Ruustinna Haapasen lähdöstä oli kulunut viikko. Jenny täti oli lähtenyt
tänä aamuna. Konsulinnan tyttärelle, jonka tukena Jenny täti matkusti,
oli näet alituisten sateiden tähden tullut kiireinen matka, ja niin oli
Jenny tädin täytynyt jättää Hilja tuhansien neuvojen ja varoitusten
varaan.
Oli maatapanon aika. Keittiöstä ei enää hyvään hetkeen ollut kuulunut
mitään ja ikkuna toisensa perästä sammui suuren kivimuurin seinämästä
vastapäätä. Vaihtaessaan lankaa neulaansa Hilja tuontuostakin huomasi
kiiltävien kupariastioiden keittiön ikkunoista peittyvän pimeään. Hän
oli koko päivän istunut kuin naulittuna työnsä ääreen, hän oli valinnut
niin paljotöisiä nimiä, että sai istua koko päivän ja olla hyvin
ahkera, jos mieli saada valmiiksi nimen päivässä. Mutta kaunis nimi
se oli, H. H. rinnan ja ympärillä lehtikiehkura, joka samalla yhdisti
kirjaimet. Hän oli vetänyt kattolampun pöytään kiinni, jotta saisi
tarpeeksi valoa työlleen, lamppu sihisi, ja jota enemmän ympärillä
hiljeni, sitä selvemmin sihinä kuului.
Hän oli tämän viikon aikana päässyt melkoiseen tottumukseen,
korko-ompelu tuli jo pyöreää ja tasaista ja menestys lisäsi intoa. Hän
ompeli työn ilossa, paljon mitään muuta ajattelematta. Vilahdukselta
meni ajatus Parisiin tai Lainan luo tai uuteen, omaan kotiin, johon
hän liinaa ompeli. Hän oli tänään syönyt huonosti, sillä Maalia oli
ollut pesutuvassa, vain jonkin voileivän hän oli malttanut itselleen
tehdä, mutta hän ei tuntenut vähintäkään väsymystä. Hän ompeli kuumana
ja punaposkisena, hiukset epäjärjestyksessä kasvojen ympärillä. Lamppu
oli lämmittänyt pienen huoneen niin, että kädet tahtoivat hiestyä, hän
oli hyvän aikaa halunnut auki salin ovea, mutta ei malttanut nousta
sitä avaamaan. Vihdoin, kun piti vaihtaa neulaan uutta lankaa, hän
työnsi oven auki. Silloin tuli häntä vastaan raikasta pimeyttä ja
ääniä kadulta: jotakin laulua, raitiovaunun jyrinää ja torvisoittoa.
Hän muisti, että oli lauantai-ilta, katseli sormeaan, jonka ommellessa
oli pistänyt verille, harmitteli, ettei voinut oppia neulomaan
haavoittamatta sitä ja istui taasen neulomaan. Ei ollut kuin pieni
lehti jäljellä.
Koko aamupäivän oli satanut. Nyt oli nähtävästi lakannut, koskei
kuulunut loisketta rännistä ikkunan juuressa. Lamppu sihisi.
Keittiönkäytävän päästä saattoi erottaa kuorsaavaa ääntä. Maali nukkui
tietenkin raskaasti pesupäivän perästä. Äkkiä törähti epäpuhtaista
torvista kuuluville tanssisävel: yhdistyksessä vastapäätä tietysti oli
tanssi-ilta. Ikkuna oli kai äkkiä avattu.
Aih!... tuli liian pitkä piste! Ehkä se sentään häviäisi muiden alle.
Mutta kun hän oli ommellut vähän matkaa, huomasi hän, että täytyi
ratkoa, painui syvemmä työtä vastaan, harmitteli, ratkoi varovaisesti
ja pakottautui uudelleen ommellessaan ja viimeisiä pisteitä pistäessään
suurimpaan huolellisuuteen. Sormesta tuli verta... Varmaan hänen
huomenna täytyy panna tukkoon koko sormi. Ettei hän nyt voi oppia...!
Hän ei malttanut ottaa saksia, vaan puraisi poikki langan, oikoi nimen
suoraksi polvelleen ja ihaili sitä, pää kallellaan, posket kuumina.
Kaunis se oli, pyöreä ja tasainen, hän oli sentään suuresti edistynyt.
Hän taittoi kokoon liinan, laski sen tuolille ompelukoneen viereen,
seisahtui ja suori selkäänsä ja käsivarsiaan, mielessä tyydytys ja
väsymys... Mitä? -- oliko kuuvalo, kun pihamaa näytti niin valoisalta?
Hän kiersi lampun sammuksiin, päästi sen luisumaan ylös kattoon ja meni
ikkunaan. Totisesti! Sade oli lakannut ja kuun kajastus tuntui seinällä
vastapäätä. Ah, ehkäpä nyt alkavatkin kauniit ilmat. Hänen mieleensä
tuli iloinen raukeus ja jäsenissä kiersi suloinen levonkaipuu.
Hän tuli omaan huoneeseensa. Siellä oli pehmoinen, sinertävä hämy.
Vuode odotti valkoisena, vedettynä pitkäksi. Marmorikuvan kasvot
tuntuivat nukkuvan, taulut seinillä olivat nekin puhumattomina ja kuin
unessa. Hilja ei hennonut särkeä hämärää, hän ei sytyttänyt tulta, vaan
riisuutui valon kajastuksessa, joka tuli ulkoa. Kumartuessaan ottamaan
auki kenkiään hän huomasi, miten tyhjä ja ontto hänen päänsä oli. Hän
ei eilen ja tänään ollut käynyt ulkoilmassa. Ja hänen mieleensä johtui
äkkiä kuva vanhasta kotipappilasta: portti kiviaidassa, sireenipensaat
sen syrjällä ja puukuja. Olisipa hän nyt siellä, niin he Lainan kanssa
lähtisivät kävelemään...!
Palmikko riipuksissa, yllä pitkä yöpaita, paljain jaloin veti
hän ikkunan eteen kellahtavat kangasuutimet, loi vielä katseen
kirjoituspöytään valokuvineen, kuihtuneine ruusuineen -- se oli
hyvää yötä Armaalle, -- ja oli jo astumaisillaan vuoteeseen, kun
vielä muistui mieleen: sammutinko tulen ruokasalista? Kun äiti oli
poissa, täytyi aina olla niin varovainen tuleen nähden. Hän avasi
oven ruokasaliin -- siellä oli pimeä. Mutta äidin oli tapana ennen
maatapanoa käydä läpi kaikki huoneet. Ja vaikka Hilja tiesi, ettei
salissa ollut laisinkaan ollut tulta, niin hän kuitenkin piti
mahdollisena, että sinne olisi voinut jäädä jotakin sammutettavaa, ja
niin hän paljain jaloin astui permannon poikki, raotti salin ovea ja
pysähtyi tarkastellen kynnykselle.
Huoneessa paloi hiljainen kuutamo. Kun kuu on selkeä ja varjot jyrkät,
niin esineet ikäänkuin jähmettyneinä uivat sen kirkkaudessa, joka lepää
kuin liikkumaton vedenkalvo. Mutta kun kuun edessä on pilviharsoa,
niin valo hiljaa värisee ja kuutamo kajastaa kuin tulen liekin palo
tuulettomalla säällä. Tuollainen himmeän palon värinä oli salissa.
