hän paria päivää ennen

juhlaa ilmoittaa, ettei olekaan kirjoittanut runoa. Inspiratsioni ei

ole tullut!

-- Älköön tehkökään sitä!

Tämä keskustelu on hetkisen ajan täyttänyt huoneen. Elma Vaurio ja

Vaarnakosket yksin ovat ylläpitäneet sitä. Muut ovat vaieten juoneet

teetään.

Paavo Vaarnakoski, joka on samalla luokalla kuin Anni Koskinen, tulee

kotiin ja tietää, että senaatti nyt lopullisesti eroaa.

-- Keneltä te sen kuulitte? pääsee Elma Vauriolta hermostuneesti ja

teekuppi jää liikkumattomaksi hänen siroon, sormusten koristamaan

käteensä.

-- Kävin juuri toimituksessa veljeäni tapaamassa ja siellä kerrottiin...

-- Kun ei pankissa tänään puhuttu siitä mitään.

-- Se on taas se vanha huhu! sanoo rouva Forsberg.

-- Kyllä se nyt on tosi. Senaatti oli pitänyt suljetun istunnon,

väittää Paavo herra ja yrittää Meri Nikkilän viereen. -- Etkö voisi

mennä vähän kauemma, että minäkin mahtuisin, sanoo hän toverilleen Anni

Koskiselle.

Anni siirtää kuppiaan syrjään, tuoli kolisee hiukan ja rouva Forsberg

katsoo tutkivasti poikaansa, joka ei ole sitä huomaavinaan, vaan

liehitellen tarjoaa leipää Meri Nikkilälle.

-- Suometarlaiset eivät ikinä eroa! nauraa Sylvi Vaarnakoski, suu

ivassa, pienet silmät neulankärkinä.

-- Väitetään itsepintaisesti, että senaatti eroaisi kokonaan, selittää

yhä Paavo.

-- Suometarlaiset kuuluvat väsyneen ja joku senaattoreista oli sanonut:

pitäkööt! hoitakoot!

-- Sen päevän tahtoisin minä nähä, leimahtaa Tyyne Leinonen, -- jolloin

suometarlaiset senaattorit vässyyvät... Ei ihminen väsy rahhaan ja

valtaan...

-- Olisihan se oikeastaan onnetonta, jos he eroaisivat, sanoo taas

Paavo Vaarnakoski, -- sillä ketä me sitten haukkuisimme, jos heistäkin

tulisi kagaaleja!

-- Ei tarvitse pelätä! huutaa Britta Vaarnakoski pöydän toisesta

päästä. -- Minä annan pääni pantiksi, että vaikka me haukkuisimme

suometarlaisia senaattoreja kuinka, niin he eivät häpeä vähääkään. Kun

ei ole kunniaa, niin ei ole!

Pikku Anni Koskinen, jonka tädin mies on senaattori, istuu painuneena

teetä juomaan ja hänen poskensa ovat helakan punaiset. Äkkiä hän nousee

ylös ja suuntaa askeleensa eteiseen.

Rouva Forsberg huomaa sen, rypistää kulmakarvojaan Britalle ja sanoo

rauhoittaen:

-- Jättäkää, hyvät ihmiset, jo politiikka. Kuka siihen aineeseen taas

veikään meidät.

-- Niin kyllä, sanoo Tyyne Leinonenkin häpeillään, -- antaa

niien asioien voan olla. Se on ihan totta, että se peätettii

arpajaistoimikunnan kokkouksessa, ettei soa sekottaa politiikkoo...

Rouva Forsberg on rientänyt eteiseen ja houkuttelee takaisin Annia,

joka on pannut hatun päähänsä. Mutta Anni on niin kiihtynyt, ettei enää

tahdo tulla ihmisten joukkoon. Hän vakuuttaa, ettei ole pahoillaan

kenellekään -- häneen on vain vähän koskenut --, hänen olisi muutenkin

pitänyt lähteä, kun ei hänellä ole avainta ja ovet ruokasaliin pannaan

kiinni ja hän soittaa veljelleen, että tämä tulisi häntä vastaan. Rouva

Forsberg kyllä tarjoaa Paavoa saattamaan, mutta Anni ei tahdo vaivata.

Rouva Forsberg on suuttunut Britalle. Professori Koskinen on siksi

merkitsevä henkilö, ettei hänen tytärtään saisi loukata, vaikka hän

kuuluukin toiseen puolueeseen. Britta on ihmeissään ja ehkä hiukan

häpeillään siitä, että Anni noin läksi, mutta hän puolustautuu

kuitenkin minkä jaksaa:

-- Se teki hänelle hyvää! Antaa niiden matelijoiden vain kuulla!

-- Saatte nähdä, että tästä vielä tulee kaunis soppa! pahoittelee rouva

Forsberg. -- Kuka tietää, vaikka tehtäisiin puolueasia.

-- Tehtäköön vain!...

-- Jos Anni todella on niin pikkumainen, että tahtoo nostaa melun

tällaisesta roskasta, sanoo nyt Sylvi, -- niin à la honheur!

Hilja on kaiken aikaa istunut vaiti, keikutellut teelusikkaa sormellaan

ja tuntenut punan nousevan poskilleen. Täti Forsbergin sanat ovat häntä

jonkin verran tyynnyttäneet, mutta nyt veri taasen läikkyy, hänen

päänsä milloin painuu alas pöytää kohti, milloin nousee uppiniskaisesti

ja hän tuntee, että nyt... nyt hänkin nousee ylös ja lähtee täältä.

Mutta silloin kääntyy Elma Vaurio tyynesti, ikäänkuin ei mitään olisi

ollut ja ikäänkuin hän ei vähääkään aikoisi loukata, Sylvin puoleen:

-- Sinun veljesi on siis nyt "Maaemon" toimituksessa?

Sylvi tuntee sanoissa näkymättömän kärjen, punastuu eikä tiedä pistääkö

vastaan vai ollako huomaamatta koko kärkeä.

-- Onhan hän.

-- Niin, ponnahtaa Britta puhumaan, -- ja me omaiset tuskin enää

kehtaamme katsoa ihmisiä silmiin.

Elma ei ole huomaavinaan Britan sanoja. Sylvi odottaa jatkoa ja hioo

vaistomaisesti aseitaan, mutta Elma vain sanoo entiseen tyyneen

tapaansa:

-- Ei minulla ole sen enempää kysymistä.

-- Onpa! tulistuu Sylvi, -- sinä ajattelet asioita, joita et sano.

Kyllä minä tiedän mitä sinä ajattelet... Sinä kai halveksit Hannesta,

ehkä koko meidän perhettämme... Tunnusta pois!

Kaikki ovat vaiti ja seuraavat sanakiistaa. Elma ei heti vastaa.

-- Päinvastoin, sanoo hän sitten, -- minusta hän teki ihan oikein...

Kaikki katsovat häneen suut auki.

-- Oletko sinä tullut suometarlaiseksi? sanoo Sylvi vihdoin ihmeissään.

-- Bravoo! huutaa Britta, -- Helsingin paras tanssijatar on tullut

suometarlaiseksi...

-- Elma tarkoittaa, rientää rouva Forsberg välittämään, -- että

eroavaisuudet puolueiden välillä jo vähitellen tasaantuvat... Minä olen

ihan samaa mieltä.

-- Noo, sanoo Elma, -- pääasiassa kai ihmiset väsyvät. Minä esimerkiksi

olen väsynyt enkä enää pidä lukua mihin puolueeseen kuulun...

-- Elma!

-- Elma Vaurio!

-- Sinä, joka lakkoviikolla olit valmis sylkemään senaattoreja

silmille...

-- Minä -- niin!

Hilja on karkaamaisillaan ylös ja lentämäisillään hänen kaulaansa,

mutta Sylvin, Britan ja täti Forsbergin katseet pidättävät häntä.

Samassa töhnää Elsa hänen kaulaansa, kulkee tuiskuna antamassa kättä

muille ja päästää tulvana tulemaan:

-- Minä sain ajetuksi läpi, että otetaan ulko jäseniä ja nyt sinä,

Hilja, olet "Sovinnon" jäsen! Ja sinut valittiin jo ensi iltaman

ohjelmatoimikuntaan...

-- Taas sinä ja sinun Sovintosi! keskeyttää Sylvi.

-- Mene suohon! tohisee Elsa takaisin. -- Siellä oli tänään niin

paljon väkeä ja niin innostunutta, että minä olen varma seuran

elinvoimaisuudesta.

Elsa vaikuttaa kuin virkeä tuulispää ja hänen kauttaan johtuu

keskustelu toisaalle. Pohditaan tämäniltaisen kokouksen kulkua ja

yhdistyksen elämisen mahdollisuuksia. Sylvi ja Elsa ovat vastatusten,

kummallakin kannattajansa. Repliikkien välissä kuiskaa Elsa Hiljalle:

-- Mitä sinä olet tehnyt, kun et ensinkään ole käynyt meillä? En ole

nähnyt sinua kahteen päivään.

-- Kun aina sataa, Elsa kulta. Tiedäthän sinä...

-- Vieläkö se karhunpoika siellä valvottaa sinua öisin?

-- Ei, en tiedä hänestä paljon mitään. Maali hoitaa häntä ja hänen

ystävänsä Angervo käy joka päivä...

-- Siinä se kanssa on ystävä! keskeyttää Elsa, ja ilman että Hilja

on ehtinyt kysyä mitä hänen itse asiassa tekee mielensä kuulla,

jatkaa Elsa: -- kauhean itserakas mies. Ja jos Mataristo osaa vaieta

osakunnan kokouksissa, niin kyllä tämä osaa puhua. Hän käyttää enemmän

puheenvuoroja kuin kaikki muut yhteensä, venyttää asioita ja oikoo

kaulaansa. Äh... hän on niin liukas, ettei mistään saa kiinni. Mutta

mikä sille Mataristolle oikein tuli?

-- En minä tiedä, selittää Hilja ja kuvaa liioitellen kuinka kauhean

yön hän viettikään Matariston sairasvuoteen ääressä. -- Se on kamalaa,

kun ihminen itkee menehtyäkseen eikä ilmaise miksi ja mikä hänen on...

Hilja keskeytti sanansa kuin poikkileikkaamalla ja punastui. Keskustelu

pöydän ympärillä oli tauonnut ja hänen puoleksi kuiskatut sanansa

täyttivät yksinään huoneen.

-- Kertooko Hilja ylioppilas Matariston sairaudesta? kysyi rouva

Forsberg. -- Olisi hauskaa kuulla, kummoinen tuo kohtaus oli.

Hilja kertoi, taasen liioitellen omaa pelästystään.

-- Mamma sanoo, keskeytti Britta äkkiä, -- että se on vakava asia ja

että tekisit viisaimmin, jos heti paikalla ajaisit hänet pois...

-- Mutta kuinka minä voin ajaa kipeän ihmisen, joka on asunut meillä

niin kauan? yritti Hilja.

Rouva Forsberg vei häneltä suunvuoron.

-- En minä niin ole sanonut. Se _voi_ olla vakava asia. Minulla on

vähän kokemusta, minulle sattui silloin kun pidin täysihoitolaisia,

jotakin samantapaista. Olisin välttänyt paljon harmia, jos heti kun

muuan heistä, eräs neiti, tuli kipeäksi, olisin sanonut irti hänet. Hän

ei ollut vanha vuokralainen. Mutta lukukausi oli loppumaisillaan eikä

kukaan käsittänyt, että se olisi niin vakavaa.

Kaikki vaativat häntä kertomaan koko tapauksen.

-- Minä heräsin minäkin kerran yöllä -- tai se oli aamupuolta --

sellaiseen ihmeelliseen itkuun. En ymmärtänyt mistä se tuli ja mitä

se oli. Vihdoin keksin että se tuli neiti Silfversvärdin huoneesta

-- hän oli vanhaa, hienoa sukua, vaikka jo ihan köyhtynyttä ja

miltei sukupuuttoon kuollutta. Hän asui tuossa pienessä huoneessa

kadun puolella, missä Paavo nyt asuu. Hän ei tahtonut päästää minua

sisään, kuvitteli, että häntä tahdotaan tappaa. Vihdoin viimein pääsin

sisään. Hän viskautui polvilleen lattialle ja väänsi siinä käsiään.

Kaikki makuuvaatteet hän oli vetänyt permannolle ja rukoili siinä

paitasillaan, ettei häntä surmattaisi. Hän oli pelästynyt sitä, että

kadulla oli juopuneiden kesken syntynyt tappelu. Kova tappelu se oli

ollut, koska joku sitten kirurgissa kuolikin. Tähän neitiin, joka

pitkän aikaa oli nukkunut huonosti, se vaikutti niin, että hän sai

hysteerisen kohtauksen. Lääkäri sanoi, että se oli neurasteniaa...

Hilja kuunteli miltei hengittämättä.

-- Hänhän sitten tahtoi tehdä itsemurhan, sanoi Britta.

-- Niin tahtoi, jatkoi äiti. -- Hänen piti heittäytyä järveen. Me

saimme yökaudet vartioida häntä. Lääkäri oli joskus kutsuttava keskellä

yötä. Minä sain maksaa laskut.

-- Kun ei täti nyt lähettänyt häntä sairaalaan.

-- Hän ei mitenkään tahtonut pois meiltä. Hän osasi rukoilla niin,

että kivetkin olisivat heltyneet. Hän oli lyhyessä ajassa ehtinyt niin

kiintyä sekä minuun että lapsiin. Hän oli aivan yksinäinen ihminen,

hänellä ei ollut ketään. Hyvin hän oli maksanut, en minä voi valittaa.

Mutta miten sitten olisi käynyt, kun työkyky ja ansio menivät, se on

toinen asia.

-- Olihan hänellä veli...

-- Mutta he elivät aivan erossa, jokin riita oli kokonaan erottanut

heidät. Ja veli oli köyhä ja vanha...

Hiljaa kylmäsi. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän istui

seurassa. Hänellä oli se tunne, että vanhan neidin tarina koski

henkilökohtaisesti häntä. Hänen jännittyneet piirteensä seurasivat

herkeämättä rouva Forsbergin kasvoja.

-- Kuinka sitten kävi? tuli hänen huuliltaan ilman, että hän itsekään

tiesi siitä.

-- Hän tuli hulluksi. Vaikka me hoidimme häntä kaikkien lääkärin

ohjeiden mukaan ja vaikka hän lopulta joutui sairaalaan, niin ei häntä

voitu pelastaa.

-- Olisi ollut viisainta antaa hänen tappaa itsensä, sanoi nuori Paavo.

-- Ei niin saa puhua, nuhteli äiti. -- Ei leikilläkään.

-- Mutta mamma -- mitä hyötyä on maailmalla tuollaisesta vanhasta

neidistä ja mitä iloa hänellä itsellään on elämästä?

-- Sitä ei ihmisten ole valta mennä päättelemään...

-- Mutta tuollainen vanha neiti, jota ei kukaan sure -- kyllä maailma

tulee toimeen ilman hänen soittotuntejaan...!

Hiljaa jääti. Joka lause sattui häneen, ikäänkuin se olisi lausuttu

henkilöstä, joka oli hänelle likeinen, vaikka koko muu maailma oli

hänet hylännyt. Keskustelu läksi selvittämään, eikö murha tällaisessa

tapauksessa olisi hyvä työ sekä yhteiskunnalle että asianomaiselle,

eikö lääkäri, joka näkee pitkän, tuskallisen, parantumattoman taudin

saisi antaa potilaalle muutamaa tippaa morfiinia, jotka tekisivät lopun

kurjuudesta. Hilja ei hyvään aikaan voinut seurata. Sanat sinkoilivat

yli pöydän ilman että hän käsitti niiden sisältöä. Hän aavisti

hämärästi jotakin vaaraa, joka häntä uhkasi ja koetti tehdä itselleen

selväksi, mikä se vaara oli ja miten hänen oli se vältettävä. Kun hän

taasen saattoi kuunnella, keskusteltiin poliittisesta murhasta.

-- Se on hirveää, kun sivistyneet naiset pitävät murhaajien kuvia

pöydällään ja jumaloivat niitä, sanoi Linda Kaisla, posket palossa.

-- Joka tappauksessa kauniimpoo, kun että sivistyneet miehet myövät

moansa ja kunniansa, istuuvat ylhäisillä paikoilla ja kantaavat

korkeita palkkoja ja taipuuvat kaikkeen häppeelliseen...

-- Helpompaa kai olisi erota ja ruveta elämään laiskana suurella

eläkkeellä...

-- Murha on aina murha...

-- Ei! huudahti äkkiä Meri Nikkilä haaveellisella teatteriäänellä

ja hänen suuret, likinäköiset, harvinaisen loistavat silmänsä

säteilivät. -- Hän oli ihana mies! Minä kannan aina hänen kuvaansa

medaljongissani...

Hän oli noussut, veti kauluksen alta esiin medaljongin, joka ohuissa

kultavitjoissa riippui kaulalla, ja suuteli sitä.

-- Mitä sinun sulhasesi siitä pitää, kun kerran joudut kihloihin?

hymähti Elma Vaurio, pieni iva suupielissä.

-- Minä en mene kihloihin, vastasi Meri miltei inhoten ja istuutui.

Hänen hento povensa lainehti sinivihreän kankaan alla, jota oli

kirjaeltu lohenpunaisilla, kaltaisilla nyöreillä.

-- Kyllä sool rohkee, korree teko! Kyllä minnäi hyväksyn sen, vaikken

ennee niitä muita murhia voikkaan...

-- Mutta selväähän on, että se murha toi ne muut muassaan...

Rouva Forsberg koputtaa pöytään ja kieltää puhumasta politiikasta. Elma

Vaurio huomauttaa, että kello jo on paljon, nousee ja sanoo hyvästi.

Muut seuraavat esimerkkiä. Paavo Vaarnakoski lähtee saattamaan Meriä.

Elsa pidättää vielä Hiljaa, koskei Hilja kuitenkaan saisi seuraa kotiin

päin. Elsan tekisi mieli suunnitella Sovinnon iltamaa, mutta Hilja on

hajamielinen ja tahtoo tietää enemmän neiti Silfversvärdistä.

-- Mitäpä minä enää hänestä muistan, vastaa rouva Forsberg, -- olin

iloissani, kun hänestä pääsin eroon.

Mutta tytöt muistavat jotakin pientä.

Hänellä oli kaunis sormus, jonka hän oli perinyt isoäidiltään. Se oli

kuninkaallinen lahja, suku oli aikoinaan ollut hovissa. Hienopiirteinen

tämä neiti oli vieläkin, vaikka niin laiha ja hento, että vapisi,

kun vain tuli pienikin mielenliikutus. Hänellä oli monta ristinimeä:

Matilda Karolina Amalia Sofia. Hän käytti hyvin korkeakorkoisia kenkiä,

kauniita nenäliinoja, pitsikauluksia ja erittäin hienoja hajuvesiä.

Vielä pitkät ajat jälkeenpäin tuli huone hajuvesiltä. Hänellä piti

aina olla kukkia -- vaikka kuinka pieni, mutta aina kukkiva kukka

kautta talven. Se oli hyvin epämiellyttävää, kun häntä piti vietämän

sairaalaan. Oli päätetty ottaa viekkaus avuksi, mutta hän aavisti sen

herkin tuntosarvin ja oli varoillaan. Vihdoin täytyi lääkärin sanoa

hänelle totuus, että hän on sairas ja että hän voi parantua vaan

huolellisella hoidolla sairaalassa. Hän pakeni nurkkaan, paiskautui

maahan ja pureutui kiinni mattoon. "Älkää viekö minua pois!... minä

paranen täällä!... Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!"

Hän huusi kuin teurastuspöydällä. Lääkärin täytyi miesvoimin viedä

hänet ulos.

Kun tämä oli kerrottu, jäi huoneeseen haudan hiljaisuus. Hiljan

ruumiissa oli sama tunne kuin silloin, kun myöhään yöllä, yksinään on

istunut lukemassa aaveista, saanut ne oikein eläviksi silmiinsä ja

sitten nostaa päänsä ja katselee ympärilleen pimeään.

-- Eikö hän olisi tullut hulluksi, jos hän olisi saanut jäädä? kysyi

hän soinnuttomasti.

-- Lääkäri vakuutti, että hän joka tapauksessa olisi tullut hulluksi.

Vanhaa, degeneroitua sukua... isä oli juonut ja elänyt huonosti.

Lääkäri arveli, että juopuneiden tappelu oli herättänyt hänessä

joitakin muistoja. Neurastenia kuuluu usein puhkeavan sillä tavalla.

Taas vaikenivat kaikki ja Hiljaa karmi äskeinen kaamea kylmä.

-- Katsokaa! huudahti Elsa, -- hän on ihan kalpea. Mutta Hilja, ei

teidän ylioppilaanne tule hulluksi. Hänhän on maalaispoika ja lisäksi

sellainen karhunpoika... Joka hänet näkee, tietää, ettei hänellä ole

hermoja ensinkään.

-- Jaa, sanoi rouva Forsberg päätään ravistaen, -- ne ovat joskus hyvin

arat juuri nuo, jotka tulevat suoraan auran kurjesta. Kun ne joutuvat

sivistyselämään, niin on aivan kuin yrittäisi kesyttää jotakin metsän

eläintä. Eivät ne menesty...

Hilja sanoi hyvästi. Elsa tarjoutui muuttamaan hänen luokseen siksi

aikaa kun ruustinna viipyisi poissa, mutta Hilja pelkäsi Maalia ja

kielsi heti.

Hän sai Vaarnakosken palvelijattaren saattamaan. Satoi oistonaan. Joku

harva ihminen oli liikkeellä, muuten olivat kadut lohduttoman tyhjät,

epätasaisilla käytävillä astui yhtämittaa vesilätäkköihin, lyhdyt

tuikkivat sumeasti, kykenemättä ulottamaan valoaan toinen toisiinsa

asti. Taivas riippui hyvin alhaalla, läpipääsemättömän sakeana. Siellä

oli varastoa viikkokausiksi eteenpäin.

Hilja katsoi velvollisuudekseen ylläpitää keskustelua tytön kanssa,

jonka, saali hartioilla, hänen tähtensä täytyi olla liikkeellä tässä

ilmassa. Sateesta riittikin koko lailla puhumista, mutta hänen oli

vaikea pakottaa ajatuksiaan mihinkään. Matilda Karolina Amalia Sofia

oli hänen mielessään. Hän näki lakkaamatta silmissään tuon hennon,

turvattoman naisen, hieno pitsikaulus hartioilla, pakenevan nurkkaan,

pureutuvan kiinni mattoon ja huutavan: älkää viekö minua pois! Minä

paranen täällä. Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!

V

Pitkien, harmaiden viikkojen perästä oli tullut tuulinen yö ja kaiken

aamupäivää kulki puhdistava viima pitkin katuja. Illansuussa pääsi

aurinko pilvistä.

Jokin säde lankesi viistoon märän kivimuurin seinälle vastapäätä

ja näytti jyrkästi valon ja varjon rajan. Hilja tunsi kajastuksen

huoneessa, nosti päänsä työstä, näki ikkunan paistavan ja muurin

häikäisevän, päästi työn käsistään ja nousi katsomaan.

Aurinko! riemuitsi hänessä ja silmät lensivät kapeaa valokiilaa myöten,

joka sattui pihamaalle, niin ylös kuin hän ulottui katsomaan. Hän

ei päässyt taivaaseen asti, mutta hän aavisti, että se oli sininen.

Muistamatta käsityötään, joka oli pudonnut permannolle, juoksi hän

saliin: kukilliset seinät, huonekalut, punainen matto, kaikki oli

täynnä valotäpliä, jotka tunkivat esiin kasvinlehtien lomitse. Aurinko,

aurinko! riemuitsi hänessä ikäänkuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran

ja hän raivautui huonekalujen ja kasvien ohitse ikkunaan. Hän näki

auringon kultaisena jättiläispisarana saaren päällä, joka punersi,

meren tyynessä välkkeessä ja koko suuren taivaan kelmeän puhtaana.

Hän sulki silmänsä ilosta ja onnesta ja katsoi uudelleen, ja kaikki oli

taasen kuin se ensi kertaa olisi avautunut hänelle. Hän hengitti syvään

ja näki kultaisen pisaran tulevan pienemmäksi ja lehdettömän metsän

ympärillä rusottuvan punaisemmaksi ja samalla tummuvan. Vihdoin tipahti

pisara. Mutta korkealla, avaralla taivaalla näkyi vielä sen loisto.

Hilja tunsi vaatteiden ahdistavan rinnan kohdalta ja huoneiden olevan

pieniä ja tukahuttavia. Hän tarvitsi avaruutta ympärilleen ja taivasta

päänsä päälle. Jokin henkinen tauti olikin jo pannut siemeniään häneen

-- hänen täytyi päästä puhaltamaan pois ne.

Sormustin oli vielä hänen sormessaan, hän ei malttanut lähteä

ruokasaliin viemään sitä, vaan pisti sen taskuunsa. Hän ei tahtonut

saada käsivarsiaan päällystakin hihoihin, hänellä oli sellainen kiire

ulos taivasalle, ikäänkuin sade taas olisi ollut uhkaamassa. Hänen

sisässään oli kaikki liikkeessä ja läikkeessä, hän tunsi halua juosta,

huutaa ja langeta jonkun kaulaan... Vielä kalossit! Ne eivät pysyneet

jalassa, kun hänellä oli ohuet kotikengät, täytyi lähteä vaihtamaan

kenkiä. Yritti jo harmittaa, mutta kun hän tuli omaan huoneeseensa,

joka nyt tuntui pimeältä, niin oli siellä hymisevän lämmin ja kaikki

hymyili häntä vastaan. Täytyi malttaa solmia kengät ja pysähtyä

kirjoituspöydän ääreen tervehtimään Armasta. Hän nosti venetsialaisen

maljakon ruusuineen korkealle kädessään, toi sen kasvojensa luo ja

hengitti haaltunutta hajua. Sitten hän varoen laski maljakon käsistään,

karkasi keittiöön sanomaan Maalille, että lähtee kävelemään ja pyöritti

häntä ilossaan pari kierrosta permannolla.

-- Mitä laitetaan illalliseksi? kysyi Maali ystävällisenä.

-- Ei mitään! En minä nyt ruokaa tarvitse! lauloi Hilja jonkinlaisella

nuotilla. -- Tai ehkä sentään voileipää! huusi hän käytävästä ja juoksi

yhä hyräillen läpi huoneiden portaisiin. Vasta katua liketessään

rupesi hän alentamaan riemuaan, kun muisti, että nyt tulee jo ihmisten

joukkoon. Joku kaverikin portaissa. Herra se oli ja kovin hitaasti

hän kulki, pitäen kaidepuusta kiinni. Hilja pidätti lauluhaluaan ja

oli juuri suikahtamaisillaan ohi, kun herra nosti hattuaan. Se oli

Mataristo.

-- No te! huudahti Hilja iloisesti, -- minne te menette? Joko te olette

pystyssä?

-- Tänäänhän minä nousin, vastasi Mataristo hämillään. -- Tohtori

sanoi, että pitää olla ulkona paljon. Lähden vain kävelemään

Eläintarhaan päin.

-- No kävelemäänhän minäkin lähden! nauroi Hilja ikäänkuin olisi ollut

luonnollisin asia maailmassa, että he menevät yhdessä. -- Eikö nyt

ole ihanaa, että aurinko taas paistaa. Ah, minä olen niin onnellinen!

Olipa se hyvä, että te tulitte, niin minä edes jollekin saan puhua...

Pitääkö teidän astua noin hiljaa?... Ai niin tehän olette ollut kipeä.

Tämä kirkkaus tekee minut ihan hulluksi ilosta, lisäsi hän ikäänkuin

anteeksi pyytäen ja pakottautui astelemaan tahdissa toverinsa kanssa.

Mataristo ei sanonut mitään, yskähti vain hämillään. Kirjakaupan

ikkunassa seisoi joukko poikia tupakoiden ja nauraen. Elokuvateatterin

edustalla oli parvi miehiä. Hekin tupakoivat ja nauroivat. Täytyi astua

käytävältä kadulle, päästäkseen ohi.

-- Kuinka te nyt voitte? kysyi Hilja heidän taas kulkiessaan rinnan.

Mataristo punnitsi epäluuloisena ennenkuin vastasi.

-- Lääkäri sanoo, että hermoni ovat epäkunnossa.

-- Minä kuulin sen teidän ystävältänne. Sitä ei uskoisi, te näytätte

niin terveeltä. Miten ne ovatkaan joutuneet epäkuntoon?

Hilja huomasi heti, ettei olisi pitänyt kysyä sitä. Mataristo lensi

aivan punaiseksi.

-- "Epäsäännöllisestä elämästä", sanoi lääkäri.

-- Tehän olette raittiusmies...

-- Näkyy voivan elää epäsäännöllisesti, vaikka on raittiusmies. Olen

kai tehnyt työtä vähän liian rajusti.

-- Ai sillä tavalla! selveni Hiljalle ja hän oli jo kysymäisillään,

miksei Mataristo ruvennut papiksi, mutta pelästyi itse

kovakouraisuuttaan ja vaikeni ajoissa.

Mataristo kertoi silloin kysymättä pääasiallisesti tehneensä

pikakirjoitustyötä. Hän oli kirjoittanut suomentajille, sitten hän

oli ollut referenttinä kokouksissa ja niissä kai hermostui, kun ne

monesti veivät niin myöhään. Valtiopäivillä hän niinikään oli ollut

pikakirjoittajana. Yliopistossa hänellä oli pääaineena venäjän kieli ja

kirjallisuus...

Hän hätkähtää äkkiä avomielisyyttään ja samalla ilmettä Hiljan

kasvoissa. Nuo kasvot ponnistivat pysymään mukana, mutta ajatukset

menivät väkisin muualle. Kun he olivat päässeet siihen missä

Eläintarhan ja Sörnäisten tiet eroavat, näkyi taivaalla pitkä,

keltainen valovyö, joka jakoi pilvien harmauden kahtia, taivaanranta

oli kylmän sees. Lahden likainen vesi kiilsi ja kuvasti sekä

harmautta että keltaista vyötä. Pinnalla rannassa uiskenteli suuria,

sinipunertavia rasvatäpliä. Laiturilla vähän matkan päässä oli vaimoja

pesemässä vaatteita. He olivat nostaneet ylös helmansa ja kyykkivät

kumaroina viruttamassa köyhiä vaatteitaan keltaisen harmaassa vedessä.

Rannalla kaidepuiden luona oli heidän käsirattaitaan ja koppiaan. Paksu

rääsymaton pätkä oli levitetty aidalle kuivamaan. Kauempaa näkyivät

tummat puut ja koko niiden syksyinen lehtikoreus varisseena maahan.

