KIRKKO

Vallankumous ei vaikuttanut luovasti ja uudestimuodostavasti ainoastaan

maallisen elämän eri aloilla. Myöskin kirkko joutui jo alusta pitäen

vallankumousmiesten reformien koekentäksi, ja ne muutokset, joita siinä

pantiin toimeen, olivat laajalle kantavia ei ainoasti valtiollisessa

vaan myös kultuurisessa suhteessa.

Hengellinen sääty oli vanhan järjestyksen aikana jaettu kahteen

jyrkästi erotettuun luokkaan: "le clergé régulier", säätyveljet,

hengellinen papisto, ja "le clergé séculier", maallinen papisto,

sellaiset, jotka ottivat osaa julkiseen elämään. Melkoisia epäkohtia

oli aikain kuluessa versonut molemmissa näissä luokissa, ja näistä

epäkohdista varsinkin ne, jotka johtuivat pappien halusta hankkia

tämän maailman aarteita ja rikkauksia, herättivät suurta paheksumista

kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. "Ylipäänsä", sanoo Louis Blanc,

"papit huonosti käyttivät huonolla tavalla hankittua tavaraansa. Sillä

he eivät odotelleet jumalisten sydämien anteliaisuutta, he pakoittivat

sitä, useinkin epärehellisellä tavalla. He harjoittivat suurella

rohkeudella -- ja mikä pahempi, suurella menestyksellä -- kauppaa

syntien anteeksiannolla. Syntyminen ja kuolema, rikos ja hyve, toivo ja

pelko, paratiisi ja helvetti -- kaikki muodostui heille tulolähteeksi.

He tekivät rahaa siitä Jumalasta, joka syntyi tallissa, ja taivas,

jonka he möivät enimmän tarjoovalle, oli heille keinona millä ostaa

maata."

Valistusfilosofit eivät olleet arastelleet kiinnittää yleisön huomiota

näihin epäkohtiin. He näyttivät, miten oli kieroa, että papiston

tuloverot olivat niin suuret, että ne riistivät valtiolta osan

sen tulolähteistä ja panivat muille kansalaisille kaksinkertaisen

taakan; miten oli kieroa, että papit yksinään hoitivat nuorison

kasvatusta ja siten määräsivät aikansa ajatus- ja katsantotavan,

että he tavallaan tulivat antamaan leiman koko yhteiskunnalle,

itsepintaisesti sulkemalla kaikesta osanotosta julkiseen elämään kaikki

toisinajattelevat: protestantit, juutalaiset ja lahkolaiset. Eivät

he myös olleet lakanneet leimaamasta sellaisen kirkollisen valtion

olemassaoloa keskellä todellista valtiota sotivaksi yhtä heidän oppinsa

perusaatetta, ihmisen luonnollisten oikeuksien periaatetta vastaan.

Sillä pappiselämä oli kerrassaan luonnoton: pappi luopui vapaudestaan,

itsemääräämis-oikeudestaan, oikeudestaan rakastaa, mennä naimisiin,

niin, usein jopa tehdä työtäkin. Sellaista hedelmätöntä jäsentä,

joka ei millään tavoin rikastuttanut yhteiskuntaa, ei tämä voinut

tunnustaa omakseen, varsinkin kun tällainen jäsen sitäpaitsi henkisessä

suhteessa vaikutti ehkäisevästi yhteiskunnan kehitykseen ja kokoomalla

rikkauksia, joita ei käytetty valtion hyväksi, vaan jotka päinvastoin

vähensivät valtion tuloja, edisti tasa-arvoisuuden poistamista

ja taloudellisen kurjuuden lisääntymistä. Vaikkapa filosofit

katsantotavaltaan ja käsitykseltään paljon erosivatkin toisistaan,

olivat he kuitenkin kaikki yksimielisiä seuraavissa kohdissa:

papiston rikkauksia oli vähennettävä tai ne oli kokonaan lopetettava;

yhteiskunnalle oli annettava takaisin ne hyödyttömät jäsenet, jotka

uskonnollinen yhteiskunta oli sulkenut piiriinsä, ja kirkko oli mikäli

mahdollista alistettava valtion alle.