Kasvien lehdet kyllä pitivät verkkoaan edessä, mutta yläruuduista
pääsi valo vapaasti ja viisti juovina yli huonekalujen, mattojen
ja lattialautojen. Hilja siirtyi vaistomaisesti matolle ja hänen
silmissään selvenivät esineet pian näkyviksi kuin päivällä. Hän viipyi
viipymistään. Värisevä valo vangitsi. Äkkiä rämähti torvisoitto kadun
toisella puolella ja mieliala särkyi.
Hän likeni mattoa myöten ikkunaa ja siirsi syrjään kukkatelineen.
Siellä loppui matto, mutta hän oli utelias ja tahtoi nähdä yhdistyksen
talolle. Ajuri tulla rämisti ohitse ja toiselta puolen katua ajoivat
raitiovaunut, neljä peräkkäin, ihan tyhjinä. Kävi vonkuva suhahdus
vain, valaistu vaunurivi hyppi ja notkui. Se oli kuin mikäkin kummitus,
joka tulee ties mistä ja menee ties minne, räikeällä valollaan ilkkuen
hiljaista yötä.
Äkkiä kuului jokin ääni ihan likeltä... mitä se olikaan?...
Nyyhkytys... pitkä... haikea. Ja toinen... ihan likeltä!
Hiljasta tuntui siltä kuin se olisi tullut nojatuolista pianon vieressä
ja hänen koko ruumistaan kylmäsi. Joku istui nojatuolissa ja itki!...
Hän jähmettyi poskia myöten eikä uskaltanut liikahtaa. Hän odotti
ja odotti, mutta ei taaskaan kuulunut mitään ja vihdoin hän uskalsi
tarkastaa nojatuolia, sohvaa ja joka paikkaa eikä missään näkynyt
mitään. Häntä paleli, mutta hän tahtoi vielä nähdä kuinka ne tanssivat
siellä vastapäätä, nousi sohvankulmaan, kyykistyi siihen ja katseli
selustan yli.
Parit kieppuivat yhtenä mylläkkänä. Pitkin seinää istui miehiä ja
naisia... Tuossa kaksi tyttöä sylityksin. Nyt tuli mies, työnsi pois
tytön ja istuutui toisen tytön polvelle -- sellainen suuri mies niin
pienen tytön syliin!... Useat parit tanssivat käsivarret kireästi
toistensa ympärillä, otsat vastatusten kuin vihaisilla sonneilla. Ne
kieppuivat kankeiksi seivästettyinä ja liimautuneina toisiinsa kiinni.
Kuinka kauan yksi pari jaksoikaan...!? Hilja päätti seurata paria, joka
kieppui ihan pienessä piirissä keskellä lattiaa. Tanssikoot miten kauan
hyvänsä -- hän istuu tässä... Näytti sentään kovin hullunkuriselta
koko tuo huone, jossa täysikasvuiset ihmiset survoivat kuin hyttyset.
Hilja tanssi hänkin niin mielellään ja se näytti tietysti yhtä
hullunkuriselta... Ikkunoista tulvi ulos tomun ja tupakansavunsekaista
valoa...
Nyyhkytys...! Taas nyyhkytys... tuskainen, haikea...! Mistä?
Ylhäältäkö... alhaaltako?... Hiljan sydän jyski niin, ettei hän
tahtonut voida erottaa mitään. Se ei tullut tästä huoneesta eikä se
kuulunut ulkoa, ei liioin ylhäältä eikä alhaalta. Se tuli pianon takaa,
seinän läpi, vuokralaisen huoneesta. Hilja rauhoittui ja ymmärsi, että
Matariston luona oli joku, joka itki, tai itki hän itse -- ehkä hän oli
tullut sairaaksi.
Itku oli epätoivoisaa: pitkiä, haikeita, tukahduttavia nyyhkytyksiä.
Ehkä hän oli saanut surusanoman, ehkä isä oli kuollut, tai jotakin
sellaista... Hetkiseksi itku lakkasi ja silloin Hilja jo toivoi hänen
rauhoittuneen, mutta sitten se taas alkoi uudelleen, tukahdutettuna,
vihlovana, ikäänkuin itkijä olisi hautaantunut vuoteeseen patjojen ja
peitteiden alle ja siellä hytkinyt ja kiristellyt hampaitansa.
Hilja kävi neuvottomaksi. Hän aikoi ensin huutaa hänelle salista, mutta
juoksi eteiseen.
-- Herra Mataristo...
Ei vastausta. Ainoastaan entistä nyyhkytystä. Hilja huusi uudelleen
ja käsitti samalla, että täytyy mennä herättämään Maalia. Hän riensi
huoneeseensa, otti tulta, sai ylleen hameen ja palasi, hakasia
kiinnittäen, eteiseen kuuntelemaan. Nyyhkytys ei ollut lakannut.
-- Herra Mataristo -- oletteko kipeä? Mitä teille on tapahtunut? Voi,
voi, elkää itkekö noin. Vastatkaa toki minulle. Minä olen niin levoton.
Ettekö te nyt voi vastata...
Mutta nähtävästi Mataristo ei ensinkään kuullut.
Hilja suuntasi askeleensa keittiöön. Hän töytäsi käytävässä jotakin
esinettä vastaan ja muisti, että se oli tyhjä matka-arkku, jota ei äiti
ollut ottanut mukaansa. Haparoiden löysi hän lukon ja avasi rämistäen
oven, toivossa, että Maali heräisi jo siihen. Mutta Maalin kapeasta
vuoteesta kuului luja, kuorsaava hengitys. Keittiössä oli raskas ilma
ja tuntui pestyn lattian ja kiilloitettujen kupariastioiden haju.
Hilja puhutteli Maalia, hän lausui hänen nimensä huutamalla; vihdoin
hän kävi kiinni olkapäähän, joka kohotti peitettä. Mutta Maali vain
kääntyi ja jatkoi nukkumistaan. Hilja ravisti olkapäästä voimiensa
takaa. Silloin pöllähti tyttö säikähdyksissään istumaan, sitaisi
hiuksia silmiltään ja pälyili kiukustuneena ympärilleen.
-- Maali kulta, jos Maali nousisi ja panisi vähän ylleen. Meidän herra
on tullut kipeäksi. Maali kulta, Maalin täytyy nousta.
Mutta Maali paiskautui takaisin vuoteeseen, maiskutti suutaan ja veti
peitteen ympärilleen. Hilja kävi uudelleen kiinni hänen hartiaansa,
ravisti ja toisti yhä tuskastuneemmin sanottavansa. Maali työnsi
itsetietoisen voimakkaasti pois hänen kätensä, mongersi jotakin
epämääräistä, veti peitteen päänsä yli ja vaipui syviin, tasaisiin
hengenvetoihin.
Hiljaa suututti, sitten hän kävi neuvottomaksi ja vihdoin hän
varpaillaan hiipi pois. Ehkei vuokralainen enää itkenytkään! Hän tuli
puolijuoksua käytävän läpi, vältti matka-arkun ja toivoi kaiken aikaa,
ettei itkua enää kuuluisi. Mutta se tuli häntä vastaan jo ennenkuin hän
pääsi eteiseen. Mitä kummaa hän nyt tekeekään?... Hän koputti oveen,
mutta ei saanut vastausta enempää kuin Maaliltakaan. Hänen poskensa
alkoivat hehkua, kädet olivat hiessä, sydämen tykintä takoi korvissa ja
ohimojen kohdalla. Häntä rupesi peloittamaan. Outo, uliseva nyyhkintä
tuntui siinä yön hiljaisuudessa jonkin yliluonnollisen voiman ääneltä
-- oli kaameaa olla sen kanssa kahden, kolmantena nukkuva ihminen,
joka ei herää. Kun soitto kadun toiselta puolen rämähti kuuluville,
oli se toki kappale todellista, oleellista elämää ja Hilja riensi
vaistomaisesti sitä kohti, ikäänkuin sieltä olisi ollut odotettavissa
jotakin apua... Tanssihuoneen ikkunat olivat taasen auki, miehiä seisoi
aukoissa, tupakansavu puskui ulos heidän päidensä lomitse ja heidän
takanaan jyskyttivät parit toisiinsa liimautuneina, kuten äsken...