-- Oi, oi, oi! pääsi Hiljalta ja häneen tarttui taasen äskeinen

riemastus.

Hänen käsivartensa nousivat, hän hengitti ilmaa läpi koko ruumiinsa,

hän läksi juoksemaan, nauroi ja huudahteli. Ja samalla hänen tuli

vihlovan ikävä jotakin... jonnekin! Hän olisi tahtonut paiskautua

maahan keltaisiin lehtiin ja itkeä, hän halusi siipiä hartioilleen,

tahtoi laulaa, nauraa ja kohota.

Hän oli juossut ylös pientä mäkeä ja pysähtyi hengästyneenä harjalla.

Siitä hän samaa kyytiä puhaltui alas Mataristoa vastaan, joka ei vielä

ollut mäen allakaan.

-- Eikö se nyt ole ihmeellistä, että voi olla näin iloinen ihan ilman

aikojaan, huusi hän juostessaan. -- Te kai ajattelette, että minulle on

tapahtunut jotakin erinomaista: -- ei mitään! ei mitään! Paitsi että

aurinko tuli esiin! Ettekö te ilostunut, kun se rupesi paistamaan?

Hän ei huomannut miten oudosti Mataristo häneen katsoi ja miten hän

ponnisteli ennenkuin sai suustaan sanat:

-- Eikö neiti ole kihloissa?

Odottamaton ja oudosti esiin puserrettu kysymys pysähdytti Hiljan

kävelemään hänen rinnalleen ja teki hänen ilonsa tyyneksi ja kirkkaaksi.

-- Olen, olen! sanoi hän lämpimästi. -- Sulhaseni on Parisissa. Voi,

näkisitte hänet!

Ja vaistomaisesti kävi hän sävyisäksi ja asteli ylpeänä ja arvokkaana

pitkin keltaisia lehtiä, joita oli satanut tielle.

-- Keväällä hän palaa ja väittelee. Me menemme sitten naimisiin. Ette

usko kuinka onnellista on olla kihloissa. Vaikka se kyllä samalla on

hirveää kun pitää erota välillä. Nytkin sulhaseni on poissa yhdeksän

kuukautta yhtäperää...

Hän katseli ylös taivaan lakeutta kohti eikä nähnyt miten hänen

toverinsa talonpoikaiset kasvot ikäänkuin silisivät ja rauhoittuivat.

Hän kulki omissa ajatuksissaan, Mataristo vilkaisi häneen pari kertaa

salavihkaa ja huomautti vihdoin, että tie sentään oli aika lailla

kuivanut. Vaikka olihan se luonnollistakin, kun yöllä niin oli tuullut.

Sitten tuli pitkänlainen äänettömyys.

-- Onko se hauska aine se venäjän kieli ja kirjallisuus? kysyi Hilja

äkkiä.

Kysymys tuli höllänä, ilman yhteyttä edellisen kanssa.

-- En minä tiedä, vastasi Mataristo. -- Sanovathan ne, jotka taidetta

ymmärtävät, että se kirjallisuus on erinomainen. Minä en ymmärrä

sellaisia asioita.

-- Hyvänen aika! pääsi Hiljalta ja hänen mielenkiintonsa heräsi, --

miksi te sitten sitä ainetta luette?

-- Pitäähän jotakin lukea. Se on yhtä hyvä kuin jokin muukin aine. Ja

sitten siinä on hyviä stipendejä.

-- Ovatko teistä kaikki aineet yhtä hyvät? Eikö teitä mikään huvita

enimmin?

-- Ei... täällä kaupungissa. Minä olen niin maalainen.

-- Sitten teidän pitäisi olla maalla!

Mikä lieneekin ollut, että Hilja tänään niin kovakouraisesti kävi

kiinni kaikkeen. Hän huomasi sen taasen itsekin eikä voinut ymmärtää

siihen olevan muuta syytä kuin sen, että hän pitkistä ajoista oli niin

terve ja elämänhaluinen. Kuinka minä saatankin olla niin epähieno!

ajatteli hän, mutta päätteli samalla, että Mataristo oli täynnä arkoja

kohtia. Ei häneltä uskaltanut mitään kysellä. Alituiseen tuli kuin

lukko eteen.

He olivat päässeet sillalle, jonka alitse rautatie kulki. Kahdenpuolen

juoksivat kiskot suorina, kiiltävinä viivoina. Toisella puolen

ne haarautuivat kokonaiseksi verkoksi, siellä paloi valoja, sekä

kelmeämpiä että kirkkaampia, sekä keltaisia että vihreitä ja

punaisia, sekä likempänä maata että ylempänä maasta. Siellä kohosi

katto katon takana, muita mahtavampana Kansallisteatterin punertava

kupu, sieltä kuului kaupungin humu ja junien vihellyksiä. Toisella

puolen yksinäistyivät kiskot ja niiden ympärillä oli alaston, äänetön

syysluonto. Kiiltävät viivat menivät kauas pois ja vain jokin kituva

lyhty siellä täällä valaisi niiden tietä. Metsän ylle nousi ensin

valkoista savua, sitten tuli kiskojen päästä näkyviin juna, maa tärisi,

pitkä vaunurivi kaartui käänteessä ja ikäänkuin hyppi korkean penkereen

harjalla. He seisoivat ääneti sillalla, odottaen junan tuloa ja kun se

vihdoin jyristäen saapui kohdalle, pitkä sauhu perässä kuin liehuva,

jättiläiskokoinen hevosenharja, peittyivät he molemmat sauhuun, joka

hulmahti ylös sillan raoista, ja syrjistä. Savu sotki heidät kuin

säkkiin, he eivät osanneet astua eivätkä nähdä ennenkuin se hälveni. Se

huvitti heitä molempia ja heidän tuli vapaampi olla.

-- Minun rupeaa aina, alkoi Hilja ensinnä, -- tekemään mieli kauas

pois, kun katselen noita kiskoja. Ajatelkaa nyt, että noita myöten

pääsee Parisiin asti!

-- Ja minun rupeaa aina tekemään mieli maalle. Siellä on toista, siellä

on peltoja ja navettoja ja terveitä ihmisiä...

Mataristo puhui kiihkeästi, melkein polemisoiden, Hilja katsoi häneen

niin hämmästyneenä, että hän heti pakeni kuoreensa. Mutta Hilja ei

peräytynyt, hän päätti vaatia hänet uudelleen esiin ja toisti mitä jo

kerran oli sanonut:

-- Teidän pitäisi olla maalla. Eihän mikään ole yksinkertaisempaa.

Noita myöten pääsee!

Hän viittasi kiskoihin ja naurahti.

-- Niitä myöten pääsee Parisiinkin, mutta ettepä tekään mene.

-- Siinä on vähän eroa: Parisiki vaiko meidän maaseudulle...

-- Mutta pääsy taitaa olla yhtä vaikeaa...

Hilja katsoi Mataristoon pitkään ja hänen katseensa sanoi: nyt en minä

ymmärrä, mutta tätä kai ei uskalla kysyä!

On ihmisiä, joihin päästään monilla avaimilla ja on ihmisiä, joihin

päästään yhdellä ainoalla. Hilja oli löytänyt sen avaimen, millä

Matariston sielu avautui. Se oli maaseutu. Kun puhe kääntyi maaseutuun,

leimahtivat kasvot, jotka muuten olivat liikkumattomat, ja kysymykset

tulivat vapaina. Hilja vastasi rehellisesti ettei hän oikeastaan ollut

kiintynyt maaseutuun. Siellä oli talvella harmaata ja yksitoikkoista

-- kesät kyllä olivat ihanat. Palvelusväen kanssa oli usein ollut

rettelöjä ja heidätkin ymmärsi sentään varsin hyvin: mitäpä hauskaa

oli raataa esimerkiksi kuumana kesäpäivänä kun näki herrasväen olevan

huviretkellä järvellä tai loikovan nurmella etsimässä neliapilaita...

Ei hän lehmistä pitänyt, ne olivat tyhmiä ja kömpelöitä. Mutta hevoset,

kanat ja lampaat ne olivat hirmuisen herttaisia.

-- Oletteko te nähnyt miten lampaat leikkivät! onnistui hän kertomaan.

-- Talvella navettasillalla ne hyppivät vastatusten ja puukkivat

toisiaan. Meillä oli jokaisella nimikkomme. Ne olivat pieninä niin

suloiset ja kiharavillaiset, mutta vanhempina ne tulivat rumemmiksi. Se

oli kauheaa, kun tuli vieraita ja jokin nimikoista piti tapettaman. Me

itkimme pakahtuaksemme, mutta ei mikään auttanut. Ja teurastuspäivät

syksyllä olivat vallan hirveät. Voi, voi kuinka siat huusivat! Me

pakenimme peitteen alle, mutta ei se paljonkaan auttanut.

Mataristo huomautti miehekkäästi, että hän pienestä pitäen oli ollut

mukana teurastuksessa, ensin sekoittamassa verta, sitten pistämässä.

Hilja katsoi häneen kammoen kuin murhamieheen.

-- Kuinka te saatoitte?

-- Täytyihän jonkun tehdä se... Pappilan maito vietiin tietysti

meijeriin. Mitä siitä saatiin?

Sitä ei Hilja tietänyt. Äiti oli pitänyt huolen kaikista sellaisista.

-- Mitä te sitten teitte? kysyi Mataristo leikillisesti ahdistaen ja

hänen kasvonsa olivat valppaat ja virkeät.

-- Hyvänen aika, puolustihe Hilja, -- ainahan sitä kotona on tekemistä.

-- Virkkasitte pitsiä ja luitte romaaneja.

Hilja tuli vähän hämilleen ja sanoi, että näkymätönhän naisen työ aina

on. He olivat joutuneet pieneen kinasteluun ja se auttoi heidät pois

siitä kiusallisesta ilmasta, missä ihmiset elävät, jotka eivät voi

puhua suoraan, vaikka salaisuus yhdistää heitä.

-- Olisitte ollut navetassa, kiivaili Mataristo -- niin eivät

talvetkaan olisi olleet harmaat. Olisitte tuntenut joka lehmän,

olisitte pitänyt koelypsyt, tietänyt paljonko joka lehmä antaa,

seurannut jokaista vasikkaa ja miten emän ja isän ominaisuudet

periytyvät...

Hän oli närkästyksissään maaseudun puolesta, jonka nykyajan ihmiset

hylkäsivät. Maaseudulla ei saa työväkeä ja kaupungissa huudetaan

työttömyyttä. Onhan se aivan suunnatonta. Hän ei koskaan Helsingissä

antaisi avunpyytäjälle penniäkään -- nähkööt vähän nälkää, ehkä sitten

oppivat tien takaisin maalle. Ihmisten silmiin on kasvanut kuin kaihi:

he eivät näe mitä onnea maaseutu ja ruumiillinen työ tarjoavat. Kyllä

maaseutu laskee ihmisen hartioille kovan työn, mutta se myöskin

kirvoittaa moninaisella tavalla. Juuri se puoli on joutunut ihmisiltä

ikäänkuin peittoon. Hän kuvasi, millä tyydytyksellä ihminen panee

levolle, kun jäsenet ovat väsyneet ruumiillisessa työssä. Se on toista

kuin tulla kotiin kokouksesta, missä on kirjoittanut muistiin ihmisten

riitaisia keskusteluja yli puolen yön! Ja mitä voi verrata hiljaisiin

sunnuntaiaamuihin, kun kävelee katselemassa vainioitansa, jotka omin

käsin on kyntänyt ja kylvänyt. Ihminen tuntee silloin sellaista voimaa

ja onnea, että sitä tuskin voi verrata muuhun kuin siihen, mitä Jumala

tunsi luomisen huomenena.

He astelivat tietä, jota kaupunkilaiset verraten harvoin tulevat

käyttäneiksi. Talot olivat vanhoja ja matalia, joukosta nousi vain

jokin kivimuuri, uutena, vieraana ja ympäristönsä oudoksumana. Puodit

olivat maalaisen vaatimattomia, ihmiset, jotka tulivat vastaan,

aivan toista väkeä kuin keskikaupungin asukkaat. Kaikki kulkivat

asioillaan, saalit hartioilla, työvaatteissa, kantamukset käsivarsilla.

Pika-ajurit kävivät harvinaisiksi, hevoset olivat täällä valjastetut

kuormien eteen. Keskellä katua käveli juopunut mies vaappuen puolelle

ja toiselle, mielettömänä laulaen. Nainen hänen rinnallaan koetti

houkutella häntä kotiin.

Seurasaaren tiellä hiljeni liike kokonaan. Ei tullut enää ketään

vastaan.

Nurmet olivat vielä vihannat, jokin haalea kukka erottautui lyhdyn

valossa. Alkoi tulla huviloita aitauksissaan, autioita huviloita,

jotka olivat painuneet talviuneensa. Puut torkkuivat, niiden karva oli

ilottoman ruskea, kuten se on siihen aikaan vuotta, jolloin ei mahlajan

pisarakaan liiku suonissa. Jostakin kaukaa kuului koiran haukuntaa,

muuten nukkui kaikki maassa. Ainoastaan taivas alkoi elää.

Äskeinen kelmeä viiru näytti valuneen yli koko taivaankannen. Kaukaiset

kylmänillan tähdet syttyivät.

Kun ihmiset tuollaisina iltoina joutuvat keskelle kuollutta luontoa

tähtien alle, niin he turvautuvat toisiinsa ja tulevat ihmeellisen

lähelle toisiaan. Varsinkin jos heitä on vain kaksi. Kaikki ympärillä

on ääretöntä, itseensä sulkeutunutta -- he kaksi liittyvät yhteen

ja avautuvat toisilleen. Eivät he kanna, kuten päivällä, povessaan

piikkejä, eivät he näe, kuten päivällä, erottavia pikkuasioita. Hämärä

on tehnyt heidät luottaviksi. Ja kuten ihminen tullessaan huoneeseen,

jossa kaikki nukkuvat, sulaa hyväksi ja liikkuu varpaillaan, niin hän

nukkuvassa luonnossakin käy vilpittömäksi. Ei hän kysy toisen vikoja ja

erheitä, ei hänen nimeään -- ihminen on hänen rinnallaan.

Mataristolle tapahtui mitä ei hänelle koskaan ollut tapahtunut, että

hän avautui. Hän rupesi kertomaan itsestään.

Hän oli joutunut kansakouluun siten, että rovasti lukukinkerillä oli

tullut kiinnittäneeksi huomiota häneen ja koska hän kansakoulussa oli

etevä, tuli rovasti kehoittamaan isää lähettämään hänet kouluun. Varoja

ei ollut, muuten isän hartain toivo tietenkin oli kouluttaa poikansa

papiksi. Rovasti puhui silloin Karoliinalle, Angervon tädille, joka

oli rikas, uskovainen nainen, ja Karoliina suostui antamaan korottoman

lainan. Rovasti viittasi siihenkin, että jos poika pysyy siivona ja

kaikki käy hyvin, niin ei lainaa vaadita takaisin ensinkään.

Pojalle sanottiin, että hän menee lukemaan papiksi eikä hän milloinkaan

ajatellut muuta. Hän ylpeili muille pojille siitä, että kun hän

tulee papiksi, niin hänellä on kauniita peltoja ja navetta tehdään

harmaasta kivestä kolmellekymmenelle lehmälle. Suuremmaksi tullessa

hänen mieleensä kyllä johtui, ettei se sentään ole pääasia papin

ammatissa. Mutta viimeisellä luokalla ollessa sattui kerran, että

rovastin piti matkustaa pois ja hän tuli pyytämään Mattia saarnaamaan.

Se oli tietysti suuri kunnia lyseolaiselle. Vaikka hän aika lailla

pelästyikin, niin hän kuitenkin samalla oli mielissään. Omaisille se

merkitsi vielä enemmän. Heistä tuli äkkiä keskipiste, jonka ympärillä

pitäjän huomio liikkui.

Sattui niin kiitollinen teksti kuin kertomus Nainin lesken pojasta.

Mutta poikapa ei tahtonut saada siitä kokoon mitään. Hän kirjoitti

ja hän repi, häneltä loppui vihdoin paperi, niin että täytyi mennä

kauppiaalta ostamaan uutta, mutta saarnaa vain ei tahtonut syntyä.

Ja kaiken aikaa hänen tuskitellessaan huoneessaan työnsä ääressä,

kohtelivat kotiväet häntä sellaisella erikoisella huomaavaisuudella,

ettei hän hetkeksikään saanut unohtaa olevansa odotuksen ja toiveiden

alaisena. Sisar keitti juhlamokaa ja kantoi hänelle joka toinen tunti

kahvia, isä korjasi siloja kirkkomatkaa varten ja Karoliina pistäysi

pari kertaa päivässä asialla. Mutta pappilan kivinavetat ja kaikki

mitä poika oli papintoimesta uneksinut, kävivät köykäisiksi sen tuskan

rinnalla, mitä hän tunsi valmistaessaan ensimmäistä saarnaansa.

Jospa hän edes kerran olisi tuntenut yliluonnollisen Jumalan läsnäoloa,

niin hän olisi voinut häneen uskoa ja häntä julistaa! Mutta häneltä

puuttui elävä kokemus kaikkeen nähden, mitä hänelle oli opetettu. Hänen

oli mahdoton omaksua ihmeisiin perustuvaa uskontoa, hänen oli mahdoton

tuntea, että hän tarvitsi kenenkään sovintokuolemaa, tai että kenenkään

sovintokuolema voisi hyödyttää häntä. Kertomus, jonka perustuksella

hänen piti nälkäisiä sieluja ravita, oli kaunis tarina, mutta hänen

piti esittää se totena. Joko herätti Kristus kuolleen jonkin vielä

tuntemattoman luonnonvoiman avulla, tai oli poika vain valekuollut,

mutta hänen piti esittää tapaus ihmeenä. Rehellisenä ihmisenä olisi

hänen pitänyt saarnatuolista julistaa sana sellaisena, jommoisena

hän sen käsitti. Hän tunsi, ettei hän voinut. Ja niin hän viskasi

tuleen kaikki mitä oli saanut paperille ja turvautui ruotsalaiseen

saarnakirjaan, jonka rovasti oli tuonut hänelle.

Piinan hetkiä olivat ne minuutit, jolloin hän täpötäyden kirkon

sakaristossa odotti vuoroaan. Hän olisi varmaan karannut, jollei sääli

omaisia kohtaan olisi häntä pidättänyt ja jollei hän olisi tuntenut

Karoliinan rahojen painoa. Hän saneli itselleen kaiken aikaa: jos sinä

olet olemassa, sinä persoonallinen, ihmeitä tekevä Jumala, niin auta

minut yli tämän hetken, ilmoita itsesi minulle, tee se ihme ja minä

palvelen sinua uskollisesti jos voin, tai minä kieltäydyn rehellisesti

sinua palvelemasta jollen voi.

Miten hän pääsi saarnan yli, sitä ei hän itsekään myöhemmin käsittänyt.

Oli kuin vieras ihminen olisi puhunut hänen sijastaan vieraalla

äänellä, vierain liikkein huitoen. Hän palasi sakaristoon pyyhkien

hikeä otsaltaan ja läksi heti pois. Hän meni kuin humalainen,

tietämättä minne, tapasi itsensä vihdoin metsästä ja vähitellen hänen

oma itsensä suli yhteen sen kanssa, joka oli puhunut kirkossa. Hän

pääsi häpeästään vasta kun oli lujasti päättänyt, ettei rupea papiksi

-- mieluummin vaikka rengiksi.

Seurakuntalaiset olivat tyytyväiset. Hän oli puhunut lujalla

äänellä ja muutenkin niinkuin vanha pappi ikään. Saarna oli vain

ollut vähän lyhyt. Omaiset, joille oli ollut suuri pettymys, ettei

hän jumalanpalveluksen jälkeen ajanut kotiin heidän kanssaan,

rauhoittuivat. Karoliina antoi hänelle päivän johdosta muistoksi

kymmenen markan sateenvarjon ja rovasti tuli myöhemmin kiittämään

häntä. Mutta jota kauemma lupa-aika kului, sitä enemmän hälveni muisto

tuskallisesta sunnuntaista eikä hänellä ollut voimaa särkeä kuvaa,

jota vuosikausia oli luonut itsestään sekä itselleen että muille, vaan

hän meni yliopistoon jatkamaan viitoitettua suuntaa. Vuoden hän luki

Karoliinan rahoilla ja päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, että

hän teki turhaa työtä. Hän ei saanut oleskeluiksi koko joululomaa

kotona, vaan harjoitteli pikakirjoitusta erään toverin luona. Hänen

ja omaisten välille avautui kuin kuilu. Hän läksi pääsiäislomalle

kotiin tehdäkseen suhteensa selväksi, mutta hän tapasi isän sairaana

eikä taaskaan saattanut särkeä hänen toiveitaan. Vihdoin hän Angervon

mukana kirjoitti pitkän kirjeen ja pyysi häntä lukemaan sen isälleen

ja sisarelleen. Hän ei saanut heiltä kirjettä -- he eivät osanneet

kirjoittaa, mutta Angervon kautta sai hän tietää heidän käyneen hyvin

onnettomiksi. Karoliina puolestaan lähetti sanan, että hän tästäpuoleen

ottaa lainastaan viisi prosenttia korkoa ja toivoo pois rahansa niin

pian kuin suinkin.

