II

Sisarukset Jenny ja Aline Murman olivat vanhaa pappissukua. Kaksi

heidän veljeään vielä eli pappeina kaukana maalla. Yksi veljeksistä

oli aivan nuorena lähtenyt merille. Hänestä ei kymmeneen vuoteen

ollut kuulunut mitään. Perhe ei ollut niitä sukurakkaita, jotka eri

elämänteistä huolimatta tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. Aika ja

etäisyydet olivat heidät erottaneet. Vuoden vaihteessa vaihtoivat

he joskus tervehdyksen -- lyhyt kortti oli, sydämellisistä sanoista

huolimatta, niukka. Säännöllisesti lähettivät he toisilleen kutsun

häihin ja hautajaisiin. Mutta Hiljalla oli Helsingissä niin läheisiä

sukulaisia kuin serkkuja, joiden ohi hän kadulla kulki kuin vieraiden

ihmisten ohi.

Jenny täti oli nuorena erään rikkaan, hiukan omituisen

itämerenmaakuntalaisen aatelisrouvan seuranaisena joutunut Riikaan.

Rouva oli sattunut kiintymään hyvänsävyiseen Jennyyn ja Jenny oli

jäänyt hänen luokseen pitemmäksi aikaa kuin alussa oli ajateltu. Tänä

aikana eli Jenny elämänsä ainoan, lyhyen rakkauden eikä hänen sydämensä

valittu ollut kukaan vähempi kuin aatelisen rouvan ainoa poika. Kaikki

oli mitä viattominta laatua: muutama suudelma valkoiselle kädelle --

Jennyllä oli harvinaisen pienet, sirot kädet --, muutama punainen

kukkanen rintaan. Mutta kun vanha rouva sai vihiä asiasta, nosti hän

suuren melun ja Jennyn oli nopeasti palattava Suomeen. Jenny täti ei

koskaan puhunut Riianmatkastaan ja vain joku harva nuoruudentuttava

tiesi koko asiasta. Vuosien perästä sai Jenny sattumalta tietää,

että hänen nuoruutensa sankari oli joutunut naimisiin jonkun

ylhäissyntyisen kaunottaren kanssa ja lyhyen avioliiton jälkeen kuollut

tapaturmaisesti. Sattui olemaan lauantai-ilta, kun Jenny täti kuuli

tämän: hän meni silloin saksalaiseen kirkkoon ja itki koko ensimmäisen

virren ajan, painuneena penkkiinsä. Saksalaisen uudentestamenttinsa

lehtien välissä oli hän aina Riianmatkastaan lähtien säilyttänyt

haaltunutta kukkasta ja tämä kukkanen kävi tästälähtien entistä

kallisarvoisemmaksi. Jenny täti elätti itseään antamalla saksantunteja.

Hänen suurena huolenaan oli vain, että nykyään vaadittiin berliniläistä

saksaa, kun hänestä Itämerenmaakuntien saksa oli paljon selvempää ja

kauniimpaa.

Isänsä kuoltua oli Jenny täti pitkiä vuosia asunut yhdessä äitinsä

kanssa. He olivat pitäneet täysihoitolaisia ja alussa heillä oli asunut

hienoa väkeä: maistereita, jotka kirjoittivat tohtoriväitöskirjojaan

ja maksoivat hyvin, mutta myöhemmin oli tullut ylioppilaita ja

koululaisia, jotka kolmeen mieheen sulloutuivat samaan huoneeseen

ja tahtoivat maksaa niin vähän kuin suinkin. Viime vuodet olivat

monesti olleet tuskalliset, kun äiti oli kipeä ja täysihoitolaiset

tyytymättömiä.

Äitinsä kuoltua Jenny täti sitten asettui asumaan neiti Lydia

Längforsin kanssa, joka pitkät ajat oli ollut täysihoitolaisena

äidillä. Heillä oli kolme huonetta ja keittiö: molemmilla neideillä

makuuhuoneensa, keittiössä he söivät ja sali heillä oli yhteinen.

Salissa antoi Jenny täti tuntinsa niille, jotka halusivat tulla hänen

luokseen. Useimmat olivat kiitollisia, että hän tuli heidän kotiinsa.

Hänen seurustelupiiriinsä kuului muutama opettajaperhe, muutamia

vanhempia saksaa puhuvia rouvia ja neitejä sekä saksalaisen papin

perhe. Hän kävi säännöllisesti saksalaisessa kirkossa ja tapasi siellä

kaikki tuttavansa. Lydia Längforsin kautta hän kyllä sittemmin oli

joutunut tekemisiin toisten -- ja aivan toisenlaisten ihmisten kanssa.

Tämä Lydia Längfors oli hyvin palkattu kassanhoitajatar suuressa

pankissa ja tunsi koko Helsingin, ainakin ulkomuodolta. Hän tiesi

kaikkien ihmisten sekä rahalliset että henkiset suhteet, arvioi

ensi silmäyksellään uuden ihmisen, joka sattui hänen tielleen, teki

sen purevasti ja terävästi. Hän kävi hyvin puettuna, oli komean

näköinen ja herätti huomiota minne tuli. Hän seurasi kiihkeästi

yleisiä asioita, oli kiivas puoluelainen ja lakkasi erinäisissä

ajankäänteissä tervehtimästä vastapuolueen johtohenkilöitä. Pankissa

hänen tietysti täytyi virkansa puolesta olla heillekin kohtelias,

mutta pankin ulkopuolella oli hänellä täydet kansalaisoikeudet ja

silloin hän selvästi näytti kantansa heihin. Hänet tavattiin usein

toimittamassa adresseja ja protesteja erinäisille henkilöille ja

usein hänet valittiin kunniatervehdyksille. Väliajoilla teatterissa

tavattiin hänet keräämässä rahaa kukkiin tai laakeriseppeleisiin

ja hän teki sen sillä tavalla, että ihmiset yksin eivät voineet

olla antamatta, vaan lisäksi pitivät kunniana, että saivat olla

antamassa. Sekä Lydia Längfors että Jenny täti lukivat sanomalehdet

syntymäilmoituksista matkustavaisiin asti tuiki tarkkaan. Joka toinen

kesä teki Lydia ulkomaanmatkan, tavallisesti Norjaan. Heidän ei tullut

mieleensäkään, että he olisivat matkustaneet yhdessä, vaikka Jennykin

aina jonkin vuoden perästä saattoi tehdä lyhyemmän matkan. He olivat

hyvin erilaiset ja pysyivät yhdessä vain arkipäiväisten asioiden

liittäminä. Ja sillä lailla tulivat he aika hyvin toimeen keskenään.

Tosin ei puuttunut ristiriitoja, mutta Jenny, joka ei milloinkaan olisi

alistunut kaksoissisarensa tahdon alle, teki sen säännöllisesti Lydiaan

nähden. Hän uskotteli tekevänsä sen siksi, että kunnioitti Lydiaa

pohjaltaan hyvänä ja kelpo ihmisenä, mutta itse asiassa hän pelkäsi

Lydiaa. Joskus kun teatterissa näyteltiin jokin klassillinen kappale,

meni Jenny Lydian mukana ensi-iltaan ja toisinaan, kun oli saapunut

synkkä poliittinen huhu, läksi Lydia Jennyn mukana kirkkoon. Yhteisenä

ajankuluna oli asuintovereilla kortit. He pelasivat Mylly-Mattia ja

muuta viatonta ja panivat pasianssia. Mieliruuatkin sattuivat heillä

olemaan samat, paitsi että Lydia piti hummereista, joita ei Jenny

voinut syödä. He viettivät molemmat nimipäiviään, panivat paljon huolta

valmistuksiin ja saivat paljon kukkia, kakkuja ja onnitteluja. Salaa

he laskivat toistensa kukkalaitteet, nähdäkseen kumpiko sai enemmän.

Lydia sai aina enemmän, Jenny ei koskaan siinä suhteessa saavuttanut

häntä. Mutta hänen merkkipäivänsä sattuivatkin onnellisempaan aikaan.

Nimipäivävastaanotoissa heidän tuttavansa jonkin verran sekaantuivat

yhteen: Jennyn pappis- ja opettaja- ja saksalaisneitituttavuudet ja

Lydian pankki- ja ylemmät virkamiespiirit.

Viime Lydianpäivä oli ollut merkillinen siitä, että Hilja Haapanen ja

Armas Brede silloin ensi kerran näkivät toisensa. Heidän tutustumisensa

oli heti herättänyt huomiota, sillä he olivat ensi hetkestä asti

rakastuneesti vetäytyneet ikkunakomeroon puhelemaan ja kun oli soitettu

pianoa, eivät he olleet jääneet kuuntelemaan, vaan siirtyneet Jenny

tädin kamariin. Kihlaus oli sitten seurannut niin pian, että nekin

hämmästyivät, jotka jo tuona Lydianpäivänä sitä ennustivat. Mutta

senjälkeen oli Jenny täti entistä enemmän Lydian käsissä, sillä Lydia

piti itseään ikäänkuin kihlattujen suojeluspyhänä, koska he hänen

kauttaan olivat tutustuneet ja Jenny täti eli ainaisessa pelossa,

että Lydia -- ja Lydian kautta Armaan sukulaiset -- saisi huonon

käsityksen Hiljasta, niin ajattelematon kuin Hilja oli. Hänen vallaton

suoruutensa kehittyi kehittymistään, sillä Armas ihaili sitä, eikä hän

enää koettanutkaan taltuttaa rajuja päähänpistojaan, Armas kun suosi

niitäkin. Hilja saattoi todella koska tahansa tehdä jonkin tyhmyyden.

Vastaiseksi Lydia kyllä oli häneen tyytyväinen, jopa hänestä ylpeilikin

kuin ikinä omasta keksinnöstään ja ompeli hänelle jo kallista,

suuritöistä häälahjaa. Mutta Hilja ei ymmärtänyt olla Armaan omaisille

huomaavainen ja varomattomasti hän vastaili itse Lydialle. Hän näytti

yleensä selvästi keistä ei pitänyt ja onnettomuudeksi hän oli saanut

päähänsä, että Armaan sukulaiset olivat ikäviä. Sitä ei hän toki ollut

sanonut Lydialle, mutta Jenny täti näki hänen päänsä heilahduksista,

että hän jonakin hetkenä voi sanoa senkin. Ja silloin voi tapahtua mitä

tahansa. Se oli kyllä tullut sekä Aline Haapasen että Jenny Murmanin

korviin, että Bredein suvussa epäilyksellä oli katseltu tätä kihlausta.

Hiljan kauneus kyllä oli osaltaan haihduttanut epäilyksiä, muttei

läheskään kaikkia. Jotakin epäsuoraa ja vaanivaa oli ilmassa, sen tunsi

Hiljakin, kaikista hyväilyistä huolimatta, millä Armaan äiti ja sisaret

häntä hyvittelivät, kun hän joskus heillä kävi. Yhä vaikeammaksi kävi

rouva Haapaselle ja Jenny tädille saada häntä taivutetuksi menemään

Armaan vanhempien luo.

Armaan isä oli aikaisemmin ollut suuren tuomiokunnan päänä maaseudulla.

Sittemmin oli hänet kutsuttu huomattavaan toimeen Helsinkiin. Äiti oli

syntyisin von Scholzen, niitä kauneudestaan kuuluisia sisaruksia, jotka

kaikki joutuivat niin ylhäisiin naimisiin. Eivät rouva Breden lapset

kuitenkaan enää olleet kauniita, paitsi vanhin, Armas. Hän oli komea.

Ja niin hilpeä ja miellyttävä hän oli, miltei vaatimaton.

Hiljan äiti pelkäsi sisimmässä mielessään Bredein perhettä.

