Juho katsoi äkkiä ylös: "Sesilia, ja kuk_Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä: Kertomus ison vihan ajoilta

Sesilia punastui kovin ja loi silmänsä alas, vastatessaan: "minä olin

lapsi silloin."

"Oletko häntä sittemmin nähnyt?"

"Yhden ainoan kerran. Mutta katso Juho, nyt ei laivoja näy enään, me

olemme viipyneet kauvan. Lähtekäämme kotiin."

Margareetta oli istunut syvissä mietteissä, hän loi katseensa kauvas,

näytti siltä kuin olisi hän etäältä etsinyt jotakin esinettä. Nyt nousi

hänkin äkkiä ylös sanoen: "niin, sinä olet oikeassa, lähtekäämme

menemään."

Mutta nyt läheni nopeammilla askeleilla kuin olisi hänen

kainalo-sauvastansa päättäen taitanut odottaakaan ukko, jonka toinen

silmä näytti olevan poissa kiinni rypistetyn silmä-luomen takaa. Hän

asettui Margareetan eteen niin, että hän käänsi selkänsä toisiin päin,

ja kuroitti hänelle käärityn, tavallisen anomuskirjan tapaisen paperin.

Margareetta ojensi kätensä sitä ottamaan ja katsoi samassa ukkoon, ja

nyt seisoikin hän katsellen häntä kahdella, uskollisen iloisella

silmällä; kaikki rypyt olivat hänen kasvoistansa kadonneet, ja niiden

sijassa loisti rattoinen rohkeamielisyys jokaisessa kasvopiirteessä.

Ainoa sana "Mauno" kuului iloisimmalla hämmästyksellä hänen

huuliltansa. Hän jäi liikkumattomana seisomaan ojennetuin käsin, ja

vapisi.

"Anna anteeksi, rakkaani, että sinua peloitin, mutta nyt ei ole

verukkeihin aikaa. Jo rupesin epäilemään, jos ollenkaan saisin rivini

sinulle jättää, kun tuolla alhaalla kaupungissa huomasin sinun olevan

täällä ja kiiruhdin tänne." Sitten sanoi hän kääntyen Juhon ja Sesilian

puoleen: "minä pyydän anteeksi että rohkenen pitää herrasväkeä

molempia ystävinä; sen täytyy nyt Margareetan tähden tapahtua. Tule,

Margareetta," jatkoi hän, "astukaamme vähäisen alemmaksi, ettemme seiso

tässä kaikkien katseltavina, jotka vaan tahtovat luoda silmänsä tänne

ylös. Minua vainotaan ja minun täytyy olla vilkas liikkeissäni. Ei, älä

ojenna minulle kättäsi, joku saattaisi sen nähdä ja se herättäisi

huomiota."

"Oi Jumalani, Mauno, enhän vielä ole ehtinyt sinua nähdäkään."

"Nyt on hätä käsissä, nyt ei kelpaa sinun kanssasi iloita, vaikka

mielelläni olisin käynyt tulen lävitse, saadakseni edes vilahdukselta

nähdä silmiäsi. Nyt jää hyvästi, hyvästi pitkäksi aikaa, Jumalan avulla

ei kuitenkaan ainaiseksi. Tuo paperi on kirje minulta, jossa minä olen

selittänyt minne minä nyt aivon, ja kuinka minä nyt ajattelen.

Margareetta, rukoile meidän puolestamme, että pian saamme toisemme

ilossa tavata."

"Mauno, surullinen sana vielä! Äitiäni inhoittaa meidän yhteytemme ja

hän aikoo toimittaa sen rikkomista. Hän on, velvollisuutena, käskenyt

minun salata naimistamme, mutta senhän itsekin olimme toistaiseksi

aikoneet tehdä."

"Älä murehdi, rakkaani, jos sinä vaan uskollisesti rakastat minua, ei

kukaan kuolevainen taida meitä eroittaa. Rukoile Jumalalta rauhaa

maalle ja onnea minun aikomuksilleni, niin tulen minä sinua omaisiltasi

vaatimaan, ja haluaisinpa nähdä sen, joka sinun silloin minulta

ottaisi, sinä minun oma vaimoni. Mutta nyt täytyy minun mennä Ruotsiin,

ja ennenkuin saadaan rauha, en taida ajatellakaan palajamistani. Ja nyt,

vielä kerran jää hyvästi! Tässä ei meitä nähdä enään, annahan

minulle toki suutelo jäähyväiseksi, Margareetta, ethän pelkää

kerjäläispukuani?"

Ääneen itkien syöksyi Margareetta hänen syliinsä, mutta eroitti itsensä

äkkiä ja sanoi: "Jumalani, minä pidätän sinua, jo jokainen minuutti

lisää ehkä vaaraasi. Mene, Mauno, mene!"

Nyt antoi Juho Maunolle paperin, jolle hän äkkiä oli esille

ottamallansa kynällä kirjoittanut muutaman sanan ja sanoi: "tämä

matkapassi sattui olla mukanani. Ruhtinas on tänäpäivänä

allekirjoittanut sen erästä nuorta miestä varten, joka on saanut luvan

mennä Ruotsiin opintoja harjoittamaan. Minun piti vaan paneman nimen ja

osoituksen henkilöstä ja olen nyt tehnyt sen teitä varten. Te näette

nyt passista mikä teidän nimenne on ja muuta, ja minä luotan ettette te

sitä käytä väärin, vaan lähdette heti Ruotsiin. Ruhtinas saa sitä

paitsi tunnin päästä tietää mitä minä olen tehnyt, ja minä toivon

saavani häneltä anteeksi."

"Kas sepä on kunnon työ," vastasi Mauno, "toden totta kunnollista.

Eihän tästä vaan teille mitään haittaa taikka vastusta mahda tulla?

Tässä on käteni vakuutukseksi, että minä suurimmalla tunnollisuudella

käytän sitä, niin että, jos muuten muutama koiranjuoni olisikin

jäähyväiseksi tullut tehtyä, minä nyt todellakin käyttäyn niin

hiljaisesti ja siivosti, kuin nuoren ylioppilaan sopii."

"Mauno, Mauno, passi ei suojele sinua niin kauvan kuin tuota pukua

käytät. Kiiruhda! Mistä saat toisia vaatteita muuttaaksesi?"

"Vaatteita minä saan eräältä ystävältä kaupungissa, tunnin kuluttua

olen matkalla, tilaisuus pääsemään on minulla myöskin."

Vielä kerran sulki hän Margareetan syliinsä, vei hänen sitten Sesilian

luo ja kiiruhti pois nilkuttaen kainalo-sauvallansa tultuansa tielle

ihmisten näkyviin, ja katosi pian nähtävistä.

"Margareetta, toinnu jos on mahdollista, meidän pitää nyt rientämän

kotio," sanoi Juho ystävällisesti Margareetalle, joka ymmärtäen tämän

välttämättömäksi voimalla hillitsi mielensä. "Juho," sanoi hän, "kuinka

taidan sinua kylliksi kiittää siitä mitä minun tähteni olet tehnyt?

Mutta ruhtinas?"

"On hyvä kuin kulta ja antaa minulle anteeksi, kun heti kerron hänelle

kaikki, ainakin sinun tähtesi; sillä nyt täytyy sinunkin suoda minulle

anteeksi, että minun täytyy jutella sinun historiasi, joka tekeekin

miehesi oleskelemisen Suomessa ymmärrettäväksi, sillä eihän hänellä

tällä kertaa ole tarvinnut mitään vaarallisempia sivutuumia olla."

Nopein askelin jatkoivat kävelijämme matkaansa kotia ja molemmat tytöt

saivat nyt harvoin myönnetyn vapauden olla poissa illallispöydästä, sen

väsymyksen tähden, jonka sanoivat itseensä tulleen vaivalloisen

vuorella kapuamisen jälkeen.

Eräänä aamuna vähän sen jälkeen kutsuttiin Juho ruhtinaan luo. "Juho

Petrovits," sanoi tämä, "sinun pitää taasen lähtemän matkalle.

Saattaahan tapahtua," jatkoi hän hymyillen, "ettet nyt ole varsin

tyytyväinen, mutta en sitä taida auttaa. Huhu pian tulevasta rauhasta

on, niinkuin tavallisesti, aavistuksena käynyt todellisuuden edellä, ja

nyt näyttää itse Rautapääkin [Rautapääksi sanottiin kuningas Kaarle

XII:ta. Suom. muist.] suostuvaiselta. Valtuutettuja Venäjältä ja

Ruotsista yhtyvät Ahvenanmaalla; mutta pahaksi onneksi ei niillä

saarilla kuulu olevan ainoatakaan taloa eikä asukasta, sittenkuin

meidän joukkomme neljä vuotta sitten olivat siellä hävittämässä. Olkoon

se seikka rauhan-tekijöille kummallakin puolen muistutuksena olla

sopuisia, että sodan kauhut loppuisivat. Sinun toimenasi on,

tarpeellisella määrällä työväkeä ja aineita, teettää väliaikaisia

huoneuksia ja sitä paitsi koota muitakin, välttämättömiä tarpeita. Koe

laittaa kaikki niin hyvin kuin mahdollista on, etteivät nuo hyvät

herrat joutuisi huonolle tuulelle. Hyvä ateria tekee mielen hyväksi ja

niin käyvät keskustelut paremmin. Parooni Görts pitää paljon hyvästä

ruoasta ja hyvistä päivistä. Mutta, leikki sikseen, tiedän hyvin, ettei

minun tarvitse sinua kehoittaa, jos tilaisuutta saat, vaikuttaa rauhan

hyväksi. Tämä maaraukka joutukoon kenelle hyvänsä pian tapahtuvassa

isossa-jaossa, niin on kuitenkin rauha sen ensimmäinen pelastumisen

ehto; sillä nykyisessä tilassa on kaikki, mitä taidetaan tehdä,

ainoasti helpoitus- vaan ei parannuslääkkeitä. Syvimmän salaperäisyyden

pitää peittämän koko tämän asian, eikä tämä suinkaan ole varsin

helppoa."

Matkan kiireiden valmistuksien välillä sai Juho kuitenkin pienen

joutohetken, jolla hän ehti käydä Katariina rouvan ja hänen tyttäriensä

luona ilmoittamassa heille, että hänen täytyi matkustaa pois. Katariina

rouvakin aikoi parin päivän perästä omaisinensa palata kotio,

sittenkuin hän nyt oli saanut tiedon että ne huoneet olivat valmiit,

jotka hän oli käskenyt sisustaa eräässä pienessä rakennuksessa, joka

vielä oli pihalla jäljellä. Molemmat tytöt kuulivat ilolla, että saivat

päästä kotio Turusta, joka paikka nyt, Juhon lähdettyä, olisi tullut

heille vieläkin ikävämmäksi.

Oli ihana ja vieno kevät-ilta, kun Katariina rouva molempien

tyttäriensä kanssa palasi hävitettyyn kotoonsa: talon harvat

alustalaiset seisoivat juhlapuvuissa portilla ja seurasivat sitten

hiljaisilla askeleilla herrasväkeänsä pienelle, vähä-arvoisen

näköiselle huoneukselle, jossa heidän piti asuman. Kulkeissaan entisen

uhkean herrasrakennuksen raunioiden ohitse, hillitsi Katariina rouva

vaivalla liikutustansa, mutta molempain nuorten kyynelet valuivat

virtana, ja Margareetta näytti vielä alasastuessaan ajoneuvoista sangen

liikutetulta. Sesilia tervehti iloisemmin ympärillä olevia ja hänellä

oli niin paljon sanomista ja kysymistä, että hän vasta vähäistä

myöhemmin tuli sisälle. Hän tapasi jo Katariina rouvan istumassa

eräässä vanhanaikuisessa nojatuolissa, joka, niinkuin muutkin

huonekalut, joilla nämät pienet huoneet olivat sisustetut, oli tuotu

saman rakennuksen vinniltä, jossa ne olivat halveksittuina olleet,

siksi kuin ne nyt taasen, parempien puutteessa, otettiin armoille

virkaa toimittamaan.

"Katsokaat, lapseni," sanoi Katariina rouva, "näin vähäarvoinen ja

halpa on asunto, jossa minun ja teidän nyt pitää viihtymän.

Pienellä raha-summalla, jonka jo vuosia sitten olin kätkenyt tämän

kaltaista onnettomuutta varten, luulen saattavani hankkia meille

välttämättömimmän tarpeemme, mutta paljon mukavuutta saamme vielä

pitkän ajan olla ilman, sillä vaikka meillä varoja olisikin niin ei ole

mitäkään ostettavaa. Kaikki kauppaliike on laannut, ja jos joku vieras

laiva joskus on koettanutkin tuoda tavaraa tänne, niin ei ole ostajia

ollut, kuinka tarpeellista tavara olikin. Ei kenelläkään ole ollut

varoja, joilla ostaisi. Meidänkin täytyy puute rohkeasti kestää."

Sydämellisesti hiipi Sesilia äitinsä sivulle, ja tarttuen Margareetan

käteen sanoi hän: "katsokaa, äitini, olemmehan taasen kaikin tässä." Ja

Margareetta liitti hiljaa: "puutekin saa aikaan iloa, kuin rakkaudessa

yhdessä eletään."

"Niin," sanoi Katariina rouva, "kiittäkäämme Jumalaa, joka on meille

osoittanut suuren armeliaisuuden, kun hän tämän koetus-ajan perästä

taasen sallii meidän olla yhdessä täällä."

Hetkisen äänettömyyden perästä jatkoi hän: "minä tiedän hyvien

kellarien kestäneen tulta vastaan; tyttäreni, toimittakaat vähäisen

kestitystä väelle."

Nuoret tytöt riensivät tätä käskyä noudattamaan. Raunioista

kaivetuissa avaimissa oli kellarin avainkin, ja pian kuohui olut

uusissa puu-haarikoissa, jotka kiersivät miehestä mieheen, sittekuin

Katariina rouva ensin itse oli yhdestä juonut väen maljan sanoen:

"hopeamaljaa minulla ei ole, josta saattaisin juoda teidän maljanne,

niinkuin talon tapa ennen on ollut; mutta niinkuin ennenkin tervehdin

teitä nyt teidän suosiollinen rouvanne ja emäntänne, joka myötä- ja

vastoin-käymisissä, niin pitkälle kuin Herra sallii, on oleva teidän

turvanne ja tukenne, toivoen teille ja meille kaikille rauhaa ja

Jumalan siunausta."