Äkkiä kuului seinän takaa jysäys, ikäänkuin jotakin raskasta olisi
pudonnut. Hiljasta hävisi kaikki epävarmuus, hän juoksi eteiseen ja löi
nyrkillään Matariston oveen.
-- Jollette te nyt avaa, niin minä soitan lääkärille tai poliisille tai
ilmoitan talon isännöitsijälle.
Olihan selvää, että nuori mies oli vakavasti sairaana. Mitäpä Hilja
muuta saattoi tehdä kuin kääntyä lääkärin puoleen. Hän kävi jo kiinni
telefonitorveen. Ensin täytyi kuitenkin tietää numero. Mutta kun hän
alkoi selailla luetteloa, ei hän saanut mieleensä ainoatakaan lääkärin
nimeä. Hän ei muistanut sitäkään lääkäriä, joka oli hoitanut häntä, kun
hän oli sairaana. Tämähän oli ihan hullua... mikä kumma hänen oli? Se
lääkäri oli monta, kertaa käynyt heillä... Ei, ei, vaikka mikä olisi
ollut!
Täytyy kai soittaa isännöitsijälle... Mutta hän oli äkkiä unohtanut
isännöitsijänkin nimen. Se oli kaksitavuinen ja ristimänimen
alkukirjaimet olivat K.M., mutta millä kirjaimella itse nimi alkoi...?
Oliko hän nyt näin hätääntynyt!... Ulinaa seinän takana vain jatkui
lyhyissä otteissa, ikäänkuin itkijän hampaat vilussa olisivat hytisseet
vastatusten.
-- Mitä minä teen, mitä kummaa minä teen? äänteli Hilja itsekseen ja
hänenkin hampaansa rupesivat kalisemaan. -- Jollette te nyt avaa, niin
minä lyön rikki oven! Kuinka te voitte olla noin paha, ettekö te nyt
kuule, missä hädässä minä olen?
Hän kävi päättävästi kiinni kääkään. Ovi pamahti auki ja vei hänet
hyppäyksen taaksepäin. Se ei ollutkaan lukossa.
Pilvisen kuutamon lumo värisi tässäkin huoneessa. Hilja jäi kuin
lumottuna kynnykselle. Voimakas mielikuva vangitsi hänet. Hän
oli tulevinaan isänsä huoneeseen: ulkopuolella oli avara pihamaa
kiviaitoineen, sireenipensastoineen ja täällä isän vuode, nahkasohva,
tuolit, piippuhylly... Tuossa he rippikouluaikana istuivat, tuossa
polvistuivat vannottamisen ehtoona... Ei, tämä on mielikuvitusta, tuttu
huonekalusto vaikuttaa sen, kun hän oudokseltaan tulee huoneeseen.
Miksi se onkin kalustettu aivan kuten isän huone ennen! Hilja painoi
käden otsaansa vastaan ja koetti vapautua, mutta muistojen kielet
olivat saaneet kosketuksen ja soivat, virittäen mielen vahanpehmeäksi.
Hän vei kädet rintaansa vastaan ja hengitti syvään.
Lumoa kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän voitti sen ja astui
huoneeseen.
Vuoteen ääressä permannolla oli ihminen polvillaan. Hänen yllään ei
ollut kuin lyhyt paita, hän piti jalkojaan kuten paimenet jouluyötä
esittävissä kuvissa, hän värisi vilusta. Lyhyen hetken hän oli hiljaa,
sitten hän alkoi väännellä käsiään, hän putosi suulleen, piteli
päätänsä, haroi käsiinsä lakanaa, iski pään vuoteen laitaan ja putosi
jälleen suulleen maahan. Sänky vaatteita oli valunut alas hänen
perässään.
-- Herra... armahda... Synnissä olen siinnyt ja syntynyt... pitänyt
syntistä elämää... Jeesus auta! kuului soinnuttomina kuiskeina
nyyhkytysten lomitse. -- Auta minua, minä hukun!
Hilja likeni varpaillaan. Sairas pelästyy tietysti, jos hän
äkkiarvaamatta näkee hänet. Hilja koetti kolistella tuolia, hän
mainitsi Matariston nimen. Vihdoin hän kumartui ja laski kätensä hänen
olalleen. Iho tuntui paidan läpi polttavan kuumalta ja veri tykytti
Hiljan kättä vastaan.
Polvistuva nosti päätään, parkaisi ja suistui maahan. Hilja ymmärsi
olleensa varomaton, lankesi polvilleen hänen viereensä ja löysi hänen
kätensä.
-- Minä se vain olen, Hilja Haapanen, puhui hän rauhoittaen kuin
lapselle. -- Ei teidän pidä pelätä. Te olette sairas. Siinä lattialla
tulee kylmä. Minä järjestän teidän vuoteenne. Ja sitten panette
nukkumaan. Saatte nähdä, että tulee paljon parempi.
Hilja auttoi häntä, kainaloista nostaen, vuoteeseen ja pani peitteet
lujasti ympärille. Hänessä pulppusi tarve auttaa ja olla hyvä. Hän
sytytti lampun, haki pyyheliinan, teki kääreen sairaan otsalle ja
jatkoi lapsellisen rauhoittavaa puhettaan. Muuttaessaan käärettä
huomasi hän sairaan kasvoilla kumman hurjistuneen ilmeen. Ne olivat
jollakin lailla käperryksissä ja kädet pitelivät kiinni vuoteen
laidoista, ikäänkuin hän olisi pelännyt putoavansa.
-- Mikä teidän on? pääsi Hiljalta ja hän pysähtyi kääre käsissä. -- Te
pelkäätte minua... sanokaa! Mutta enhän minä tee pahaa. Minä koetin
herättää palvelijaa mutta hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt,
puhui hän yhteen kyytiin ja kaiken aikaa kuin naulittuna seuraten
ilmettä kasvoissa vuoteella. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista
hurjistunutta pelkoa ja epämääräisesti tuli hänelle tunne, että eihän
tuo ihmisraukka mahtane tulla mielipuoleksi. -- Mutta miksi te katsotte
tuolla tavalla, sanoisitte minulle mikä teille on tullut... Oletteko
saanut jonkin huonon uutisen...?
Sairaan kädet, jotka pitelivät vuoteen laitoja kuin linnun kynnet,
pusertuivat vieläkin lujempaan otteeseen ja tahdonpingoitus pakotti
esiin pari sanaa, mutta Hilja ei kuullut niitä ja riensi hellästi
pyytämään niitä uudelleen.
-- Menkää pois! erotti hän silloin kiristyneiden hampaiden välitse.
Hiljaan koski, että se, mitä hän hyvästä sydämestä tahtoi antaa,
työnnettiin pois. Hän seisoi hetkisen ääneti, mutta päätti sitten
alistua.
-- Kyllä minä lähden, sanoi hän. -- Mutta oletteko te myöskin
rauhallinen ja nukutte?
Nuoren ihmisen kädet irtaantuivat suonenvedontapaisista piteistään,
jännittynyt ilme laukesi ja hän purskahti ääneen itkemään.