Hän oli aivan samaa mieltä kuin Hilja: ettei Bredein seurassa

koskaan voinut liikkua vapaasti. Aina oli kankeaa ja tukalaa. Hän

tunsi vaistomaisesti, että he häntä vain sietivät, valhe kuulsi

ystävällisyyden alta. Mutta tätä ei hän tietenkään millään lailla

päästänyt kenenkään tietoon, kaikkein vähimmin Hiljan.

Hän, Aline Murman, oli nuorena joutunut naimisiin isänsä apulaisen,

pastori Haapasen kanssa ja kuudentoista vuoden aikana olivat heidän

yhdeksän lastansa syntyneet. Kolme vanhinta ja kaksi nuorinta eli

-- neljä keskimmäistä oli kuollut. Sentähden oli ikäero vanhinten

ja nuorinten välillä verraten suuri, mutta vielä suurempi oli

ero ulkomuodoissa ja luonteissa. Vanhimmat olivat joka suhteessa

oikeita pappilan lapsia, luonteiltaan mallikelpoisia ja yhteiskunnan

palvelukseen soveltuvia, ulkomuodoltaan samanlaisia kuin joukko.

Molemmat nuorimmat sensijaan olivat outoja vilkkaita, ajattelemattomia

ja joka paikassa huomiota herättäviä. Ihmiset ihmettelivät, miten

he olivatkin niin erilaisia. Äiti tiesi, että isä niihin aikoihin,

jolloin he saivat elämän kipinän, oli istunut komiteassa Helsingissä

ja palannut kotiin merkillisen nuortuneena ja ruvennut suunnittelemaan

ulkomaanmatkaa. Kun Laina oli pienenä, oli hän sitten saanut

virkavapautta, matkustellut Palestiinassa ja palannut kotiin Italian

ja Saksan kautta. Ja siltä matkalta oli hän tuonut paljon kuvia,

valokuvia maisemista ja jäljennöksiä kuuluisten etelämaalaisten

mestarien tauluista. Pappilan seinillä nähtiin nyt kuva Getsemanen

yrttitarhasta, maisemia, joissa mustat poppelipuut vartioivat

keltaisia temppeliraunioita, useita Kristuksen kuvia, ja sitten oli

kaunis, katuva nainen, joka luki kirjaa ja jonka pitkät, vaaleat

kiharat valuivat avatuille lehdille. Se oli Maria Magdalenan kuva.

Ulkomaanmatkan jälkeen rovasti myöskin osti soittokoneen taloon ja

määräsi, että Lainan ja Hiljan pitää oppia soittamaan. Kun pitäjän

nuoria vapunpäivänä, juhannuksena ja sillä välin kokoontui pappilaan,

tanssittiin suuressa salissa.

Rovasti oli aikoinaan ankarasti pidellyt nuorten huveja eikä seurakunta

enää ymmärtänyt, mitä rovastista piti uskoa, kun hän sallii tanssia

omassa pappilassaan. Rovastille vihamieliset pitäjäläiset ivasivat ja

pilkkasivat, suruttomille ei asia merkinnyt enempää kuin ilmanmuutos,

mutta uskovaiset surivat. Ei siinä kyllin, että vanhat, köyhät muijat,

joille kirkko oli kaikki kaikessa, tulivat itkemään ruustinnalle

huoltaan, vaan tuli myöskin mahtavia isäntiä ja emäntiä valittamaan, ja

ruustinna päätti tehdä kaikkensa säilyttääkseen miehensä ja seurakunnan

välit hyvinä. Hän hämmästyi kirkasta hymyä miehensä kasvoilla ja

hän hämmästyi sanoja, jotka sai mieheltään vastaukseksi: "Minä olen

muuttunut, se on totta. Ennen minä olin äreä ja synkkä, lapsistani en

välittänyt, sinulta aina vain _vaadin._ Jumalani asiaa ajoin tulella

ja miekalla. Nyt on minun valoisa olla, viihdyn lasteni kanssa, sinua

tahtoisin kiittää joka askeleestasi. Jumalani asiaa koetan ajaa

rakkaudella. En enää voi tuomita ihmisiä, sillä olen itse syntinen

ihminen ja tarvitsen kaikkien anteeksiantoa..."

Ruustinna ei ymmärtänyt miestään. "Mikä sinun on?" kysyi hän

levottomana. "Silmäni ovat avautuneet, elämä on antanut minulle

opetuksen. Mutta miksi sinä pelästyt? Kaikkihan on hyvin." Ruustinna

läksi neuvottomana pois. Jos rovasti olisi ärähtänyt hänelle, olisi se

ollut hänelle paljon mieluisempaa. Hän olisi sen ymmärtänyt. Nyt hän

piti miestään sairaana.

Elämän kovuus oli kerran vienyt nämä kaksi ihmistä niin kauas

toisistaan. Apulaispapin palkasta oli aloittelevan miehen pitänyt

auttaa omaisiaan ja Aline rouva oli itse lapsi, kun hän kävi

vastaanottamaan lapsiaan ja kantamaan huolta kaikista perheen

käytännöllisistä asioista. Mies oli tulta ja henkeä, hänellä ei jäänyt

aikaa eikä halua sellaisiin. Nuori rouva otti taakan hartioilleen sillä

päättäväisyydellä, millä varattomista oloista lähtenyt, järkevästi

kasvatettu ihminen voi sen tehdä. Hän oppi pusertamaan tähkästä joka

jyvän, hän oppi miltei tyhjästä luomaan, hän tuli toimeen mitättömän

vähällä unella, hänelle riitti mitä jäi, kun muut olivat ravitut. Hän

sai aikansa ulottumaan keittiöön, lastenkamariin, navettaan ja saliin.

Hän polki ompelukonetta, hän istui kangaspuulla. Alaluokilla käyttivät

pojat äidin kutomia ja ompelemia vaatteita ja vielä yläluokilla olivat

vaatteet äidin kutomat, joskin kyläräätälin neulomat. Pidoissa ja

piispankäräjillä piti ruustinna itse huolen ruuista ja tuli ensi kerran

eläessään kodissaan valmiiseen ruokapöytään miehensä hautajaisissa.

Eikä silloinkaan suinkaan siksi, ettei olisi voinut voittaa suruaan,

vaan siksi, että tapa niin vaati. Yksin lastensa hautajaisetkin --

niiden, jotka hukkuivat -- oli hän itse valmistanut. Ne eivät olleet

suuret, mutta siinä sitä oli ollut itsensä voittamista. Hänet oli

lapsesta asti kasvatettu noudattamaan tapoja eikä hän koskaan ehtinyt

ajatella tai arvostella niitä, vielä vähemmin hänen mieleensä oli

johtunut asettua niiden yläpuolelle. Hän pelkäsi miehensä hyvää nimeä

ja pappilassa piti elettämän niin, ettei kenelläkään ollut sanomista.

Hän ei tehnyt syvän luonteen vaikutusta. Kuka ties mitä hänestä olisi

voinut tulla, jolleivät käytännölliset asiat olisi valjastaneet

häntä aisoihinsa ja vieneet häneltä mietiskelyn mahdollisuutta.

Rovastille taas tuli ensimmäisen leimuavan hengenjulistuksen ajan

jälkeen epäilyksen ja taistelun aika. Hän kävi ankaraksi itselleen ja

muille. Ruustinna ei ehtinyt epäillä. Hän oli ottanut vastaan uskonnon

valmiina, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Aviopuolisoiden välille

ei syntynyt ajatusten vaihtoa muusta kuin päivän asioista. Rovasti

saattoi valvoa öitä epäilystensä ääressä. Ruustinna nukkui joka

hetken, jonka pieniltä lapsiltaan sai nukutuksi. Hän palveli miestään,

lapsiaan ja pitäjäläisiä koko sielullaan ja mielellään ja piti

palvelijat kurissa. Hädän hetkenä saattoi hän itsekseen siunata tai

huutaa avukseen Jumalaa, hän pani vaistomaisesti kätensä ristiin, kun

asettui aterialle, hän kävi joka vuosi ehtoollisella miehensä kanssa,

hän opetti lapset joka ilta lukemaan ehtoorukouksen. Niin eli hän

Jumalan kanssa täydellisessä sovinnossa ja koetti huolellisesti antaa

hänelle, mitä hänelle tuli. Hän oli iloinen ja ylpeä, kun emännät ja

muijat sunnuntaisin kahvikuppiensa ääressä pappilassa kehuivat rovastin

saarnaa, hän punastui mielihyvästä, kun piispa kehui hänen ruokaansa,

hän riemuitsi, kun rovasti kutsuttiin komiteaan Helsinkiin ja häneen

koski kipeästi joka moite, aiheeton tai aiheellinen, joka pappilaisista

pääsi liikkumaan pitäjälle. Kun rovasti oli ulkomailla, oli koko talous

hänen hallussaan. Laina oli lisäksi silloin pieni, mutta se aika toi

sittenkin suuria onnenhetkiä, sillä pitäjäläiset kokoontuivat pappilaan

kuulemaan uutisia kaukaiselta matkalta ja moittivat kappalaisen

saarnoja. Suuri oli ilo, kun rovasti palasi. Pitäjäläiset panivat

oikein toimeen tervetuliaiskutsut.

Silloin kun soittokone tuotiin pappilaan ja pitäjäläisten suosio

sielunpaimeneensa nähden peloittavasti horjui, joutuivat mies ja vaimo

ensi kerran katsomaan suhdettaan syvemmälle. Ruustinna ei nähnyt

kuilua, joka oli avautunut heidän välilleen, rovasti sen näki. Hän

huomasi samalla, miten se oli syntynyt ja alkoi soimata itseään. Hän,

hän oli kaikkeen syypää, hän oli jättänyt vaimonsa yksin arkipäivän

raadantaan. Hän päätti koettaa päästä yli kuilun. Ja kerran kun Aline

rouva istui käsityönsä ääressä, tuli rovasti tuolille vastapäätä. Hänen

oli vaikea päästä alkuun, jonkun vieraan ihmisen kanssa olisi ollut

helpompaa. Hän tuskitteli pahemmin kuin rakastunut tunnustuksensa

edessä, mutta sai kun saikin vihdoinkin suustaan, ettei pidä välittää

maailman puheista, ne, jotka nyt tuomitsevat heidän viatonta iloaan,

eivät vielä ole päässeet Herran tuntemiseen. Nuorten täytyy kodissa

saada sitä iloa, mikä kuuluu heidän ikäänsä, muuten he ottavat sen

maailmalta eivätkä ehkä silloin saa sitä niin viattomana. "Mutta

kun kaikki sinun ystäväsi sinut heittävät!" sanoi ruustinna. Eikä

hän päässyt sen yli, vaan palasi aina siihen, vaikka rovasti olisi

yrittänyt mistä päästä. Keskustelu ei vienyt heitä likemmä toisiaan.

Vanhempia lapsia oli isän niinikään mahdoton voittaa, mutta pienemmät

tulivat likeisiksi. Pikku Hiljaa, joka oli syntynyt ulkomaanmatkan

jälkeen, isä kanniskeli sylissään ja kiikutteli polvellaan. Vasta nyt

lastensa keskellä alkoi Kristuksen suhde lapsiin hänelle selvitä.