Nyt hajoui kansa, ja nuoret riensivät puutarhaan, jossa vanhan

puutarhurin kättä jo kaivattiin mutta joka kuitenkin kesäksi oli

vähäisen siivottu. Margareetta asteli unelmiinsa vaipuneena, mutta

Sesilia juoksenteli vilkkaasti tervehtimässä kaikkia mielipaikkojansa,

etenkin kiiruhti hän rattoisasti lempipaikallensa, lehtimajaan ihan

Pyhäjärven rannalla, jossa tumman sinisen järven aallot levollisesti

lainehtivat rannalle. Siellä istui jo Margareetta vaipuneena

ajatuksiinsa.

"Margareetta, älä ole niin surullinen, nythän olemme taasen tulleet

kotiin. Ah, minä olen niin iloinen, niin iloinen."

"Sinä olet kaltaisesi, Sesilia, sekä murheessa että ilossa. Sinun

mielesi on niinkuin tuo lavea järvi tuossa; pieninkin säde, joka sen

pinnalle lankee, saa sen valosta välkkymään, mutta pieninkin tuulen

hengähdys rikkoo ja hämmentää sen lepoa."

"Niin, mutta minun täyty olla senlaisen; minä en taida olla muulla

tavalla. Ja miksi en nyt olisi iloinen. Sinulla on tapana pilkata minun

kuvituksiani, joksi niitä sanot, mutta näetkö Margareetta, niillä on

kuitenkin se hyvä mukanansa, että minä vähemmin kaipaan sitä, jota

minulla olisi syytä kaivata. Vaikka tuhannet penikulmat eroittaisivat

meitä, sieluni elää kuitenkin hänen luonansa, hänen kanssansa. No,

Margareetta, ethän nyt enään sano niinkuin ennen, ettei tytön sovi

semmoista puhua, taikka että minä haaveksin, taikka että minä olen

lapsellinen, sentähden täytyy minun sanoa sinulle enemmän. Tiedäpäs,

kun Juho puhuu oikein hyvin ja kauniisti, kuuntelen minä häntä ilolla

ja ajattelen: noin, ihan noin Kaarlekin sanoisi, -- jos hän olisi

täällä, niin hän varmaankin ajattelee, ja silloin se on minusta

tervehdys, onpa melkein niinkuin hän itse olisi täällä. Näetkö,

sentähden minä pidän niin paljon Juhosta, sillä varsin semmoinen on

Kaarle nyt varmaankin miehenä, sen saatan niin helposti kuvitella.

Kahtena päivänä, kuu hän täällä viimeisen kerran oli, tuntui minusta

kuin en olisi oikein taitanut tutustua hänen kanssansa, niin uhkealta

ja miehevältä hän silloin näytti; ja kuitenkin oli hän minulle sama,

jota niin sydämestäni rakastan, aina siitä kuin minä olin tosin vaan

lapsi, ja hän poika ja nuorukainen."

"Sesilia, Sesilia, varo, ettet vaan liiaksi pidä Juhosta, kukapa tietää

kuinka Kaarle siihen olisi tyytyväinen."

Sesilia nauroi, "Juho, nythän olet oikein hupsunlainen, Juhohan on

juuri kuin veljemme. Semmoistahan kyllä saatan pitää hyvänä ja

kunnollisena; kuin ei hän vaan olisi Venäjän palveluksessa. Mitäpä

Kaarle siitä huolisi? Enhän minä ketään taida rakastaa niinkuin

Kaarlea. Vaikka hän olisi rikoksellinenkin, häntä täytyy minun

rakastaa, jos en sitä tahtoisikaan, häntä, jota olen rakastanut aikoja

ennen kuin siitä itsekään tiesin, ja rakastanut niin syvästi, sydämeni

pohjasta, että hän on ollut ikäänkuin se peruste, jolla ajatuksieni

kaikki kuvat ovat esiintyneet, ja samalla se päivä, joka kaikkia näitä

kuvia on valaissut. Mutta jos hän on veljeni, opettajani, hän avaa

eteeni kokonaisen maailman uusia ajatuksia ja mielipiteitä, joita en

omin voimini milloinkaan olisi keksinyt. Nythän puhutaan rauhasta, ja

silloin tulee Kaarle, ja silloin tulee Jumalan avulla kaikki hyväksi,

sinullekin Margareetta, ja nythän olemme kotona! Olipa erinomaisen

hauskaa päästä pois ikävästä Turusta, sen sotamiehistä ja melusta.

Huh?"

Nyt kutsuttiin Margareetta sisään, ja Katariina rouva lähti ainoasti

hänen kansansa, jolle oli annettu sytytetty lyhty, alas sisimpään

niistä kellareista, jotka, valkealta säilyneinä olivat palaneen

rakennuksen raunioiden alla. Eräässä kulmassa tässä kellarissa oli

rauta, niinkuin näytti ainoasti tavallinen siderauta seinässä varsin

samanlainen kuin muissakin kulmissa; mutta kun Katariina rouva

omituisella tavalla väänsi sitä, erkani se kivi-seinästä ja toi

mukanansa pienen kiven. Tällä tavalla muodostettuun reikään pisti

Katariina rouva kätensä ja otti sieltä pienen rautarasian. "Kas tässä,"

sanoi hän sovittaessaan kiven taasen paikallensa, "tämä on yksi varmoja

kätköpaikkoja, joita ei saaliinhimoinen vihollinen löytänyt. Äärettömän

monet ovat kätkeneet tavaransa, mutta ovat taasen pakoitetut niitä

tuomaan esille. Kerran tuli tänne eräs vanhoista tutuistani, joka oli

elänyt hyvissä varoissa, mutta nyt rosvoamisen kautta oli kaikkea

vailla ja jonka täytyi kerjätä itsellensä ropoa niiltä harvoilta,

joilla vielä jaettavaa oli. Silloin, hänen kohtalostansa varoitettuna,

kätkin minä tämän lippaan kultarahoja ja kalleuksia, että minulla

kaikissa tapauksissa olisi edes jotakin. Helmiä ja kultaisia

koristuksia ei nyt kuitenkaan moneen vuoteen ole käytetty. Nyt käytämme

näitä ensimmäisiksi tarpeiksemme."

Seuraavan päivän käytti Katariina rouva tehdäksensä olojärjestyksen

joka päivälle, niin vanhan kaltaisen, kuin mahdollista, mutta

muutettuna niissä kohdin, joita pienemmän asumuksen ja muidenkin

seikkojen tähden ei nyt saatettu pitää entisellänsä, ja antaaksensa

jokaiselle hänen tehtävänsä.

Hiljaisuudessa kului näiden kolmen naisen kesä ja syksy. Yhä suuremmalla

varmuudella tiedettiin huhuta pian tulevasta rauhasta, ja suloisilla

toiveilla antauivat kaikki iloisesti sitä odottamaan. Niin oli joulu

ehtinyt. Tosin oli joulua suurella juhlallisuudella aina Hatanpäällä

vietetty, murheisista ajoista huolimatta, "sillä," sanoi Katariina

rouva, "ei maallinen koetus, kuinka vaikea se sitten olleekin, saa

estää meitä tätä juhlaa viettämästä;" mutta ainoasti syvin vakavuus oli

silloin saanut vallita. Nyt olivat kuitenkin molemmat tytöt saaneet

aikaan, että talon alustalaisten nuoriso saisi ehtoorukouksen jälkeen

luvan pahnoilla leikitä joululeikkejä, ja ystävällisesti katselivat

molemmat sisaret iloisia temppuja, pitäen huolta siitä ettei palavia

kynttilöitä eikä kestitystä puuttunut. Sittenkuin he hetkisen olivat

iloinneet iloa katsellessansa, menivät he sisälle Katariina rouvan luo,

joka istui yksin, ainoasti Maiju neitsy huoneessansa, joka taasen

levottomuudella odotti hetkeä jolloin hänkin pääsisi alas tupaan. Sinne

lähtikin hän heti neitien tultua sisälle, mutta jäi ovelle seisomaan,

kasvoillansa jo ulkona otettu ylpeän halveksimisen näkö.

Sittenkuin Katariina rouva oli jäänyt yksin tyttäriensä kanssa,

ehdoitti hän että vieläkin viettäisivät juhlan aatto-iltaa veisaamalla

virren ja lukemalla luvun raamatusta. Sittenkuin tämä oli hartaudella

tehty, menivät tytöt kattamaan ehtoollis-pöytää. Joululahjoista

piloineen ja hassutuksineen ei tiedettykään; mutta livekala, puuro ja

tuo iso joulu-torttu olivat pöydällä, valmistetut niinkuin näytti

kolmeakymmentä eikä kolmea henkeä varten. Sesilian piti juuri rupeaman

lukemaan ruoka-rukousta, kuin kaikki hämmästyivät nähdessänsä Juhon

astuvan sisälle.

Sesilia oli ilosta huudahtamaisillansa, mutta huomasi samassa että

pilvi peitti Juhon silmän. "Juho veli," sanoi Katariina rouva, "meitä

iloittaa suuresti että veli tänä pyhänä iltana kunnioittaa meitä

tänne-tulollansa." Sittenkuin tervehdykset ja muutamia harvoja sanoja

oli vaihdettu, jatkoi hän: "olipa hyvä, että me tänä iltana, poiketen

tavallisesta säännöstä, syömme ateriamme myöhempään, niin saamme nähdä

Juho veljen kanssamme pöydän ääressä. Alkakaamme nyt ateriamme; lämmin

ruoka sopii kylmän matkan perästä."

Sesilia luki nyt ruoka-rukouksen. Sittenkuin kukin oli istunut pöydän

viereen, sanoi Juho: "tosin on epäkohteliasta tulla näin myöhäiseen,

mutta arvaamattomat tiedot saivat aikaan etten päässyt lähtemään niin

aikaisin kuin aivoin, enkä kuitenkaan tahtonut jättää nauttimatta sitä

iloa, jonka juhlan-vietto täällä tarjoi minulle. Minä toivon kuitenkin

saavani anteeksi sekä myöhäisestä tulostani että siitäkin kun tulen

kutsumatta."

Katariina rouva vastasi ystävällisesti: "rakas vieras on tervetullut

vuorokauden kaikkina aikoina ja on aina kutsuttu. Jos hän tuo mukanansa

hyviä tietoja on hän kaksin kerroin tervetullut."

Juhon katse synkistyi niin, että toisetkin naiset näkivät sen kolkon

näön, jota Sesilia yksin tähän saakka oli huomannut.

"Juho veli, sinun katseesi ei ennusta riemullisia tietoja, niinkuin

joulun aatto-iltana pitäisi. Mitä se onkaan, anna sen levätä, ettei

ainakaan ruokapöydän pyhyyttä sen kautta rikota."

Molempien nuorten tyttöjen sydämet sykkivät levottomina ja täydet

astiat vietiin melkein koskematta pois. Ainoasti Katariina rouva näytti

levolliselta ja pitkitti puhetta, joka muuten olisi helposti loppunut.

"Ja nyt, Juho veli," sanoi Katariina rouva, sitten kuin kaikki ruoalta

päästyänsä olivat istuutuneet, "tosin olisi sopivinta ettei joulurauhaa

uusilla murheilla rikottaisi, mutta koska kuitenkin aina on paras

katsoa jokaista seikkaa suoraan silmiin, niin ala. Mitä tietoja sinä

tuot?"

"Valitettavasti surullisia maaraukallemme, suuria ja tärkeitä.

Kuningas Kaarle XII on kuollut, on ammuttu Fredrikshall'in luona, ja

rauhan-keskustelut ovat katkaistut. Rauhan toivo on kadonnut."

Syvä ja pitkä äänettömyys seurasi näitä sanoja, niin että ainoasti

silloin tällöin nuorien tyttöjen hiljainen itku kuului. Viimein alkoi

Katariina rouva juhlallisesti: "niin muodoin ei ole vielä se päivä

koittanut, jonka Herra on määrännyt vapahtamaan kovasti rasitetun maan

vihollisen käsistä. Toivokaamme kuitenkin ettei hän ole hyljännyt tämän

maan asukkaita?"

"Ei, ei," huudahti Juho vilkkaasti, "ei Jumala ole kättänsä ottanut

Suomen kansasta. Se on kylvänyt kärsiväisyyttä, puutetta ja hurskautta,

ja semmoisesta kylvöstä korjataan kerran siunausta, jos elo kypsyykin

vitkalleen."

"Ja kuka nyt kantaa sitä kruunua, jonka kaatunut leijona on jättänyt?"

kysyi Katariina rouva.

"Hänen sisarensa."

"Hänen sisarensa; No, Ulriikka Eleonora on nyt siis meidän kaikkein

armollisin Kuningattaremme. Antakoon Herra hänelle siunauksensa. Hän ei

tosin ole niitä naisia, jotka ovat vahan kaltaisia, mutta näyttäköön

hän nyt että teräs on sekä norjaa että lujaa. On ylevätä nyt ruveta

Ruotsin Kuningattareksi, rohkeudella ja aikomuksella pelastaa sitä."

"Jos hänen ajatuksensa ovat niin ylevät, en tiedä; tuskin se siltä

näyttää," vastasi Juho.

Nyt löi seinäkello yksitoista, ja Katariina rouva nousi ylös sanoen:

"Juho veljen huone on valmis, halpa, semmoinen, kuin nyt taidetaan

saada aikaan. Palvelija odottaa jo, joka saattaa veljen sinne."

Kun Juho avasi oven, seisoi palvelija kynttilä kädessä odottaen häntä

käskyn mukaan kello yhdentoista lyömällä. Hän saattoi nyt Juhon

entiseen maito-huoneesen.

Samalla kuin Juho meni pois tuli Maiju neitsy sisälle ja avasi oven

siihen alkoviin, jossa Katariina rouvan vuode oli, eri makuu-huoneen

puutteessa. Saatuansa äitinsä siunauksen menivät molemmat tytöt

pieneen, viereiseen huoneesensa, ja nyt kun ovi suljettiin, lankesivat

he itkien toinen toisensa syliin. Margareetta tointui kuitenkin äkkiä

ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Sesilia, äitimme suuttuu, jos hän kuulee,

että me olemme kauvan ylhäällä, rientäkäämme sentähden levolle" ja

ketterästi mutta äänettä riisuivat nuoret tytöt vaatteensa, sammuttivat

kynttilän ja laskeuivat vuoteelle. Mutta nyt vasta löysivät he sanoja

selittääksensä mitä heidän sydämellänsä oli, ja kellon ääni, joka

soitti joulun aamu-saarnaan kartanossa, kun ei sitä nyt taidettu

viettää kirkossa, löysi heidät siellä nojaten päänsä yhteen hiljaa

puhelemassa.

