[Näissä muistelmissa on alkuteoksessa säilytetty Malmin omaa
vanhanaikaista kirjoitustapaa, jonka tähden niiden suomalainen pukukin
on koetettu muodostaa alkuteoksen mukaan. Suom. muist.]
Sittenkuin Pähkinälinna oli Wenäläisiltä otetuksi tullut ja Keisarin
sanottiin varuistavan itseänsä suurella voimalla maahan sisään
karkaamaan, ilman huolimatta, että hän kasakoilla ja kalmukkeilla
sotaväkeä lisäsi, sillä lailla jo alusta antaen maan näille villeille
laumoille alttiiksi, niin ei minun isä vainaani pitänyt olemustansa
rajan viereisessä kappalaisen puustellissa varmana, erinomattain sen
vuoksi, että hän erinomaisella innolla venäjän uskoisissa oli tehnyt
siihen aikaan päälle seisovaa kääntymys-työtä puhtaaseen Lutherin
oppiin; ja koska tätä tehtäissä monta kertaa käytettiin ei suinkaan
armiaampia keinoja, josta nämät, totista oppia vastaan-seisovaiset
olivat vihaisina, niin pelkäsi hän, että rupeisivat yhtä pitämään
vihollisen kanssa, ja haki sentähden, sekä sai myöskin, avonaisen
linnan papin viran Nyenskansissa, koska hän luuli linnan voivan
vihollista vastaan seisoa.
Mutta tuli silloin Sotamarski Sjeremetiev 20,000 miehen kanssa sanottua
linnaa vastaan ja sen ympäri piiritti, ja että kaikki apu ja yhteys
Ruotsin kanssa estetyksi tulisi, purjehti Keisari, joka silloin
pommittajakapteenina omassa väessänsä palveli, seitsemän pataljoonan
kanssa omista kaartistansa 60 venheellä ja meni kaupungin ohitse virran
suuta valtaansa ottamaan. Ja sittekuin hän melkein puolet väestänsä
sinne jättänyt oli, palasi hän takaisin jälleen.
Sillä ajalla jatkoi vihollinen 20 kanuunasta ja 12 mörsäristä kaupunkia
ampua ja viimeisenä päivänä Aprili kuuta ehtoolla alkoi kauhistavainen
ampuminen ja bombardeeraaminen, jonga minä vielä hyvin muistan, ja sitä
kesti koko se yö, niin että sen heikon väestön toisena aamuna itsensä
antaa täytyi.
Komentantti sekä upseerit ja sotamiehet saivat lupauksen vapaasta
poia-menosta, mutta täytyi heidän pisättää Nevan rannalle paaluituksien
viereen. Ehtoota vastaan samana päivänä tuli kaksi ruotsalaista
sotalaivaa haminan suulle ja heittivät siihen ankkurin, ja tulivat
tunnus-ampumisen kautta linnasta petetyiksi uskomaan että se
ruotsalaisten hallussa vielä oli, ja otettiin ne sitte surkeasti
toisena päivänä Keisarilta ja hänen kaartiltansa, jotka venheillä
laivoille tulivat.
Vasta sen jälkeen sai väestö luvan lähteä Wiipuriin menemään, ja
seurasi sitä minun isäni ja minä sillä surkealla matkalla. Ja
sallei itseänsä Keisari venäjäläisellä Andreean tähdistöllä
pommittajakapteenina palkita, kuin myös pommittajaluutnantin, ruhtinas
Mensjikovin. Kaksi vuotta sen jälkeen tuli Keisari Wiipurin edustalle,
mutta pääsimme me sillä kertaa paljaalla peljästyksellä. Mutta neljä
vuotta myöhemmin alkoivat venäjäläiset uudestansa Wiipuria piirittää;
mutta nyt oli linnaa paremmasti edesautettu kuin ensimmäisellä
kerralla, niin suuremmalla miesluvulla, kuin myös moninaisilla
tarpeilla piirityksen taikaisin-lyömiseksi, ja olivat asukkaat nyt,
edellisen piirityksen hyvästä lopusta mielissänsä, yksimieliset ja
lupaavaiset vihollista vastaan seisomaan. Ja vaikka kaupunki kovan
pommittamisen tähden kolme kertaa syttyi palamaan, onnesti aina valkean
enempää ulosleviämistä estetyksi saada; ja kärseivät ryssät, jotka
jäästä ja lumesta tehdyissä kojuissa asuivat, suurta vilua ja sairautta
sillä ajalla, ja niin oli meillä aina vielä hyvä toivo, vaikka
viholliset 20 kanuunasta ja 26 mörsäristä, kovalla ampumisella joka
päivä, heittivät pommia ja tulikuulia, jotka paljon pelkoa kansassa ja
paljon vahinkoa huoneissa matkaan saattoivat. Ja seisoimme me
lukiolaiset rivissä sotamiehien kanssa, ensimmäisinä vallilla, ja ei
ole lukiota sen perintä vielä käymään pannuksi tullut.
Tapahtui sitten eräänä päivänä piirityksen alla että minä ja yksi
kumppani olimme kiivenneet linnantornin katolle, että paremmin olisimme
vihollisen leirin ja sen piirityslaitokset nähneet. Tuli sitten pommi,
joka otti mukaansa tornin koko huipun kuin myöskin hengen minun
toveriltani, mutta minä tulin onnellisesti pihaan alas tornin katolta,
ja menin, vaikka minä siitä nopeasta ratsastamisesta olin vähän
hämmästynyt komentantin tykö, joka oli eversti Stjernstråle, ja joka
seisoi vähän matkaa siitä, raporttia antamaan kaikesta siitä jota minä
olin näkemään tullut.
"Malm," sanoi eversti minulle, "sepä oli nopea kulku ilmassa."
"Niin," vastasin minä, "ei suinkaan sen raportin niin kiirutta olla
mahtanut, kuin venäjäläiset näyttivät tykönänsä luulevan, koska he
minulle niin hyvän kyydin antoivat."
"Sinä olet aina raski poika," sanoi silloin nauraen eversti.
Sittenkuin kaupunki kolmetoista viikkoa oli vihollista vastaan
seisonut, täytyi sen kuitenkin viimeinkin ylösantaa itsensä
tyydyttävillä ehdoilla; mutta niinpiankuin linnoitus heidän valtaansa
tullut oli, rikkoivat he lupauksensa, ja tulivat niin sekä linnan väki
että myös iso osa kaupungin asukkaista vankeuteen Wenäjän maalle
viedyksi, ja ainoasti pieni luku vallan vanhoja ja sairaita saivat
maahan jäljelle jäädä, missä myöskin minun isäni, joka vuoteen omana
oli ja tuli hävitetty kaupunki venäjäläisillä talonpojilla asutetuksi.
Sen muun väen kanssa täytyi minun siis Pietariin kävellä, ja vaikka
minä saavuin sinne ulos-väsyneenä marssista ja vaivaloisuuksista kuin
myöskin surusta, niin en minä muuta taitanut kuin suurella
ihmettelemisellä katsella, kuinka täällä nyt suuri kaupunki seisoi,
jossa seitsemän vuotta sitten suo oli ollut.
Oli sunnuntai, päivällisten aikana, kuin me tulimme Pietariin, ja
yhdellä vallilla liehui iso keltainen lippu, jossa Wenäjän kotka
sisälle neulottu oli, vieden siivissänsä ja kynsissänsä neljä merta. Me
menimme yhden pitkän puusillan ylitse, jossa kaksi vipusiltaa oli,
linnanportille, joka myöskin puusta tehty oli, ja sen päällä oli puuta
veistetty kuva kaksi isoa avainta kädessänsä, joka sanottiin
merkitsevän apostoli Pietaria, ja yhdellä pläkkiplootulla hänen
jalvoissansa oli kirjoitettu vuosiluku koska kaupunki perustetuksi
tullut oli. Sillan vasemmalla puolen seisoi iso juoma-tupa, jossa
kaksitoista musikanttia torvilla ja rummuilla iloa tekivät ja jossa
minä sitten sain kuulla, että Keisarin oli tapana juhlapäivinä seuransa
kanssa sinne tulla, ja toisien läsnä-olevien kanssa sillä kerralla
korkeasta arvostansa huolimatta, lasin tyhjentää.
Täällä tulin minä nyt ja suuri osa muistakin vangeista rakennustyöhön
käytetyksi, ja tulin minä, tässä työssä vallan taitamatonna,
hantlangariksi kuin kreivi Golovkinin linnaa tehtiin. Pakoitettiin
minua siis, kuin myös monta muuta, Nyenskansista pois-tuoda kiviä,
joita tähän rakennukseen, kuin myös moneen muuhun käytettiin,
sittenkuin Keisari tämän linnan tykkönään hävittää oli antanut.
Vaikeita ja raskaita minulle neet kuukaudet olit, joita minä täällä
vietin, ja jos ei Herra olisi minulle armoa suonut ja antanut minulle
vapautta erinomaisien teittensä kautta, niin että yksi talonpojan vaimo
totomaastani osasi Keisarin mieltä pehmittää, niin en minä kauvaa
siellä olisi olla jaksanut; vaikka ei täällä nyt enään niin vaikeata
olla ollut kuin niinä ensimmäisinä vuosina, kuin tuhansia itse
ryssistä, ja niin paljon enemmän sitten neet vaivaiset vangit eivät
saaneet kattoa päällensä, vaan viskasivat sillä soisella maalla
samoissa vaatteissa, joidenka liepeissä he monta kertaa päivässä, kuin
ei heillä ollut sopivia aseita, kantaa saivat santaa ja multaa sen suon
täyttämiseksi, jollekka kaupunki rakennettaman piti. Mutta nyt oli
täällä kirkkokin, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset jumalan-palvelusta
pitivät ja siellä saarnasi kaksi myöskin vangeudessa olevaa sotapappia;
mutta justiin kirkon vieressä oli tatarien kauppapuoti jossa turkit,
kalmukit ja muut senkaltaiset niinkuin pedot suurta melua pidit ja
jossa he kahdessa rivissä puotia traasumarkkinoitansa toimittivat ja
niin emme sitä iloa puhtaana nauttia saaneet.
Tulin minä sitten tuttavuuteen yhden talonpojan vaimon kanssa
kotomaastani, joka erinomaisilla teillä metsien ja erämaitten halki
itsensä Pietariin saanut oli, että hän siellä miehensä näkisi, joka
myös fangeuteen sinne tuotu oli. Ja onnistui hänen erinomaisen
rohkeuden ja röyhkeyden kautta Keisaria vastaan, kuin hän ylitse
katsomaan fangen töitä tuli, tämän konstikkaan herran niin pehmeäksi
tehdä, että hän, sen sijaan että hän häntä ja miestänsä kovasti
rangaitsisi, ei ainoasti miestä irti päästänyt, vaan myöskin heille
tulevaisuuden tähden rauhapassin antoi, ja myöskin minun päästi
vapaaksi koska vaimo minua hänelle kiittänyt oli sanoden, että minä
hänelle tässä vieraassa kaupungissa suurena apuna ja lohdutuksena ollut
olin.
