"Kello ei vielä ole 7: tokkohan uskallamme?"
Mutta samassa tulikin Katariina rouva ulos. Juhlallisesti viitaten
tyttärillensä seuraamaan itseänsä, vetäyi hän takaisin ja sanoi:
"niiden kovien koetus-vuosien kuluessa, jotka tätä maata ovat
kohdanneet, on Herra armollisesti nähnyt hyväksi varjella meidän
huonettamme ja koko tätä seutua kaikista vaikeimmista rangaistuksista.
Rukoilkaamme, lapseni, että hänen mahtava suojeluksensa yhä vieläkin
lepäisi meidän päällämme, niin ei meidän tarvitse vihollista pelätä.
Kaikki vastusteleminen, jokainen pelvon näköinenkin seikka, taikka
kaikki ponnistukset kohtalomme välttämiseksi, tekisi sen vaan
pahemmaksi. Muuta emme saata, kuin uskoa itsemme Herran huomaan."
Äidin ja tyttärien rukouksia keskeytti hevosten juoksu, laukaukset ja
hurjat äänet. Sitten syleilivät molemmat tytöt äitiänsä, joka siunaten
laski kätensä heidän päänsä päälle, sanoen: "Herra, armahda näitä.
Pysytä heitä puhtaudessa. Herra, jos niin on sinun tahtosi, niin ota
heidät pois. Jos sinä olet päättänyt, että heidän maallinen ilonsa
katoisi, niin tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi; säästä heille vaan
heidän taivaallinen perintöosansa. Amen."
Sittekuin hän oli saattanut tyttärensä erääsen huoneesen, johon saattoi
päästä ainoasti salaoven kautta muutamasta sivuhuoneesta ja jonka
vähäpätöisen ulkonäön hän toivoi olevan kylläksi siitä sivutse
ohjaamaan itsekutsutut vieraat, lähti hän itse ulos heidän luoksensa,
vaan tapasikin tuon hurjan lauman jo portailla.
"Mitä tahdotte, mikä teidän aikomuksenne on?" kysyi hän levollisesti ja
lujalla äänellä suomen kielellä sisään tunkevilta sotamiehiltä.
Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisi hänen levollinen ja suora
käytöksensä vaikuttanut sotamiehiin ja hälventänyt heidän meluansa.
Yksi heistä vastasikin jotenkin sävysesti murtevalla suomen kielellä:
"laittakaa tänne ruokaa ja olutta." Mutta tämä hetkellinen
kunnioituksen tunne katosi taasen heti, ja kiroten ja meluten
karkasivat kasakat uhkeisin huoneisin. Talonväelle laitetun suuruksen
kimppuun töytäsivät he hulmivan nälkäisinä; enemmän ruokaa ja juomaa
vaadittiin, ja enemmän tuotiinkin Katariina rouvan käskystä. Hän toivoi
vielä suopeisuudellansa hillitsevän rajuja soturia, vaikka he
raivostuneiltakin näyttivät, mutta kauhistuen alkoi hän nyt heidän
murtoisista sanoistansa, uhkauksistansa ja liikkeistänsä huomata, että
heitä oli ahdistettu ja että he luulivat peljätyn partiomiehen
Löfvingin oleskelevan täällä. Sittekuin he olivat ensimmäisestä
nälästänsä päässeet, kävivät he yhtä suurella kiireellä, kuin
halullisuudella käsiksi kaikkiin semmoisiin kaluihin, joilla oli
jotakin arvoa ja jota helposti saattoi mukanansa viedä, hävittäen sitä
tehdessänsä kaikkea mitä tiellä oli. Vihdoin, kun ei enään löytynyt
mitään, jota sopi viedä pois, alkoi kauhistuksen ja häviön kohtaus,
jota lauhensi ainoasti Katariina rouvan kernaus antaa esiin useita
arvollisia esineitä kätköistä, joista eivät kasakat itsekään olisi
niitä löytäneet.
Ihmeellistä kyllä. Keskellä rosvoamisen hurjaa melua, vaikutti hänen
korkea levollisuutensa hurjiin sotureihin, ja mitä hän oli arvannut
tapahtuikin, että nimittäin kasakat, haluten sitä arvollista saalista,
jota heille tarjottiin, unohtivat tarkkaan tutkia niitä huoneita, jotka
näyttivät vähemmän saalista lupaavilta; tämän kautta jäi tyttöjen
kätköpaikka keksimättä.