Nämä toivomukset, jotka vallankumous oli toteuttava yhden toisensa

perästä, saivat vastakaikua laajoissa piireissä. Kaikkialla

siteerattiin filosofien lausunnoita, ja Voltairen purevat pistosanat

paaviutta ja pappeja vastaan olivat kaikkien huulilla. Lämpimimmin ja

innokkaimmin kuitenkin alempi papisto omaksui filosofien aatteet. Sen

keskuudessa oli tyytymättömyys jo kauan itänyt, ja jo kauan oli nuristu

huutavaa vastakohtaa korkeamman ja alemman papiston aineellisten

etujen välillä, jotka eivät olleet minkäänlaisessa suhteellisuudessa

toisiinsa. Hengellinen sääty oli vähitellen jakautunut kahteen eri

ryhmään, jotka harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään erosivat toisistaan

aivan yhtä paljon kuin kaksi eri yhteiskuntaluokkaa: ylimystö

hienoine tapoineen ja ylellisine eloineen ja oloineen sekä köyhä,

varaton kolmas sääty, joka eli suurimmassa yksinkertaisuudessa ja

vaatimattomuudessa ja kantoi papin vaikean viran koko taakkaa. Ei siis

ollut ihmeellistä että köyhät papit, varsinkin maapapit, sellaisten

olosuhteiden vallitessa yhtyivät kansaan, joka kaikkialla alkoi herätä

ja kuuluvasti vaatia reformeja. Ei myöskään ollut ihmeellistä, että

he kaikesta huolimatta kannattivat filosofeja. Filosofit harrastivat

pappien asiaa -- huolimatta heidän papillisesta toimestaan -- koska he

kuuluivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän, läänitysvallan ja

kirkon marttyyreihin; papit taas kannattivat filosofeja -- vaikkapa

paheksuivatkin näiden uskonnollisia mielipiteitä -- koska filosofit

puolustivat heidän, s.t.s. vapauden ja tasa-arvoisuuden asiaa.

Mutta reformien vaatiminen ei pysähtynyt yksin alempaan papistoon, vaan

sai useita puoltajia korkeampiarvoistenkin pappien seassa. Hengenmiehet

eivät näet ainoastaan jakautuneet kahteen luokkaan, kahteen säätyyn

-- he jakautuivat myös kahteen puolueesen, konservatiiveihin, jotka

vaativat vanhain laitosten tarkkaa muuttamattomana pysyttämistä, ja

edistyspuolueesen, johon kuuluivat korkeamman papiston vapaamieliset

ainekset sekä koko alempi papisto. Jo kirkolliskokouksissa nämä

molemmat puolueet olivat seisoneet vastatusten; cahiers'eissa he

ovat vielä selvemmin huomattavissa. Mutta jyrkimmin ilmenee toki ero

silloin kun nousee kysymys, olivatko säätyjen äänestykset tapahtuvat

säädyttäin tai yhteisesti. Vanhoilliset papit koettavat hyvällä jos

pahalla estää vapaamielistä puoluetta panemasta uusia aatteitaan

käytäntöön, ja heidän kehoituksistaan on seurauksena, että papit,

kun kolmas sääty ensimäisen kerran pyytää, heitä yhtymään kanssaan,

19 äänen enemmistöllä päättävät äänestää säädyttäin. Mutta kun kohta

senjälkeen kolmas sääty näytti riippumattomuutensa muista säädyistä

julistautumalla täysivaltaiseksi kansalliskokoukseksi, osottautuivat

pappien todelliset taipumukset siten, että viikkoa vähemmässä ajassa

suuri enemmistö liittyi kolmanteen säätyyn, joka, vahvistuneena kahden

muun säädyn jäsenistä, voi nyt ryhtyä Ranskan uudestiluomistyöhön.

Sitä liikettä, joka aiheutti papiston liittymisen kolmanteen säätyyn,

johti mies, joka oli näyttelevä huomattavan osan vallankumouksen

historiassa. Se oli hänen hyvin maallinen ja teräväkielinen

korkea-arvoisuutensa, Autunin piispa Talleyrand-Périgord, pikemmin

aatelinen kuin pappi, pikemmin valtiomies kuin piispa, hän, josta

eräs aikalainen, Barras, sanoo, että hän personaansa yhdisti kaikki

vanhan järjestyksen ja vallankumouksen paheet, hän, josta Carlyle

lausuu sen arvostelun, että hän oli kuva ihmisestä, joka elää

petoksessa ja petoksesta olematta silti petollinen ihminen. Ensimäisten

liittyvien joukossa oli eräs pappi, joka myöskin oli antava itsestään

puheenaihetta vallankumouksen aikana; se oli apotti Grégoire, erään

pienen lothringilaisen seurakunnan kirkkoherra, sittemmin Loir-et-Cher

departementin perustuslaillinen piispa.

Henri Grégoire oli vallankumouksen merkillisimpiä henkilöitä.