Toisena joulupäivänä päivällisten jälkeen, ennenkuin aikainen hämy

vielä oli ehtinyt, lähtivät nuoret kävelemään Pyhäjärven lavealle,

jäätyneelle pinnalle. Ilma oli jotenkin raikas ja kylmä, lumi narisi

kävelijöiden jalkojen alla, talviaurinko sai valkoisen lumen

säkenöimään, ja matka elähytti nuoria kävelijöitä. "Kas," sanoi

Sesilia, "tuolla pienessä tuvassa, tuon korkean harjun juurella, asuu

vanha Vappuni. Kuinkahan eukko nyt pyhinä on jaksanut. Menkäämme sen

kautta, niin minä poikkean katsomaan häntä."

Ehdoitukseen suostuttiin. Sesilia meni ensin yksin sisälle. Eukko istui

takkavalkean edessä, joka heleästi paistoi hänen päällensä. Muuten oli

tuvassa jo melkein pimeä. Hän luki niin hartaasti virsikirjaansa, ettei

hän huomannut Sesilian tuloa ennenkuin hänen tyttärensä tytär, pieni

tyttö, joka eukon kanssa kahden asui tuvassa, huusi: "mummo, eikö mummo

fröökkynää näe?"

Eukko katsoi ylös, ja kun hän huomasi Sesilian, näyttivät hänen

rypistyneet kasvonsa vilahdukselta ihanille ja hän sanoi: "Jumala

siunatkoon sinua, neiti, joka annat joulu-ilon vanhalle! Kiitos

kaikesta siitäkin hyvästä, jonka sain pyhiksi."

Sesilia istui penkille ja kysyi ystävällisesti: "Kuinka Vappu nyt

pyhinä on voinut? Onko teillä mitä tarvitsette, ettei mitään puutu

teiltä? Onko teillä maitoa? Mutta ruoka riittää lehmällenne?"

Eukon viittauksesta avasi tyttö oven erääsen nurkkakaappiin, jossa oli

kaksi astiaa maitoa. Nyt tuli Juho ja Margareetta pieneen eteiseen ja

Juho virkkoi samassa muutaman joutavan sanan. Mutta kun Vappu kuuli

vieraan ääneen, kuulteli hän ja sanoi puoliääneen "kuka se oli? Mitä

hän sanoi? Onko kuningas kuollut?"

Sesilia hämmästyi, sillä Juho ei nyt ollut sanaakaan sanonut siitä;

mutta kun hän oli tottunut Vapun tämän kaltaisiin aavistuksiin, vastasi

hän pian levollisesti: "niin, kuninkaan sanotaan kuolleen."

"Olkoon Jumala hänen sielullensa armollinen," sanoi eukko, "ja älköön

panko rangaistukseksi hänen päällensä kaikkea sitä kurjuutta, jota hän

on maille ja kansoille saattanut. Hän oli kuitenkin nöyrä, ja etsi

turvaansa Jumalalta, ja sentähden oli hän suuri uros; häntä

rakastettiin elämässä ja häntä kaivataan kuolemassa. Mutta paljon verta

vuoti ja paljon kurjuutta tuli hänen kauttansa maailmaan. Monet lesket

ja isättömät ovat hänen tähtensä kyyneliä vuodattaneet; niinpä itkivät

muinoin minunkin silmäni mutta ne ovat nyt itkeneet itkunsa, ja minun

sydämeni on ainoasti rukoileva, ettei minun omaisieni verta lueta hänen

syyksensä. Katso, minulla oli neljä ravakasta poikaa, he vietiin kaikki

vieraille maille kaatumaan; lopuksi otettiin miehenikin ja minä jäin

suruineni yksin taloon kahden nuorimman lapseni kanssa. Sitten tulivat

venäläiset, polttivat talon ja löivät pienemmän lapseni kuoliaaksi.

Isompi tyttö oli kätkeynyt metsään, minä etsin ja löysin hänen sieltä

ja pakenin hänen kanssansa. Kerjäten talosta taloon kuljimme me yhä

edemmäksi kotoa; mutta maassa oli katovuosi ja nälän-hätä; se jolla

jotakin oli, antoi, mutta harvoilla oli mitään annettavaa, ja me

kärsimme nälkää. Lopuksi tulimme tänne, ja täällä annettiin suojaa

kerjäläisparalle elättämään suru-lastansa, jonka Herra oitis otti

luoksensa. Silloin armahti kartanon mahtava rouva minua ja otti minun

hoitamaan omaa pientä lastansa. Ja tämä lapsi tulikin minulle kaikkea

rakkaammaksi, mutta syvällä sydämessä kalvoi kuitenkin suru. Jumalalle

olkoon ylistys ja kiitos, eiköhän vanhan ja heikon loppu jo lähene,

koska nuori ja mahtavakin on taitanut kuolla:" Nyt huomasi hän

Margareetan ja Juhon, jotka olivat tulleet sisälle, herkesi heti

puhumasta ja tervehti heitä nyökäyttäen päätänsä.

Margareetan ystävälliseen kysymykseen kuinka hän jaksoi, vastasi hän

ystävällisesti mutta lyhyesti: "vanha ei saa raittiutta anoa." Juhokin

sanoi muutaman sanan eukolle, mutta ne eivät sisältäneet mitään

erityistä kysymystä, eikä hän vastannutkaan mitään.

Nuorien piti nyt kääntymän kotiin ja lähtivät ovelle samassa

järjestyksessä kuin olivat tulleetkin, sillä liikoihin kääntelemisiin

ei ollut tilaa. Kun Sesilian niin piti viimeiseksi menemän ja kurotti

vanhukselle kätensä jäähyväisiksi, tarttui tämä rypistyneellä

kädellänsä Sesilian hienoon, pieneen käteen, ja sanoi: "neiti, kuulkaa

minun sanojani. Älä kiinnity häneen tuolla, vaikka hänen silmänsä

palavat sinua kohden. Se tähkä kaatuu vihantana, ennenkuin elon-aika

tulee, ja surua se saa, joka häntä rakastaa."

"Huh, kuinka sinä puhut," sanoi Sesilia.

"Jumala suojelkoon sinua, neiti, etteivät mitkään surut sinun kirkkaita

silmiäsi himmentäisi!"

Sesiliakin meni nyt tuvasta, mutta jonkinlainen tummuus oli levinnyt

hänen sieluunsa. Kuu paistoi heleästi ja kirkkaasti maiseman ylitse,

ennenkuin nuoret ehtivät kotiin. Katariina rouva istui odottamassa

heitä, ja huoneissa olivat jo kynttilät sytytetyt.

"Juho veli," sanoi Katariina rouva, sittenkuin kaikki olivat

istuutuneet kanssa-puhetta varten, "me olimme toivoneet taasen saada

nähdä ja syleillä kaikkia rakkaitamme tuolla isänmaassamme, mutta sinun

kertomuksiesi mukaan, täytyy meidän vielä olla sitä iloa paitsi. Vuosia

on kulunut ja kuluu ehkä vieläkin, ennenkuin saan heitä kuulla. Muutama

vuosi sitten tuli tänne eräs heimolaisemme, Kaarle Lejonankar, nuori

mies, joka on kasvanut meidän perheessämme, mutta sitten on muuttanut

Ruotsiin. Nyt oli hän palausmatkalla sinne, pohjoista tietä, käytyänsä

Pietarissa toimittamassa muutamien korkeampien vankien vaihtamista.

Kulkeissansa ohitse poikkesi hän meille. Hän ei taitanut viipyä kuin

pari päivää, mutta minä sain silloin tietoja, vaikkei varsin tuoreita,

pojastani ja muista sukulaisistani; siitä pitäin en ole kuullut heistä

mitään. Minua vaivaa tietämättömyyteni heidän kohtaloistansa, jotka

tämänkaltaisina aikoina epäilemättäkin ovat suurien muutoksien

alaisina: Minä sentähden kirjoittaisin heille ja pyydän nyt Juho veljen

Ruhtinaalta anomaan lupaa kirjeiden lähettämiseen sekä hänen

lupaustansa sallia minulle lähettää vastaukset, millä tavalla hän

sopivimmaksi näkee."

Juho lupasi toimittaa tämän asian, eikä hän luullut Katariina rouvan

toivon täyttämisen kohtaavan mitään vaikeutta, mutta sanoi olevan

välttämätöntä, että hän seuraavana aamuna aikaisin lähtisi joutuaksensa

määrätyllä tunnilla takaisin Turkuun.

"No niin," sanoi Katariina rouva, "jos Juho veli suo tämän

epäkohteliaisuuteni anteeksi, niin minä jätän teidät hetkiseksi ja

menen kirjoittamaan. En taida enkä tahdokaan nyt jättää sitä

tekemättä." Hän nousi ylös ja meni huoneesta. Margareettakin meni

äkkiä pois kätkeäksensä sitä kyyneltä joka nousi hänen silmäänsä

ajatellessansa ettei saanut kirjoittaa, eikä myöskään taitanut saada

mitään tietoa hänestä, joka oli hänelle rakkahin.

"Sesilia," sanoi Juho, "etkö sinäkin kirjoita?"

"Ehtoolla kirjoitan Yrjö veljelleni."

"Entäs Kaarle Lejonankar'ille? Eikös hän ollut tuo ainoa joka on

puhunut Sesilian sydämelle?"

Sesilia punastui ja oli ison aikaa vaiti. Juhon sydän sykki melkein

kuultavasti, mutta hänkin oli vaiti. Vihdoin sanoi Sesilia: "niin,

Juho, hän se oli, sinulta en tahdo mitään salata."

"Ja nyt rakastaa Sesilia häntä ja on hänen morsimmensa?" sanoi Juho,

tukehduttaen tunteensa ilmestymisen.

"No, ei juuri morsian, ei sitä vielä ole julkisesti päätetty. Enhän

minä ollut edes kuudentoista vuotias kun hän oli täällä; mutta kyllä

asia sille kannalle kuitenkin jo on äidin kanssa puhuttu." Juho nousi

äkkiä ylös. "Mene sinä kirjoittamaan Sesilia, minä tahdon vielä kävellä

vähäisen."

Ja hän riensi ulos kylmään iltaan, jossa kuu loi valoansa kirkkaasti ja

loistavasti kuolinpukuun puetun luonnon ylitse. Juho meni taajaan

kuusimetsään, jonka pimeään sisuuteen ei tuo kirkas valo jaksanut

tunkeutua. Hän käveli kauvan kapealla polulla ajattelematta minne päin.

Vihdoin herätti hänen ajatuksistansa kova ääni, joka laulaa hyräeli

runoa. Hän katsoi ympärillensä ja huomasi olevansa lähellä vanhan Vapun

tupaa. Vaikka oli jotenkin kova pakkanen, oli hänen polttavan kuuma, ja

hän aikoi juuri mennä sisälle pyytämään vettä juodaksensa, mutta kun

hän astui lähemmäksi ja jo tarttui oven salpaan, kuuli hän, kuinka

vanhus lakkasi laulamasta ja lyhyen äänettömyyden perästä sanoi

tytölle: "luulinpa kuulleeni askelia tuolla ulkona?"

"Kuinka te mummo, joka kuulette niin huonosti, taisitte niitä kuulla,"

vastasi tyttö.

"Taidan kyllä, ne olivat raskaita askelia, mutta eivät ne suden askelia

olleet. Eivät ne tuntuneet raskailta murhasta, mutta ne tuntuivat

raskailta surusta. Ah, kenenkäpä askelet nyt taitaisivat olla keveät,

kun Suomen kansa taistelee kuolemaa vastaan. Kuinka paljon se aikojen

kuluessa onkin kärsinyt, näin lähellä olemattomuuttansa ei se ole

milloinkaan ollut, sillä nyt sammuvat jumalanpelko ja hartaus, ja

katso, se oli elämä. Mutta ei se vielä kuole! Katso, hän kaatui, ne

neljä kaatuivat, ne eivät saaneet kaatua oman maan puolustukseksi.

Minä, eksynyt vieras isäini turpeesta, elän vieraan armoilla, mutta

kuitenkin minä tahdon laulaa ylistyslaulua, sillä vielä on Suomen kansa

elävä." Ja nyt alkoi hän laulaa:

"Oi ukko, ylijumala,

Auttajani ainoiseni;"

mutta keskeyttäen äkkiä sanoi hän: "Herra, ijankaikkinen Jumala,

säilytä järkeni. Kas, kuinka nämät vanhat, rakkaat laulut tulevat

kielelleni, ja papit sanovat kuitenkin niiden olevan pakanallisia. Minä

tulen uudestaan lapseksi, joka ei tiedä mitä hän tekee. Kas, näin se

oli!" Ja nyt alkoi hän laulaa:

"Mun sielun, kiitä Herra."

Käymättä sisällä lähti Juho taasen kotio päin astumaan. "Kiitos

sinulle, vanha tietäjä," sanoi hän itseksensä, "sinä herätit minun

taasen siitä hurmauksesta, johon tuska oli sydämeni saattanut. Haa! Ja

mitä minä toivoin, mitä minä pyysin. Hänen rakkauttansa, että minä

hänen päällensä saattaisin saman kohtalon, joka ennen pitkää murtaa

minut. Minä olen pyhittänyt itseni kuolemalle, sillä minä olen itseni

pyhittänyt sille, jota ei ole, Suomelle, syntymämaalleni, ja se on ja

pysyy ehkä aina unelmana, ja ainoasti todellisuus voi pystyssä pitää

puoltajansa, unelmien puoltajat kadotetaan. Ja kuitenkin on unelma

usein niin kaunis, että ilolla saattaisi henkensä sen edestä antaa.

Mutta hän, oliko minulla oikeutta toivoakaan, että häneen koskisi sama

kohtalo, joka uhaten odottaa minua? Miehen pitää poikkeamatta kulkeman

sitä tietä, jolle hän kerran on astunut, horjumatta, vaikka se onkin

vaikea, vaikkapa hän sillä pakoitettaisiin murtamaan oman sydämensäkin,

ja minähän valitsin vapaalla aikomuksella sen tien, jossa tiesin

saavani korjata pelkkiä ohdakkeita! Sesilia, ihana kukka, kukoista

suojassa, jonne ei myrsky niin helposti ehdi: älköön kurjan erakon

tuska ja suru katkeroittako sinun onnellisuuttasi. Onpa hyvä että minun

jo huomenna täytyy lähteä, niin taidan helpommin kamppailla ensimmäisen

taistelun. Ehkä sitten käy paremmin, ja kun seuraavan kerran palajan,

olen jo oppinut rakastamaan pyytämättä vastarakkautta. Ah, sehän onkin

koko elämäni pimeyden nimi: rakastaa, vaikkei minua rakasta. Kuinka

olisikaan mahdollista, ettei minun tuomioni toteutuisi sydämeni

ihanimmassa, rikkaimmassa tunteessa?"