"Hei, miehet, ei meillä nyt ole aikaa kauvemmin viipyä," huusi
päällikkö venäjän kielellä, "sytyttäkää nyt tämä pesä, jossa tuo
kirottu Löfving on ollut suojassa. Mutta olkaa varoillanne. Ehkä se
p----le itsekin ryömii esille, kun tuli rupeaa hänen mekkoansa
kärventämään. Kyllähän minä näin että osa niistä kanaljoista, jotka
ampuivat meitä, katosi jonnekin tännepäin; mutta en minä kuitenkaan
tiedä oliko hän niiden joukossa."
Katariina rouva kauhistui, nähdessänsä kuinka kasakat nauraen kantoivat
särettyjä huonekaluja keskelle laattiaa ja kuinka he niitä sytyttivät
palamaan, mutta hänen ylpeä sielunsa ei tahtonut tuhlata ainoatakaan
rukousta siihen missä hän sen tiesi olevan turhan. Ainoasti kuolon
tapainen kalpeus hänen kasvoillansa, ja hänen käsiensä suonenvedon
tapainen väriseminen osoitti hänen sielunsa taistelua, kun hän nyt,
käyttäen hetkeä, jolloin kaikki viholliset olivat sytyttämisen
puuhassa, hiljan hiipi huoneesen, jossa molemmat tytöt olivat kätkössä.
Jo kaukaa tunsivat he äitinsä askeleet ja rientäen häntä vaataan,
kiersivät he käsivartensa hänen kaulaansa niinpian kuin hän oli
huoneesen ehtinyt. Nyt murtui Katariina rouvankin ylpeä rohkeus, ja
valuvin kyynelin antoi hän äkkiä tyttärillensä kauhistuttavan tiedon
murhapoltosta.
Kalpeamainen puna levisi Sesilian vaaleille kasvoille. "Rukoilkaamme,
äitini, menkäämme rukoillen tulen liekeissä yhtymään Jumalan kanssa."
Mutta nyt oli Katariina rouva jo voittanut sen heikkouden, joka
hetkeksi oli saanut hänen valtaansa ja hän sanoi nyt vakavalla äänellä:
"älkäämme vielä uskoko, että Herra on meidät unhottanut, vaikka emme me
näe hänen teitänsä. Nyt on minusta kuin olisi ollut parempi olla teitä
kätkemättä; silloin ei kuitenkaan ollut syytä ajatella tämmöistä menoa.
Mutta kokekaamme odottaa hetki vielä, eivätpä suinkaan liekit niin pian
leviä tännepäin, ja ehkä he poistuvat kun huomaavat että heidän työnsä
on täytetty."
Margareetta oli lähestynyt akkunaa ja katseli tarkkaavaisesti
ympärillensä. Äkkiä sanoi hän nyt: "äitini, täällä päin ei näy ketään.
Vielä he saattavat olla niin hirmutöihinsä kiintyneinä, ettei kukaan
huomaa meitä. Hiipikäämme ulos tämän pienen salatien kautta puistoon
päin, sillä välin kuin äitimme kokee heidän ahneutensa kautta nukuttaa
heidän varovaisuuttansa. Kas tässä, äitini," hän avasi kaulavitjansa
lukosta ja otti muutamia sormuksia sormistansa, "tässä on vielä
jotakin."
Katariina rouva hyväksyi ehdoituksen tehdä tämä koe ja otti kalleudet
vastaan. Nyt otti hän hameensa taskusta muutamia tukaatti-rullia, joita
hän jakoi tyttärillensä sanoen: "nämät rahat olen säästänyt
hätävaraksi. Ne ovat jo kauvan olleet erillänsä tämän kaltaista
tilaisuutta varten. Kätkekää ne, ettei Katariina Boijen tyttärien
ainakaan tarvitse kerjätä." Siunaten pusersi hän tyttärensä rintaansa
vasten, ja kyynel vieri hänen silmästänsä. Kun hän lähti huoneesta,
sulkivat sisarukset toinen toisensa syliinsä, sitten sanoi Margareetta:
"Sesilia, nyt menemme tämän pikku someron kautta. Minä astun edellä ja
sinä jäät silmänräpäykseksi jälkeen. Jos huomaat ettei kukaan ole
havainnut minua, niin hiivit sinä perässä, mutta jos kukaan rupeaa
minua ajamaan takaa, niin lähden minä juoksemaan toista suuntaa ja
toivon siten vetäväni huomion täältä. Jos silloin huomaat mahdolliseksi
päästä täältä pois kenenkään sinua näkemättä, niin hiivi sitten
puutarhurin työkaluhuoneesen ja kätkey sinne niin hyvin kuin voit.