Tätä lainaa maksaakseen Mataristo nyt on tehnyt työtä eikä luvuista ole

voinut tulla niin paljon kuin olisi pitänyt. Hän ei pitkiin aikoihin

ole käynyt kotona, vaikka sisar Angervon kautta on pyytänyt tulemaan.

Hän menee vasta sitten, kun laina on maksettu.

Hänen halunsa vetää maatyöhön, mutta perustaakseen vaikka miten pienen

itsenäisen maanviljelyksen, täytyy olla hiukan pääomaa. Hän koettaa nyt

valmistua opettajaksi, ehkäpä sitten joskus voisi ostaa pienen talon

koulukaupungin läheisyydessä, sieltä seurata töitä ja viettää loma-ajat

siellä.

Tekemällä kysymyksiä silloin tällöin sai Hilja tietää kaiken tämän.

Kertomus vei hänet niin mukanaan, että hän kaikin voimin vaivasi

päätään löytääkseen ulospääsyä pulmallisesta tilasta. Hänen äidillään

oli pieni pääoma, Hilja mietti jo eikö sitä voisi siirtää Mataristolle,

että hän pääsisi irti Karoliinasta. He kulkivat molemmat mietteissään.

Vaitiolo ei kuitenkaan ollut kiusallinen, vaan sopusointuisa.

-- Onpa nyt kaunis ilta, sanoi Mataristo vihdoin.

-- Sellainen tähtitaivas! Ja kuinka paljon kärsitäänkään tähtien alla.

-- Ja rikotaan.

-- Siksi ehkä kärsitään, että rikotaan.

He olivat pysähtyneet ja katselivat vaieten ylös.

-- Ettekö te todella koskaan ole tuntenut Jumalan läsnäoloa? sanoi

Hilja.

-- Jos minä edes tietäisin, mitä sillä tarkoitetaan. Kai se on sitä,

mitä Karoliinat ja muut muijat tuntevat kun itkevät kuunnellessaan

tuomiosunnuntain saarnaa! En minä sitä ole tuntenut.

-- Mutta nyt...?

Hiljan katse liiti yli tähtikentän.

-- Tämä on ihan toista. Tämä on luontoa. Tämän Jumalan läsnäoloa kyllä

olen tuntenut.

-- Mutta eikö se ole samaa?

-- Ei. Tämä laatii lakinsa niinkuin tähtien radat. Mutta persoonallinen

Jumala kuulee rukoukset ja muuttaa mielensä niiden mukaan. Ja tekee

poikkeuksia ja ihmeitä. Voitteko te todella ajatella Jumalaa, joka

erikseen seuraa jok'ikistä ihmistä miljoonien joukossa? Yksi rukoilee

sadetta pellollensa, toinen poutaa rakennuksellensa, kolmas terveyttä,

neljäs rikkautta...?

-- Meidän pitää vain rukoilla siinä mielessä, että Jumala kuulee

rukouksemme, jos se on meille hyödyllistä.

-- Mutta vertauksen mukaan pitäisi itsepintaisen rukouksen kääntää

Jumalan tahdon! Ei, kyllä koneisto on pantu käymään aikojen alusta.

Meidän tekomme tuovat seuraukset kukin laatunsa mukaan. Eikä

korkeuksissa mikään liikahda, vaikka me itkisimme silmämme puhki.

Hilja tunsi kuinka huonosti hän saattoi puolustaa kantaansa. Hän oli

joutunut peloittavan kauas uskonnollisista kysymyksistä. Muutama vuosi

sitten hän varmaan, vaikka oli nuorempi, olisi voinut antaa vastauksen

näihin epäilyksiin. Jotakin hän kai nytkin olisi voinut sanoa, mutta se

olisi tuntunut valheelta, kun hänen persoonallinen suhteensa Jumalaan

niin kauan oli ollut sammuksissa. Vihdoin hän kuitenkin virkkoi:

-- Minulla on tarve puhua Jumalan kanssa -- enhän minä aina pyydä

häneltä jotakin. Minä etsin vain yhteyttä häneen. Ja minä uskon ne,

joita rakastan, hänen suojaansa. Ehkä se on lapsellista, mutta se

tuottaa minulle onnea. Kuinka te teette, kun te eroatte omaisistanne,

ettekö te...? Tai teidän ei ole tarvinnut lähteä heistä niin kauas.

Syntyi pieni, jännittynyt vaitiolo. Sitten Mataristo sanoi:

-- Taidan olla kauempana heistä kuin te niistä, joita tarkoitatte.

Hilja huomasi jo taas kajonneensa arkaan kohtaan, mutta suhde oli nyt

niin likeinen, ettei hänen mieleensäkään johtunut peräytyä.

Hän kysyi eteenpäin.

-- Sillä lailla vain, vastasi Mataristo, -- ettemme ymmärrä toisiamme,

vaikka istumme samassa pöydässä ja kylvemme samassa saunassa.

-- Ette ymmärrä?

-- Emme. Toinen epäilee alituisesti, että toinen on tahtonut loukata,

että toinen halveksii. Päiväkaudet kuljetaan väärinymmärryksessä ja

kärsitään. Sitten viimein purkautuu patoutuma, sovitaan, pyydetään

anteeksi ja vakuutetaan, ettei ole mitään tarkoitettu. Mutta huomenna

uudistuu kaikki taas. Siis luottamusta ei ole.

-- Mutta ettekö te rakasta toisianne?

-- Kyllä... niinkuin talonpojat rakastavat. Ei se ole sellaista kuin

herrasväen rakkaus.

-- Eikö teillä sitten ole tarvetta päästä heitä likelle?

-- Ei enää. Minä tahtoisin irti heistä kaikin voimin, jos minulla vain

olisi oikeus irtaantua. Alituiset väärinkäsitykset ovat särkeneet

välit, niitä ei enää voi saada eheiksi. Syy ei ole yksin minun. He

ovat tehneet minusta herran ja samalla rakentaneet epäsoinnun minun ja

itsensä välille. Kärsitään molemmin puolin, mutta sille ei mahda mitään.

-- Ei, ei, ei, kyllä täytyy löytyä ratkaisu! pääsi Hiljalta ja hän

vaivaamalla vaivasi aivojaan tunkeakseen pimeyden läpi.

Mataristo jatkoi:

-- Kun minä ensimmäisen kerran tulin koulusta joululomalle, kohtelivat

pojat, joiden kanssa oli leikitty yhdessä, minua jo toisella tavalla

kuin ennen: jonkinlaisella arastelevalla epäluulolla. Ja aina kun minä

tulen kotiin, tarkastavat kotiväet minua syrjästä pitkän aikaa, ja kun

vähän taas on totuttu toisiimme, näen jo, että sisareni salaa itkee ja

isä rupeaa tutkimaan sieluni tilaa. Minä koetan olla iloinen niinkuin

en siitä välittäisi, mutta vihdoin saan isältä kuulla loukanneeni

sisartani: en ole vastannut hänelle, kun hän sanoi minulle huomenta,

en ole syönyt sitä tai sitä ruokaa, jota hän vartavasten minulle

valmisti. Hän itkee näitä päiväkaudet enkä minä tiedä tehneeni mitään.

Pian isäni kautta rantain tiedustelee olenko käynyt ehtoollisella ja

enkö tulisi ensi pyhänä. Kun minä sanon, etten voi itkee sisareni

taas ja isä on puhumattomana ja huoneessa on niin painostavaa, ettei

jaksa olla mitenkään. "Kuinka sinä luulet, että me olisimme voineet

kestää, jollei Jumala olisi ollut turvanamme?" sanoo sisareni, kun

yksin jäämme tupaan. "Kun meillä on ollut sellainen risti. Ja miten

sinä luulet kestäväsi, kun risti lasketaan sinun päällesi?" "Mutta onko

se minun syyni, etten minä voi Jumalaan uskoa sillä tavalla kuin te?"

huudan minä epätoivoissani ja lähden ulos ja -- olen... tekemäisilläni

epätoivon tekoja.

Viime sanat hän lausui hiljaa, eristäen ne edellisestä, kiihkeydessä

lausutusta yhteydestä. Kuului selvästi, että hän pani ne jonkin sijaan,

jota ei tahtonut lausua. Hiljalta pääsi pieni äännähdys ja hänen

kätensä painui rintaa vastaan. Mutta hän ei löytänyt mitään sanottavaa

ja he astelivat taasen ääneti.

Heidän keskustelunsa oli kehittynyt yksinäisinä lauseina, miltei

huudahduksina. Hiljaisuus kannatti niitä täyteläisenä ja yhdistävänä.

Heidän mielensä olivat yhteissoinnussa. Viileä kirkkaus oli heidän

ympärillään. Heidän oli turvallinen astua rinnan. Ja vaikka

kysymyksissä, joita he pohtivat, alituiseen tuli eteen umpisola, oli

kuitenkin hyvä olla siitä, että oli saanut lausua tai kuulla senkin

ajatuksen.

Hilja tuli ajatelleeksi, miten rakasta hänelle taas oli puhua vakavista

asioista. Kuinka hän olikin joutunut niistä niin kauas! He eivät Armaan

kanssa koskaan olleet niihin kajonneet. Miksi? Kauneus oli Armaan

uskonto, kauneus ja taide. Hilja koetti ajatella, että se pohjalta

onkin samaa kuin tämä, mutta tämä muoto oli niin paljon likempänä sitä

mihin hän lapsuudestaan oli kasvanut kiinni, että hän ehdottomasti

tunsi tämän enemmän omakseen. Taiteen maailmaan hän pääsi vain kun

Armas talutti häntä kädestä -- täällä hän kuitenkin saattoi liikkua

omin neuvoin, vaikka haparoidenkin, ja näki valoa siellä täällä.