Hän oli ankara katolilainen ja syvästi uskonnollinen, mutta

samalla innokas valistuksen ja reformien ystävä; ja hän kannatti

ilmeisemmin kuin useimmat muut filosofien muodostelemia ihmisyys- ja

suvaitsevaisuusprinsiippejä. Hänen työnsä neekerien vapauttamiseksi

oli laajaperäinen, ja hänenpä alkuunpanostaan sekä protestantit että

juutalaiset revolutsionin aikana saivat kansalaisoikeuden; samoin

hänen alkuunpanostaan myöhemmin, Robespierren kuoltua, todellinen

uskonvapaus julistettiin. Lämpimään uskonnollisuuteensa Grégoire

kumminkin yhdisti selväpiirteisen vallankumouksellisen kiihkoilun,

ja tämä uskonnollisuuden ja revolutsionisen innon yhdistys leimasi

hänen jokaista lausuntoaan kansalliskokouksessa yhtähyvin kuin hänen

julkaisemiaan lukuisia kirjoituksia. Se ilmeni myös uskollisesti hänen

puhekielessään. Kerrotaan näet että aina myöhäiseen vanhuuteen saakka

kaikki mitä hän sanoi oli sekoitettuna sitaateilla raamatusta, mutta

samalla höystettynä muisteloilla vallankumouksellisen roskaväenkielen

voimakkaasta sanavarastosta.

Evankeliumista Grégoire etsi tukea vallankumouksen vapaus- ja

tasa-arvoisuusperiaatteille, evankeliumi se tuli hänelle demokratian

lähdekirjaksi; juuri sen johtamana hän oli äänestävä kuninkuuden

poistamista ja tasavallan perustamista. Hänen unelmansa oli tehdä

kristillisestä kirkosta jälleen sellainen kuin se oli ollut alussaan:

yksinkertainen, voimakas ja suuripiirteinen, täysin vieras maisen

elämän kietovalle, hemmottelevalle ja maahansitovalle vaikutukselle.

Grégoire ei yksin miettinyt ja unelmoinut tällä tavoin. Oli toinenkin

hengenmies, jansenisti kuten Grégoire, jonka elämänkäsitys ja aatteet

monessa suhteessa olivat samanlaisia, ja jonka vaikutus vallankumouksen

ensi vuosina oli yhtä suuri, jopa suurempikin kuin Grégoiren. Tämä

mies oli Cercle social klubin perustaja, apotti Claude Fauchet,

joka myös oli vallankumouksen innokkaimpia esitaistelijoita ja

demokratian perustajia, samalla syvästi ja lämpimästi uskonnollinen,

mutta taipuva mystilliseen ja hämyiseen uskonnollisuuteen, mikä

muodosti jyrkän vastakohdan Grégoiren lujapiirteiselle uskolle.

On sanottu Claude Fauchetista että hän vallankumouksen puhjetessa

oli suosituin mies koko Ranskassa. Hän oli ansioistaan saanut

arvonimen "prédicateur du roi", mutta jälleen kadottanut sen, kun

hänen saarnansa, ollen liian kansanvaltaisia, eivät miellyttäneet

kuninkaallisia ja hovia. Mutta kaikissa niissä piireissä joissa

reformiaatteet olivat saaneet jalansijaa, ja varsinkin köyhän kansan

joukossa hänellä sen sijaan oli innokkaita kuulijoita. Vallankumouksen

alkuaikoina koko Pariisi virtasi kirkkoihin kuulemaan hänen mahtavaa

ja samalla suopeaa kaunopuheisuuttaan ja tutustumaan tähän harvinaisen

vapaamieliseen henkilöön, joka lujaan ja järkkymättömään vakaumukseensa

yhdisti melkein naisellisen vienouden ja koskaan horjumattoman

myötätuntoisuuden alhaisia ja köyhiä, koko kärsivää ihmiskuntaa

kohtaan. Ja kuinka paljoa enemmän Fauchetin saarnat olivatkaan omiaan

koskemaan mieliin, niistä kun henki rakkaus vallankumoukseen, vilpitön

ja vakuuttava, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi! Hän oli

ollut yksi niitä harvoja, jotka keskellä ylimystön ja etuoikeuksien

aikaa olivat saarnastuolissa tohtineet puhua köyhästä kansasta ja sen

hädänalaisesta tilasta. Hän oli ensimäinen, joka rohkeni avata sen

raamatunpaikan, joka ennen muita vetoo ihmiselliseen humanisuuden ja

solidarisuuden tunteesen, ja lukea tyhjiin ja korupuheisiin saarnoihin

tottuneelle, ihmettelevälle rahvaalle evankeliumin yksinkertaiset sanat:

"Silloin sanoo kuningas niille, jotka hänen oikialla puolellansa ovat:

Tulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille

on valmistettu maailman alusta. Sillä minä isosin, ja te ruokitte

minun; minä janosin, ja te juotitte minun; minä olin outo, ja te minun

huoneesen otitte; alasti, ja te vaatetitte minun; sairaana, ja te

opitte minua; minä olin vankina, ja te tulitte minun tyköni. -- -- --

Sillä totisesti sanon minä teille: sen kuin te olette tehneet yhdelle

näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle."