-- Mutta hyvä, rakas herra Mataristo, oletteko te näin sairas...! Ja te
tahdotte, että minä teidät heittäisin yksin. En minä voi teitä heittää.
Minä soitan lääkärille. Sanokaa vain minkä lääkärin te haluatte. Onko
teillä ennen ollut joku? Sanokaa nimi vain... kun en minä muista
ketään...
-- En minä lääkäriä tarvitse, vastasi nuorukainen käsiensä alta, joita
piteli kasvoilla. -- En minä kipeä ole, ei minulla ole mitään vaivaa.
Hilja palasi vuoteen ääreen, telefoniluettelo kädessä.
-- Eikö teillä ole mitään vaivaa, kun näin itkette! Te olette ihan
kuumeessa... Ja vapisette. Kun te puhuisitte minulle. Emmehän me
toisiamme tunne, mutta eiväthän ihmiset tutustu vuosissa, vaan
hetkissä. Uskokaa nyt minulle edes vähän -- eihän kukaan omaisistanne
ole tullut kipeäksi?
-- Ei, vastasi Mataristo vähän ajan perästä. -- Mutta en minä voi siitä
puhua. Neiti menee nyt vain nukkumaan.
Hilja tunsi pettymystä, mutta ymmärsi, ettei saa mitään aikaan ja
valmistautui lähtemään.
-- Minä menen. Mutta nukutteko te?
-- Nukun.
-- Ettepä. Te sanotte sen sillä äänellä, että minä kuulen, ettette
nuku...
-- Minä koetan nukkua.
-- Voi, voi, kyllä minä kaikesta näen, ettette nuku
-- Enhän minä enää ole nukkunut moneen aikaan, en ymmärrä mistä se
johtuu, pääsi nuorukaiselta ikäänkuin vahingossa.
-- No, näettekö nyt, että olette kipeä. Teidän täytyy huomenna mennä
lääkärille, luvatkaa se! Miksette te ennen ole mennyt...?
-- Ei minussa ole mitään kipua...
-- Mutta jokin vaivaa ihmistä, kun hän ei nuku. Mitä te olette tehnyt
kaikkina niinä öinä, jolloin ette ole nukkunut -- itkenytkö niinkuin
nyt?
-- En...
-- No mitä sitten?
Sanat olivat ihan kylmät, mutta niiden takana tuntui jännitys. Molemmat
vaikenivat, ikäänkuin tunnustellen eteensä pimeässä. Hilja kokonaan
unohti, että oli aikonut lähteä, valmisti uuden kääreen ja laski sen
sairaan otsalle. Mataristo seurasi kaiken aikaa pingottuneesti hänen
liikkeitään. Ne tulivat tyyniksi, tottuneiksi ja äidillisiksi niin pian
kun hän likeni vuodetta. Laskettuaan kääreen otsalle, nosti hän lampun
kirjoituspöydälle, otti paperipalan ja kiinnitti sen lampun kupuun,
jottei valo vaivaisi sairaan silmiä. Äkkiä hänen kätensä raukenivat ja
hän jäi pöydän ääreen katsomaan.
Hän oli nähnyt maton kirjoituspöydällä. Se oli punainen ja kirjaeltu
valkoisilla helmillä viinipuunlehtien muotoihin. Vanhin sisko sen
aikoinaan oli antanut isälle joululahjaksi. Muistojen suoni aukeni
Hiljassa taasen ja vangitsi hänet hetkisen unohdukseen. Hänelle tuli
tarve uskoutua. Häneltä hälveni, että tuo elävä sielu, joka oli läsnä,
äsken oli ollut peloittavan sairas. Hän tunsi vain, että sille voi
avautua ja istuutui vuoteen ääreen. Jos hän olisi tullut tarkanneeksi
Matariston kasvoja, ei hän ikinä olisi istunut niin rauhallisena. Mutta
hän tuijotti pöytään ja alkoi, kyynelten värinä äänessä, kääriä auki
muistoja.
Kuinka usein hän pienenä tyttönä tuli tämän pöydän ääreen: Hänen päänsä
tuskin ulottui laidan yläpuolelle. Tuossa istui isä ja tuossa joku
isäntä. He joivat kahvia. Isän teevadilla oli piparikakku. Hänen rupesi
kovin tekemään mieli piparikakkua, mutta oli kielletty pyytämästä.
Yhtäkkiä isä kutsui häntä ja ojensi hänelle piparikakun. Häntä
ujostutti ikäänkuin hänet olisi tavattu pahanteossa, ja hän juoksi
kiireesti pois. Saliin päästyä hän muisti, ettei ollut kiittänyt ja
oli juuri palaamaisillaan takaisin, kun huomasi, ettei kehdannut, ja
karkasi yhtä päätä lastenkamariin itkemään. Vasta pitkän ajan perästä
hän voi syödä piparikakun.
Kuinka selvästi hän muisti, kuinka he Lainan, hänen vanhemman sisarensa
kanssa, kilpaa juoksivat pyytämään isää syömään. Laina ehti aina
ovelle aikaisemmin ja huusi siinä asiansa, mutta hän, Hilja, yhtyi
voimiensa takaa huutoon, vaikka vasta oli eteisessä. Isä istui tuossa
kirjoituspöydän ääressä. Hän oli silloin vielä terve. Hän otti tytöt
polvelleen ja kysyi, olivatko he nähneet Mikkoa, kissaa. Hiljasta
oli kovin hauskaa näin korkealta katsella pöydälle. Punainen matto
ja kiiltävät kirjoitusneuvot olivat kauneinta mitä saattoi ajatella.
Joskus, kun ei ketään ollut huoneessa, täytyi kavuta tuolille niitä
katsomaan. Teki kovin mieli koskettaa. Se oli ankarasti kielletty,
mutta jos oli ihan äänetöntä ja vaaratonta ympärillä, hän uskalsi.
Kerran putosi paperiveitsi. Hän pelästyi niin, ettei tahtonut päästä
paikalta ja hänet tavattiin eteisestä itkemästä, mutta tiedusteltaessa
mikä hänelle oli tullut, ei hän sanonut mitään, juoksi vain
lastenkamariin.
Kissa, Mikko, oli kaikkien lemmikki. Se oli harmaa, mustat raidat
kahdenpuolen selkää ja rinnassa valkoinen pilkku kuin sydän. Se rakasti
aurinkoa ja siirtyi auringon mukana huoneesta huoneeseen, kyyköttäen
milloin lattialla, milloin ikkunalla, milloin pöydällä. Isän huoneeseen
ei sillä ollut lupa mennä ja kun se tavattiin täältä, hotaisi äiti sitä
esiliinalla, joka oli hänen vyöllään ja kissa karkasi kiiluvin silmin
pakoon. Sitä täytyi tietysti juosta lohduttamaan.
-- Mutta eikö teidän isänne ollut pappina maalla? kysyi Mataristo äkkiä.
-- Oli, sanoi Hilja iloisena siitä, että hän oli seurannut hänen
kertomustaan. -- Kuinka niin?
-- Kun te puhutte niinkuin se olisi tapahtunut tässä huoneessa.
-- Ai niin... mistä te sen tietäisittekään! Tämä huone on aivan
niinkuin isän huone. Huonekalut ovat samat. Se kokonaan petti minut
äsken, kun tulin tänne.