Kun Juho taasen tuli yhteis-huoneesen, oli hänen jotenkin onnistunut

kasvoistansa haihduttaa tunteittensa liikutuksen, kuitenkin olisi

Sesilia luultavasti sen huomannut, mutta nuori tyttö ei tänä päivänä

katsonut häntä silmiin yhtä suoraan kuin ennen; hän oli vähän kaino

tunnustuksensa tähden.

Sittenkuin Juho oli poissa, kului kolmen naisen aika taasen tavallista

hiljaista kulkuansa. Herrasväki ja palkolliset kutoivat ja kehräsivät

kahden vertaisella kiireellä, että saataisiin jotain uutta niiden

suurien varojen sijaan, jotka olivat palaneet. Iloinen tapaus oli se

kuin iso joukko kirjeitä tuli Ruotsista ystäviltä ja tuttavilta. Oli

niissä yksi Kaarleltakin Sesilialle. Hänen ilonsa siitä oli niin

sydämellinen, hän oli niin onnellinen, että Margareetan täytyi kääntää

silmänsä pois, ettei Sesilia näkisi niissä kiiluvia kyyneleitä. Nyt oli

Sesilialla jotakin häneltä, hän taisi nähdä hänen sanansa, nähdä ne

rivit, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut.

Sesilia oli kuluneella vuodella paljon muuttunut. Ennen vaalea, riutuva

tyttö oli varttunut tosin hoikaksi, mutta kukoistavaksi ja terveeksi

immeksi. Hän oli tällä vuodella ensimmäisen kerran nähnyt toisen

maailman kuin kodin, ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli oikein

oppinut puhetta käsittämään, kuullut virkattavan ajatuksia ja

mielipiteitä, varsin toisenlaisia kuin hän oli kodossansa kuullut,

ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli lapsuuden ijän jättänyt, oli hän

tilaisuudessa seurustella muidenkin kanssa, kuin äitinsä ja sisarensa,

ja oli oppinut tuntemaan avaramman maailman kuin kotonsa, tätä kaikkia

paraastaan Juhon kautta, joka heti ensi kohtaamisessa tuli hänen

luoksensa semmoisessa tilassa, että hänen hento sielunsa kiinnittyi

häneen niinkuin johonkin turvaan, niinkuin siihen, joka hänen

ajatuksillensa voisi antaa varmempaa tolaa. Juho olikin tullut hänelle

johdattajaksi moneen, hänelle itsellekin tuntemattomaan, syvyyteen

hänen sydämessänsä. Mutta kuitenkin oli hän vieläkin sievä, haaveileva

lapsonen, ja kasvaneena Kaarlen kuva sydämessänsä, oli hän itse

kasvanut melkein pelkäksi asunnoksi sille, ja hän kaunisti sitä kuvaa

kaikilla omaisuuksilla, joita hän rakkaudessaan luuli hänellä olevan.

Hän oli nähnyt hänen jälleen kasvaneena nuoreksi mieheksi, joka

miehevään kauneuteen yhdisti miellyttävän ja uhkean käytöksen sekä, sen

ajan vaatimuksien mukaan, hienon olotavan. Hänen lapsuutensa kodon,

hänen ystäviensä ja monien muinoin rakkaiden esineiden jälleen

näkeminen oli lisäksi saanut aikaan sydämellisyyden, joka vaikutti että

Sesilia heti tunsi itsensä niin tutuksi hänen kanssansa, ikäänkuin he

eivät milloinkaan olisi olleet eroitetut, ja ilolla lupasi hän tulla

Kaarlen omaksi, vaikka Sesilia itse, ja vielä enemmän Katariina rouva,

huomasi hänen liian nuoreksi semmoisen siteen tekemiseen. Mutta vuosia

saattoi kulua, ennenkuin saattoi jälleen tapaamista toivoakaan; ja

koska Kaarle Lejonankar oli se puoliso, jonka Katariina rouva ennen

kaikkia olisi tyttärellensä suonut, suostui hän asiaan, kuitenkin sillä

ehdolla, että se vastaiseksi pidettäisiin salassa. Sesilia huomasi

pian, että Katariina rouva niin vähän kuin suinkin tahtoi puhua

sovitusta liitosta, ja ettei hän pitänyt sitä sopivana ajatuksienkaan

esineenä, vielä vähemmin puheen aineena, niin nuorelle tytölle.

Margareettakin näytti ainoasti varovaisuudella nuoren sisarensa kanssa

tahtovan koskea niin vaaralliseen puheen-aineesen, kuin rakkaus, jonka

nimeäkään hän, kahdeksantoista vuotias, ei uskaltanut mainita.

Mutta tässäkin kohden oli paljon muuttunut. Sittenkuin Margareetta

itsekin tunsi tarvetta puhella Sesilian kanssa, olivat molemmat tytöt

taasen tykönään löytäneet toinentoisensa, ja tuntuipa siltä, kuin

Sesilia nyt vasta olisi oikein ruvennut omaa sydäntänsä ymmärtämään,

sittenkuin hän oli saanut ruveta sitä Margareetalle selittämään.

Eräänä päivänä tuli voudin muori ylös ja sanoi Margareetalle, että eräs

talonpojan vaimo, joka sanoi olevansa Piijalan Elli, pyysi päästä

neiden puheille. Margareetta tuli niin iloiseksi, että hän jo astui

muutaman askelen juostaksensa alas voudin huoneesen, sydämellisesti

syleilemään Elliä; mutta samassa hän malttoi mielensä ja käski voudin

muorin käskemään vaimoa ylös.

Sydämellisellä ilolla ja ystävyydellä tervehdittyään häntä, käski

Margareetta hänen pieneen huoneesensa, saattaaksensa oikein puhua hänen

kanssansa.

Sittenkuin Elli, vähän kursailtuansa, oli istuutunut ja hänen

kertoessaan kuinka Pekka ja lapset jaksoivat, ja kuinka hänen

kodossansa toimeen tultiin, otti hän taskustansa kirjeen, teki

Margareetalle salaisuutta merkitsevän liikkeen ja pani sitten kirjeen

uutimien taakse vuoteelle, jonka vieressä hän istui. Tämän tapahtuessa

puhui hän sekä pitkiä että leveitä puheita, huolimatta Margareetan

mielenliikutuksesta, vaikka hänen kasvojensa väri oli muuttunut

tulipunaiseksi ja vaikka hänen katseensa näytti niin omissansa olevan,

että hän tuskin kuuli mitä Elli sanoi.

"Antakaa anteeksi, armollinen neiti," sanoi Elli vihdoin, "että minä

rohkenin tulla, mutta minä tahdoin, niin halusta nähdä, että neiti

todellakin terveenä ja raittiina oli kotona, ja sitten otin minä tämän

juuston mukaani, koska minä tiedän neiden mielellänsä sitä syövän, ja

sitten minä aivoin pyytää, ettei neiti sitä kieltäisi ottaa, ja että

neiti vielä lisäksi _sanoisi_ jos se on oikeata laatua". Sana

"sanoisi," lausuttuna omituisella pienellä korolla, muistutti

Margareettaa toipumaan ja sanomaan jotakin, sekä sentähden ettei hän

Ellille osoittaisi liian suurta mielenliikutusta, että senkin tähden

ettei hänen äänettömyytensä nostaisi Katariina rouvan epäluuloa, joka

viereiseen huoneesen taisi kuulla ainakin äänet, jos ei sanoja. Mutta

samassa tuli Maiju neitsy sisälle. Omituisella, vähän tutkivalla

katseella käski hän Margareetan astumaan sisälle Katariina rouvan luo,

ja jäi itse Ellin luo.

"Kuka tuo vaimo on tuolla sisällä?" kysyi Katariina rouva. "Se on se

talonpojan vaimo, joka niin suurella hyvyydellä antoi minulle kodon,

kun minä pakolaisena tulin hänen taloonsa."

Katariina rouva rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta huolimatta näyttää,

että vastenmielisiä muistoja heräsi hänen mielessänsä, sanoi hän: "sinä

et ole ilmoittanut minulle hänen tännetuloansa"

Margareetta vastasi suoraan: "minä tulin niin iloiseksi kun hänet näin,

etten huomannut, että se ehkä olisi ollut tarpeellista."

"Talonpoikais-akan tänne-tulo on Margareetta Boijelle niin suuri ilo,

että hän sen tähden unohtaa sen huomion, joka hänen pitäisi äidillensä

osoittaa! Todellakin, Margareetta, sinun vastauksesi oli kummallinen!

Mitä tämä vaimo tahtoo? Tuleeko hän saamaan palkkiota siitä ajasta,

kuin sinä hänen luonansa olit? Sepä huolimattomuus, kun on laiminlyöty

sitä hänelle antaa. Mutta minä en ole mielelläni hetkeksikään kääntänyt

ajatuksiani sinnepäin. Kuitenkaan ei olisi saanut laiminlyödä hänen

palkitsemistansa."

"Hänen asianansa oli tulla minua näkemään ja tuoda minulle maukkaan

juuston, jonka hän osaa laittaa ja jota hän tietää minua mielelläni

syövän."

"Margareetta," sanoi Katariina rouva, "anna vaimolle rahaa sekä sinun

olostasi hänen luonansa, että juustosta. Minun tyttärelleni ei sovi

olla kiitollisuuden velassa talonpoikais-akalle."

"Antakaa anteeksi, äitini, mutta minä luulen että tämmöinen tarjous

loukkaisi häntä."

Taasen pimeni Katariina rouvan katse, mutta hän ei taitanut unohtaa,

että Elli oli syytön siihen keskinäiseen kohtaan, joka Margareetan ja

Maunon välillä oli, ja että hän ainoasti hyväntahtoisuudesta oli

molemmille antanut suojaa. Hän hillitsi sentähden vastenmielisyyttänsä

niin paljon kuin mahdollista ja sanoi: "jos sinä käytökselläsi olet

hänen suhteensa joutunut semmoiseen tilaan, ettet sinä taida hänelle

tarjota rahaa, niin se on suuri vika, mutta jota ei nyt enään taida

auttaa. Ei sinun kuitenkaan sovi ottaa vastaan palvelusta ilman

vasta-lahjaa. Kas tässä," hän otti erään vääräjalkaisen, messingillä

heloitetun, saksan pähkinä-puusta tehdyn piirongin laatikosta erään

rintaneulan, "anna tämä hänelle, hän taitaa käyttää sitä kirkkohuivinsa

kiinnittämiseksi."

Margareetta kiitti kumartaen, mutta ei taitanut sanaakaan virkata.

Hänen sydämensä oli niin täynnä, häntä vaivasi se, että hän petti

äitiänsä, kuin hän nyt vapaalla aikomuksella oli tottelematon häntä

kohtaan, ottaen vastaan kirjeen ja nyt hänen vielä piti lahjalla

palkitseman kirjeentuoja. Hän ei kuitenkaan taitanut hetkeäkään

arvella, ottaisiko hän kirjeen, vai ei.

Hän palasi nyt huoneesensa, jossa ei Elli milläkään ehdolla tahtonut

neulaa ottaa. "Ei, ei, hyvä neitini, kyllä minä tiedän tuommoisilla

koruilla olevan arvoa, mutta ei minulle."

Maiju jätti oven auki, kun hän meni takaisin Katariina rouvan

huoneesen. Margareetan täytyi siis, tarkasti varoten itseänsä, jatkaa

puhetta, ja Elli heitti pian jäähyväiset, vieden mukanansa kakkuja ja

kaikenlaista hyvää lapsille.

Pian hänen mentyänsä onnistui Margareetan salaa saada kirje hameensa

taskuun. Hänen oli kovin vaikea hillitä levottomuuttansa saada sitä

lukea, mutta hänen täytyi väkisin pakoittaa itseänsä, ettei hänen

mielensä liikutusta huomattaisi. Hän ei myöskään uskaltanut etsiä

mitään tekosyytä, päästäksensä kirjettänsä lukemaan. Tuli ilta, eikä

vieläkään tilaisuutta. Sesilialtakin hän tahtoi salata kirjeen. Hän ei

tahtonut panna hänen omalletunnollensa tottelemattomuuttansa. "Mutta

ah, enhän taida tehdä toisin. Olenhan minä Jumalan edessä hänen,

eroittamatta hänen; hän on kalliisti minun ansainnut. Ja minun,

sittenkuin hän pelastaaksensa minua on antaunut sanomattomille

vaaroille alttiiksi, pitäisikö minun, kun en enään hänen apuansa

tarvitse, häpeällisesti kieltää häntä. En koskaan, jos sen

taitaisinkin, jos en tuntisikaan että se on minulle mahdotonta!

Velvollisuuteni häntä kohtaan on yhtä kallis, kuin velvollisuuteni

äitiänikin kohtaan."

Seuraavana aamuna, kun Margareetan levottomuus ja kiihko oli noussut

melkein kärsimättömäksi, meni hän ulos, tehden syyksi kävely-matkan.

Sesilia, jonka viikko oli tehdä talouden-hoito askareet, ei päässyt

hänen mukaansa, ja niin oli hän viimeinkin yksin. Hän riensi pitkin

rantaa puiston äärimmäiseen osaan, ja istuutui siellä muutamien kuusien

taakse eräälle penkille, ja hänen kätensä, innosta vavisten, jo mursivat

kirjeen sinetin. Hän luki seuraavan:

[Tämäkin kirje on Mauno Malmin omaa kirjoitustapaa. Suom. muist.]

"Minun rakas Margareettani!

Vihdoinkin näen itseni tilaisuudessa, niinkuin toivon, taitaa muutamia

riviä sinulle, sydämeni rakastettu lähettää. Mahtakoot ne sinun

iloisena ja onnellisena löytää, kuitenkaan ei liian iloisena ja

onnellisena, sillä sitä et sinä olla taida, jos sinä minua rakkaudella

muistelet. Mutta älköön mikään muu sinua haitata mahtako. Sinuun on

minun sydämeni koko halu, ja tahtoo minun entinen iloni ja

rattoisuuteni usein minut jättää, koska minä ainoasti sinua ajatella

taidan. Mutta on minulla kuitenkin muutamia kohtaloita ja seikkoja

ollut, sitten kuin minä sydämeni suruksi ja murheeksi sinusta erosin,

ja koska minä hyvin tiedän että sinä ne tuta tahdot, niin tahdon minä

kaikki sinulle kertoa.