Aamulla 5 p. elok. 1789 Fauchet saarnasi niiden kansalaisten

muistoksi, jotka olivat kuolleet Bastiljin valloituksessa 14 p.

heinäkuuta. Hänet oli määrännyt siihen kansalliskokous osaksi kai

senkintähden, että hän itse oli ollut tilaisuudessa mukana ja

saanut kuulan reiän papintakkiinsa. Tungokseen saakka täytetyssä

salissa vallitsee jännitetty hiljaisuus, kun Fauchet syvällä ja

sointuvalla, helposti väräjävällä äänellään sanoo: "Kuinka paljon

pahaa taivaan väärät välittäjät ovatkaan tehneet maailmassa? He

ovat vahvistaneet sortovaltaa, he ovat tehneet Jumalan tyrannien

kanssarikolliseksi! Kuinka on kirjoitettuna evankeliumissa: Teidät

pakoitetaan näyttäytymään kuningasten edessä; he käskevät teidän tehdä

väärintekoja, ja te vastustatte heitä kuolemaan saakka -- -- -- Väärät

opettajat ovat riemuitsevat, sillä kirjoitettu on. Antakaat keisarille

kuin keisarin on! -- -- -- Mutta onko keisarille annettava myöskin se,

mikä ei ole hänen? Ja mikä sitten ei ole hänen? Se on ihmisten henki,

heidän vapautensa, heidän omatuntonsa, heidän kuolematon sielunsa.

Ihmisellinen luonto -- onko se Jumalan vai keisarin oma? Oikeus sortaa

ei ole kenenkään oma, oikeus puolustautua kuuluu kaikille. Älkää

unhottako että Kristus ristiinnaulittiin keisarin vihollisena." --

Nuo olivat omituisia sanoja kuulla papin suusta, olivat harvinaisin

kaikista tämän ajan harvinaisista uutuuksista. Niinpä olikin

Fauchetin sanojen vaikutus niin mahtava, että hänen lähtiessään

kirkosta kaupungintalolle ääretön ihmisjoukko seurasi häntä; muutamat

kansalliskaartin soittoniekat virittivät isänmaallisen säveleen ja eräs

kansalainen viskasi tammenlehtiseppeleen hänen jalkoihinsa.

* * * * *

Yhtymällä kolmanteen säätyyn papisto oli näyttänyt vapaaehtoisesti

luopuvansa poikkeusasemastaan ja tunnustavansa omakseen kansan

suverenisuuden periaatteen. Tähän nojautuen kansalliskokous katsoi

olevansa oikeutettu ryhtymään niiden kirkollisten reformien

toimeenpanoon, joita sekä kirkon omat jäsenet että yleinen mielipide

vaativat ja joihin papit itse olivat antaneet aiheen luopumalla 4 p:nä

elokuuta feodalisista oikeuksistaan ja kohta senjälkeen hyväksymällä

kymmenysten poistamisen. Se toimenpide, jota katsottiin kaikkein

painavimmaksi, oli kirkon liian omaisuuden konfiskatsioni. Jo 6 p.

elok. 1789 lausuttiin kansalliskokouksessa ensi kerta se mielipide,

että papiston omaisuudet kuuluivat kansakunnalle, ja kaksi päivää

myöhemmin esitettiin ensimäinen ehdotus niiden peruuttamisesta.

