Onko sinun rakkautesi vielä luja ja oletko vielä sydämessäsi minun

omani? Niin, en minä milloinkaan, edes minun sisimmäisessä sielussani

sinua petollisuudesta epäillä taitanut ole, sillä luottamus sinuun on

se valo ollut, joka minun tässä pimeydessä valaissut, ja tässä

murheellisessa erossa lohduttanut on. Tuhannet kerrat olen minä itseni

äkkiä valmistanut, itseäni taasen Suomeen laittaakseni, sinun ihanaa

katsantoasi nähdä saadakseni, mutta on aina silloin mieleeni sinun

varoituksesi tullut ja sinun sanasi kuinka suureksi sinun surusi

tulisi, jos minä sinun tähtesi kuhunkaan onnettomuuteen tulla

mahtaisin, ja olen minä sitten jälleen jäädä päättänyt, vaikka

Jumala sen tietää millisellä sydämellä. Ainoa lohdutus on sinua

ajatella ollut, ja koettaa parempaan tilaan päästä, että minä itseni

sinun sukulaisillesi ilmoittaa taitaisin. Mutta kaikki on minulle

vastoin-käynyt. On nyt kuitenkin taasen parempaa toivoa. Kuuluu

Suomessa uutta sotaväkeä ylös-pantavan, ja on minulle katteinin virka

luvattu. Se paisti on totisesti laiha tarjottavaksi, mutta parempaa

ei taida isoon aikaan tulla, ja olen minä nähnyt, että sinä

huonommallakin iloinen ja tyytyväinen olla olet taitanut. Ajattelen

minä sentähden: jossa rakkaus asuu, laihakin ruoka kelpaa. Tahtoisin

kuitenkin sinulle parempaa tarjota taitaa, kuitenkin on nyt, Jumalan

kiitos, se kallis rauha, ja minä taidan sinua näkemään tulla, ja

halajaa minun sydämeni niin, ett'en minä pelkästä halusta minun

toimiani oikein tehdä taida. Jos sinä, minun sydämeni valo ja elo, edes

muutaman rivin sinun kädestäsi minulle tulla taitaisit antaa, tulisi

minun haluni vähän hiljennetyksi. Tosin tiedän minä sinusta että sinä

elät, mutta paljoa muuta en minä sinusta ole tiedokseni saanut.

Peljäten jotakin harmia sinulle tulevan, en minä tätäkään kirjettä

uskalla sinulle suoraan laittaa, vaan saa Elli sen jälleenkin

toimittaa. Mahtakoon se sinun terveenä tavata.

Hyvin tiedän minä, että minulla sinun sukusi kanssa kova kamppaus

edes-seisoo, mutta pahempia kuin kasakat ja kalmukit eivät he olla

mahda, ja olen minä enemmän kuin yhden kerran, kaikesta

vastustelemisesta huolimatta, lopuksi kuitenkin Jumalan armosta

voittanut. En minä kuitenkaan enään sama hurjapää ole, kuin ennen,

joka, paitsi Jumalasta, ei mistäkään huolinut, sillä tulin minä niin

kuin toiseksi ihmiseksi siitä ajasta, kuin minä sen suuren

edesvastauksen ja onnen sain, että sinua, minun sydämeni rakastettu,

suojella ja puolustaa. Kuitenkin minä sen nähdä tahdon, jota minun

vaimoni minulta kieltää, ja vastoin minun tahtoani minulta estää

tahtoisi, jos se vielä kuningas taikka ruhtinas olla mahtaisi, ja pitää

minun sinun, Jumalan avulla suorasti, ilman vilppiä ja kavaluutta

voittaman, toivoen, että Jumala minulle tässä asiassa voiton antaa

mahtaa, ilman että sinun siitä mitään kärsiä tarvitsee."

Loppuosa kirjettä sisälsi lähempiä selityksiä hänen

ylenemistoiveistansa ja arveluja tulevaisuudestansa, kertomuksia

kaikenlaisista tapauksista kuluneella vuodella, ja lupauksen parin

kuukauden päästä tulla Suomeen.

Päivän viipyi Kaarle vielä ja lähti sitten luvaten tulla takaisin

jouluksi. Sesilialle oli ero nyt vaikeampaa, kuin hän oli luullutkaan,

hän, joka aina ennenkin oli elänyt eroitettuna ajatuksiensa esineestä;

mutta nyt oli, kuin hän nyt vasta olisi tuntenut tarpeen tuntea

lemmittyänsä ja omistaa hänet. Hän ei nyt enään tyytynyt sydämensä

pelkkään uni-kuvaan.

Mutta joulu lähestyi ja sen kanssa jälleen näkemisen toivo.

Margareettakin luki viikkoja ja päiviä. Hän toivoi Maunonkin joulun

aikana tulevan, ja että hänenkin kohtalonsa silloin määrättäisiin.

Häntä vaivasi tämä epätietoisuuden tila, jossa hän eli, ja se

vaiti-olevaisuus, jota hänen äitiänsä kohtaan piti osoittaman. Jotakin

nyt kuitenkin päätettäisiin, hän saisi ainakin käyttäidä rehellisesti

ja suorasti, kuinka sitten asia kehittyisikin. Alituinen salattu

levottomuus, jota joskus vähän uuvuttivat kirkkaammat toiveet, joskus

taasen eri muotoisena kalvoi hänen sydäntänsä, mutta jota aina piti

salattaman, oli vähitellen häntä sortanut. Hänen kasvonsa olivat

vaalistuneet, eivätkä hänen askeleensa enään olleet niin keveitä kuin

ennen. Usein istui hän uneksien, pää käden nojassa ja katseli ulos

akkunasta, ikäänkuin hän sangen tarkasti olisi katsellut mitä siellä

tapahtui, ja kuitenkaan ei hän semmoisina hetkinä tietänyt, jos ulkona

oli kesä kauneudessansa, vai josko hän katseli talven yksitoikkoista

lumi-pukua. Mutta sittenkuin hän oli saanut puolisonsa kirjeen ja

sieltä ammentanut jälleennäkemisen toivon ja toivon, että se

kiusallinen tila loppuisi, jossa hän oli elänyt, tuli hänen mielensä

taasen keveämmäksi, ja toiminnon halu ja reipas mielentila alkoi

karkoittaa sitä uupumusta, joka oli hänen vallannut.

11.

Oli joulu-aatto, iltapäivällä, kello ei vielä ollut neljä, mutta pimeys

peitti jo seudun. Pieni lumisadekin puolestansa esti ulkona olevan

näkemästä eteensä, mutta lumen valkeus valaisi kuitenkin vähän muuten

syvää pimeyttä.

Eräässä talonpoikaistalossa Hämeessä oli nuori mies äsken tullut

tupaan. Hänen ryhdistänsä saattoi nähdä, että hän oli soturi. Hän oli

juuri pudistanut lumen vaatteistansa ja avannut pienen matka-lippaan,

kun toinen matkustaja ajoi pihaan ja sitten tuli tupaan. Viimeksi

tullut heitti hartioiltansa takkukarvaiset turkkinsa, itseksensä

mumisten: "kas tämäpä pyry-ilma!"

Ensin-tullut meni, kuultuansa toisen puheen, pari askelta lähemmäksi;

ja sittenkuin hän hetkisen oli toista katsellut, sanoi hän: "niin

todellakin, te olette varmaankin pelastajani Norjan tuntureilla,

Katteini Malm? Ettekö tunne minua, joka ilman teitä nyt tuskin olisin

matkalla kotiin?"

"Ah te, nuori herra! Onpa hupaista nähdä teitä niin terveenä ja

raittiina nyt. Ja todellakin, ilmakin tänä iltana muistuttaa

tunturi-pyryä."

"Ei auta minkälainen ilma on, kun vihdoinkin on toivoa monen vuoden

perästä saada nähdä omaisiansa, ja lisäksi vielä jouluaattona."

"Hm," sanoi Mauno, "tosin minäkin aivon tinkiä itselleni hevoista

täältä, mutta kun ei keskievaria ole, käy matka vitkalleen. Kuitenkin

yritän minäkin eteenpäin, vaikk'ei minulla jouluaatoksi ole niin

iloisia toiveita, kuin teillä. Rakastettuni luo, jota en kolmeen

vuoteen ole nähnyt, saattaisin kyllä ehtiä, mutta minä en kuitenkaan

saa häntä nähdä, vaan minä aion erääsen taloon, jossa tapaan ihmisiä,

joista minä pidän, vaikk'en ole missäkään heimolaisuudessa heidän

kanssansa."

"No, mutta nytpä pistää päähäni verraton ehdoitus," sanoi nuori mies

kaataessaan matkalippaastansa otetusta pullosta viiniä lasin Maunolle

ja itsellensä. "Minun kotooni on tästä vaan kolme penikulmaa. Tehkää

minulle ilo, että tulette minun kanssani ja vietätte joulun meillä.

Minä en ole tahtonut omaisilleni ilmoittaa, kuinka pahasti minun olisi

käynyt, jos ette te olisi minua pelastanut, minä en tahtonut peloittaa

heitä, vielä ollessani poissa. Ajatelkaas mikä ilo nyt minulle ja

heille kun samassa, kun kerron teidän uljasta tekoanne, pelastaa minun

henkeäni, vaikka omannekin helposti olisitte taitanut siinä menettää,

kun samalla saan heille esittää sen miehen, jota saamme kiittää siitä

että vielä saamme nähdä toisemme! Kas sepä hyvä, ett'en ole tahtonut

saada hevoista, ja että niin myöhäiseen tulin tänne, muuten en olisi

saanut teitä tavata. Eikö niin, myönnyttehän rukoukseeni, tulettehan?"

Mauno hymyili nuoren miehen innokkaalle puheelle ja sanoi: "enhän minä

edes tiedä kuka ystävällinen kutsujani onkaan, teidän pitää olla hyvä

ja sanoa minulle nimenne, koska tekin tiedätte minun nimeni."

"Vai niin, te ette edes tiedä kuka minä olen? Erinomaisen vähän te

todellakin olette utelias, sittenkuin henkenne vaaralla pelastitte

minut! Jos mahdollista oli myös, että harvat pelastuneista minun

tunsivat. Tuskin minun tarvitsee sanoakaan, että ensimmäinen

kysymykseni, sittenkuin taisin kysyä, ja kuultuani, että te olitte

lähtenyt pois, koski teidän nimeänne. Teidän äänenne oli kuitenkin,

selvempinä hetkinäni, niin varmasti juurtunut mieleeni, että minä heti

sen tunsin, ja teidän muotonne oli minulle niin tarkasti kerrottu,

ett'en minä peljännyt erehtyväni, jos saisin teidät nähdä. Mutta nyt,

koska ette tiedä minun nimeäni, niin enpä sitä sanokaan. Kas, siitäpä

hauskaa tulee. Teidän pitää tuleman mukaani, älkää kieltäkökään.

Sanottehan, ettei morsiamenne odotakaan teitä. Minä rosvoan teidät

pimeässä ja vien teidän omaisieni luo. Paras kestitys on olla

tervetullut, ja minä tiedän siksi tulevan."

Mauno antoi hymyillen suostumuksensa seurata nuorta miestä. Iloinen

seikkailu sai harvoin hänestä hitaan osanottajan. Matkustajat istuivat

nyt molemmin samaan rekeen, tavarat muutettiin toiseen, ja kuljettiin,

mentiin iloisesti puhellen tietä pitkin eteenpäin, tarvitsematta enään

tehdä poikkeusta, sillä hevoset olivat tilatut viemään matkailijoita

perille saakka.

Matka joutui ilman mitään seikkailusta, vaikka vähän vitkaankin syvässä

lumessa. Nyt ajettiin reki erääsen taloon, josta lumisateenkin lävitse

näkyi tulta.

"Tämä on minun kotoni," sanoi Malmin matkakumppani hänelle. "Tämänkin

ovat venäläiset hävittäneet ja polttaneet. Täällä nousemme ylös, josta

kynttilät loistavat. Kas niin, turkit pian pois, ja sitten sisälle.

Tule, tule, nyt sinun pitää tuleman oitis minun kanssani. Ei, ei, ei

kursastelemista vaatetuksen puolesta, olethan siisti ja hyvä,

sittenkuin sudesta konttasit. Tule nyt, minä odotan levottomasti heidän

tapaamistansa."

Ovi avattiin ja heijastava valo tuli heitä vastaan monista

joulu-kynttilöistä. Katariina rouva, joka istui sisimpänä huoneessa,

nousi ylös ja astui askelen nuorta miestä vastaan, joka rientäen häntä

vastaan sulki hänet syliinsä. Sesiliakin syleili samassa ilosta

huudahtaen odotettua, rakasta vierasta. Margareetta vaan, joka oli,

nähnyt oven vieressä seisovan Maunon, seisoi liikkumattomana

paikallansa, vavisten ja voimatta ottaa askeltakaan, taikka sanaakaan

virkata. Äkkiä irtaantui nuori Yrjö omaisiensa syleilystä sanoen:

"katsokaa, äitini, iloissani en saa laimin-lyödä tehdä teitä tutuksi

sen rakkaan vieraan kanssa, jonka minä olen tuonut mukanani, se on

henkeni jalomielinen pelastaja, Katteini Mauno Malm, jonka oikeutta

ystävyyteemme ja kiitollisuuteemme minä selitän, niinpiankuin olen

ehtinyt tervehtiä Margareettaa. Kas, vieraassa paikassa olisin tuskin

sinua tuntenut." Samassa kuin hänen piti tervehtivän sisartansa,

huomasi hän riehuvan mielen-kiihotuksen, jota koko hänen muotonsa

osoitti. Hän sulki hänen sydämellisesti syliinsä sanoen: "Margareetta,

olethan kovin liikutettu, toinnu, sisareni!"

Yrjö ei ollut iloisessa innossansa huomannut syvää vaaleutta, joka oli

levinnyt Katariina rouvan kasvoille, kun hän mainitsi Malm'in nimeä.

Hänen arvaamaton tulonsa teki Katariina rouvaan ensin vastenmielisen

vaikutuksen. Kuitenkin, sittenkuin hän hetkisen oli saanut rauhoittua,

huomasi hän, että hänen pitäisi sanoa jotakin, mutta vasten

tavallisuutta, hänen henkilönsä määrääväisyyteen katsoen, ei hän

parainkaan tahdoin löytänyt sopivaa alkusanaa.

Hänen mielestänsä oli tämä käynti verratonta rohkeutta, sittenkin jos

tuo uskalias olisi tullut luopumaan kaikista vaatimuksista Margareetan

suhteen. Mutta täydellisenä julkeutena piti hän sitä, jos hän vielä

tahtoi mitään vaatimuksia tehdä.

Mauno ensin tointui hämmästyksestään. "Armollinen rouva," sanoi hän,

"en minä näin olisi tunkeunut teidän huoneesenne, ja vielä lisäksi näin

pyhänä iltana, mutta puolustus-syyksi täytyy minun ilmoittaa, etten

minä tietänyt minne se minua vei, jonka nyt vasta huomaan olevan nuoren

herra Yrjö Boijen. Mutta koska minä nyt kerran olen tullut, ehkä tosin

vähemmin sopivalla tavalla, en taida jäädä, mutta en myöskään lähteä,

ennenkuin olen ilmoittanut sen asian, jota kuitenkin muutaman päivän

perästä olisin tullut tänne ajamaan. Minä olen nimittäin tullut tälle

seudulle, Margareettani sukulaisilta anomaan heidän suostumustansa,

viedä kotiini häntä, joka jo monta vuotta Herran siunauksen kautta, on

ollut minun puolisoni."

Katariina rouvan kasvoilla muuttui syvin kalveus heloittavimmaksi

punaksi kun hän vastasi: "mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulen tätä

puhetta mieheltä, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt älytä, ett'ei

ensinkään sovi pitää lukua tämmöisestä laittomasta seremoniasta, jonka

nuori tyttö salli tapahtua, sittenkuin peljästys ja hämmästys niin oli

hänen mieltänsä häirinnyt niin, ettei hän tietänyt mitä hän teki;

että, sanon minä, semmoinen seremonia vanhempain ja sukulaisten

suostumuksetta, on niin laiton, ett'ei se sitoisi halvintakaan, vielä

sitten neiti Boijea, henkilöön, jolle hänen arvonsakaan puolesta ei

sovi vaimoksi mennä. Ainoasti tämän seremonian täysi laittomuus ja

vähäpätöisyys on vaikuttanut, että sen kumoamista on pidetty

tarpeettomana, vielä enemmän kun ei tiedetä, jos se ollenkaan on

tapahtunutkaan, kun pappi, jonka sanotaan sen toimittaneen, on kuollut,

eikä, sen mukaan kuin minä tiedän, mitään asiapaperia löydy, joka sen

todistaisi. Kaikissa tapauksissa saatte olla varma siitä, että, jos

tämän näin ilmoitetun vihkimisen nojassa mitään vaatimuksia teette,

taikka niinpiankuin joku vieras saa tiedon teidän väitöksestänne että

semmoinen on tapahtunut, niin se myös laillisesti kumotaan. Niin

tehdään myöskin, jos minun tyttäreni luulee omantuntonsa sitä vaativan,

ennenkuin hän rupee sen miehen vaimoksi, jonka minä hänelle määrään."

Katariina rouva vaikeni, vaikka hän mielellänsä olisi muistuttanut

Maunoa lähtemään. Mutta hänen poikansa oli tuonut hänen vieraaksi, eikä

hän tahtonut vieras-varaisuuden pyhyyttä loukata. Hän toivoi kuitenkin,

että hän nyt jo itse huomaisi viipymisen sopimattomaksi.

Mauno loi Katariina rouvaan vihaisen katseen, mutta sanoi äkkiä: "minä

huomaan, ett'ei nyt ole jatkamisesta. Nyt on pyhä ilta. Jahka minä olen

saanut kotini kuntoon, on minulla kunnia vielä kerran kirjallisesti

pyytää vaimoani, sitten tullakseni noutamaan häntä. Vielä minä rukoilen

nöyrästi, niinkuin rukoilevan sopii; minä pyydän paljon, pyytäessäni

tätä helmeä; en kuitenkaan syntyarvon tähden, sillä todellakaan ei

hänen ylhäisyytensä ole minulle mistäkään arvosta."

Sitten kääntyen Margareettaan, otti hän hänen äkkiä syliinsä, suuteli

häntä ja sanoi: "elä onnellisena, vaimoni! Sinun sydämeesi minä

paraiten luotan, että tästä asiasta hyvällä sovitaan." Sitten pani hän

Margareetan Katariina rouvan syliin, joka oli rientänyt heidän tykönsä,

kumarsi läsnä-oleville, meni nopeilla askeleilla istumaan portaitten

edellä vielä olevaan rekeen ja oli silmänräpäyksessä kadonnut

lumipyryyn.

Yrjö Boije seisoi vielä hetken pihalla, jonne hän oli saattanut Maunoa,

koettaen saada häntä jäämään; sitten palasi hän hnoneisin, meni

Katariina rouvan eteen ja sanoi: "äitini, ette ota poikaanne

ystävällisesti vastaan monen vuoden eron perästä, kun te ajatte

talostanne sen miehen, joka on tehnyt mahdolliseksi teille saada tätä

poikaanne takaisin. Jos ei hän, saattaen omaa henkeänsä mitä suurimpaan

vaaraan, olisi pelastanut minua semmoisena aikana, kun jokainen vaan

ajatteli itseänsä, niin minun luuni nyt olisivat Norjan tuntureilla

valjentumassa, niinkuin monen muunkin. Ja Margareetankin on hän

pelastanut kuolemaakin kauheammista vaaroista, ja kauvan ikäänkuin

kaupitellut henkeänsä hänen pelastukseksensa. Mitä tahansa

ajattelettekin hänen vaatimuksistansa, kohteliaisuutta ja

hyväntahtoisuutta olisi hänen kuitenkin pitänyt saada meidän

perheessämme nauttia."

Katariina rouvan katse synkistyi, ja ylpeällä ylevyydellä vastasi hän:

"eipä pojan sopisi tuommoista puhetta äitiänsä kohtaan käyttää, mutta

vielä vähemmin sopii Yrjö Boijen pitää tuommoisen nimettömän,

halpasukuisen miehen puolta. Minä vastaan teoistani; laita niin, että

sinä taidat vastata omistasi."

Kaarle, josta tämä kohtaus oli varsin käsittämätöntä, astui nyt myöskin

esille saamaan jonkinlaista selvitystä tästä kummallisesta asiasta.

Katariina rouva kertoi muutamilla sanoilla Kaarlelle, mitä hänen

tarvitsi tietää, ja liitti sitten: "Kaarle, tulevainen rakas

vävykultani, sinä jolta ei sotaelämän raa'at tavat ja monenlaiset

seurat ole hävittäneet oikeuden ja jalouden tunnetta, niinkuin minä

valitettavasti huomaan olevan poikani Yrjön laidan, sano, mitä sinä

arvelet että minun tulee tehdä tässä asiassa? Ei sentähden, että minä

hetkeäkään olisin kahden vaiheella taikka neuvon puutteessa, mutta

sentähden että tämä taitamaton nuorukainen oppisi, kuinka jalosukuisen

nuorukaisen tulee ajatella."

"Luonnollisesti minulla tässä taitaa olla vaan yksi ajatus," sanoi

Kaarle kiivaasti. "Moukkia kärsittäköön, olkoot he meidän aseneinamme,

olkoon heillä leipänsä. Kohdeltakoon heitä, jos niin tahdotaan,

ystävällisestikin; mutta jos he tahtovat meidän joukkoomme tunkeutua,

jos he tahtovat tehdä itseänsä meidän vertaisiksemme, jos uhalla

tahtovat pyrkiä ylös meihin, silloin saakoot kokea toista. En minä ole

Sesilia Boijen puolisokseni valinnut saadakseni tuommoista langokseni.

Enpä usealle jalosukuisellekaan antaisi semmoisia vaatimuksia anteeksi,

ja tämä junkkari ei ensinkään tarvitse sääliväisyyttä."

Sesilian sydäntä särki, kun Kaarle sanoi nämät sanat äänellä ja

katseella, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Väkisin johtui unensa hänen

mieleensä. Samassa nousi Margareetta ylös eräästä huoneen loukosta,

jossa hän oli istunut nojaantuneena erästä tuolin selkäpieltä vasten.

Nyt oikaisi hän melkein ylpeästi vartaloansa, sanoen: "Jumala itse on

laittanut niin, että minä olen hänen vihitty vaimonsa, eikä kukaan

ihminen, olkoonpa kuka tahansa, voi eroittaa minun sydäntäni hänestä.

Jos Herra Jumala on antanut minun syntyä säädyssä, joka maailman

silmissä nostaa minun häntä korkeammalle, niin on sama Jumala

vihkimisessä pannut minun olemaan hänelle nöyrä ja kuuliainen, ja

noudatan minä sitä käskyä kuolemaani saakka; ja siinä minua siunatkoon

ja varjelkoon taivaan Herra suuresta armostansa tästälähin, niinkuin

tähänkin asti; minä en mitään voi." Sitten meni hän huoneesta omaan

kamariinsa, jossa hän yksinäisyydessä, melkein yhtämittaa rukoillen,

vietti illan kenenkään kutsumatta häntä toisten luo.

Kun Margareetta oli mennyt pois, sanoi Katariina rouva: "nyt on pyhä

joulu-aaton ilta, me olemme sen unohtamaisillamme omien, pienien

asioittemme tähden, ja, poikani, minä olen vielä tuskin tervehtinytkään

sinua tervetulleeksi kotia. Olkoon tänne-tulosi siunattu ja onnellinen!

Minä olen käskenyt talonväen kokoontua etu-huoneesen, että saavat sinua

tervehtiä. Minä kuulen liikettä sieltä, käskyäni on siis noudatettu.

Tule, poikani." Samassa avattiin ovi, ja molemmat astuivat odottavan

väen luo, jolle Katariina rouva juhlallisesti esitteli poikansa,

väkevän joulu-oluen kiertäessä väen seassa. Jykeämmät työrengit

raappivat permantoa jaloillansa, piiat seisoivat hämillänsä,

eivätkä kehdanneet edes yrittääkään tervehtiä; ja pari sievempää

"sisä-neitsyttä" niiasivat leveästi. Ei kukaan sanonut sanaakaan,

paitsi puutarhuri, joka astui esiin ja tirkisti nuorta herraa rohkeasti

silmiin, virkkaessaan: "niin, tosin olette sama Yrjö herra, kuin

ennenkin, mutta parempi olisi ollut, jos olisitte pysynyt kotona rypsiä

nuijaamassa ja estämässä heitä taloa polttamasta. No, no, tervetuloa

kotiin! Hyvä herra te aina olette ollut, ja isävainajanne näköinen

niinkuin lantti, Jumala teitä siunatkoon!"

Yrjö kiitti ukkoa ja tervehti kaikkia ystävällisesti. "Ja nyt," sanoi

Katariina rouva, "on teille laitettu kestitystä tuvassa. Huvitelkaa nyt

itseänne vielä pari tuntia leikeillä ja hauskuuksilla ja valmistakaat

sitten itsenne Jumalan huoneessa viettämään joulupäivän aamusaarnaa."

Ovi avattiin ja joukko riensi ulos, miehet raskailla, tömisevillä

askeleilla, ja naiset pistäen sivun edellä ovesta, kaikin iloissansa

siitä, että pääsivät koko juhlallisuudesta.

Katariina rouva ei sallinut pyhinä ensinkään puhuttavan jouluaaton

tapauksesta. Mutta heti niiden loputtua, kutsui hän Kaarlen ja Yrjön

huoneesensa erityiseen keskusteluun, sulki oven ja puhui heille

seuraavasti: "sinulle, tulevainen vävyni, ei minun tarvitse sitä sanoa,

ja sinustakin, poikani Yrjö, toivon minä, että, nyt kun sinulla on

ollut arvelemisen aikaa, sinäkin huomaat, niinkuin mekin, että tämä

onneton liitto, johon Margareetta on mennyt, on yhtä häpeällinen kuin

laitonkin. Minun hartain toivoni olisi siis, ettei kukaan saisi tietää

sitä olleen olemassakaan. Minä olen sentähden, Margareetan

sopimattomasta ja niskoittelevasta käytöksestä huolimatta, pannut hänen

valittavaksensa joko juhlallisesti luvata, ett'ei hän minkäänlaista

yhteyttä enään tämän miehen kanssa pidä, taikka joutua maailman

häväistäväksi sen kautta, että tämä laiton avioliitto julkisesti

rikotaan. Murheellisella sydämellä täytyy minun ilmoittaa että hän

yksipäisesti kieltää semmoista lupausta antavansa. Kuitenkin minä pidän

paraana, että vieläkin viivytetään sitä tapausta, joka sukuamme

häpäisisi. Odottakaamme ensin, jos tuo halpa-sukuinen vielä rohkenee

vaatimuksiansa tehdä, sittenkuin hän on nähnyt, kuinka vähäisen voiton

toivoa hänellä on. Jos hän niitä kuitenkin tekee, koettakaamme tarjota

hänelle rahoja ja ylennystä virassansa, jota sinä, Kaarle poikani,

varmaankin saatat hänelle helposti hankkia, että saisimme hänen

peruuttamaan vaatimuksia, joilla hän ei kuitenkaan muuta voita, kuin

sen häpeän, jonka hän meille saattaa. Mitään muuta eroa ei silloin

kaivattaisikaan, sillä Margareetta vakuuttaa, ett'ei hän missäkään

tapauksessa rupea uuteen avioliittoon, ja seuratkoon hän siinä kohden

tahtoansa. Hänen nimensä ei sillä tavalla tule suvulle häpeän-pilkuksi.

Niin, ystäväni, minä luulen ett'ei teillä ole mitään muistutettavaa

puhettani vastaan."

"Minäkin," vastasi Kaarle, "olen asiaa tuuminut, ja olen tullut siihen

päätökseen, että ehkä olisi parasta kokea vaikuttaa mieheen Margareetan

kautta. Tottahan hänen mielettömyytensä lannistuu. Yleistä huomiota

pitää ennen kaikkia vältettämän."

Tässä keskeytti Kaarlea nais-ihmisen äänekäs itku etu-hnoneesta.

"Katsohan, poikani," sanoi Katariina rouva, "mitä se merkitsee."

Yrjö avasi oven: "kas, vanha Maiju," sanoi hän ihmetellen, "no, mitä

ihmettä nyt on tapahtunut?"

"Vai niin, Flinkin vaimo," sanoi Katariina rouva. "Jos hänellä on

mitään puhuttavaa, niin istukoon siellä ulkona niin kauvan. Minä

kutsutan hänen pian sisälle."

Keskustelua äidin ja poikien kesken jatkettiin vielä hetkinen,

toisinaan Yrjön puolesta kiivaastikin. Hän tuumi, että tosin oli sangen

ikävää, että Margareetta oli mennyt niin sopimattomaan naimiseen, mutta

koska se nyt kerran oli tapahtunut, oli hänen mielestänsä paras, ett'ei

lisää riideltäisi, koska Malm oli kelpo mies eikä Margareettakaan

mistäkään tottelemattomuudesta taikka uppiniskaisuudestaan, omaistensa

luvatta, tähän suostunut.

Katariina rouva ei sallinut pitkää sanelemista tästä, vaan piti

keskustelun loppuneena. Vähän sen jälkeen kutsuttiin sisälle

"Flinkiska," entinen Maiju neitsy, joka syvään niiaten ja kovasti

nyyhkyttäen pysähtyi ovelle.

"No, Flinkin matammi, mikä onnettomuus teitä on kohdannut?" kysyi

Katariina rouva säälivästi.

Kyynelvirta oli ensimmäinen vastaus, mutta sitten tuli yhtä kova

sanavirta, jolla Maiju kertoi onnettomuuttansa. Flinki oli ottanut

itsellensä rusthollin, sittenkuin semmoinen määräys oli tullut, että

jokainen, joka ottaisi varustaaksensa ratsumiehen talosta, saisi ottaa

omaksensa hyljättyjä rusthollia. Niin hän oli valinnut yhden ja ottanut

sen haltuunsa. "Mutta," jatkoi hän kertomustansa, "juuri kun me

keskiviikkoaamuna syömme suurustamme, sanoi Flinki: tiedätkö tästä

rusthollista tulee hyvä, ja nauroi kuinka mukavasti hän oli sen saanut.

Niin, niin kyllä se saattaisi hyvä olla, jos ei se olisi tämmöisessä

suomalaisessa pitäjässä, sanoin minä. Yhtä kaikki, sanoi Flinki, kyllä

silläkin saattaa hyvät puolensa olla, ja hän näytti niin salaiselta,

että minä juuri aivoin kysyä mitä hän tarkoitti. Mutta samassa avattiin

ovi ja kukas tuli sisälle? juuri Majuri Fieant, hän joka ennen oli

Kajaanin päällikkö ja hänenpä tuo rustholli ennen oli ollutkin. Ja

hänellä oli kädessänsä suuri piiska, jolla hän oli ajanut, ja hän huusi

kuin kaleija, että meidän oitis piti korjaaman luumme hänen talostansa.

Mutta Flinki, joka tiesi oikeuden olevan hänen puolellansa, hän kumarsi

vaan ja nauroi ja käski herra Majurin istumaan alas, mutta arveli, että

rustholli nyt oli hänen. Mutta herra Jumala, silloin toista tuli.

Fieanti tuli niin valkoiseksi kuin riepu naamastansa, ja eipäs

aikaakaan niin tarttui hän Flinkiin yhdellä kädellänsä ja renkiin

toisella ja heitti ne pihalle, ja minä juoksin pakoon niin pian kuin

ikänäkin pääsin, hän meidän perässämme piiska ilmassa, siksi kuin me

pääsimme tiluksilta pois. Mutta renki-tolvana jäi seisomaan pihalle,

eikä tullut isäntäänsä auttamaan. -- Nyt ne ovat ottaneet nimismiehen

viran Flinkiltä, eikä hän nyt tiedä mitä hänen pitää tekemän, kuin

Fieanti vastoin kaikkia lakia ja oikeutta otti meiltä rusthollimme. Me

olemme nyt olleet täällä lähellä Flinkin sisaren luona, ja Flinki lähti

äsken katsomaan itsellensä toista paikkaa, mutta minä en tiedä, minne

minä sillä aikaa pääsisin katon alle."

"Aluksi taitaa Flinkiska jäädä tänne," sanoi Katariina rouva, "ehkä

teidän miehellenne onnistuu saada koto. Täällä on paljon työtä,

kehräämistä, kutomista ja neulomista tyttäreni häiksi, ja jos te

tahdotte auttaa, niin sopiihan kaikki hyvin."

Maiju niiasi ja suuteli Katariina rouvan hameen lievettä ja astui ulos

mielistyneenä, sillä kyllä hän tiesi, että Flinki oli puolensa pitänyt

ja ett'ei häntä mikään hätä uhannut, mutta hänen mielestänsä oli hauska

saada olla häitten valmistuksissa ja häissä, sillä aikaa kuin hänen

miehensä oli toimi-matkoillansa, ja nyt oli hän tyytyväinen, kuin hänen

temppunsa oli onnistunut.

12.

Sesilian iloista onnea pimensi joskus pieni varjo. Hän ei itsekään

oikein tietänyt mitä se oli, mutta hän tunsi epämääräisen

levottomuuden, ja hän moitti sitä itse, luullen sitä myötäkäymisestä

pahantapaiseksi tulleen lapsen tyytymättömyydeksi. Olihan hänellä

kaikki mitä sydämensä taisi toivoa, ei hän edes unissansakaan taitanut

kuvitella Kaarlea miellyttävämmäksi ja hempeämmäksi, kuin hän oli; ja

kuitenkin, miksi toisinaan oli, niinkuin hän olisi vetäynyt takaisin,

ettei hänen olisi tarvinnut jäähän koskea, kun hän kuuli muutamia hänen

sanojansa. Valtiollisissa asioissa näytti hän joskus olevan toista

mieltä kuin Katariina rouva, mutta hän vältti kuitenkin aina pienellä

kohteliaisuudella jokaista vastustamista, ja muutti puheen sievästi

toiseen aineesen, niin ettei Katariina rouva sitä huomannut, eikä

Sesiliakaan oikein tietänyt mitä Kaarle tarkoitti, vaikka hän aina

silloin tunsi jotakin mielipahaa. Usein oli niinkuin hän olisi tahtonut

tutkia Kaarlen sielun syvintä pohjaa, mutta hän sanoi sitten taasen

itsellensä, että jos hänen täytyikin olla sulhollensa ihan avoin ja

selvä, ei hän kuitenkaan morsiamena saanut häneltä samaa vaatia. Ja

kuitenkin se kiusasi häntä, hän luuli joskus tuntevansa häntä vähemmin

kuin milloinkaan, eikä hän tahtonut itsellensä tunnustaa, että hän

pelkäsi hänen sielunsa tuntemattomissa seuduissa löytävänsä pahoja

pilkkuja, joita hän nyt ei nähnyt. Mutta harjaantunut maailman mies

peitti ajatuksensa, ja ainoasti hienoa hempeyttä ja kevyttä pilaa

huomattiin hänen puheissansa, semmoista, jota silloin pidettiin

hienouden ja somuuden kukkaisena. Meidän aikoinamme semmoista tapaa

pidettäisiin vanhan aikuisena, ehkäpä turhamaisena ja naurettavanakin.

Eräästä Kaarlen kirjoittamasta kirjeestä saatamme vähän nähdä, mitä

eivät puheensa osoittaneet. Se oli samaan aikaan kirjoitettu eräälle

Tukholmassa olevalle tuttavalle.

"Ei, veikkoni, niin eivät naima-ajatukseni ole minua valloittaneet,

ettei minulla olisi aikaa asioiden menestymistä hoitaa, mutta tässä

kurjassa tuvassa on kaikki vielä niin huonolla kannalla, ettei vielä

ole mahdollista tästä mitään erityistä sanoa ja kertoa. Mitä minä

hallitushoidon suhteen olen taitanut ehdoittaa, sen olen hiljan

asianomaiseen paikkaan lähettänyt, ja minä luulen, että herra siellä ne

hyväksyy suuriakaan muutoksia tekemättä. Ehdoituksissani on paljon

semmoistakin, joka niin järjestettynä saattaa olla heille hyödyksi.

Minä arvaan tärkeämmäksikin sen voiton, joka tästä menetyksestä saattaa

tulla kuin ensi silmällä näyttäisi.

Pitäkäätte vaan siellä kotona varalla, ettette päästä tärkeimpiä

asioita huonontumaan sillä välin kuin me korjaamme ulkovarustuksia.

Olkaat tarkat ja varovaiset; minusta näyttäisi kuin muutamat

korkeudessa tahtoisivat rauhasta vetää omaa hyötyä, mutta teidän

pitää varovasti laukauksianne tähtäämän, muistaen että kohtuus on

aina parasta. Idästä kotoisin oleva ja eteläinen näyttivät vähän

erimielisiltä ennenkuin minä lähdin tänne, mutta se erimielisyys ei nyt

taitaisi olla varsin sopivaa, vaan taitaisi olla parasta hoitaa asiaa

varovasti, olla levollisen näköinen ja antaa heidän pitää toinen

toistansa tasapainossa, niin kauvan kuin tämä käytöstapa kelpaa, mutta

varovasti, sillä ei ole juoksemista kahden jäniksen perässä, eikä ole

pitämistä suutansa niin ammollansa, että sinne tulee pelkkää tuulta,

vaikka tosin asian hoitamiseksi pitäisi kaikkia tilaisuuksia käyttää.

Pitäkäät myöskin huolta ukosta siellä kulmassa, sillä hänellä on väliin

tuumansa, eikä siitä mitään vahinkoa olisi, jos häntä huomautettaisiin

pitämään silmänsä auki, mutta tämän pitää tapahtua erinomaisella

taidolla ja kohteliaisuudella, ettei ukko rupeisi epäilemään, että

koitetaan häneen vaikuttaa, sillä sitä hän ei suvaitse. Minä en nyt

tahdo erityisiä asian haaroja selittää; vaan toivon ettei siitä mitään

vahinkoa tule jos minä tapaamaan saakka annan sinun kirjoituksistani

urkkia tietoja.

Herttuan sanotaan vieläkin olevan vihoissansa. Eiköhän tästä seikasta

asian voittamiseksi yhdeltä puolen hyödyttäisi? Eihän olisi niin suuri

häviö, jos sodan sattuessa, joka ei kävisi meidän eduksemme, täytyisi

luovuttaa tämä maa; erämaanhan me vaan siten kadotamme; tosin tämä

tilus vielä on hyödyllinen, etenkin asemansa suhteen, sillä ei

heidän pidä saaman lujaa jalan alusta liian lähellä Ruotsia. Mutta

ennen siitäkin luovuttakoon, kuin ... mutta tästä ehdimme kyllä

suullisestikin keskustella. Jahka jäät vaan lähtevät, tulen minä

kotiin, eikä sitä ennen kuitenkaan mitään taideta tehdä. Tulevaisella

anopillani on palava halu päästä hoviin. Hän ei rauhoitu ennenkuin hän

on laskenut hartaan nöyryytensä mahtavuuden jalkojen juureen. No niin,

minä seuraan häntä ja morsiantani, pitämään huolta, ettei tapahdu

mitään, joka sitten saisi minun pulaan. Erään morsiameni sisaren

pitäisi myöskin tuleman mukaan. Ei hän juuri mikään loistava kaunotar

ole, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin välttävä, eikä minua

ihmetyttäisi jos hän herättäisi huomiota. Ja minulla onkin jo tuumia

hänen suhteensa, jotka, jos ne kävisivät toteen, taitaisivat olla

meille sangen tärkeitä.

Minulla on syytä kaikin tavoin olla naimiseeni tyytyväinen. Kun minä

ensin rupesin häntä ajattelemaan, oli hän vähemmän lupaavan näköinen

lapsi, mutta oli niin monta suhdetta, jotka puolustivat tätä liittoa,

että minä, toivoen saattavani antaa hänelle edes jonkinlaista

käytöstaitoa, jos sitä häneltä tykkönäänkin puuttuisi, kuitenkin päätin

tyytyä häneen. Tuskin tarvitsee sanoanikaan, ettei hänellä eikä hänen

sukulaisillansakaan mitään estettä ollut. Mutta nyt olenkin voittanut

enemmän kuin odotinkaan. Hän on nyt muodostunut mitä ihanimmaksi

keijuiseksi, joka varmaankin hovissa saa ihastusta aikaan, jahka hän

vaan ehtii päästä eräästä pienestä sotaisuuden näöstä; ja usko pois,

veikkoni, ettei sinulla tule olemaan halua, niinkuin lupasit, alkaa

puhettasi hänen kanssansa sanoen: "Börja Vrun brata venska ren." En

olisi voinut löytää hempeämpää naista, jos rakkaudestakin olisin

naimisiin mennyt. Lisäksi tulee vielä, että hän jo lapsuudessansa oli

valinnut minun pienien, romantisien tunteittensa ritariksi "sans peur

et sans reproche" [ilman pelotta ja ilman moitetta]. Se hänelle antaa

lapsellisen hentouden, joka on erinomaisen sievää, ja luultavaa on,

että hän pääsee mielisuosioon sekä sen, että jumalanpelkonsa kautta,

joka nyt on niin muotikasta; tämä kaikki saattaa olla hyvää, sillä ei

ole paha, että jalat ovat molemmin puolin kynnystä."

Helppoa on huomata, ettei Kaarlen "tuumat" Margareetan suhteen

ensinkään puoltaneet hänen liittoansa Maunon kanssa. Kun hän kuitenkin

huomasi, ettei ollut paras mennä rinnoittelemaan, vaan ennemmin

koukkuteillä koettaa päästä määrän päähän, niin oli hänen harjaantunut

katseensa pian Maijussa huomannut sopivan aseen. Hänen saikin hän pian

suostumaan lupaamalla virkaa hänen miehellensä, jota lupausta ei ollut

ensinkään vaikea täyttää tänä aikana, jolloinka tärkeimpiäkin virkoja

välinpitämättömästi asetettiin.

Tekemättä häntä entistä viisaammaksi, ymmärsi Kaarle häneltä onkia mitä

hän tiesi ja neuvoa hänelle mitä hänen piti huomaaman. Katariina

rouvalle ei hän tästä ilmoittanut mitään, hän ei tahtonut antaa hänen

ajatuksiensa ja hänen tahtonsa häiritä itseänsä, ja oli nyt vapaa oman

tahtonsa mukaan toimimaan. Ehkä hän aavistikin, ettei Katariina rouva

olisi tahtonut mitään salateitä käyttää.

Eräänä päivänä, kun Maiju, Katariina rouvan kamari-piian kanssa, teki

jotakin käsityötä etuhuoneessa, tuli Sesilia fröökinöitten kamarista,

mutta jäi vielä kynnykselle seisomaan; avoimesta ovesta sanomaan

muutaman sanan Margareetalle. Maiju näki silloin, että Margareetta

istui lähellä ovea nojaten päätänsä erästä korkeaselkäistä tuolia

vastaan ja näytti kärsiväiseltä. Niinpian kuin Sesilia oli mennyt

huoneesta, alkoi Maiju, jatkaen puhetta kumppaninsa kanssa ja

koroittaen ääntänsä niin, että Margareetta kuuli joka sanan.

"Niin, ystävä kulta, mutta mitäs miehiin on luottamista? Muistanpa

juuri erään kersantin, taikka mikä hän oli, joka makasi sairaana

torppari Antin luona sodan aikana. Armollinen rouva lähetti usein

hänelle ruokaa ja piti hänestä huolta, niin että minäkin usein hänen

näin! No, entäs nyt? Nyt tapasin minä hänen juuri ennenkuin minä tulin

tänne, ja, eihän nyt kummempaa, hän ei hävennyt ruveta vanhaan

leperrykseensä, ja kun minä tiuskasin hänelle sanoi hän: no, no, armas

ystävä-kulta, älähän niin arvoiseksi itseäsi tee, hienommillekin

impyeille minä kelpaan. Ja sitten sanoi hän, että hänen piti menemän

naimisiin erään ylhäisen ja rikkaan röökynän kanssa, ja kun en minä

tahtonut häntä uskoa sanoi hän: tosin minulla on ollut paljon vaivaa ja

monta temppua häntä saadakseni, mutta nyt on hän niin minun perääni,

että minä otan hänen vaikka hänen sukunsa meluisi kuinka hyvänsä. Ja

näetkö, sanoi hän, hän on rikas ja ylhäinen, ja heidän pitää hänen

tähtensä auttaman minua ylöspäin, ja sentähden en minä tahdo häntä

jättää, vaikka he tarjovat minulle paljon rahaa; mutta enemmän heidän

täytyy antaa, ennenkuin minä hänestä luovun, sillä minä saan kuitenkin

enemmän jos minä otan hänen."

Kun Margareetta kuuli, että Maiju sanoi hiljan tavanneensa Maunon

heräsi hänen huomionsa, ja toivoen saavansa jotain tietoa hänestä

kuulteli hän tarkasti puhetta etuhuoneesta. Heleä puna nousi hänen

vaaleille kasvoillensa, kun hän kuuli mitä Maiju sanoi, eikä hän

ehtinyt rauhoittua ennenkuin hän oli kuunnellut häntä kerrottuun

saakka. Mutta nyt nousi hän ylös harmista ja vihasta palavin kasvoin

sanoen itseksensä: "mikä kataluus! Semmoisellako tavalla minua

koetetaan hänestä eroittaa? Jos minun uskoani häneen niin helposti

saataisiin horjumaan, eihän siitä sitten tarvitsisi mitään lukua

pitää."

Kevein askelin meni hän toiseen päähän huonetta, jossa hän vuoteensa

uutimien kätkössä ei enään taitanut kuulla mitä Maiju sanoi, vaikka

etuhuoneessa vielä kauvan puhuttiin Maunosta.

Pian huomasi Margareetta olevansa vakoilemisen ja juonivehkeitten

esineenä, ja jos Kaarle olikin pelin hienosti ja älykkäästi laskenut,

niin oli hän kuitenkin siinä kohden erehtynyt Maijun suhteen, että

Maiju usein suurisuisuutensa kautta kömpelösti käyttäytyi ja toimitti

pöllömäisesti hienosti ajatellun tehtävän. Mutta Margareetassa nousi

halvan kohtelun tähden hänen jalon mielensä harmi, ja sitä

päättäväisempänä kulki hän polkuansa.

Nyt olisi jo aikoja sitten Maunolta pitänyt tulla tietoja ja

säännöllinen pyyntö, jonka hän oli luvannut lähettää; mutta mistäkään

senkaltaisesta ei Margareetta kuullut. Oliko hän myynyt hänen rahasta

taikka virasta? Kaarle oli kiertäen ilmoittanut, että hän oli tehnyt

niin, mutta suoraan ei koko asiasta milloinkaan puhuttu. Maunoa ja

hänen vaatimuksiansa ei koskaan mainittu, oli ikäänkuin niitä ei olisi

ollutkaan. Hänen uskonsa Maunoon pysyi kuitenkin lujana. Hän aavisti,

että Maunon kirjeitä salattiin häneltä, että häntä vartioittiin niin,

ettei Mauno saattanut hänelle mitään tietoja antaa, ja salaa itki hän

katkeria kyyneleitä mielipahasta ja surusta, mutta toisten nähden hän

väkisinkin tekeyi levolliseksi.

Molempien sisarten välillä oli varovaisuus, joka oli sangen kiusallinen

molemmille, ja joka yhä vaan lisäsi heidän salaisia huoliansa. Sesilia

ei tahtonut eikä taitanut ilmoittaa epämääräistä pelkoansa

Margareetalle, ja Margareetta taasen ei tahtonut katkeroittaa Sesilian

mieltä Katariina rouvaa, ja vielä vähemmin Kaarlea kohtaan.

Yrjön täytyi lähteä heti joulun jälkeen. Kaarle oli myöskin useimmiten

poissa, mutta tuli kuitenkin joskus muutamaksi päiväksi nuorta

morsiantansa tervehtimään. Joku raskaus näytti painavan koko perhettä,

Kaarle vaan oli kaltaisensa, miellyttävä, kohtelias, hienoin,

kauno-puheliain, jaloimman näköinen mies. Aina kun hän oli Hatanpäällä,

kokoontuivat sinne lavealta ympäri naapurit, jotka palanneina

Ruotsista, jonne sodan vaaroista olivat paenneet, nyt kotona sitoivat

uusia ystävyyden liittoja. Kaarle oli aina näiden seurojen henki, ja

kaikki ylistivät Sesilian onnea, monet kadehtivat häntä, ja häntä itseä

kalvoi salainen levottomuus, jota hän ei taitanut eikä tahtonut

koettaakaan selittää, vaan usein itseänsä moittien luki oman

tyytymättömyytensä syyksi.

Nuorien tyttöjen kävelyt eivät olleet ulottuneet puistoa kauvemmaksi,

lumen sulaamisen ja kevätlian tähden, joka teki kaikki pitemmät matkat

hankaloiksi. Kaarlen ei myöskään näyttänyt olevan mieleen, että Sesilia

saloja ja mantereita käveli. "Se on niin maalaista, ei Tukholman

naisten tarvitse osata kävellä niinkuin maalais-mamsellin," sanoi hän

kerran niin miellyttävästi ja hienon leikillisesti hymyillen, ettei

kukaan taitanut arvata, että hänen sanoissansa oli rahtuakaan

vakavuutta. Mutta Sesilia tunsi sydämessänsä, että ne olivat

aikomuksella sanotut, ja hän luopui näistä kävelyistänsä. Ei Kaarle

niistä milloinkaan enään muistuttanutkaan. Margareettakin harvoin

tahtoi mennä puistoa edemmäksi, sillä hän huomasi ettei sitä hyväksytty

ja että häntä pidettiin silmällä ja sentähden hänkin ennemmin jätti

pitemmät kävelyt tekemättä.

Eräänä päivänä houkutteli kuitenkin aurinko lämpeästi, tytöt lähtivät

käsitysten menemään vanhaa Vappua katsomaan.

Vappu oli istunut pienen tupansa eteen ja istui katsellen laveata

vedenpintaa, kun molemmat tytöt tulivat. Hän ei huomannut heitä. Hän

laulaa hyrytteli hiljaa itseksensä, liikuttaen itseänsä laulun tahdin

mukaan. Sesilia lähestyi ystävällisesti ja koski eukon olkapäähän.

Vanhuksen katse kirkastui. "No, hyvää iltaa, neiti! Ja Kreeta neiti

myöskin! Jumala siunatkoon tämän illan kaunista aurinkoa! Sitten on

monta vuotta, kuin minä olen kevät-aurinkoa nähnyt, ehkä tämä nyt on

minulle vanhalle viimeinen. Huh, neiti," sanoi hän kuin Sesilia pani

kätensä hänen kädellensä, "ei sinun kätesi saa kylmetä, ennenkuin sen,

joka jo kaksikymmentä vuotta jähmettymistänsä on odottanut. Nuoret

kukat, älkäät antako minkään madon sydäntänne kalvaa, ottakaat se pois

vaikkapa sitä seuraisi kappale sydämestänne, sillä jos se jää sinne

niin se kalvaa koko sydämenne. Syvällä, syvällä sydämessä, täällä

sydämen pohjassa puhuu ääni, hiljaa ja salaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo,

niin te saatte tietää paljon mitä teillä on tehtävää, ja te taidatte

välttää paljon pahaa tieltänne, jos teillä vaan on uskallusta."

Aurinko vaipui kunnaitten taakse järven toisella puolella; saaret ja

niemet loivat synkkiä varjoja sen peilipinnalle. Vappu katseli vaieten

vettä, hänen silmänsä seurasivat vaipuvaa aurinkoa. Raskas, kovin

raskas huokaus kävi eukon huulilta, ja hän sanoi: "surulliset muistot

auringon iloisessa valossa saivat mieleni kummallisen raskaaksi. Minä

unohdin, että neidit ehkä tahtovat juoda hyvästä lähteestäni. Mutta

näempä tytön menneen vettä noutamaan."

Äänettöminä ja mietteissänsä lähtivät tytöt kotio. Kummallisina ja

kammottavina olivat eukon sanat soineet Sesilian korvissa, ikäänkuin

vaikeana enteenä; Margareetasta ne olivat kirkkaita ja onnea

ennustavin.

13.

Muutamaa viikkoa myöhemmin lähti Katariina rouva tulevaisen vävynsä ja

molempien tyttäriensä kanssa suurella, perinpohjaisella prameudella

matkalle Tukholmaan, ja ensin Turkuun, jossa piti viivyttämän siksi

kunnes se laiva tulisi valmiiksi lähtemään, jolla oli tilattu sijaa.

Margareetta oli alakuloinen, hän ei ollut Maunosta mitäkään kuullut.

Tosin ei hän epäillyt häntä, mutta päivä päivältä tulivat hänen

huolensa yhä suuremmiksi, kuin ei hän saanut kuulla hänestä mitään,

eikä myöskään taitanut itsestänsä hänelle mitään tietoa antaa.

Matkustajat asuivat eräässä talossa, jota hävityksen jälkeen oli

ruvettu kunnostamaan. Kolkkous vallitsi vielä kaupungissa, ja takaisin

tulleet asukkaat hiipivät hiljaa ja huolehtien surullisien raunioitten

keskellä. Nyt ruvettiin kuitenkin jo rakentamaan ja parantelemaan.

Kaarle ali osaksi jo tuottanut Turkuun osaksi tilannut Tukholmassa

valmiina olemaan rikkaasti varustetun vaattehiston morsiamellensa, ja

samassa suhteessa myöskin pitänyt huolta hänen äidistänsä ja

sisarestansa. Katariina rouva ei ollut hyvillänsä näistä kalliista

vaatteuksista. Kun tullaan maasta, jossa kansa vielä harvoja vuosia

sitten piti onnena, jos se sai syödä muutaman jyvän, jonka vihollisen

hevoset olivat pudottaneet maahan, ja jolla ei ollut edes suolan

rippusta ripottaaksensa tympeälle ruoalle, jolla se koetti itseänsä

elättää, ja jossa vielä tänä päivänä ateria oikeata ruokaa, johon ei

hädän ruoka-aineita ole sekoitettu, on juhlaherkku suurimmalle osalle

sen kansasta, silloin ei aatelin sovi pöyhkeillä kauniissa puvuissa,

olkoonpa sitten vaikka kuninkaankin hovissa. Katariina rouva suostui

kuitenkin vihdoin neitojen suhteen. "Mutta," sanoi hän, "mitä minuun

itseeni tulee, en minä milloinkaan käytä muuta vaatetusta kuin

yksinkertaista mustaa hametta, jota olen kantanut herrani ja

miesvainajani kuolemasta saakka."

Tytöt tahtoivat ostaa yhtä ja toista pientä tavaraa Turusta, ja

lähtivät sentähden Kaarlen kanssa kaupungille. Pian olivat käyneet

harvoissa, siihen aikaan niin kutsutuissa "katu-puodeissa," joita

Turussa oli, mutta niissä ei ollut mitään, jota he olisivat ostaneet.

Ei kukaan ollut ajatellutkaan tuottaa minkäänlaista liiallis-tavaraa,

kun ei kaikista tärkeimmillekään tarpeille löytynyt ostajia.

Matkustajat rupesivat menemään kotiopäin, kun Margareetta taasen

muutamassa käänteessä huomasi erään henkilön, jonka jo monta kertaa oli

etäämmällä nähnyt. Iloinen aavistus sydämessä, katsoi hän vielä kerran

taaksensa, mutta vieras oli kadonnut. Nyt alkoi näkyä paljon kansaa,

kaikki rientäen samalle taholle. Kaarle kysyi eräältä ohitsemenevältä

syytä tähän, ja sai vastaukseksi, että eräs laiva oli tullut, jolla oli

muutama niistä professoreista jotka 10 vuotta sitten pakenivat Ruotsiin

sekä että heidän muassansa tuotiin takaisin useita yliopiston jäljellä

olevista tavaroista. Syksyksi piti yliopisto uudestansa vihittämän, ja

nyt kokoontui kansaa sillalle näkemään ja toivottamaan tervetulleiksi

uuden päivän ennustajia pimeyteen vaipuneelle maalle.

Kun Kaarlen ja molempien naisien piti menemän kapean sillan ylitse, oli

samalla joukko kruunun kuljetuskuormia ruvennut menemään siitä ylitse,

ja muutamat miehet, jotka, hevosien puutteessa, käsirattailla

kuljettivat santaa ja kiviä rakennus-aineiksi, jäivät kurkistelemaan

muun tänne kokoontuneen kansan kanssa, kuinka yliopiston kaluja

ruvettiin laivasta purkamaan. Tästä kaikesta nousi ahdinko ja häiriö,

joka sulki tien, niin että meidänkin kulkijaimme täytyi pysähtyä,

vaikka Kaarle kyllä koetti tietä raivata. Kovin suuttuneena nähdessänsä

itsensä, ja etenkin morsiamensa, tällä tavalla joutuneen kansan väliin,

rupesi hän korkealla ja vaativalla äänellä jakelemaan käskyjä joka

taholle, kuinka pitäisi tehtämän, että saataisiin tietä. Mutta

suomalaiset eivät mielellänsä hätäile, ja kaikki tehtiin asianomaisella

hitaisuudella, Kaarlen suureksi harmiksi.

Nyt kuuli Margareetta takanansa äänen hiljaa lausuvan hänen nimensä.

Hän katsoi taaksensa, eikä paljon puuttunut, ettei hän huudahtanut, kun

hän lähellä takanansa huomasi Maunon, mutta hänen huulillansa oleva

sormensa muistutti häntä aikoinansa olemaan varoillansa. "Älä ole

mitään huomaavinasi, käänny pois, että minä saan puhutella sinua

kenenkään huomaamatta," kuiskasi Mauno kerkeästi. Margareetta teki

niin, ja tungoksen avulla, saattoi Mauno nyt hiljaa sanoa lähellä hänen

korvaansa: "Margareetta, meidän kanssamme pidetään ilkeätä peliä.

Minulle on tarjottu paljon, että luopuisin sinusta. Minulle on sanottu

sen tapahtuvan sinun omasta tahdostasi, minulle on niiden puheiden

vahvikkeeksi annettu monta todistusta, jotka näyttävät luotettavilta,

mutta minä en sittenkään taida niitä uskoa. Minä olen kirjoittanut

monta kirjettä, eräs henkilö omista palkollisistanne on ottanut vastaan

monta ja luvannut viedä ne sinulle, mutta osaksi tuonut niitä

avaamattomina takaisin, niinkuin hän sanoi, sinun käskystäsi, osaksi on

hän vastannut minulle, että sinä avaamatta olet heittänyt toiset

tuleen. Minä en kuitenkaan usko mitään ennenkuin olen sen omasta

suustasi kuullut. Minulla on ollut monta kujetta liikkeellä saadakseni

nähdä sinua mutta ei minun ole kertaakaan onnistunut. Sano minulle,

Margareetta, ainoalla sanalla, että vielä olet minun, sinun tahtosi

yksin voi meidän eroittaa."

"Sinun ijankaikkisesti," vastasi Margareetta, peljäten että häntä

kuultaisiin. "No, Jumala sinua aina siunatkoon tuosta herttaisesta

sanasta," sanoi Mauno niin korkealla ja iloisella äänellä, että

Margareetta pelkäsi ympärillä olevien melussakin sen kuulevan. Nyt

harveni tungos vähäisen, Kaarle kääntyi naisiin päin viedäksensä heitä

pois, ja huomasi heti oudon miehen puhuttelevan Margareettaa. Aavistaen

kuka hän oli, ehkei hän taitanut tuntea häntä leveätöyhtöisen hatun ja

ison päällystakin takaa, joita hän kantoi, tempasi Kaarle äkkiä

Margareetan luoksensa ja vei hänen pois.

Useiden seikkailujen perästä viikon purjehtimisen aikana, se oli

tavallinen aika, joka silloin kului Tukholman ja Turun välisellä

matkalla, saapuivat matkustajat ensin mainittuun paikkaan. Katariina

rouva vaati, että mitä pikemmiten anottaisiin; että he saisivat käydä

heidän Kuninkaallisien Majesteettiensa luona kunniuksilla, mutta Kaarle

ymmärsi vielä viivyttää sitä muutaman päivän, että hänen morsiamensa

ehtisi vähäisen tottua Tukholman elämän käytös-somuuteen, ettei hän

näyttäisi varsin hämmästyneeltä. Hänelle olisi kärsimätöntä jos joku

hymyilisi hänen morsiamellensa, ja varsin helppohan olisi kovin

loistavuuteen tottumattoman erehtyä. Mutta jahka hän jonkun kerran

tottuisi näkemään suurempia seuroja, niin hän kyllä pian taitaisi

näyttäytyä vapaalla ja rohkealla ryhdillä.

Tukholmaan tulon jälkeisenä päivänä tuli meidän matkustajiemme luo

hieno, soma ja vilkas-liikkeinen nainen; se oli Ranskan lähettilään

rouva. Hän jakoi Sesilialle ylenmäärin kohteliaisuuksia ja ystävyyden

todisteita, ja hän oli tullut tekemään itseänsä tutuksi sen kanssa,

joka oli tekevä onnelliseksi hänen puolisonsa paraan ystävän "monsieur"

Lejonankar'in. Hän oli ihastunut siitä, että hän huomasi toiveittensa

niin käyneen toteen, että hän Sesiliasta sai semmoisen, jolle hän

tässä vieraassa maassa taisi ruveta todelliseksi ja puhtaaksi ystäväksi

y.m., y.m.

Sesilia, varsin hämmästyneenä tämän hienon rouvan lipeästä kielestä ja

niin erinomaisen pian syttyneestä ystävyydestä, tuli enemmän

hämmästyneeksi kuin hyvillensä. Illalla toivoi lähettilään rouva

saavansa nähdä armaan Sesiliansa äitinsä ja sisarensa kanssa luonansa

tanssiaisissa. "Minä ylpeilen siitä," liitti hän, "että saan olla

ensimmäinen, jonka luona tämä äsken noussut aurinko loistaa."

Sesilian juuri pukeissaan itseänsä tanssiaisia varten, pyysi joku

päästä hänen puheillensa. Hän meni saliin, jossa nuori, hienopukuinen

mies antoi hänelle kirjeen ja pienen lippaan, jonka jälkeen hän meni

pois. Ihmetellen ja uteliaana avasi hän kirjeen, ja näki yhä

suuremmaksi ihmeeksensä sen alla kreivi Osterman'in nimen, joka silloin

oli Venäjän lähettiläänä Ruotsissa. Se sisälsi pyynnön, että hän

kaunistaisi myötäseuraavaa koristusta, jonkun kerran antamalla sen

säkenöitä hiuksissansa. Häntä suretti, että se perhe, joka oli ollut

niin onnellinen, että se sai hänen luoksensa täksi illaksi, oli ehtinyt

ennen häntä. Kuitenkin uskalsi kreivi sulkeutua hänen suosiolliseen

muistoonsa.

Sesilian ihmetteleminen oli sanomattoman suuri. Kun Kaarle tuli

noutamaan naisia tanssiaisiin, meni Sesilia häntä vastaan koristus

kädessänsä, kysymään, mitä hänen sen kanssa piti tekemän. Hän ei

milläkään muotoa tahtonut sitä pitää, mutta ei hän myöskään tahtonut

lähettää sitä takaisin Kaarlea kuulematta. Katsellen säkenöivää

koristusta, sanoi Kaarle: "ryssä on kuitenkin aina älykäs mies: hän

tuntee asioiden hyödyn. No, no, kyllä toinenkin vielä saa oppia

ajattelemaan muutakin kuin lumihuttu-kohteliaisuuksia, jos hän edespäin

tahtoo säilyttää puhevaltaansa." Nämät sanat oli hän sanonut

puoliääneen itseksensä, Sesilian mennessä pöydältä ottamaan koristuksen

mukana tullutta kirjettä. Nyt kääntyi hän mitä herttaisimmalla

kohteliaisuudella Sesilian puoleen sanoen: "katsopas kuinka kaikki jo

tietävät kuka täst'edes on Kaarle Lejonankar'in käskijänä."

Sesilia vastasi huolellisena: "minä tulen varsin pyöröpäälle tästä.

Minkätähden minulle tämmöisiä lahjoja annetaan, miksi minulle kaikkia

tätä kohteliaisuutta osoitetaan, mitä se merkitsee?"

"Oh, älä siitä huoli, armas pikku-morsioni, ajattele vaan kuinka tämä

koristus tänä iltana koroittaa ihanuuttasi. Suuret asiat, jotka

koskevat valtioiden keskinäistä suhtaa mitä nuoret, kauniit naiset

niistä huolivat. Jos tämän ohella joku kukkanen kukoistaa edessäsi,

niin poimi se vaan, äläkä ensinkään huoli missä maanlaadussa se on

kasvanut."

"Ei, Kaarle, nyt puhut niin, kuin en minä rakasta kuulla sinun puhuvan.

Olkoon suuressa taikka pienessä, niin tahdon minä koettaa, paraan

ymmärrykseni mukaan, etsiä oikeata, ja katso;" hän irroitti koristuksen

hiuksistansa, jonne Kaarle oli sen sovittanut, ja pani sen lippaasen,

"minä en tiedä, minä en ymmärrä, mutta minä aavistan, ettei tämän pidä

kuuluman minulle, eikä se minun päässäni milloinkaan ole, niin kauvan

kuin minä sitä luulen,"

"Niin ylpeä, niin korskea," sanoi Kaarle leikillisellä

kohteliaisuudella vastaukseksi Sesilian puhtaalle vakavuudelle, joka

taasen suretti häntä. Mutta hän jatkoi vielä samalla vakavuudella;

Kaarle, vastaa minulle oikein ja todenmukaisesti, onko oikein, onko

rehellistä ottaa vastaan tätä lahjaa? Enkö minä saa antaa sitä

takaisin?"

"Hempeä morsiameni, ei sinun niin kaino tarvitse olla, että sinä luulet

näiden kalliiden kivien himmentävän silmiesi loistoa. Minä toivon ettet

tee itseäsi naurun ja moitteen esineeksi, tekemällä sen

epäkohteliaisuuden, että lähetät koristuksen takaisin."

Sesilia oli vaiti ja meni huoneesta ikäänkuin jatkaaksensa

pukeutumistansa: mutta kuluipa hetki ennenkuin hän taasen taisi sitä

ruveta tekemään. Hänen täytyi kuitenkin ryhtyä siihen ja olikin pian

valmis, tämän uuden säteilevän ja hänelle, joka melkein sanan täydessä

merkityksessä oli erämaasta tullut, oudon olon haihduttaessa hänen

levottomia, kahdenvaiheisia ajatuksiansa.

Pelkissä huveissa vietetyn kolmen päivän perästä, kutsuttiin

Margareetta aamulla Katariina rouvan luo. Hän istui korkeana ja ylevänä

ikäänkuin tuomiolla, ja Margareetta tunsi salaisen pelon, kun hän

lähestyi häntä. "Margareetta," sanoi äiti äänellä, jossa kuului vähän

kovuutta, "vuosikausia olen osoittanut malttavaisuutta sinua kohtaan,

ja pitänyt suopeita keinoja kovia parempana, saadakseni sinua taasen

järjelliseksi, ja säästääkseni sinua maailman moitteelta, ehket sinä

ole tätä hyvyyttä ansainnut. No niin, nyt on ilmaantunut tilaisuus

tehdä kaikkea unohdetuksi ja anteeksi annetuksi. Onni, joka sinulle

tarjotaan, on tosin paljoa suurempi kuin nyt enään ansaitset, mutta

sitä enemmän riennä sitä ottamaan. Nuori kreivi H., ehkä uhkein

sulhomies, joka meidän maassamme tätä nykyä on, tarjoo sinulle kätensä.

Sinä olet nähnyt hänen, sinä olet itse mielihyvällä puhunut hänen

innokkaista puheistansa, jaloudesta, jota hänen ryhtinsä osoittaa;

hänen arvonsa ja rikkautensa ovat niin yleisesti tunnetut, ettei minun

tarvitse niitä mainitakaan. No, mitä ajattelet?"

"Ajattelen saada jäädä miehelleni ja herralleni uskolliseksi. Onko

minulla enempää kuin yksi käsi annettavaksi pois, jos tahtoisinkin?"

"Ennen neljäntoista päivän kuluttua olet eroitettu siitä kurjasta

halpasukuisesta miehestä."

"Ei milloinkaan, äitini! miksi kiusaatte minua? Enkö minä monena

vuotena aina ole pysynyt sanassani?"

"Mutta sinun pitää, sinun täytyy totella, sillä nyt minä olen ollut

malttavainen ja kärsiväinen jo liian kauvan. Nyt on sävyisyyden aika

loppunut, ja nyt -- mene ja muista että minun sanani on sanottu."

Korkeana seisoi Katariina rouva tyttärensä edessä, nostaen kättänsä;

Margareetta kumarsi nöyrästi ja meni huoneesensa.

Seuraava päivä oli se, jolloin Katariina rouva ja hänen tyttärensä piti

esitettämän kuningattarelle. Illalla oli hovissa naamiot, jota huvia

siihen aikaan paljon harrastettiin. Matkustajamme olivat myöskin

kutsutut ja heidän piti tuleman sinne Arkaadian paimentyttöinä

kukkasilla kiedotuilla sauvoilla varustettuina. Niin aikaisin aamulla,

ettei nykyajan muotikkaat naiset vielä ole vuoteiltansakaan ehtineet,

ajoivat äiti ja tyttäret hoviin ja vietiin erääsen saliin, siellä

odottamaan Jumalan-palveluksen loppua, jota sinä päivänä sattuneista

syistä pidettiin kuningattaren kapinetissa aamupäivällä, jokaisena

ehtoopäivänä tavallisen asemesta. Läsnäolevista naisista olivat useat

jo tunnetuita, toiset tarkastivat peittelemättä ja jollakin pienellä

ilvekkäällä katseella "suomettaria." Katariina rouva oli vieläkin

ylpeämmän näköinen, kuin tavallisesti. Tytöt näyttivät olevan vähän

kainoja ja hämillänsä.

Kapinetin ovet avattiin, ja Ulriikka Eleonora, pieni, hoikka, mutta

nerokkaan ja uskaliaan näköinen nainen, astui saliin, seurassansa pari

naista. Hän astui heti, mutta toki jollakin ylhäisellä näöllä Katariina

rouvan luo ja sanoi: "Vapaaherratar Boije, luulen? Meidän on mieluista

saada tervehtiä teitä täällä Tukholmassa." Hän puhui sitten hetken

sodasta ja sen onnettomuuksista, etenkin Katariina rouvan suhteen, ja

kääntyi sitten äkkiä neitojen puoleen. "Neidet Boije? todellakin kaksi

liian kaunista ruusua kukoistamaan kukoistuksensa Suomessa. Me saamme

kiittää teitä, Katariina rouva, ettette niitä kätkenyt sinne. Helppoa

on ennustaa teille, että nämät kukkaset pian istutetaan uudestaan

kasvamaan hovin maahan, johon ei teillä, luulen, ole mitään vastaan

sanottavaa."

Nöyrällä kunnioituksella vastasi Katariina rouva: "Teidän

Majesteettinne, minun tyttäreni ovat jo molemmat luvatut pois."

"Ah, molemmat? Ehkei se ole mikään salaisuus. Onko huhu oikeassa?" Näin

sanoen kääntyi kuningatar Sesiliaan päin, ja sittenkuin hän oli

vastannut kysymykseen sanoi kuningatar taasen: "vai niin, me saamme

siis pitää teitä hovissamme. Minä toivotan teille onnea. Lemmittävä

sulhanen! Entäs te, neitini, tahdotteko tekin yhtä vilpittömästi sanoa

kihlattunne nimen?" sanoi hän ystävällisesti kääntyen Margareetan

puoleen.

Katariina rouva astui esille ja oli vastaamaisillansa; mutta vakaalla

äänellä sanoi Margareetta: "Katteini Mauno Malm."

Katariina rouva kalveni; mutta kuningatarkin astui askeleen takaisin,

ja heikko ivan hymy näkyi hänen edempänä olevalla alahuulellansa, kun

hän sanoi: "hän, partioretkeläinen, kuinka? Ei ylpeyttä ainakaan."

Hennon hiljaisesti ja nöyrällä kunnioituksella vastasi Margareetta:

"sanotaan, että korkea ja jalo nainen antaa mielellänsä kruununkin

pois, rakastettunsa edestä."

Kuningatar katseli ystävällisesti nuorta tyttöä. Tämä viittaus häneen

itseensä näytti miellyttävän häntä. Katariina rouva, joka nyt oli

ehtinyt toipua hämmästyksestänsä, avasi jo suunsa ruvetaksensa

puhumaan, kun Margareetta äkkiä laskeui polvillensa kuningattaren eteen

ja sanoi: "Kaikkein armollisin kuningatar, suojelkaa armossa minua

raukkaa. Minä olen sanotulle miehelle enemmän kuin morsian, minä olen

hänen vihitty vaimonsa. Paetessani villiä kasakoita, suojeli hän yksin

minua, eikä minun ollut mahdollista saada tietää äitini tahtoa, kun

minä, tapauksien pakoittamana, joiden lavea kertominen vaan väsyttäisi

teidän Majesteettinne, pidin oikeimpana antaa vihitä itseäni

avioliittoon hänen kanssansa. Nyt tahdotaan minua eroittaa hänestä

ja pakoittaa menemään kaksin-naimiseen toisen kanssa. Teidän

Majesteettinne, ottakaa minua teidän armolliseen suojelukseenne, ettei

minua pakoitettaisi tekemään syntiä Jumalaa vastaan."

Kummastuneena oli kuningatar kuunnellut Margareetan sanoja. Vaikka

vähän pahoillansa siitä, että häntä otettiin välittäjäksi näin

tukalassa asiassa, kysyi hän kuitenkin Margareetalta lähemmin useita

asian seikkoja. Silloin astui Katariina rouva esille ja sanoi:

"sallikaa, Teidän Majesteettinne, minun viedä pois tämä eksynyt

tyttö, joka niin ajattelemattomasti on ilmoittanut häpeällisen

alentumisensa Teidän Majesteetillenne, ja teidän Majesteettinne jalolle

seuralle."

"Hiljaa, rouvani, olkaa hyvä, viipykää vielä hetkinen. Koska tämä nuori

nainen on minulle uskonut asiansa, niin sallikaa minun sanoa muutama

puolustava sana tyttärenne hyväksi. Ei naisen ainakaan pidä rikkoman

avioliiton pyhyyttä, jos ei mies meidän aikoinamme niin tarkkaa lukua

siitä pidäkään." Häneltä pääsi huokaus, joka todisti, ettei miehen

vaihtelevaisuutta enemmän sido kruunu, kuin halpa sydänkään yksin.

"Suokaa anteeksi että minä tungen teidän asioihinne, mutta ainakin

tyttäreltänne olen saanut luvan sitä tehdä. Minä käsitän kyllä, että

tämä ehkä loukkaa teitä, mutta minä rohkenen kuitenkin toivoa, etten

saa kieltoa, kun minä rukoilen tyttärenne puolesta."

Nämät viimeiset sanat, sanottuina kuningattaren ryhdillä ja Ulriikka

Eleonoran lujuudella, näyttivät semmoisilta, ettei niitä vastaan

taitanut sanoa. Katariina rouvassa asui vielä vanha kunnioitus

kuningasta kohtaan niin syvässä, että hän katseli nykyistä voimatonta

kuningasparia samoilla tunteilla, kuin Kaarle leijonaakin, jonka

rinnalla ei kenenkään muun tahtoa ollut olemassakaan. Mutta kuitenkin

ponnisti hänen ylpeytensä suuresti vastaan antaumista, ja pari kertaa

oli jo hänen huulillansa ylpeä vastaus. Mutta syvä, alammainen

nöyryytensä sitoi kuitenkin hänen kielensä. Silloin sanoi kuningatar,

tänä hetkenä yhä enemmän veljensä kaltaisena: "no, rouvani, te näette

arvelevan, taikka mitä teidän äänettömyytenne merkitsee?"

Hänen katseensa näytti niin uhkaavalta, että se vietteli Katariina

rouvaa toisteluun, kuitenkin sai kunnioitus vieläkin voiton, ja

jotenkin nöyrästi, vaikka hillityllä vihalla, vastasi hän: "Teidän

Majesteettinne, sallikaa minun ja tyttärieni vetäytyä pois niistä

monista ivallisista katseista, joita minä näen meihin kiinnitettävän.

Kuinka minä nyt, tänä hämmennyksen hetkenä, taitaisin käyttäytyä,

niinkuin minun pitäisi kuningattareni edessä. Sitä minä ainoasti

rukoilen, että teidän Majesteettinne olisi vakuutettu siitä, että minä

aina käyttäyn syvimmällä alammaisen kunnioituksella ja nöyryydellä."

Lisää vastausta odottamatta, kumartui Katariina rouva syvään, ja eteni

pois, vieden tyttärensä mukanaan. Avaroitten pukujen tähden ajettiin

kaksissa vaunuissa. Margareetta pääsi sentähden ajamasta äitinsä

kanssa.

Kotiin tultaessa oli Kaarle odottamassa kuullaksensa kuinka käynti oli

käynyt. Kun hänelle kerrottiin mitä siellä oli tapahtunut, kalveni hän

vihasta ja sanoi: "ettehän vaan taipuneet hänen edessänsä, rakas

anoppini? Nyt on kirottu kuninkaisuus kuollut, ja me olemme vapaita.

Mutta odottakaat, te siellä! Te ette vielä ole kadottaneet toivoa saada

valtaa takaisin, sitä osoittavat tämmöiset itsevaltaisuuden yritykset.

No, onpa hyvä, että nähdään, minne päin te aivotte; tulevatpa

valtiopäivät ensi vuonna." Tämän lopun sanoi hän uhkaavalla äänellä, ja

ikäänkuin itseksensä.

Katariina rouva meni nyt huoneesta, ja Sesilia kääntyi nyt rukoillen

Kaarlen puoleen ja sanoi: "oh, Kaarle, älä nyt enään Margareetta

raukkaa kiusaa. Olethan nähnyt hänen lujuutensa. Kuinka minä ihmettelen

sitä uskallusta, joka hänellä tänään oli, kun hän äitiäni vastaan

käytti samoja aseita, joilla tämä ehkä luuli tekevänsä Margareetan

vastustelemiset ihan mahdottomiksi. Ja kuitenkin hänellä tuskin muuta

neuvoa oli. Älkäät nyt enään kauvempaa myöntymättömiä olko. Mitä siinä

sen enempää on? Kristiina Oxenstjerna oli ylhäistä kreivillistä sukua,

ja valtio-neuvoksen tytär, ja eikö hän onnelliseksi pappinsa kanssa

tullut! Mitä haittaa siitä perheelle oli?"

"Hm," minun sievä välittäjäni, kas vaan, kuinka olet kaunis, tuolla

näölläsi "en ange priant" [niinkuin "rukoilevat enkelit"], sanoi

Kaarle, tavallisella kohteliaalla äänellänsä, joka oli ruvennut yhä

enemmän Sesiliaa kiusaamaan, sentähden, että siinä oli jotakin kylmää,

ja semmoista, jota lapsia kohtaan käytetään, taikka melkein

halveksimista. "Mutta tiedätkö, ketkä omaisistasi pian istuvat

neuvostossa, ja tiedätkö sinä, mitkä tärkeät asiat usein saattavat

riippua tuommoisien pienien, sievien impien naimisesta, vaikkeivät

heidän pienet henkilönsä ole asioiden tärkein osa? Mitä sinä _sinäkin_

kuitenkin taidat huomata, on että naiminen kreivi H:n kanssa olisi

vähän loistavampi liitto, kuin tuon junkkarin kanssa, johon hän

ykspäisyydessänsä on hulluuntunut. Mutta ehkei," jatkoi hän mitä

vilkkaimmalla, hienoimman leikkisellä äänellä, "oma kaunis morsiameni

tahtoisi nähdä sisartansa arvossa ja rikkaudessa häntä etevämpänä. Se

oli kuitenkin tarjoumus, jota ajattelin, ennenkuin edes-uskalsin

_toivoa_ sitä; ja nyt tämä yksipäisyys, tämä julkinen uhka!"

Nyt tuli eräs palvelija sanomaan, että päivällinen oli valmis. Sesilia

ei uskaltanut muuta kuin mennä aterialle. Niinpiankuin oli ruoalta

päästy, meni hän kuitenkin Margareetan luo, joka heti kotiin tultuansa

oli mennyt hnoneesensa. Kaarle seurasi häntä sinne ja puhui

Margareetalle niin, että Sesiliasta oli kuin hämmähäkki taasen olisi

koskenut hänen sydämeensä, innokkaasti kutoen verkkoansa sen ympärille.

Vihdoin tarttui hän Sesilian käteen ja sanoi kylmästi: "tämän luona ei

sinulla ole enempää tekemistä." Pitemmittä mutkitta, vei hän hänen

mukanansa; mutta sydämellisen rakkauden ja huolen katse, jonka hän loi

Margareettaan, osoitti että hän _totteli_.

Etuhuoneessa sanoi Kaarle sellaisella äänellä, kuin ei mitään

erinomaista olisi tapahtunut: "ja nyt, Sesiliaseni, täytyy sinun

kiiruhtaa, että ehdit saada päällesi kauniin, kukkasilla koristetun

pukusi, ettei toisten paimen-tyttöjen seurassamme tarvitse sinua

odottaa."

"Nyt -- naamioihin? -- Huh, mitä minä siellä tekisin? Ei Kaarle, ei

tänä iltana."

"Että irvihampaat saisivat syytä ruveta uskomaan, sinun häpeevän

itseäsi näyttää? Ei, kauniimpana, loistavampana kuin milloinkaan."

"Kaarle, min'en voi, sydämeni kärsii."

"Sydän! oh, kaunis morsiameni, suuressa maailmassa ei sydäntä

käytetäkään. Usko minua, sen pienen kalun saatat kernaasti jättää

Suomeen. Sillä ei ole mitään täällä tekemistä. Kas niin," jatkoi hän

ripeästi ja teki hät'hätää valmistelematta pienen runon ajan maun

mukaan:

"Allons ma Zephise an jeu.

Vos moutons vous regardent en bêlant,

Dans vos yeux ils cherchent le feu,

Mais n'y trouvent qve de l'ean à ce temps."

[No nyt, paimettareni, leikkiin.

Lampaamme katselevat teitä määkyen,

Silmistänne etsivät he tulta,

Mutta löytävät sieltä vaan vettä.]

"Ah, Kaarle, et sinä ennen pitänyt sydäntä tuommoisena

liiallis-kaluna."

"Ah, kaunis Sesiliani, haaveksia ja olla rokossa, kumpaakin pitää

kerran koettaman, sanotaan. Minä olin lapsi silloin, ja teidän järvenne

ja saarenne, ja teidän harjunne, siunattuine loppumattomine

näköaloineen, josta pyritään lukea aina kolmeenkymmeneen järveen, ja

teidän kohisevat koskenne, joiden vieressä saattaa tulla varsin

pyörälle, semmoiset menevät pojan päähän niinkuin viini, mutta vuodet

kuluvat, ja miehen pitää ajatella vähän vankemmin. Kun valtiot seisovat

toisiansa vastaan, kun yksi mahtava valtioliitto kilpailee toisen

kanssa ja tahtoo värvätä meidän valtio-miehiämme omaksi hyödyksensä,

silloin, näetkö, kaunis morsiameni, silloin ei sovi leikkiä unien

kanssa, taikka kauniitten piikivien kanssa joen rannalla, vaan silloin

pitää oppiman mieheksi, ja katsoman asiallista, jos kauniimmalle

sukupuolelle tuntuukin vähän raskaalta, kun heidän ritarinsa uskaltavat

muutakin ajatella kuin heidän sulojansa."

"Mutta eikö sydäntä tarvita, että rakkaudella maatansa kohtaan ja

rehellisyydellä taidetaan puoltaa sen totista hyötyä, muista eduista

huolimatta?" kysyi Sesilia lämpimästi.

"Ah, mikä sievä valtio-nero, joka koko rauhan-kokouksessa saisi

hämmennyksen aikaan!" leikitsi Kaarle taasen, "mutta meidän tässä

maailman kohtaloita keskustellessamme kuluukin aika. Nyt tuskin enään

ennätät panna tuon sievän paimen-hatun tarpeeksi vinoon."

Sesilia ei tahtonut suostua pukeutumaan naamioita varten, mutta silloin

näki hän Kaarlen silmässä niin synkän katseen, että hän hetken perästä

oli valmis, luottaen siihen, että naamio peittäisi hänen murheellisen

näkönsä.

14.

Pian lähtivät matkustajat kotomatkalle. Katariina rouva piti

Margareettaa niin paljon kuin mahdollista itsestänsä ja Sesiliasta

eroitettuna, ja kotiin tultua annettiin uppiniskaiselle tyttärelle

asunnoksi erillänsä oleva huone, jossa hän, melkein vankina, sai

oleskella eroitettuna muusta perheestä. Ainoa mitä hän oli voittanut

oli lyhyt viivytys, sillä Katariina rouva ei pitänyt sopivana, niin

pian sen jälkeen kuin kuningatar oli Margareetan puolesta puhunut,

julkisesti vastustaa hänen tahtoansa. Mutta hiljaisuudessa tehtiin

tarpeellisia valmistuksia, että ratkaiseva isku vihdoinkin lankeisi,

jota nyt koetettiin kaikin tavoin kiiruhtaa, sittenkuin ei enään ollut

mahdollista estää Margareetan avioliiton tietoa leviämästä.

Sesiliankin sydämen ympärillä kutoi hänen harmaa kohtalonsa yhä

tiukempaan verkkoansa, ja yhä vaaleten, niinkuin lakastuva ruusu, kävi

hän nyt jo ilotta läheneviä häitänsä vastaan. Tukholman matka oli

saanut hänelle sen selväksi, jota hän ennen vaan peljäten oli

aavistanut; hän ei taitanut kunnioittaa sitä miestä, jonka kanssa hänen

sydämensä rakkaudessa oli kasvanut yhteen. Vielä hän uneksui usein

kuinka kaikki muuttui toiseksi, kuinka hän itse rakkaudellansa vetäisi

Kaarlen siitä juonien pyörteestä, johon hän oli sekaantunut; mutta ah,

hän tunsi aina silloin, ettei hänellä muuta voimaa ollut, kuin se mikä

hänellä hänen kauttansa oli. Kuinka hän sitten olisi se, joka häntä

ohjaisi!

Hän oli nähnyt kuinka ylhäiset joka päivä pitivät jumalan-palvelusta

kodissansa, ja hän rupesi toivomaan uskonnon välitystä. Mutta kun hän

huomasi kuinka monet, juuri hartaimmista jumalan-palvelijoista,

verenhimoisella kiihkolla vainosivat vihollisiansa, sammui sekin toivo.

Hän tunsi ettei hänen rakkauttansa vastattu, ei ymmärretty, sillä tämä

kohteliaisuus, tämä mielihyvä hänen kauneudestansa, tämä, olkoonpa

niin, tämä rakkaus, jota Kaarle tunsi häntä kohtaan, oli niin paljon

kuin mahdollista eroava siitä syvästä, sydämellisestä tunteesta, jonka

nimeä se lainasi. Tämän tunsi hän selvästi sydämessänsä, ja nyt seisoi

todellisuus hänen edessänsä paljaana ja kolkkona; kaikki haavekuvat ja

harhaluulot olivat siltä riistetyt. Hän ei valittanut, kenelle hän

olisikaan valittanut, mutta hän kuihtui.

Katariina rouva näki levottomuudella kuinka hänen tyttärensä vaaleni ja

surkastui. Häntä lohdutettiin vanhalla jutulla "morsius-surusta."

Kaarle pelkäsi joskus jotakin salaista pahoin-vointia, mutta kun hän

huomasi, kuinka hän vielä sydämensä koko hellyydellä oli kiintynyt

häneen, joskus äkkiä säpsähti kuullessaan jonkun sanan taikka

huomatessaan jonkun katseen häneltä, vieläpä rupesi itkemäänkin,

silloin piti hän kaikki oikkuina, eikä tosin ollut niistä hyvillään,

mutta ei niitä sanottavasti peljännytkään.

Aamulla häitten edellisenä päivänä meni Sesilia Vapun luo. Hän ei ollut

pitkään aikaan siellä käynyt, hän oli luullut huomaavansa ettei Kaarle

hyväksynyt hänen käyntiänsä siellä, mutta nyt oli Vappu sairas, ja hän

meni. Sesilia tapasi Vapun iloisempana ja levollisempana kuin

milloinkaan ennen. "Näetkö, neiti, Jumala on armollinen ja ottaa minun

pian täältä pois. Mutta, Herra katso armollisesti vanhaan, sinunhan

sydämesi, neiti, haluaa enemmän lepoon kuin minun, ja sinun kätesi on

kylmempi."

"Älköön Herra enään päiviäni pidentäkö, mutta minkätähden asuu suru

sydämessä, jossa vaan häitten ja ilon nyt pitäisi asuman. Katso, neiti,

sinusta tulee ylhäinen ja rikas rouva, ajattele kurjia, ajattele niitä

monia, jotka kärsivät puutetta ja hätää. Minä olen nähnyt kauheita

näköjä, minä olen nähnyt vaimojen syövän lapsiensa ruumiita nälässänsä,

minä olen nähnyt ruton kaatavan ihmisiä, niinkuin viikate kaataa ruohon

niityllä. Semmoisia aikoja ei ole nyt, mutta jossa sinä näet köyhän

vaimon, jolla ei ole vaatteita verhotaksensa niitä raukkoja, joita hän

on synnyttänyt, taikka jolla ei ole leivän palasta sammuttaaksensa

nälkäänsä, jossa hän makaa vuoteetta, silloin, rikas rouva, jaa silloin

varoistasi vanhan Vapun tähden, sen rakkauden tähden, jota hän on sinua

kohtaan tuntenut, ja sinä saat iloa siitä. Sinä tarvitset paljon iloa,

sinulla ei ole sitä ollenkaan, minä tunnen sen. Mutta vielä kerran on

Vappu sinun näkevä, se tapahtuu sinun hääpäivänäsi, neiti. Mutta mikä

niin kummallisen pimeätä on. Totta minä sinun sinä päivänä nähdä saan,

mutta kuinka nyt niin pimeä on? Jos se päivä olisi viimeiseni, kuinka

se niin pimeä olisi? Senhän pitäisi silloin oleman kirkkaan. Niin,

neiti, silloin minä vielä sinun näen, sitten jää hyvästi."

Saman päivän iltana piti oleman suuret huvit nuorisolla, "naamioilla ja

kaikenlaisilla hauskuuksilla," niinkuin sanottiin. Kaarle tahtoi

Sesilian ruveta Minervaksi. Vaikka Sesilia mielestänsä oli niin ylen

määrin hoikan ja kurjan näköinen, ei hän tahtonut Kaarlea vastustaa,

kun hän niin vähällä taisi tyydyttää häntä. Itse piti hänen kantaman

sota-jumalan pukua. Ajan lempi-aatteita oli osoittaa ruhtinaallisia

morsiusparia Mars'in ja Pallaan kuvina, joka luultavasti oli syynä

Kaarlen pukujen valitsemiseen.

Sitten kuin Sesilia oli tullut kotiin Vapun luota, meni hän ylös

suureen uuteen rakennukseen, jossa hän nyt asui pienessä kapinetissa,

vaikka vasta illan juhlassa uusi huoneus, komeasti taitettuine

kattoineen, ja lukemattomine pienine akkunaruutuineen, piti vihittämän.

Nyt istui hän pienessä huoneessaan työ käsissä, mutta neula lepäsi, ja

hänen katseensa osoitti, etteivät hänen ajatuksensa nyt olleet

työssänsä. Silloin tuli Kaarle sisälle ja hänen kätensä alkoi

koneellisesti silloin tällöin ompelemaan tikin.

"Kas tämäpä ahkeruutta, vielä tänäkin päivänä neulot," sanoi Kaarle

tavallisella hienolla kohteliaisuudellansa. Sesilia hymyili heikosti.

"Ne ovat sinun sulhais-raunikkaasi," sanoi hän. Kaarle katsoi niitä,

ihmetteli ja ihaili hienoa, pitsin tapaista työtä ja kiitti häntä

edeltäpäin siitä ilosta, jonka morsiamensa hänelle teki j.n.e. Mutta

ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaa, hypähti Sesilia ylös ja

huudahti. Mahdottoman suuri hämmähäkki kurotti pitkiä koipiansa

avonaisesta akkunasta ja rupesi marssimaan sisälle.

"No, mikä nyt on hätänä?" kysyi Kaarle laskien käsivartensa Sesilian

vyötäisille pidättääksensä häntä.

"Hämmähäkki, hämmähäkki, älä, Jumalan tähden, päästä sitä minun

huoneeseni, minun ei sitten enään ole täällä hyvä olla."

"Älähän nyt," leikki Kaarle vanhalla somalla tavallansa, joka nyt oli

Sesiliasta varsin onteloa, "niin hempeätä vankia en laskekaan

hämmähäkin tähden." Sesilia pyrki oikein tuskalla päästä irti,

mutta Kaarle, joka ei ymmärtänyt hänen pelkoansa, piti sen

teeskenteleväisyytenä eikä laskenut häntä. Vihdoin päästi hän hänen

vapaaksi, mutta otti kutsumattoman vieraan peukalonsa ja etusormensa

väliin ja sanoi: "mutta katsohan kerran vihollistasi Sesilia. Eihän se

niin ruma ole. Näetkö kuinka se on kaunis ja pilkullinen?" Sitten pani

hän sen niin korkealle seinään, kuin hän ulottui. Sesilia oli

silmänräpäyksessä tuolilla, karkoittaaksensa vihollistansa, mutta se

oli nyt peljästynyt ja rientänyt kätkeytymään. Hän ei löytänyt sitä

enään.

"Kaarle, sinä olet julma," sanoi Sesilia, tuskalla pidättäen

kyyneleitänsä.

"Anna anteeksi, minä en taitanut kieltää itseltäni huvia vähän

ärsytellä sinua, minä tahdoin nähdä miltä kaunis morsiameni suuttuneena

näyttäisi. Mutta tule nyt ja anna suuttumuksesi tuulille. Käykäämme

puistoon katsomaan mitä ukko siellä on aikaan saanut. Kaikki näyttää

nyt olevan valmiina."

Hiljaisesti ja tottuneena seuraamaan Kaarlen mieliä, vaikkeivät ne

useinkaan häntä huvittaneet, lähti hän hänen kanssansa puistoon. Nyt

oli puutarhuri ottanut pois kaikki näköä estävät olki peitteet ja

puutelineet, ja vastapäätä rakennusta irvisti kaksi ruohopenkereistä

tehtyä jättiläisleijonaa kahden samasta aineesta muodostetun ankkurin

rinnalla, ja ikäänkuin vahtina seisoivat niiden ympärillä neljä uhkeata

kuusta, saksittuina hattujen muotoon, kuvaamaan sitä valtiollista

puoluetta, johon Kaarlekin tärkeänä jäsenenä kuului. Sillä vaikkei

hänen jalkansa ollut neuvostossa, oli siellä kuitenkin hänen äänensä,

jonka vaikutin oli yksi neuvoston mahtavimpia miehiä.

Tyytyneenä suur-työhönsä, joka oli elävä onnentoivotus, astui vanha

puutarhuri esille hattu kädessä ja mielihyvästä hymyillen. Sittenkuin

Sesilia ystävällisesti oli vanhusta kiittänyt, ja Kaarle oli antanut

hänelle pienen rahalahjan, ja molemmat hetken perästä olivat lähteneet

puistosta, vannoi hän ettei herttaisempaa lasta löytyisi koko

maailmassa, kuin nuori morsian.

Kaarle saattoi Sesilian sisälle ja sanoi; "ja nyt, ihana jumalatar,

toivon minä pian saavani tervehtää Minervaani täydessä asussa. Jo

aseetonnakin niin vaarallisena, kukapa häntä aseellisena taitaisikaan

vastustaa?"

Sesilia jäi yksin; hän rupesi hitaasti ja vastenmielisesti ottamaan

pukuansa esille, ja laski sen vuoteellensa.

"Miksi tätä narrin peliä," sanoi hän itseksensä, "tätä hovin ja

ylhäisten seurojen leikkien apinoimista. Onpa juuri niin, kuin meitä

puettaisiin kulkusilla varustettuun narrin kaapuun."

"Sesilia kulta," sanoi Margareetta, joka nyt tuli sisälle, "sinä et

vielä ole pukenut, ja vieraat alkavat jo kokoontua. Nythän sinun

pitäisi viimeisen illan tyttönä leikitä; mutta huomenna, kun vihkimys

on aamupäivällä toimitettu, täytyy sinun jo ehtoopäivällä käyttäytyä

vakaasti niinkuin rouvan pitää. Mutta, Sesiliani, älä niin

murheelliselta näytä. Ah, kyllä minä tiedän, ettei minun pilani taida

huvittaa, iloisen pilapuheen pitää iloisesta sydämestä lähtemän."

Margareetta tunsi Sesilian liian hyvin, ettei hän arvaisi mikä hänen

silmiänsä tummisti, mutta hän oli välttänyt loukata häntä antamalla

hänen huomata että hän ymmärsi häntä. Sesilia nousi nyt ylös ja sanoi

ystävällisesti: "tiedätkö, Margareetta, minä olen ajatellut

suunnitelman. Jumala antakoon sen onnistua. Minä en ole sinulle tähän

asti paljoa puhunut, kukapa olisi huolinut minua, ymmärtämätöntä

raukkaa kuunnella? Mutta huomenna, huomenna puhun sinun edestäsi,

silloin saavat sanani jonkinlaista tärkeyttä, niin, minä luulen

onnistuvani. Ah, mutta nyt pitää minun kumminkin tuohon hulluun pukuun

pukeutuman. Tiedätkö kuinka se minun mielestäni on hassua. Mutta miksi

en tekisi Kaarlen tahdon mukaan tässä tyhjässä asiassa. Eipä olisi

hullumpaa jos minä tuon asun mukana saisin vähän enemmän voimaa ja

rohkeutta. Parasta on, että niinpian kuin olen ottanut vieraat vastaan,

saan riisua nämät renkun rankut yltäni, ja sitten on sininen

silkkihameeni kyllä hyvä."

"Kas niin, kypäri päähän nyt vaan ja sitten vieraitten luo," sanoi

Margareetta kiiruhtaen. Heti kun molemmat sisaret olivat lähteneet

huoneesta, tuli Mauno sinne avaraan viittaan puettuna. Hän pysähtyi

sanoen: "eikä täälläkään? Aika kuluu turhaan, enkä minä tänä päivänä

täältä tyhjin toimin lähde, vaikka koko maailman sukulaiset olisivat

minulle vastarintaa tekemässä." Hän katsoi ympärillensä ja jatkoi:

"mutta hän tulee varmaankin tänne takaisin. Täällä on kaluja, jotka

selvästi kiireessä ovat jääneet esille, kyllä kumminkin toinen tänne

pian mahtaa tulla. Mutta, ahaa, kas tuopas pitkäsäärinen juutas, joka

tuolla katossa kiipee. Tämähän on Sesilian huone, ja hänpä kuuluu

kovasti hämmähäkkiä pelkäävän! No, palvelus pikku-kälylleni, tässä

odottaessani, ei ole liiaksi."

Hän heitti viitan hartioiltansa ja tarttui heikkoon, sievästi tehtyyn

keihääsen, jonka Sesilia oli unohtanut ottaa mukaansa. Mutta juuri kuin

hän nosti sitä kattoon päin, ottaaksensa hämmähäkkiä alas, tuli

Katariina rouva sisälle ja pysähtyi hämmästyneenä. Mauno laski keihään

alas, ikäänkuin sotilaskunnioitukseen, ja tervehti nöyrästi kumartaen.

Nyt puhkesi Katariina rouva sanomaan: "te uskallatte vieläkin tulla

minun huoneeseni! Mitä teillä on täällä tekemistä? Mitä te tahdotte?"

"Minä olen tullut vaimoani noutamaan."

Viha kiehui Katariina rouvan suonissa, mutta hän sanoi mieltänsä

malttaen: "herra, te olette upseeri, jos tahdotte solvausta välttää,

niin menkää!"

"Margareetan äidin käskyjä olen minä aina valmis mahdollisuuden mukaan

noudattamaan, vaimoani hän vaan älköön minulta kieltäkö, ja häntä minä

nyt olen noutamassa."

Niin sanoen pani Mauno keihään kädestänsä, kumarsi nöyrästi Katariina

rouvalle ja lähti pois. Kun hän meni huoneesta piti Katariina rouva

tarkasti silmällä että hän meni talostakin pois; kuitenkin tuli hän

valepuvussa heti takaisin toisten naamioittujen kanssa.

Kun vieraat olivat kokoontuneet, hiipi Sesilia huoneesensa, jättäen

Kaarlen huoleksi, joka, niinkuin muutkin talonväet oli ilman naamiota

vaikka hän oli sotajumalan puvussa, kohteliaisuudellansa ja nerokkailla

ilveillänsä hauskuttaa seuraa. Tultuansa huoneesensa, istui hän erään

pöydän viereen nojaten kasvojansa kättä vasten. "Ah," sanoi hän, hiljaa

itseksensä, "Vappu, tällä kerralla et arvannut oikein. Eihän sitä

matoa, joka sydäntäni kalvaa, taidakaan ottaa pois, vaikka antaisin

palasen sydäntänikin sitä seurata. Minä näin kerran köynnöskasvin, se

oli kierrellen kasvanut erään nuoren, kauniin ja suoran vesan

ympärille. Minä kävin niin mielelläni sitä paria katsomassa. Mutta

köynnös kuoli, ja se oli loppu. Vuosia oli sitten kulunut ja minä näin

saman puun madonsyömänä, vääristyneenä ja sen sydän oli ruvennut

mätänemään; silloin minä iloitsin, että köynnös kuoli puun vielä

ollessa kauniina. Sehän oli kaikin puolin kiintynyt puuhun ja olisi

sitten vaan elänyt mädänneen ja vääristyneen kanssa. Ah, minun _täytyy_

häntä rakastaa, eikä kuitenkaan ole oikein, että minä tulen hänen

vaimoksensa. Ah, minä en taida elää hänelle, niinkuin minä tahtoisin

hänen edestänsä kuolla, sillä minun puuni sydän on ruvennut mätänemään,

ja kuinka minä taidan sen vaimona olla, jota en taida nöyryydellä

kunnioittaa? Oi Jumala, vahvista minua, valaise minua, sillä minä

kuljen pimeässä!"

Sesilia pani kätensä ristiin ja loi katseen ylöspäin, silloin riippui

seikissä iso, harmaa hämmähäkki juuri hänen päällänsä ja laski

laskemistansa alaspäin, ja tirkistäen ylöspäin jäi Sesilia istumaan

voimatta liikkua taikka koettaa paeta. Ja nyt putosi hämmähäkki alas ja

tarttui kiinni juuri hänen sydämensä kohdalla. Kimakasti huutaen

hypähti Sesilia ylös ja vaipui tainnotonna maahan.

Eri haaroilta riensivät Katariina rouva ja Margareetta Sesilian

huudosta huoneesen. Kauvan koetettiin kaikkia keinoja turhaan.

Vihdoinkin onnistui saada pyörtyneen tunnoillensa; hän avasi silmänsä

ja rupesi puhumaan, mutta epäselvään ja houraillen. "Semmoisenko

vastauksen rukoukseeni sain? Kohtaloni, harmaa, välttämätön kohtaloni

vaan! Sydän parka, sinä olet nyt verkkoon kudottuna, ole hiljaa, siipiä

kasvaa, madon pesähän se vaan on, pian saat lentää ulos. Se on ihanaa,

se on kaunista!"

Katariina rouva koki ystävällisellä puheella rauhoittaa häntä; mutta

hänen mielihaaveensa siitä vaan yltyivät. Hän tahtoi nousta ylös, mutta

vienolla väkinäisyydellä painoi Katariina rouva hänen alas vuoteelle,

ja kun Margareetta hyväilevällä äänellä pyysi hänen levätä hiljaa,

laskeui hän alas ja näytti pian nukkuvan, mutta hypähti taasen ylös, ja

yhä raivoisemmaksi tuli hänen hourauksensa.

Margareetta meni Kaarlea etsimään. Mennessänsä eräästä ovesta, läheni

häntä eräs naamioitettu ja sanoi matalalla äänellä: "Margareetta, minä

olen täällä noutamassa sinua. Ole varoillasi, kun vieraat rupeevat

poistumaan." Margareetta vapisi iloisesta hämmästyksestä kuullessansa

tuota rakasta ääntä, mutta vastasi ainoasti: "Sesilia on kovin kipeä."

Vaikka hän puhui matalalla äänellä oli joku läsnäolevista kuullut

sanat. Äkkiä levisi tieto Sesilian sairaudesta. Leikit ja ilot

lakkasivat, kaikki iloiset puheet loppuivat, ja, sittenkuin oli saatu

tietää, että Sesilia todellakin oli kovasti sairastunut, rupesivat

useimmat vieraat lähtemään pois, etteivät olisi haitaksi.

Taasen oli aamu, pimeettömän yön perästä niinkuin kesäyö on, Sesilian

aivotun hääpäivän aamu. Hiljaa avattiin ovi sairaan huoneesen, ja

sisälle astui kartanossa harvinainen vieras, vanha Vappu. Katariina

rouva, joka istui vuoteen vieressä, viittasi eukolle tervehdyksen, ja

hänen katseensa osoitti, että hän nyt tunsi jotakin heimollisuutta

halpaa vaimoa kohtaan, jonka hän tiesi tuntevan samaa kuin hän itse.

Vakain askelin astui Vappu Sesilian vuoteen viereen ja katseli häntä

hetkisen vaijeten. Sitten sanoi hän: "nuori kukkanen, sinäkö, ennenkuin

lakastunut ruoho? Montaa surua on, jotka sydämen murtavat, mutta

kaikesta surusta unohdetaan viimeksi äidin suru, kun viimeinen, rakas

lapsi jättää hänen yksin kuolemaan."

Katariina rouva oli syvästi liikutettu. "Vappu," sanoi hän, "monta yötä

ja monta päivää valvoit hänen tähtensä, joka silloin oli niin pieni ja

heikko, ja nyt menee hän pois kauniimmassa kukoistuksessansa."

"Minä en taida istua nyt, sisällinen ääni kehoittaa minua puhumaan,

sanomaan mitä hän ei enään jaksa sanoa. Katso, nyt ei eroita arvo eikä

rikkaus ylhäistä alhaisesta, sillä katsokaa, ylhäinen rouva, ilolla nyt

tervehtäisitte pojaksenne kerjäläistä, joka taitaisi pelastaa lapsenne.

Ei, mitä, -- ettekö tahtoisi? Minun sieluni näkee kummallisia kuvia

kylmästä ja hädästä ja hävittävistä ryöväristä, mutta silmäni näkevät

vaan höyhenvuoteen ja lämpeyden ja äidin silmän. Kuka kantoi lapsen

jää-haudasta ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän

taitanut kantaa pois Luojan lähettämän kivunkin, jos hänen olisi

sallittu? Kuitenkin, hyvä on ruumiin kuolla, vaikkapa nuorena ja

kauniinakin, kun sydän jo ennen on kuollut. Rouva, hänen sydämensä

kuoli vähitellen, älä anna sisaren sydämen kuolla. Eikö polttaisi

vieläkin kovemmin, jos tämä olisi viimeinen lapsesi? Maksa

ruhtinaallisesti velkasi, jalo rouva, se sopii sinulle!"

Seisoen silmät puoleksi kiinni, oli Vappu puhunut. Nyt vaikeni hän ja,

haperoiden kädellänsä sai hän kiinni eräästä vuoteen jalkopäässä

olevasta tuolista, jolle hän vaipui istumaan. Sanat, jotka hän oli

puhunut, himmeät ja hänelle itsellensä käsittämättömät, olivat

kuitenkin Katariina rouvan sielussa herättäneet eloon muistoja ja

kuvia. Selvimpänä näkyi hänelle sen miehen muisto, jolta hän oli

kieltänyt tyttärensä. Hän oli kuitenkin, niinkuin Vappu sanoi, kantanut

yhden hänen lapsistansa jäähaudasta, ja toisen verisistä, häpäisevistä

käsistä. Jos ei häntä olisi ollut, istuisi hän nyt viimeisen lapsensa

kuolinvuoteen vieressä. Niin, jos hän olisi sallinut hänen ottaa pois

hämmähäkki Sesilian huoneesta, olisi hän ehkä sen kautta taitanut

"kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin". Kuinka hän oli hänen

palkinnut? Olikohan tahtonut häntä poikana tervehtää? Nämät ajatukset

nöyryyttivät syvään hänen ylpeätä sieluansa, jota suru jo oli murtanut.

Nyt avasi Sesilia silmänsä, katseli ympärillensä ja sanoi heikolla

äänellä: "tämänhän päivän piti minun riemupäiväkseni tuleman, ja niin

se tuleekin, vaikka toisella tavalla. Jumalalle kiitos, minä olen selvä

nyt, minä tiedän että minä hourailin." Hän ojensi kätensä Katariina

rouvalle ja Margareetalle, jotka seisoivat kummallakin puolen hänen

vuodettansa, ja kun he nyt tarttuivat niihin, yhdisti hän ne rintansa

ylitse ja sanoi: "äitini, toinen lapsesi menee pois, ota toinen taas

rakkauteesi. Oi äitini, kuule viimeistä rukousta, jota lapsesi pyytää

sinulta, älä eroita Margareettaa hänestä, josta hän ei taida erota."

Margareetta vaipui polvillensa äitinsä eteen. Hänen katseensa, hänen

ristissä olevat kätensä rukoilivat, mutta hän ei taitanut sanaakaan

virkata.

Katariina rouva oli syvästi liikutettu. Ylpeä pää oli vaipunut alas.

Nyt ojensi hän kätensä Margareetalle: "minä annan sinulle anteeksi, tee

niinkuin toivot. Tulkoon hän puolisoksesi, jota paitsi minulla piankaan

ei taitaisi ainoatakaan lasta olla."

Sesilia pani kätensä ristiin rukoukseksi, ja rukouksessa näyttivät

hänen kasvonsa kirkastuneilta.

15.

Katariina rouvan ja hänen toisen tyttärensä myöhemmistä kohtaloista ei

paljoa tunneta. Pieniä tietoja saadaan kuitenkin eräästä kirjeestä

Mauno Malmilta Margareetalle, joka on kirjoitettu pari kuukautta

Sesilian kuoleman jälkeen. Otamme sen sentähden tähän:

"Minun hellästi rakastettu Margareettani!

Enkö ole täällä nyt, niinkuin sinusta murheellisesti eroitettu olisin,

ja on minulla kuitenkin toivoa sinua muutaman viikon perästä kotio

jälleen saada. Mutta sen kaltainen ihminen on, ei se Jumalaa kylläksi

siitä suuresta ilosta ja autuudesta kiitä, joka sillä on, se luulee

vaan, että hänellä enemmänkin vaatimista on, eikä se vähintäkään tahdo

poisantaa. Ja kuitenkin olen minä toisinaan jälleen, niinkuin se, jolla

ei tervettä järkeänsä ole, lentäen ympäri, niinkuin en minä tietää

mahtaisi, millä tavalla minä sen erinomaisen suuren iloni, joka minun

sydämessäni asuu ja hallitsee, ilmoittaa taitaisin. Erinomaisesti on

kuitenkin Herra Jumala meidän teitämme ohjannut, kun minä ajattelen,

kuinka ei ole sen pitempää aikaa kulunut, kuin että minun korkeasti

kunnioitettu, rakas anoppini, sinun armollinen äiti rouvasi, sen

muistaa mahtaa, kuin se laki tehtiin, että kuoleman rangaistus sille

aatelittomalle tulee, joka aatelisnaisen vaimoksensa vie. Ja nyt on

hänen kuitenkin lopuksi sinun minulle antaa täytynyt. En minä hänen

vastenmielisyyttänsä itse minuani kohtaan pahakseni pane, vaan olen nyt

niin ylönpalttisen onnellinen siitä kuinka Herra meidän teitämme on

ohjannut ja johtanut, että minä vaan sinua minun käsilläni kantaa

tahtoisin, ja lentää ja ilmaan heittää sekä hatun kuin myös pään; ja

olen minä niin vallaton, etten minä jalvoillani seisoa osata tahdo, ja

pian tahtoisin ryssät tänne, että minä heidän päällensä minun kuohuvaa

ja paisuvaa ylpeyttäni ja kopeuttani ajaa ja päällepanna taitaisin.

En minä kuitenkaan muuna kuin oikeana pitää taida, että sinä korkeasti

kunnioitetun äitisi tykönä tämän surullisen ajan viettää mahdat, siksi

kuin hän asiansa järjestää on ehtinyt Ruotsiin muuttamistansa varten,

sittenkuin minulle sallittiin sinua, minun rakas Margareettani, ensin

noutaa ja minun vaimonani kotio-viedä, ja sillä tavalla meidän tehtyä

ja suostuttua liittoamme vahvistaa. Kuitenkaan en minä, minun korkeasti

kunnioitettua, rakasta anoppi rouvaani, minun läsnä-olemuksellani

enempää vaivata tahdo, koska hän ei minua mielellänsä nähdä tahtoa

mahda.

Minun suuresti kunnioittavaisen ja nöyrän kiitokseni mahdat sinä sinun

korkeasti kunnioitetulle, rakkaalle äiti rouvallesi ilmoittaa hänen

lupauksestansa, Ruotsissa sanaansa minun hyväkseni käyttää, sanoden

hänelle samalla, että minun nöyrä toivoni olisi, ettei hän armollisesti

itseänsä sillä asialla vaivaisi, ajatellen minä niin, että mitä minulla

on kelvollisuutta ja taitoa hoitaa, ei minulta virallisesti kieltää

mahdettaisi; ja mitä sen ylitse käy, en minä siihen itseäni tunkea

tahdo. Kiittäen häntä tästä hänen armostansa ja hyväntahtoisuudestansa,

toivon minä, ettet sinä, minun Margareettani, joka minun kanssani

hädässä monta kovaa kokenut olet, mitään siitä halvasta osasta, joka

meille tulla taitaa, kärsiä mahda.

Se kaunis Kauniaisten kartano, jota minä nyt katsellut olen, näyttää

minun mielestäni, sangen sopivalta, jos sinä luulet siihen tahtovasi

panna sen perinnön, joka sinulla on. Kaikki siellä kaikista

tarpeellisimpaan saakka, on hävitetty ja sitten rappiolle joutunut;

mutta kun minä olen sinun uskollinen ja toimekas talonvoutisi, niin

minä toivoa tahdon, että minä muutaman vuoden perästä moninkertaisesti

suurentanut olen sen halvan arvon, joka talolla nyt on ja jonka tähden

se niin vähällä rahalla myydään, kuin semmoista autioksi tullutta maata

maassa niin paljon on. Ja lupaan minä, suurella toimella ja huolella

sen sinulle, minun rakas ja armias Margareettani, tulevaksi

leskentilaksi laittaa. Toivoen minä kuitenkin, että me yhdessä monta

vuotta, lapsiemme kanssa, tässä kauniissa talossa elää ja toimia

saamme, kuin ei palvelus minua kutsu pois, joka, niinkuin nyt

näyttäisi, ei pitkäksi ajaksi eikä myöskään pitkälle matkalle tulla

mahda.

Että sinun, Herrassa edesmenneen, rakkaan sisaresi eläessä, aivottu

lankosi, Lejonankar, joka Suomeen jää, sinun äiti rouvasi asioita

täällä hoitaaksensa ottaa, näyttää minusta hyvältä, ja taitaa hän siis

mukavasti kotomaahansa muuttaa, jossa myös hänen armas poikansa, sinun

korkeasti rakastettu veljesi, herra Yrjö Boije oleskelee.

Hän ei myöskään taitaisi ilman mielen harmia sitä alhaista säätyä

nähdä, jossa minä, Jumalan avulla, toivon että sinä onnesi löydät,

mutta jota hän ei semmoisena pitää taitaisi, kuin sen hedelmä niin

halvalla puulla kasvaa, kuin sinun liittosi minun kanssani on. On

kuitenkin Herran armo ja siunaus yhtä usein alhaisen osa kuin

ylhäisenkin. Siinä toivossa, että sinä myös minun tyköni halajat,

niinkuin minun sydämeni joka hetki sinun perääsi sykkii, olen minä,

niin myötä-, kuin vastoin-käymisessä sinua aina yhtä hellästi

rakastavainen puolisosi."

Pian tämän jälkeen muutti Katariina rouva Ruotsiin. Kun lähes

kaksikymmentä vuotta myöhemmin sota taasen puhkesi Venäjää vastaan,

luettiin jo ensimmäisissä raporteissa, että urhea Eversti-luutnantti

Malm oli haavoittunut, niin ettei hän luultavasti enään kelvannut

sotapalvelukseen.

Samaan aikaan omisti Hatanpään kartanoa eräs Lejonankar.