Onnistui minun hyvin ja mukavasti Ruotsiin ylitse tulla; mutta koska en

minä enään tyytyväinen ollut sinne tänne ilman mitään määrää heilua,

vaan tahdoin itselleni oikean viran hankkia, että minä itseni

ylös-palvella taitaisin, niin päätin minä asian nopsasti toimittaa ja

mennä kuninkaan, meidän sittemmin autuaasti edesmenneen kaikkein

armollisimman herramme luo, joka silloin Lundissa oli. Onnistui tämä

minulle niin hyvin, että, sittenkuin minä kahtena aamupäivänä katsellut

olin, kuinka kuningas uusia kranatööriänsä tarkasti, Hänen

Majesteetinsa minun huomasi, ja yhdeltä herraltansa kysyi, mikä mies

minä olla mahdoin. Vastasi se, että hän minun yhdeksi niistä monista

suomalaisista luuli, joita nyt ilman tointa ja leipää Ruotsissa

oleskeli, mutta että minä mahdoin olla yksi niistä, jotka

kauvimmin vihollista vastaan sotineet olivat. Antoi sitten Hänen

Majesteetinsa minun tykönsä kutsua ja kysyi mikä minun nimeni oli, ja

sanoin minä sen, ja sanoi hän sitten: "vai niin. Me olemme teitä

mainittavan kuulleet. No, minkä tähden nyt olette joutilas, ettekä

palvelukseen mene?" Sanoin minä vastaten hänelle: "Teidän

Majesteetinne, minun suurin haluni olisi saada palvella, mutta siellä,

jossa itselleni tointa kuulustelin, vastattiin minulle, että paljon

parempia miehiä oli kuin minä, jotka parempia virkoja tarvitsivat, niin

että minä ainoasti vänrikin paikan jossakin linnueessa olisin saada

taitanut, ja vastasin minä: 'onko täällä niin paljon niitä, jotka

parempia ovat, niin täytyy minun itseni muualle hakeman, jossa myös

huonompiakin on, ja menin matkoihini'."

"Mikä arvo teillä on ennen ollut?" kysyi kuningas. "Minä olen ainoasti

vapaehtoisena palvellut, ja viimeisinä vuosina omin neuvoin partioilla

käynyt ja tehnyt venäläisille vahinkoa, missä vaan olen taitanut, ja

aina välillä Tukholmaan tietoja vihollisista tuonut."

"No, mitä teillä on palkkana ja asustuksena ollut?" kysyi kuningas

edelleen.

"Kerran sain 10 riksiä kruutiin ja luoteihin, muuten minä itse itseni

kustantanut olen."

"No, sinä olet sotaa käynyt omalla kustillasi, minä huomaan, mutta jos

minä nyt teen sinun luutnantiksi ja sinun Armfeltin tykö kansalaisiesi

kanssa palvelemaan lähetän?"

"Niin ei Teidän Majesteetinne Jumalan avulla kukakaan alttiimpaa

palvelijaa löytää taida."

"Tunnin kuluttua saatte valtuuskirjanne; olkaa silloin valmisna

matkaan."

Kun minä sen määrätyn tunnin perästä itseni paikalle löydytin, valmisna

matkalle, sain minä tietää, että minä Kenraali-Ajutantti Kreivi Dohuaa,

jonka kuninkaan käskyjä Kenraali Armfeltille viemän piti, seuraamaan

käsketty oli.

Tulimme me sitten, monien vastuksien perästä, onnellisesti sotajoukon

luo, ja iloitsi minun sydämeni suuresti, kuin kerran jälleen

suomalaisia sotureita nähdä sain, erinomattain, kuin he nyt sekä

paremmin puetuilta että ruokituilta näyttivät. Mutta olivat Norjalaiset

nyt niin yleisesti paenneet ja talot ja kartanot jättäneet, että

armeija vaikeasti puutteen tähden taisi edespäin tulla, vaikka,

niinkuin minä kuulin, kuningas oli lähettänyt sanoja ja käskyjä, että

meidän piti eteenpäin mennä, maksakoon mitä tahansa.

Minä olin Katteini Långström'in komppaniaan asetetuksi tullut, ja

tulimme me ulos-lähetetyiksi tekemään tietä vapaaksi Steene'n ja

Skognäs'in varustuksiin asti. Tulimme me niin sisälle vuoriin.

Häiritsivät meitä norjalaiset talonpojat yhtämittaa suurella

miehuudella, ja toimme me itsemme monta kertaa läpitse, mutta olivat he

lopuksi meidän niin yhteen vuoren solaan piirittäneet, josta meiden

kulkeman piti, että meidän Katteinimme ja koko hänen komppaniansa

kaatui niin että ainoasti minä ja yksi toinen hengissä, vaikka vähän

runneltuina, pois pääsimme kenraalille tätä surullista tapausta

ilmoittamaan.

Mutta täällä kohtasi meitä vielä surullisempia tietoja. Tosin olin minä

katteini Långström'iä urheana soturina surrut, mutta nyt sain tietoja

kuulla, jotka saivat miehen kaikkea muuta unhottamaan. Kuningas oli

ammuttu ja piti meidän tyhjin toimin takaisin palajaman.

Sittenkuin etuväet olivat lähteneet liikkeelle, rupesimme me matkaan.

Kaikenlaisista hankaluuksista huolimatta, olimme me jotenkin eheinä

Ty-laaksoon tulleet. Nyt oli meillä seitsemän penikulman matka

tunturien ylitse, ennenkuin ensimmäiseen kylään Ruotsin puolella päästä

taisimme. Se oli joulupäivän aamulla, kuin me alvoimme tämän

kauhistavaisen retken, sittenkuin me ensin olimme aamurukouksemme

tehneet, joka monelle viimeinen oli. Alussa oli ilma tosin kylmää mutta

kuitenkin joksikin selvää. Me nousimme korkeuteen lumituntureita myöten

ja avarasta ympärillämme näkyi ainoasti lunta ja jäätä. Ei ihmisen

asuntoa, ei edes yksinäistä puuta näkynyt. Ainoasti kaukana, mustana ja

autiona kohisi meri, ja sen päällä taivas yhtä mustana ja kolkkona

näkyi. Mutta nyt nousi musta pilviseinä korkeammalle, kiitäen lensivät

lumihöyteet ympärillämme, ja ennen pitkää pauhasi myrsky, niinkuin

ukkonen ympärillämme, tuoden mukanansa lumipyryn, joka jokaisen

lähimmäistä naapuriansakaan näkemästä esti. Minä en tiedä mitä meidän

oppaistamme tulla mahtoi, kukin pyrki niin paljon kuin hän taisi, eikä

miehiltä melkein yhtään ääntä kuulunut, vaan olivat kaikki vaiti ja

ponnistivat eteen-päin. Joka väsyi, hän auttamattomasti lumeen ja

pakkaseen kadotetuksi tuli. Viimein tuli yö, kauhistuksen vielä

suuremmaksi tehden. Mutta aamulla hiljeni rajuilma, ja ne, jotka eivät

edellisen päivän vaikeuksista menehtyneet, koittivat huutojen kautta

toisiansa löytää. Pakkanen oli äärettömän kova, ja niin pitkälle kuin

silmä tuntureilla ja niiden jyrkänneillä eroitta taisi, ei ainoatakaan

puuta näkynyt; mutta vielä oli muutamilla aseensa jäljellä, myöskin

muutama reki löytyi, joka ei niin lumen sisässä ollut, ettei sitä nähdä

olisi taitanut, ja jonka ajaja joko oli kuollut, taikka, sittenkuin

hevonen ei enään jaksanut, oli koittanut jalkaisin edespäin tulla.

Kiväärien tukeista ja näistä reistä tehtiin valkeita, missä niitä

palamaan saada taidettiin, rotkoissa taikka kinoksien takana. Vähäisen

lämmintä sillä tavalla saimme, mutta enemmän kuitenkin kuin ei mitään.

Meidän täytyi taasen liikkeelle lähteä, vihdoin saimme alaspäin

astumaan ruveta. Ainoasti muutama sata meitä jäljellä oli, kuin

huomasimme että yhdelle joelle olimme tulleet; mutta missä me olimme,

taikka minnekä meidän menemän piti, sitä ei helppoa tietää ollut.

Nyt rupesivat muutamat väittämään, että ylöspäin virtaa kuljimme ja

niin muodoin ainoasti vuoriin yhä enemmän jouduimme. Otin minä äkkiä

miekkani, joka sivullani vielä oli ja alvoin sillä hakkaamaan jäätä, ja

auttoi minua kaksi muuta miestä sanaakaan sanomatta. Saimme sitten pian

nähdä kuta kohden vesi juoksi, ja tulimme niin vihdoinkin ihmisiin

taasen. Mutta monet tuhannet meidän urhoistamme makaavat kuolleina

vuorilla. Minulle ei ollut pahempaa tapahtunut, kuin että kädet ja

jalat valkoisiksi paleltuivat, kuin myös kasvot, jotka myöskin, Jumalan

kiitos, nyt varsin terveet jälleen ovat.

Kun me ensimmäiseen taloon tulimme, tahdoin minä, joka olin varsin

voipunut ja pyörryksissä, oitis sisälle lämpöiseen rientää; mutta otti

sitten vanha sotamies, joka koko marssin ajan minun vieressäni ollut

oli, äkkiä minuun kiinni ja sanoi: "ei, Luutnantti, ei askeltakaan.

Saappaat pois, ja sitten pian tänne kinokseen." Minä suutuin ja tahdoin

hänen pois työntää, sillä minä olin niin tyrmistynyt, etten minä

tietänyt mitä minä tein; mutta hän, joka oli oikein aika mies, ei ollut

siitä tietävänään, ja sanaakaan sanomatta pani hän minun pitkäkseni

hangelle, joka erinomaisen mukavasti kävi, sillä minulla ei yhtään

voimaa enään jäljellä ollut, vaan pyörryin samassa. Ja sitten oli hän

minun saappaani riisunut ja jalkani lumella hautonut ja hieronut, ja

heräsin minä kerran siitä kuin jalkani ja käteni kovasti kirvelivät,

mutta pian jälleen hyvästi nukuin. Ja kuin minä monen tunnin unen

perästä heräsin, löysin minä itseni tuvassa ja olin jotenkin terve.

Pahemmin yhden nuoren upseerin oli, jonka minä tielläni

kuolemaisillansa tapasin, kuin minä joulupäivänä ajellen tulin. Minä en

silloin vielä ollut niin paljoa kurjuutta nähnyt, ja niin monen

kuolevan, vaan nousin minä reestäni ja nostin hänen siihen, ja ajoin

minä häntä sitten, vuoroon sen saman sotamiehen kanssa, sillä tavalla,

että me talutimme hevoista ja autoimme sen kuin taisimme. Monta kertaa

oli hevonen jo väsymyksestä kaatunut, ja lopuksi täytyi meidän

kuitenkin kavaljeerin joelle jättää, yhden korkean ranta-äyrään

suojaan. Mutta meidän pyyntömme päälle, oitis kuin taloon ehtineet

olimme, oli yksi talonväestä häntä noutamaan mennyt, ja oli hän sitten

myös täällä, mutta edeskinpäin tainnoksissa. Sittenkuin me kauvan hänen

kanssansa niin menetellä koetimme kuin paraiten taisimme, rupesi hän

vähän tointumaan, vaikka hän houruili ja oli kuumeessa; mutta nyt olen

minä kuullut väeltä, joka sieltä myöhemmin tullut on, että hän jo

parantunut on ja on talosta lähtenyt.

Täällä me olemme nyt, se pieni jäännös Suomen sotaväestä, muutamassa

kylässä. Mitä meistä edespäin tulee, en minä tietää taida. Mutta olen

minä kaikissa vaaroissa ja vaivoissa, Jumalan rukoilemisen jälkeen,

aina minun Margareettaani mielessäni pitänyt, ja jos kuningas olisi

elää saanut niin kyllä kaikki hyvin käynyt olisi. Kerran kumminkin

rauha on tuleva, että minä jälleen Suomeen saan tulla; mutta jos siihen

rupee aika kovin pitkäksi tulemaan, niin en minä taida vastaan seisoa,

vaan tulen minä sitten ylitse sinne, että minä nähdä saan sinun, minun

sydämeni rakastetun, vaikka vieläkin pahemmin kävisi.

Yksi meidän miehistämme, niistä jotka ovat eronsa saaneet, koska he

tunturien ylitse-menon kautta sotapalvelukseen kelvottomiksi tulleet

ovat, ja jolla ei täällä mitään ole, josta hän elää taitaisi, ja joka

ilman sitä haluaa kotiin päästä, aikoo koettaa pohjan-lahden ympäri

vaeltaa; ja koska hyvin näkyy että hän raajarikkoinen on, vaikka ei

luodeilta ja miekoilta huonoksi tehty, niin luulen minä että hän pääsee

edes, niin hyvin kuin hän jaksaa. Hänen tiensä käy läheltä Piijalan

ohitse, ja on hän luvannut Pekalle tämän kirjeen jättää. Elli on kyllä

niin kekseliäs, että hän tämän kirjeen taitaa sinun käsiisi laittaa.

Kirjeen päälle en minä päällekirjoitusta kirjoita, en myöskään nimeä

alle, ja jos minä toisen kerran kirjoittaa saan, niin en minä tästä

kirjeestä mitään puhu, ettei sinua mikään haitta kohdata mahtaisi, jos

se vääriin käsiin tulla mahtaisi.

Pahoin minä viihdyn täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa jossa ei

mitään tekemistä ole; mutta tässä joutilaisuudessa minä aina koko

päivät sinua ajattelen. Jos minä edes taitaisin saada tervehdyksen

sinulta, mutta sitä ei ajatellakaan tarvitse, enkä minä mitään tiedä

tulevaisuudeksi ajatella ja ylös-panna, mutta toivon vaan parasta.

Elä hyvin, sinä minun sydämeni rakastettu, mahtakoon Jumala sinulle

kaikkea iloa ja onnea siunata ja ennen kaikkia mahtakoon hän meille sen

onnellisuuden suoda että me pian yhteen-tulla saisimme, ettemme enään

erillämme elää mahtaisi, niinkuin kaksi, joilla ei toisillensa mitäkään

rakkautta ole.

Sinua hamaan kuolemaan asti

rakastavainen puolisosi."

Melkein hengetönnä tuskallisesta säälistä oli Margareetta lukenut tämän

kirjeen. Mutta -- hänen täytyi toipua, hän ei uskaltanut viipyä liian

kauvan, ja hänen täytyi taasen näyttäytyä levollisella katsannolla.

