Yö on noussut
mustin äänettömin kasvoin
vuoren alta, sydämestä maan.
Yö on niellyt
auringon ja maan ja metsän, meren,
joita rakastamme niinkuin elämää.
Yö on niinkuin peikon paha katse,
josta joka hetki lentää lepakot.
Yö on tullut meille.
Tunnetko? — kuin vieras kylmä käsi
lepäis silmillämme,
jotka äsken vielä
niinkuin kukanterät paisuvaiset
tulta, tulta joivat
auringosta,
jok' on silmä kaikkein tulisin.
Yö on tullut meille.
Sanat lakastuvat huulillemme.
Emme nähdä, tuntea voi toisiamme,
emme itseämme yöltä pelastaa.