He vaikenivat hetkisen ja pääsivät likemmä toisiaan. Pingoittunut
mieliala katosi, levollinen toveruus siirtyi sijalle. Hilja lämpeni
puhumaan, Mataristo kuunteli tyynenä. Hilja kertoi veljistään, jotka
hukkuivat, hän tuli rippikouluaikaan. Vaitiolot katkonaisten sanojen
välillä olivat syvät ja paljonpuhuvaiset. Hiljan katse kiintyi
Matariston käteen, joka lepäsi peitteellä. Se oli ruumiillisen työn
tekijän käsi ja valkaisemattomasta kankaasta tehty paita pingotti
pahasti ranteen kohdalla. Hiljan katse siirtyi kaulukseen: sekin oli
niin tiukasti kiinni, että ahdisti.
-- Kuulkaa, sanoi hän, silmiään kuivaten, -- ottakaa tuo auki, eihän
veri pääse kiertämään ja päänne on muutenkin kipeä...
Sairaan kasvot jännittyivät ja jotakin rumasti epäilevää tuli
suupieliin. Koko huoneessa tuntui taas äskeinen vaarallinen ilma. Hilja
hätkähti, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi vihdoin:
-- Kun minä ymmärtäisin teitä!... Pitäkää sitten kiinni nappi, jos se
teille on parempi. Minä ajattelin vain... Antakaa minulle anteeksi,
tehän olette sairas eikä sairaille saa suuttua. On kai parasta, että
minä nyt lähden... Ja huomenna te menette lääkärin luo.
Mutta hän ei sittenkään saanut lähdetyksi. Oli kuin jokin yhä olisi
käskenyt häntä viipymään. Hän seisoi käsi oven kääkässä ja uskoi,
että Mataristo hänet pidättäisi ja sanoisi jotakin sovittavaa.
Hän ei kuitenkaan liikahtanut. Tottuneena puolipimeään näki Hilja
hänen voimakkaat, kuumeessa läähättävät kasvonsa, itkusta paisuneet
silmäluomet ja paisuneet huulet, jotka olivat puoleksi auki. Hiljan
tuli mieleen nuori renki siellä maalla, joka oli ollut keuhkokuumeessa
ja jota hän silloin tällöin oli käynyt katsomassa. Yhtä talonpoikaiset
ja avuttomat olivat nämä kasvot. Niissä oli jotakin kammottavaa, hän
ei ymmärtänyt mikä niissä häntä kiinnitti. Mutta oli toki vihdoinkin
lähdettävä. Hän palasi vielä kerran päättäväisenä vuoteen luo, järjesti
peitteitä, sammutti lampun, sanoi hyvää yötä, saaden siihen tuskin
kuuluvan vastauksen, avasi ja sulki oven.
Hän riensi omaan huoneeseensa suuttuneena itselleen ja onnettomana
jostakin. Ehkä siitä, että oli mennyt kertomaan niin paljon itsestään
ja kotioloistaan. Olisihan hänen toki pitänyt tuntea, ettei tuo vieras
ollut niille vastaanottoinen eikä edes niiden arvoinen.
Hän kuuli kellon lyövän -- lieneekö se lyönyt yksi vaiko jonkin
puolentunnin lyönnin. Kuumeisen kiireesti hän riisui ja paneutui
vuoteeseen. Mutta uni oli kaukana, sydän vain takoi ja ajatus toimi
virkeämpänä kuin selvimmällä päivällä. Hän päätti, ettei enää mene
Mataristoa hoitamaan.
Mieli lensi yhdestä toiseen, hän makasi kädet niskan alla ja tuijotti
kattoon. Ajatus teki työtä päästäkseen ulos jostakin tiheiköstä.
Mataristo oli tähän asti ollut hänelle miltei olematon olento,
samanlainen kuin ne tuhannet, jotka kadulla tulevat vastaan ja joita
emme huomaa enempää kuin lyhtypatsaita. Nyt hänestä yhtäkkiä oli tullut
ihminen, keskus, jonka ympärillä elämä kiersi ja kehräsi, sisältö,
joka oli koottu suruista, tuskaisista öistä ja kyynelistä. Hilja olisi
tahtonut tietää, mitä varten hän oli itkenyt. Hän ei vielä koskaan
ollut kuullut kenenkään itkevän niin. Ja sillä lailla hän oli viettänyt
monta yötä ennenkuin Hilja tiesi hänen olevan muuta kuin vuokralaisen,
jonka piti maksaa heille huoneestaan.
Kuinka vähän ihminen toisesta tietää ja kuinka vähän hän hänestä
välittää! Hiljan tuli kipeästi sääli ja samalla hän tunsi, että nyt ei
sairas nuku, vaan tarvitsee häntä. Hän käski häntä pois ja oli tyly,
mutta hänelle teki sittenkin hyvää, kun joku hellyydellä häntä ympäröi
ja hän odottaa häntä takaisin...
Onko hän hullu! Tuo vieras ihminen sai hänestä muutenkin tarpeeksi
huonon käsityksen, kun hän tungetellen tuli sisään tarjoamaan
palveluksiaan. Häntä hävetti, kun hän sitä ajatteli, niin että kasvoja
kuumasi.
Ei, hän tarvitsee häntä... Eikö kuulukin askelia... Eikö hän tulekin
häntä hakemaan...? Varmasti joku käveli ruokasalissa...!
Hilja karkasi vuoteesta, koppasi naulasta hameen ja kirjoitustuolin
selustalta suuren huivin, avasi varovaisesti oven ja kuunteli -- ei
mitään! Kadulta päin vain kuului painuneesti torvisoitto. Sairaan
huoneessa oli ihan hiljaista... Hän nukkuu siis. Olipa se hyvä. Nyt
minäkin nukun! päätteli Hilja. Mutta toinen ääni huusi huutamistaan:
hän odottaa sinua, hän tarvitsee sinua.
Hilja närkästyi tälle äänelle ja tukahdutti sen väkipakolla. Hän mahtoi
olla vähän sekaisin päästään, kun tällaista saattoi tapahtua. Hän tuli
takaisin vuoteeseensa ja päätti, ettei liiku, vaikka ruokasalissa
kuinka käveltäisiin. Unta vain ei kuulunut. Ajatukset kiersivät
äskeistä kehää: kuka hän on? mikä hänen on? Ja hänellä oli varma tunto
siitä, ettei sairas nuku ja mielikuviin sekaantui tanssisävel ja parit,
jotka kieppuivat toisiinsa liimautuneina. Hän kuuli soiton vielä pitkän
aikaa senjälkeen kun se oli lakannut ja nousi varhain aamulla ylös,
oltuaan unen horroksessa jonkin tunnin.
Pian tapasi hän itsensä oven takana kuuntelemassa, nukkuisiko
Mataristo. Ah, kuinka häntä hävetti tämä vaaniminen ja urkkiminen.
Miksei hän sitten paennut pois, vaan kuunteli sykkivin sydämin, henkeä
pidellen?
Varmaan Mataristo nyt nukkui, sillä oli ihan hiljaista. Ja Hilja
rauhoittui ja rupesi odottamaan postia. Tänään oli Armaan postipäivä.
Oi, kuinka hän nyt kaipasi pitkää, hellää kirjettä! Hän tunsi, että se
saattaisi hänet tasapainoon ja vaikuttaisi kuin vilpoinen kylpy.
Posti toi parisilaisen näköalakortin. Siinä oli joukko nimiä -- naisten
ja herrain, se oli kirjoitettu ravintolassa ja kuva esitti suurta,
valaistua salia ja pareja, jotka tanssivat. Kattokruunut olivat hyvin
suuret ja häikäisevät, lattia kiilsi niin, että se kuvasti ihmisten
varjot. Armaan käsialalla oli kirjoitettu: "Saat pian pitkän kirjeen.
Minulla on paljon kertomista."
Hilja kiiruhti huoneeseensa eikä voinut pidättää kyyneliään. Nyt hän
niin välttämättä olisi tarvinnut Armaan kirjettä! Aina vain: pian saat
pitkän kirjeen! Nyt, nyt, hän olisi sitä tahtonut! Hänen oli ikävä, hän
oli onneton! Armas ei hänestä välitä, siellä on niitä taiteilijattaria,
ties miten kauniita ovatkaan! Häntä suututti, hän vihasi Armasta ja
heitä kaikkia!... Kun hän vähän aikaa oli tuskitellut, kutsui hän
järjen avukseen, muisti ettei ollut nukkunut yöllä, otti esiin Armaan
kirjeet, joita säilytti eri laatikossa kirjoituspöydässään, tuli
vakuutetuksi siitä, että ne olivat sekä pitkiä että helliä ja että
niitä oli tullut aika tiheään, ja hänen mielenrauhansa palasi.
Mutta hän oli kumman haluton ja veltto. Hänen piti pakottamalla
pakottaa itsensä pieniin aamuaskareihinsa ja hän kävi monta kertaa
hakemassa sanomalehteä kirjelaatikosta, ennenkuin se ehti tulla.
Sitä lukiessaan tapasi hän itsensä istumasta pianotuolilla salissa,
tarkkaamassa kuuluisiko jotakin seinän takaa. Hän ehti lukea
huvi-ilmoitukset, pikku-uutiset, yleisön osaston ja vihdoin ilmoitukset
takasivultakin: Matariston huoneesta ei koko aikana ollut kuulunut
hiiskahdustakaan.
Tämä alkoi jo näyttää epäilyttävältä. Ei ollut mahdollista, että hän
nukkuisi näin kauan. Miten siis ei kuulunut mitään? Eihän hänelle
vain ollut tapahtunut mitään, eihän hän vain ollut kuollut...? Olisi
edes Maali joutunut alas vinniltä, että olisi saanut lähettää hänet
tiedustelemaan. Hiljan jäseniä kylmäsi kammo, mutta hän pakotti
ajatuksensa toisaalle, otti esiin uuden pöytäliinan ja komensi itsensä
neulomaan nimeä siihen. Hänen täytyi ratkoa, hän pisti sormeensa
ja vihdoin hän juoksi vinnille hakemaan Maalia. Hän kertoi hänelle
kiireesti, pujotellen kuivamaan ripustettujen vaatteiden alitse, mitä
yöllä oli tapahtunut.
Maali ei ensinkään ottanut uskoakseen, ettei hän olisi herännyt, jos
häntä olisi herätetty. Hän, joka nukkuu niin kevyttä unta! Ei hän
pitänyt siitä, että häntä keskeytettiin työssä, mutta kun asia koski
Mataristoa, niin hän kuitenkin tuli alas.
Huone oli tyhjänä!
Mataristo oli siis varhain lähtenyt kotoa, jättämättä mitään tietoa
voinnistaan, vaikka hänen täytyi tietää, kuinka levoton Hilja eilen oli
ollut.
Se oli sentään liikaa!
Hiljan kasvot kävivät polttavan kuumiksi. Nyt hän vasta alkoi ymmärtää,
mitä oli tehnyt. Hän oli keskellä yötä tunkeutunut vieraan ihmisen
huoneeseen ja tämä vieras näytti nyt selvästi, miten hän hänen
menettelynsä ymmärsi. Sanomaton häpeän tunne lamasi Hiljaa. Mutta kyllä
tuo mies tästäpuoleen saa kuolla itkuihinsa. Hän Hilja, ei liikuta
sormenpäätä. Ei häntä vielä koskaan ole näin loukattu.
Mataristoa ei kuulunut kotiin kahteen päivään ja sinä aikana ehti Hilja
käydä läpi mitä erilaisinten mielialojen asteikon ja lopulta tyyntyä.
Ehkäpä ei nuori talonpoika ollut tarkoittanut mitään -- tapojen
puutteessa vain käyttäytyi tällä lailla. Tai olisiko hän matkustanut
kotiin? Ehkä hän sittenkin oli saanut jonkun tiedon, joka pakotti hänet
lähtemään.
* * * * *
Tanssiharjoitukset arpajaisia varten alkoivat. Elsa ja Lydia täti
kävivät Hiljaa katsomassa, tuoden mukanaan uutisten ja kulkupuheiden
ryöpyn ja Hilja oli jo unohtamaisillaan koko öisen seikkailunsa, kun
eräänä aamuna, hänen istuessaan ompelemassa, ruokasalin oveen kuului
samanlainen koputus kuin se, joka tavallisesti ennusti Matariston
tulevan maksamaan vuokraa.
Se ei ollut Mataristo, vaan hänen tuttavansa pihan toiselta puolen,
hintelä, liukasliikkeinen herra, jonka Hilja tunsi siitä, että jonkun
kerran oli ollut avaamassa hänelle ovea. Hän kumarsi syvään ja
hymyili suunsa likelle korvia, jotka olivat suuret ja ulkonevat. Hän
esitti itsensä ylioppilas Angervona, otti heti esiin nenäliinansa,
pyyhkiäkseen siihen käsiään ja rupesi sitten puhumaan ystävästään
Mataristosta.
-- Hän on nyt majaillut minun sohvallani, tuolla pihan puolella, kaksi
päivää. Mutta se käy meille molemmille epämukavaksi, varsinkin kun
hänellä on niin kaunis huone täällä.
Hiljan olisi tehnyt mieli kysyä, miksi hän sitten jättää "kauniin
huoneensa", mutta muisto tuosta yöstä tuli taasen eläväksi hänen
tajussaan ja nosti häpeän punan hänen kasvoilleen. Ties missä muodossa
Mataristo olikaan esittänyt asian ystävälleen. Hilja riensi jo
vakuuttamaan, ettei häntä täällä tulla häiritsemään, mutta pian hän
huomasi, ettei Angervo tietänyt asiasta mitään. Se tuntui hänestä
oudolta sekin. Ehkäpä Mataristo oli pitänyt hänen menettelyään niin
pahana, ettei edes katsonut voivansa kertoa siitä ystävälleen.
-- Me ollaan saman pitäjän miehiä, puhui Angervo ja oikoi hitaassa
tahdissa ruumistaan eteenpäin, sivellen pitkällä, öljyisellä, keltaisen
kalpealla etusormellaan punaista plyshipöytäliinaa.
Hän seurasi kaiken aikaa sormensa kulkua, pitkiltä, kalpeilta
kasvoilta ei hetkeksikään väistynyt makea hymy ja huulista paljastui
sinipunertava liha, alareunassa ohut musta raita, ikäänkuin hän olisi
imeskellyt nuuskaa ja huonosti pyyhkinyt suunsa. Hampaat olivat suuret
ja tahmeat. Hilja pelkäsi hänen huomanneen, kuinka vastenmielisen
vaikutuksen hän häneen teki ja koetti olla katsomatta suuta. Mutta
hetken perästä tapasi hän itsensä katsomasta hänen korkeaa, valkoista
otsaansa, joilla musta tukka lepäsi öljyisenä napoleonkiharana.
-- Anteeksi, täytyi hänen sanoa ja hän tuli ihan punaiseksi, -- mitä...
te sanoitte?
Angervo nosti silmänsä -- niiden väriä oli mahdoton määritellä ja
ne katsoivat melkein ohitse. Hetkisen hän vähän ihmetellen vaikeni,
mutta sitten hän jatkoi, entiseen tapaansa oikoen yläruumistaan ja
pitkää kaulaansa ja kiusallisuuteen saakka selventäen puhettaan, jossa
ennestäänkin tuntui tottunut puhuja.