Mutta pitäjällä ruvettiin puhumaan, ettei rovasti enää mahda

olla selvissä järjissä: hän taitaa jo tulla lapsekkaaksi, hänen

saarnansakin ovat sellaisia pehmeitä ja outoja. Hän tunnustaa omia

syntejään, miten hän on pettänyt ja valehdellut -- tässäkin pyhässä

paikassa on hän haltioitunut pois Jumalan vakavasta, yksinkertaisesta

sanasta... Se oli toki monen mielestä liikaa, että hän sillä lailla

alensi itsensä. Toiset tekivät suorastaan pilaa rovastista. Pitäjän

säätyläiset huomauttivat ruustinnalle tosiystävinä, että rovastin

oli muistaminen olevansa tekemisissä rahvaan kanssa, joka aina

tarvitsee auktoriteetteja. Papin auktoriteettia ei saata alentaa

itsetunnustuksilla. Mutta muutamiin seurakuntalaisiin vaikutti rovastin

kääntyminen kuin tulinen miekka. Synkkä, kova Mikko Paanu, jota

aikoinaan oli epäilty äitinsä murhasta, tuli tunnustamaan tekonsa ja

tunnusti vielä muitakin tekojaan. He puhuivat pitkältä rovastin kanssa,

mutta kun rovasti toi hänet ruokasaliin tarjotakseen hänelle ruokaa

perheensä pöydässä, koska hän oli tullut kaukaa ja yksintein aikoi

nimismiehen luo, ei ruustinnalle ollut mieleen, että vastapestylle

lattialle jäi jälkiä hänen saappaistaan. Tyllin Liena-Kaisa tuli

tuomaan rovastille markkaa, jonka kaksikymmentä vuotta sitten oli

varastanut kauppiaan myymäläpöydältä. Kauppias oli kuollut, joten ei

markkaa enää voitu antaa hänelle, mutta se pantiin vaivaiskassaan ja

Liena-Kaisa sai rauhan. Monet muutkin pitäjässä tulivat rovastin uuden

uskonelämän jälkeen mielenmuutokseen ja rupesivat elämään hiljaisen

ilon elämää.

Sitä juuri rovasti nykyään saarnasi, että elämää tulee nauttia ilolla

ja kiitollisuudella. Ristikin on kannettava ilolla, kunnes Herra itse

tahtoo ottaa sen pois. Sillä se annetaan aina ihmisen kasvatukseksi ja

otetaan pois, kun hän on kypsynyt siihen, mihin suuri kasvattaja tahtoo

hänet saada. Eihän rovastin entisillä uskonystävillä oikeastaan ollut

mitään tähän sanomista. Sitä iloa vain eivät he voineet hyväksyä, sillä

heistä maailman tuli olla surun laakso.

Nuorimmat lapset olivat vielä pieniä, kun rovasti sairastui. Hän oli

sairasmatkalla kastunut läpimäräksi ja vilustunut. Hänen jäseniinsä

tuli niin hirveä kolotus, ettei hän päässyt liikkumaan. Turhaan

kävivät tohtorit ja hierojamuijat -- rovasti painui vuoteeseen eikä

enää terveenä noussut. Hänelle tuli pitkä, kova sairaus. Entiset

ystävät ja opetuslapset tunsivat nyt Jumalan rakastavan vitsan ja

riensivät kiittäen ja ylistäen tuskaisen sairasvuoteen ääreen. He

tahtoivat tietää, eikö rovasti jo näkisi, että maailma on murheen

laakso ja ihminen vain vaivainen matkamies. Mutta he tapasivat lapset

nukkineen, puuhevosineen leikkimässä sairaan ympärillä ja kun tuskat

pusersivat hikeä otsalle, pyysi hän lapsia laulamaan. Jumalan karitsa,

kultakruunut ja valkeat vaatteet olivat lauluissa. Mutta oli myös

sellaisia lauluja, joissa puhuttiin pikku jänöstä, Mansikista ja

Mustikista ja muista maallisista asioista. Pitäjäläiset ihmettelivät

Herran voimaa palvelijassaan.

Nyt oli ruustinnalla työtä. Kaikki lepäsi hänen niskoillaan -- alkaen

maanviljelyksestä sairaan hoitamiseen asti. Apulainen oli tietysti

otettava taloon ja hänen ruuastaan pidettävä huoli. Ruustinna ei

nurkunut, ei kysynyt jumalaltaan: miksi? vaan kävi kiinni reippain

käsin. Hänen voimansa kasvoivat uskomattoman suuriksi, toimintanani

ja toimintakyky tekivät kasvot voimakkaiksi ja suurpiirteisiksi ja

liikunta ulkoilmassa karkaisi terveyden rautaiseksi. Ei hän enää

paljon ehtinyt lapsia hyväilemään -- se jäi isälle. Sairaan hoito

oli hänen ensi huolensa eikä hän siinä milloinkaan väsynyt eikä

kadottanut toivoa. Liikutus oli monesti voittamaisillaan rovastin, kun

hän vaimonsa käsivarsien varassa nousi, kun hän hänen käsistään otti

ruokansa. Hän tunsi kipeän soimauksen rinnassaan: tätä naista ei hän

ollut yrittänytkään henkiseksi toverikseen, raatajan hän hänestä oli

tehnyt. Hän olisi taaskin tahtonut puhua vaimolleen, hän olisi voinut

voittaa totutun umpimielisyytensä, hänellä oli pitkiä, unettomia öitä,

jolloin olisi helpottanut puhua. Mutta se oli myöhäistä. Aline, hänen

nuoruutensa morsian, hänen lastensa äiti, hänen vanhuutensa päivien

tuki ja sauva -- ei ehtinyt eikä jaksanut.

Vähitellen kasvoivat lapset. Äiti sai heistä käskyläisiä ja

ennenkaikkea isä sai seuraa. Vaikka toisia joutui kouluun, riitti

toisia jäämään kotiin. Isä opetti nuoremmat lapset lukemaan ja antoi

heille, kun aika joutui, rippikouluopetuksen. Kuvat ulkomaanmatkalta

tulivat vasta nyt täyteen oikeuteensa. Kristuksen elämä maan päällä

kävi kuvien kautta likeisemmäksi ja enemmän kuin kukaan saattoi

aavistaa, kasvattivat ne lapsia ja muovailivat heidän luonnettaan.

Varsinkin nuorimmat tytöt, Laina ja Hilja, kasvoivat kuvien vaikutuksen

alaisina, sillä he olivat kesät talvet kotona ja alituisesti isän

huoneessa, jonka seinillä useimmat kuvat olivat. Vaikutus oli niin

tuntuva, että Jenny tädin kerran, astuessa isän huoneeseen ja tavatessa

pikku tytöt ihailemassa Maria Magdalenan pitkiä kutreja, täytyi

huudahtaa: "Mutta hyvänen aika kuinka tuo Hilja on Maria Magdalenan

näköinen!" Se oli totta. Lapset olivat käyneet kuvien näköisiksi.

Kolmet häät vietettiin pappilassa isän sairauden aikana. Ne vietettiin

iloisesti ja tanssien, sillä isä tahtoi niin, ja rullatuolissaan hän

siirtyili huoneesta toiseen ja piti puheet morsiuspareille, vaikka

jälkeenpäin rasituksesta ja ponnistamisesta huononikin pitkäksi aikaa.

Kerran syyskesällä, juuri ennenkuin piti lähdettämän kouluun, sattui

hirveä tapaus: vene kaatui lahdella ja neljä pappilan pojista hukkui.

Neljä yhtaikaa.

Pappilassa ei enää soitettu eikä tanssittu. Rovastin vanhat

uskonheimolaiset kuiskasivat, että kova siinä tarvittiin ennenkuin

jumalaton elämä loppui, mutta loppumaan Hän sen vaan sai. Ei sitä

sentään uskallettu lausua ääneen sen suuren surun edessä, mikä

pappilan väen oli taittanut. Ruustinna oli haudalla itkenyt kuin

suunniltaan, hänen kerrottiin kotona yhtämittaa pelästyelevän ja

huutavan -- se oli jäänyt häneen ensi pelästyksen vaikutuksesta: hän

oli silloin parkaissut, pudottanut käsistään suuren avainkimpun ja

kuin suunniltaan juossut vinnille pakoon. Pianhan hän oli tointunut

ja käynyt askareihinsa, mutta ilo pysyi poissa hänen käsialoistaan,

hän vanheni, tarmo taittui, usein hän illoin itki. Rantaan ei hän enää

voinut mennä, kuten ennen, kun siellä vaatteita virutettiin, eikä hän

ikkunoista voinut katsoa järvelle päin. Ensi kerran eläessään kysyi hän

itseltään minkätähden ihminen elää, minkätähden hän syntyy maailmaan,

onko taivasta ja -- onko Jumalaa. Hänen luottamuksensa elämään ja

Jumalaan oli painunut pohjaan lasten kanssa ja hänen toimintansa eli

vain velvollisuudentunnon ja tottumuksen varassa.

Rovasti huononi niin, että vain odotettiin hänen kuolevan. Ruustinna

katseli sitäkin kuin puuduksissa. Suru olisi voinut viedä heidät

likelle toisiaan, jos rovasti nyt olisi jaksanut yrittää yli kuilun,

kuten joskus ennen. Mutta nyt oli hänen henkensä taittunut. Hän kävi

todella lapsekkaaksi. Kuin lapsi puheli hän surusta, jota ihmisen on

kannettava ilolla ja hymyili outoa, tylsää hymyä.

Tytöt Laina ja Hilja kulkivat toistensa turvissa ensimmäisen vaikean

talven yli. Heidän leikkinsä oli hiljaisempaa kuin aikaisemmin eivätkä

he enää olleet isän huoneessa niin usein kuin ennen. Apulaispappi

opetti heitä, isä ei jaksanut eikä äidillä ollut aikaa eikä halua.

Raskas mieli painoi taloa.

Tuli sitten muuan vapauttava kevätpäivä. Joskushan kevät tulee hiljaa,

varpaisillaan kuin ystävä, joka äkkiä haluaa yllättää koko ilollaan,

koko avatulla sylillään. Se oli sinä vuonna ollut harmaa ja auringoton,

mutta yhtäkkiä tulivat valo ja lämpö suurena aaltona ja luonto puhkesi

vihannoimaan silmin nähden.

Lainalta ja Hiljalta putosivat nuket portaille, he näkivät yhtäkkiä

nurmen, pääskyset, nuput sireeneissä. He karkasivat kuin pyörryksissä

kiviaidalle, huitoivat siinä käsiään, huusivat ja juoksivat ilakoiden

pitkin pihaa, ajaen takaa toisiaan. Sitten he karkasivat puutarhaan ja

rantaan, joka paikka oli heistä uusi, ikäänkuin he olisivat nähneet sen

ensi kerran, ja he huusivat ilosta.

Isän rullatuoli tuotiin ulos auringonpaisteeseen. Ensin hän sai vaihtaa

turkin päällystakkiin, sitten oli takkikin liikaa ja vihdoin katseli

sairas paljain päin kädet ristissä kohti suurta, eloa-antavaa valo

tulvaa. Laina, Hilja ja pääskyset kisailivat hänen ympärillään ja kissa

kellahteli hiekassa portaiden edessä.

Äiti keräsi sinä iltapäivänä parhaimmat kukkataimensa suuriin koppiin,

kutsui vanhan Heikin avukseen, käski lasten ottaa puhtaat esiliinat

ja niin mentiin hautausmaalle. Siellä korkealla kankaalla olivat

koivunlehvät suuremmat kuin muualla ja poppelit suitsuttivat öljyistä

lemuaan. Käet kukkuivat taukoamatta. Äiti antoi Heikille ohjeet ja

heidän mullittaessaan ensimmäistä kumpua, kävelivät tytöt kaulatusten

hautausmaan toiseen päähän. Oli niin kaunista, ettei ensinkään

peloittanut. Lämmin rusotus hohti taivaalta, linnut lauloivat ja

käet olivat todella kuin hulluina. Niitä kuului kaukaa ja likempää

ja kaikkein innokkain istui koivussa hautausmaalla. Tytöt pidättivät

elämänhaluaan ja laskivat viiteentoista, mutta silloin Hilja naurahti

ja käki lensi kuuseen ihan likellä heidän hautojaan, alkaakseen taas

siellä. Äitikin seisoi, kun sattui sellainen hetki, ettei voinut ottaa

osaa työhön, ja kuunteli käkeä. Tytöt näkivät hänen seisovan, mutta he

eivät nähneet, miten hänen kyyneleensä työläästi raatautuivat ilmoille.