Tuntuipa kuin se valta, jota hän koki saada ulkonaisen olonsa ylitse,

olisi vaikuttanut häneen hyvää sisällisessäkin suhteessa. Ilo siitä,

että Mauno, terveenä ja raittiina, vaaroista pelastuneena, oli taitanut

kirjoittaa hänelle, rupesi nyt voittamaan sitä levottomuutta, jota hän

tunsi kirjettä lukeissaan, ja hän palasi kotiin levon ja toivon tunne

rinnassansa.

Muutamaa päivää myöhemmin, kun Maiju neitsy neitien huoneessa

Margareetan johdolla silitti Katariina rouvan päähineitten rimssuja,

varoi hän tilaisuutta, kun ei Sesilia ollut huoneessa ja otti niin

murheellisen katsannon, että Margareetta kysyi jos hän oli sairas.

"Ei, en minä sairas ole, mutta semmoiset uutiset, joita nyt kuullaan,

saattaa kyllä ihmisen murheelliseksi."

Margareetta vähän hämmästyi, kuin hän oli tottunut useinkin kuulemaan

surusanomia; mutta samassa muistaen Maijun tapaa tekeytyä mahtavaksi,

rauhoittui hän ja kysyi ainoaasi: "no, mitä nyt sitten kuuluu?"

Maiju neitsy rupesi taasen puhumaan: "niin, eilen, kun olin kirkossa,

tapasin kirkonmäellä nimismies Flinkin, ja hän oli niin kohtelias, että

hän tarjosi minulle pieniä rinkeliä ja vohvelia. Ja sitten jäin minä

sinne hetkeksi istumaan ja puhelin Örnvikin mamsellien kanssa, ja olipa

huomattavaa, että vaikka he ovat hienoa herrasväkeä muka olevanansa,

niin oli Flink paljoa kohteliaampi minulle kuin heille. Mutta mitä piti

kertomanikaan? Niin, nimismies Flink oli tavannut vanhan sotamiehen,

joka hiljan oli Ruotsista tullut, ja hän oli kertonut, kuinka kaikki

sotaväki oli paleltunut kuoliaaksi, ja sitten nimitti hän monta

tuttuakin ja niissä oli sitten tuo Luutnantti Malm, joka on ollut

näilläkin seuduilla."

Margareetta huomasi että Maijun silmät seurasivat häntä. Hän teki

sentähden sangen levollisesti muutamia kysymyksiä, mutta sanoi samalla,

että tämä puhe tavallisuuden mukaan olisi liioitettua, ehkä osa siitä

saattoi olla totta, ja todellisuus surullista kyllä.

Maijulla olisi kyllä ollut halua vieläkin puhella tästä, mutta hän ei

tajunnut, kuinka hänen uudestaan piti alkaman puhetta. Sentähden, kuin

hän pian oli työnsä lopettanut, nousi hän ylös ja vei päähineet

Katariina rouvan huoneesen, jossa hän huolellisesti järjesti ne erääsen

kaappiin, miettien miten hänen sopisi emäntänsä kanssa ruveta puhumaan.

Tosin oli hän jo monta vuotta ollut suosittu palvelija, joka

toimensakin puolesta oli lähemmässä suhteessa emäntänsä kanssa, kuin

muut palvelijat, ja oli sekä sen puolesta, että myös ruotsalaisen

syntynsä tähden aina pitänyt itsensä muita palkollisia parempana, mutta

oikein likeiseksi kamari-neitsyeeksi, salaneuvokseksi taikka uskotuksi

ei hänen milloinkaan onnistunut ylpeälle rouvallensa päästä, vaikka hän

talon väkeä koki luulotella, että asia oli niin.

Hyvä arvaamis-kyky ja hyvät korvat olivat auttaneet häntä jotenkin

saada tietää Margareetan salaisuuden, vaikkei hän sitä kuitenkaan

täydelleen tuntenut, ja nyt halusi hän erinomaisesti saada Katariina

rouvalle kertoa niitä huomioita, jotka hän oli tehnyt, osaksi sillä

tavalla päästäksensä lähempään tuttavallisuuteen rouvansa kanssa,

osaksi myös tehdäksensä itseänsä vähän mahtavaksi. Mutta kuinka piti

hänen tuoman sanottavaansa esiin, ettei hänen rohkeutensa näyttäisi

liian suurelta?

Katariina rouva istui erään pulpetin edessä, jonka loivaava kansi oli

avattu, järjestäen ja tarkastaen useita papereita. Nyt antoi hän

Maijulle muutaman tyhjän kotelon, vietäväksi roskapaperien säiliöön, ja

iloisena käyttäen tilaisuutta kysyi Maiju nöyrästi, jos hänen armonsa

oli saanut kirjettä Ruotsista.

"En," vastasi Katariina rouva huoaten, "ei sitä iloa meille niin usein

suoda."

"Minä luulin vaan niin," jatkoi Maiju, ikäänkuin syyksi kysymykseensä,

"kun näin teidän armonne lukevan kirjettä, ja kun huomasin Margareetta

neiden tietävän uutisia Ruotsista."

"Margareetanko?" kysyi Katariina rouva kiivaammin, kuin hän ehkä olisi

tahtonut.

"Niin, minä kuulin kirkolla puhuttavan, että eräs sotamies oli sieltä

tullut, ja hänen sanottiin sanoneen, että armeija, joka oli Norjasta

tullut, oli varsin hävitetty, ja että moni tuttu täältäkin päin oli

kaatunut, Katteini Ström ja moni muu, ja jotakin puhuttiin Luutnantti

Malmistakin. Minä luulin hänenkin kuolleeksi, ja puhuin niin neidelle,

mutta ei niin taitanut ollakaan, sillä hän oli, kuulemma, yksi niistä,

jotka paraiten pääsivät vaarasta. Minä luulin herrasväen saaneen

kirjeen ja kuulleen siitä ennen, koska ei se neiteen sen enempää

koskenut."

Mutta jos Maiju hämmästyttämisellä luuli voittavansa rouvansa

salaisuuden, niin hän pettyi. Katariina rouvaa ei käynyt helposti

hämmästyttää. Ei hänen katseensa nytkään osoittanut mitään tutkivalle

kamari-neitseelle, ja ajatuksiinsa vaipuneena jäi hän äänetönnä

istumaan pulpetin eteen. Kun ei hän enempää Maijulle puhunut, ei sillä

ollut muuta tekemistä kuin vetäytyä takaisin.

Mutta eivätpä hänen sanansa olleet tykkönään Katariina rouvaan

vaikuttamatta. Huhusta armeijan häviöstä ei hän ollut paljon

millänsäkään, huhujahan kulki niin monia ristiin rastiin. Mutta Maijun

viittauksen Margareetasta hän selvästi huomasi oikeaksi. Saattoiko olla

mahdollista, että Margareetta niin tykkönään oli eroittanut ajatuksensa

Maunosta, ettei edes huhu hänen kuolemastansa hänessä herättäisi

mitäkään mielen liikutusta, taikka oliko Maiju oikeassa, kuin hän luuli

hänen kirjeen taikka aikaisemmin saamien tietojen mukaan tietävän hänen

kertomuksensa vääräksi. Katariina rouva ei milläkään muotoa tahtonut

näyttää Margareetalle, että hän piti tottelemattomuutta kovalle

käskyllensä edes mahdollisena, mutta vielä vähemmin tahtoi hän käyttää

Maijun vakoilevia silmiä, saadaksensa tietoa asian oikeasta laadusta.

Semmoista ei ollut ajatteleminenkaan. Hän päätti sentähden jättää

ajalle ja omalle vaarillisuudellensa näiden epäillyksien poistamisen.

Mutta Maiju neitsy oli toista mieltä. Osaksi oli hän itse äärettömän

utelias, osaksi toivoi hän salaa, keksimällänsä tämän asian perää,

pääsevänsä parempaan tuttavuuteen rouvansa kanssa. Hän rupesi sentähden

niin paljon kuin mahdollista vakoilemaan kaikkia Margareetan toimia.

Usein tapahtui että hän joutavilla tekosyillä etsi häntä kävelyillänsä,

taikka jossakin lehtimajassa puistossa, ja vähitellen rupesivat nämät

seikat Margareettaa vaivaamaan, kun hän huomasi, että häntä vakoiltiin.

Kun tämä ajatus hänessä kerran oli herännyt, rupesi hän tuntemaan, että

Katariina rouvakin omituisella tavalla piti hänestä vaaria.

Margareettaa loukkasi suuresti se ajatus, että hänen äitinsä käytti

palkollista häntä urkkimaan. Tosin hänen omatuntonsa moitti häntä

siitä, ettei hän todellakaan ansainnut luottamusta, kuin hän

salaisuudessa oli ottanut vastaan puolisonsa kirjeen, mutta nyt tuntui

hänestä siltä kuin olisi hän tuntenut paljon suurempaa halua puhdistaa

itsensä. Hän tiesi itse, että jos Katariina rouva olisi häneltä

kysynyt, ei hän olisi kieltänyt kirjeen saamista. Mutta tämä

vakoileminen, jonka hän tunsi ja huomasi saamatta siitä kuitenkaan

oikeata tolkkua, kiusasi ja katkeroitti häntä, ja hänen käytöksensä,

joka tähän saakka, tottelemattomuutensa tiedosta, oli ollut nöyrää

ja alituisen anteeksi-pyynnön kaltaista, muuttui nyt, hänen

tyytymättömyytensä tähden, pakolliseksi ja kylmäksi, niin että äidin

ja tyttären väli tuli yhä töykeämmäksi.

Ei Margareetta näitä uusiakaan huoliansa tahtonut Sesilialle ilmaista,

sillä ei hän tahtonut hänen sieluunsa kylvää tyytymättömyyden siementä

äitiänsä kohtaan. Mutta Sesilia itse, hento ja tunnokas heikommallekin

liikutukselle ja kosketukselle, tunsi pian levottomuuden tunteen, jota

hän ei taitanut selittää. Hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut,

mutta hän ei tietänyt mitä se oli; ja kahta hellemmästi ja

suloisemmasti keijuen äitinsä ja sisarensa ympärillä, koki hän poistaa

sitä kylmyyttä, jota hän tunsi ympärillänsä.

Kaikesta pahasta ei mikään ole niin vaikeata, kuin puolinainen,

epämääräinen, se paha, jota ei oikein tiedä kuinka siihen pitäisi

tarttua, saadaksensa sitä kiinni. Ei myöskään löydy mitään, joka niin

kuolettaisi perheen hyvän olon, kuin epämääräinen tyytymättömyys,

toistensa huomaaminen, kursasteleminen, jossa jokainen koettaa välttää

loukata toista, juuri sentähden ettei ole tuota sydämen lämpeyttä ja

hyväntahtoisuutta, joka vaikuttaa, ettei milloinkaan muistetakaan

loukkaamista peljätä.

Niin oli nyt Katariina rouvan ja hänen vanhemman tyttärensä välillä

vähitellen syntynyt kursastelevainen, kohtelias ja kylmä suhta, tosin

määräkkään olon sijaan, joka ennen heidän välillänsä oli ollut, mutta

se oli ollut määräkäs sentähden, ett'ei kumpikaan tahtonut sisällistä

sydämellisyyttänsä ja lempeyttänsä osoittaa. Nyt taasen oli suhta

kylmää sentähden, että tahdottiin sisällistä tyytymättömyyttä salata.

Tuskin ulkopuolinen tarkastaja kuitenkaan olisi mitään eroitusta

huomannut.

Oli sunnuntai ilta Elokuussa v. 1721. Hieno tuulen viuhka ainoasti

karehti uhkean Nevan pintaa, jolla kiiti loistava rivi veneitä, niin

kutsuttuja bojia, joissa Pietarin ylpeät ylimykset, toiset neljän,

useat kahdenkintoista soutajan soutamina, ottivat osaa Nevan laivaston

liikkeisin. Ensimmäisenä rivissä loisti amiraalin pursi, jonka maston

huipusta päällys-lippu uhkeasti liehui. Äänekäs soitto kaikui useasta

lähinnä seuraavasta purresta, ja Nevan vasenpuolisen rannan

rakennuksista tervehtivät laivastoa monen monet laukaukset pienistä

kanuunista ja nikhakoista. Yksi pursi kiiti, kuuden miehen soutamana,

milloin edellä milloin muitten keskellä, eikä näyttänyt ottavan osaa

toisten liikkeisin, vaan ainoasti tarkasti seuraavan niitä, ja milloin

moittien yhtä taikaa kiittäen toista, kiitävän pitkin kaikkien tointa

tarkastamassa. Tämä keveä, avoin alus kuljetti itse keisari Pietaria,

vaikka hänen ylhäiset ylimyksensä, joita keisarillinen tahto esti

vaunuilla kulkemasta hovissa, kuitenkin saivat käyttää katetuita

pursia.

Harvat aavistivat, että kaikkiavallitseva ruhtinas tarvitsi suuren

osan lannistumattoman tahtonsa voimaa, voittaaksensa oman

vastenmielisyytensä vettä kohtaan, kun hän, vaatien alammaisiltansa,

että heidän piti tutustuman meren kanssa, itse niin paljon vesillä

oleskeli.

Nyt ehti laivasto vastapäätä linnoitusta, päällyslippu laskettiin alas,

eri soittokunnat puhalsivat muutamia metelikkäitä toitotuksia, ja koko

loistava rivi hajosi ja soutivat kukin, toisistansa huolimatta,

kotiinpäin.

Rantojen viereen kokoontuneet väkijoukot, jotka tähän saakka

innokkaasti ja tarkasti olivat katselleet loistavaa näytelmää,

hajosivat, ja nopeilla airon-vedoilla kiiti Keisarin pursi Fontankaan,

keisarilliseen huvilinnaan. Mutta samassa kuin Keisari nopein askelin

riensi linnalle huomasi hän tomuttuneen ratsastajan, joka hyppäsi

hevosensa seljästä ja vilkkaasti virkkoi muutaman sanan tallirengeille,

jotka seisoivat nopeasta ratsastamisesta menehtymäisillänsä olevan

hevosen ympärillä. Pietarin terävä katse oli jo ennenkin huomannut

hänen etäällä ratsastavan, nähtävästi huolimatta loistavasta

näytelmästä Nevalla, ainoasti ponnistaen hevosen viimeisiä voimia

pyrkivän eteenpäin. Itsekin näytti tullut niin ponnistauneelta,

että hän melkein horjui, kun hän kääntyi, tallirengin neuvosta,

rientääksensä rantaan, kun Keisari samassa puhutteli häntä ja sanoi:

"mistä sinä tulet, ja mitä sinulla on sanomista?"