Sain minä siis Suomeen takaisin tulla ja elin lopun vuotta isäni
tykönä, joka tällä aikaa taudistansa parantunut oli. Ja koska hän leski
oli, oli hän taasen yhden kappalaisen viran saanut, koska hän oli
luvannut edelläkävijänsä lesken konserveerata (naida). Mutta koska
pappien puustelleista kaikki työaseet kruunun puolesta olivat myydyiksi
tulleet, ei kukaan pappi taitanut maatansa hoitaa, ja koska ei
talonpojilla ollut mitään, jolla papin palkan maksaa taitaisivat, niin
ei hänellä minulle juuri muuta annettavaa ollut kuin katon pääni
päälle.
Mielelläni olisin minä tämän joutilaisuuden sillä tavalla
käyttänyt, että olisin mennyt Turkuun koettamaan jos olisin voinut
studentti-eksaamin läpitse-käydä; siellä ei nyt ollut ei huoneita eikä
kirjoja, sillä kaupunki oli juuri hävitetty ja kaikki kirjat
biblioteekista Pietariin viety; ja koska ei kaupungissa juuri ollenkaan
enään väkeä ollut, jotka sitä puolustaneet olivat, ei myöskään
selkäänsä muut olleet saaneet kuin muutamat vanhat akat. Tieteistä ei
siis tullut mitään.
Lähetettiin sitte kreivi Nieroth, joka oli suomalainen ja kunnon mies
ottamaan korkeinta päällikkyyttä maassa. Mutta kuin ei hänellä rahaa,
väkeä eikä provianttia ollut, niin säädettiin että joka miehen maassa,
ei kukaan saanut itseänsä vetää pois, täytyi itsensä pyssyllä ja kahden
kuukauden proviantilla varustaa. Minä olin tosin vielä nuori poika,
mutta suuri ja voimakas, ja sentähden tulin minäkin asevelvolliseksi;
mutta tällä kertaa en minä vielä kuitenkaan sodan eteen tullut.
Kun sitten Kunink. Majesteetin armollinen käsky tuli, jossa uudestansa
kehoitettiin pappia, virkamiehiä ja muita säätyhenkilöitä Ruotsiin
ylitse muuttamaan, jota käskyä sillä tavalla noudatettiin että
semmoisista ei montaa maahan jäljelle jäänyt, silloin muutti myös minun
isäni Ruotsiin. Mutta kuin minun mieleni aina oli sotamiehen virkaan
päin seisonut, ja minä siihen aikaan olin tullut tuntemaan sen reiman
Löfvingin, joka minua myös päätöksessäni vahvisti, niin menin minä
vapaehtoisena sotapalvelukseen, ja marssimme me sitten ylös
Pälkäneelle, mutta siellä olivat meikäläiset jo hävinneet tappelun.
Pohjanmaalla vielä väkeä oli ja tykö-tarjosivat he itseänsä kaikin
miehin sotapalvelusta tekemään. Mutta kuin päällysmiehet pelkäsivät
etteivät he näillä tottumattomilla joukoilla mitään tehdä taitaisi, ja
sentähden eivät heistä huolia tahtoneet, sanoivat Pohjalaiset vastaten
heille: "ei teillä ennenkään aatelismiehiä Suomen puolustukseksi ollut
ole, vaan kyllä ne maan omia lapsia olleet ovat, ja ei pohjalaisia
koskaan maan roskajoukkona pidetty ole, ja emme me sen enemmin kuin
ennenkään uskollisuuttamme kuningasta kohtaan unohtaneet ole. Niin
kauvan kuin meillä ruumiissa verta on, tahdomme me seisoa maan edestä,
kodon ja vaimon ja lapsien edestä. Jos ei kruunulla meille ruokaa antaa
ole, niin kyllä me sitä itse meillemme hankkia mahdamme. Jos emme
hyödyksi olla taida, kuin emme äkseerata osaa, no, antakaa upseerien
sitä meille opettaa; me lupaamme, että niin pian kuin suinkin sitä
oppia koetamme."
Kenraali Armfelt tarvitsi mielellänsä väkeä, ja sen tähden ylös-otti
näin pohjalaisten tykö-tarjomuksen ja moniin pitäjiin hän upseeria
lähetti, heille välttämättömimpiä sotatemppuja opettamaan, ja niin
tulin minä Maalahteen lähetetyksi ynnä Luutnantti Grönstrand. Ja
rupesin minä siellä paljon hyvää pitämään kappalaisen tyttärestä, Liisa
Kreetasta, ja luulin minä, etten ketään koskaan ennen niin rakastanut
ollut. Tulin kuitenkin yhtäkkiä pois-komennetuksi, ja itkimme me
molemmin erostamme kelpolailla.
Sain kuitenkin pian muutakin ajattelemista, sillä koska minä, ynnä
yhden joukon kanssa talonpojista, jonka kanssa minä marssin,
Isoonkyröön tullut olin, jossa meidän armeija silloin seisoi, hain minä
ylös yhden nuoren pojan, joka Kenraali Armfeltin palveluksessa oli ja
häneltä käytettiin kaikenlaisiin, vaikkei hän minua paljon vanhempi
ollut ja jonka kanssa minä jo lukiossa ystäväksi tullut olin, ja joka,
vaikka siellä armeijassa paljon nuorukaisia ja pilttiä oli, kuitenkaan
ei niistä lukua pitänyt, niitä vaan lapsina pitäen, joita ne totisesti
myös olivat, vaikka näinä aikoina nuorien poikien rivissä seistä täytyi
niinkuin vanhojen miesten. Kaatui myöskin tämä sama Meurlingen sitten
täällä Isossa Kyrössä, mutta sitä en minä tietää saanut, ennenkuin
monta vuotta sen jälkeen.
Tämä nuori Meurlingen sanoi nyt minulle: "no, Mauno, jos osaat pitää
suus' kiinni kuin ennenkin, annan minä sinun uusia tietää."
"No mitä?" sanoin minä.
"Juu, että me saamme tapella ryssän kanssa jos kenraalin tahto käy
edes. He ovat kirjoittaneet Ruotsista tänne, että kenraalit täällä
nahkaansa säästää tahtovat, että niiden nyt itseänsä vihollista vastaan
pitämän pitäisi, koska heillä nyt väkiä oli, sittekuin koko maa oli
ylöskutsuttu menemään 'mies miehestä miekoilla, keihäillä ja
pyssyillä', Niinkuin sanotaan, itseänsä ja perhettänsä puolustamaan, ja
nyt on kenraali kiukuissaan."
"Hyvä," sanoin minä, "parempaa uutista et olisi minulle antaa voinut."
"Mutta," sanoi hän edespäin, "pahaakin minä sinulle ilmoitan. Kenraali
lähetti eilen väkeä hevosella ja suksilla vakoilemaan, mutta he tulivat
kaikin vihollisilta otetuiksi."
"No, ja kenraali ei saanut mitään tietää?" kysyin minä.
"Ei, sen sinä ymmärtää mahdat."
En ollut siitä sitte tietävänäni; mutta ehtoolla sanoin minä muutamille
Maalahtilaisille ja Isokyröläisille, joita minä olin tullut tuntemaan:
"pojat, mennään partiolle, että saamme tuoda uutisia kenraalille
vihollisesta." Otin sitten oitis talonpojan takin ylleni, ja lähdimme
sitten muiden tietämättä matkalle. Tämä tapahtui yöllä Helmekuun 15:sta
päivää vastaan ja pakkainen puri kovasti. Mutta minun mieheni tiesivät
kaikki tiet, ja niin tulimme me ryssien hengen päälle, ennenkuin he
meistä mitään tietää taisivat. Mutta kuin me yhden pienen niityn ylitse
hiipiä koitimme, juuri heidän etuvahtinsa takitse, tuli yksi vahtimies
meitä huomanneeksi, huusi meille ja antoi meille tulta. Me annoimme
tulta takaisin, mutta nyt ryssän leirissä rymäkkä nousi. He mahtoivat
luulla että koko meidän armeija heidän niskaansa tullut oli, semmoista
melua ja rymäkkää joka puolelta nousi; mutta me tehimme jälkiä niin
pian kuin pääsimme, ja tulimme sitten kahden miehen häviöllä takaisin
kotiin jälleen.
Nyt en minä itse Ylikenraalille mennä uskaltanut, koska minä
rangaistusta pelkäsin kuin minä ilman käskyä tointa tehnyt olin, vaan
lähetin yhden talonpojan raporttia viemään; mutta sai kenraali pian
tietää mitä minä tehnyt olin ja antoi hän minua luoksensa kutsua
sanoden sitten minulle: "etkö paremmin tiedä mitä sinulla lupaa tehdä
on, vai mikä sinä olla mahdat?"
Vastasin minä: "Teidän Ylhäisyytenne, hyvin tiedän minä itseni
tarvitsevan herrani ja kuninkaani edestä henkeni ylös-uhrata. Jos minä
nyt henkeni menettämisellä rangaista mahdetaan, niin ei kukaan sitä
kiitosta minulta ottaa mahda, että minä minun kuninkaani edestä kuollut
olen."
Kenraali hymyili sanoden: "no, sitten sinä rangaistaan sillä tavalla,
että sinä et tällä kertaa sitä kiitosta itsestäsi saa. Mutta varo
itseäsi toisen kerran, tapahtua mahtaa että et niin hyvällä kaupalla
pääse."
Minä kiitin nöyrästi kenraalia, ja lupasin toisten itseäni
varovaisemmasti käyttää. "Niin," sanoi kenraali, "semmoisia Suomalaiset
ovat; kukin oman päänsä jälkeen tehdä tahtoo, ja jokainen tahtoo
lakkinsa puolesta mies olla, vaikka se sitten kutun karvoista vanutettu
olisi."
Kuitenkin vahvistui meidän raporttimme kautta kenraalin itse tykönänsä
se päätös että ruveta vihollisen kanssa tappelemaan, ja antoi hän
kutsua upseerit pappilaan, sotaneuvottelua pitämään.
Ilma oli erinomaisen kylmä, ja väki vaivattiin kovasti pakkaiselta;
mutta kuin he kuulla saivat, että nyt tappelusta kysymys oli, silloin
tuli ilo yleiseksi ja heittivät monet hattunsa ilmaan ja ne taasen
vastaan pajunetillansa ottivat.
Ylikenraali vaati tappelua, ja vaikka ne toiset vastaan olivat, täytyi
heidän kumminkin perää antaa; mutta niillä jotka alusta vastaan olleet
olivat, ei ollut sitä hyvää tahtoa taistelun puolesta, kuin jos he itse
sen puolta pitäneet olisivat, eivätkä sentähden sen onnistumisesta
mitään lukua pitää tahtoneet. Tämä riitaisuus tuli sitten koko maalle
kalliiksi.