Keskelle kumpuja istutettiin taimia ja laidoille kylvettiin orvokkia,

resedaa ja pientä sinikukkaa. Sitten noudettiin opettajan kaivosta

vettä ja kasteltiin kummut kauniisti. Mutta kun kaikki oli valmista ja

he ennen lähtöä seisahtuivat silmäilemään työtään, sanoi vanha Heikki:

"Kyllä ne ovat hyvässä tallessa."

Haudoilta tultua meni äiti suoraan rantaan ja virutti siellä multaiset

kätensä ja senjälkeen palasi tasapaino kotiin, vaikkei entinen ilo.

Isäkin virkosi äidin mukana ja Jenny täti ja isoäiti tulivat, kuten

aina, viettämään kesää.

Tyttöjen koulunkäynti jäi keskeneräiseksi. Sairas isä ja apulaispapit

olivat parhaansa mukaan valmistaneet heitä, mutta ne perustukset

olivat sittenkin hatarat ja tyttöjen oli vaikea koulussa seurata.

Toisissa aineissa he olivat ensimmäisiä, toisissa ihan avuttomia. He

olivat nähtävästi pyrkineet ja päässeet liian korkealle luokalle.

Toverielämä viehätti heitä suuresti ja Lainaa lukeminenkin, mutta Hilja

oli laiska, sai ehtoja ja vihdoin jäi luokalle. Samassa todistuksessa

oli käytöksessä kahdeksan: hän oli ollut uppiniskainen matematiikan

opettajalle, joka väitti hänen koelaskussa käyttäneen vierustoverin

apua. Hän oli lopulta, kun opettaja väitti hänen valehtelevan, polkenut

jalkaa maahan ja huutanut: "Opettaja valehtelee itse!" Senjälkeen

kävi koulu molemmille sisarille sietämättömäksi ja isä päätti ottaa

heidät kotiin, itse valmistaakseen heidät ripille. Hän luuli tuntevansa

viimeisen vuotensa olevan käsissä ja senkin tähden olevansa oikeutettu

suostumaan heidän pyyntöihinsä.

He alkoivat kuuraisena päivänä lokakuussa, kello kuusi aamulla. Isä

oli siihen aikaan vuorokaudesta virkeimmillään -- hän olisi alkanut

aikaisemminkin, mutta ei raaskinut herätyttää tyttöjä. He tulivat

vakavina ja vähän unisina, sillä he olivat tottuneet nukkumaan kello

kahdeksaan asti. Silloin elivät he ensi kerran sen mielialan, joka

sittemmin pitkin syksyä ja talvea, hiukan vaihtaen väriä, uudistui.

Huoneessa oli ensinnäkin vuode, missä isä makasi, sitten pitkä, kulunut

nahkasohva, kotikutoisella, punaraitaisella villakankaalla päällystetyt

nojatuolit ja täytetyt pikkutuolit. Ikkunoihin oli joululahjana

tullut uudet, välipitsien koristamat, tyttöjen tekemät uutimet.

Vanha, vaaleankeltainen piippuhylly oli nurkassaan ja ikkunoiden

välissä isän kirjoituspöytä, jonka mallikelpoista järjestystä ei enää

kukaan häirinnyt. Ulkoa näkyi pihamaa, kiviaita sireenipensastoineen,

talli- ja navettarakennusten katot, portti ja ihmiset, jotka portista

kulkivat. Kaivonvintti oli poissa, sillä pitäjä oli vasta teettänyt

pappilaan pumppukaivon. Kuura peitti katot ja nurmen, joka vielä oli

heleän vihanta. Metsän kelta hohti viimeisessä loistossaan, ensi

tuulinen päivä sen oli hajoittava maahan.

Tytöt istuivat sohvapöydän ääressä, jonka vanhalla, vihreän-

ja ruskeankirjavalla liinalla aina oli sama tuhkakuppi kuin

kiinnikasvaneena. Isä lepäsi korkean tyynyläjän varassa, hänen kätensä

olivat ristissä rypistymättömillä lakanoilla ja hänen edessään pienellä

pöydällä oli kolme kirjaa: hänen kulunut, suuri raamattunsa ja kaksi

käyttämätöntä uuttatestamenttia. Tytöt haukottelivat ja katselivat

isään. Hän lepäsi hyvän hetken suljetuin silmin, ikäänkuin olisi

nukkunut, mutta he ymmärsivät hänen rukoilevan, sitten hän ojensi

heille uudet kirjat ja puhui harvaan, hiljaisella äänellä:

-- Sen koulun tarkoitus, jonka me tänään aloitamme, ei tule olemaan

opettaa teille ulkoa opinkappaleita. Sen tarkoitus tulee olemaan tehdä

teille rakkaaksi tämä kirja ja avaamaan sitä teille. Kun se vain on

teille rakas, tulee kaikki muu itsestään. Tämä kirja tässä on kulunut

minun käsissäni -- minut on vuosikausiksi pantu tautivuoteelle, että

minulla olisi aikaa sitä tutkia enkä minä ole päässyt kuin vasta

aavistamaan sen syvyyksiä. Teidän pitää oppia tuntemaan tämän kirjan

herra -- se on tämän koulun tarkoitus.

He saivat lukea raamattua ja selittää miten he minkin kohdan

ymmärsivät. Heidän läksynään oli tunkeutua Jeesuksen sanojen henkeen.

Kun he olivat menneet niin kauas kuin pääsivät, avasi opettaja

heille omat tietonsa ja kokemuksensa. Monesti ei hänen tarvinnut

kuin kääriä auki, mitä he aavistivat ja syventää heidän käsitystään.

Kuvat ulkomaanmatkalta rupesivat elämään entistä selvempinä ja

värikkäämpinä. Tytöistä tuntui, että he itse olivat nähneet kaikki,

niin vilkkaasti olivat he omaksuneet opettajan kertomukset. Ja pyhän

kirjan elämänohjeet sekaantuivat siihen määrään jokapäiväisyyteen, että

he tuontuostakin keskellä arkiaskareita kysyivät itseltään: mitä Jeesus

tekisi tässä tapauksessa?

Kerran talvella esimerkiksi olivat he kävelemässä hämärissä. He

olivat tulleet hiukan etäämmälle kodista kuin tavallista ja heidän

edessään oli loiva mäki, jota ylös reenanturoiden jäljet kiiltäen

nousivat. Molemmin puolin oli puhdasta hankea ja koivumetsää. Mäen

päällä rusotti pakkasenpunertava taivas. Tytöt olivat kävelleet käsi

kädessä ja selvitelleet itselleen myrsky-yötä Genetsaretin merellä, kun

opetuslapset näkivät Herran tulevan veden päällä.

-- Olisiko sinulla se usko, että astuisit veteen? kysyi Hilja.

-- En tiedä, vastasi Laina. -- Ei, minä tiedän: minulla ei olisi sitä

uskoa.

-- Ei minullakaan. Kuinka paljon meiltä puuttuukaan.

-- Meidän täytyy rukoilla.

He polvistuivat rinnatusten hankeen ja rukoilivat kukin ääneti

itsekseen. Sitten he, yhä sanattomina, astuivat reenjälkien välkkyvässä

uomassa. Ei kuulunut muuta kuin metsän tumma, salaperäinen kohina.

Äkkiä astui mäen alta esiin kulkija. Hän nousi valoisaa iltataivasta

vastaan ja hitaat askeleet todistivat, että hän oli väsynyt. Tytöt

pysähtyivät kuin naulittuina ja loivat toisiinsa puoleksi pelästyneen,

puoleksi riemastuneen katseen.

-- Jos se onkin Herra...

-- Oi, jos se onkin!

Heidän sydämensä joutui liikutuksen valtaan eivätkä he tietäneet

juoksisivatko vastaan vai jäisivätkö tähän odottamaan. He läksivät

juoksemaan.

-- Ei, sanoi Laina ja pysähtyi, -- se on kerjäläinen. Mitä hän

ajatteleekaan, kun me näin juoksemme.

-- Mutta juuri noinhan Herrakin liikkui maan päällä, kuiskasi Hilja,

-- ja ihmiset näkivät vain kerjäläisen. Jos Herra sittenkin on tuossa

kerjäläisessä...

He seisoivat neuvottomina, katsellen toisiinsa. Lumen narina kulkijan

askelten alla kuului jo selvästi.

-- Niin, sanoi Laina, -- mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen

te teette minulle. Mitä me voisimme tehdä hänelle?

-- Viemme hänet kotiin.

-- Niinkuin jos se olisi Herra!

Sykkivin rinnoin tapailivat tytöt toistensa käsiä ja astuivat kulkijaa

vastaan hartaina, täynnä odotusta. Mutta jota likemmä hän tuli, sitä

epävarmemmiksi he kävivät.

Se oli nuori mies, selässä nahkalaukku ja yllä haaltunut, liian

ahdas päällystakki kaupunkilaisalkuperää. Polven päällä oli suuria

paikkoja ja takkia piteli rinnan kohdalta puukapula, jonka ympäri oli

kierretty lankaa. Kasvot eivät olleet kerjäläisen. Ne tekivät synkän ja

epäluuloisen vaikutuksen. Mies astui tervehtimättä ohi ja vasta hyvän

aikaa myöhemmin huomasivat tytöt, etteivät he olleet mitään sanoneet,

eivät edes tervehtineet. He soimasivat itseään jostakin ja olivat

pettyneitä.

-- Ei mamma kuitenkaan olisi antanut tuoda häntä ruokasaliin, sanoi

Laina vihdoin, ikäänkuin itsepuolustukseksi.

He kääntyivät hiljalleen kotiin päin. Mies oli kadonnut. Taivas tummui

tummumistaan. Tytöt koettivat päästä äskeiseen mielialaan.

-- Mitä sinä tekisit, jos _hän itse_ tulisi meitä vastaan? sanoi Hilja.

Laina mietti hetken.

-- Minä lankeaisin polvilleni ja syleilisin hänen jalkojaan.

-- Niin minäkin. Hän laskisi kätensä minun päälaelleni ja sanoisi:

sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi...

Sanat tulivat kuiskeina. Tytöt saattoivat illan äänettömyydessä kuulla

sydäntensä sykinnän.

-- Tähti...!

-- Niin suuri! Ja tuolla toinen.

-- Ja tuolla...

Tähdet syttyivät heidän päidensä päällä. Heidän oli sittenkin paha

olla, etteivät olleet osoittaneet rakkautta kulkijaa kohtaan. He

päättivät lujasti ensi kerran käyttää tilaisuutta paremmin.

He elivät sinä talvena ihmeellisiä ikuisuuden hetkiä ja odottivat

odottamalla tunteja isän huoneessa. Niiden välille saattoi tulla pitkiä

välimatkoja, isä huononi sinä talvena päivä päivältä. Tytöt tunsivat

kuoleman lähenevän ja koettivat rukouksillaan pidättää sairasta elossa.

Mutta Jumala oli päättänyt toisin.

Kerran maaliskuussa, kun puiden varjot sinisinä lepäsivät hangilla,

kutsutti isä äkkiarvaamatta tytöt luokseen. Hän oli pitkistä ajoista

virkeämpi ja hänelle oli nähtävästi kerääntynyt ajatuksia, joita hän

halusi oppilailleen antaa.

Hän puhui ihmisen tahdosta. Tahto on ihmisen korkein, ilman sitä on hän

kuin tuuliajolla. Se korottaa hänet yli luomakunnan ja vain tahtonsa

herrana pysyy ihminen vapaana. Tahtoa ei mitenkään ole sekoitettava

niihin pieniin päähänpistoihin, joiden vallassa me pitkin päivää

huudamme: minä tahdon! tai: minä en tahdo! Tahto on viisas, luja ja

kirkas.