Mataristo oli ensi kerran eläessään avautunut. Hän ei itsekään tuntenut

itseään -- hänessä oli puhuessa pulpunnut esiin kuin lähteensilmiä,

kun ennen kaikki oli kulkenut maanalaisina virtoina. Hän maistoi ensi

kerran ajatustenvaihdon onnea.

-- Kun minun sulhaseni tulee, virkkoi Hilja äkkiä, -- niin teidän pitää

tulla tutuiksi ja me kävelemme näin ja puhumme näistä asioista. Eikö

totta?

-- Kyllä, sanoi Mataristo vähän venytellen, -- jos hän vain tahtoo.

Sanovat hänen olevan niin hienon.

-- Hän onkin hieno, innostui Hilja, -- mutta juuri siksi hän tulee

teistä pitämään...

Mataristo punastui pimeässä eikä saanut mitään sanotuksi. Toiselta

puolen teki hänelle hyvää kuulla sellaisia sanoja, sillä hän

oli aina tuskallisesti tuntenut kömpelyytensä, köyhyytensä ja

sivistymättömyytensä. Toiselta puolen heräsi hänessä epäilys:

tarkoittaako tuo neiti mitä sanoo? Voiko hän ajatella sillä lailla?

He olivat tulleet mäelle, jolla ei ollut mitään huviloja. Molemmin

puolin tietä yleni nuorta metsää, joukossa korkeat, solakat siemenpuut,

joiden vaaleat kyljet kuulsivat tähtien valossa. Metsäisestä

laaksosta noustessa vaikutti paikka aukealta, taivaanlakikin tuntui

siinä avartuneen. Ilma tuli tuulena vastaan ja lemusi puhtaalta

kuin sydänmaalla. Metsäkin kohisi syvään, niinkuin sitä olisi ollut

kokonainen korpi. Taivas oli kauttaaltaan sininen ja tähtiä täynnä.

Ensin tuikkivat silmään suuremmat, sitten pienemmät ja vihdoin

vilkkuili näkyviin niin pieniä, että ne välillä sammuivat. Taivaanlaki

oli kuin sininen vaate, joka on pingoitettu valomeren eteen -- mutta

siihen oli pistetty läpiä ja toinen on tullut suuremmaksi ja toinen

pienemmäksi, sen mukaan kuinka paksut neulat ovat olleet.

He seisoivat silmäillen ylös.

-- Eikö meri ole täällä? sanoi Hilja ja kääntyi sinne päin missä taivas

tuntui alenevan syvyyttä kohti. -- On! Täällä. Sehän se kohiseekin.

Kuinka ihanaa! Tulkaa, tulkaa!

Ja vastausta odottamatta astui hän tiepuoleen ja riensi pensaikon

syvyyttä kohti. Maa oli kuurassa. Mättäät ja pensaat loppuivat, hän

tuli kalliolle, jonka revelmissä kahisi keltainen kuloheinä. Alla

avautui meri. Pienet laineet lipuivat rantaan, tähdet kuvastuivat

niihin, liikkuen ja läikkyen kuin vähäiset helmet, joita leikillä

keikutellaan kädessä. Hilja huusi vielä pari kertaa toverilleen, mutta

sitten hän kokonaan unohtui katsomaan veden sineä, joka etäämpänä

vaihtui lyijynharmaudeksi. Sen yli kulki siellä täällä leveitä,

valoisia soimuja. Ties mistä ne tulivat, mutta niissä oli väräjävä

keveys kuin himmeässä kuutamossa. Ei tuullut, mutta silti oli veden ja

metsän kohina suuri ja täynnä nousua ja laskua. Ilma tuoksui kuivalta

ja kaukaiselta. Se tuli senkin etäisyyden takaa, missä taivas ja meri

upposivat toisiinsa.

Äkkiä Hilja tunsi tuulen tunkevan ihoa myöten, häntä puistatutti ja hän

kääntyi tielle päin. Yksinäiset männyt nousivat kuin hoikat pilarit

huimaavaa sineä kohti. Hän huomasi olevansa yksin ja muisti kävely

toverinsa.

-- Herra Mataristo, missä te olette?

Ei ääntä. Ei vastausta.

Hilja hämmästyi.

-- Herra Mataristo? Minne te olette mennyt? Ettekö kuule minua...

Silloin hän näki hänen seisovan puuta vastaan, jolla ei ollut oksia

kuin latvassa, ja hänen kasvonsa olivat oudon valkoiset.

-- Ah, siinähän te olette! Minä jo ajattelin, minne te menitte. On niin

kaunista, että tekisi mieli olla täällä koko yön. Mutta tulee kylmä.

Täytyy olla järkevä. Joko lähdemme... Mutta mikä teidän on? Oletteko

kipeä?

Nuori mies vapisi niin, että hampaat löivät vastatusten. Hänen

käsivartensa riippuivat jännittyneinä sivuilla, ikäänkuin hän niihin

olisi suunnannut koko voimansa ja niiden kestämisestä olisi riippunut

olemassaolo.

Hilja likeni vähän peloissaan, katsoi häntä silmiin ja peräytyi. Hänen

kasvonsa olivat kuoleman valkoiset ja silmissä paloi jäytävä kammo.

Hiljan mieleen johtui neiti pitsikauluksessa -- tässä käy varmaan

samalla tavalla! Ja hän tuli neuvottomaksi ja ajatteli, että on parasta

lähteä nopeasti hakemaan apua. Mutta sitten hän päättäväisesti meni

hänen eteensä ja rupesi rukoilemaan kuin henkensä edestä.

-- Mikä teidän on? Teidän täytyy sanoa! Mitä te ajattelette? Olettehan

kipeä. Se on se entinen kipu, ei se ole muuta. Tuntuuko samalla

tavalla? Lähdemme pois ja kutsumme lääkärin. Nojatkaa minuun, minä

autan teitä. Ei, kuulkaa, nyt ei teillä ole oikeutta olla minulle noin

tyly. Miksi te työnnätte pois käteni ikäänkuin minussa olisi tarttuva

tauti. Teettekö te nyt oikein?

Hyvän ajan perästä sai Mataristo kalisevin hampain suustaan:

-- Kyllä minä pääsen.

-- Sitä parempi! ilostui Hilja siitä, että oli onnistunut

houkuttelemaan hänet edes puhumaan. -- Mikä teille taas tuli! Minusta

aivan tuntuu siltä kuin te hautoisitte jotakin epäluuloa minua vastaan.

Onko se niin? Sitten minulla on oikeus vaatia, että te sanotte sen. Ja

teidän itsenne tulee parempi olla. Sanokaa edes, olenko oikeassa.

-- En minä voi sanoa mitään.

Matariston ääni soi outona. Hiljan jalkoja paleli ja hän tömisteli

niitä maahan.

-- Ettekö te nyt ymmärrä kuinka kiusallista tämä on minulle. Luotatteko

te minuun niin vähän, ettette voi puhua.

-- Te ette kestäisi sitä, sanoi Mataristo äänellä, joka kumisi kuin

kuilu, kun siihen heitetään kivi.

Hilja vetäytyi askeleen taaksepäin, huojutti hetken päätään kuin

läpipääsemättömän ongelman edessä ja löi vihdoin äkkiarvaamatta kaikki

leikiksi:

-- Vai haudotte te niin kauheita asioita, etten minä kestäisi niitä

kuulla. Hautokaa sitten yksinänne, kunhan vain tulette pois.

Leikki ei tehnyt sitä vaikutusta, jota Hilja vaistomaisesti oli

odottanut. Nuori ylioppilas pysyi hetken liikkumattomana, sitten

nousivat hänen kätensä koukistuneina, niinkuin hän olisi nostellut

painoja. Nyrkit avautuivat ja likenivät haraten kaulaa. Samassa pääsi

häneltä parahdus ja hän suistui maahan.

Hilja putosi polvilleen hänen viereensä ja tarttui hänen olkapäihinsä.

Mutta samassa täytyi hänen loitota, sillä hän tunsi kosketuksensa

vaikuttavan kuin polttoraudan. Neuvottomuus kiihtyi hänessä jo

hädäksi, hän ei käsittänyt minne joutuisi. Hän käytti ainoaa keinoa,

mikä hänellä oli jäljellä: hän puhui hellästi ja rauhoittavasti kuin

sairaalle lapselle. Matariston kädet kasasivat suonenvedontapaisiin

otteisiinsa kuloheinää. Vihdoin hän puhkesi puhumaan kuin koskesta

päästäen:

-- En minä voi puhua. Minun täytyy kantaa se yksin. Ette te ymmärtäisi

kuitenkaan. Meikäläisen elämä on niin kauheaa alusta loppuun asti.

Hän nousi istumaan ja tuijotti käsiinsä, jotka olivat märät ja tahmeat.

Nyt se tapahtuu, nyt se tapahtuu! ajatteli Hilja nähdessään hänen

liikuttelevan käsiään. Hän oli kuullut, että mielipuolet joskus tekevät

sillä tavalla. Hädissään puhkesi hän houkuttelemaan:

-- Mennään pois, hyvä, rakas herra Mataristo. Minun on niin kylmä.

Tulen varmasti kipeäksi...

Mataristo nousi heti. Ei hän oikonut vaatteitaan eikä hän huomannut,

että pani hatun takaraivolle kuin juopunut. Ei hän myöskään pyyhkinyt

kyyneliä, vaikka posket kiilsivät märkinä. Hilja nosti maasta hänen

toisen kintaansa. Hän ei kiittänyt, kun hän ojensi sen hänelle. Hänen

käyntinsä oli raskas ja huojuvainen, kuten humalaisella. Hiljan sydän

sykki kiivaasti. Kunhan he vain onnellisesti pääsisivät kotiin!

-- Mitä te tiedätte maailmasta, sanoi Mataristo äkkiarvaamatta ja

heristi nyrkkiä edessänsä. -- Teillä on äiti ja koti ja sulhanen.

Toista on meikäläisen.

Hänen sanansa jättivät jäätävän äänettömyyden. Hilja iski katseensa

läpi pimeyden hänen kasvoihinsa ja käsitti, ettei tässä ole kysymys

hulluudesta, vaan jostakin painavasta surusta. Voimakas myötätunnon

jakamisen tarve valtasi hänet, hän vain ei löytänyt sanoja ja he

astelivat hyvän aikaa ääneti.