"Tärkeitä valta-kirjeitä, Teidän Majesteetinne, ja suullisiakin

ilmoituksia Galitsin ruhtinaalta, jos Teidän Majesteetinne sallii minun

tuoda niitä esille parin minuutin perästä, joita tarvitsisin

järjestääkseni tätä turmeltunutta pukuani."

"Joutavia, mies on aina paraasti puettuna virkapuvussansa, ja tämä on

nyt sinun. Ratsastamisestasi päättäen, näyttää asian olevan kiire.

Seuraa minua."

Äsken saapunut oli Juho Bruce. Hän seurasi Keisaria, vaikka hänen oli

vaikea päästä portaita ylös niin nopeasti kuin hän. Hurja ratsastus yöt

päivät oli hänen niin heikontanut, että häntä pyörrytti, mutta

ajatellessaan sen puheen tärkeyttä, joka nyt oli alkamassa lannisti hän

sielunsa koko voimalla sen heikkouden, joka oli hänen ruumistansa

valtaamaisillansa, ja seisoi, kun Keisari sisälle tultuansa kääntyi

häneen päin, lujana ja vakaana.

Keisari istui erään, paperilla ja piirustuksilla peitetyn pöydän

viereen ja silmäili pikaisesti Juhon tuomia paperia. Hänen katseensa

synkistyi, ja äkkiä kääntyen Juhoon päin kysyi hän vihaisella äänellä:

"no teillä on suullisiakin tietoja, antakaa kuullani."

Peljästymättä tästä katseesta, joka niin usein ennusti kuolemaa ja

kauhistusta sille, johon se koski kertoi Juho nyt lyhyin mutta lujin

sanoin Suomen tilaa, jos nyt taasen käsillä olevat rauhan keskustelut

päättyisivät niillä ehdoilla, joihin nyt vähitellen kummallakin puolen

näyttiin suostuvan, ja kuinka tärkeätä hävitetylle Suomelle olisi, että

papereissa ehdoitetut muutokset tehtäisiin.

"Ja antaakseni etuja viholliselta jo valloitetulle maalle, mutta joka

nyt menee hänelle takaisin, pitäisi minun suostuman niiden etujen

jättämiseen, joita minä rauhanteossa olen päättänyt vaatia?" puhkesi

Pietari sanomaan. "Ehkä olisin taitanut suostua yhteen ja toiseen jos

Kaarlo veli olisi elänyt, mutta Ruotsin nykyinen kurjuus inhoittaa

minua. Heillä ei ole ollut sydäntä uskoutua minulle -- he tahtoivat

keskustella -- he ovat saaneet asian käymään mieltänsä myöten -- --

minun ministerini ovat älykkäitä, ne tuntevat kullan voiman." --

Pietari vaikeni taasen hetkiseksi, ikäänkuin hän hiljaa itseksensä

olisi jatkanut näitä katkonaisia lauseita, jotka näyttivät sanotuiksi

melkein tietämättä. Yht-äkkiä kääntyi hän taasen Juhoon päin. "Sinä

olet ollut rohkea, mutta koska sinua sanotaan kelpomieheksi ja tunnet

nämät asiat, niin en minä sinulle mitään pahaa tahdo."

"Teidän Majesteetinne," sanoi Juho rukoilevalla ja kysyvällä äänellä.

"Mitä Suomi minulle on?" keskeytti Pietari, "pitäköön Ruotsi sen

eduista huolta."

"Pitääkö tämän, melkein viimeisen veripisaransa vuotaneen maan, näin

kurjana, silvottuna, niin, melkein kuolemaisillansa, joutuman takaisin

entisiin oloihinsa, saamatta tuolta mahtavalta jäähyväisiksi edes

jotakin, joka auttaisi sitä parantamaan niitä haavoja..."

"Joita hän on lyönyt, aivoit sanoa. Sano vaan, Juho Petrovits! Sinä

olet rohkea, mutta minä pidän sinusta. Sinä näyt tietävän, että suurien

aikeiden täyttämiseksi kaikki pienet arvelut pitää poistettaman; niin,

ei ainoasti omaa henkeä, miljoonienkaan henkiä ei silloin saa säästää."

Taasen äkkinäisellä liikkeellä kääntyi hän pöytään päin, kirjoitti

muutaman sanan eräälle paperille, sulki sen sinetillä ja antoi Juholle

sanoen: "kas tässä, ota tämä, ja jos sinä ehdit sen antaa Kreivi

Osterman'ille, ennenkuin rauhan-sopimus on allekirjoitettu, niin luulen

minä, että osa sinun toiveistasi täytetään; mutta jos kaikki jo on

valmiina, nimet kirjojen alla, niin ei saa lisää koukuitella. Jää

hyvästi, Juho Petrovits!"

Kolme päivää myöhemmin kirjoitettiin Uudenkaupungin rauhansopimuksen

alle. Kun nimet olivat kirjoitetut, nousivat kummankin valtakunnan

valtuutetut, Kreivit Liljenstedt ja Osterman, ylös ja ojensivat

toisillensa kätensä. Samassa silmänräpäyksessä ilmoitettiin Paroni Juho

Brucen tuloa, joka toi kirjeitä Keisarilta. Ovi avattiin ja nuori mies

lähestyi horjuvin ja heikoin askelin Kreivi Osterman'ia ja antoi

hänelle Keisarin kirjeen. Samassa töytäsi veri-virta hänen huuliltansa

ja hän horjui, mutta samassa tukesi häntä Kreivi Liljenstedt, jonka

kasvoille levisi heikko puna, kun hän tunsi nuoren tuttunsa

rauhankokouksesta Ahvenanmaalla. Äkkiä hänen sielussansa tänä hetkenä

heräsi ajatus, kuinka tämä nuori, innokas mies, vertaisi häntä nuorena

ja "_Suomen kunnian_" kirjoittajana, itseensä, sellaisena kuin hän nyt,

nousneena valtion korkeimpiin arvoihin, kirjoitti sen paperin alle,

joka paloitti saman Suomen. Jotakin tämän kaltaista lienee yhä

liikkunut hänen mielessänsä, sillä surullisen katkeruuden mikä kuvautui

hänen hienosti muodostuneen suunsa ympärille, hänen laskiessaan

taintuneen eräälle sohvalle ja jättäessään hänen parille herralle

seurastansa hoidettavaksi. Taasen lähestyi Kreivi Osterman, joka tämän

tapahtuessa oli lukenut Keisarin kirjeen ja nyt ojensi sitä hänelle,

vaivalla valtio-viisaalla näöllänsä salaten vahingon-iloansa, vieläpä

ivaansa, kuin hän virkkoi: "teille, herra Kreivi en epäile ilmoittaa

tätä keisarini kirjeen sisältöä, vaikka varmaankin mielipahalla

huomaatte, että viivytys tällä kertaa olisi ollut teille edullisempi.

Teiltä en pelkää mitäkään varomattomuutta tämän kirjeen suhteen, eikä

tästä nyt enään mitään varsinasta vahinkoa taidakaan tulla, sittenkuin

määrä-aika nyt jo on mennyt ohitse."

Peloittava puna hohti Liljenstedt'in kasvoilla hänen lukiessansa;

suonenvedon-tapaisesti eteni kätensä nyrkkiin ja mursi kirjeen, mutta

ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, jotka samassa silmän räpäyksessä

muuttuivat lumivalkoisiksi. Äkkiä kääntyi hän pois, Kreivi Osterman'in

riemuitsevalta katseelta salataksensa liikutusta, jolle hän ei

tahtonut, "että hän tulisi todistajaksi," sekä laittoi yhtä ja toista

Juhon mukaavuudeksi ja käski, että Ruhtinas Galitsin'ille piti

laitettaman tieto hänen takaisin tulostansa ja sairastumisestansa.

Turussa ei ollut lääkäriä, eikä apteekkia, mutta ruhtinaan oma lääkäri

hoiti Juhoa erinomaisella huolella. Itse vietti ruhtinas usein aikaansa

hänen vuoteensa vieressä, ja kuulteli huolella lääkärin toivottomia

vastauksia hänen parantumisestansa.

Hiljaisella ilolla tunsi Juho, ettei hänen enään tarvinnut peljätä

täytyvänsä jättää rakkaan syntymämaansa eikä myöskään että häntä siellä

enään halveksittaisiin ja sieltä karkoitettaisiin nyt muuttuneiden

suhteitten tähden. "Saanhan minä kuitenkin kuolla syntymämaani edestä,"

kirjoitti hän Sesilialle; "jos ei kuolemani, enempää kuin elämänikään,

ole sille miksikään hyödyksi. Valkeneekohan milloinkaan se päivä,

jolloin Suomen lapsilla on syntymämaa, vapaa, oma maa, jonka edestä

taitavat elää ja taitavat kuolla? Unet, unet, milloinka te tosiksi

muututte?"

10.

"Rauha, rauha" kuului koko maassa, ja "rauha" kaikui yli meren

toiseltakin puolelta. Uudestaan heränneillä toivoilla valmistivat

palusmatkaa kotomaahan pakolaiset, jotka vielä olivat jäljellä niistä

laumoista, jotka olivat lähteneet talosta ja kodosta pelastuaksensa

vihollisten hävityksestä ja jotka olivat etsineet itsellensä uuden

kodon meren toisella puolella, sittenkuin heidän omansa oli hävitetty,

ja jotka suurimmaksi osaksi, kerjäten talosta taloon, olivat

kuljettaneet kurjuuttansa ja kertomuksia kärsimisistä ja turmioista

kodissansa. Mutta useimmat harhailevista pakolaisista olivat löytäneet

haudan ja muutamat, etenkin virkamiehistä kodinkin Ruotsissa. Monet,

jotka pitkän poissa-olonsa tähden olivat kadottaneet kaikki vanhat

ystävänsä kotomaassa, jäivätkin nyt niiden uusien luo, joita olivat

ehtineet itsellensä hankkia.

Useimmat kuitenkin, vaikka hädän ja kurjuuden alaisina, riensivät

kotio, niinkuin "luvattuun maahan," ja kuvittelivat mielessänsä kaikkia

kärsimisiänsä loppuneiksi ja kaikkia vanhoja oloja entisellensä, kuin

vaan pääsisivät rakkaasen kotoonsa. Huonoihin aluksiin tunki väkeä täpö

täyteen. Heitä kohtasivat syysmyrskyt, ja suuri osa niistä, jotka

vihdoinkin pääsivät kaivattuun kotomaahan, tulivat sinne kurjina

haaksirikkoisina, ja löysivät entiset asuntonsa hävitettyinä.

Kaupunkilaiset näkivät raunioisissa kaupungeissa, ainoastaan ani-harvat

entisistä asukkaista, jotka viimeisinä vähän levollisempina vuosina

olivat koettaneet ruveta jotakin liikettä ja tointa harjoittamaan,

maalaiset eivät enään löytäneet talojansa. Pellot olivat muuttuneet

erämaiksi, ja tuvista oli tuskin jäljellä palaneita kiviläjiäkään,

jotka osoittivat missä tulisijat ennen olivat olleet. Jossa ei hävitys

ollut niin suuri, oli toisia talollisia asettunut, ja he pitivät

paikoistansa niin kiinni, ettei heitä ollut helppo karkoittaa siitä.

Mutta toisenkinlaisia matkustavia tuli Ruotsista Suomeen. Kymmenen ja

viidentoistakin vuoden seisattumisen perästä olivat maan kaikki

julkiset virastot, yliopistosta ruveten pienimpään oikeustoon saakka,

lakkautetut. Kaikkea piti järjestettämän, kaikkea luotaman, ja hallitus

lähetti uskottuja miehiänsä, tekemään ensimmäisiä, tärkeimpiä toimia.

Niiden joukossa myös oli Kaarle Lejonankar. Kun hän oli innokas

hattu-puoluelainen, oli hän sentähden lähetetty Suomeen, koska

toivottiin tästä muodottomasta, melkeinpä elottomasta avaruudesta,

saatavan kelvollista maata sille siemenelle, jota tahdottiin kylvää,

että saataisiin maasta puolueen tahdon mukainen elo.

Hatanpäällä rakennettiin kiivaasti uutta huoneusta vanhalle

perustukselle. Suurella ihmeellä ja mielihyvällä näkivät työmiehet

eräänä päivänä vanhan puutarhurin tulevan kävellen tietä pitkin. Yhtä

kankeana ja yhtä tanakkaana muodoltansa kuin ennenkin, näytti hän

siltä, kuin ei aika ensinkään saisi häntä valtaansa. Tervehtien ja

kysellen kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärillensä, mutta ukko teki

kysymyksistä äkkinäisen lopun sanoen ainoasti: "no, ne sakramenskatun

pirut veivät minun Venäjälle, ja tässä olen nyt, mitä siinä on

töllöteltävää." Sitten suori ukko suoraa päätä puutarhaan, jossa hän

pian rupesi järjestämään ja sovittamaan, vähä väliltä pudistaen

päätänsä epäjärjestykselle, jota hän siellä oli näkevinänsä. Eikä hän

varsin väärässä ollutkaan, kuin hän piti itseänsä kaivattuna

puutarhassa, sillä väen-puutteen tähden jäivät usein tärkeämmätkin työt

tekemättä, saatikka sitten ne, jotka tarkoittivat ainoasti kaunistusta.

Ei aikaakaan niin ukko oli mielityössänsä kiinni. Suorina, niinkuin

muurit, olivat pensas-aidat pian kunnossa penkereitten ympärillä,

portit ja tornit tekivät puiston viheriöitseväksi linnoitukseksi, ja

aukeille paikoille niiden välissä, huomattiin ukon luovin käsin

muodostavan kaikenlaisia kuvioita, joiden merkityksiä ei kukaan

tajunnut, ja joista ei ukko mitään selvitystä antanut.

Neljä uhkeata kuusta, jotka kasvoivat uuden rakennuksen edessä, sai

myöskin tuntea ukon saksia. Sesilia, joka aina oli paremmin kuin muut

saanut ukkoa taipumaan, koki saada häntä jättämään niitä rauhaan, mutta

ylevämmän tiedon katseella arveli ukko, että kaikki oli hänen ja hänen

tulevan puolisonsa kunniaksi; hänen piti vaan vähän hillitsemän

levottomuuttansa.