Kuten monesti ennen, antoi rovasti heille sinä päivänä opetuksia

kertomuksen muodossa. Hän puhui:

Oli kerran mies, jolla oli hyvä koti ja uskollinen elämäntoveri. He

olivat jo eläneet monta vuotta yhdessä ja heidän ympärillään kasvoi

iloinen, terve lapsiparvi. Kerran matkalla tutustui mies nuoreen

naiseen ja he johtuivat puhumaan elämän syvistä kysymyksistä. Heillä

oli ollut samoja epäilyksiä ja taisteluja. He olivat kumpikin keskellä

ihmisvirtaa kulkeneet yksin. Nyt vasta he sen huomasivat, kun tunsivat

uskotun löytämisen onnea, kun maistoivat miten hyvää on jakaa suru.

Ja ennenkuin se nuori nainen ja se harmahtava mies tiesivätkään,

huomasivat he kuuluvansa yhteen, rakastavansa toisiaan ja yhdessä

muodostavansa voimakkaan kokonaisuuden. He tunsivat, että heidän oli

mahdoton palata entiseen elämäänsä, heidän oli mahdoton erota.

"Olisipa vaimoni kerrankin puhunut kanssani niinkuin tämä!" ajatteli

mies katkerana ja hänen vaimonsa puutteellisuus paistoi räikeänä hänen

silmiinsä. "Hänellä ei koskaan ollut aikaa." Ja syytökset kasvoivat

kuin vyöry. "Silloin hän teki niin ja silloin niin. Hän ei koskaan

ole ymmärtänyt minua." Turhaan palautti hän mieleensä heidän pitkän

yhdyselämänsä, turhaan ajatteli hän lapsiaan. Tämä nuori nainen piteli

häntä voimakkaammin kuin mikään muu. Hän tunsi, että hänen rinnallaan

alkaa hänelle uusi nuoruus.

Hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, hän kertoi kaikki rehellisesti. Hän

ei syyttänyt vaimoaan mistään -- hän yksin oli syypää. Hän kiitti

heidän koko menneestä elämästään, hän pyysi anteeksi, mutta hän ei

voinut meneillä toisin: heidän oli erottava.

Mutta kun kirje oli suljettu, alkoivat toiset voimat aikuttaa. Oli kuin

joku olisi pidättänyt hänen kättään, kirje makasi pöydällä vaarallisena

ja käänteentekevänä päiviä ja öitä. Hän taisteli ne päivät ja ne yöt.

Mutta vihdoin oli kuin Herra olisi astunut hänen eteensä, ottanut häntä

kädestä, nostanut ja sanonut: minä tahdon, ole puhdas!

Mies palasi velvollisuuksiinsa. Ei se ollut helppoa. Hänen täytyi joka

hetki kutsua tahtoaan avukseen. Mutta siinä kasvoi hänen tahtonsa ja

hän sai sieluunsa ihmeellisen iloisuuden ja rauhan.

Tahto on juuri se Jumalan voima, jolla Jeesus tarttui sairaan käteen

ja nosti hänet pystyyn. Ja tahto on juuri se voima, jolla ihminen

uudelleen ja uudelleen voi nousta.

Rovasti oli puhunut hiljaa ja harvakseltaan, kuten tavallisesti, mutta

eletyn pettämätön todellisuus tuntui sanojen alta. Tytöt istuivat

henkeä pidätellen. Keskipäivän aurinko ikkunaruutujen puitteissa liukui

hiljaa yli permannon, varpuset tikuttivat katolla ja tuuli toi sulavan

räystään pisaroja ruutua vastaan.

-- Minä avaan teille ehkä elämää liian aikaiseen -- mutta parempi

aikaiseen kuin myöhään. Nykyajan elämä ei ole niin yksinkertaista ja

suoraviivaista niinkuin elämä oli ennen.

Ruokakello alkoi soida. Samassa yhtyi siihen koiran ulvonta. Kaikki

huoneessa vaikenivat. Koira ulvoi kilpaa kellon kanssa. Kello soi

tuskastuttavan kauan. Se vaikutti kuin kutsu jonnekin. Tyttöjen

selkäpiitä kylmäsi omituisesti. Rovasti vaipui raukeana tyynyjen varaan

ja sulki silmänsä. Punan sijaan, joka puhuessa oli ollut kasvoilla,

tuli keltainen kalpeus. Tytöt olivat jo juoksemaisillaan kutsumaan

äitiä, kun hän avasi silmänsä.

-- Muistakaa, sanoi hän vaivalloisesti, -- että kun elämässä horjutte,

niin Herra seisoo rinnallanne ja ojentaa teille peräsintä. Ottakaa

se... Ja vaikka te makaisitte maassa ja loassa, niin hän sanoo: minä

tahdon: ole puhdas! Ja te olette totisesti puhtaat.

Siitä tuli heidän viimeinen tuntinsa. Pitäjäläiset saivat jo rientää

sanomaan jäähyväisiä kuolevalle rovastilleen. Yhtä päivää varten

hän vielä kokosi voimia -- viimeiset. Hän tahtoi perheensä piirissä

nauttia ehtoollisen ja hänen vanhalle ystävälleen tuomiorovastille

kirjoitettiin ja Hiljan ja Lainan vanhemmille sisaruksille lähetettiin

sähkösanomat.

Ja niin oli sitten siinä huoneessa, missä tytöt olivat saaneet

rippikouluopetuksensa, eräänä kirkkaana lauantai-iltana hartaushetki.

Molemmat rippilapset vannotettiin ja koko perhe nautti pyhän

ehtoollisen. Pöydillä paloi kynttilöitä, naiset itkivät ja kuoleman

vakavuus varjosti kaikkea.

Seuraavana yönä, kun ruustinna oli komentanut kaikki lapsensa nukkumaan

ja yksin halunnut valvoa miehensä luona, kuten tavallisesti, tapahtui,

että hän nukahti keinutuoliin, jossa hänen oli tapana viettää yönsä.

Hän oli niin väsynyt päivän töistä ja mielenliikutuksista. Mutta kun

hän havahtui lyhyestä unestaan ja riensi vuoteen ääreen, oli rovasti

kuollut.

Pitäjäläiset päivittelivät, ettei hän ollut elänyt yli vapunpäivän.

Leski sai kuitenkin kaksi armovuotta.

Ne olivat raskaita, synkkiä vuosia.

Ruustinna harmaantui, vaikka hän, kuten ennenkin, kaiken päivää

hääräsi navetassa, tallissa, joka paikassa. Työväen kanssa tuli

alituista riitaa. Sairas rovasti oli tautivuoteeltaankin vaikuttanut

suojelevasti. Nyt näytti jokainen mahtiaan ja tahtoaan. Se ei ollut

asialle eduksi, että ruustinna kiivastui. Hän oli hermostunut, vaikka

väitti, ettei mitään sellaista kuin hermot ole olemassa.

Hilja ja Laina hypistelivät käsitöitä, sommittelivat malleja,

pitivät pyhäkoulua ja tekivät pientä pilaa kansakoulunopettajalle ja

apulaisille, jotka olivat rakastuneet Lainaan. Yleensä oli talossa

kuitenkin niin hiljaista, että oikein tuntui vapauttavalta, kun

joku vieras tuli. Se ei ollut samaa suloista, lepäävää hiljaisuutta

kuin isän eläessä ja varsinkin rippikoulutalvena. Tämä oli jotakin

horrostilaa, josta ei pääse, vaikka siinä on paha olla ja tahtoisi

herätä. Pahat pyyteetkin nostivat päätään tyttöjen mielissä. He

halusivat jonnekin pois, eivät he itsekään tietäneet minne. He katuivat

jo kipeästi, etteivät olleet päättäneet kouluaan. Oli ikävä tovereja,

tuntui siltä, että elämä menee hukkaan, he kävivät katkeriksi ja

pahantuulisiksi. Tietenkin seurasi katumus ja hyvät päätökset, mutta ne

eivät kestäneet kauan. Heillä oli niin heikko tahto.

Toisena armovuonna tuli taloon nuori pappi Toivo Tanhua. Hän oli kaunis

ja hän tiesi sen. Hän oli myöskin iloinen ja lauloi alituisesti.

Pitäjäläiset riemastuivat hänen messuäänestään. Hän oli varakas ja

kävi hyvin puettuna. Yksin hänen nenäliinansa ja alusvaatteensa

herättivät huomiota. Pesijämuijat tiesivät kertoa niistä pitkin

pitäjää. Toivo Tanhuan kanssa eivät tytöt laskeneetkaan leikkiä -- hän

ei ollut montakaan päivää ollut pappilassa ennenkuin ei Laina enää

tuntenut maailmaa eikä itseään, vaan ainoastaan itki ja hyräili niitä

hengellisiä lauluja, joita kanslian puolelta kuului.

Hilja ei käsittänyt mitä tämä oli, mutta kun Laina vihdoin heittäytyi

hänen kaulaansa ja tunnusti olevansa "Toivon oma", suuttui hän,

paiskasi Lainan menemään, hankasi huuliltaan hänen suudelmansa ja

pakeni yksin kävelemään metsään. Hän oli onneton, hänet oli petetty,

hän vihasi Lainaa, apulaista, koko maailmaa.

Hän oli nyt ihan yksin. Yksinäisyydessä oli ylpeää, uljasta ja viileää

olla -- hän tahtoikin olla yksin, ennen kaikkea ei hän milloinkaan

mene kihloihin, sitomaan itseään sillä tavalla! Hän käveli ulkona

tuntikausia ja tunsi voimaa ja päättävyyttä, mutta jota myöhemmä ilta

kului, sitä heikommaksi hän kävi, hänen kaipauksensa kasvoi -- ei hän

tietänyt mitä kaipasi, -- hänen oli nälkä ja hänen täytyi lähteä kotiin

syömään.

Äiti tuli häntä nuhtelemaan ja selitti, että he kaikki saivat kiittää

Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut Lainan niin kelpo miehen

turviin. Ja samassa Laina ja apulainen törmäsivät sisään ja apulainen

tarttui hänen käteensä ja kutsui häntä pikkusiskoksi. Hilja olisi

tahtonut häntä lyödä! Kuinka pahaksi hän olikin tullut!

Heidän kihlauksensa julkaistiin heti, mutta silti tahtoi äiti, että

Hilja menisi heidän kanssaan kävelemään, kun heidän joskus hämärissä

teki mieli liikkua, "ettei ihmisillä olisi mitään sanomista". Hilja

ei käsittänyt, mitä ihmisillä saattaisi olla sanomista, mutta meni

mukaan, koska äiti tahtoi. Hänen täytyi tietysti tottua tähän asiain

tilaan, mutta joka kauniina iltana häntä kalvoi, kun kihlatut kaiken

aikaa puhelemalla rikkoivat illan hiljaisuuden. Milloin heidän piti

huomauttaa toisilleen miten kaunis se puu tai se tienkäänne oli,

milloin puhua muista asioista. Enimmäkseen he olivat tallissa, Toivo

oli hyvin mieltynyt hevosiin, hän oli ottanut haltuunsa pappilan

hevoshoidon ylijohdon ja havaitsi joka päivä uudelleen, miten

alkuperäisesti hevosia oli hoidettu. Ruustinna lahjoitti hänelle ja

Lainalle pappilan parhaimman hevosen, Virman, ja oli hyvin iloissaan

siitä, että sen kohtalo nyt oli turvattu.

Vähää ennen muuttokiireitä olivat sitten Toivon ja Lainan häät. Niissä

oli hyvin paljon vieraita, sekä säätyläisiä että talonpoikia, ruokaa

oli myöskin paljon ja veisattiin niitä uusia, iloisia, hengellisiä

lauluja, jotka Toivo oli tuonut pitäjään. Seuraavana päivänä olivat

vielä alustalaiset ja Haapasten ja pastorin köyhemmät ystävät kutsutut

pappilaan. Toivo piti selityksen ja veisattiin myöhään iltaan.

Viimeisellä rekikelillä vietiin Haapasten tavarat asemalle,

kuljetettaviksi Helsinkiin, ja karja ja se osa irtaimistoa, jota ei

voitu käyttää kaupungissa, myytiin huutokaupalla.

