Ei ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksen
tekijä, Rouva _Fredriikka Charlotta Runeberg_ veti viimeisen
hengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsa
runokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemme
vaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengen
läheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen.
Tämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea Juhana
Runeberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka,
tätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitosta
tälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.
Mitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijan
ainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittää
heikkouteni viat.
Suomentaja.
Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt
Kyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla
paltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua.
Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet
ihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki
taajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt,
vietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista
harvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta
kaikkea tätä kauneutta muistellessaan.
Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän
pienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa
huvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä
suostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän
sen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän.
Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine,
taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista,
aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen
jätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti.
[Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta
tästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven
rannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus
tulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä
kuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun
talon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle.
Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä
Hatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli
korillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun
naisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja
pakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.
Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu
kilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso
hämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi
taru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut
häneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne
tämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin
oli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin
viehättävää.
Minä pyysin häntä kertomaan minulle tämän tarun. "Hm," vastasi hän
hymyillen, "se on liian pitkä. Se on minua niin miellyttänyt, että minä
olen koonnut ja järjestänyt sen vähän, mitä siitä olen saanut tietää,
ja pelkäänpä, etten taida sitä sinulle muutamin sanoin kertoa, juuri
sen tähden, että minä olen sitä niin paljon mietiskellyt.
"Jota pitempi, sitä parempi," vastasin minä. "Ilta tulee kyllä
pitkäksi, jos ei meillä muuta tehtävää ole, kuin turhia juoruella.
Astukaamme tämän avoimen akkunan eteen, juuri tässä huoneessa, ja kerro
sinä minulle kerrottavasi, siitä saamme hauskuutta kumpikin."
"No, jos sinulla on kärsimystä kuunnella, niin kerron sen
mielellänikin; oikeinpa halusta päästän ilmoihin sen kuvan, jonka olen
itselleni koonnut. Mutta korkea-selkäinen nojatuoli minun välttämättä
pitää tuoda itselleni, muuten en millään muotoa löydä sen ajan
puhe-tapaa, josta kertomukseni on kotoisin. Kas niin, kuvittele nyt
minua joksikin isäsi isän äidiksi 12:nnen Kaarlen ajoilta,
'arranfiseraa' itseäsi 'attangdeeraamaan' sitä 'fransyskaa', joka
niinkuin yks' 'fleuve des mots' sinun korviasi 'angbrasseeraamaan'
tulee."
"Uh, herkeä, noinhan sinä tulet tuskallisen juhlalliseksi. Suomenna
kaikin mokomin uroittesi ja urotartesi kieli nykyiseen puhe- ja
ajatus-tapaamme, muuten minä pian luulen olevani puettuna
pönkkä-hameesen ja 'robrougiin'!"
"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun
täytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian
sinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia,
joita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä."
"Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta."
Istuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa.
Vaikka pelkäänkin, että Boijen ja Lejonankarin perheet saavat kiittää
kertojaa useasta perheen-jäsenestä, joita niillä ei ennen ollut, annan
kuitenkin kertomuksen lukijalle semmoisena kuin sen kuulin.
"Vielä tahdon muistuttaa," sanoi kertojani, "ettei tämän talon nimi
ollut Hatanpää vielä silloin, kuin minun kertomukseni on tapahtunut;
sen nimen sai se vasta myöhemmin 'hattu-puolueen' pääpesänä Suomessa."
1.
Oli pilvinen ja kolkko ilta keväällä v. 1712. Kello naksutti viittä
minuuttia vailla kuusi sen komean herrastalon salissa, jonka herrana
oli ollut pöyhkeä Parooni Yrjö Boije, ja jota nyt omisti hänen
leskensä, rouva Katariina Boije. Samassa kuului kellon-soiminen
kutsuvan talonväkeä kokoon ilta-rukoukseen. Salin alapäähän kokoontui
hiljaisilla askeleilla koko väki ääneti odottamaan. Nyt löi seinäkello
kuusi, ja samassa astui huoneesen juhlallisin askelin Katariina rouva,
jota seurasi vanhempi tyttärensä Margareetta ja kamari-neitsyensä
Maiju, joka tyynysellä kantoi raamatun. Hän laski sen pöydälle, jonka
taakse, kultaisilla koristeilla ja purpura-sametilla peitetylle
nojatuolille Katariina rouva istuitse. Pikainen katse, jonka hän
lähetti pitkin huonetta, huomautti häntä, ettei hänen nuorempi
tyttärensä vielä ollut saapunut.