-- Me ollaan saman pitäjän miehiä, naapureja. Hänen isänsä on torppari
-- tai oikeastaan palstatilallinen -- meidän maallamme. Tätini, joka on
jumalaapelkäävä nainen, on paljon auttanut häntä sekä kouluaikana että
nyt yliopistossa. Hänen piti nimittäin lukea papiksi, niinkuin minäkin,
mutta hän ei tuntenut siihen kutsumusta. No niin, eihän sille voinut
mitään, Jumala oli kai toisin määrännyt. Vaikka se oli suuri suru
sekä tädilleni että hänen isälleen ja sisarelleen, jotka hekin ovat
uskovaisia ihmisiä.
Hilja kuunteli ainoana korvana eikä enää ensinkään muistanut vieraan
vastenmielisyyttä. Hänelle tuli jokin epäselvä käsitys tädistä... että
hän oli laiha, suipponenäinen nainen, joka huojutti ruumistaan niinkuin
tämäkin tässä, ja hänen kävi sääli Mataristoa. Olikohan hän saanut
häneltä paljonkin? Että hän olikin ottanut...! Hilja ei itse tietänyt
miten oudosti hänen kasvonsa olivat väännyksissä. Angervo nosti
silmänsä, katsoi ensin puoleksi ohi, mutta vilkaisi sitten kokonaan
häneen ja pysäytti puheensa. Nyt hän näki, mitä minä ajattelin! tunsi
Hilja ja hänen kasvonsa silisivät teeskenneltyyn hymyyn.
-- Mutta minä poikkean sivupoluille, jatkoi Angervo ja mittasi tällä
kertaa pöydän laitaa siirtelemällä peukaloaan ja pitkää sormeaan samaan
tapaan kuin sääski astuu. -- Me kävimme lääkärillä ystäväni Matariston
kanssa ja lääkäri sanoi, että hän on hyvin hermostunut. On kuumetta ja
pitäisi olla vuoteen omana niin kauan kuin se on mennyt ohitse. Hän
aikoi olla minun luonani mutta kuten sanottu: sohva tuli epämukavaksi.
Nyt pyytäisin kysyä: voisiko hän täällä huoneessaan saada ruokaa...
kunnes kuume on ohitse ja hän taas voi mennä talolle syömään, tai
lähteä kotiin.
-- Hän on siis kipeä! pääsi Hiljalta ja hän antoi heti paikalla
Mataristolle anteeksi kaikki, mistä oli ollut hänelle pahoillaan.
Samalla hän myöskin lakkasi syyttämästä itseään. -- Äitini ei ole nyt
kotona, jatkoi hän --, mutta minä menen neuvottelemaan asiasta meidän
palvelijamme kanssa.
Sillaikaa kun talon neiti oli poissa, haki Angervo silmillään seiniltä
jotakin, mutta kun ei löytänyt mitä haki, koetteli hän kädellään oliko
kaulus suorassa ja sivalsi hiuksiaan. Sitten hän nousi ja rupesi
katsomaan kuvia sohvan yläpuolella. Hilja tapasi hänet Getsemanen
yrttitarhan edestä ja hän puhkesi heti puhumaan, silmät raollaan ja
hyvin innostuneena:
-- Minä näen, että täällä on kuvia pyhästä maasta. Ovatko ne vain
ostetut vai onko joku onnellinen ne itse tuonut? Minunkin mieleni on
aina niin hartaasti tehnyt Palestiinaan ja kerran, jos Jumala suo,
lähdenkin. Tätini on luvannut minua auttaa. Se on sentään papille
tärkeää, että hän omin silmin näkee ne seudut, joilla meidän Herramme
vaelsi lihansa päivinä. Mutta taas minä poikkean aineestani. Miten käy
ystäväni Matariston?
Hilja koetti kaikin voimin pakottaa pois kasvoiltaan vastenmielisyyden
ilmettä. Kun äiti oli poissa, oli hän vaistomaisesti selvillä siitä,
että piti edustaa häntä ja hillitä mielialojaan.
-- Kyllä meidän palvelija suostuu, jollei ole kysymys aivan
ihmeellisistä ruuista...
Angervon suu likeni korvia, hän kumarsi kohteliaasti ja hankasi käsiä
nenäliinaan. Hänen käsivartensa olivat harvinaisen pitkät, sentähden
kai hänen täytyi keksiä niille alituista toimintaa.
-- Jaa, kyllä olisi kysymys erityisistä ruuista. Tohtori sanoi, että
pitää välttää raskaita liharuokia, syödä vain niinsanottua valkoista
lihaa, nimittäin lihaa vasikasta ja linnusta ja kalaa... Sitten pitäisi
kuume mitata illoin ja aamuin. Minä kun asun samassa talossa, voin
kyllä tulla sen tekemään niin kauan kuin olen kaupungissa, mutta minä
lähden piakkoin kotiin. No, toivottavasti ystäväni Mataristo siksi on
terve. Ja nyt en minä enää tahdokaan häiritä neiti Haapasta... Saan
kiittää ystäväni Matariston puolesta... Kah, oliko siinä tuoli! Hyvästi!
Hän oli kumartaessaan töytännyt tuolia vastaan, korosti hymyillen
viimeisen sanan viimeisen tavun ja läksi huoneesta.
Silmänräpäyksen tuijotti Hilja kuin kivettyneenä hänen perässään. Tuo
mies kostaa kovasti, jos suuttuu! tuli hänen mieleensä, mutta samassa
lensi kipunoina hänen päähänsä: mikset suututtanut häntä, mikset
sanonut hänelle suoraan, että hän on teeskentelijä, ettei hänen pidä
ruveta papiksi, että hän on iljettävä!
Mataristo parka. Kun olisikin voinut vapauttaa hänet tuosta ystävästä
ja sen tädistä!
* * * * *
Seurasi pitkä, pimeä viikko, yksi noita surullisia lokakuun viikkoja,
joilla myötänään tuhuttaa alas sumua tai sadetta. Aitohelsinkiläinen
syksy jakaa niitä runsaasti. Ihmiset kulkevat huonoimmissa
vaatteissaan, päällään kokonainen sateenvarjojen katos, joka valuen ja
tippuen aaltoilee katukäytävillä. Naiset ovat sulloneet sadetakkinsa
täyteen hameitaan tai kantavat niitä koristelematta kahden puolen.
Herrat eivät niin paljon ole sateesta tietävinään. Ne, joilla on hyvät
kalossit ja hyvät sateenvarjot, astelevat tyynesti, mutta ne, joiden
kalossit ovat vaihdetut tai kuluneet vuotaviksi ja joilta ehkä on viety
sateenvarjo, ottavat pitkiä askelia ja pelastuvat kahviloiden humuun.
Sillä nyt on kahviloissa kansaa, tungosta ja hälinää. Koko päivän
elävät kahvilat, mutta illalla siirtyy elämä kokouksiin, teattereihin,
lukuisiin harjoituksiin ja iltamavalmisteluihin. Onhan nyt huvien paras
aika.
Hiljalla on omituinen voimattomuuden ja päättämättömyyden aika.