Jenny täti oli vuokrannut heille huoneuston suuren, uuden kivimuurin

kolmannessa kerroksessa. Se ei ollut keskikaupungilla, mutta silti

hyvällä paikalla, raitiovaunu kulki ohi ja pysäkki oli ihan oven

edessä. Portaat olivat siistit, kolkot ja kylmät ja maalatut kattoa

myöten punaisella pohjavärillä. Keskellä seinää hyppi pieniä, lihavia

poikia, joiden paljailla uumilla liehui sinertäviä harsoja. Pojat

pommittivat toisiaan kukkasilla. Portaissa oli aina kellarin, miltei

homeen haju. Taululta ensi kerroksessa saattoi lukea asukkaiden

nimet. Talon alakerrassa oli toisella puolen paperikauppa, toisella

hattuliike, vähän etempänä katua oli Elävien kuvien teatteri,

sitten apteekki ja vihdoin "Moukarin toimitus". Vastapäätä oli

vanha, yksikerroksinen puutalo, jota käytettiin jonkin yhdistyksen

huoneustona, sekä sen vieressä rakentamatonta alaa, johon oli

sijoitettu kahvikojuja. Yksikerroksisen talon ja rakentamattoman alan

yli näkyi järjestämätöntä rantaa, merta ja saaria. Ei tämä ollut hienoa

kaupunginosaa. Jokin vuosi sitten oli siellä vielä asunut paljasta

työkansaa, mutta nyt oli sinne suurten, uusien kivimuurien mukana

tullut keskisäätyäkin.

Jenny täti oli ylpeä löydöstään, ei Helsingissä ollut helppoa saada

huoneita. Tosin tämä huoneusto oli liian suuri, kolme tilavaa huonetta

olisi aivan hyvin riittänyt äidille ja tyttärelle, mutta mistäpä

uudesta kivimuurista tapasi tilavia huoneita. Niin käyttivät Haapaset

siis omiin tarpeisiinsa neljä huonetta ja keittiön ja vuokrasivat

pois viidennen huoneen. Heillä oli ollut niin hyvä onni, että sama

vuokralainen oli pysynyt heillä koko ajan. Se oli ylioppilas Matti

Mataristo.

Hän oli siistin näköinen, suuri ja tukeva nuori mies. Hänellä oli

mahtava niska, johon pää yhtyi tuskin huomattavasti leveten, ja kädet

kuin ojankaivajalla. Hän oli ihan vaalea, hiukset kuin pellava ja

lyhyeksi leikatut, ihonväri yhtä vaalea. Kasvoissa tuntui selvästi

talonpoikainen alkuperä. Ne eivät olleet säännölliset eivätkä kauniit,

eivät edes voimakkaat, vaikka piirteet olivat karkeat. Niissä oli

jotakin arkaa ja epäluuloisaa, mutta niitä valaisi kaunis hymy ja hyvä,

uskollinen katse. Eivät Haapaset hänestä paljon tietäneet, hän eleli

hiljaa huoneessaan, vain silloin tällöin tunki saliin paperossinhajua,

silloin tiedettiin, että hänellä oli vieraita, sillä itse hän ei

polttanut. Raitis hän niinikään oli. Kuukauden viidentenätoista päivänä

hän koputti oveen -- ensin saliin ja jollei siellä ollut ketään,

ruokasaliin -- ja pyysi saada maksaa vuokransa. Se oli hänellä aina

valmiina tasaisissa seteleissä ja pappilan tapaan tarjosi ruustinna

hänelle silloin kahvia. Joskus, kun oli ollut nimi- tai syntymäpäiviä

tai vieraita, lähetti hän hänelle tarjottimella leivoksia tai hedelmiä.

Hän olisi mielellään pyytänyt häntä sisään useammin, mutta hän oli

aina niin ujon ja onnettoman näköinen, vuokraakin maksaessaan, että

ruustinna luuli tekevänsä hänelle palveluksen, kun antoi hänen olla

omissa oloissaan. Hän ei koskaan lomalla ollessaan laiminlyönyt

lähettää tervehdystä uudeksivuodeksi. Kortissa oli aina maisema.

Matariston vieraita olivat pääasiallisesti ylioppilaat kömpelöt,

epäkohteliaat ja talonpoikaiset kuten hän itsekin. Useimmin kävi muuan

ylioppilas Angervo, joka asui samassa talossa pihan puolella ja joka

sentähden tavallisesti tuli ilman päällystakkia. Joskus kävi joku

maalainen.

Haapasten palvelija Maali oli hyvissä väleissä vuokralaisen kanssa

ja kehui häntä herrasväilleen. Ei hän savuttanut uutimia eikä ollut

poissa öitä. Hyvin hän piti huonekalut ja antoi aina jouluna ja

keväällä Maalille viisi markkaa. Huonetta siistiessään Maali kyseli

hänen asioitaan ja kertoi hänelle mitä hyväksi näki itsestään ja

herrasväistään. Maalin kautta saivat ruustinna ja Hilja kuulla, että

Mataristo oli maalta, isä oli palstatilallinen, sisar piti emännyyttä,

äiti oli kuollut. Kovin sillä poika raukalla lukukauden lopulla rupesi

olemaan rikkinäiset sukat. Maalin kävi niin sääli häntä, että hänen

joskus täytyi tuoda niitä keittiöön ja vähän vetää kiinni. Ja köyhän

paitoja pojan paidat olivat, niin pieniä, lyhyitä ja paikattuja. Ne

asiat pistivät Maalin silmiin. Hilja näki ulkopuoliset vaatteet ja

kaulaliinat. Niissä oli niin mahdottomia värejä, että oikein olisi

tehnyt mieli vähän neuvoa poika parkaa.

Maali muuten oli, kuten aina vanhat palvelijat, tärkeä henkilö talossa.

Hän oli tullut Haapaselle ennen Hiljan syntymistä ja täydellisesti

kasvanut kiinni perheeseen. Hän oli maalainen, puinen ja luiseva,

kovat, kulmikkaat kasvot, tukka kuin pellavan päistäreet. Häntä

oli mahdoton saada panemaan päähänsä hattua tai lakkia, vaikka hän

talvella säännöllisesti kärsi päänkipua. Ne kuuluivat herrasväelle ja

hän tahtoi pysyä säädyssään. Kirkossa hän kävi miltei joka sunnuntai,

teatteriin ei häntä olisi saanut mistään hinnasta. Hänellä oli hyvin

harvoja tuttuja ja yksi ainoa ystävätär, tohtori Sandgrenin Emma,

mutta hänenkin kanssaan hän tuontuostakin riitaantui niin, etteivät

ystävättäret voineet tavata toisiaan viikkokausiin. Kaupustelijamuijien

ei ollut hyvä yrittää viipyä Haapasten keittiössä eikä Maali suvainnut,

että kirjeenkantaja tai poliisi, joka seisoi heidän kadunkulmassaan,

puhuivat hänelle leikkiä. Hän oli kaikin puolin mallikelpoinen

palvelijatar, uskollinen, säästäväinen ja taitava, tottunut kovaan

päivätyöhön ja lyhyeen, sitkeään yöuneen. Naapurin palvelijat eivät

kärsineet häntä eikä hän heitä. He lakasivat ja pesivät portaat

huonosti ja tulivat lainailemaan milloin suoloja, milloin kahvia,

milloin mitäkin! Mutta maksamista sai odottaa tai toivat he takaisin

huonompaa tavaraa kuin olivat vieneet. Yläkertalaisia, niitä

Parkkareita tai mitä ne olivat, ei Maali sietänyt ensinkään. Hänestä ja

rouva Parkkari-Lehmuksesta olisi voinut kertoa monta muuta juttua kuin

sen, jonka Hilja kertoi toimittaja Vaarnakoskelle ja Aarne Koskiselle.

Kerrankin oli heidän välillään parvekkeella ollut seuraava keskustelu:

-- Missä te palvelette?

-- Ruustinna Haapasella.

-- Mitä teillä on palkkaa?

-- Mitä se rouvaan kuuluu.

-- Kuuluupahan vaan, koska minä olen palvelijoiden ystävä.

-- Ette vain minun...

Ja niine hyvineen Maali meni. Mutta seuraavan päivän Moukarissa

kerrottiin tapaus pikku-uutisissa otsakkeella "Surkeaa pimeyttä".

Emma toi sunnuntaina numeron Maalille. Maali kiehui kiukkua ja mietti

miettimistään, miten hän kostaisi rouvalle.

Tilaisuus siihen ilmaantui pian, sillä rouva Parkkari tuli lainaamaan

suoloja.

-- Vai ovat suolat lopussa, sanoi Maali, -- rouva menee sitten yhtä

kyytiä kirjoittamaan sanomiin, ettei se surkean pimeyden palvelija

antanut. Minä en anna. Niin surkeaa pimeyttä se on.

Hän kertoi sitten suurella uholla voitostaan herrasväilleen.

* * * * *

Haapasten koti Helsingissä oli kaikin puolin tavallinen porvarillinen.

Sinne oli pappilasta tuotu parhaimmat huonekalut ja ruukkukasvit.

Maalaishuoneissa vanhat, uskolliset esineet olivat tehneet miltei

hienon vaikutuksen, mutta täällä kukillisia kaupunkilaisseiniä vastaan

ne olivat kuin kodittomina. Salin villakankaalla päällystetty kalusto

tuntui köyhältä ja pöytä plyshiliinoineen, valokuva-albumeineen,

kuvaraamattuineen -- seurakuntalaiset olivat joskus lahjoittaneet

rovastivainajalle Doren kuvaraamatun -- muistutti maaseutua. Soittokone

-- sama, josta pitäjäläiset aikoinaan olivat pitäneet niin paljon melua

-- ei enää ollut uusi. Se oli asetettu vuokratun huoneen suljettua ovea

vastaan eikä sitä usein soitettu. Nurkassa ovenpielessä oli pienellä

hyllyllä nuotteja ja hengellisiä laulukirjoja.

Ruokasaliin olivat sijoitetut pappilanaikuiset pinnatuolit, pyöreä

ruokapöytä ja astiakaappi, joka suhteettomalla suuruudellaan pahasti

synkensi huonetta. Huone oli muutenkin synkkä, sillä koko kalusto oli

Helsinkiin muuton kunniaksi maalattu tummaksi. Vanha ompelukone ikkunan

alla ja Lutherin kuva seinällä eivät tehneet huonetta iloisemmaksi.

Ruustinnan huoneeksi sanottiin pientä suojaa salin takana ja sinne oli

sijoitettu vierashuoneen kalusto pappilasta. Se kalusto oli vartioinut

piispojen ja tuomiorovastien yörauhaa, kun he ennen vierailivat

Haapasilla. Nyt lahosivat silkkipeitteet vinnillä vanhuuttaan ja

ruustinnalla, joka ennen pappilassa olisi voinut nukkua seisoalleen,

oli aikaa viettää unettomia öitä.

Vuokralaisen huoneessa oli tuhkakuppia myöten kaikki, mitä oli

ollut rovastin huoneessa. Hiljan huone, pieni suoja pihamaalle

viettävine, kolmiosaisine ikkunoineen, vihdoin erosi koko talon muusta

sisustuksesta senkautta, että se oli kalustettu uudenaikaisesti.