Tämä ehdotus ei tosin johtanut mihinkään toimenpiteesen, mutta kaksi

kuukautta senjälkeen esitti Mirabeau finanssikomitean puolesta

toisen, joka varmaan suureksi osaksi oli Talleyrandin päässä

syntynyt. Se sisälsi järjestetyn suunnitelman kirkontiluksien

peruuttamiseksi ja myömiseksi -- ehdotus, jonka kansalliskokous melkein

muuttamatta hyväksyi 2 p. marrask. 1789. Tietystikin tämä päätös

herätti konservatiivisessa papistossa suurta katkeruutta, ja useat

katsoivat sitä ennen kuulumattomaksi yllätykseksi kansalliskokouksen

puolelta. Kansalliskokous oli taas katsonut tämän askeleen melkeinpä

välttämättömäksi, keksiäkseen jotakin keinoa päästä maassa

vallitsevasta taloudellisesta kurjuudesta. Raha-asiat olivat näet

täydellisimmässä epäjärjestyksessä; entisiä veroja ei saatu kootuksi ja

mitään uusia ei vielä ollut vaadittu; kerta toisensa jälkeen päätettiin

ottaa suuria valtiolainoja, mutta luotto oli huono, ja ainoasti

pieni murto-osa siitä mitä olisi tarvittu voitiin saada. Ja näissä

tukalissa olosuhteissa nähtiin aivan lähellä tulolähde, jota voitiin

käyttää kenenkään oikeastaan tulematta siitä kärsimään -- oliko siis

ihmeellistä, ettei sitä jätetty koskematta? Joskin voidaan moittia

tätä kansalliskokouksen toimenpidettä, on joka tapauksessa varmaa,

ettei kokous, kuten eräs kirkon historioitsija, Débidour, huomauttaa,

suinkaan kevytmielisesti päättänyt anastaa kirkon omaisuuksia; siitä

on kaksiviikkoinen keskustelu kokouksessa kyllin selvä todistus --

keskustelu, joka muuten kuuluu loistavimpiin ja dramaattisimpiin, mitä

parlamentarisella elämällä revolutsionin aikana on näytettävänä.

Seuraava askel kirkollisten reformien tiellä oli kansalliskokouksen

päätös 13 p:ltä helmik. 1790, joka määräsi kaikki luostarilupaukset

poistettaviksi, kaikki veljeskunnat lakkautettaviksi ja ne

luostarit suljettaviksi, joita ei ollut muodostettu oppi- tai

hyväntekeväisyyslaitoksiksi. Tämä toimenpide, niin törkeältä

kuin se tuntuneekin, ei suinkaan ollut epäoikeutettu. Luostarien

paksujen muurien läpi oli kyllin usein tunkeutunut julkisuuteen

pöyristyttäviä kertomuksia väkinäisistä lupauksista, raakalaisista

menoista ja tavoista, ankaruudesta ja kidutuksesta. Ei myöskään

ollut mikään salaisuus, että näiden muurien sisällä kukoistivat

sellaiset pahennukset ja juonet, jotka todistivat mitä kuulumattominta

tapainturmelusta. Lisäksi vielä varsinkin munkkiluostareissa

rivit alkoivat päivä päivältä harveta. Vallankumouksen alussa oli

luostarikokelaista suuri ja yleinen puute, ja luostariveljien luku oli

vähennyt vuosi vuodelta. Eräässä 80-sijaisessa luostarissa oli jäsenten

luku 19, toisessa 50-sijaisessa vain 4. Moni luostari oli vallan

tyhjä, niin että keskimäärin voidaan laskea olleen vain 9 munkkia

joka luostaria kohti. Mikään uskonnollisuus ei yleensä vallinnut

näissä luostariyhdyskunnissa, sillä tännekin olivat reformaattorien

ja filosofien aatteet tunkeutuneet, luostarimuurejakin vasten olivat

vallankumouksen kuohulaineet lyöneet houkutellen ja kehoittaen, ja

suuri joukko luostari veljiä ei pyytänytkään parempaa kuin saada murtaa

nuo useinkin väkisin pannut kahleensa ja heittäytyä ulkopuolella

kiehuvaan elämään. Kun kansalliskokous sääti luostarien lakkautuksen,

lähti sentähden suuri osa munkeista mielihyvällä; ainoasti vanhat ja

voimattomat, jotka rakastivat luostarin säännönmukaista, kuritarkkaa

elämää ja pelkäsivät maailman melua, jäivät jälelle niihin asuntoihin,

jotka kansalliskokous heille osotti tähän tarkoitukseen.

Yleisölle säätyveljien maallistuttaminen tietysti tarjosi huomiota

herättävän näytelmän. Joukoittain riennettiin luostareihin näkemään

munkkien jättävän rauhaisat turvapaikkansa, ja paljon riemua herätti,

kun huomattiin, että muutamat maallisessa innossaan olivat menneet

niin pitkälle, että he olivat jo valmiiksi pukeutuneet sinisiin

housuihin ja englantilaisiin hännystakkeihin. Toiset taas vasta

myöhemmin riisuivat munkkipukunsa, ja he herättivät huomiota juuri

näyttäytymällä siinä kaikkialla; niinpä voitiin esim. bulevardeilla

nähdä nuorten benediktiinimunkkien kävelevän edestakaisin piippuaan

poltellen; yhä vieläkin heidät nähtiin puettuina munkkikaapuun ja

pitkine benediktiinipartoineen istuvan teatterissa sangen vähän

kunnioitettavassa naisseurassa. Niille, jotka vapaaehtoisesti olivat

lähteneet luostareista, olivat kaikki urat avoinna, ja suuri osa

käyttikin tätä tilaisuutta ja valitsi mitä erilaisimpia toimia.

Muutamat menivät kansalliskaartiin, toiset pyrkivät kouluihin ja

kirjastoihin, useat jatkoivat luostarissa harjoittamaansa teollisuutta.

Kaksi karmeliittimunkkia ilmoitti yhä edelleen valmistavansa

samanlaista "eau de mélisse" vettä, mikä oli ollut karmeliittiluostarin

salaisuus; kaksi toista ilmoitti jatkavansa Moret-luostarin

kuuluisan rintasokerin valmistamista, ja eräs ilmoitti yhä edelleen

viljelevänsä ja pitävänsä kaupaksi yleisölle sellaista salaattia,

joka tunnettiin nimellä "pyhien isien salaatti". Niin, vieläpä eräs

munkki rupesi oopperalaulajaksi ja kokeili Théâtre de Monsieurissa

eräässä kappaleessa nimeltä _Les ruses de Frontin_, mikä kokeilu oli

teatterille hyvänä reklaamina.

Nunnaluostareissa, joilla keskimäärin oli lähes kolme kertaa niin

suuri jäsenluku kuin munkkiluostareilla, vaikutti uusi laki vielä

paljoa suuremman mullistuksen. Vaikkapa naiset useammin kuin miehet

olivat vasten tahtoaan tehneet luostarilupauksia, olivat he kuitenkin

paljoa enemmän mukautuneet luostarien hiljaiseen elämään. Luostari

oli tullut heidän perheekseen ja heidän maailmakseen; he olivat

sovittaneet tapansa ja makunsa sen sääntöjen mukaan, ja he elivät

elämäänsä, ei onnellisina eikä onnettomina, ainoasti täydelleen

huolettomina, viettäen aikaansa laululla, rukouksella ja paastolla,

sairaanhoidolla, opetuksella ja koruompelemalla pieniä sänkyjä pieniä

Jeesuslapsia varten, joita he kuljettivat ympäri juhlakulkueissa.

Huolellisesti oli heiltä koetettu salata kaikkia uusia aatteita ja

uusia herätteitä; huolellisesti valvottiin ettei heidän viattomuutensa

ja tietämättömyytensä järkkyisi; ja jos milloin ilmeni alkuakaan

jonkinlaiseen vallankumoukselliseen katsantotapaan, koetettiin se heti

tukahuttaa uhkauksilla ja ankaruudella.

Johtajattarille ja luostarisisarille uusi laki tuli kuin pommi,

heitettynä heidän tyyneen maailmaansa särkemään ja hävittämään sitä.

Ensinmainitut tekivät kaikkensa estääkseen nunnia tottelemasta

säädöstä. Kun eräs diakonissa ilmoitti aikomuksensa olevan noudattaa

annettua lupausta, sai hän kokea vankeutta ja pahoinpitelyä

päällystönsä puolelta. Useilla tahoilla säädös salattiin

luostarisisarilta, ja toisilla taas johtajattaret pelottelivat

heitä helvetillä ja ikuisella kadotuksella sekä tekivät kaiken

voitavansa saadakseen papit ja rippi-isät kieltämään synninpäästön

poislähteviltä. Toiselta puolen taas sekä vallankumouksellinen teatteri

että vallankumouksellinen sanomalehdistö tekivät kaikkensa saadakseen

nunnat luopumaan hunnusta -- edellinen esittämällä näyttämöllä kaikkia

luostarimuurien sisällä piileviä vaivoja ja vastuksia, jälkimäinen

mitä kaunopuheisimmalla tavalla vetoamalla heidän naisellisuuteensa

ja kehoittamaila heitä tästälähin elämään perhettä ja yhteiskuntaa

varten. Lentokirjasia ilmestyi, lauluja ja kupletteja sepitettiin, ja

ompelijattaret koettivat helpottaa siirtymistä laittamalla valkean

linonpuvun "à la Vestale". Mutta mistään ei ollut apua. Tottumattomuus,

ujous ja ulkomaailman pelko yhdessä hurskaustunteen ja vakuutuksen

kanssa saivat naiset kauan epäilemään, ja ainoastaan pieni luku heistä

antoi maailman huvien tai rakkaus-, avioliitto- ja äitiysunelmain

houkutella itseään. Muut poistuivat vastahakoisesti; he kantoivat --

suureksi harmiksi roskaväen ja kauppahallien naisille -- yhä edelleen

itsepintaisesti nunnapukuaan, ja heistä tuli vähitellen reaktsionisen

papiston käyttökelpoisimpia aseita sen kiukkuisessa taistelussa

uutuuksia vastaan, joita vallankumousmiehet toimittivat kirkollisella

alalla.