Niiksi hetkiksi, jolloin hän odotti postia ja luki Armaan tai äitinsä
kirjeitä, hän heräsi virkeään jännitykseen. Sanomalehteä hän myöskin
jaksoi odottaa ja oli pari kertaa pakottanut itsensä telefonoimaan
Lydia tädille ja Mariannelle, Armaan sisarelle, kysyäkseen miten
heillä voitiin. Mutta näiden voimanponnistusten perästä hän oudosti
väsyi ja painui haluttomuuden mielentilaan, jommoista hän ennen
oli tuntenut vain jonakin lyhyenä hetkenä. Hän nukkui huonosti ja
kuvitteli puolihorroksissa ilkeitä, mahdottomia asioita. Hän ei enää
saanut käsistään mitään työtä. Se suututti häntä ja hän pakotti
itsensä istuutumaan työnsä ääreen, mutta keksi samassa kymmeniä
keinoja päästäkseen nousemaan: milloin piti kohentaa hiilosta, milloin
panna kiinni pellit, milloin silmäillä sanomalehteä, milloin käydä
kuuntelemassa tarvitsiko Mataristo jotakin. Oli niin paha, ettei hänen
huoneestaan ollut soittokelloa... Ja palatessaan työnsä ääreen jäi
Hilja vielä hetkiseksi ikkunaan katselemaan homeenkarvaista seinää
vastapäätä, tuhruisia ikkunoita, joita pitkin sadepisarat valuivat
pieninä puroina, kupariastioita, jotka kuumottivat ihmisten keittiöiden
hyllyiltä, palvelustyttöjä, jotka avasivat ikkunan päästääkseen
ulos ruuankäryä tai asettaakseen marjapuurovatia jäähtymään
ikkunalaudalle... Lopuksi pysähtyi Hiljan katse pihamaalle, joka kiilsi
märkyyttään ja jota talonmiehen vaimo lakaisi.
Tämä vaimo teki ilmeettömän, eläimellisen vaikutuksen. Iho oli
pisamilla, huulet sinertävät, tukka päistäreinen. Takaa laahasi
vanha, musta hame märkänä maata, edestä se oli niin lyhyt, että
koko jalka näkyi. Kuluneen päällystakin napit eivät vyötäreestä
alaspäin ulottuneet kiinni. Hän liikkui tylsänä, miltei tyytyväisenä.
Hiljan sydän löi kovasti, kun hän häntä katseli ja sääli ja inho
kiersivät hänessä kahtena vastakkaisena virtana. Ajatukset menivät
häneen itseensä ja hän tunsi pelkoa ja kammoa. Tämä oli jotakin
samanlaista kuin mitä ihminen tuntee, kun näkee kuuset talon portilla
ja pysähtyy odottamaan ruumisarkkua. Kuoleman arvoitus vetää häntä
puoleensa ja samalla tavalla syntymisen... Laastuaan kulki vaimo,
laahaten varsiluutaa perässään, pihan päähän, kumartui melkein maan
tasalle ja löi ruutuun, jonka toinen puoli upposi maan alle. Silloin
ilmestyi tihruisen ikkunan taakse lapsenpäitä ja pieni tyttö ohuessa,
haaltuneessa puvussaan tuli ulos porstuaan. Hilja ymmärsi, että äiti
antoi lapsilleen neuvoja tai varoituksia ja että talonmiehen perhe asui
tuolla kellarissa. Niin, olihan siellä joitakin kartiiniriekaleita
ikkunan edessä osoittamassa, että sielläkin asui ihmisiä.
Ja äkkiä hän taasen sai itsensä kiinni laiskuudesta, sadatteli itseään,
komensi itsensä ompeleensa ääreen ja iski kiinni niihin asioihin,
joiden täytyi voida vallata hänet kokonaan.
Armas oli kirjoittanut, että hän, syventyessään
väitöskirja-aineksiinsa, olikin mieltynyt aiheeseen, johon hänen oli
aikomus vain sivumennen tutustua. Hänen alkuperäisestä aiheestaan
oli oikeastaan jo kirjoitettu niin paljon, että se likipitäen oli
tyhjennetty. Sensijaan viehätti tämä runoilija, joka nyt näytti
lyövän kumoon hänen entiset suunnitelmansa, senkin tähden, että
hänestä oli verraten vähän julkaistu. Tunnettu hän kyllä oli kautta
maailman, herkkä, sympaattinen persoonallisuus, suuri lapsi, liian
hyvä tälle maailmalle, alkuperäinen, ihmeellinen luonnonvoima,
hairahtuvan ja kirkkauteen ikävöivän inhimillisyyden perikuva. Hänen
kynästään oli lähtenyt sekä runouden helmiä että lokaa. Armas lupasi
lähettää Hiljalle hänen runojaan ja lyhyen elämäkerran. Hiljan täytyi
antaa anteeksi, jos kirjeet olivat olleet vähän lyhyet. Tällainen
vallankumous työssä nielee kaikki ajatukset.
Ah, Hilja antoi mielellään anteeksi. Hänen puutunut sielunelämänsä ei
kyennyt suremaan eikä iloitsemaan mistään.
Lainasta tuli pelkkiä hyviä uutisia. Hän oli rauhoittunut äidin tulon
jälkeen, lapset olivat terveinä, Toivo hääräsi tallissa nuoren tamman
luona, jonka keväällä oli ostanut.
Jenny tädillä oli ollut erittäin onnellinen matka kylpypaikkaansa.
Tosin kantaja Tukholman asemalla oli yrittänyt pettää heitä, mutta
he olivat ovelasti saaneet hänet kiinni. Kirjeessä oli koko joukko
kysymyksiä ja varoituksia. Hilja hymähti, kun niitä ajatteli. Olisipa
täti raukka vain tietänyt...! Ja taas Hilja tapasi itsensä katselemasta
harmaata pihaa, jonka päällä ei enää kaartunut mikään taivas, vaan
riippui möhkäle paksua sakeaa avaruutta, josta riitti loppumattomiin
tippumaan alas vettä.
Hän koetti kirjoittaa kirjeitä, mutta sai töintuskin täytetyksi kaksi
sivua, kun jo täytyi lopettaa sanoihin: "en saa kokoon enempää,
kun aina sataa". Armaalle ei hän voinut kirjoittaa sellaisessa
mielentilassa. Armaan täytyi saada kiitollinen, onnellinen kirje. Mutta
sellaiseen hän nyt oli mahdoton.
Tämä mielentila oli hänelle aivan outo. Hän ei tuntenut itseään. Hän
oli koko ikänsä ollut täynnä tuskaa tai naurua, kyyneliä tai riemua,
tämä tympeys oli hänelle aivan käsittämätön. Se oli varmaan sitä
penseyttä, josta puhutaan raamatussa ja joka on kaikkein pahinta.
Olisipa joku hyvä ihminen ravistanut hänet valveille vaikkapa tuskaan
ja itkuun, kunhan vain olisi päässyt tästä sumun töngästä!
Maali hoiti Mataristoa ja Angervo kävi mittaamassa kuumeen. Hilja kysyi
alussa joka aamu hänen voimistaan, mutta myöhemmin ei hän uskaltanut
puuttua asiaan, sillä Maali näytti alkavan tuskastua. Kerran laukesi
päiviä kasaantunut suuttumus.
-- Ei se mikään kipeä ole. Ilman aikojaan makaa vuoteessa ja antaa
passauttaa itseään. Näkeehän sen päältäkin, ettei se ole kipeä.
Hilja pelästyi, riensi kaikin voimin selittämään hermotautien
vakavuutta, lahjoi Maalin vihdoin viidellä markalla olemaan
näyttämättä Mataristolle mitä ajatteli ja vielä jonkin aikaa pysymään
kärsivällisenä. Ehkäpä hän piankin paranee!