Ainoastaan vuode oli pappilan vanhaa perintöä. Helsinkiin muuttaessa

oli sinne ostettu sininen, siro kalusto ja Armas oli sittemmin

täyttänyt sen taiteellisilla esineillä. Nurkkaan oli laesta lattiaan

asti pingoitettu tummaa liinakangasta, jotta Venuksen pää saisi

taustan. Seinillä oli kuuluisien taulujen jäljennöksiä. Alussa ei

Hilja ollut ymmärtänyt niiden kauneutta, Mona-Lisakin oli hänestä

ollut häijyn ja viekkaan näköinen, mutta nyt saattoi hän pitkiä hetkiä

viipyä katselemassa hänen arvoituksellista hymyään eikä mitenkään

olisi halunnut luopua hänestä. Vanha Maria Magdalena riippui vuoteen

yläpuolella. Hänestäkään ei Hilja ollut raaskinut erota, vaikkei

hän, haaltuneena ja vanhoine kehyksineen aivan sopinut tänne. Hiljan

kirjoituspöydällä oli liian paljon tavaraa, oli Armas arvostellut.

Mutta siitä ei Hilja tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eihän siinä

ollut muuta kuin Armaan kuvia: Armas lapsena, Armas poikana, Armas

ylioppilaana, Armas Parisissa. Ei, ne kaikki Hilja alituiseen tahtoi

pitää silmiensä edessä. Ja venetsialainen maljakko ruusuineen se oli

toki kalleinta mitä hän omisti -- Armaan ensimmäiset ruusut!

Hilja rakasti huonettaan. Kaikki siellä eli ja puhui hänelle. Hän

pelkäsi helposti pimeää muissa huoneissa, muttei täällä koskaan.

Hän ei milloinkaan ollut täällä yksin: muistot olivat aina hänen

ympärillään ja ne olivat kaikki kauniita ja hyviä. Kaikki, mihin hän

kajosi, hyväili häntä takaisin ja riensi kertomaan hänelle onnen

hetkistä. Illoin ennen maatapanoa hän tavallisesti istuutui sohvaan,

missä he Armaan kanssa olivat istuneet, katseli Toteninselin tummaa

sypressisaarta, Venuksen puhtaita kasvoja, Mona-Lisan hymyä ja vihdoin

sulki silmänsä sekä kutsui eteensä Armaan kuvan. Kyyneleet tulivat

silmiin onnesta ja ikävästä.

Kuinka hän rakasti Armasta!

Armas oli tullut ja temmannut hänet omakseen. Toisaalla oli hänen

mielensä ennen ollut: Helsingin elämän pyörteessä.

* * * * *

Helsingissä on erityinen laji nuorisoa: kuvaelmatytöt ja tunnettujen

laulukuntien jäsenet. He eivät ole yleisön yhteisomaisuutta siinä

määrässä kuin näyttelijät, mutta senverran, että koko Esplanaadin ja

Aleksanterin kadun yleisö tuntee heidät sekä nimeltä että ulkomuodolta

ja katsoo oikeudekseen pitää heitä silmällä ja arvostella heidän

joka liikettään. Muutamassa vuodessa ovat laulukuntalaisten ja

kuvaelmatyttöjen kasvot kokonaan muuttuneet: laulajista on tullut

hyvinvoipia virkamiehiä -- jolleivät he ole laulaneet itseään

hunningolle -- ja kuvaelmatytöistä heidän kukoistavia rouviaan. Nuorta

polvea kasvaa ja astuu heidän tilalleen.

Kuvaelmatyttöjen elämä on kuin päiväperhosen. He ovat nuoria ja

kauniita, he esiintyvät lavalla ihmisten silmien iloksi. He mumistavat

jotakin aatetta, he tanssivat. Yleisö taputtaa käsiään. Ja kun he

astuvat lavalta saliin, suitsuaa heidän ympärillään yhä ihailu, kaikki

hakevat heidän suosiotaan, kaikki haluavat saada tanssia heidän

kanssaan.

Mutta kuvaelmatyttö kuluu -- ihmisten suosio pilaa häntä ja yleisön

silmä tottuu hänen kauneuteensa ja tahtoo nähdä uutta. Saattaa siis

olla varsin hyvä, että virkamieheksi päässyt laulajapoika tai muu

toimeentuleva nuori mies tulee ja tempaa hänet päiväperhoselämän

pyörteestä.

Hilja oli joutunut kuvaelmatytöksi, huimaksi, iloiseksi ja

vallattomaksi. Lydia Längfors hänet oli keksinyt ja esittänyt rouva

Forsbergille, Vaarnakoskien äidille. Samassa oli Hiljan kohtalo

määrätty. Hän esiintyi jo samana talvena "Päivän säteenä", "Talvena",

"Saban kuningattarena" ja Botticellin "Sulottarena". Hän tanssi niin,

että laihtui ja nautti enemmän itsetiedottomasti kuin tietoisesti

kaikesta siitä suitsutuksesta, jota hänen ympärillään virisi.

Muuten ruustinna Haapanen ja rouva Forsberg käydessään läpi

sukulaisuussuhteitaan, olivat huomanneet olevansa suvunsukua ja

heistä oli tullut jollei ystävät, niin ainakin hyvät tutut. Ruustinna

Haapanen, joka oli kadottanut koko tuttava- ja ystäväpiirinsä maalla,

oli omaksunut Jenny sisarensa tuttavat, mutta ei hän heidän seurassansa

viihtynyt. Rouva Forsberg oli käytännöllinen, työtätekevä ihminen ja

hänen kanssaan saattoi toki keskustella jokapäiväisistä asioista, jotka

olivat tarpeelliset tietää.

Kohtalo oli pidellyt rouva Forsbergia kovasti. Hänen miehensä oli,

kaikin puolin elosteltuaan, kadonnut teille tietämättömille ja

jättänyt hänet ja viisi lasta puille paljaille. Hän oli silloin

vuokrannut suuren huoneuston ja ruvennut pitämään täysihoitolaisia,

mutta vaikka hän teki liemet vetisiksi ja sekoitti vahvasti sikuria

kahviin, ei tahtonut riittää. Hän rupesi silloin pitämään jonkinlaista

talouskoulua, nimittäin hän otti tyttöjä keittiöönsä oppiin, ja sai

siten työn ilmaiseksi. Hän imi sekä itsestään että heistä kaiken

mahdollisen työvoiman ja hankki kuin hankkikin lapsilleen parhaan

kasvatuksen minkä Helsinki voi antaa: he kävivät läpi yhteiskoulun,

saivat kieli- ja soitto-opetusta, oppivat yksin tanssimaankin. Mutta he

eivät olleet kauniita ja se oli äidin salainen suru. He olivat äidin

näköisiä, mutta rumennettu painos. Taitavasti valituilla vaatteilla

saattaa ulkomuotoa kuitenkin paljon auttaa ja äiti teki parastaan.

Vanhimmat tyttäret olivat jo virassa, Hanneskin oli taasen jalkeilla

ja hyvin kävivät luvut molemmilta nuorimmilta, jotka olivat ylimmillä

luokilla.

Rouva Forsberg oli tuttu kautta kaupungin. Jonkin verran häntä

varottiin hänen terävän kielensä vuoksi eikä hänen täysihoitolansa

ollut ehdottoman hyvässä huudossa. Tiedettiin, että ruoka siellä oli

heikonlaista. Lieventäväksi asianhaaraksi vedettiin kuitenkin aina se,

että hän oli vienyt läpi viisi lasta omien käsiensä työllä. Lisäksi

puhuttiin siitä, että elämä täysihoitolassa oli kovin vilkasta ja

että rouva Forsberg siten koetti saada miehiä tyttärilleen. Ensi

vuoden ylioppilaat saattoivat asua siellä, mutta joka tahtoi saada

tutkintonsa valmiiksi, haki muita asuntoja. Rouva Forsberg kyllästyi

vähitellen itsekin sekä vieraisiinsa että palvelijoihinsa, tuli

riitoja ja liikkeen maine kärsi kärsimistään. Silloin tapahtui se,

mikä tavallisesti tapahtuu vain romaaneissa: että rouva Forsberg sai

periä, tosin ei paljon, mutta senverran, että hän saattoi lopettaa

talouskoulun ja täysihoitolan pidon ja elää vain lapsiensa hyväksi.

Tämä nainen, joka läpitunkevin silmin näki puutteet muissa ihmisissä,

oli sokea omiin lapsiinsa nähden. Ei hän huomannut miten kateita ja

esillä pysytteleviä useimmat hänen lapsistaan olivat, ja todellisia

konnankoukkuja oli Hanneksen pitänyt tehdä, ennenkuin äiti niihin

uskoi. Tämä Hannes oli jo kouluaikana juopotellut ja tavattu muilla

epäilyttävillä retkillä. Kerran oli äiti katsonut itsensä pakotetuksi

maksamaan hänen velkansa ja siinä oli hän ollut menemäisillään kumoon.

Nuorempi poika oli vielä koulussa, mutta monta kertaa oli äiti saanut

käydä puhumassa hänenkin puolestaan, kun asianhaarat uhkasivat

kallistua erottamiseen asti.

Vaarnakosken tytöt olivat Hilja Haapasen likeisimpiä ystäviä ja

heidän mukanaan oli Hilja joutunut Helsingin elämään. Vanhin oli

Sylvi, komeanenäinen -- kaikki Vaarnakosket olivat komeanenäisiä --

laudaatturiylioppilas ja matemaatikko, jota pidettiin kaikin puolin

lahjakkaana. Äiti oli varma, että hän olisi mennyt pitkälle, jos olisi

saanut jatkaa, mutta heillä oli juuri silloin niin vaikeat ajat, että

Sylvin täytyi ottaa paikka konttorissa. Politiikka huvitti häntä

suuresti. Tutun tavatessaan alkoi hän usein keskustelun sanoilla: "nyt

se senaatti taas..." Toinen Vaarnakosken tytöistä, tummatukkainen,

pienikasvuinen ja hiukan kulmikas Elsa, otti vilkkaasti osaa

raittius- ja ylioppilaselämään. Hänet valittiin kaikkiin mahdollisiin

komiteoihin, alkaen kotiseutukomiteasta hiihtoretkikomiteaan, hän

esiintyi puhujana ja lausujana, hän oli sieluna "Sovinnossa". Tämän

yhdistyksen olivat muutamat ylioppilastytöt perustaneet ja sen

tarkoituksena oli koota eri puolueiden ja katsantokantojen ylioppilaita

kulttuurikysymysten ympärille. Hilja, Elsan paras ystävä, ei päässyt

Sovintoon, kun ei ollut ylioppilas ja tämä asia oli tuottanut

ystävättärille surua, jopa jonkin verran vienyt heitä erilleen

toisistaan.

Forsbergilla oli aina käynyt epälukuinen joukko vieraita mitä

erilaisimmista piireistä. Täysihoitolaelämä toi sen mukanaan ja

sitä jatkui sittemmin kuin tottumuksesta, vaikka perhe oli vain

omassa piirissään. Lasten varttuessa suuremmiksi tulivat tietysti

heidän ystävänsä taloon. Rouva Forsbergin suuri sali sopi sitäpaitsi

erinomaisen hyvin kokousten pitoon. Sellaista salia ei ollut

monessakaan yksityisperheessä. Ei se tehnytkään minkään kotoisen salin

vaikutusta, se oli kuin lääkärin vastaanottohuone noin viisitoista

vuotta sitten, eli ennenkuin lääkärit alkoivat käyttää arkkitehteja ja

taiteilijoita apunaan huoneustojensa sisustamisessa. Ikkunoiden alla

oli kitukasvuisia palmuja ihmisenkorkuisilla jalustoilla, pöydillä

punaisten plyshihuonekalujen edessä joululehtiä ja näköalakortteja,

jotka alituisesta hypistelemisestä olivat käpertyneet ja tahriintuneet,

pianon kannen kahmaisi joka mies auki soittaakseen Ukko-Noaa tai Porin

marssia. Taulut seinillä olivat kopioja Ateneumin taidekokoelmista ja

ne esiintyivät mahdollisimman kapeissa kehyksissä. Joku taidekoulun

oppilas niillä oli täysihoitolan aikana maksanut vuokravelkojaan.

Merimaisemissa olivat kivet kuin pakkilaatikot ja järvimaisemissa

hälvenevä usva kuin paksuinta pilveä.