Ylös-asetettiin nyt jalkaväki kahteen riviin kummallekin puolelle
Kyminjokea, joka jäähän mennyt oli, ja puolet hevois-väestä myös
molemmin puolin jokea, mutta takana oli koski, jota se kova pakkainen
ei jäähän saada jaksanut, vaan se oli auki. Kolme vuorokautta me sillä
tavalla seisoimme, odottaen venäjäläisiä, täydessä sota-järjestyksessä.
Että me emme siinä kovassa pakkaisessa itsiämme kelvottomiksi
paleltaneet, oli yksi Jumalan ihme, mutta kaikki paloivat innosta
tapella saada ja niin ei kukaan ajatellut kuinka pakkainen nipisteli.
Vihdoinkin näimme vihollisen täydessä marssissa jäällä meitä vastaan
tulevan. Ylikenraali ajoi joukkojen tykö ja ylöskehoitti väkeä
tykö-luottamaan Jumalan avun päälle ja isänmaan edestä miehuullisesti
taistelemaan.
Kaksi laukausta taistelun aluksi merkin antoi. Minun sydämeni löi
kovasti kuin kanuunat peliänsä alkoivat sillä hyvällä menestyksellä,
että ryssien kaksi kertaa käpälämäkeen lähteä täytyi niin kiiruusti,
etteivät edes kanuuniansa pelastaa ehtineet. Pian taisimme näillä
heidän kanuunillansa omiamme säestää, ja kaikki täydellistä voittoa
lupaavan näytti. Nyt lensi Meurlingen niinkuin tuulen puuska ratsuväkeä
kohden Kenraali-Majuri de la Barren tykö, vieden uusia käskyjä eteen
päin hyökätä. Mutta nämät kirotut hevois-huijarit istuivat kuin pölkyt
kaakkiensa seljässä, ja ainoasti puolet Turun läänin hevoisväestä
hyökkäsivät muutaman kerran edes takaisin; kaikki sill'aikaa kuin oikea
ja loput vasemmasta siivestä liikkumattomana seisoivat taistelua päältä
katsellen.
Tätä etua ei ruhtinas Galitsin itsellensä kahta kertaa näyttää antanut,
vaan käski hän neljä rykmenttiä rakuunia astua alas, ja meidän
selkäämme hyökätä, juuri kuin me jo voitosta riemuitsemaan rupesimme.
Samassa silmänräpäyksessä komensi Armfelt oikeahan, ja ojennetuilla
pajuneteillamme me niitä eteenpäin tunkevia rakuunia iloisesti vastaan
otimme. Mutta nyt kokoontui hajoitettu vihollinen jalkaväki meidän
taaksemme ja me seisoimme vihollisilta ympäröittynä niinkuin mato
muurahais-pesässä, niin monta heitä meitä vastaan oli. Voittoa ei enään
sopinut ajatellakaan, melkein kaikki meidän upseerimme kaatuivat
kuolleina maahan; mutta de la Barre oli hyvässä ajassa itsensä pois
laittanut.
Vihdoin täytyi myös kenraali Armfeltin sotatanner jättää, mutta silloin
olivat jo kaikki tiet vihollisilta suljetuiksi tulleet, että hän
ainoasti suurella vaikeudella taisi pois päästä. Kuitenkin olin minä
niin harhatielle tullut, etten minä omaa väkeä enään kiinni saada
taitanut. Kosken takana oli kuitenkin avaroita soita, ja kuin ne olivat
jäätyneet, taisin minä niiden ylitse käydä. Ja olin minä kolme päivää
ilman ruokaa ja kärsein paljon niistä haavoista, joita minä saanut
olin; sillä vaikka ne suuria eivät olleet, niin ne kuitenkin pakkasen
tähden särkivät. Tulin minä myöskin monta kertaa paikoille, jotka ennen
asutuita olivat olleet, mutta jotka nyt autioina seisoivat; löysin
kuitenkin lopuksi yhdessä talossa yhden vanhan ämmän, joka minun
kanssani siitä vähästä tavarasta jakoi, jota hänellä jäljellä oli, ja
viivyin minä sitten hänen tykönänsä ja autoin häntä sillä lailla että
minä hänelle puita hakkasin, vettä kannoin ja muuta sen kaltaista
tehin, jonka edestä hän minulle ruokaa antoi, siksi kuin minä niin
paljon paranin, että luulin itseni voivan eteenpäin kävelemään ruveta.
Se ei kuitenkaan ollut helppoa, koska vihollinen oli maata hirmuisesti
hävittänyt, ja kaiken väen pois-vienyt niistä pitäjistä, jossa miehet
heitä vastaan olivat aseihin tarttuneet, ja en minä tietänyt minnekä
paras kääntyä olisi, vaan umpimähkään minä pohjoiseen päin kävelemään
rupesin. Jumala kuitenkin armollisesti minun askeliani niin johti, että
minä vihdoin pienen joukon meidän väestä tapasin, joka Kajaaniin
marssilla oli. Ja yhdyin minä heidän kanssansa, ja ei se seutu vielä
ollut niin kovasti hävitetty kuin piirityksen jälkeen, jolloin koko
läänissä ainoasti viisi huonetta jäljellä oli.
-39
Tulin sitten garnisuunissa seisomaan, joka ei juuri minun mieleni
mukaan ollut. Mutta kuin sota kaikissa paikoissa veltosti kävi, sain
minä tämän laiskan elämän kanssa tyytyväinen olla.
Olin minä niin Kajaanin linnassa, joka oli viimeinen linnoitettu
paikka, joka meillä koko maassa oli. Koko väestö oli 100 miestä. Mutta
juuri kuin me emme koko seudulla mitään vihollista olleen tietäneet, ja
50 miestä parasta väkeä pois oli lähetetty, niin että ainoasti 50
miestä, paraasta päästä invaliidia, seisoivat fästningissä jäljellä,
tuli ryssä meitä piirittämään. Viisi kokonaista viikkoa seisoimme me
vastaan, mutta nyt oli kaikki proviantti loppunut, ja sanoi
komentantti, Majuri Fieant minulle: "Malm," sanoi hän, "Mitä meillä nyt
muuta neuvoa on, kuin lyödä valkeeta siihen kruutiin, kuin meillä vielä
jäljellä oli, ja itsemme pamauksen kanssa poisantaa?"
"Niin, herra komentantti," sanoin minä, "niin hyvä ennen kuin
jälkeenpäin, sillä apua ei meidän enään odottaa tarvitse, ja ei meillä
enään ainoata haavoittumatonta miestä ole." Ja oli komentantti jo
kaikki valmiiksi laittanut, että linna ilmaan pamautetuksi tulisi,
mutta meni hän niin vaimonsa tykö, joka istui pieni tytär sylissänsä,
jonka hän piirityksen aikana synnyttänyt oli, ja oli hänellä jo tämän
sodan aikana paljon surua ollut, kuin hänen ensimmäinen herransa
kaatunut oli. Nyt sanoi Majuri Fieant: "rukoile vielä rukous meidän ja
tuon lapsen edestä, sillä kaikki on lopussa nyt."
Mutta nyt rupesi hän niin rukoilemaan sen pikkuisen lapsen ja kaikkien
niiden ihmisparkojen edestä, jotka linnaan suojelusta saamaan tulleet
olivat; ja niin pehmeni hänen sydämensä lopuksi, että hän rupesi
pakko-sovinnosta vihollisen kanssa keskustelemaan ja ylös-tehtiin se
vielä samana päivänä sillä tavalla, että me liehuvilla lipuilla ja
kaikuvalla soitolla koko väestön kanssa ulosmarssia saisimme ja että
kaupungin väestölle vapaus annettiin, että kunne tahansa mennä saivat.
Siitä kaikuvasta soitosta ei kuitenkaan mitään tullut, ja olisi hän
mielellänsä, jos ei sotatapa sitä vaatinut olisi, semmoista saanut
antaa tinkimättä olla, kuin ei meillä musikanttia ollut, niin, ei edes
kissaakaan, joka rivin edessä olisi naukua taitanut.
Kello 10 edellä puolen päivän lähdimme me linnasta. Ensin piti
linnan-väen ulosmarssiman. Edellä kulki ylpeillä askeleilla linnan
päällikkö, lähinnä hänen perässänsä tuli hänen rouvansa, sylissänsä
pientä lastansa kantaen, joka huusi ja parkui täyttä kurkkua, ollen
sillä tavalla meidän kaikuva soittomme, ja viimeksi tulin minä meidän
lippuamme kantaen. Sitten tuli trossi meidän haavoitetun väkemme
kanssa, pahimmin haavoitetut rattailla, muut itseänsä niin hyvin kuin
taisivat jalvoillansa eteenpäin kuljettaen.
Kuin venäjäläinen päällikkö, kenraali Tchekin, tämän meidän retkemme
näki, tuli hän niin vihaiseksi kuin hän huomasi millä pienellä joukolla
me häntä vastaan seisoneet olimme, että hän antoi käskyn meitä kaikkia
oitis alashakkaamaan. Mutta silloin edesastui eversti Mannstein hänen
tykönsä, heitti miekkansa hänen jalkojensa eteen ja sanoi, että ei hän
konsanaan palvelisi yhdessä semmoisen miehen kanssa, joka sillä lailla
valat ja lupaukset rikkois. Malttoi sitten kenraali niin paljon
mieltänsä, että me kaikki vastoin sopimusta Venäjälle fangeuteen
vietiin, jonneka minä tällä tavalla, niin myös komentantti itse, toisen
kerran vietiin. Tällä kertaa vietiin meitä kuitenkin pitkälle Wenäjän
sisälle, 30 penikulmaa Moskovan toiselle puolen, ja oli meillä siellä
suurta kurjuutta, ettei meillä mitään muuta ollut, josta elää
tulisimme, kuin mitä me meidän kättemme työllä ansaitsimme, ja opimme
me Majurin rouvalta sukkia ja tumppuja kutomaan, josta meillä suurin
hyöty oli. Tuli meille kuitenkin aika sillä tavalla kovin pitkäksi, ja
vaikka me kuulleet olimme, kuinka monet meidän väistä kiinni otetuiksi
ja raudoilla ja kauhealla fangeudella rangaistuksi tulleet olivat kuin
he paolla olivat koettaneet poijes päästä, niin emme me kuitenkaan
voineet sitä houkutusta vastaan seisoa, että onneamme koittaa
mahtaisimme, pitäen toivomme Herrassa kiinni, että hän meitä
armollisesti tästä kurjuudesta ja fangeudesta pelastaa tahtoisi.
Laitoimme me asiamme nyt niin, että me kaikkia vähitellen talonpoikien
kanssa vaihetimme, jotka kaupunkiin tulivat, ja saimme tumppujamme
vastaan, jotka me kauniilla väreillä uloskoristimme, milloin kappaleen
kankasta, milloin hameen, milloin tröijyn ja niin edespäin, vaikka
tämän varovaisesti ja vähitellen tapahtuvan piti; ettei se huomiota
herättää mahtaisi. Sitten sovitti ja laittoi Majurin rouva, että kaikki
meille sopimaan tuli, ja saimme me vähitellen täyden puvun, Majuri
niinkuin venäjäläinen talonpoika, rouva niinkuin sen vaimo ja minä
niinkuin yksi pitkällainen moukka-piika, jonka lasta kantaman ja
hoitaman piti.
Sittekuin me myös eväspussilla itsemme ulos-varustaneet olimme,
onnistui meidän karkuun päästä yhtenä päivänä, kuin sen seudun kansa
prasnikkaa [prasnikka, oik. prasnik on venäjän kieltä ja merkitsee
juhla. Suom. muist.] piti, ja puhuimme me jo kaikin venäjän kieltä
niin, että me itsemme monesta pulasta edesautoimme, ja kävi kaikki
hyvin niin kauvan kuin me pikku teillä edes-kulkea taisimme. Mutta nyt
piti meidän yhden joen ylitsenkulkea, ja siellä oli monen penikulman
päässä ainoasti yksi silta, ja sen sillan päällä seisoi yksi vahti.
Toivoimme me kuitenkin tämän vahtimiehen ohitse päästä, ja astuimme
rohkeasti päälle, meinaten itseämme nyt kuin myös ennenkin asiasta
selvittää. Huusi hän kuitenkin meitä hänen tygönsä tulemaan, kysyen
kusta me tulemme ja kuhunka me menemme, ja näytti hän epäilystä meidän
päällemme vetävän. Aivoin minä sitten itseäni koukistella, ja itseäni
niin asettaa kuin tahtoisin minä hänen huomionsa minun puoleeni vetää,
ja kuin minä huomasin että hän rupesi leikkiä minulle puhumaan luullen
minun koreen neidon olevan, niin vedin minä itseäni vähitellen aina
likemmäksi Fieanttia, kuin olisin minä tahtonut tehdä itseäni tykö, ja
pitää itseäni hänestänsä pois; ja kuin hän seurasi minun perässäni ja
ojensi ulos kätensä että hän minua kiinni ottanut olisi, kumarsin minä
itseäni alas niinkuin minä hänestä päästä olisin tahtonut, mutta
tartuinkin hänen sääriinsä kuin minä huusin: "Majuri, auttakaa minua
tästä armastelijasta!" Ja niin nappasimme me hänen molemmin ennenkuin
hän mitään huomannut oli, ja yhdessä heitossa työnsimme hänen käsipuun
ylitse virtaan, ja ruveten sitten juoksemaan kuin olisi "ryssä
takanamme ollut", pääsimme me sillä tavalla siitä vaarasta. Pääsimme me
myöskin lopuksi kotio jälleen. Ja menimme me niin Ruotsiin kuin ei
meillä mitään rauhaa kotona ollut, sittenkuin nyt ryssä koko maassa
turmiota levitti, ja tahtoi Majuri saada vanhan virkansa, mutta se oli
poisannettu, ja sanoi Kuninkaallinen Majesteetti ja meidän armollinen
herramme silloin, että kyllä sopi kaksikin majuria samaan rykmenttiin
palvelemaan panna, ja sillä lailla tultiin tehtyä sen kunnollisen
Fieantin tähden.
Päälle-seuraavana keväänä tapasin minä Löfvingin. "No, Mauno," sanoi
hän, "minä menen kotio Suomeen katsomaan mitä ryssillä edes-on,
tahdotkos mukaan tulla?"
"Niin," sanoin minä vastaten hänelle, "paljoa ei taida tehtävänä olla,
kuin maa kokonansa vihollisen vallassa on, mutta minä tahdon kuitenkin
mukana olla!"
Seurasin minä niin Löfvingiä, joka kaikki tiet ja polut maassa tunsi,
niin että kuin kerran meren ylitse tulleet olimme, hän kyllä meidän
edes vei. Oli nyt kuitenkin kaikki kansa niin pelvoissansa kutakaan
ruotsalaista vakoojaa huoneesensa ottamaan, sittenkuin ryssä niin kovia
kieltoja sitä vastaan oli ulos-mennä antanut, että usein oli
erinomaisen vaikeata saada majaa, mutta Löfvingi oli kaikenlaisia
ylös-löytämyksiä niin täynnänsä, että me kuitenkin itsemme hyvin
edes-auttaa taisimme. Ja olin minä niin hänen kanssansa monessa
hassussa tempauksessa, jossa ryssät aina saivat välissä istua, mutta
pääsimme me aina eheillä nahoilla pois. Tulimme me myös sen kerran
Tukholmiin onnellisesti takaisin jälleen, tuoden myös mukanamme
kaikenlaisia tärkeitä tietämyksiä oloista ja venäjäläisten voimasta
maassa.
Olin minä sitten lopun tästä talvesta Tukholmissa ja olisi siellä ollut
hyvä olla. Tanssata ja itseänsä huvitella sai siellä. Näin minä siellä
myös monta kaunista frouvas-ihmistä, mutta ei kukaan minun mavulleni
niin langennut kuin Maija Stiina Hermolin, ja olin minä yhden ajan
häneen myös rakastunut; mutta kuin en minä mitään tietämyksiä Suomesta
saanut, ei minulla mitään rauhaa ollut, vaan paloi minun haluni siihen
rakkaasen maahan.
Keväällä, sittenkuin Löfvingi, kuin tavallista oli, taaskin omin
neuvoin itsensä ulosvarustanut oli, hankein minä itselleni venheen ja
palkkasin myös kolme miestä, ja kuljin ylitse Suomeen partioita ryssien
keskellä tekemään, mutta pidin itseni enemmästänsä saaristossa Turun
edessä ja nappasin kiinni, kuin tilaisuutta oli, yhden ja toisen
venäjäläisen aluksen, jonka minä miehinensä, lastinensa päivinensä
Tukholmiin vein. Myöskin onnistui minun poikkileikata ankkuri-touvin
yhdestä kaleerista, niin että tuuli sen karille vei, ja se suureen
tuskaan tuli, ja oli se minulle erinomaisen mieluista, kuin minä sillä
tavalla sain kostoa ottaa yhdestä niistä kaleerista, jotka niin kovasti
Ehrensköldiä ahdistit, ja tahdoin minä mielelläni tämän maanmiehen ja
urhoollisen soturin puolesta nostaa. Sitä oli nyt noin pari vuotta
sittenkuin hän otetuksi tullut oli, kuin hän oli Schoutbynacktina ja
komensi kanuunaproomia Elephanttia, joka kuuden kaleerin kanssa seisoi
isoa ryssäläistä kaleerilaivastoa vastaan, jolla myös keisari itse oli.
Sittenkuin melkein kaikki väki Elephantista kaatunut oli, panivat
venäjäläiset laivansa siihen kiinni ja ryntäsivät siihen. Tapahtui
sitten että Ehrensköld, joka vielä palaneilla vaatteilla ja monella
haavalla itseänsä puolusti, vihdoin kaatui kahdesta uudesta haavasta ja
kaatuen laivan partaan ylitse köysiin kiinni otti, josta hän hervotonna
ryssiltä poijes otettiin.
Itse keisarikin suuteli hänen veristä otsaansa ja sitä urhoollista
miestä kiitti, mutta vangina Wenäjällä on hän yhä vielä, joka
semmoiseen reimaan merimieheen ja Kunink. Majesteetin uskolliseen
palvelijaan kustantaa mahtaa. Nyt sain minä siis antaa muiston yhdelle
niistä kaleijoista, jotka häntä pahimmin ahdistanut oli.
Toin minä myös Ruotsin kaikenlaisia tietoja maasta ja vihollisesta, ja
oli minulle Herra Jumala niin armollinen että hän minun kaikista
vaaroista varjeli, että minä aina onnellisesti itseni pelastin ja
kaikellaista vahinkoa viholliselle matkaansaattaa taisin. Tulin minä
kuitenkin pian taasen takaisin Suomeen ja aivoin vanhaa virkaani tehdä.
Menin vihdoin myös pois meren rannoilta ja sisämaahan, jossa minä
yhdessä pienessä kahakassa myös yhden haavan sain, ja täytyi minun
jäädä Kangasalan pappilaan, jossa papin rouva minua niinkuin omaa
lastansa hoiti, ja ulos-antoi minun sisarensa pojaksi. Ja oli se
minulle, sittenkin kuin minä parantunut olin, mahdotointa poijes-tulla,
vaan täytyi minun siellä koko talven viipyä, ja autoin minä pastoria
semmoisissa hänen virkansa toimissa, joita minun tehdä sopi. Oli myös
tarpeellista että hän jonkun avun sai, sillä koko pitäjässä ei muuta
pappia ollut, kuin hän. Mutta sittenkuin provasti Rietz, joka Turussa
pispan virkaa hoiti, ruhtinas Galitsinilta oli ylös-kehoituksen saanut,
että, niin paljon kuin mahdollista on, maaseuduille pappia laittaa, oli
hän niihin ammatteihin monta teiniä määrännyt, sillä muita ei ollut,
sitten kuin kaikki lukemiset ja studeeraamiset maassa niin kauvan
lakanneina olleet olivat, ja niin tuli yksi poika tännekin apupapiksi.
Tällä välin olin minä pastorin nuorempaan tyttäreen, Leena Liisaan,
rakastunut, mutta kuin se nuori pappi tuli, tahtoi hän minulta
etu-oikeuden pois-riistää, ja oli tästä rupeemaisillansa paha riita
ylösnousta. Tapahtui sitten, että yhtenä päivänä pappilaan venäjäläistä
majoitusväkeä tuli, ja että minä kaikenlaisia kysymyksiä minun
persoonastani välttää mahtaisin, päätettiin että minä joksikin ajaksi
pois-lähtisin, ja olin minä jo ennenkin ajatellut matkaa kauvemmaksi
ylöspäin tehdä, että minä saisin tietää minkälaista mieltä kansalla
siellä päin oli. Ja löysin minä heidän siellä kuin myös muuallakin
sydämessänsä Ruotsille uskolliset olevan, vaikka niiden itsensä
vihollisille alammaisiksi näyttää täytyi, sillä mitä he muuta tehdä
voivat. Sitä paitsi oli nyt, niinkuin myös kaikkina aikoina semmoisia,
jotka möivät kunnian ja isänmaan, kuin vaan itse etuja saivat.
Tulin sitten yhtenä ehtoona myöhäiseen Mikko Käskisen tykö, ja istui
siellä monta miestä pöydän ympärillä. Sanoi yksi: "tule tänne, niin
saat oltta;" sillä minä olin talonpojan vaatteisiin puettuna ja
ulos-annoin itseni Kangasalan pappilan rengiksi. Sanoin minä vastaten
heille: "ohoh, onko teillä tässä pitäjässä oltta, eikö ryssä sitä
löytänyt ole?" Vastasi hän sanoden: "paremmin olvi nyt tynnyrissä
pysyy, kuin ryssä on meidän herramme, kuin koska hän meidän
vihollisemme oli ja ei kukaan meidän ystävämme." Tästä herjauksesta
kiehui minun mieleni niin ylitse, että minä hänen päähänsä olvihaarikan
heitin. Lensi hän siitä sitten ylös ja tuli minua puulla lyömään, mutta
otin minä sitten häneen kiinni ja häntä seinää vastaan likistin
sanoden: "totisesti minulla kaksi pistoolia takkini alla on, mutta en
minä sinulle mitään pahaa tehdä tahdo; mutta ne teistä, jotka täällä
sisällä olette, joka liikkuu että hän minun likelleni tulisi, sen ammun
minä, ja tämän miehen ensin." Ei minulla mitään pistoolia ollut, mutta
jotakin minun sanoman piti, että miehet hiljaisina pysyä mahtaisivat.
Sitten aivoin minä nuhdella häntä hänen sopimattomista puheistansa ja
edespitää hänelle sitä uskollisuutta, jonga hän kruunatulle herrallensa
ja kuningaallensa velkaa oli, ja sanoin minä myös hänelle, että jahka
meidän urhoollinen kuninkaamme vaan saisi aikaa Suomea takaisin
valloittaa, silloin ne, jotka kapinallista puhetta pitäneet olivat,
toista nähdä saisivat; ja tuli hän lopuksi niin pehmeäksi että hän
minulta anteeksi pyysi, ja jäin minä sitten siksi yöksi sinne.
Mutta tuli sitten seuraavana aamuna muutamia kasakoita ja kerroin minä
heille jutun, että he tukasta yhteen tulivat, sillä minä en nyt millään
muulla lailla heidän kimppuunsa tulla taitanut. Mutta vihdoin he
huomasivat että minä heidän pettänyt olin ja rupesivat epäilemään minua
herrasmieheksi, ja sitten piti heidän minua kiinni ottaman. Pääsin minä
kuitenkin, Jumalan kiitos, yhdellä heidän omilla hevoisillansa pakoon,
vaikka minä kylkeeni haavan saanut olin, niin että minun, kuin minä
pari penikulmaa ehtinyt olin, yhteen torppaan pisättää täytyi. Tämä
torppa oli Hatanpään talon alle kuuluva, ja kuin herrasväki siellä,
siitä haavoitetusta matkamiehestä kuulla sai, joka heidän torpparinsa
tykönä sairaana makasi lähettivät he minulle ruokaa ja lääkkeitä, ja
tuli sitten rouva itse ynnä vanhemman tyttärensä kanssa minua
katsomaan. Kysyi minulta rouva, kuinka minä haavoitetuksi tullut olin
ja sanoin minä vastaten hänelle: "kahakassa ryssien kanssa." Sanoi hän:
"mitä auttaa ponnistaa vastaan, siitä vaan paha pahemmaksi tulee."
Vastasin minä hänelle sanoden: "mutta kerran sen loppuman pitää; ja jos
ei kukaan Ruotsin puolta maassa ylös-pidä, niin se häviöön tulee.
Huokasi hän ja meni pois, mutta tuli sitten joka päivä yksi tyttäristä,
ynnä yhden piian kanssa, minua katsomaan kuin myös minulle ruokaa
tuomaan."
Minä en ollut sanonut kuka minä olin, mutta kuitenkaan ei minun vahva
sarkatakkini minua suojella voinut siltä rakkaudelta, jonka se vanhempi
tytär, Margareetta, minun tykönäni ylös-herättänyt oli. Vaikka minä
joka päivä itselleni sanoin kuinka turhaa oli, että minä häntä
rakastin, niin en minä sille tunteelleni mitään tehdä voinut, vaan otti
tämä rakkaus aina vaan syvemmän juuren. En minä myöskään itseäni
vallan salata taitanut, vaan huomasi hän, etten minä mikään talonpojan
renki ollut, ja kysyi kuka minä olla mahdoin, ja täytyi minun se
lopuksi sanoa, vaikka sitten kävi, niinkuin minä myös pelkäsin, ettei
hän enään torppaan tullut.
Täytyi minun myös pian sen jälkeen itseni poijes laittaa. Terve olin
minä jo kauvan ollut, vaikka minä itseni sairaaksi tein, että minä
häntä nähdä saanut olisin; mutta nyt kuin hän ei enään tullut, heitin
minä sen pakon poijes, ja etten minä alttiiksi antaisi niitä, jotka
minua suojanneet olivat, menin minä pois, mutta huomasin etten minä
vallan varmana ollut, vaan menin minä oikoiseen maan läpitse Waasaan,
sain pienen venheen itselleni, jolla minä muutamia päiviä kalastamassa
kävin, myin kalat toisille kaupungissa, laitoin itselleni sitten pienen
purjeen venheeseeni, vartosin hyvää tuulta, ja menin Merenkurkun ylitse
Ruotsiin, kunne minä myös Jumalan avulla onnellisesti saavuin. Pyysin
sitten siellä myös virkaa; aivoin palvella itseni ylös kuninkaan
silmien edessä että sitten Margareettaa kosia taitaisin; mutta eivät he
minulle muuta antaa tahtoneet kuin alaupseerin arvon yhdessä
linnaväessä, ja minä sanoin "ei", ja pujahdin taasen Suomeen, sillä
minun sydämessäni paloi halu saada nähdä sitä, jota minä rakastin.
Olen minä nyt kauvan tässä seudussa edestakaisin kuljeksinut, enkä ole
häntä nähdä saanut. Tosin minulla on jotenkin varma asumapaikka saman
minun pelastajani tykönä minun ensimmäisestä fangeudestani, mutta siitä
ei paljoa ole, kuin en minä Margareettaa nähdä saanut ole. Minä hänen
kotiansa vartioitsen niinkuin lintu pesäänsä, sillä minä olen
kaikenlaista kuullut, joka minun levottomaksi tehnyt on, kuin minä
tässä seudussa kuljeskellut olen.
Olin minä niin Pietarin aikuisien ystävieni Pekan ja Ellin luona
itseäni ylöspitänyt, ilman minkäänlaisiin partioihin rupeematta, kuin
he sitä minulta välttämättömästi vaatineet olivat, jos minä heidän
luonansa asua saisin ja levollisena siellä oleskella heidän paperinsa
nojassa, jonka he keisarilta saaneet olivat, aikaani viettäen
ajattelemisella Margareetan päälle, ynnä kuinka minä häntä nähdä ja
tavata saisin. Käydä hänen luonansa minä en kuitenkaan tahtonut, koska
minä, joka en aatelia ollut, siltä ylhäiseltä suvulta happamalla
mielellä vastaanotetuksi tullut olisin, enkä myöskään tahtonut minä
hänen huoneensa päälle mitään vaaraa vetää, koska helposti olisi tietää
saatu, että minä siellä käynyt olin, jolloin ryssät, jos he sitä
olisivat kuulla saaneet, helposti olisivat sillä tekosyyllä heiltä,
jotka rikasta herrasväkeä olivat, kumminkin rahoja kiristäneet, jos ei
vielä pahempaakin. Kuitenkaan ei minun onnistunut häntä nähdä eikä
tavata.
Alkoi nyt huhuja kuulua, kuinka ryssiä tännepäin marssi, ja kuinka he
kaikellaista hurjuutta harjoittivat, ja sanottiin että he tämän kerran
itsensä Hatanpäälle aikoivat, koska he kuulleet olivat että Löfving
sielläpäin oleskeli, joka mahtoi sekoitus minun kanssani olla. Niin en
minä kaikkea tahtonut hunningolle mennä antaa, vaan pidin itseni niin
paljon kuin mahdollista niillä seuduilla. Olin minä nyt itseni metsään
kätkenyt, ei kaukana talosta, kuin minä näin saavun ylösnousevan ja,
rientäen sinnepäin, huomasin sen Hatanpään talosta tulevan. Samassa
nähden minun rakkaan Margareettani yhden kasakan edellä pakenemassa,
joka kättänsä ojensi häneen tarttuaksensa, otin minä häneltä muutamalla
iskulla halun sen korean saaliin perään. Oli Margareetta jo kuitenkin
peljästyksestä pyörtynyt, jonka jälkeen minä hänen syliini otin ja
metsän läpitse hänen pois kannoin, enkä minä uskaltanut seisahtua, että
minä hänelle edes virvoitusta hankkinut olisin. Heräsi hän pian
itsestänsä ja tirkisteli peljästyneenä minuun, ei tietäen mitä
tapahtunut oli. Mutta äkkiä punastuen ja ihanaisesti kainona, koitti
hän itseänsä irti tempaista eikä hän my itsellensä mitään rauhaa
antanut ennenkuin hän omille jalvoillensa tullut oli. Täytyi minun niin
häntä maahan laskea päälle-kiiruhtaen meidän kävelemistämme, koska ne
toiset kasakat, kuin he sen kuolleen kumppaninsa löytäisivät, tietysti
sitä takaa ajamaan rupeisivat, joka hänen tappanut oli, että he hänen
kostetuksi saisivat.
Äänettöminä kävelimme me sitten toistemme rinnalla, ainoasti eteenpäin
kiiruhtaen, siksi kuin me yhdelle autiolle talolle ehdeimme, johonka
minä hevoseni jättänyt olin. Täällä ei meidän viipyä sopinut, kuin
siellä suvella ruohoa kasvanut oli tupaan, jossa ei kattoa ollut, ja
nokkoset muurin päällä kasvupaikan ottaneet olivat lapsien sijasta,
jotka jo kait kurjuuteen hukkuneet olivat. Tämäkin paikka oli ennen
varakas talo ollut, mutta täällä oli käynyt niinkuin useimmissa
muissakin paikoissa, että sittenkuin kaikki miehet, jotka ruton
perästä jäljelle jääneet olivat, olivat sotajoukon lisäksi
uloskirjoitetuiksi tulleet, niin oli vaimojen ja lapsien täytynyt
jättää talo, kuin eivät he millään tavalla taitaneet yhteen-koota
rahoja kruununveron maksamiseksi, jota kireesti yliskannettiin, vaikka
Hänen Majesteettinsa, meidän armollinen herramme, Benderistä saakka
kirjoittanut oli, että kansaa säästettämän piti niin paljon kuin
mahdollista oli.
Nyt rupesi vähän pyryttämään, jo iloiten siitä että meidän jälkemme
tämän kautta takaa-ajajiltamme paremmin peitetyiksi tulivat, pyysin
minä Margareettaa rekeen istumaan, luvaten hänelle varman suojapaikan
hankkia, siksi kuin minä tietoja hänelle ehtisin saada, koska hän kotio
mennä taitaisi, kuin ei hän sinne oitis mennä tahtonut, koska hän ei
äitinsä ja sisarensa kohtalosta mitäkään tietänyt. Lupasin minä hänelle
niin heistä tietoja hankkia, kun hän ei itse sen asian edestä mitään
tehdä taitanut, vaan ainoasti itsensä suurelle vaaralle alttiiksi
antaa. Tahdoin minä nyt häntä yhteen paikkaan viedä, jossa hänellä
varma suojapaikka oli, ja jossa myös minäkin nyt oleskelin, sitä
lupausta vastaan, etten minä ryssille mitään pahaa tehdäkseni
ehdottaisi, jonga suostumuksen minä kuitenkin tänä päivänä rikkonut
olin, jota en kuitenkaan auttaa voinut, että niin käydä täytyi.
Tulimme sitten Piijalaan, jossa Pekka ja Elli itsellensä talon ostaneet
olivat, ja seisoi Elli rapulla meitä vastaan ottamassa sanoden: "ohhoh,
kauniinpa reissu-kumppanin on kersantti rumaan rekeensä saanut. Missä
kersantti nyt partiolla on käynyt, kuin niin korean saaliin saanut on?"
Sanoin minä vastaten hänelle, "niin, näettekös, Ellimuori, kyllä saalis
korea on, mutta niinpä teidän pitääkin sitä sen mukaan hoitaman.
Ottakaa nyt paraalla tavalla tämä nuori fröökinä vastaan; Ryssät ovat
tänäpäivänä hänen kotonsa polttaneet." sanoi hän vastaten hänelle:
"nuori fröökynä parka, jos hän tahtoo meidän tupaamme tyytyä, totisesti
minä koitan kaikkia hänen hyväksensä laittaa."
Sillä aikaa kuin Elli nyt kaikella lailla tätä harvinaista vierasta
ylös-lämmittää ja kestittää koitti, lähetin minä miehen Hatanpäälle, ja
sai Elli viimeinkin Margareetan levolle menemään siihen toiseen
kamariin. Kuin hän nyt toisena aamuna ylösnousi eikä itsellensä mitään
rauhaa antanut, ennenkuin hän kotionsa mennä saisi, täytyi minun
hänelle ilmoittamaan ruveta, ettei hänellä mitään kotoa ollut, vaan
että paras olisi, että hän tänne jäisi, jossa hän hyvässä turvassa
olisi, koska isäntäväellä Keisarilta turvakirja oli, jolloin hän näytti
semmoiselta, kuin ei hän juuri parasta tahtoisi niistä uskoa, joilla
papereita ja kirjoja Keisarilta oli. Sanoin minä hänelle sitten, että
meidän emäntämme semmoinen urotar oli, joka vapauttanut oli kaksi
vankia itse ison-ryssän käsistä, ja päälliseksi päätteeksi häneltä
itseltänsä vielä turvapassin saanut oli; mutta näytti Margareetta sitä
ei paljon kuulevan, vaan kysyi hän yhä enemmän omaisistansa, niin että
hänen lopuksi tietää täytyi saada, että hänen äitinsä ja sisarensa
pois-viedyiksi tulleet olivat, ja oli minun surkiata nähdä kuinka hän
tämän onnettomuuden kovasti sydämellensä laski. Koitin minä, niin
paljon kuin minä taisin, lohduttaa häntä ja hänelle tietää antaa, että
ruhtinas Galitsinia kunnon herraksi sanottiin, että hän omaisensa
taasen pian takaisin saisi. Vihdoin täytyi hänen ymmärtää, ettei hän
mitään muuta tehdä taitanut, kuin niinkuin minä sanoin, tänne jäädä,
johonka myös Pekka ja Elli suostuivat.
Meni sitten Pekka taasen tietoja hankkimaan ja tuli nyt iloisemmalla
uutisella takaisin, sanoden, että yksi ylhäinen herra oli tiellä niitä
poisvietyjä naisia vastaan tullut, antanut heidän hänen omaan rekeensä
istua ja suurella kohteliaisuudella heitä kohdellut; ja tuli
Margareetta nyt vähän levollisemmaksi, ja näytti nyt vähän paremmin
kohtaloonsa tyytyvän, ollen Elli niinkuin tavallisesti iloinen ja
sydämestänsä hyväätarkoittava emäntä. Ja neuloi nyt itsellensä
Margareetta vaatteita kankaasta, jota hän Ellin hienoista kutomista
itsellensä ostanut oli, ja oli hän aina välillä Elliä hänen
askareissansa auttamassa, ja tehin minä sillä aikaa Pekan kanssa yhtä
ja toista puusepän työtä. Ja oli tämä aika erinomaisen suloinen ja myös
herttainen. Ja näytti myös Margareetta tyytyväiseltä, ja itsekin hän
sitä ihmetteli kuinka se tykö-tulla mahtoi. Mutta iloitsi minun
sydämeni monta kertaa suurella toivomisella.
Oli pyhä, ja Elli ynnä Pekka olivat kirkkoon menneet, jossa nyt
ensimmäisen kerran kuuden vuoden perästä jumalan palvelusta pidettiin.
Me toiset pidimme puolipäivä-saarnamme kotona, lukien Margareetta
evankeliumia minulle ja isäntäväen kahdelle vanhemmalle lapselle ynnä
niille kahdelle piijalle, ja sitten veisasimme Margareetta ja minä
yhdessä virren virsikirjasta. Mutta piijat, joilla ei kirjaa ollut,
veisasivat muistostansa, ja kiitin minä Jumalaa, että me niin
ihanaisesti tämän Jumalan palveluksen pitää, saimme. Tulivat sitten
Pekka ja Elli kotio ja veisasivat myös, siksi kuin virsi loppui, ja
kysyi sitten Margareetta kuinka kirkkomatka kävi.
Vastasi Elli sanoen: "hyvin, tosin on pappi nuori, mutta jospa hän kuka
hyvänsä ollut olisi, niin olisi hänen luullut herran engeliksi, niin
toivottiin täällä pappia. Vaikka kyllä tarvittaisiin semmoista, joka
mies olisi, sillä se on oikein hirmullista, kuinka kansa näinä pahoina
aikoina on unhottanut kaiken kauniin ja hyvän, niin itse meidän
Herramme ja Jumalamme he vihottaneet ovat."
Ja nuori tämä pappi myös oli, sillä hän oli ainoasti teini, mutta
sittenkuin melkeen kaikki papit Ruotsiin paenneet olivat, täytyi
semmoisillekin niitä virkoja antaa. Mutta Elli rupesi nyt puhumaan että
Flinki jotakin puhunut oli, jolla ei hyvää merkitsemistä ollut. Sanoin
minä: "liikkuuko se Flinki nyt taas?" sanoi hän vastaten: "niin hänestä
on tehty vallesmanni kuin se entinen pantiin voudiksi. Kyllä nyt tähän
aikaan näyttää helppoa olevan kenenkä hyvänsä virkoja saada." Oli hän
Ellille kirkonmäellä sanonut: "Älä sinä Piijalan muori liian paljon
plakaatiisi luota. Ei se kaikille katoksi ulotu, jotka meidän
armollisimpaa keisariamme vastaan konnan-juonia seppivät." Sanoin minä:
"kyllä minä sen Flinki-lurjuksen tunnen. Onni kumminkin, että hän
semmoinen kulkunen on ettei hän suutansa soukemmalla pitää taida. Nyt
täytyy minun pois itseni laittaa, sillä muutoin te kaikki ikävyyksiin
minun tähteni tulette."
Viittasi nyt Elli minua itseänsä seuraamaan, jota minä myös
tehin. Ja kuin me arkitupaan tulimme, sanoi hän, ettei hän sitä
Margareetta-parkaa niin suurella pahalla peloittaa tahtonut, mutta että
Flinki myös jotakin mumissut oli "fiinistä fröökynöistä, joiden ei
tarvitse itseänsä niin raariksi tehdä". Kävi tämä hänen pahanelkeinen
puheensa niin minun sapelleni, että minä vihasta kirosin niin, että
Elli peljästyksissään takaisin päin otti. Kaduin käytöstäni kuitenkin
oitis ja käskin Ellin kaikkia kuntoon laittamaan, että minä
äkkipikaisesti Margareetan pois-viedä taitaisin, ja piti Pekan
määrätylle paikalle meitille lisää uutisia ja tietoja Flinkin
tykö-tekemisistä laittaman.
Pitkää aikaa ajattelemisiin ei ollut, ja Margareetta pienien
tavaroittensa kanssa rekeen pian sisälle-pakattu oli, ja hän sillä
tavalla taas yksin minun hoitamukseeni jätetyksi tuli.
Keli oli jo huonoa, mutta vaikka pellot melkeen paljaina makasivat, ei
näinä aikoina mitään vihervää orasta lumen välistä esiin itseänsä
pistänyt, vaan kasvoi kussakin paikassa orjantappuroita ja ohdakkeita,
jossa ennen viljavainioita ollut oli. Näimme me kuitenkin yhdessä
paikassa kolme lammasta, jotka seisoivat päät lerpallaan, niinkuin he
oisivat tietää mahtaneet, että kasakkain hevoset heidän heinänsä
ylös-syöneet olivat. Mutta sitten ei näkynyt ihmisiä eikä myös
elukoitakaan, vaan oli kaikki autiota ja hävitettyä, siksi kuin me
Mäkylään ehdimme, jonne me Pekan tulemaan käskeneet olimme; ja olimme
me molemmin talonpojan tavalla itsemme pukeneet, ja pyysin minä että
minä täällä sisareni tuvassa levätä saisin ja myös hevoistamme syöttää.
"Miksei," sanoi yks vaimo, jolla oli lapsi sylissänsä, kuin hän istui
ja kehräsi. "Kyllä täällä on tilaa tuvassa, ja tallissa myös hevoselle,
niin, vaikka kolmelle." Tämän sanoi hän koska ei talossa enään hevoista
ollut, ei myöskään heiniä, vaan söivät hänen lehmänsä pelkkiä peluja ja
sammalia. Oli meillä kuitenkin heiniä muassamme, mutta oli Margareetta
pahoilla mielin, ja rupesi hän vaimon kanssa puhumaan ja kysyi kuinka
hän niin yksin oli. Vastasi vaimo hänelle sanoden: "en minä muuten näin
yksin ole, mutta ovat lapset menneet polttopuita kokoomaan ja kaksi
etsimään vähän koivun oksia lampaille." Ja oli yksi mennyt muutaman
penikulman päähän, koittamaan, jos mahdollista olisi, saada ostaa
muutaman lusikallisen suolaa yhden pikkuisen hopearahan edestä, jonga
he yhdeltä upseerilta saaneet olivat. Hänen miehensä oli muutamia
vuosia sitten kaatunut ryssiä vastaan, sittenkuin talon kaikki miehet
ruttoon ja Puolan sotaan kuolleet olivat, ja se pikkuinen lapsi oli
puolen vuotta isän kuoleman jälkeen syntynyt.
Sanoi Margareetta vastaten hänelle: "mutta kuinkastas te maatanne
viljellä taidatte?" Vastasi vaimo, "ettei se muulla lailla ole
viljellyksi tullut kuin että hän ja lapset olivat hakanneet vähän maata
pehmeäksi ja siihen viskanneet muutaman jyvän, josta aina joku jyvä
tullut oli, että sitä pettuun sekoittaa taisi, ja oli hänellä myös
lehmä ollut, joka viimeisestä ulos-laittauksesta jäljelle jäänyt oli,
kuin ei ketään ollut, joka maata viljelisi ja ulosteot maksaisi.
Mutta," sanoi hän lopuksi, "kyllä kaikki Jumalan avulla paremmaksi
tulee, kuin vaan lapset saavat kasvaa ylös eikä sota enään syty".
Sanoin minä: "totta sodan tulla täytyy, muutoin ei tämä kurjuus koskaan
lopu."
Margareetta tuli aina levottomammaksi, peljäten, että hänen täällä
täytyisi yönsä viettää. Tulipa Pekka viimeinkin. "En minä ole ennen
päässyt," sanoi hän, "Flinki on siellä teitä vahtaamassa. Me olemme
kuitenkin ketun pettänyt niin että minä itseni tänne salaa kuljetetuksi
saada taisin. Hänellä oli tuuma myös fröökynänkin vangita, ja hänen
sitten Turkuun lähettää, sen hän minulle kaikessa salaisuudessa uskoi."
Minun sydäntäni särki, kuin minä näin Margareetan surun ja murheen
siitä mitä ne pedot olivat mahtaneet hänen äidillensä ja sisarellensa
tehdä, koska itsellensä tekivät vaivaa myös häntäkin etsiä. Vaikeroitsi
hän myös siitäkin, ettei hänellä mitään suojelusta ollut.
"Ei," sanoin minä, "ette te vallan turvaton ole. Varmaa turvaa en minä
teille tosin tarjota taida, mutta ei teitä mikään paha niinkään
helposti kohtaa, niinkauvan kuin te sallitte minun teitänne suojella.
Jo kauvan on minun sydämeni palanut saadakseni osoittaa teille, kuinka
kallis te minulle olette, mutta liian ylpeä minä ollut olen, että minä
tahtoisin teille rakkautta näyttää, jonka te mahdatte ylönkatsoa. Mutta
nyt, Margareetta, kuin te tuskallisena ympärillenne katsotte, että te
jonkun löytäisitte, jolle te itsenne uskoa taitaisitte, nyt rukoilen
minä, luottakaa minuun, sallikaa minun teitä koittaa suojella. Herran
Jumalan ja minun rakkauteni pyhyyden nimessä, rukoilen minä teitä,
ettette te minun tykötarjomustani poishylkääsi. Te ehkä pidätte minua
vähemmän sopivana olemaan teidän ainoa suojelijanne, juuri nyt kuin
minä olen sanonut sen kuin minä sanonut olen, mutta älkää niin luulko,
Margareetta. Minun rakkauteni teihin tekee teidän pyhäksi minun
edessäni. Margareetta, antakaa minulle ainoa sana vastaukseksi,
ruvetkaa minun morsiammekseni, antakaa minulle oikeus, että minä teitä
varjella saan. Älkää sentään, ei nyt. Nyt luvatkaa vaan itsenne minulle
uskoa, ja toivomuksella tahdon minä tulevaisuutta odottaa."
Vielä hetken seisoi Margareetta vaiti, ja näytti hän nyt sellaiselta
kuin ei hän koskaan olisi ajatella taitanut, että minä häntä totisella
rakkaudella rakastaisin; mutta viimein laski hän kätensä minun käteeni
sanoden, "en minä tiedä jos minä nyt oikein tehen, mutta koska minä
tällä tavalla itseni suojelluksi luulen, niin minä itseni teidän
turvaanne jätän."
Kiittäen Margareettaa suurella ilolla hänen luottamuksestansa minuun,
sanoin minä hänelle nyt, kuinka minä olin kulkuehdoituksen meille
molemmille tehnyt. Siis minä nyt aluksi Pekkaa suostuttaa koitin meille
hevostansa myymään, jota ainoastansa hänen hyvältä sydämeltänsä toivoa
sopi, koska hän ei toista hevoista sen sijaan saada taitanut, kuin ei
enään koko maassa monta hevoista ollut. Tosin tämä tuntuvasti meidän
reisukassaamme vähentäisi, mutta se ei nyt kysymykseen tulla saanut.
Helpompi on myös näin meidän jäljillemme päästä; mutta matka oli liian
pitkä Margareetalle jalkaisin itsensä edesauttaa, ja että jostakin
talosta tien vieressä edes penikulman matkaksi hevoista saisi lainata,
ei ollut ajattelemistakaan, koska talonpojilla hevosia ei ollut. Sitten
meidän saaristoon kulkeman piti, jonne minä kolme vuotta sitten
purjeveneeni jättänyt olin, ja piti meidän siellä lymyttää itsemme
siksi kuin jäät auki menisivät, joka ei kauvan kestää voinut ja piti
minun itselleni yhden miehen purjeita hoitamaan hankkia ja sitten
iloisesti pienellä laivallani Ruotsiin ylitse purjehtiman, jättäen
ryssät jälkeemme katsella tollottamaan. Saisin minä sitten Margareetan
hänen ylpeälle suvullensa jättää siksi kuin minä itselleni varman viran
olisin hankkia ehtinyt, ja sitten häntä vaimokseni pyytää, jos hän
silloin voisi arvonsa ja rikkautensa jättää; jos niin tapahtua
taitaisi, en minä kohtaloa meidän armollisen kuninkaamme kanssa hänen
autiolla valtaistuimellansa vaihettaa tahtoisi. Oli kuitenkin kaukana
minusta että minä häntä tahtoisin hänen onnettomuudeksensa annetulla
lupauksella sitoa, jonka hän sitten onnessansa ehkä katuen täyttää
tahtoisi.
Otti sitten Pekka ja tuli koittaaksensa, jos mahdollista olisi,
Katariina rouvalle hänen alustalaistensa kautta tietoa antaa, että
Margareetta oli pakoon päässyt ja toivoi kaikki vaarat välttää
voivansa.
Lähdimme niin matkaan ja näytti Margareetta hyvällä mielellä olevan.
Mutta emme me tänä ehtoona edemmäksi ennättää voineet, kuin yhteen
huonoon taloon, jossa jo muutamat kasakat olivat kortteerinsa ottaneet.
Eteenpäin lähteä oli kuitenkin mahdotonta, koska ei kahden penikulman
matkalla mitään asuttua paikkaa ollut. Vein minä sitten Margareetan,
joka turkkiinsa hyvin peitetty oli, yhteen saunaan, joka sivullapäin
pihaa oli, ja tein ylös valkeen lieteen ja kokosin kaikenlaisia risuja
ja roskia, että minä niillä valkeata ylläpitää taisin, ja menin sitten
ryssiä silmällä pitämään. Koska minä en ennen tupaan tullut, kuin he jo
kysyivät kuka se vaimo oli, jonka minä muassani tuonut olin, vastasin
minä hänen olevan minun vanhan, sairaan äitini ja että hän oli
erinomaisen taitava noita ja tahtoi vähän viinaa, josta hän lääkettä
itsellensä keittäisi. Nauroivat sitten ryssät ja sanoivat: "ei, durak
(lurjus), ei minun putellistani mikään ämmä juoda saa, toista sitten,
jos hän nuori olisi."
Menin minä sitten sisälle pöydän viereen istumaan, kuitenkin niin että
minä luukusta saunan oven nähdä taisin, ja rupesin minä äitini
noitumisista kertomaan juttuja, toinen toistansa hassumman, ja
kuultelivat kasakat päälle, kuin he ehtoollistansa söivät, niin hyvin
kuin he suomea ymmärtää taisivat. Juuri kuin minä parhaimmillani
juttelin, sattui Margareetta katajia tuleen heittämään esiin että
säkenet siitä huonosta korsteinista niinkuin lunta ulos-seisoivat, ja
huusin minä sitten: "kas, kas kuinka hän sylkäisee; hän on varmaan
kiukuissansa kuin minä niin kauan viivyn."
Akat tuvassa siunasivat itseänsä, ja kasakat kirosivat, mutta sitten
pyysin minä emännän minulle muutamia munia antamaan, koska minä kanoja
tuvassa näin, ja sitten vähän maitoa ja leipää, luvaten pyytää hänen
lukemaan hyvän luvun kanojen ja lehmien ylitse. Toi myös emäntä pian
sen kuin minä pyytänyt olin. Totisesti oli paljon pettua leivässä,
mutta kuin ei parempaa ollut, täytyi siihen tyytyä. Vein minä kaiken
tämän Margareetalle, joka saunassa istui vilusta ja pelvosta yhtä
paljon vapisten. Rupesin sitten kokoomaan mitä käsiini sain, että minä
sijan lavalle tehdyksi sain. Mutta kuin minun päähäni keino pisti,
menin minä takaisin tupaan, sanoden "kas niin, akka jo rauhoittumaan
rupeaa ja lupaa yöllä kanoille hyvää onnen lukua lukea. Mutta valkoisen
raidin ja kelta-ruusuisen ryyjyn hän tarvitsee, jonka päällä hän lukee,
jos onnistua taitaa." Sanoi emäntä vastaten minulle: "minä ihmettelen
kellä nyt tähän aikaan raitia ja ryyjyjä on?"
Sanoi sitten hänen äitinsä, joka vanhana ja kituliaana sängyssä makasi:
"anna hänelle kumminkin ryyjy ja se raiti, joka ylhäällä luhtin
kistussa on, ja pyydä hänen lukemaan luku että tämä leini minun
vanhasta ruumiistani poijes-menisi." Huomaten että emäntä vielä
kahdella päällä oli, tulin minä iloiseksi kuin taasen yksi luuta
säkeniä saunan korsteinista ulos-tuli, ja kiiruusti meni hän nyt
minulle pyydetyitä kaluja tuomaan. Laitoin minä niin Margareetalle
jotenkin hyvän sijan, Olkia yhdestä nurkasta alle ja meidän turkkimme
päälle, ja itse minä tuvassa hänen turvaksensa valvoa päätin. Ja tuli
Margareetan minua sääli kuin minun hänen tähtensä valvoa täytyi, jota
minä hänelle kuitenkin sydämestäni tehdä tahdoin.
Sanoin minä nyt kuin minä tupaan takaisin tulin, "piru akan tykönä
olkoon, kuin hän noitumisissansa häärii, se helposti saattaisi niskani
maksaa". Olin minä myös pian nukkuvanani, mutta katsoin kuitenkin
tarkasti perään, ettei kukaan huoneesta poijes mennyt, ja nousin minä
seuraavana aamuna ylös, ennenkuin kukaan vielä herännyt oli, ja hiljaa
Margareetan ovelle naputtaen käskin minä hänen itseänsä valmiiksi
laittamaan, että oitis lähteä saisimme. Valjastin sitten hevosen reen
eteen ja olimme me pian tästä vaarallisesta paikasta poissa.
Samana päivänä ehtoolla tulimme yhteen taloon, jonne ei mitään tietä
käynyt; mutta kuin meidän hevosemme siitä huonosta kelistä oli vallan
ulos-väsytetyksi tullut, täytyi meidän tässä hetki levätä. Täällä oli
kaikki hävitettyä ja autiota, ja ainoasti kahdella huoneella katto
joinkin jäljellä oli. Muutamia puoleksi alas-mädänneitä huonekaluja
huoneissa oli, ja laudoista, jotka minä ulkoseinästä revein, helposti
valkea toimeen saatiin. Ruokaa meillä Ellin eväspussissa oli, ja
päätimme me että täällä turvallisin ja paras paikka oli, jossa meidän
toiseksi päiväksi levätä sopi.
Istuimme me täällä yhdessä tässä autiossa huoneessa, enemmän iloiset
ja tyytyväiset sydämissämme kuin monet, joilla kaikkea rauhassa ja
levossa oli, ja ihmetteli Margareetta, että hän niin levollinen olla
taisi, kuin ei hän äidin ja sisaren kohtaloista mitään tietänyt ja itse
suurelle vaaralle altisna oli, ja sanoi hän luulevansa, että
onnettomuus oli hänen sydämensä koventanut. Sanoin minä hänelle, että
hänen pikemmin piti sanoman, että ihminen onnettomuudessa oppii
rohkeudella Herran päälle luottamaan, joka vaarassa auttaa. Sanoi hän,
että minä hänen parempana pidin kuin hän ansaitsi, sillä ei se pelkkää
luottamusta ollut, vaan oli hän usein ja erinomattain tänä iltana
oikeen iloinen.
Tulin minä sydämessäni erinomaisen iloiseksi, ja sanoin minä hänelle,
etten minä nyt surusta ja vaarasta tietänyt, kuin hän minulla täällä
oli ja kuin minä niin hänen puhuvan kuulin.
Sittenkuin Margareetta sisähuoneesen maata pannut oli, tehin minä
sammalista itselleni sijan joita minä yhdestä nurkasta löytänyt olin,
niin ettei kukaan voinut hänen kamarinsa ovelle tulla minuun
koskematta; ja makasin minä nyt tämän yön hyvin, ja seuraavana aamuna
me matkaamme jatkoimme.
Otimme me eteemme tien saaristoon päin, ja tiesin minä hyvin missä
ryssiä oli, ja vältin niin paljon kuin mahdollista oli senkaltaisia
seutuja. Siis me usein ylitse niittyjen ja järvien kuljimme, joissa
vahva jää oli, vaikka ei siinä tietä käynyt ja kuljimme me halukkaimmin
siellä, jossa autioita taloja teiden vieressä oli, koska me sillä
tavalla helpommin löytämyksiltä turvassa olimme. Mutta monet olivat
varsin poltetut, ettei niissä seinää eikä kattoa jäljellä ollut, niin
ettemme me siinä majaa saada taitaneet.
Nyt oli meillä ainoasti kolme penikulmaa saaristoon ja siihen taloon,
jossa minun venheeni oli, mutta oli myös tämä osa matkasta kaikista
vaarallisin, kuin täällä ryssiä joka taholla liikkui.
Tulimme me sitten pappilaan, jossa minä väen tunsin. Edellinen viran
haltija oli ryssiltä fangituksi ja pois-viedyksi tullut, ja sitten sai
yksi nuori mies sen haltuunsa, koska hän lupasi lesken vaimoksensa
ottaa, jota muuten ei kukaan tehdäksensä ottaa tahtonut niiden monien
lapsipuolien tähden. Katuen sitten olisi hän tahtonut koko viran
jättää, päästäksensä vaimosta; mutta tämä piti hänestä kiinni, ja
siellä hän istuu nyt. Hänen tykönänsä piti meidän nyt vuorokausi
lepäämän ja tarkempia tietoja hankkiman.
Seisoi pastori rapuilla, kuin me pihaan ajoimme, ja menin minä hänen
tykönsä pyytäen, että minä ynnä minun morsiammeni saisimme erikseen
hänen kanssansa puhua.
Ihmetellen katsoi hän minuun kysyen kuka minä olin. Olin minä sitten
erinomaisesti ihmeissäni olevinani, kuin ei hän minua tuntenut,
sanoden: "totisesti olen minä se, joka menneenä vuonna vanhemman
pappilan tyttären kanssa tanssasin naapuritalon häissä, mutta kun
pastorilla on kait niin monia ajatuksia päässänsä, ettei hän minua
muistaa mahda. Mutta minne me nyt puheille pääsemme?"
Pastori vei meitin pieneen huoneesensa porstuvan vieressä, ja kuin me
sinne tulleet olimme, silitin minä pitkän tukkani silmiltäni ja otin
oikean ääneni ja sanoi sitten pastori: "kas, sinähän se oletkin, sen
huimapää," liittäen kuitenkin äkkiä hämmästyen: "Mitä Herran nimeä Eini
ajatella mahdat, joka sekä sinun itsesi että muutkin panet vaaralle
alttiiksi, kuin sinä näinä aikoina täällä matkustat."
Sanoin minä: "totisesti minä ajattelen kumminkin pelastaa tämän nuoren
tytön, jonka minä olen luvannut Ruotsiin viedä suojaan ryssien
vainoomisista, ja pitää sinun nyt meitä hyysäämän ja edespäin
auttaman." Ja kuin hän erinomaisen hämmästyneeltä ja pilvistä
pudonneelta näytti, sanoin minä hänelle, että hänen ei muuta sanoa
tarvinnut kuin että me häneltä kuulutuskirjaa ulos-ottamaan tulleet
olimme, mutta että hän itseänsä velvollisena piti meille ensin
uskonopin pääkappaleissa vähän neuvomusta antaa, koska hän meillä
niissä asioissa vaillinaista tietoa havainnut oli.
Sanoi hän: "kukin hyvin tietää, ettei meidän aikoinamme niin tarkkaan
sen uskonopin taitamukseen katsoa." Sanoin minä vastaten hänelle: "no
syytä sitten mitä tahdot, vaikkapa itse pirua; mutta tämä nuori tyttö
pitää sinun vainoomisista varjeleman; minusta ei sinun lukua pitää
tarvitse, koska minä kuitenkin oitis aivon pois-lähteä, parasta tietä
meillemme ulostutkimaan."
Astui myös Margareetta eteenpäin ja pyysi että hän muutamaksi tunniksi
tänne jäädä saisi, ja pastori, jolla kaiketi vähän epäilemyksiä oli
ollut siitä mikä persoona se oikeastaan oli, joka minua tällä tavalla
seurasi, tuli nähtävästi leppeämmäksi, kun hän hänen itse puhuvan
kuuli, ja sanoi viimeinkin: "no niin, älköön meidän Herramme tätä minun
perään-antamustani minun ja minun omaisieni päälle langettaa mahtako.
Jääkää tänne, nuori tyttöparka, minä koetan teille suojaa antaa."
Pastori käski nyt sisälle Maijan, vanhemman tytärpuolensa, ja käski
hänen olla Margareetalle avullisna, ja hankin minä sitten itselleni
pussin, edes-antaen sitten, jossa minulta vaan sitä kysyttiin, että
minä kaupunkiin mennä aivoin suolaa lapsien ja perheen tarpeeksi
ostamaan.
Tuli kuitenkin ilo Margareetalle lyhyeksi, sillä sittenkuin minä hyvin
olin pois-lähteä ehtinyt, tuli pastorin rouva kotiin ja sanoi, ettei
Margareetta saanut sinne jäädä; "sillä," sanoi hän, "yhden miehen olen
minä kadottanut sentähden että hän Ruotsalaisten kanssa yhteyttä piti,
mutta kas eipä se, kuolemaksenikaan, toista kertaa tapahdu." Ja
kuin Maija pyysi, ettei hän fröökynää poijes-ajaisi, sanoi hän:
"fröökynä taikka prinsessa, niin en minä hänen tähtensä huonettani
onnettomuudelle alttiiksi antaa tahdo;" ja sitte sanoi hän että Maijan
sopi viedä hänet yhteen autioon torppaan metsässä minua odottamaan!
Sanoi tyttö, että siellä oli niin autiota ja kylmää, mutta sätti taasen
äiti, että ryssät tekisivät heidän kotonsa kuumaksi, jos he meitä
suojaisivat. Vaan nähdessään kuinka Margareetta hiljalleen ovelle päin
horjumaan rupesi, tuli hän äkkiä liikutetuksi ja sanoi: "menkää Jumalan
kanssa, fröökynä, hän teitä suojelkoon. Kyllä te minua kovana pidätte,
mutta muistakaa, että minulla yksitoista lasta ympärilläni on."
Maija saattoi Margareetan metsätorppaan, ja kuin hän suurella vaivalla
muutamia risuja hävinneessä takassa palamaan saanut oli, täytyi hänen
takaisin jälleen lähteä. Margareetta jäi yksin autioon metsään ilman
mitään muuta seuraa kuin sudet, jotka suurissa parvissa tähän aikaan
kaikissa paikoissa ympäri-kulkivat. Mutta ei pitkääkään aikaa kulunut
ennenkuin Maija takaisin tuli, vaaleana ja peljästyneenä, sanoden, että
yksi upseeri ja kaksi kasakkaa pappilaan Margareettaa hakemaan tullut
oli. Maija oli salaa tänne pujahtamaan päässyt, ja kaksi hänen
sisaristansa oli vahdissa minua varoittaaksensa, jos minä lähelle
tulisin, ja tahtoi hän Margareetalle kaikki tiedoksi antaa, ettei hän
pelvosta lähtisi torpasta pois pappilaan ihmisiä ylös-hakemaan.
Suuresti surullisna ja murheellisna ajatteli Margareetta kuitenkin
minua, ja käski Maijan kotiin mennä paremmin minusta vaaria pitämään,
kuin hänen nuorempiin sisariinsa taisi luottaa, ja jäi hän niin taasen
yksin. Kuitenkin vahvisti häntä nöyrä ja luottavainen rukous Herralle
Jumalalle, joka hänelle taasen lepoa ja rauhallisuutta antoi tässä
suuressa kurjuudessa ja vastuksessa.
Tulin minä sitten pappilaan mennäkseni, mutta sanoi Maija jo kaukana
tiellä, mitä vaarallisia vieraita siellä oli, ja minulle tien torppaan
näytti, jo tuntui minussa niinkuin olisi Margareetta suuresta vaarasta
pelastetuksi tullut, kuin minä taas hänen näin. En minä nyt itseäni
kauvemmin hillitä taitanut, vaan suljin minä hänen syliini ja puhuin
rakkaasti hänelle ja käskin hänen tänä katkerana ja myös tänä
autuaallisena hetkenä sanoa minulle jos hän minua rakasti. Ja
hiljaisella, mutta selvällä äänellä, vastasi hän minulle: "rakastan,
Mauno, minä rakastan sinua." Ja olisin minä riemusta raivota ja
myrskytä tahtonut, mutta siihen ei nyt aikaa ollut, vaan täytyi meidän
kiiruhtaa pois, enkä minä edes hevoistani pappilasta saada taitanut,
vaan olisin minä sylissäni häntä kantaa tahtonut, mutta ei hän sitä
sallinut, ja alvoimme me niin sen vaivalloisen kävelemisen.