Ihmetellen ja vähän levottomana viittasi Katariina rouva Maijulle, joka
hiljaisin askelin salin poikki hiipi muutamalle ovelle, joka samassa
aukeni, ja josta kaivattu astui häntä vastaan. Nuoren tytön posket
olivat vaaleat ja hänen kätensä vapisi, kun hänen, äitiänsä nöyrästi
tervehdittyä ja istuttuansa hänen sivullensa, piti kääntelemän
virsi-kirjansa lehtiä löytääksensä veisattavaa virttä.
Äiti käänsi häneen huolestuneen katseen; mutta kun nuori tyttö selvällä
vaikka värisevällä äänellä vanhemman sisarensa kanssa alkoi kauniin
virren: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'," yhtyi Katariina rouva
veisuun ja lauloi korkealla ja lujalla äänellä, hartaasti virren
loppuun. Mutta veisattaissa sanoja: "he meilt' pois tempaavat Hengen ja
tavarat," värisivät neitojen äänet tuntuvammin, ja nais-joukosta, joka
seisoi yhdessä salin toisella puolella, kuului joku tukehutettu
nyyhkytys.
Kun virsi oli veisattu, luki Katariina rouva ääneen luvun raamatusta.
Lopuksi laskeuivat nuoret tytöt polvilleen äitinsä tuolin viereen;
samaten notkistivat kaikki palkollisetkin polvensa, ja Katariina rouva
luki korkealla äänellä "Isä meidän" rukouksen ja Herran siunauksen.
Sitten lähtivät kaikki läsnäolijat hiljaa pois ensin illalliselle ja
sitten levolle. Katariina rouva palasi huoneesensa, ja häntä seurasivat
molemmat tyttärensä ja Maiju neitsy.
"Tyttäreni," sanoi nyt Katariina rouva istuttuansa korkeaselkäiseen
noja-tuoliin huoneen yläpäässä, kääntyen nuoremman tyttärensä Sesilian
puoleen, "kasvosi ovat kelmeät ja tullessasi äsken myöhään rukoukseen,
osoitti näkösi peljästystä. Mitä se on? mitä on tapahtunut? Oletko
kuullut rakkaista poissaolevista, taikka vihollisista jotain, joka ei
vielä ole minun korviini ehtinyt?"
"En, Jumalan kiitos!" vastasi Sesilia matalalla, nöyrällä äänellä,
luoden silmänsä maahan, "en, äitini! sittekuin Matti toi meille
tuskallisen tiedon, että vihollinen marssii tännepäin, en ole mitään
uutta kuullut."
"Mikä sitten sai kasvosi vaalenemaan ja kätesi vapisemaan?"
"Äitini, minä häpeän sitä sanoa."
"Ei Sesilia Boijen pidä milloinkaan päästämän senlaista tunnetta
sydämeensä, jota hän ei kehtaa äidillensä tunnustaa. Mutta jos hän on
tehnyt jotakin väärin, täytyy hänen, vaikka häveten, äidillensä
tunnustaa pahantekonsa."
"Älkää luulko, äitini, että se on tärkeätä, se on ehkä pelkkä
lapsellisuus, mutta lapsellisuus, jota en minä voita; ja kun toden
totta on kyllin surun ja pelvon syytä, sitä etsimättäkin, niin minä
juuri sentähden häpeän sitä sanoa. No niin, äiti hyväni, koko
levottomuuteni tuli siitä, että minä, kun minun piti ottaman
virsikirjani, huoneessani näin hämmähäkin. Hädässäni kiirehdin minä
huutamaan jonkun sitä viemään pois, mutta kaikki olivat jo menneet
rukoukseen. Taasen juoksin minä huoneeseni katsomaan tuota hirviötä,
mutta nyt se oli kadonnut, enkä minä tiedä missä paikassa se piilee.
Ah, äitini, kamalaa on ajatella, että tuo hirviö on kätkössä minun
pienessä, rakkaassa huoneessani, ja kuka tietää koska se pistäyy esiin.
Minä, joka niin tarkoin olen koettanut estää sitä, olen nyt kuitenkin
saanut tuommoisen kammottavan huoneeseni. Äiti hyvä, sallikaa minun
vielä maata keltaisessa kamarissa Margareetan kanssa, minä en uskalla
maata samassa huoneessa, jossa hämmähäkki on, minä luulisin yhä, että
se kutoisi verkkoansa minun sydämeni ympäri."
"Sesilia, sinä olet kuudentoista vuotias, sinä olet kasvanut aikana,
jolloin sota on levittänyt tuhoansa ja tuskaansa koko tähän maahan.
Suomi on hävitettynä, on vähällä vuodattaa kaiken verensä. Sen
kaupungit ovat hävitetyt, porvarit kerjäläisinä; sen talot autiot
taikka ainoasti vaimojen ja lapsien asumina. Kurjuutta on kaikkialla ja
pian ehkä annetaan tämä maa viholliselle, joka jo kaikkialla vallitsee.
Ehkä jo muutamien päivien perästä on kotitalostasi pelkkä tuhkaläjä
jäljellä, ja omaisesi ovat haudatut sen raunioihin, taikka ehkä
säästetyt vielä kovempia tuskia kärsimään. Sesilia, ja sinä vaalenet
hämmähäkin nähdessäsi! Onko nyt aika vaimonkaan mietoutta osoittaa.
Voimaa on hänellä oleva yhtä hyvin kuin miehellä."
Sesilia kätki päänsä käsiinsä ikäänkuin kauhistuen Katariina rouvan
kertomuksesta, mutta hän nosti sen taasen pian ja sanoi: "oi, äitini,
kukapa hetkeksikään unhottaisi näitä hirmu-aikoja! Mutta ah, minähän
olen vaan nuori tyttö, mitäpä minä voin? Minun mielestäni on oma
kohtaloni aina hämmähäkin kuvainen, joka unessani kutoi verkkoansa
sydämeni ympärille. Minä olen koettanut voittaa tätä vastenmielisyyttä,
mutta turhaan. Antakaa minulle anteeksi, äitini, ja sallikaa minun ensi
yö maata keltaisessa kamarissa; niinhän minä olen lähempänä omaisiani,
ja minua peloittaa olla niistä kaukana tulevana yönä."
"Sesilia," sanoi Katariina rouva kovasti, "minua ihmetyttää, että
vielä uudistat pyyntösi. Minkä tähden sinä huonetta vaihtaisit --
hämmähäkinkö tähden? Sinä et enään ole lapsi, sinun pitää opetella
itseäsi ettet ole niinkuin horjuva ruoko, jonka mikä tuulen puuska
hyvänsä taivuttaa asemastansa. Joka pysyvästä järjestyksestä antaa
jokaisen sattuman itsensä siirtää, sillä ei pian ole mitään
järjestystä. Katso, maan useimmat aateliset, lähes kaikki sen
virkamiehet, vähimmätkin, jotka vaan voivat, ovat paenneet tuhoa
Ruotsiin; mutta sinun äitisi ei ole tahtonut jättää lastensa
perintö-osaa turmion-alaiseksi vihollisen pelvosta; ja sinä, sinä
tahdot muuttaa sentähden, että pelkäät hämmähäkkiä."
Samassa kuului hevosen juoksua pihalla. "Mene kuulemaan, Maiju," sanoi
Katariina rouva, "onko se talonvouti, joka on palannut takaisin. Jos se
on hän, niin käske hänen tulla tekemään matkastansa tili, jahka hän on
siinä tilassa."
Hetki kului äänettömyydessä, mutta pian astui talonvouti huoneesen ja
pysähtyi nöyrästi ovelle.
"Puheena oleva partio-joukko kulkee tännepäin," alkoi hän Katariina
rouvan kehoituksesta puhumaan, "tänä yönä he pitävät lepoa ainoasti
penikulman päässä täältä. Jos teidän armonne tahtoisi sallia meidän
koettaa, emmekö taasen, niinkuin kolme vuotta sitten, saisi heitä
pysymään loitommalla täältä, niin me olisimme valmiit sitä tekemään;
mutta minä luulen että siitä tuskin nyt on apua."
"Ei," sanoi Katariina rouva vakaasti, "ajat ovat muuttuneet, nyt ei
voida mitään tehdä."
"Sanotaan," jatkoi vouti puheitansa, "että Galitsin ruhtinas pitää
sotamiehiä kovassa kurissa, siksi, että hän jo pitää maamme Venäjän
vallan alaisena ja sentähden kohtelee sitä ihmisemmästi. Kuitenkin on
hän määrännyt, että kukin, joka suojelee ja kätkee luonansa
ruotsalaista sotamiestä taikka ketään maasta paennutta aatelista, hänen
omaisuutensa hävitetään ja hän itse viedään vaimoinensa lapsinensa
Siperiaan. Paenneitten aatelisten kartanot jätetään turmion omiksi.
Onpa ollut ikäänkuin taivaan lahja, että tämä talo on säästynyt tähän
saakka, mutta nyt puhutaan peloittavia kertomuksia siitä joukosta, joka
nyt marssii tännepäin, ja vastarinta näyttää turhalta, sittekuin koko
maa on vihollisen vallassa. Mutta ehkä olisi parasta, että armollinen
rouva ja neidet lähtisivät täältä, siksi kuin ne ovat kulkeneet tästä
ohitse."
"Me jäämme tänne Jumalan huomaan," sanoi Katariina rouva päättävästi.
"Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen velkaa
alammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt vaarallisempaa
kuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu pahempaa, kuin
Herra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna aikaisin koko talon väki
ja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän mieleensä jo ennenkin
antamani käsky, etteivät he saa ruveta mihinkään vastarintaan, eivät he
kuitenkaan mitään ylivoimalle voi. Minä tiedän, ettei heitä hillitse
muu kuin kova kielto, mutta itsekin mahtavat ymmärtää, ettei
vastarinnasta nyt ole muuta kuin turha mieshukka ja villin vihollisen
yllytetty kiukku seurauksena."
Sittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi
Katariina rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat
häntä. "Ja nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee
on ehkä koetuksen päivä."
Nuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän
päänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään
keltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja
jossa hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä
häntä yöllä kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.
Tärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja
Sesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja
omaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet
turhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian
kuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä
laukauksia, milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan
hänen kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän
hänelle, ja kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa
noita kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän
vaatteita päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien
ajan tavan mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän
katsella pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.
Ainoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin
sammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan näkevänsä
jonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen eroittamasta
mitä se oli.
Kuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi,
kuin hän taisi aavistaakaan.
Metsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne
olivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin
lähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli
vastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: "noo, mitä
nyt ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana?
Mitä varpusia te nyt aivotte ampua?"
"Äh," vastasi toinen miehistä, "me menemme susia ampumaan ja otamme
sinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä."
"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?"
"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan," sanoi puutarhuri. "Minä olin
vakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman
tännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme."
"Mutta," sanoi Jaakko, raappien korvansa taustaa, "ettekö muista, että
rouva on kieltänyt meitä tarttumasta aseihin?"
"Hm," tuumi puutarhuri ravistaen päätänsä, "akkaväen tuumia. Pitäisikö
meidän päästävän ryssät aloillemme, tappamatta edes muutamia heistä,
sitä en milloinkaan kärsi. Jos emme niitä viime kerralla olisi
kurittaneet, olisivat he jo aika päiviä olleet täällä, niinkuin he
kotomaassa jo kiertelevät; mutta nyt he ovat jo unhottaneet sen
läksytyksen ja kaipaavat uutta. Tosin meitä silloin oli pari sataa,
niin että voimme pysyttää heitä koko näiltä seuduilta, joissa heillä ei
ollut juuri mitään tekemistä."
"Niin, mutta," sanoi Jaakko tuumailevasti, "olemmehan mekin yhtä kaikki
saaneet maksaa heille maksoja."
"Tosi," vastasi puutarhuri, "sepä juuri onkin akkaväen toimia, maksaa
sotaveroa ja vieläpä laittaa viholliselle hevosiakin muutamien miesten
käskystä, joita olisi käynyt nuijata niinkuin korsia. Eikä useampia ole
yht'aikaa täällä päin käynytkään. Mutta sitä en nyt kauvempaa kärsi.
Etkö muista kuinka kuningas on kehoittanut suomalaisia tarttumaan
aseihin ja asettua vihollista vastaan? Kyllä kuningas tietää, kuinka
hän tekee, eikä hän olekaan mikään kaljahousu, eipä niinkään. Nyt on
meitä neljä, ja jos vielä saamme Antin ja Tuhka-Jaakon lisäksemme, niin
totta kumminkin parikymmentä heistä kääntävät töppösensä taivasta
kohden, ennenkuin meidän tarvitsee hyökätä käpälämäkeen. Sitten ei
heillä mahda olla niin erinomaista halua toista kertaa kääntää nenäänsä
tänne. Kuulkaapas nyt, mitä olen ajatellut. Juuri siellä, jossa tie
poikkee tännepäin, muistatteko kuinka se käy järven ja harjun harjalla
olevan santakuopan välitse, josta ei kukaan ihminen taida kavuta ylös,
sillä santa vie hänen aina mukanansa alas. Siellä ylhäällä asetumme
tuon korkean aidan suojaan ja saatamme sieltä ampua kaikki, jotka
kääntyvät meille vievälle tielle, niiden voimatta meille tehdä mitään.
Mutta kaikki, jotka menevät ohitse toiselle puolelle päin, olkoot
rauhassa. Ja," lisäsi hän naurahtaen, "minä luulen että he kadottavat
halun toisten tulla tännepäin."
Jaakko raappi oikealla kädellänsä oikean korvansa taustaa ja tuuppasi
lakkiansa vasemmalle. Sitten teki hän saman tempun vasemmalla
kädellänsä vasemman korvansa takana ja tuumi taasen, mutta ei hän
mihinkään päätökseen joutunut.
Tämän tapahtuessa istui kuitenkin Sesilia yhä akkunansa vieressä, siksi
kun hän äkkiä hypähti siitä, että joku koski oveen. Hän rauhoittui
kuitenkin heti, kun hän ystävällisestä äänestä tunsi sisarensa, joka
sisälle tullessansa sanoi: "kas, olethan ylhäällä Sesilia, minä en
voinut nukkua, kun ajattelin sinua. Nyt hiivin hiljaa pikku-ovesta ulos
keltaisesta kamarista katsomaan, jos sinä makaisit, että itsekin saisin
rauhallisesti nukkua; mutta nyt minun on mahdotonta heti palata, koska
olet ylhäällä. Tule Sesiliaseni, tule makaamaan; minä istun vuoteellasi
siksi kuin nukut."
"Hyvä Margareetta, aina sinä olet hyvä ja kiltti minua kohtaan; mutta
minä pelkään, etten kuitenkaan voi nukkua. Ja sinä itse, saatatko sinä
tänä yönä maata? Uskaltaisitko istua hetkisen minun kanssani! yö
tuntuisi paljoa helppoisemmalle, jos sitä saisin sinun kanssasi
viettää."
"Äitimme makaa, taikka jos ei hän makaakaan, niin ei hän kuitenkaan
tahdo osoittaa, että mikään levottomuus häiritsee hänen untansa; mutta
minä luulen kuitenkin, että hän makaa, sillä ihmeteltävää on, miten hän
itseänsä vallitsee. Sentähden hän meiltä raukoiltakin niin paljon
vaatii. No," jatkoi hän heikosti hymyillen, "kyllä sinä minunkin
mielestäni teet itsellesi turhia huolia; mutta kun emme milloinkaan
kuule muusta puhuttavan kun pelkästä kurjuudesta, niin totta viimein
tulemme niin peljästyneiksi, että kaikessa näemme kauheuksia. Ah,
kuinka rauha mahtaa alla hauskaa!"
"Niin, kyllä nuoruuden ilosta puhutaan, mutta sitä emme ainakaan me ole
saaneet nauttia. Ah, jos jo tulisi rauha! Mutta onhan nyt jo aika ollut
paljon parempi, kuin silloin, kun minä olin lapsena ja sotaväki oli
maassa sotimassa ryssiä vastaan. Ei semmoisista hirmu-asioista nyt
enään kuulu mitään."
"Ah, Sesilia," vastasi Margareetta, "se on surullista rauhaa: kuolon
rauhaa, sanoo äiti, sentähden, että maa on lannistunut ylivoiman alle."
"Kuolon rauha! luuletko sitä niin vaikeaksi, Margareetta? Ehkä se
maalle on niin, mutta tiedätkö, sisar, minä luulen kuoleman olevan
ihanaa."
"Päästäksesi hämmähäkkiä näkemästä, esimerkiksi," sanoi Margareetta
hymyillen.
"Niinpä niinkin. Näetkö Margareetta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on
todellinen ruotsalainen, vaikka hän, niinkuin tiedät, heti Suomeen
tultuansa, hartaasti opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli
puoleksi ruotsalainen, niinkuin melkein kaikki herrasmiehet maassa.
Mutta minä olen todellinen suomalainen. Näetkö, vanha Vappu, joka
oli minun imettäjäni, hän oli perin juurin suomalainen vaimo. Sinä
tunnet ainoasti hänen kylmän ja tylseän ulkomuotonsa, hänen
vähä-puheliaisuutensa, hänen inhonsa sopertaa ruotsin sanan; mutta minä
tunnen hänen lämpeän uskollisuutensa, hänen sielunsa tummasti palavan,
satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kauhistavan lumousvoiman.
Usein tuntuu minusta kuin hän tuntisi ja tietäisi enemmän kuin muut
ihmiset. Niin, minä pelkään joskus itseänikin; minusta on, kuin olisin
häneltä saanut itselleni käsittämättömän lahjan aavistaa nykyisyyden
ulkopuolella olevia asioita."
"Huh, kuinka sinä puhut, älä nyt taasen haaveksi, Sesilia."
"En tiedä jos se on haaveksimista; mutta, Margareetta, minä pelkään,
että meitä kohtaa onnettomuus. Tosin ovat venäläiset ennen kulkeneet
lähelläkin tästä ohitse, onpa jokunen partiomies käynyt talossakin;
mutta ei meillä minun muistaakseni ole ollut mitään valitettavaa,
etenkin jos muistetaan, että yhä olemme olleet innokkaita ruotsalaisia.
Alammaistemmekin mielet ovat olleet sangen vihollisia venäläisiä
kohtaan, niin että vaivoin on heitä voitu hillitä tarpeettomista
sotatoimista, jotka ainoasti saavat onnettomuutta matkaan."
"No, ja nyt sinä siis luulet aikojen käyvän pahemmiksi?"
"Niin, sitä minä pelkään. Muistathan unen, jonka näin yöllä ennen
elämäni merkillisintä päivää. Sentähden oli unikin sitä merkillisempi.
Minä näin hämmähäkin, joka sydämeni ympärille kutoi verkkoansa yhä
kireempään, siksi ettei se enään selittämättömissä tuskissaan voinut
tykkiä, siksi kun se vihdoin tukehtui. Margareetta, minä pelkään, että
se hämmähäkki, joka tänään on tunkeutunut huoneeseni, ennustaa että
onnettomuuden verkkoa kudotaan sydämeni ympäri. Se sykkiikin tänään
niin oudon raskaasti. Sisar, rakas sisar, suojele minua hämmähäkiltä;
mutta sitä et voi, ah, sinä et sitä voi."
Tavallista kalpeampana seisoi Sesilia keskellä laattiaa. Kuu oli jo
noussut ja heitti valoansa haaveksivaan tyttöön. Margareetta sulki
hänen syliinsä sanoen: "Sesilia, sisar, Jumalan tähden, älä minua niin
peloita. Mitkä pimeät voimat sinua niin vallitsevat? Rukoilkaamme,
Sesilia!"
Hervotonna vaipui nuori tyttö Margareetan syliin, joka varovasti kantoi
hänen vuoteellensa. Vuoteen viereen vaipui vanhempi sisar polvillensa
hartaasti rukoilemaan ja Sesiliakin laski kätensä ristiin ja hänen
vaaleat huulensa liikkuivat ottamaan osaa sisaren rukoukseen. Vihdoin
nukkui hän; huulillensa palaava puna ja tasainen hengenveto osoitti,
että hän nyt nukkui nuoren levollista, suloista unta.
Nyt hiipi Margareetta hiljaa takaisin huoneesensa saman pienen oven
kautta, josta hän oli tullutkin.
2.
Aamu jo rupesi valkenemaan, kun Margareetta, juuri astuessaan eräästä
ruoka-komerosta leipä-kori kädessänsä, luuli kuulevansa laukauksen. Hän
vaaleni vähäisen ja kiirehti viemään koria pöydälle siihen huoneesen,
jossa palkolliset söivät suurusta. Ja nyt ehti hänen korviinsa vielä
toisen laukauksen ääni, ja siivellisin askelin riensi hän Sesilian luo,
joka kauhistuneena tuli huoneensa ovella häntä vastaan. Mutta nyt
paukkui useampi laukaus yht'aikaa, ja molemmat tytöt liittyivät yhä
lähemmäksi toisiansa.