Kun Hilja tuli Forsbergille, sattui tämäntapaisia keskusteluja:

-- No nyt se senaatti taas...

-- On kunnostanut itsensä.

Ensi lause tuli Sylvin huulilta ja toisen antoi Hilja. Eron heidän

sanojensa välillä teki vain äänen sävy.

-- Ja Suometar hyväksyy kaikki. Ja sinä luet sitä vain.

-- Tietysti. Minun isäni luki sitä kolmekymmentä vuotta sitten, minä

olen pienestä asti nähnyt sen, minä...

-- Mutta Hilja kulta, ajat toki muuttuvat. Täytyyhän meidän seurata

aikaa...

Nähdessään punan nousevan sisarensa ja ystävättärensä poskille riensi

Elsa Vaarnakoski väliin.

-- Että te nyt viitsitte! Sinä Sylvi tiedäkin, että me Hiljan kanssa

olemme antaneet politiikan urakalla muille. Me emme ole puolueihmisiä.

Anna meidän olla rauhassa.

-- Loruja! Nykyajan ihminen ei voi elää puolueiden ulkopuolella. Se on

aivan samaa kuin elää elämän ulkopuolella.

-- Mutta minä en ymmärrä politiikasta mitään, en mitään, en mitään,

lennätti Hilja ärtyneesti tulemaan. -- Kuten en ymmärrä matematiikasta

tai fysiikasta tai muusta sellaisesta...

-- Älä huoli tehdä itseäsi tyhmemmäksi kuin olet...

-- ...Sanomalehdistä minä luen vain pikku-uutiset ja kihlausilmoitukset

-- pääkirjoituksiin en eläessäni ole katsonut. Mitä minä voin ymmärtää

politiikasta! En minä osaa arvostella tekivätkö senaattorit oikein

vaiko väärin...

-- Noo, naurahti Britta, nuorin Vaarnakosken tytöistä, pienisilmäinen,

pitkäpalmikkoinen seitsentoistavuotias, joka oli viimeisellä

luokalla yhteiskoulussa, -- kyllä meistä nyt jokainen uskaltaa sanoa

ymmärtävänsä senverran. Minä menen niin pitkälle, että väitän,

että kuka hyvänsä meistä olisi menetellyt viisaammin kuin he. Ja

rehellisemmin. Ja arvokkaammin.

-- En ainakaan minä! huusi Hilja ja häneltä oli tulemaisillaan pitkä

ärtynyt lause, mutta äkkiä hän vaikeni ikäänkuin hänen kielensä olisi

leikattu poikki: hän oli kohdannut Hannes Vaarnakosken katseen. Hannes

istui poltellen keinutuolissa ja seurasi Hiljaa.

-- Menkää suohon, sanon minä! ehätti Elsa taas väliin. -- Ettekö te

nyt osaa puhua mistään muusta. Tiedättekö... Hilja, tämä mitä nyt

sanon, koskee sinua ja ennen kaikkea sinua! Minä aion Sovinnon ensi

kokouksessa ehdottaa, että otettaisiin ulkojäseniä ja silloin...

-- Sinun iankaikkinen Sovintosi! tuskitteli Sylvi. -- Se on kuolleena

syntynyt koko Sovinto. Minä en jaksa kuulla siitä puhuttavan.

Hyvän aikaa katseltuaan Hiljan kasvoja, jotka olivat punassa hiusrajaa

myöten, Hannes Vaarnakoski rupesi puhumaan sanomalehdistä. Hän oli

sitä mieltä, että nainen teki varsin oikein, kun jätti pääkirjoitukset

lukematta. Se oli naisellista. Vain sellaiseen naiseen saattoi mies

rakastua, joka luki pikku-uutiset ja kihlailmoitukset. Sisaret nostivat

tietysti aika vastuksen. Hannes selitti, ettei hän itse puolestaan

mitenkään voisi elää ilman sanomalehtiä. Hänen täytyy saada kaikki,

sekä suomalaiset että ruotsalaiset lehdet heti aamulla käsiinsä, hän ei

voi ryhtyä mihinkään ennenkuin on käynyt läpi ne kaikki. Sanomalehdet

ovat hänelle yhtä tärkeät kuin kampa ja saippua ja... ja niin edespäin.

Jo pelkässä koskettamisessa tuollaiseen karkeaan, vielä kosteaan

sanomalehteen aamulla on aivan erikoinen viehätyksensä.

Tie oli auki keskustelulle joka suuntaan. Puhuttiin poliittisesta

murhasta ja murhan oikeutuksesta erinäisissä tapauksissa, arvosteltiin

viime ensi-iltaa teatterissa ja sivistyneen ihmisen tapaa kohdella

poliittisesti toisin ajattelevia henkilöitä, viivyttiin Otso Okkolan ja

hänen rouvansa erossa sekä jossakin muussa pariskunnassa, jonka huhun

mukaan pian piti erota. Vihdoin otettiin esiin kortit.

Tuiki toisenlaista oli hovineuvos Bredellä, Armaan kodissa.

Perhe asui kivimuurissa Itä-Rannan varrella ja jo portaissa vallitsi

hillitty juhlallisuus. Oven avasi palvelustyttö, valkea pitsimyssy

päässä. Hän oli hillityn kohtelias ja läksi alentuvan ystävällisesti

ilmoittamaan herrasväille vieraan tulosta. Ainakin oli Hiljalla tämä

tunne ja hänen sydämensä sykki ahdistusta ja suuttumusta ja hän

päätteli jo ennenkuin oli ketään nähnytkään, ettei ikinä enää tule

tänne.

Saliin astuessa avautui sekä oikealle että vasemmalle huoneita.

Permannoilla ja seinillä oli pehmeitä mattoja ja kuvakudoksia, katoissa

kallisarvoisia vanhoja kruunuja, muurinkorvilla ja pöydillä niinikään

arvokkaita, iäkkäitä koristeita ja lamppuja. Värit sulivat yhteen ja

esineet sointuivat keskenään. Vanha sivistys hallitsi vaatimattoman

ylhäisenä ilmassa. Hilja tunsi, seisoessaan keskellä lattiaa vastapäätä

vanhaa, kaunista peiliä, joka näytti hänelle hänen hermostuneet

kasvonsa, että täällä on hienoa. Mutta miksi häntä ahdistaa? Nousukasko

hänessä vapisee vanhan sivistyksen edessä? Hänelle tuli ajatus, että

miten Armas voi häntä rakastaa, ja kaukainen, peloittava aavistus.

Täti Liva tuli kuulumattomin askelin, mutta näkyi jo kolmen huoneen

takaa, hienot kasvot hymyssä ja hiukan harmahtava pää kohteliaassa

etukumarassa. Hänen vartalonsa oli yhä vieläkin kadehdittavan

sopusuhtainen ja ruumiinmukaiset puvut antoivat käynnin ja liikkeiden

sirouden päästä näkyviin. Hän käytti omituisia värejä, punaharmaata,

keltaisen ruskeaa, vihreän sinistä -- hillittyjä, outoja värejä, jotka

sopivat hänen kalpeaan, puhtaaseen ihoonsa, mutta olisivat olleet

vaaralliset kenelle muulle hyvänsä. Koristuksia ei hänellä näkynyt,

paitsi sormessa jokin vanha, harvinainen sormus. Hän tuli syli auki

Hiljaa vastaan, suuteli häntä otsalle ja vei salin viereiseen pieneen

huoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella, keltaisella ja kullalla.

Armaan sisaret Elisabeth ja Marianne olivat perineet äitinsä

sulavat liikkeet, mutta kasvot olivat isän. Se ei ollut heille

eduksi. Elisabethin hiukset olivat tuhkanharmaat ja herättivät

huomiota sekä koti- että ulkomailla. Pahat ihmiset väittivät hänen

jollakin ulkomaanmatkallaan keksineen tuon oudon värin ja ostaneen

värjäämissalaisuuden. Hänellä oli muutamia vuosia ollut edullinen

kassanhoitajan toimi, mutta nyt hän oli kihloissa ja Mariannen piti

ottaa hänen toimensa. Mariannella ei kuitenkaan ollut tuohon työhön

pienintäkään halua. Hän lauloi, maalaili, matkusteli ja oli kyllästynyt

elämään. Häntä ikävystyttivät kutsut Helsingin varakkaimmissa

piireissä, joissa Breden perhe liikkui, hän oli jo kiertänyt Euroopan

eikä tietänyt minne lähteä. Isä oli keksinyt, että hän tarvitsi

säännöllisen työn lääkettä.

Sekä Elisabeth että Marianne suutelivat Hiljaa hekin ja istuutuivat

häntä keskustelun aikana katselemaan.

Keskustelu -- kun oli puhuttu ilmasta ja tehty selvää kuulumisista --

johtui aina Armaaseen ja jos välillä poikettiin teatteriin tai johonkin

päivän tapahtumaan, niin palattiin aina Armaaseen. Politiikkaan ei

milloinkaan kajottu. Bredeläiset karttoivat sitä kaukaa kaartaen.

Mielipiteet olivat siinä suhteessa niin tuiki vastakkaat.

-- Sinun täytyy nyt kertoa meille uutisia Armaasta. Hän ei enää

kirjoita kotiin...

Sen sanoi Liva täti ja hän toisti sen aina, kun keskustelun lanka

katkesi. Hilja kertoi, pusertaen itsestään yhä ja yhä jotakin uutta ja

tavallisesti sellaista, jota olisi halunnut pitää vain itseään varten.

Kahvi juotiin ruokasalissa, joka oli tumma, tammella laudoitettu huone.

Nahalla päällystetyt, korkeaselkäiset tuolit ympäröivät siellä suurta,

neliskulmaista pöytää ja muutamat Stilleben-kappaleet elävöittivät

seiniä. Jos hovineuvos oli kotona, kutsuttiin hänet kahville. Hän

oli pitkä, ryhdikäs mies kuudenkymmenen korvissa, päälaki kaljuna

alas takaraivoon asti, harmahtava parta kammattuna kahdenpuolen.

Kasvot olivat pyöreät, nenä pyöreä, huulet paksut, hampaat leveät,

iho verestävä, silmien väriä mahdoton määritellä. Tämä mies vaikutti

voimallaan ja ilmeellään, joka yhtaikaa peloitti, kahlehti ja teki

lupauksia. Hilja piti kaikista sulhasensa omaisista sittenkin enimmän

hovineuvoksesta. Hän tuli aina vastaan ystävällisen ritarillisena ja

sulki Hiljan käden molempiin käsiinsä. Hilja tunsi aina vaistomaisesti

hänen naistuntijakatseensa ihailun.

Hovineuvos puhui Hiljalle muustakin kuin Armaasta. Hän kertoi joskus

juttuja maalta tuomariajoiltaan, kyseli tanssiko Hilja mielellään

ja pitikö hän koristuksista. Sitä kysyessään katseli hän hänen

käsivarttaan ja Hilja punastui korvanlehtiä myöten, sillä hänelle tuli

se tunne, että hovineuvos aikoo antaa hänelle rannerenkaan. Se tuntui

sekä mieluiselta että vastenmieliseltä ja hän vastasi, ettei pidä

koristuksista.

Armas oli äitinsä näköinen: samat pitkähköt kasvot, sama kalpea, puhdas

iho, samat kiiltävät, tummat hiukset. Äidin kasvoissa oli enemmän

tahtoa ja tarmoa, pojalla enemmän leikkivää, haaveilevaa keveyttä.

Kun Hilja oli katsellut Liva tätiä, sai hän Armaan ihkasen elävänä

silmiensä eteen. Hän iloitsi siitä, sillä pitkän eron aikana kävi yhä

vaikeammaksi saada elävyys muistin avulla palautetuksi mieleen.

Liva täti oli kuitenkin Armaan äiti, ja äidin ja pojan suhde oli

likeinen.