Tiedäthän, että minä juoksen nopeasti, ja pääsen siis kyllä pakoon."
Sesilia tahtoi estää häntä, mutta Margareetta oli jo mennyt ovesta
ulos. Hiipien kumartui hän muutamien pensaitten taakse ja aikoi kiertää
puutarhurin asunnon takaa; mutta kun hän lähestyi sitä, leimahti tuli
sen akkunoista ja katosta, ja kiljuen ja huutaen hyökkäsi häntä vastaan
kaksi kasakkaa vieden välissänsä verta vuotavaa puutarhuria.
"Ah, malinki djevushka," huusi toinen kasakka ja jättäen puutarhurin
toisen haltuun, lähti hän juoksemaan linnun tavalla pakenevan tytön
jäljessä.
Toivoen siten paraiten pääsevänsä vainoojastansa kääntyi Margareetta
metsään päin. Kasakan asu esti häntä juoksemasta erin nopeasti; hätä
siivitti Margareetan askeleita.
Kivien ja ojien ylitse kiiti hän tuulen puuskana ja kasakka tuli
vohtuen hänen perässänsä. Mutta pian nuot pienet jalat väsyivät, ja hän
päästi huudahduksen, sillä hän tunsi että joku tarttui hänen
hameesensa. Se oli kuitenkin vaan tarttunut kiinni erääsen
katajapensaasen ja heltyi samassa jättäen ainoasti pienen vaate
kaistaleen jälkeensä. Kahden kiven väliin jäi hänen toinen kenkänsä.
Pelkkä sukka jalassansa jatkoi hän pakoansa osaksi vielä lumen
peittämällä maalla. Hän haavoitti jalkansa, siitä vuoti verta, mutta
vielä hän pakeni. Mutta yhä lähemmäksi ehti hänen vainoojansa. Nyt, nyt
ojentaa hän kätensä tarttuaksensa häneen, mutta tuskissaan vääntyi
tyttö hänen käsistänsä. Samassa lankee isku kasakan ojennetulle
kädelle, vielä yksi, vainooja sortuu maahan, ja paon ja vainon innon
kestäessä huomaamatta jäänyt pelastaja nostaa nuoren tytön keveästi
kuin lapsen käsivarrellensa ja menee nopein askelin metsään.
Ahnaasti tarttuivat hävittävät liekit ympärillensä, tanssien kiertyivät
he akkunoista ja räystäitä pitkin ja heittäyivät paikasta toiseen.
Hurjasti kiljuen sitoivat kasakat puutarhurin paulalla erääsen heidän
hevoseensa, sillä välin kun talon hevoset talutettiin ulos mukaan
vietäviksi. Nyt ei ollut armoa toivomistakaan sittekuin kasakat olivat
puutarhurin tunteneet yhdeksi niistä, jotka tienhaarassa tekivät
päällekarkauksen. Jussi ja Tuhka-Jaakkokin saatiin kiinni; mutta liian
haavoitettuina muulla tavalla kuljettaa, heitettiin he muutamaan
rekeen. Toisen re'en ajoi eräs kasakka esille. Kuolon tuska
sydämessänsä seisoi Katariina rouva etäällä ja loi tutkivia katseita
ympärillensä nähdäksensä edes vilahdukselta tyttäriänsä. Hän unohti,
että hänen edessä paloi hänen kotonsa ja tavaransa. Hän rupesi jo
toivomaan että neidot olivat välttäneet vaaran, ja kasakoistakin
istuivat jo muutamat hevostensa seljässä. Nyt astui yksi päällikön luo
ja ilmoitti, että hän oli seurannut kaivatun kumppanin jälkiä ja
löytänyt hänen ruumiinsa metsässä. Hurjia kirouksia kuului siinä
melussa, joka nousi kasakka-parvessa.
Päällikkö meni Katariina rouvan luo ja lausui: "minä olen säästänyt
teitä niin kauvan kuin mahdollista, mutta tämä on todellakin liikaa.
Nyt ei teille muuta neuvona, kuin että istutte tuohon rekeen yhtä
sävyisästi kuin muutenkin olette käyttäytyneet." Taasen vaaleni
Katariina rouvan poski, mutta hänen äänensä ei selittänyt hänen
tuskaansa, kun hän lausui ainoan sanan: "minne?" Enempää hän ei voinut
virkata. "Ensin Turkuun sitten minne ruhtinas hyväksi näkee."
Samassa havaittiin Sesilia. Hän ei ennen ollut nähnyt mahdolliseksi
päästä pakoon; mutta nyt kun liekit rupesivat saavuttamaan häntä, ei
hänkään saattanut viipyä kauvemmin ja hän toivoi mahdolliseksi
kenenkään huomaamatta pääsevänsä puutarhaan. Eräs kasakkain päästämä
huuto ilmoitti että hän oli keksitty. Vaaleten vaipui tuo hentoinen
maahan. Katariina rouva riensi tuskaisena häneen päin; mutta päällikön
viittauksesta heitti eräs kasakka hänen kovakouraisesti rekeen. Itse
nosti hän tainnottoman tytön äidin viereen, ja niin, lyhyen
komentosanan lausuttuansa nousi hän hevosensa selkään, ja koko parvi
lähti liikkeelle.
Huikean kylmä tuuli herätti Sesilian tunnoilleen. Kun hän oli ohueissa
vaatteissa, tarttui pakkanen hänen hienoihin hermoihinsa, vaikka äiti
niillä vaatteilla, joita hän saattoi olla paitsi, koki suojella häntä.
Nuori tyttö vapisi yhtä paljon tuskasta kuin vilustakin. Katariina
rouva likisti hänet syliinsä ja koki lämmittää häntä rintaansa vasten.
"Missä on Margareetta," kysyi Sesilia avaten silmänsä, "onko hän
pelastunut?"
"Minä toivon sen, lapseni," vastasi Katariina rouva, vaikkei hänellä
itsellänsä ollut mitään toivoa. Jos Margareetan olisi onnistunutkin
päästä kasakoista oli hän kuitenkin turvaton, koditon pakolainen. Äiti
kätki varovasti Sesilialta tuskansa ja koki antaa hänelle rohkeutta.
"Ah, äitini, kuinka hyvä te olette minulle," kuiskasi Sesilia, "jotain
hyvää kuitenkin onnettomuudestakin saa; näin hyvästi en milloinkaan
ennen ole saanut teidän sylissänne levätä."
3.
Näiden seikkojen tapahtuessa oli Margareetan pelastaja vienyt häntä
pois, eikä hän -- Margareetta -- ensinkään tietänyt mitä hänelle
tapahtui, ja vasta ison ajan perästä alkoi hän herätä hermottomuudesta,
jossa hän oli. Hän tunsi nyt että joku kantoi häntä. Kauhistuen teki
hän äkkinäisen liikkeen ja avasi silmänsä, mutta hän näkikin kasvot,
joita ei hän ensinkään osannut edes aavistaakaan näkevänsä, jonka
tähden hän myös ensimmäisessä hämmästyksessänsä tirkisteli niihin siksi
kun hän luonnollisen kainouden tunteella koki eroittua kantajastansa.
"Älkää minua peljätkö, armollinen neiti, ja antakaa minulle anteeksi
että olen rohjennut pidellä teitä niinkuin pientä lasta, mutta äsken ei
ollut kursastelemisen aikaa. Minä en uskaltanut seisahtaa, edes
hankkiakseni teille virvoitusta."
"Hyvä kersantti Malm, laskekaa minua nyt kaikella muotoa omille
jaloilleni," sanoi Margareetta hämistä tulipunaisena, "minun on jo
varsin hyvä olla."
Sittekuin Margareetan pelastaja oli varovasti laskenut hänen maahan,
tahdomme me, paremmin tutustuaksemme hänen kanssansa, luoda katseen
muutamiin lehtiin hänen omista päiväkirja-muistelmistansa, joista
myöskin löydämme kertomuksen Margareetan kohtaloista hänen pakonsa
ajalla.