Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta,
ja auringossa kylpi se keskellä merta.
Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti
Maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin
— mut sielua vailla ja peikotar siksi.
Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin
unet soutivat vehmaita rantoja kohti:
ihanaisinten huulien kostuttimiksi
Ilon maasta ne noutivat ruusujen mettä.
Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi,
jano prinsessan julmilla huulilla valvoi:
— Ei sammu se ihmisen kyynelettä!
Hän kyyneltä pyys — mereks ei sitä tiennyt.
Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti,
kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti —
merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt.