tielle, joka nyt jäätymäisillänsä oli, sittenkuin se koko päivän oli
niinkuin pohjattomana ollut. Margareetta tahtoi niin kiireesti astua,
että minun häntä hillitsemän piti, sillä kyllä voimia vielä
tarvittaisiin. Kuin päivä nousi olimme me jo ison matkaa ehtineet.
Hyvin näin minä että Margareetta väsymään rupesi, mutta ei hän sitä
tunnustaa tahtonut, ja kuin me hevosen juoksua etäältä kuulla saimme
otin minä hänen äkkiä syliini ja kannoin häntä metsään päin, laskien
hänen siellä heiniin yhdessä ladossa, ja käskien häntä täällä
lepäämään, sillä koska heinät olivat jäljellä, niin ei kukaan
vihollinen tänne löytänyt ollut. Lupasin minä sillä välin alas laaksoon
yhteen taloon mennä, sieltä meille ruokaa hankkimaan.
Ja pelkäsi Margareetta enemmän minun kuin omasta puolestansa, koska hän
tuumi, että minä saattaisin ryssiä tavata. Itse en minä niitä
peljännyt, koska minä kyllä heidän kanssansa livertelemään tottunut
olin, vaikka minä nyt, aina siitä kuin minä tähän matkaan Margareetan
kanssa tullut olin, niin hiljaiseksi ja leppeäksi tullut olin, etten
minä enään mitään hullutuksia keksinyt, ja saivat myös ryssät minun
kiusauksiltani rauhassa olla, kuin he vaan myös minun rauhaan jättivät.
Vähäisen tamppu-leipää ja voita minä ainoasti voin tällä kertaa
Margareetalle hankkia syötäväksi, mutta hän otti ne ystävällisesti
vastaan ja arveli että niitä kyllä syödä saattoi, oli myös oitis valmis
taas meidän matkaamme alkamaan, kuin minun nyt suurella surulla
sydämessäni hänelle sanoa täytyi että meidän vielä kävelemän samana
päivänä täytyi saarelle, joka meidän matkamme määränä oli, koska jää
oli niin heikko, ettei siihen enään seuraavana päivänä luottamista
ollut.
Me emme olleet kauvaksi astuneet, kun me meren rantaan ehdimme, ja minä
Margareetalle sen mustan pisteen näytin, joka muutamalla taholla pitkän
matkan päässä näkyi. Se oli sinne, kuin meidän pyrkimän piti, ja tunsin
minä että vereni minun kasvoistani tätä ajatellessani poijes meni;
mutta siinä samassa, ja niinkuin me siitä suostuneet olisimme, painoi
Margareetta kätensä ristiin ja minä pääni paljastin, ja seisoimme me
niin hetken rukoillen, ja sen äärettömän jäälakeuden ylitse haudan
hiljaisuus vallitsi. Sitten minä Margareetan käteen tartuin ja
sanaakaan sanomatta me astumaan rupesimme.
Niinkuin kirkas peili oli edessämme meri. Vesi, joka jään päälle oli
kokoontunut, oli nyt sen alle vaipunut. Päivä oli kylmä, eikä aurinko
ollut jaksanut yöllä tykötullutta jäätikköä ylössulattaa, joka meidän
onnemme oli, vaikka sangen vaivalloista tällä iljanteella kulkea oli,
ja kylmä merituuli meidän ohkaisien vaatettemme läpitse tunki, koska
meidän turkkimme pappilaan jääneet olivat.
Puolen penikulman paikoilla me niin kulkeneet olimme, kuin me kaukana
jäällä väkeä näimme, jotka saarelta tulivat; eikä se pikkuinen
mielihyvä ollut kuin me näimme että jää tuolla kaukana vielä kesti,
sillä sen oli sanottu siellä heikomman olevan, mutta siinä jossa me nyt
kävelleet olimme, oli minun neuvojani arvellut, hevosillakin ajaa
voitavan. Näytti myös Margareettakin iloiseksi tulevan, kuin hän väkeä
näki; ei hän kuitenkaan ennenkään ollut ollenkaan vaikeroinut, vaikka
minä hyvin nähnyt olin kuinka hänen silmänsä yhtä mittaa matkaa saareen
mitannut oli.
Astuimme me niin toisiamme vastaan, ja tunsin minä pian että yksi
niistä, joita me tällä tavalla vastaan tulimme, yksi pitäjän papeista
oli. Tulin minä tästä iloiseksi, koska se hopeanvalko-hivuksinen ukko
oli kunnon mies, uskollinen paimen, joka ei, niinkuin useimmat muut,
hädän tullessa, ainoasti omaa turvaansa ajatellen, karjaansa
ylönantanut. Uskollisesti oli hän seurakuntansa kanssa iloa ja murhetta
jakanut. Näin minä nyt myös että hän sairaan-ripitykseltä saarelta tuli
lukkarin kanssa, joka kalkkia kantoi, ynnä myös yksi vaimo seurassa,
joka tien-näyttäjänä oli. Tervehdin minä häntä sitten: "Jumalan rauha,
herra pastori." Sanoi hän ystävällisesti: "niin Jumala rauhan antakoon,
ja kiitos tervehtämyksestä." Sanoin minä: "onko tie varmaa, herra
pastori?" Vastasi hän sanoen: "on kyllä, ehkä se hevosenkin
kannattaisi. Mutta minne aivot sinä, nuori mies ja myös tämä nuori
vaimo? Mitä teillä tuolla saarella tekemistä olla mahtaa?" Sanoin minä:
"eikö herra pastori minua tunne?" Sanoi hän vastaten: "en, nuori mies,
mahdollista olla taitaa, että minun vanhat silmäni sinun nähneet ovat,
mutta muisto on heikko; kukasta sinä sitten olet?"
Asetin minä itseni niin, että minä ukkoon päin seisomaan tulin, selkä
niihin molempiin muihin päin, ja tuuppasin pitkän tukkani kasvoiltani
pois, ottaen niin minun oikean muotoni jälleen, jonka jälkeen minä
taasen kysyin: "eikö pastori minua nytkään tuntea mahda?"
Astuen hämmästyneenä askeleen takaisin päin, sanoi vanhus, sittenkuin
hän vähän tointunut oli: "ai, ai, minkätähden te tänne kotomaahan
tulette? Niinkuin asiat nyt ovat, ei se muuta kuin pahaa matkaan saada
taida, sillä jos he teistä tiedon saavat, niin ne jotka teitä
suojelleet ovat, sen maksaa saavat. Kaikki käy nyt joinkin tasaista
kulkuansa, kuin ei vaan mikään ärsytä. Ja mitä te ulostoimittaa
taidatte? Paras on Herran tahtoa totella, hän odottaa aikaansa, kuin
hän omiansa pelastamaan tulee."
Sanoin minä: "ylitse minä meinaankin mennä, jahka sula vesi tulee, ja
tämän nuoren naisen myös mukanani viedä." Sanoi hän: "kuinka sinne
päästä mahdollista olla taitaa?" Sanoin minä: "me olemme ajatelleet
saarelle jäädä siksi kuin jäät merestä menevät. Eihän siellä, tiedämmä,
ryssiä ole, eikä tullakaan mahda kuin jäät niin heikkoja ovat. Väet
siellä minä hyvin tunnen. Vierasvaraisia he ovat, ja oikealle
esivallallensa myös uskolliset, ja mahtavat he meitä auttaa niin paljon
kuin mahdollista on." Sanoi hän: "te ette suinkaan isoon aikaan heistä
mitään kuullut ole?" Sanoin minä: "tulee pian kolme vuotta, siitäkuin
minä täällä olin." Sanoi hän: "oh, ei nyt ole niinkuin silloin. Kovia
kohtaloita on Herra hyväksi nähnyt antaa niiden ylitse-mennä. Nyt
talvesta kolmatta vuotta sitten meni ryssiä sinne hevosia etsimään.
Viimeisestä uloskirjoituksesta oli vielä muutamissa taloissa mies
jäljellä, niin että kaikkiaan kuusi miestä saarella löytyi. He yhtyivät
ja tappoivat kaikki ryssät niin että ainoasti yksi pakoon pääsi. Tuli
sitten uusi joukko kostamaan, poltti kaikki tuvat ja löi ja kiusasi
kuoliaaksi kaikki mitä elävää oli, paitsi vanhan torppa-Kaisan ja hänen
sisarensa. Ja eivät nyt nämät vanhat vaimot isiensä kotoa jättää
tahtoneet ole, vaan yksinänsä hävitetyllä saarella asuneet ovat.
Näyttää nyt myös Herra heidän rukoustansa kuulevan ja molempia
yhtä-aikaa tykönsä kutsuvan, molemmat kun nyt makaavat vapauttamistansa
odottaen, sittenkuin minä heille viimeisen lohdutuksen antanut olen. Te
ette siis siellä ketään teidän avuksenne löydä, mitä te muuta tehdä
taidatte kuin palata takaisin?"
Mutta takaisin palajaminen ei meille nyt mahdollista ollut. Saarelle
meidän tulla täytyi, mitä meille siellä sitten kohdata mahtaisikin.
Puhuin minä sitten tästä asiasta Margareetalle, ja oli hänellä myös
sama toivo kuin minullakin, että hän minun lailliseksi vaimokseni
tulisi, kuin meidän nyt kaikista ihmisistä eroaman piti, täällä ehkä
yhdessä kuolemaan menemään. Ja pyysin minä sitten pastorin meitä tässä
yhteen-vihkimään, ettemme me synnin kiusaukseen johdatetuiksi tulisi.
Ei hän sitä kuitenkaan millään muotoa tehdä tahtonut, sanoden että
tainkaltainen vihkimys, ilman kuulutusta ja naimamiehen suostumusta
sekä luvaton, laiton ja myös pysymätön olisi.
Sanoin minä: "emme me tätä ihmisten tähden pyydä; vaan on se Jumalan ja
meidän omantuntomme tähden, ja jos se niin on, että teille tämän kautta
joku haitta taikka vastus tulla mahtaa, niin älkää meille mitään
todistusta antako ja älkää meistä mitään teidän kirkonkirjoihinne
kirjoittako."
Vastasi hän sanoen: "kirkonkirjoja ei meidän seurakunnassa ole
ollenkaan, sittenkuin ne kolme vuotta sitten meidän kirkkomme kanssa
poltetuiksi tulivat, ja olen minä ainoasti muutamia yksityisiä muistoja
ylös-pannut. Auta Jumala, laillinen järjestys on totisesti tässä maassa
hävitetty ja sivulle pantu, kuitenkaan en minä tahdo olla se joka lakia
rikon. Jos ei olisi aatelista neitoa aatelittoman miehen kanssa
yhteen-vihittävänä, niin taitaisi se helpommin laatuun käydä, mutta nyt
se, joka semmoista tehnyt on, epäilemättä kappansa kadottaisi. Eihän
ole pitkä aika kulunut siitäkuin tämmöinen asia hengen asia oli."
Nähden suurella murheella, ettemme me mitenkään hänen suostumustaan
saada taitaneet, rupesimme me siihen autioon saareen päin kävelemään,
mutta tuli hän kuitenkin niin liikutetuksi, kuin hän meidän menevän
näki, että hän sanoi: "antakoon Herra minulle anteeksi, jos minä väärin
tehen. Tehen minä kuitenkin niin kun minun mielestäni yksinkertaisesti
Jumalan edessä oikein olevan näyttää, vaikka laki ja asetukset sen
vääräksi sanovat. Jos joku minua päällekantaa tahtoo, niin minä Herran
viran kadotan; mutta minä tahdon toivoa että minun vanha pääni on
lepoon ehtinyt, ennenkuin se tapahtua ehtii. Laki on nyt heikko side
tässä maassa."
Viitaten niin lukkarille, joka jäälle kankaan levitti, jossa hän
kalkkia kantanut oli, otti hän kirjan lukkarin kädestä, ja me itsemme
hänen eteensä asetimme. Ja oli ukon kasvot niinkuin enkelin, kuin hän
seisoi ja juhlallisesti ylösluki ne ihanat vihkimys-sanan, ja hänen
valkoiset hiuksensa niinkuin siivet tuulessa liikkuivat; ja ei
kuulunut, paitsi hänen ääntänsä, muuta kuin meren aaltojen hiljainen
kuohu jäätä vastaan kaukana poissa. Otin minä sormestani äitini
sormuksen, jonka minä aina kantanut olin; mutta nyt alkoi jäällä
ajamista kaukaa kuulua, ja tuli se yhä lähemmäksi. Sittenkuin siunaus
luettu oli, ylös-otettiin yksi virren värsy ja veisasimme me kaikin
myös. Ja näkyivät nyt tulevaiset aina likempänä, yksi reki, jossa yksi
upseeri oli ja kaksi kasakkaa hevosen seljässä. Margareetta vaaleni
enemmän ja enemmän mutta veisasi kumminkin vaaleilla huulilla. Näin
minä myös hyvin keitä tuli, mutta tiesin minä myös ettei tässä mitään
pakoon pääsemystä ollut.
Siis olin minä nyt tämän sydämellisen toivomukseni täytetyksi saanut,
että Margareetta minun vaimokseni tullut oli, jossa taas Herran Jumalan
suuri, minulle aina niin erinomaisesti osoitettu armo selvästi näkyi.
Oli myös reki ja hevosmiehet meidän tykömme ehtineet, ennenkuin virsi
loppunut oli, ja nousi upseeri reestä, ja nostaen ensin kätensä
lakkiinsa, teki hän rintaansa ristin merkin ja seisoi sitten
liikkumatonna siksi kuin virsi loppuun lauletuksi tuli. Astui hän
sitten Margareetan tykö, antaen hänelle kirjeen ja sanoden murretulla
ruotsin kielellä että hän luuli kirjeen oikealle persoonalle
antaneensa.
Katsoi Margareetta kirjeen päälle ja huusi lujaa pelkästä ilosta, kuin
hän äitinsä sinetin ja kirjoituksen tunsi. Ja oli se kirjoitettu
seuraavaisella tavalla.
Margareetta, minun korkeasti rakastettu tyttäreni!
Sittenkuin meidän Herramme viisaudessansa niin on hyväksi nähnyt, että
minä niin onnettomasti sinun, minun rakas tyttäreni, poiskadottanut
olen, ilman tietoa missä sinä, siinä suuressa hädässä ja kurjuudessa,
joka meidän ylitsemme käynyt on, itseäsi kätkenyt olet, ja minä
sinun r. sisaresi Sesilian kanssa kaikesta vaarasta erinomaisesti
pelastetuksi tullut olen, niin että me itsemme kaikessa turvassa
löydämme; niin minä kaikkein tärkeimpänä huolenpitona pitää annan, että
myös sinä, r. t., kaikesta lisästä levottomuudesta meidän suhteemme
pelastetuksi tulisit. Mutta kuin sinun nuori sisaresi, jolla, niinkuin
sinä hyvin tietää mahdat, heikko ruumiin rakennus on, nyt kaiken
läpitsekäydyn peljästyksen tähden niin liikutetuksi tullut on, ettei
hänen terveytensä hyvällä kannalla ole; siis hän ei nyt jaksaa taida
täältä poijes lähteä, enkä myös minä häntä yksin jättää, vaan on
ruhtinas Galitsin, joka rehellinen ja kunnioitettava herra on, luvannut
luotettavia henkilöitä lähettää, joiden kaikella tavalla ylöshakeman
pitää, missä sinä mahdollisesti olla taidat, ja sinulle tämä kirje
antaa, että siitä sitten taitaa mahtaisit tarpeellisia toimia eteesi
ottaa, oitis tänne tullaksesi. Niinkuin minä arvaan, taidat sinä ehkä
Maiju-neidon mukaasi palvelukseksesi ottaa, ja taidat sinä voudin
käskeä sinuasi kyyditsemään, että minä sitten tilaisuutta saada
taitaisin hänelle minun käskyjäni antaa: ja tulee hänen niistä hiljan
ylöskannetuista rahoista, joista ei vielä tiliä ole tehty, kuin hänen
hallussansa on, sinun tännetulosi tarpeeksi käytettäväksi antaa.
Jos, jota minä en kuitenkaan ajatella taida, sinä kauvemmaksi meidän
autioksi tehdystä kodostamme tullut olet, kuin että sinä helposti
mainittuja henkilöitä sinun palvelukseesi ottaa taidat, niin jätän minä
sinun omaan arveluusi ja mieleesi, sopivalla tavalla tännetulemustasi
järjestää, kuin en minä täällä määrätä voi mikä sinulle sopivinta olla
taitaisi. Mahda sinä ainoasti suurimmalla kiiruulla kaikkea toimeen
laittaa, että minun sydämeni levottomuus lievennetyksi ja lohdutetuksi
tulisi. Kuitenkin pitää sinun mieleesi paneman, että niiden persoonien,
jotka sinä turvaksesi ja palvelijaksesi otat, pitää semmoisia oleman,
kuin yhden fröökynä Boijen arvolle sopii. Vaikka se ehkä sinun mielesi
majaan vähemmän miellyttävältä tuntua mahtaa, pitää sinun kuitenkin
sallia niiden sotapersoonien, jotka ruhtinas lähettänyt on, sinuasi
matkalla seuraamaan, sillä se kuitenkin turvallisinta on.
Toivolla että minä sinun pian täällä syliini sulkea saan, minä sinulle
nyt ainoasti siunaukseni annan, ja lähemmät ynnä tarkemmat kertomiset
jätän, siksi kuin me Jumalan avulla pian taasen toisemme tavata saamme.
Minun hellästi rakastettu tyttäreni,
Sinun armias ja hyväsuosiollinen äitisi
Katariina Boije.
Kuin Margareetta monenkaltaisia mielenliikutuksia kestää oli saanut ja
hyvin tarvitsi lepoon päästä, nostin minä hänen rekeen, hänen tarkasti
vällyillä peitin ja alvoin ajaa pappilaan päin, kunne kaikki muut
kävellen perässä seurasivat. Mutta kuin me niin yhden matkan kulkeneet
olimme, puhui se venäjäläinen upseeri äkkiä hiljaisuudessa minulle,
sanoden, ettei hän niin tarkoin minua täällä ulkona jäällä katsellut
ollut, ei myöskään ollut hänen väkensä mitään epäilemystä minun
päälleni vetänyt. Kuitenkin hän minua neuvoi ettei minun huolia
tarvitsisi heidän lähempää tuttavuuttansa tehdä, vaan ensimmäisessä
sopivassa tilassa poijes pötkiä. Ja kuin pastori minulle kädellä ja
suulla lupasi minun rakasta Margareettaani suojella, ja ehkä vielä
Turkuunkin saattaa, kunne hänen seurakunnan asioiden tähden pian
matkustaa täytyi, niin koska minä hänelle ainoasti pahaa, enkä hyvää
tehdä taitanut, otimme me pian jäähyväiset toisiltamme, sittenkuin me
pappilaan ehtineet olimme, ja lupasin minä häntä ennen pitkää Turussa
taasen nähdä; ja hiivin minä sitten toisen kautta takaovesta ulos,
jättäen kasakat, ilman että minä heitä kyydistä kiittää huolin.
Kului kuitenkin aikaa paljon ennenkuin minä kaikenlaisilla
koukku-teillä Turkuun ehdin, erinomattain kuin en minä Pekan hevosta
tähän hämmennykseen jättää tahtonut, vaan noudin minä sen ja sen kotio
vein, tällä pienellä palveluksella saaden heitä mielellänsä minua
toisten takaisin-auttamaan.
4.
Hartaasti haastellen Sota-Ylikaitsija Kronomakus Stefanus
Brzybytovitsin ja parin ylhäisen upseerin kanssa käveli Ruhtinas
Galitsin vilkkaasti edes takaisin eräässä huoneessa Turun linnassa,
jossa ruhtinas silloin pääpaikkaansa piti, kun muuan hänen
ajutanteistansa ilmoitti, että parooni Juho Bruce pyysi päästä hänen
puheillensa.
"Ah, onko hän tullut kotiin," sanoi ruhtinas vilkkaasti, "käskekää
hänen tulla sisälle. No, Juho Petrovits," lausui ruhtinas huoneesen
tulleelle, "tervetuloa takaisin! Mitä tiedät kertoa? Älä vaan liian
paljon valitus-virsiä tuo! Minä en enään tahtoisi semmoisia kuulla,
sittekuin taidamme sanoa, että meillä tavallansa on rauha. Mutta
sinähän näytät varsin murheelliselta. Sinä vaadit liikoja, ei tämä niin
helposti käy. Sinun rakkaat kansalaisesi ovatkin yksipäistä kansaa,
jotka eivät tahdo totella heidän omaksi hyväksensä tehtyjä säätöksia,
ja ainoasti sentähden että me niitä säädämme, eikä muutamat
ruotsalaiset aatelismiehet, jotka eivät kuitenkaan heistä huoli enempää
kuin vasikoistansa."
"Teidän Jaloutenne," vastasi Juho, "semmoisia haavoja, jommoisista
Suomen verta nyt vuotaa, ei niin helposti paranneta."
"No, rakas pahaa-uskojani, mitä sinä olet toimittanut? Koska meillä nyt
on kunnian-arvoinen ylikaitsijamme täällä, niin anna meidän ensin
tietää, kuinka opetustoimen laita on, jota hän niin innokkaasti koettaa
edistää. Kuinka Hämeenlinnan koulun käy?"
"Vielä ei sitä ole saatu toimeen. Totuuden-mukainen on kirkkoherran
selitys, että se ei ole mahdollista. Kansa ei jaksa vähintäkään ottaa
osaa sen kustannuksiin, ja jospa vielä kaikki annettaisiin vapaastikin,
ei ole ketään, joka sitä taitaisi hyväksensä käyttää. Lapsien täytyy
auttaa vaimoja pellon hoidossa ettei kaikki nälkään kuolisi. Papisto
koettaa tehdä mitä se ikänäkin voi; kas tässä aapinen joka on leikattu
puuhun ja sillä tavalla painettu! Ah, vähän on voitu tehdä, ettei
Suomen kansa ole aivan raakalais-tilaan joutunut. Tässä on
kirjoituksia, jotka sitä asiaa koskevat."
"Ja sotamiehistön käytös?"
"On semmoista, kuin teidän Jaloutenne pelkäsi sen olevan; erinomaisesti
tuskallista tälle maa-raukalle. Minulla on ollut kunnia viedä teidän
Jaloutenne tätä asiaa koskevat käskyt näillä paikoilla oleville
upseereille. Nämä kirjoitukset olen niistä asioista tehnyt. Mutta,
ennenkuin minä tarkemmin lähetyksestäni rupean tiliä tekemään, sallinee
teidän Jaloutenne minun kertoa ikävän-laatuisen asian. Minulla on
nimittäin ilmoitettavana luuleteltu kapinan koetus, josta kaksi jaloa
naista ja muutamia heidän palkollisistansa on vangittu."
"No, rutto ja kuolema, eikö teidän suomalaisenne ole kummallista
kansaa, jotka eivät taida rauhaa kärsiä, jos sen sitten vaikka omien
kurkkujensa uhalla rikkovat. Eikö teillä ole siinä kyllä että teidän
pappinne ovat kapinallisia, vieläkö naisienkin pitää siihen puuttuman?
Ketkä nämät urottaret nyt sitten ovat?"
"Teidän Jaloutenne, toinen on leski erään, maan aatelis-miehen jälkeen,
rouva Katariina Boije, nainen, tosin syntyänsä ja sydäntänsä
ruotsalainen, mutta liian ylevä mielinen osoittamaan ruotsalaisuuttansa
antamalla muutamien renkien käydä joittenkuitten kasakoitten kimppuun
aikana, jolloin semmoinen käytös on ainoasti naurettavaa mielen
osoittamista. Toinen on hänen tyttärensä, nuori tyttö, kasvanut sodan
ajalla, niinkuin joku niitä lempeitä, pieniä sinikukkia, joita te
mielihyvällä katselitte kivien vieressä Halliksen kuohuvassa koskessa,
lempeä ja viaton niinkuin nekin, ja yhtä paljon kuin nekin ottamatta
osaa heidän ympärillänsä raivoavaan taisteluun."
Hymyillen vastasi ruhtinas: "Jaha, minä luulen, että tuo kukka
kuitenkin on taitanut sinun kietoa pauloihinsa, kuinka kauvan sinä olet
ollut tuttu näiden henkilöiden kanssa, jotka sinä niin hyvin tunnet?"
Juho punehtui vähäisen ja sanoi: "ainoasti sitten tämän matkailun,
jossa olin niin onnellinen, että edes taisin vapauttaa heidät niiden
kasakoiden rääkkäämisestä, jotka jo olivat rosvonneet ja polttaneet
heidän talonsa, lyöneet pari heidän alustalaisistansa kuoliaaksi ja nyt
kuljettivat näitä naisia mukanansa, varsin ohueihin vaatteihin
puettuina talvipakkasessa."
Vielä muutamien kysymysten perästä jatkoi ruhtinas: "minä tahdon heti
nähdä näitä naisia. Jos heitä on vääryydellä kohdeltu, pitää heiltä
niin pian kuin suinkin levottomuus poistettaman. Ehket sinä, Juho, pidä
vaivana saattaa heitä siniseen huoneesen, jossa minä tahdon ottaa
heidät vastaan:"
Tullaksensa siniseen huoneesen kulki ruhtinas erään käytävän lävitse,
jossa kaksi naista oli odottamassa, jotka vahdilta olivat saaneet luvan
siinä olla vartoomassa siitä ohi kulkevaa ruhtinasta saadaksensa
puhutella häntä.
He astuivat nyt molemmat esiin pyytäen, että "he uudestansa
kastettaisiin ja otettaisiin Venäjän uskoon."
"Hm, tämä on arvoisan Stefanuksen asia," sanoi ruhtinas kääntyen häntä
seuraavan sota-ylikaitsijan puoleen. "Parasta on, että teidän
arvoisuutenne ottaa tämän asian tutkiaksensa."
"No," kysyi ylikaitsija, "oletteko oikein asiata tuumineet; minkätähden
tahdotte uskontonne toiseksi muuttaa?"
"Niin," vastasi toinen nainen, "kyllähän sekin hyvä saattaa olla;
mutta, näettekö, korkean arvoinen herra, asian laita on niin, että
meillä molemmilla on sotamiehiä kosijoina, ja nyt ovat meidän
tuttavamme sanoneet, että olisi parempi jos rupeaisimme Venäjän
uskoon."
Vaimojen nimittämiä sotamiehiä lähetettiin noutamaan; vaimot saivat
käskyn odottaa.
Katariina rouva ja hänen tyttärensä vietiin siniseen huoneesen.
Katariina rouva kumarsi juhlallisesti, Sesilia hiipi puoleksi hänen
taaksensa. Ruhtinas viittasi naisia istumaan, mutta Katariina rouva
kumarsi noudattamatta tarjousta.
"Hyvä rouva, erinomaisen harmilliset seikat ovat että teiltä on
riistetty teidän henkilöllinen vapautennekin. On henkilöitä, jotka
tahtovat teidän parastanne, he väittävät teidän vääryyttä kärsineen.
Olkaa hyvä, rouvani, ja sallikaa minun tehdä teille muutamia
kysymyksiä. Olettehan parooni Yrjö Boijen leski?"
"Olen."
"Onko teillä muita lapsia, kuin tämä nuori nainen?"
"Poika ja tytär."
"Missä he oleskelevat?"
Ponnistaen itseänsä levolliselta näyttämään vastasi Katariina rouva:
"tyttäreni pakeni turvattomana niistä väkivaltaisuuksista, jotka
uhkasivat häntä, eikä hänellä enään ole kotoa, jonne hän taitaisi
palata. Jos, ja missä hän on suojaa saanut, en minä tiedä. Poikani
palvelee kuningastansa."
"Minä miehenä?"
"Luutnanttina yhdessä niistä rykmenteistä, jotka turhaan kokivat Suomea
puolustaa."
"Milloin hänen viimeiseksi näitte?"
"Kolme vuotta sitten, viidentoista vuotisena poikana."
"Oletteko kirjevaihdossa hänen kanssansa?"
"Kirjevaihto Ruotsin kanssa on kielletty."
"Te olette siis totellut sitä säätöstä."
"Kaikkea ihmisellistä järjestystä pitää toteltaman; esivalta on
Jumalalta. Hän on sallinut vieraan vallan hallita Suomessa; yksityisen
ei sovi muuta kuin nöyrästi seurata hänen tahtoansa, joka kyllä määrää
päivän, jolloin hän omansa vapauttaa."
"Onko teillä hiljan ollut yhteyttä tuon mainion partiomiehen Löfvingin
kanssa?"
"Minun tietääkseni ei koskaan."
"Väitetään, että hän teidän väkeänne johti sen hyökätessä niiden
kasakoitten päälle, jotka sitten teidän talollenne kostivat."
"Luulenpa uskaltavani vakuuttaa varsin mahdottomaksi, että asian laita
olisi semmoinen. Talon alustalaisia on monta kertaa kehoitettu
vallitsevaan aikaan tyytymään, muistutuksella että tyhmänrohkeudella ja
urhoollisuudella on erinomaisen suuri ero. Vielä tuon onnettoman päivän
aamuna annettiin uusi samanlainen varoitus, mutta silloin ei enään
mistäkään löydetty niitä viittä miestä jotka olivat syypäät
onnettomuuteen, juuri sentähden, että he jo olivat lähteneet järjetöntä
tekoansa tekemään. Neljää heistä minä luulen viidennen houkuttelemiksi,
joka on mies, jonka omituisuudet ovat vaikuttaneet, että hän on
tottunut melkein nuhteetta omaa tietänsä kulkemaan."
"Ja kuka se mies on?"
"Kartanon vanha puutarhuri. Ennen oli hän sotamiehenä minun
herra-vainajallani palvellut ja usean osoittamansa palveluksen kautta
ansainnut hänen hyväntahtoisuutensa, jota hän velvoitti omaisiensakin
ukolle hänen jäljellä olevalla elonsa ajalla osoittamaan. Hänen
yksipäisyytensä kerran saaduissa tuumissa on totuttanut hänen
kumppaninsa ennemmin heti seuraamaan hänen tahtoansa kuin alussakaan
sotimaan sitä vastaan, sillä hänen yksipäisyytensä sai heidän kuitenkin
aina lopuksi ukon mieleen kääntymään."
"Juho, käske tuomaan puutarhuri ja molemmat miehet tänne ylös, yksi
erällänsä. Rouvani, olkaa hyvä ja istukaa tyttärenne kanssa tänne,
sillä aikaa kuin minä hetkeksi jätän teidät."
Käytävässä odottivat molemmat sinne kutsutut sotamiehet ja molemmat
vaimot. "Tunnetteko näitä naisia?" kysyi ruhtinas.
"Tunnemme, teidän Jaloutenne."
"Tahdotteko ottaa heitä vaimoiksenne?"
"Emme, teidän Jaloutenne."
"Menkää!" Sotamiehet menivät.
Ruhtinas kääntyi sotamiehen puoleen, joka oli tuonut naiset sisälle ja
sanoi: "anna heille selkään ja päästä heidät menemään."
Nyt kääntyi hän puutarhuriin päin, joka tämän tapahtuessa oli tuotu
sisälle, ja nyt seisoi erinomaisen levollisena eikä näyttänyt huolivan
koko maailmasta.
"Kuka johti hyökkäystä minun sotamiesteni päälle?" sanoi hänelle
ruhtinas kovalla äänellä.
"Joutava kysymys! Kukapa niistä nahjuksista olisi rohjennut ryhtyä koko
asiaan, jos en minä olisi pannut heidän jalkansa liikkeelle ja
ajatellut kaikkea heidän puolestansa."
"Tämä tapahtui kai teidän emäntänne käskystä?"
"Piruja kanss', akat semmoisia ymmärtävät. Toista olisi ollut jos
Herrassa edesmennyt kenraali olisi elänyt, niin ei meidän olisi
tarvinnut salakyttinä akkojen liepeiden takana kontata, luvalla sanoen.
Vaikka kyllä armollinen rouva on hyvä monessa suhteessa, ja tyttäretkin
ovat, Jumala sen tietää, oikein oivia; mutta parempi on kuitenkin
miesvalta kuin akkavalta, niin on kaikkina aikoina ollut."
"Entäs Löfving? Hän pääsi pakoon?"
"Mitä saakelia, Löfvingi. Onko hän taas tullut tälle puolelle? No
sitten on taasen kumminkin yksi kunnon sielu maassa, jolla on sydän
oikealla paikalla."
"No, olihan Löfving teidän kanssanne?"
"Eipä hän saakeli soikoon niin olisi laittanutkaan asiaa, että meitä
olisi vangittu; mutta minä olin tyhmä pöllö, olinpa niinkin."
"No, huomaatko nyt että olet saattanut onnettomuuden herrasväellesi?"
"Mitä? Minäkö sen tein? Kasakka-piruthan ne olivat, enkä minä."
"Ja nyt saat tehdä huvimatkan Siperiaan."
"Paremmatkin miehet ovat ennen tehneet saman. Piru nielköön kun en minä
saanut henkeä useammasta kirotusta partasuu-p----leestä, niin minä
olisin taitanut lähteä keveämmällä omallatunnolla."
"Vieläkö päälliseksi tahdot ansaita selkääsi sopimattomasta
puheestasi?"
"Antakaa anteeksi, teidän armonne, niin, kas kun tulin kironneeksi, se
ei sovi kun korkeiden herrojen kanssa puhutaan."
Miehen muoto oli koko puheen aikana ollut sydämellisen ystävällinen,
hän ei näyttänyt aavistavankaan, että hänen sanoissansa olisi mitään
sopimatonta ollut, niin että se ruhtinaan enemmän kuin yhden kerran oli
hymyilemään saanut. Hän vietiin pois ja molemmat toiset miehet tuotiin
sisälle. Heidän kuulustelemisensa oli pian loppunut, ja heidän
selityksensä olivat ihan samankaltaiset kuin puutarhurinkin. Ruhtinas
meni takaisin molempain odottavien naisien luo.
"Kunnioitettavat naiset," sanoi hän ystävällisellä kohteliaisuudella,
"sodalla on monta surullista seurausta, loukkaavimpia on, että jalojen
naisienkin pitää sentähden kärsimän. Minä en taida tarjota teille
minkäänlaista korvausta siitä mitä te syyttömästi olette kärsineet.
Kuitenkin pyydän minä teitä, ollaksenne ainakin tulevaisuudeksi
semmoisilta onnettomuuksilta turvatut, suostumaan minun ehdoitukseeni,
että toistaiseksi jäätte Turkuun asumaan. Pitkällisestä sodasta
villiintynyttä sotaväkeä on joskus varsin mahdoton etenkin kaukaa,
hillitä. Jos teillä muuten on jotakin toivoa, jonka täyttämistä minä
taidan auttaa, niin se olisi minulle mieluista."
"Huhu on aina ylistänyt ruhtinas Galitsinin jaloa nimeä, silloinkin kun
hänessä nähtiin vihollinen; minä olen nyt oppinut, että huhukin taitaa
totta puhua. Mutta sallikaa minun, sen jalon oikeuden lisäksi, jota
minä olen saanut nauttia, vielä pyytää teiltä yhtä armon osoitusta,
minun palvelijoitteni henkeä ja vapautta."
"Rouvani, te rukoilette niiden puolesta, jotka tottelemattomuudellansa
teitä kohtaan ovat koko tämän onnettomuuden saaneet aikaan?" sanoi
ruhtinas, jonka sielussa silmänräpäyksen ajaksi nousi epäluulon ajatus.
"Niin, jos heidän tekonsa olisi minun käskystäni tapahtunut, niin minä
tuskin olisin taitanut, velvollisuuteni mukaan, heidän asiatansa ajaa."
"Sen kuvan mukaan, jonka te olette yhdestä heistä tehnyt, pelkään minä
että te itse tulette kärsimään, jos minä suostun teidän pyyntöönne."
"Minä rukoilen vieläkin yhtä armoa, pyytäessäni että teidän Jaloutenne
sallii lähettää hänen Ruotsiin. Poikani saisi siellä ottaa hänet
hoitoonsa, ja saisinhan minä samassa tilaisuuden lähettää tietoja
rakkailleni siellä. Minä toivon, että teidän Jaloutenne pitää minun
sanani tarpeellisena vakuutena, etten minä käyttäisi teidän hyvyyttänne
kiellettyjen tietojen lähettämiseen."
"No, rouvani, te pyydätte paljon. Nämät miehet ovat tehneet kavalluksen
minun keisariani vastaan; mutta teillä on oikeus vaatia paljon,
kärsimisienne korvaukseksi. He päästetään irti, ja puutarhuri saa
passin. Ja nyt, kunnioitettavat naiset, sallikaa minun pyytää teitä
vieraina jäämään minun talooni, sillä aikaa kuin teille sopivampaa
asuntoa hankitaan. Lisäksi pyydän minä saada olla teidän rahanne
hoitaja, siksi kun olette ehtineet asianne järjestää."
"Ei minun kiitollisuuteni sitä hyvyyttä kohtaan, jonka teidän
Jaloutenne on osoittanut meille, vähene siitä, ett'en minä taida sitä
käyttää. Jo tämä rappioinen pukikin" (hän tarttui keveästi mustaan
hameesensa) "olisi sopimaton vieras ruhtinaan huoneessa. Ennen kaikkia
vaatii sydämeni minua etsimään tytärtäni."
"Rouva paroonitar, kartanossanne ei teillä ole asuntoa, ja monta
hankaluutta saattaa sitä paitsi kohdata teitä siellä. Te itse ja ehkä
vielä enemmän teidän nuori tyttärenne, olette mielen-liikutuksista ja
ponnistuksista paljon kärsineet. Epäilemättä on neiti Boije löytänyt
turvapaikan jonkun teidän alustalaisenne, taikka ehkä teidän pappinne
luona. Minä annan ryhtyä toimeen että häntä etsitään ja uskotaan jonkun
henkilön huostaan, jonka te hyväntahtoisesti valitsette häntä tänne
seuraamaan. Juho Petrovits, sinun huolenasi olkoon hankkia näille
naisille, mitä he käskevät. Sinulla on nyt kunnia olla ritarina heidän
palveluksessansa. Minä pyydän että naiset käyttävät näitä huoneita
niinkauvan kuin haluatte."
Ruhtinas kumarsi kohteliaasti, hymyili ystävällisesti Juholle ja
vetäytyi sitte toisella puolen käytävää oleviin huoneihin.
Katariina rouva kääntyi Juhon puoleen: "te meille sanoitte, ettei
meidän vähempää tarvinnut odottaa siltä mieheltä, jonka käsiin Jumala
on tämän maan kohtalon pannut. Mutta minä en taida käyttää hyväkseni
hänen kehoitustansa jäädä tänne. Mahdotonta, mahdotonta! Jokainen
hetki, jota en käytä tyttäreni etsimiseen on minulle sanomattoman
raskas. Mutta Sesilia, lapseni, sinä vaalenet, mikä sinua vaivaa?"
Sesilia oli ruhtinaan lähteissä vaipunut sohvalle. Hänen heikko
ruumiinsa ei jaksanut kauvemmin taistella niitä mielenliikutuksia ja
ponnistuksia vastaan, jotka viimeisinä päivinä olivat vaihdelleet.
Katariina rouvan täytyi lopuksi tehdä päätös edes muutamiksi tunniksi
jäädä sinne, antaaksensa hänelle toipumisen aikaa; mutta kylmettyminen
ja mielen liikutus olivat vaikuttaneet liian kovasti, jättääksensä
uhrinsa niin pian. Sesilia sairastui kovasti.
Vapaaksi pääsemisensä ilossa läksi puutarhuri Jaakon ja Jussin kanssa
ryypylle, sittekuin Juho oli heille antanut rahoja matkansa varaksi.
Eipä kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin hän, joka ei taitanut olla
sanoilla ja liikkeillä hemmottelematta ja näykkimättä kaikkia
venäläisiä, joita hän tapasi, tuli uuteen tappeluun, joka päättyi
siten, että hän, tuntia myöhemmin, usean onnettomuudentoverin kanssa,
oli matkalla Venäjään.
5.
Levottomuudella oli Katariina-rouva lukenut päivät siltä ajalta,
jolloin hän luuli taitavansa Margareettaa odottaa. Mutta Sesilian
sairaus oli vielä niin arveluttavalla kannalla, ettei matkaa ollut
ajattelemistakaan. Hän oli nyt kuitenkin jo niin paljon parantunut,
että Katariina rouva toivoi piankin saavansa lähteä kadonnutta
tytärtänsä etsimään, kun tämä eräänä päivänä äkkiä astui huoneesen
äitinsä luo, riensi esiin ja oli syöksyä hänen syliinsä.
Katariina rouva nousi hämmästyen ylös, mutta arvollisuudella, joka heti
muistutti Margareettaa hillitsemään intoansa, syleili häntä sitten
juhlallisesti ja sanoi: "tervetuloa, tyttäreni, kiitetty olkoon Herra,
että minä olen sinun jälleen saanut. Sinä olet viipynyt kauvan." Mutta
jo riippui Sesilia, käsivarret sisaren kaulassa, ääneensä itkien hänen
rinnallansa; hän oli läheisestä huoneesta kuullut Margareetan äänen ja
juossut sinne, puolivaatteissaan niinkuin hän vuoteeltansa oli noussut.
"Sesiliani," sanoi Katariina rouva, "unohdathan sopimattoman pukusi.
Vaateta itsesi, me tulemme sinun luoksesi."
Sesilia lähti huonesta ja Katariina rouva jatkoi Margareettaan päin
kääntyen: "murheella on sydämeni surrut sinua. Mikä on ollut syynä
siihen, että sinä olet viipynyt niin kauvan ja missä sinä olet
oleskellut?"
"Ihmeelliset seikat ja erehdykset ovat vaikuttaneet, etten minä ennen
saanut äitini kirjettä, ja missä minä, paeten yhdestä paikasta toiseen
olen saanut turvapaikkaa, pyydän minä saada kertoa. Tämä aika on ollut
tärkeä minulle, äitini, sallikaa minun selittää..."
"Margareetta, sinä olet väsyksissä ja tarvitset lepoa. Muotosi on
kuumeen tapainen ja se osoittaa outoa mielen jännitystä. Vaikka
hartaasti toivonkin saavani kuulla, mitä sinulla on sanomista, niin...
Ah, mitkä ajat, kun ei äiti ennestään tiedä tyttärensä tekemisiä, vaan
jälkeen päin kertomuksien kautta täytyy saada niistä tiedon. Mutta en
minä kuitenkaan nyt tahdo että sinä vielä enemmän itseäsi kiusaat ja
ponnistat. Lepää nyt, lapseni, hyvää yötä. Huomenna pitää sinun kertoa
minulle kaikki."
"Ah ei, äitini," sanoi Margareetta innolla ja rukoilevalla liikkeellä,
"sallikaa minun puhua nyt. Minusta on kuin tekesin syntiä äitiäni
vastaan joka hetki kuin olen hänelle kertomatta, mitä minä hänen
neuvottansa ja suostumuksettansa olen tehnyt. Mikä tästä seuranneekin,
en minä ainakaan tahdo salata mitään."
"Margareetta, sinä vapiset, olethan kovin liikutettu, mitä tämä
merkitsee?"
Margareetta painoi ristissä olevat kätensä sydäntänsä vastaan ja loi
katseen korkeuteen, ja syvä huokaus pääsi hänen huuliltansa. Sitten
alkoi hän jotenkin vakavalla äänellä kertomuksen seikallisesta
retkestänsä.
Katariina rouva istui tarkasti kuunnellen. Alussa keskeytti hän joskus
puhetta kysymällä jotakin, ja istui viimein varsin äänettömänä; mutta
yhä enemmän pimenevä katse osoitti vuorottain levottomuutta,
tyytymättömyyttä, vihastumusta ja surua. Kun Margareetta kertoi
lupauksensa olla Maunon omana, salamoi taasen vihastumisen liekki
Katariina rouvan silmissä, ja kädellänsä mursi hän raskaasti pienen,
hänen edessänsä pöydällä olevan silkillä päällystetyn paperisen korin,
jonka Sesilia parantumisensa ajalla oli tehnyt. Pian katsoi hän
kuitenkin levollisena ja ylevänä ylöspäin, niinkuin hän jo
todellisuudessa olisi murtanut tehdyn lupauksen samalla lailla kuin hän
oli korinkin murtanut.
Margareetta vaaleni vaalenemistaan, jota enemmän hän läheni
kertomuksensa loppua, kuinka he jäällä tapasivat vanhan papin ja
häneltä saivat tietoja saaresta. "Nyt," jatkoi hän, "ei meillä ollut
mitäkään turvapaikkaa enään. Palata oli mahdotonta. Mitä minä muuta
taisin aavistaa, kuin sen mikä oli luonnollisinta, joutua vainoojieni
käsiin, saaliiksi villille vihollisille? Ennen täytyi minun valita
hänen kanssansa, joka tähän asti niin jalosti oli minua suojellut,
jakaa vieläpä nälänkin kauhut, joihin hän ainoasti minun tähteni oli
antautunut, sillä helposti hän itse olisi taitanut pelastua, jos ei
hänen olisi tarvinnut minusta huolta pitää. Mutta jätettynä yksin hänen
kanssansa ehkäpä kuukausia viettämään, ehkä siksi asti kun jää
uudestaan tekisi järven ylitse sillan, ja hirmuisimman puutteen
vallassa, kuinka taisin minä ymmärtää, jos en minä siten antaunut
vaaroihin, joita en tietänyt välttää? Tummina ja epäselvinä liikkuivat
tämän kaltaiset ajatukset mielessäni, kun Mauno nojauten minun puoleeni
sanoi: 'Margareetta, anna tämän Jumalan miehen siunata yhdistyksemme,
rupee minun vaimokseni. Kun tämä heikko jääkuori, joka nyt peittää
järven meidän jalkaimme alla, ehkä jo päivän perästä sulaa pois, olemme
me maailman edessä kuolleet; eläkäämme kuitenkin puhtaina Jumalan
edessä, ja kuolkaamme yhdessä, jos hän sen vaatii."
Margareetan kasvoilla paistoi nyt heloittava puna, mutta
Katariina rouva sitä vastoin istui vaaleana, melkein hengetönnä.
Suonenvedon-tapaisesti piti hän kiinni tuolin selkäpielestä, jolla hän
istui; hän näytti olevan nousemaisillansa, mutta vielä ei hänen
kielensä sanaakaan virkannut, katseensa vaan loi hän erinomaisen
tarkasti Margareettaan, joka jatkoi: "oi, äitini, mitäpä en olisi
tahtonut antaa, jos tässä tilassa olisin teiltä neuvoa saanut. Aikaa ei
ollut pitkään epäileväisyyteen. Kuitenkin Jumala oli minun lähelläni,
sen tunsin nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, lyhyt rukous antoi
minulle taasen rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja äitini, minä tulin
pelastajani vaimoksi, samalla tunnilla hänestä eroitakseni: sillä nyt
vasta sain minä teidän lähettiläänne tulon kautta tietää, että minua
oli etsitty ja seurattu ainoasti sentähden että minä teidän kirjeenne
saisin. Ja nyt, äitini, oi äitini, antakaa minulle anteeksi ja
siunatkaa minua."
Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Margareetta vaipunut polvillensa
Katariina rouvan eteen, joka vielä hetkisen istui varsin
liikkumattomana, mutta sitten nousi hän ylös ylevällä ja ylpeällä
ryhdillä. "Heikko, horjuva olento," ratkesi hän puhumaan, "niinkö
Margareetta Boijen pitää äitinsä edessä langeta polvillensa, vaikka hän
tietää, että hän heikkoudellansa on häväissyt korkean sukunsa. Pitikö
sinun alusta kohteleman nimetöntä ja suvutonta nuorukaista
vertaisenasi, sitten askel askeleelta hänen pauloihinsa joutuaksesi?
Pitäisikö semmoisen miehen, jota neiti Boijen ei sopinut muuna pitää
kuin palvelijana, pitäisikö hänen saada olla sinun vertaisenasi; sillä
niin syvään langenneeksi en taida sinua luulla, että palvelijasi
milloinkaan olisi taitanut tulla sinulle vaaralliseksi? Eikö rinnassasi
ollut mitään ääntä, joka olisi sinulle varoitusta huutanut jokaisella
askeleella, jota astuit eteenpäin onnettomalla häväistyksen polulla?
Kuitenkin mikä on tapahtunut, sitä ei enään tapahtumattomaksi saa;
mutta ei halpasukuinen milloinkaan Margareetta Boijen puolisoksi tule.
Tuska ja peljästys olivat tuntosi sekoittaneet; mutta sillä tavalla
tehty yhdistys taidetaan rikkoa. Korkean arvoinen pispamme järjestää
tämän asian vanhasta hyväntahtoisuudesta meidän perhettämme kohtaan,
vaikka tosin arvokas vanhus, ehkä nyt paenneena hiippakunnastansa
muutenkin aina koettaa sen paraaksi vaikuttaa mitä mahdollisesti vaan
vaikuttaa taidetaan. Nouse ylös, Margareetta. Vasta sitte kun tämä
häpäisevä vihkimys on tyhjäksi tehty, taidan minä taasen tyttärenäni
sinua syleillä, mutta en nyt, kun tuo häpeän pilkku sinun jaloa nimeäsi
tahraa."
"Ei, ei, äitini, Jumalan tähden," huudahti Margareetta, "ei, ei! Jumala
on hänen minulle antanut puolisoksi; hänen omansa minä olen, siksi kuin
Jumala itse meidän eroittaa. Hänen omansa minä olen, hänen omanansa
minä pysyn, meitä eivät mitkään maailman voimat taida eroittaa.
Kentiesi en enään milloinkaan saa häntä nähdä, sitä en tiedä; mutta
hänen omanansa minä olen elämässä ja kuolemassa, lähellä taikka
kaukana, ilossa ja murheessa."
"Margareetta, sinä et enään tiedä mitä puhut, mene lepäämään, että
järkesi selvenisi."
Äkkiä nousi Margareetta nyt ja sanoi rukoillen: "äitini, ajatelkaa mitä
te'ette ennenkuin semmoisen askeleen otatte. Muistakaa, että, jos
onnistutte, te samalla olette murtanut tyttärenne sydämen."
"Margareetta mene," sanoi Katariina rouva kovasti, ja vitkallisesti
poistui hänen tyttärensä.
Kun Margareetta seuraavana aamuna tuli sisälle, tervehti häntä
Katariina rouva niin, ettei kukaan vieras siinä mitään outoa olisi
huomannut, mutta Margareetta siinä selvästi huomasi vieraantumista.
"Maiju neitsy, nosta tuoli neiti Margareetalle;" virkkoi Katariina
rouva pannen, Margareetalle helposti huomattavan, koron neiti-sanalle.
Sitte sanoi hän: "Margareetta, sinun pitää kiireimmin laittaa itsellesi
sopiva puku äitisi luona käyttääksesi. Katso tuossa on kaksi
hamekangasta. Sesilia ja etenkin Maiju-neitsy saavat sinua auttaa."
Margareetta kiitti nöyrästi äitiänsä hänen huolenpidostansa ja rupesi
heti toista kangasta leikkaamaan. Molemmat olivat harmaan väriset. Työ
vaikutti, ettei niin helposti huomattu ettei äiti ja tytär mitään
keskenänsä puhuneet.
Hetken perästä tuli Juho, jonka Katariina rouva oli kutsuttanut ja
jonka hän esitti Margareetalle rakkaana sukulaisena. Sydämellisesti
tervehti Margareetta häntä, sillä Sesilia oli jo kertonut hänelle
kuinka hän oli ollut hänen ja Katariina rouvan suojelijana, ja että
Katariina rouva, lähemmin tutkiessaan Juhon äidin sukua, oli ilolla
huomannut, että he olivat sukulaisia. Sukulaisuus oli tosin kaukainen,
mutta vielä siihen aikaan pidettiin heimolaisuutta, jota vaan saattoi
lukea, paljoa enemmän yhdistävänä, kuin nykyaikana lähimpääkään
verisidettä. Juhon palvelus venäläisen päällikön luona oli tosin
Katariina rouvan silmissä anteeksi antamaton vika; mutta ei hän
tykkänään taitanut olla tunnustamatta, että juuri tämä virka oli tehnyt
mahdolliseksi, että hän taisi hänen ja hänen tyttärensä pelastaa. Hänen
lujat perus-ajatuksensa saivat siis vähän helpontua nuoren miehen
hyväksi, joka, hänen ainoana miehisenä sukulaisenansa koko maassa, nyt
jo pidemmän ajan oli ollut hänelle kaikin puolin sopivana turvana
useissa seikoissa. Hän oli myös tottunut pitämään häntä suvun miehisenä
edustajana. Nyt kutsui hän hänen toiseen huoneesen, sulki oven ja alkoi
vakaasti:
"Tällä kerralla käännyn minä Juho veljen puoleen erinomaisen tukalassa
ja huolettavassa asiassa. Juho veli taitaa siitä nähdä kuinka paljon
minä häneen luotan. Meidän sukumme ainoana, tässä maassa asuvana
heimolaisena on hänellä, minun ajatukseni mukaan, sekä oikeus saada
tietää perheen asiat, että velvollisuus sen kunniaa hoitaa. Onneton
tyttäreni Margareetta (surulla kerron minä siitä häpeästä) on,
tuskallisen paon vainojen hurjistamana, lopuksi joutuneena
jonkinlaiseen epätoivoon, antanut vihitä itsensä erään aatelittoman
henkilön kanssa, semmoisen, jolla ei ole nimeä, ei arvoa ja jota ei
milloinkaan milläkään ehdoilla taideta neiti Boijen puolisoksi omistaa.
Tämä vihkiminen, joka on tapahtunut ilman hänen äitinsä taikka
sukulaistensa suostumuksetta on ja täytyy olla laiton ja siis helppo
kumota. Mutta älköön yksi laittomuus palkitko toista. Arvokas pispamme
itse, taikka, jos asian niin pitkälle pitää menemän meidän armollinen
kuninkaamme päättäköön tämän asian. Ei vieras valtaaja eikä myöskään
konsistorio, joka nyt paremman puutteessa on määrätty, ettei yleisön
hengellistä hoitoa laiminlyötäisi, taida tämän kaltaista asiaa tuomita.
Kirjevaihtoon rupeemiseksi tässä asiassa vaaditaan ruhtinaan lupaa,
eikä hän sitä luullakseni Juho veljen pyytäessä taida kieltää. Itse
toivoisin saavani olla sanelematta tästä asiasta."
Hetken mietittyänsä vastasi Juho: "uskallanko pyytää että sanoisitte
sen miehen nimen, jolle Margareetta on kätensä antanut?"
"Mauno Malm."
"Tuo rohkea partiomies! Hän on siis todellakin vielä uskaltanut tulla
Suomeen, ja missä aikeessa? Vielä pyydän yhtä asiaa kysyä: haluaako
Margareetta itse tämän avioliiton kumoomista?"
"Tyttärellä ei saa olla muuta toivoa kuin hänen äidillänsä, siksi kun
hänen äitinsä vapaehtoisesti luovuttaa oikeutensa sille puolisolle,
jonka hän hänelle valitsee."
"Siis suostuu hän tähän eroon ainoasti kuuliaisuudesta?"
"Tänä päivänä en ole hänen kanssansa siitä puhunut ja illalla oli hän
niin liikutettu, etten minä taida pitää hänen kiivasta kieltoansa muuna
kuin mielen kiihosta tulleena mielen maltin puutteena."
Juho nousi ylös ja käveli hetkisen edes takaisin laattialla. Vihdoin
pysähtyi hän Katariina rouvan eteen ja sanoi: "Salliiko armollinen
tätini minun sanoa ajatukseni tästä asiasta?"
"Minä toivon saavani kuulla sen."
"On ruvettu luulemaan, että tuo Malm on taasen rohjennut Suomeen tulla,
ja häntä vainotaan nyt. Kun hän on järkevä ja tarkka, en minä
epäilekään, että hän välttää kiinni-ottamisen vaarat; mutta Suomi hänen
täytyy jättää nyt ja vaikea on hänen pitkään aikaan takaisin palata.
Aika tuo mukanansa monta lääkettä. Parempihan on että Margareetta
vapaehtoisesti suostuu tähän eroon, kuin jos se tapahtuu väkisin. Sitä
paitsi on tämä Malm semmoinen huimapää, ettei ole ensinkään varmaa,
että hän milloinkaan tulee takaisin Margareettaa vaatimaan, jos sotaa
kestää. Ja jos taasen tulee rauha, jota nyt näyttää olevan syytä
toivoa, niin taitetaan tämä asia toimittaa paljoa vähemmällä huomiolla
ja moninaisuudella kuin nyt. Ne harvat henkilöt, jotka tuntevat tämän
asian, taidetaan helposti saada pitämään se takanansa, ja koko toimitus
taitaa sillä tavalla muuttua arvottomaksi, ja sen voima itsestänsä
kadota, korkeintaan pispan ja konsistorion helposti saadulla
suostumuksella, jahka he rauhan päätettyä ovat ehtineet muuttaa kotiin.
Tätä ikävää asiaa ei sillä tavalla tarvitse saattaa koko maailman
tiedoksi."
Katariina rouva istui hetkisen miettien. Vihdoin sanoi hän: "Juho veli
saattaa olla oikeassa. Minä uskon että niin taitaa tapahtua.
Levottomuudesta saattaa ikävää asiaa loppuun älköön pikaistuttako."
Katariina rouva pyysi Juhoa nyt jättämään hänen kahden Margareetan
kanssa, jonka hän kutsui sisälle. "Margareetta," sanoi hän, "sinun
ajattelemattoman ja rikoksellisen yhdistyksesi, on äitisi tahdon valta
murtanut, ehkä seikat vaativat, että minun vielä pitää joku aika asiaa
viivyttämän ennenkuin minä sille painan lain sinetin. Mutta murrettu ja
kumottu on ikuiseksi ajaksi tämä side, jota et sinä milläkään tavalla
saa pitää sitovana; äläkä sinä minun kovimman vihani uhalla, pidä
minkäänlaista yhteyttä tämän miehen kanssa, vaan pidä häntä aina
vieraimpana vieraana. Tämä on tahtoni, noudata sitä. Syvä salaisuus
peittäköön, että niin häpeällistä yhteyttä milloinkaan on tehtykään.
Eikä nyt enään sanaakaan tästä, ennenkuin on välttämätöntä taasen
koskea tähän iljettävään asiaan, että tämä laittomasti sidottu yhdistys
lain mukaisesti tulisi rikotuksi."
Käden viittaus antoi Margareetalle merkin poistumaan. Hän meni horjuen
toiseen huoneesen ja heittäyi itkien Sesilian syliin, huomaamatta Juhon
läsnäoloa. Hän läheni impeä ja sanoi matalalla äänellä: "anna ajan
kulua ja toivo. Odotus-aikakin on jo suuri voitto. Näetkö kuinka minä,
vaikka olen näin vieras, tunkeen sinun luottamukseesi, mutta Sesilia on
oikeuttanut minun olla teidän veljenänne. Jää hyvästi nyt ja rauhoitu
niin paljon kuin mahdollista, hyvä Margareetta."
Juho meni ja molemmat sisaret itkivät hetken yhdessä, siksi kuin heitä
kutsuttiin ajan tavan mukaan kello 12 laitetulle päivälliselle.
Margareetan, joka ei uskaltanut jäädä pöydästä pois, täytyi ponnistaa
voimiansa että hän näyttäisi levolliselta, ettei hän palvelijoille
näyttäisi olevansa liikutettu. Katariina rouva tuli sisälle levollisena
ja ylevänä niinkuin tavallisesti, eikä hänessä voitu huomata minkään
mielen liikutuksen jälkiäkään.
6.
Muutamia päiviä myöhemmin, kun Sesilia jo oli ollut ulkona raikasta
ilmaa nauttimassa, tuli Juho eräänä iltana ja ehdoitti, että hän saisi
saattaa neitoja eräälle kaupungin läheisyydessä olevalle vuorelle
sieltä, vaikka kaukaakin, katselemaan venäläistä laivastoa, jonka piti
purjehtiman pois. Katariina rouva piti tosin asian niin surullisena,
että hän tuskin olisi siihen suostunut, jos ei hän olisi tietänyt
virvoituksen molemmille tyttärillensä terveelliseksi, ja sitä paitsi
Juhon olevan hyvän turvan vihollisista vilisevässä kaupungissa. Päivä
oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Eräälle vuoren huipulle, josta oli
paras näköala joen suulle ja sen ulkopuolella olevalle linnan seljälle,
istuivat kolme kävelijää, samassa kuin yksi laiva toisensa perästä
täysin purjein, heikon tuulen vieminä, vitkaan kulkivat linnan niemen
ohitse. Näytelmä oli kaunis, mutta ei kolmen nuoren katseet kuitenkaan
sitä seuranneet. Kukin ajatteli tärkeempiä asioita kuin hetken, vaikka
jokainen erilaisia.
"Katsokaa," sanoi vihdoin Sesilia, "kuinka kaunista tuo on, katsokaa
kuinka aallot kaunistuvat laskeuvan auringon kullan säteistä, ja
kuitenkin ovat ne aaltoja, jotka huuhtovat Suomen rantoja, jotka käyvät
Suomen järvissä, ja jotka nyt kaunisteleivat Suomen vihollisen
laivoille. Mitäpä minä kumminkin sitä sinulle kerron, Juho? Sinä olet
kummallinen ihminen, usein tahtoisin luulla sinua hyväksi ja lujaksi
niinkuin kulta, ja sentähden puhun sinulle sydämeni pohjasta; mutta
sitten muistan taasen mitä en millään muotoa taida hyväksyä, ja silloin
olen vähältä ruveta itkemään kuin et sinä ole semmoinen, jommoiseksi
minä tahtoisin voivani ajatella sinua."
"Sesilia, ja minä tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että sinä
hyväksyisit minua. Minä olen heittänyt pois kalliimman mitä miehen
sopii toivoa, toivon kerran saavuttaa isänmaan rakkauden! Mutta,
Sesilia, en minä sittenkään tahtoisi ettet sinä minua hyväksyisi."
"Taidanko muuta? Sinä, ruotsalainen, olet Venäjän palveluksessa!"
"Minä olen suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmin venäläinen,"
vastasi Juho lämpimästi. "Suomi on syntymämaani, Suomi, joka on melkein
erämaaksi muuttunut. Miksi suomalainen olisi ruotsalainen? Milloin olet
kuullut ruotsalaisten lukevan itseänsä samaksi kansaksi kuin me?
Pilkkaa ja halveksimista ovat he meille antaneet; sana suomalainen on
heillä ollut melkein haukunta nimenä."
"Minä olen vaan tyttö," alkoi taasen Sesilia, "enkä minä miesten tekoja
paljon ymmärrä; mutta, näetkös; tytölläkin on joskus tuumansa, ja minä
ajattelen että, jos sinulla onkin oikein puheessasi, niin olet sinä
kuitenkin rikkonut uskollisuutesi kuningastasi ja maatasi vastaan.
Mutta kuinka sinulla siinä on oikein? Jo pienoisesta lapsuudestani olen
kuullut että Suomi, raakana Ruotsin voittomaana, otettiin veljelliseen
yhteyteen ruotsalaisten kanssa, ja että Ruotsi jalomielisesti antoi
Suomelle lain, sivistyksen, ja ennen kaikkia Jumalan tuntemisen."
"Sesilia, ei minun tarkoitukseni ollut Ruotsin ja Suomen keskinäisestä
välistä, minkälainen se sitten on ollutkin, etsiä puolustus-syitä
palvelukseeni sen hallitsijan luona, joka nyt ainoasti voittajana
vallitsee tätä maata. Mutta ehkä pitäisit minua vähemmi syyllisenä, jos
tietäisit minun syyni. Joskus kerron sinulle elämäni vaihtelevaisuudet,
ehkä silloin on paljon mielestäsi toisenlaista, kuin nyt."
"Nyt, oi nyt, Juho hyvä," sanoi Sesilia vilkkaasti. "Me olemme täällä
hyvässä rauhassa. Ilta on niin kaunis."
"No, olkoon niin; ei minun elämäni satu ole pitkä. Minä muistan sinulle
kertoneeni, että äitini, jouduttuansa köyhyyteen, muutti maalle ja
tottui pian, välttämällä kaikkia tarpeettomia kulunkia tekemään pienen
omaisuutemme riittäväksi välttämättömimpiin menoihin. Minä olin vielä
varsin pieni ja olin onnellinen, sillä kun minulla oli hyvä äitini ja
tarpeeksi ruokaa, ei minulta puuttunut mitään. Mutta sitten puhkesi tuo
hirveä kulkutauti, joka autioitti meidän maamme menneen vuosisadan
lopulla, sittenkuin katovuodet ja nälkä olivat raivonneet siihen
määrään, ettei rutolla enään mitään ottamista näyttänyt olevan. Äitini
joutui ruton uhriksi. Itkien lähdin minä matalasta majastamme joltakin
naapurilta anomaan apua. Minä kävelin talosta taloon. Kuolleita taikka
kuoleman kanssa kamppaavaisia oli vastassani joka talossa, epätoivon,
jäykkyys oli tarttunut harvoihin jäljellä eläviin, kurjuus oli liian
suuri, että kukaan olisi muista huolinut. Minä palasin vihdoin yksin,
neuvotonna, ilman lohdutusta ja apua, ja makasin kaksi päivää itkien
äitini ruumiin ääressä. Vihdoin rupesi nälkä minua vaivaamaan. Vähäisen
leipää, jota oli ollut jäljellä, olin näinä päivinä vähitellen syönyt;
lapsi ei unohda nälkää surun tähden. Taasen menin ulos. Vähän matkaa
kodistani tuli vastaani vaalea, laihtunut olento, se oli lähimmän
naapuritalon isäntä. Hänelle minä valitin hätääni. 'Poika,' vastasi hän
minulle, 'Jumala on sinun minun tyköni lähettänyt. Taloni on autio,
kaikki ovat kuolleet, minä olen yksin jäljellä, tule minun kanssani!'"
"Hän hoiti minua niinkuin isä, ja niin tulin minä, aatelisen suvun
jälkeläinen, joka on maamme vanhimpia, todelliseksi suomalaiseksi,
kansan mieheksi, enkä ruotsalaiseksi niinkuin meidän aatelimme yhä
enemmän ja enemmän on tahtonut olla. Mutta tämä suruton aika loppui
pian. Tosin olimme kauvan kuulleet kuinka sota raivosi maan toisissa
osissa, mutta meidän seuduillamme tuntui raskaimmasti se sota, jota
käytiin kaukaisissa maissa. Joku tuhat-luku miehiä sai mennä Suomea
puolustamaan, samalla kuin ainoasti siitä seudusta maatamme muutamien
vuosien kuluessa nostettiin puoli sataa tuhatta, ja lähetettiin
vieraille maille. Heti sen jälkeen kuin rutto oli tuhojansa tehnyt,
määrättiin uusi sotaväen-otto. Nyt eivät edes talonisännät päässeet
vapaaksi. Kasvatus-isäni otettiin monen sadan talonomistajan kanssa
sotamieheksi, ja niin jäi autioksi sekin talo, jossa minä olin
kasvanut, niinkuin ainakin puolet koko maan taloista. Minä olin silloin
kolmentoista vuotias, ravakka ja miehekäs poika. Minä olin kauvan
toivonut saada opintoja harjoittaa, mutta minä taisin olla apuna
maanviljelyksessä, jossa puuttui käsiä. Nyt olin päässyt siitä
vapaaksi, mutta minulla ei ollut toimeen-tulon neuvoa. Luottamusta ja
rohkeaa sydäntä minulla oli, ja niin lähdin astumaan Turkuun
ilmoittamaan itseäni koulunkäymiseen halulliseksi. Asunnon sain
helposti. Paljon taloja oli autioina, myytäviksi kirjoitetut maksamatta
jääneistä kruunun ulosteoista, mutta ostajia ei ollut. Tosin puhuttiin,
että eräässä kuninkaan kirjeessä oli luvattu vähentää suomalaisten
veroa; mutta rahoja tarvittiin, ja niin kiskottiin jokainen ropo,
lupauksella että sodan loputtua erinomaisesti auttaa Suomen
vaurastumista."
"Asunto minulla oli, niinkuin jo sanoin, ruokaa kerjäsin itselleni ja
näin nälkää vähän väliltä, ja minun hyvää sarkatakkiani kesti kuluttaa
kelpo ajan. Mutta sota kävi yhä uhkaavammaksi. Sotaan kelpaava miehistö
oli osaksi kuollut ruttoon, osaksi viety maasta pois. Rahoja ei ollut;
kaikki mitä oli maan rahastoissa yleisiä kalleuksia, ja mitä pyynnöillä
oli saatu kokoon, vietiin Ruotsiin. Maa oli enimmäkseen viljelemätöntä
eikä siitä siis saatu mitään. Mutta Ruotsin senaatista tuli kehoitus
Suomen kansalle 'yksimielisyydellä ja kootuin voimin osoittaa vanhaa
uskollisuuttansa ja tehdä vihollisille urhoollista vastarintaa'."
"Tosin antoi kuningas käskyn, että sotaväkeä piti tänne laitettaman ja
että jyviä ja ruokavaroja niiden ylläpidoksi piti hankittaman, 'koska
rutto oli heidän omat miehensä hukuttanut', niinkuin sanat kuuluivat,
ja että talonpojille hankittaisiin aseita, joilla taitaisivat 'vainota
ryssiä ja heitä häiritä ja ahdistaa joka tilaisuudessa, kun tahtoivat
rosvota ja muita ilkitöitä tehdä'; mutta eipä kuulunut että käskyn ensi
osaa paljon olisi noudatettu. Mitä jälkimmäiseen osaan tuli, niin
toteltiin sitä täsmälleen, ja suomalaiset nousivat voimalla, jota ei
niin hävitetyssä maassa olisi taitanut odottaa. Vanhat ukotkin ja
lapset menivät miehissä vihollista vastaan. Tuli käsky, että
ylioppilaita ja koululaisia piti sotatoimiin harjoitettaman ja
yliopiston varoilla niille hankittaman aseita; mutta yliopistolla ei
ollutkaan varoja ja harvat maahan jääneet professorit nurisivat: 'että
jos opintoja harjoittava nuoriso hävitetään, loppuu pian maan
sivistys'. Melkein kaikki säätyhenkilöt, ruotsalaisia säätynsä ja
sydämensä puolesta, olivat jättäneet isiensä maan onnensa nojaan ja
pelastaneet itsensä Ruotsiin, ja nyt piti kasvavan sivistyksen oraatkin
hävitettämän, ja maa sillä tavalla taasen raakalais-tilaan lankeeman.
Heidän valituksiansa ei kuultu, käskyä piti toteltaman."
"Minä olin yksi niistä, jotka marssivat sotaan. Sarkatakkini oli jo
jotenkin kulunut, eikä minulla kuitenkaan muuta suojaa ollut pakkasta
ja rajuilmaa vastaan. Mutta sydämeni sykki sitä lämpeämmin sen alla, ja
kukapa ajattelee huonoa varustustansa, kun hän innostuneena käy
sotimaan kuninkaansa ja maansa edestä? Ja minun neljäntoista vuotinen
intoni oli suuri, eikä ollut ylpeytenikään sitä pienempi. Mutta ei
minun ylpeä rohkeuteni pitkälliseksi käynyt; minä jouduin vangiksi ja
minua piti monen muun kansalaisen kanssa vietämän Venäjän maalle."
"Silloin oli taasen Jumalan käsi minun kanssani, niinkuin usein
ennenkin, ja ruhtinas Galitsin kiinnitti huomionsa minuun, kun hän näki
vangit. Hän puhui ystävällisesti minulle, mutta minä olin vihoissani ja
vastasin hänelle, niinkuin luulin, erinomaisen ylpeästi, vaikka minulla
oli täysi tekeminen, etteivät kyynelet syöksyisi esiin. Ruhtinas
hymyili minulle, ja lapsia hellivänä, niinkuin venäläiset usein ovat,
silitti hän hyvitellen leukaani. Tämä taasen loukkasi sotaista
ylpeyttäni niin, että minä ojensin vartaloani ja koin näyttäytyä
erinomaisen miehevältä. Ruhtinasta miellytti minun ankaruuteni, hän
kysyi nimeäni ja näytti vielä säälivän minua enemmän sittenkuin hän oli
kuullut, että syntyni salli minulle toisenlaisen kohtalon, kuin tähän
saakka olin saanut kokea. Hän käski viedä minun erään upseerin huomaan.
Minä olin jotenkin kauvan suostumaton, mutta minun täytyi vähitellen
oppia myöntyväisemmäksi. Ruhtinas toimitti myös, että minä sain oppia,
ja rupesi pian käyttämään minua toimiin, jossa minä suomalaisena taisin
olla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin ulkomaalainen, mutta jossa minä
myöskin taisin rakasta syntymämaatani paraiten hyödyttää. Sodan
raivotessa onnistui minun usein pelastaa ainakin yksityisiä henkilöitä.
Ne olivat tosin ainoasti helpoituksen pisaroita tässä kurjuuden
valtameressä, mutta kuitenkin ne olivat lohdullisia minulle. Ja
myöhemmin, kun koko maa jo oli valloitettu ja vuoti verta tuhansista
haavoista, silloin sain tilaisuutta niin paljon kuin mahdollista
vaikuttaa, niiden parantamiseksi taikka ainakin niiden lieventämiseksi."
"Paperit ja valtuuskirjat, jotka minulle useassa tilaisuudessa
annettiin, olivat sitä laatua, että minä olisin helposti taitanut niitä
käyttää väärin, mutta epäluuloa ei ruhtinas ole milloinkaan minua
kohtaan osoittanut."
"No niin, minä olen Venäjän palveluksessa, ja jos onnistuu sitä rauhaa
saada, jota nyt niin halullisesti odotamme, niin olen minä halveksittu
hylkyri isieni maassa, enkä minä milloinkaan vieraasta maasta itselleni
koton etsi. Mutta sinä, Sesilia, älä sinä minua kuitenkaan halveksi!
Minä tarvitsen jonkun, joka minua ymmärtää, jonkun jonka sydän sykkii
niinkuin minunkin maamme edestä. Katso, Sesilia, tämän vieraan
valloittajan vallan alla on kuitenkin jonkinlainen rauha ruvennut
leviämään. Kansa on ruvennut tyytymään siihen, jota ei enään taida
muuttaa, maahan kylvetään kumminkin vähän viljaa taasen. Jäljelle
jääneet miehet ovat taasen etsineet kotonsa ja ruvennet viljelemään
ruohoittuneita sarkoja, jumalan palvelusta pidetään taasen kirkoissa,
joissa hiljan vielä metsän linnut tekivät pesänsä, vieläpä joku
koulukin on alkanut vaikutuksensa; mutta ah, isänmaa-parka, milloin
sinuun tavat ja sivistys taasen juurtuvat? Sinun jalot ja sivistyneet
poikasi ovat paenneet ja jättäneet sinun oman onnesi nojaan.
Talonpoikia ja kirjureita, usein rehellisiä, mutta aina taitamattomia,
pitää otettaman virkamiehiksi. Teinit ovat seurakuntien sielunpaimenia.
Pitkällinen sota on hävittänyt kansan tavat. Suomen kansan sydämessä
asuu kuitenkin vielä voima, kun vaan rauha saadaan, kohoaa se kyllä.
Mutta mikä rauha taitaa Suomelle tulla, Ruotsin etuvarustukselle, joksi
sitä niin sopivasti sanotaan? Tosin ei Ruotsi tahdo tätä etuvarustusta
kadottaa, eikä myöskään päästää sitä niin rappiolle, ettei se enään
suojaksi kelpaa."
"Mutta veljiä? Jopa vielä! Katso jos hieno ruotsalainen, kun hän sattuu
tulemaan tälle puolelle, katso, jos hän tahtoo tunnustaa meitä
veljiksensä, kun hän kävelee ja ylhäisesti katsoo alas meidän
köyhyyttämme, meidän huonosti hoidettua maatamme, meidän sivistyksemme
puutetta, sittenkuin kansan paraat, sen suurimmat soturit, sen nerot,
sen mehu ja rahat ovat vedetyt Ruotsiin rauhan aikoinakin, jolloin aina
kaikki etevämmät miehet ovat kiinnitetyt sinne. Ja sittenkuin kaikki
näin oli meiltä otettu, sitten sanotaan: puolustakaa itseänne ja meitä,
lähettäkää maanne jaloimmat, lähettäkää ne nuorukaiset, jotka ovat
teidän toivonne, teidän mahdollisuutenne vielä kerran nousta
sivistyneiden kansojen joukkoon, lähettäkää he vielä teurastettaviksi.
Mitäpä siitä jos vihollinen polttaa kotonne, kiusaa lapsenne
kuoliaaksi, kostaen siten tuota itsepintaista vastarintaa jota hän
kohtaa kaikkialla, jossa vielä vaan on käsi nostaa häntä vastaan? Jos
sitten suomalaiset taasen saavat etuvarustuksensa autetuksi ja
parempaan kuntoon, silloin rupee Ruotsi taasen valmistamaan sotaa.
Saatammehan jotakin voittaa tuumivat he, ja jos jotain kadotamme niin
on se korkeintaan joku kappale Suomesta. Ruotsi on meillä kuitenkin
aina eheänä. Jaa, tulenhan katkeraksi, mutta semmoiseksi halveksittu
pian tulee, ja ehkä tekee hän joskus väärinkin katkeruudessansa."
Juho herkesi puhumasta ja Sesiliakin oli vielä vaiti. Silloin alkoi
Juho taasen miettivästi, melkein uneksien: "milloinkahan se päivä
valkenee, kun Suomi levossa saa parannella syviä haavojansa ja sitten
vihdoinkin elää poikiensa vaurastumiseksi, rauhan toimissa,
sivistyäksensä. Kuka rohkenee toivoa sitä aikaa, jolloin Suomi, jalon
Ruotsin arvollisena veljenä, saa käydä sen rinnalla veljellisessä
yhteydessä totuuteen ja valoon? Ollessansa kahden mahtavan naapurin
välissä, on se riitaomena ja vanhastaan määrätty tanner heidän
taisteluillensa. Anna joku aika vapautta ja rauhaa Suomelle, ja jos ei
Suomen lapset silloin heräjä, makaavat he huolettomuuden unta. Mutta
älkäämme siksi nimittäkö tuota raskasta tainnoksissa oloa, joka joskus
sattuu kansaan, joka vuosisatoja on kamppaillut raukenemistansa
vastaan. Kansat ovat yksityisen henkilön kaltaiset, epätoivoista
ponnistusta seuraa aina velttoutuminen. Mutta anna levon aikaa, ja
voimalla hervoton nousee näyttämään mitä hän voi!" Nyt lopetti Juho
äkkiä ja hymyili. "Sesilia," lisäsi hän sitten, "näetkö kuinka intoni
on minua vietellyt kahdelle nuorelle tytölle lavealta kertomaan
asioita, joita te rukkinne ääressä luulette vaan kummallisiksi mielen
kuviksi."
Sesilia pyyhkäsi silmistänsä kyynelen ja sanoi: "Juho, älä kadehdi jos
me tyttö-parat, joskus saamme kuulla joitakuita lämpimiä ja yleviä
sanoja. Kas, semmoisia naisen sydän haluaa. Me istumme rukkimme,
kankaamme taikka neulomuksemme ääressä, himmeitä ajatuksia ja tunteita
seuraavat toisiansa mielessämme, ja sydänparka kuultelee ja taasen
kuultelee, mutta ei se milloinkaan saa kuulla sanoja jotka
selvittäisivät sen arvoitukset, sillä ei mies milloinkaan luule meidän
ylevämmästä huolivan, sentähden ettemme milloinkaan uskalla paljastaa
mitä sisällämme on. Ja niin me kuultelemme ja odotamme niin kauvan,
että kaikki nuo lämpeät ajatukset nukkuvat, ja me istumme vaan ahkerina
kehrääjinä, kutojina, neulojina, joiden virkaa kyllä tekisivät
vastaavat metalliset ja puiset kalut. Niin, luulenpa varmaan, että
vielä joskus keksitään puusta taikka raudasta tehdä koneita, jotka
neulovat, kehräävät ja kutovat yhtä hyvin ja paremminkin kuin me, ja
mitä meillä sitten on tekemistä, sitä en minä tiedä. Mutta jos joskus
saamme kuulla sydämellisen sanan... Yhden olen kuitenkin ennen kuullut
puhuvan yhtä lämpeästi kuin sinäkin, vaikkei hän kuitenkaan kaikkia
asioita samalla tavalla ajatellut..."