Niin kirkontiluksien peruuttaminen kuin luostarien sulkeminenkin olivat

olleet vain kielteisiä reformeja; niillä oli ollut valtiollinen eikä

uskonnollinen luonne; ne saivat aikaan uudestimuodostuksen, mutta ilman

väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta. Tähän uudestimuodostukseen olisi

kansalliskokouksen tullut joksikin aikaa tyytyä; sen olisi pitänyt

huomata, että liian äkkipikaisella menettelyllä synnytettäisiin vain

hajaannusta ja epäsopua. Sen sijaan se teki sen erehdyksen, että jo

helmikuussa 1790 ryhtyi täydellisesti ja perinpohjaisesti muuttamaan

papiston yhteiskunnallista asemaa. Viittä kuukautta myöhemmin tämä työ

oli suoritettu, ja perustuslakia säätävä kansalliskokous voi 12 p.

heinäk. 1790 julaista lain papiston sivilikonstitutsionista.

Tämä laki on tunnettu. Sen tarkoitus oli täydelleen irroittaa

Ranskan kirkko sen paavista riippuvaisuudesta ja tehdä papit valtion

virkamiehiksi, jotka täydelleen riippuisivat valitsijoistaan --

korkeampi papisto departementtien kokouksista ja alempi piirikuntain

kokouksista. Epäilemättä se oli valistusfilosofian henki, joka elähytti

lakia papiston sivilikonstitutsionista. Paljoa aikaisemmin kuin

kansalliskokouksen jäsenet oli aikansa niin suuressa arvossa pitämä

apotti Raynal määritellyt periaatteet kirkon alistamiseksi valtion

alle; paljoa aikaisemmin kuin 1789 vuoden miehet oli Voltaire ajatellut

kansan sielunpaimenen ihannetta tavalliseksi kansalaiseksi, ainoasti

muita tietorikkaammaksi ja valistuneemmaksi. Mutta joskin tässä laissa

kyllin selvästi huomaa filosofian vaikutusta, niin ei se kuitenkaan

sisältänyt mitään hyökkäystä itse uskontoa vastaan. Tarvitsee vain

läpikäydä kansalliskokouksen keskustelut 1 p:n kesäkuuta ja 12 p:n

heinäkuuta välisenä aikana ymmärtääkseen, etteivät sen jäsenet

oikeastaan tahtoneet uskonnollista, vaan yksinkertaisesti sosialista

reformia. Sanalla "sivili", jonka he lisäsivät uuteen konstitutsioniin,

sen laatijat kyllin selvästi alleviivasivat, ettei heidän aikomuksensa

ollut koskea hengellisiin asioihin, että heidän työnsä tarkoitus oli

ainoasti suvereniseksi päässeen kansakunnan puolesta järjestää kirkon

suhde valtioon yhtämukaiseksi uuden ajan ja uusien yhteiskuntalaitosten

vaatimusten kanssa.

Niin eivät kuitenkaan sivilikonstitutsionia käsittäneet vanhoilliset

papit itse eivätkä heidän uskolliset kannattajansa. Heistä se ei ollut

muuta kuin häpeämätön hyökkäys katolista uskoa vastaan ja yritys

syöstä se alas siltä korkealta asemalta, joka sillä valtiouskontona

oli. Ja juuri tätä papit olivat pelänneet enemmän kuin mitään muuta.

Keskustelujen vielä kestäessä papiston sivilikonstitutsionista oli

Nancyn piispa la Fare, tosin omasta puolestaan, mutta koko korkeamman

papiston sysäämänä, tehnyt esityksen katolisen uskon julistamisesta

valtiouskonnoksi. Kansalliskokous oli äänetönnä sivuuttanut tämän

esityksen. Mutta kun kaksi kuukautta senjälkeen sen uudelleen esitti

toinen pappi, dominikaani Dom Gerle, mies, joka siihen saakka oli ollut

revolutsionin ystävä eikä suinkaan ollut kannattanut reaktsionisen

papiston pyyteitä, ymmärsi kansalliskokous tämän esityksen suoraksi

uhkaukseksi eikä tohtinut jättää sitä huomioon ottamatta. Epävarmoina

mitä heidän tuli tehdä, kun he eivät kuitenkaan voineet esitystä

hylätä, eivätkä taas tahtoneet sitä hyväksyäkään, kokouksen jäsenet

selvisivät siitä taitavasti kyllä, selittämällä että kokouksen

arvonanto ja kunnioitus katolista uskontoa kohtaan oli liian suuri,

jotta kysymystä ollenkaan voitaisiin ottaa käsiteltäväksi. Kiertämällä

oli siten estetty tuo yhä enemmän kuohuva eripuraisuus johtamasta julki

riitaan, ja papiston sivilikonstitutsionityö oli voinut rauhallisesti

jatkua.