Jotenkin umpeen kasvaneet käytävät pitkin Pyhäjärven kaunista rantaa

raivattiin, vanhat turve-istuimet korjattiin, uusia tehtiin puuryhmien

väliin. Yöt päivät oli ukko työssä ja näytti tuskin joutavan antaa

pistävää sanaa, kuin joku kertoi hänelle jotakin sotajoukosta, joka oli

pitäjän lävitse marssinut taikka jostakin muusta, joka toi hänen

mieleensä itäisiä tuttujansa.

Nyt oli tullut kirje, joka edeltäpäin kertoi Kaarle Lejonankar'in tuloa

seuraavana päivänä. Katariina rouva kiitti Jumalaa, "että vihdoinkin se

päivä oli tullut, kuin ei vihollisen voima ja valta enään estänyt

jälleen näkemästä sydämelle rakkaita henkilöitä, ja kuin rauha nyt

salli hänen saada hartaimman toivonsa täytetyksi, sen nimittäin, että

hän sai sanoa Kaarle Lejonankar'ia pojaksensa."

Margareetta itki salaa kohtaloansa, joka esti hänen vastaan ottamasta,

puolisoansa nyt, kun niin monta muuta seikkaa järjestettiin, ja

Sesilia, niin, hän ei tietänyt itsekään mitä hän ajatteli. Hänen

sydämensä sykki nopeammin ajatellessansa, että hän nyt sai kiinnittyä

häneen, joka niin kauvan oli ollut hänen ajatuksiensa pää-määrä, jonka

muisto oli ollut se peruste, josta kaikki hänen tunteensa ja tekonsa

olivat lähteneet, ja kuitenkin oli hän hänelle niin vieras.

Margareetalle ei hän taitanut oikein ilmoittaa iloansa eikä pelkoansa.

Hän tunsi, että hänen ilonsa tuntuisi Margareetalle kipeältä, ja kuinka

suuresti hän häntä rakastikin, ei hän kuitenkaan rohjennut näyttää

hänelle, että hänen rinnassansa asui muuta kuin riemua.

Illalla, kun molemmat sisaret jo olivat vetäytyneet pieneen huoneesensa,

ja Sesilian juuri ojentaessaan kättänsä sydämelliseksi hyvän yön

toivotukseksi Margareetalle, piti laskeman päänsä pään-alaiselle,

huudahti hän kimakasti ja heittäyi vavisten Margareetan syliin. Iso

hämmähäkki asteli hänen valkeata pään-alastansa pitkin. Margareetta,

joka oli seurannut hänen katseensa suuntaa, huomasi heti tuon

kutsumattoman vieraan, ja huolimatta omasta vastenmielisyydestänsä

hämmähäkkiä kohtaan, tarttui hän äkkiä siihen, juoksi heittämään sen

ulos, ja tuli iloisena ja ystävällisenä takaisin Sesilian luo.

"Sesilia," sanoi hän puoleksi nuhdellen, "vieläkin niin lapsekas! Etkö

nähnyt kuinka helposti sitä surua kävi lieventää. Älköön sinua

milloinkaan kohdatko tätä vaikeampi."

Sesilia kätkeyi itkein Margareetan syliin sanoessaan: "Margareetta,

tänä iltana, miksi sen juuri tänä iltana piti tuleman? Mitä se ennustaa

minulle? Tunnetko kuinka hiljaa se sykkii, se on tuskaa, tuntuu

samalta, kuin silloin kun hämmähäkki sen unessa kutoi verkkoansa. Ah,

enkä minä kuitenkaan nyt tahtoisi kuolla! Ja kuitenkin löytyy kuoloakin

kauheampaa. Margareetta, hän ei ole nähnyt minua pitkään aikaan, kuka

tietää, kun hän nyt tulee, jos enään minua lempiikään. Hän, kaikesta

niin rikas, ja minä, niin yksinkertainen, niin köyhä, metsän kukkainen

kasvanut sodan ja hautojen keskellä."

"Entäs sinä, Sesilia, oletko sinä varma siitä, että se kuva, jota

muistosi on säilyttänyt, on sama Kaarle, jonka sinä huomenna saat

nähdä?"

"Huh, Margareetta, älä puhu niin, sehän kuitenkin olisi kaikista pahin.

Minkälainen hän onkin, niin täytyy minun häntä rakastaa taikka kuolla;

eihän sitten taida elää, kun sydän on laannut elämästä."

Nyt tuli kamaripiika, terveisillä rouvaltansa, kysymään miksi Sesilia

neiti äsken oli huudahtanut, jos hän oli peljästynyt taikka loukannut

itseänsä? Sittenkuin hän oli vienyt rouvalle vastauksen, tuli hän

taasen sanomaan, että Katariina rouva toivoi neidin oitis menevän

levolle, eikä enempää huolia tästä joutavasta seikasta. Sesilia

kiiruhti siis käskyä noudattamaan, ensin kuitenkin tarkkaan

tutkittuansa pään-aluksen ja kaikki makuu-vaatteet.

Katariina rouva olisi tosin halunnut jonkinlaisella juhlallisuudella

ottaa tulevaista vävyänsä vastaan, mutta hän älysi että hänen

kokeensa siinä suhteessa olisi enemmän näyttänyt naurettavalta kuin

juhlalliselta, hänen pienissä arvottomissa huoneissansa. Odotetulle

vieraalle oli eräs huone laitettu kuntoon, seinät olivat taidokkaasti

tehdyllä pärepalmikolla peitetyt ja akkunalautojen väliin pani Sesilia

nyt lehtiä ja kukkaisia, joita syksy oli säästänyt, niin että kaikki

näytti iloiselta ja ystävälliseltä.

Ilta tuli, kynttilät paloivat korkeissa jaloissansa, kun jonkun

kuultiin ajavan pihalle. Sesilian sydän sykki melkein kuultavasti, ja

heloittava puna levisi hänen kasvoillensa. Samassa avattiin ovet ja

huoneesen astui solakkavartaloinen, kaunis, nuori mies, ylhäisien

vapaalla käytöksellä. Vilkkaasti, mutta hienolla maltilla riensi hän

Katariina rouvaa tervehtämään. Sitten kääntyi vieras heti Sesilian

puoleen ja syleili häntä, sanoen: "ja nyt, kaunis morsiameni saan

vihdoinkin nähdä ja tervehtiä sinua." Hänen äänensä soi puhtaasti ja

kauniisti, tuolla tukholmilaisen puheen soinnulla, jota me pidämme niin

miellyttävänä.

Ilta kului pian. Katariina rouvan sydän tykki äidillisestä ylpeydestä

ja riemusta tulevaisesta vävystänsä. Ei hän kuitenkaan sallinut, että

tavallista lepo-aikaa kauemmin valvottiin, joka ehkä muuten

poikkeuksena näin rakkaan ja harvinaisen vieraan tähden olisi saanut

tapahtua: mutta hän kuuli Kaarlen olevan väsyneen matkastansa, jota

tämä kuitenkin kohteliaalla hymyllä ilmoitti erehdykseksi.

Seuraavana aamupäivänä ehdoitettiin kävely. Suurimmalla mielihyvällä

seurasi Kaarle kaikkia Sesilian liikkeitä. Hän näytti yhtä-mittaa

hänessä keksivän uusia suloisuuksia. Sesilia oli vielä niin nuori kun

hän viimeksi hänen näki, että hänessä vasta myöhemmin oli kehittynyt

tuo hempeä hentoisuus, joka ehkä olisi näyttänyt liiankin hennolta,

liian kasteiselta, ellei sitä olisi peittänyt leikillinen iloisuus.

Sesilia uskalsi vielä tuskin katsoakaan sulhoansa, mutta tuntui siltä,

kuin hän ylpeästi olisi tahtonut sanoa tutuille puille, järville ja

koko seudulle: "katsokaa, katsokaa, semmoinen hän on, niin herttainen

ja niin jalo!" Ja taasen hän vapisi, hän ei tietänyt miksi, mutta hänen

nöyryytensä kuiskasi hänelle, että tuo oli sentähden kuin hän oli niin

vähäarvoinen hänen rinnallansa.

Kaarle oli kyllä huomannut mitä hän oli nuoreen morsiameensa

vaikuttanut, ja vaikka ei hänelle ollut outoa, että häntä etsittiin ja

ihailtiin, mielistytti se kuitenkin häntä. Sitä suurempaa mielihyvää

osoittivat sentähden hänen silmänsä, kun hän katseli häntä, ja sitä

sydämellisemmästi ja luottavammasti puheli Sesilia, jota tehdessä

useinkin maailman oppineen miehen huulille tuli hieno hymy, semmoinen,

jolla kuullaan miellyttävän lapsen sievää papatusta, ja lapsellisia

tuumia.

Sesilia mainitsi Juhon nimen, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän

liitti: "ah, Kaarle, vahinko, ettet saanut häntä tuntea. Hänestä sinä

oikein olisit pitänyt."

"Hm," vastasi Kaarle, "vähän ihmetellen olen kuullut, että tulevaisen

anoppini perheessä on oleskellut mitä tuttavimpana ystävänä mies, joka

oli Venäjän palveluksessa. Mutta vielä enemmän minua ihmetyttää että

pikku Sesiliaseni puhuu hänestä noin lämpeästi."

Sesilia puolusti nyt innokkaasti poismennyttä ystäväänsä, siksi kunnes

Kaarle hymyillen keskeytti häntä sanoen: "kaunis morsiameni puhuu

erinomaisen lämpeällä innolla tästä nuoresta miehestä."

"Miksi en sitä tekisi? Hän oli meille veljenä nyt jo loppuneina

aikoina; ja minusta tuntui usein, kuin sinä olisit hänen kauttansa

minulle puhunut. Kun en itse taitanut ajatuksiani selittää, ja hän ne

puheillansa kirkkaasti valaisi, taikka kun hän opetti minua näkemään

elämän totuuden ja ihanuuden, silloin ajattelin usein, että oli ihan

kuin sinä olisit hänen minulle lähettänyt."

Nämät sanat ja kirkas viaton katse, jolla Sesilia ne virkkoi, sai

taasen Kaarlen huulille tuon pikaisen hymyn, ja hän sanoi: "mutta eikö

hempeä morsiameni huomaa, että minulla olisi taitanut olla syytä

mustasukkaisuuteen?"

"Sinä puhut kummallisesti, Kaarle. Enkö minä ollut sinun kauvan ennen

kuin tiesin Juhon maailmassa olevankaan ja eikö hän ollut mitä hän

minulle oli, juuri sentähden että hän sielussansa oli sinun kaltaisesi,

semmoinen kuin minä muistin sinun jo poikana olleen? Sama palava

jalouden ja totuuden into, sama rakkaus syntymämaahan, jonka edestä

veri ja henki ja vieläkin kalliimmat edut ilolla uhrattaisiin. Mutta

nyt olit _sinä_ poissa, me olimme täällä pelkkiä naisia, ja me

tarvitsimme isää taikka veljeä. Sitten vasta, kun minä hänen opin

tuntemaan, tuntui kuin olisi sinun kuvasi sydämessäni selventynyt."

Kaarle aikoi vastata, mutta samassa tuli poika juosten täyttä nelistä,

että oli mahdotonta olla häntä huomaamatta, etenkin kun hän tulla

räiskytti keskellä muutamia vesilätäköitä, joita oli kokoontunut

keskelle tietä, reunojen ollessa kuivat. Kun hän huomasi häntä vastaan

tulevan herrasväen, hiljensi hän vauhtinsa ja seisoi katsellen heitä

pitkästi tukkansa alta, molemmin käsin nostaen ylös valkoisia

palttina-housujansa, joiden yläpuoli oli lumen kaltaista, mutta joiden

alapuolella oli märkä, santainen reunus.

Margareetta oli tahallansa vähitellen jäänyt Kaarlesta ja Sesiliasta,

hän tiesi että Kaarlen täälläolo nytkin jäisi lyhyeksi, ja harvoiksi ne

hetket, joilla kihlatut saivat rauhassa puhella: hän tahtoi sentähden

nyt antaa heille tilaisuutta siihen. Kun poika tuli häntä vastaan

hymyili hän häpeillään ja kynsi korvallistansa, toisella jalallansa

raappaisten santaa, jonka tempun piti kumarrusta merkitsevän. Sitten

kääntyi hän katsomaan Kaarlea ja Sesiliaa, jotka jatkoivat matkaansa

eteenpäin taaksensa katsomatta, ja sitten otti hän, tärkeän näköisenä,

kirjeen taskustansa ja antoi sen Margareetalle, joka jo oli tuntenut ja

tervehtinyt häntä.

Äkkiä punastuen ja ilosta vavisten otti Margareetta kirjeen; mutta

ajatellen, että tuon rakkaan sanoman tuoja tarvitsisi palkkiota, sanoi

hän: "tule kartanolle lepäämään, Pekkaseni, olethan sinä väsyksissä.

Mutta ethän kotoa saakka ole juossut tänne tätä tuomaan."

Pekka kurkisti tukkansa alta oikealle ja vasemmalle, ennenkuin hän

vastasi; mutta rohkeni kuitenkin vihdoin sanoa: "en, minä pääsin

enemmän kuin puoli matkaa isän rattailla, joka meni Myllymäkeen. Äiti

käski minun rientää takaisin, niin pääsen hevosella takaisin taas, kun

isä palajaa tyhjillä kärryillä, jos vaan ensin sain tavata neidin

yksin."

Pieni sanansaattaja ei milläkään muotoa suostunut tulemaan taloon, ja

Margareetan kysyttyä kuinka isä, äiti ja sisaret jaksoivat, joihin

poika sievästi ja nyt jo ujoilematta vastasi, otti Margareetta

taskustansa pienen valkoisen rahan, jonka hän antoi pojalle, joka

onnellisena rikkaudestansa täyttä karkua lähti rientämään takaisin

maantietä pitkin, huolimatta siitä kuinka hän lensi vieraan herrasväen

ohitse, jotka jo olivat ehtineet melkoisen matkan päähän.

Kun Margareetta näin oli jäänyt yksin avasi hän kirjeen ja silmäili,

astuessaan tietä pitkin, muutamia riviä siellä täällä, mutta pisti sen

pian taas taskuunsa ja rupesi astumaan vilkkaammin, saavuttaaksensa

toiset ja samalla muistuttaaksensa heitä kääntymään takaisin, että

ehtisivät kotiin päivällis-tunniksi. Pian sen jälkeen kuin he olivat

tulleet kotiin sai Margareetta tilaisuuden lukea kirjeensä, toisen

kahden vuoden kuluessa!

"Margareetta, minun sydämeni valittu ja elämäni vaimo!

Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä: Kertomus ison vihan ajoilta · 第 8 / 9 题

Juho katsoi äkkiä ylös: "Sesilia, ja kuka tämä ainoa oli?"