-- Sanokaa minulle nyt ne kauheat asiat, alkoi Hilja vihdoin. -- Minä

olen valmis kuulemaan murhista, varkauksista, kavalluksista...

-- Ettekö pahemmista! keskeytti Mataristo.

Hilja tuijotti häneen.

-- Mitä pahempaa voi olla? No niin, jos on, niin antakaa kuulua. Olen

valmis kaikkeen.

Mataristo katsoi häneen tutkivasti ja näytti olevan kahden vaiheilla.

-- Ette siihen, sen tiedän varmaan, sanoi hän vihdoin ja sulkeutui

samassa.

Hilja kuuli äänestä, että hän jo katui äskeistä avomielisyyttään.

Hiljaa rupesi suututtamaan. Hänen suuhunsa tuli ylpeitä, katkeria

sanoja ja hänen täytyi alituiseen muistuttaa itselleen, että tuo

ihminen sentään lopultakin on sairas. Mutta oliko tuo nyt lupa

sairaankaan murjottaa tuolla tavalla! Häntä ei enää haluttanut astua

rinnan Matariston kanssa, vaan hän siirtyi toiselle puolelle tietä ja

koetti unohtaa hänet. Hän koetti päästä yksinäisyyden mielialaan ja

nähdä vain metsän ja tähtitaivaan, mutta ne eivät enää tulleet likelle,

vaikka hän upotti silmänsä niihin. Hän kävi kiinni arpajaisiltamaan,

jossa hän pian tanssii ja on kaunis, mutta kielelle tuli harmistuneita

sanoja, jotka tarkoittivat Mataristoa. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa

hänelle: menkää te vain edellä, tai jääkää tänne. Kyllä minä tulen

toimeen yksinäni! Mutta hän pelkäsi ehkä sentään juopuneita... Jos

onkin kipeä, niin ei toki saa kohdella toista tuolla tavalla! Hän

päätti kostaa hänelle sillä, ettei puhu sanaakaan. Jollei Mataristo

puhu, niin vallitkoon äänettömyys. Äänettömyys vallitsikin, käyden

hetki hetkeltä tuskallisemmaksi.

Hiljaa väsytti, askel painoi, hattu liimaantui kiinni otsaan, joka oli

hiessä. Koko ruumis oli hiessä, märät helmat loksahtelivat kävellessä

ja takertuivat jalkoihin. Ne painoivat, kaikki painoi.

Hänen oli paha olla, häneen iski avuttomuuden ja hädän tunne, hän ei

kestä tätä, hän purskahtaa itkuun.

Elämä on sentään surkeaa! Äsken hän käveli ihmisen rinnalla, joka

ymmärsi hänet ja luotti häneen. Nyt on sama ihminen mykkä ja kulkee

vieraana hänen vieressään. Kuinka saattaakaan ihminen, joka äsken oli

niin likellä, olla niin kaukana?

Hän koetti kiirehtiä eteenpäin, vaikka tuntui siltä, että hän kompastuu

helmoihinsa. He kulkivat oikullisesti, vuoroin ajaen toisiaan takaa,

vuoroin jättäytyen jäljelle. He olivat joutuneet kahdenpuolen kuilua

eivätkä voineet ojentaa toisilleen kättä sen yli. Heitä painoi

äänettömyys kuin kahle, mutta he eivät löytäneet vapauttavaa sanaa. He

tulivat rientomarssissa huviloiden ohi, jotka nukkuivat talviuntaan,

he olivat hiestyneitä ja uupuneita ja kyyneleet pyrkivät rintaan.

Tuntui helpotukselta, kun lyhdyt tiepuolessa rupesivat tihenemään ja

kaupungin tulet vilkkumaan. Jokainen vastaantulija oli tervetullut,

sillä hän johti heidän ajatuksiaan pois heistä itsestään. Vihdoin he jo

saattoivat puhua.

-- Kas kun tuli kuuma, sanoi Mataristo, ikäänkuin ei mitään olisi

tapahtunut.

-- Niin tuli, vastasi Hilja ja puri kokoon huulensa, jottei itkisi.

Jonkin toisenkin vähäpätöisen lauseen he vaihtoivat.

Maa oli jo ihan roudassa. Töölönlahden rannat vetäytyivät riitteeseen,

junan vihellys vihloi ilmaa, penkereelle, joka jakoi lahden kahtia, oli

korkeiden pylväittensä neniin syttynyt sähkölamput. Alhaalla tuikkivat

punaiset, vihreät ja keltaiset valot. Maa alkoi hiljalleen jyrytä ja

täristä. Juna tuli. Se ei vaikuttanut kuten ennen iloisesti -- se

uhkasi kuin onnettomuus. Hiljalle tuli se tunne, että pitää paeta.

Mutta hän oli liian voimaton. Menköön hänen päällitseen -- ei kukaan

kumminkaan vältä kohtaloaan. Ja jyrinä likeni likenemistään. Vingahdus

vihlaisi ilmaa, savu peitti hänet paksuun pilveen ja hänestä tuntui

siltä, että hänen sydämensä seisahtui. Mutta se alkoi taas lyödä,

jyrinä hiljeni ja hän seisoi yksin tiellä pimeässä. Miksei onnettomuus

tullut, miksi hän jäi tähän?

Hetkisen perästä seisoi Mataristo hänen rinnallaan ja Hilja muisti

kaikki mitä heidän välillään oli ollut. Näytti siltä kuin hän olisi

aikonut puhua, mutta Hiljan ei enää tehnyt mieli kuulla.

-- Mitähän kello saattaa olla? kysyi hän väsyneesti.

Mataristo otti kellonsa ja katsoi sitä lyhdyn alla.

-- Kymmentä vailla kymmenen.

-- Niin paljon -- hyvänen aika! Eikö se ollut viisi, kun me läksimme?

Olemmeko me olleet niin kauan?

-- Minun kelloni käy ehkä vähän edellä.

-- Minulla ei ole avainta. Pääsemmeköhän me sisään?

-- Minulla on.

He kävivät niin paljon kuin pääsivät. Hiljan märät helmat läiskivät

hermostuttavasti. Laiturin luona, missä vaimot olivat olleet pesemässä,

tuli vastaan kaksi ajuria, kummankin rattailla herra ja nainen. Hevoset

menivät täyttä ravia ja nauru kuului rämisten. Kulmassa raitiovaunujen

kiskojen välissä asteli poliisi verkalleen, paperossia poltellen.

Elokuvateatterin luona oli niin paljon kansaa, että täytyi pujotteleida

ohitse.

Kotiovessa, kun Mataristo oli avannut päästääkseen hänet sisään ja

yritti sanoa hyvää yötä, lähteäkseen talolle syömään, tuli häneen taas

jonkinlainen toveruuden ja säälinsekainen tunne ja hän pyysi Mataristoa

tyytymään voileipiin kotona, että pääsisi ajoissa nukkumaan.

Mataristo kiitti ja tuli.

Maali oli kaikesta päättäen ollut levoton Hiljan pitkästä viipymisestä.

Hänen kasvoillaan oli huolestunut jännitys, kun hän tuli eteiseen,

mutta se muuttui ihmetykseksi, kun hän näki Matariston Hiljan seurassa.

Nähtävästi he olivat sopineet, että lähtevät yhdessä -- vai niin, vai!

Kun Maali vielä näki Hiljan märät hameenhelmat, synkkeni hänen muotonsa

ja hän hävisi sanaa lausumatta. Hilja ymmärsi, ettei Maalilta nyt ole

hyvä pyytää mitään, hän otti kaapista pienen ruokaliinan ja vaihtoi

sen omalle lautaselleen, ainoalle joka oli katettu pöytään, ja pyysi

Mataristoa istumaan.

Rientäessään keittiön käytävän läpi, mietti hän miettimistään millä

sanoilla lähestyisi Maalia.

-- Voi, voi, Maali kulta, tällainen onnettomuus on tullut! sanoi hän ja

näytti liepeitään.

Maali ei kääntynyt eikä liioin puhunut.

-- Mitä me nyt teemme niille...?

Maali kaasi vettä teekannuun ja päästi kahvikupin kilahtaen hellalle.

-- Maali kulta, eihän Maali suutu!

Maali meni kolisevin askelin vesijohdolle ja päästi veden tulemaan

ryöppynä. Hilja riisui kengät ja otti käytävän naulasta vanhan hameen.

-- Onko täällä käynyt joku?

-- Eihän tässä ole muuta ehtinyt kuin juosta avaamassa, vastasi Maali

äreästi.

-- Keitä kummia täällä sitten on käynyt? sanoi Hilja iloissaan siitä,

että tulivuori purkautui.

-- Ensin kaksi herraa. Keitä lienevät olleet. Lupasivat tulla

huomenna kello kaksitoista. Sitten Elsa neiti joka käski sanoa, että

tanssiharjoitus on tänään eikä huomenna. Sieltä on sitten yhtämittaa

soitettu ja kysytty, eikö neiti jo ole tullut. Sitten kävi maisterin

sisar, se Mariana neiti...

-- No jo nyt jotakin! päivitteli Hilja.

Kyllä ne nyt Vaarnakoskella olivat sadatelleet häntä, mutta mistä

hän saattaa tietää, että he muuttavat tanssiharjoituksensa! Ja mitä

kummaa Marianne on tahtonut?... Hilja otti teetarjottimen ja riensi

ruokasaliin.

Mataristo oli jo syönyt. Kun Hilja tuli, istuutui hän uudelleen. Hän

näytti vaivautuneelta eikä katsonut Hiljaa silmiin. Hilja oli niin

omissa ajatuksissaan, ettei hän sitä huomannut.

-- Minä annan teille heikkoa teetä, ettei se vie untanne, sanoi hän,

ajatukset Vaarnakoskissa ja tanssiharjoituksissa.

-- Mahtaako se vaikuttaa, vastasi Mataristo ja katsoi Hiljan ohi.

Hän jätti toiset puolet teetä kuppiinsa, nousi ja kiitti. Kun hän teki

kömpelöä, epäluuloista kumarrustaan, välähti Hiljan mieleen illan

tapahtumat. Häntä samalla suututti ja peloitti ja hänen oli sääli.

Minkätähden hän siellä metsässä oli paiskautunut maahan? Minkätähden

hän silloin yöllä itki?