Mutta kun tämä laki oli julaistu ja olisi ollut toimeenpantava,

silloin puhkesi hillitty viha pidättämättä esiin. Ennen muuta antoi

siihen aihetta uusi kansalliskokouksen säätämä papinvala, joka,

määräyksen mukaan 27 p:ltä marraskuuta, kaikkien kirkon virkamiesten

oli vannottava, alkaen arkkipiispoista ja loppuen vähäpätöisimpiin

maapappeihin, uhalla muuten menettää virkansa ja tulla vainotuiksi

yleisen järjestyksen häiritsijöinä. Jo tämän valan sanamuoto -- pappien

tuli vannoa uskollisuutta kansakunnalle ensimäisessä, laille toisessa

ja kuninkaalle vasta kolmannessa sijassa -- oli omiaan herättämään

katkeruutta ja harmia. Sen vannomiseen liitetty julkisuus ei suinkaan

vähentänyt tyytymättömyyttä. Reaktsioniselta puolelta oli varoitettu

tästä julkisuudesta -- "varokaa itseänne luomasta marttyyreja",

oli apotti Maury lausunut kansalliskokouksessa papinvalasta

keskusteltaessa. Etteivät nämä varoitukset olleet turhia, sen oli

kansalliskokous kohtakin älyävä, samalla kun se oli huomaava, minkä

suuren erehdyksen se oli tehnyt säätäessään sellaisen valan.

Tammikuun 2 p:nä 1791 piti kansalliskokouksen jäsenten vannoa vala.

Muutamain valmisteleväin keskustelujen jälestä alkaa itse toimitus.

Läsnäolevista piispoista vain neljä astuu esiin ja vannoo valan

-- yksi heistä on Talleyrand. Läsnäolevista papeista vannoo valan

ainoasti 65 pappia, Grégoire etunenässä. Yli 200 papiston jäsentä

pysyy odottavan äänettömänä. Silloin nousee ensin Grégoire ja sitten

Mirabeau, koettaen kehoittaa maan edustajia valantekoon osottamalla

heille, ettei se oikeastaan ollut muuta kuin muotoasia. Syntyy ääretön

meteli, joka vielä lisääntyy siitä, että suuri joukko henkilöitä tunkee

sisään ja koettaa uhkauksilla saada pappeja valantekoon. Mutta tämä

meteli vaihtuu kuolonhiljaisuuteen, kun kokouksen presidentti nousee

ja alkaa huutaa nimeltä niitä läsnäolevia pappeja, jotka eivät vielä

ole tehneet valaa. Ensimäinen, jonka hän mainitsee nimeltä, on Bonnac,

Agenin piispa. Kaikki odottavat henkeä pidättäen. Silloin kuullaan

Agenin piispan vastaavan lempeällä, vaatimattomalla äänellään: "Pyydän

anteeksi, hyvät herrat, etten voi tehdä, mitä minulta vaaditte. Minä

voin luopua sekä paikastani että omaisuudestani, mutta minä en koskaan

voisi luopua teidän kunnioituksestanne". Huudetaan nimeltä Fournet,

saman seurakunnan kirkkoherra, mutta Fournet selittää aikovansa seurata

piispansa esimerkkiä. Nyt tulee Leclerc'in, Combes'in kirkkoherran

vuoro. "Minä olen syntynyt katolilaisena", hän sanoo, "minä tahdon

tässä uskossa kuollakkin. Minä en tee valaa." Ja Poitiers'in piispa,

vanha Beaupoil de Saint-Hilaire, astuu itsestään presidentin luo ja

sanoo lujalla äänellä: "Olen 70-vuotias; 35 vuotta iästäni olen ollut

piispana ja olen koettanut tehdä kaikkea hyvää kykyni mukaan. Vuosien

ja sairauden rasittamana en tahdo mitenkään häväistä vanhuuttani. Minä

kieltäyn valaa vannomasta" -- Kokouksen vallankumoukselliset johtajat

ovat epätietoisia mitä heidän tulee tehdä. He nousevat paikoiltaan,

neuvottelevat keskenään, menevät jälleen sijoilleen ja nousevat

hetkisen kuluttua taas ylös. Kaikki ovat raivoissaan sellaisesta

pahennuksesta, ja presidentti koettaa pelastaa asemaa jättämällä

nimien huudon sikseen ja tyytymällä kehoittamaan kaikkia valantekoon

halukkaita astumaan esiin ja tekemään sen. Ei kukaan noudata

kehoitusta. Silloin hän katsoo parhaaksi lopettaa istunnon.

Kansalliskokouksessa ei ollut odotettu sellaista vastarintaa.

Neuvottomina mitä oli tehtävä, päättivät sen jäsenet kerta toisensa

perästä pidentää valan vannomisaikaa, mutta siitä ei ollut apua.

Nähtiin ettei uusi laki voinut herättää mitään innostusta, ja ettei

edes Pariisissa, missä papisto kuitenkin oli vallankumous-mielisempää

kuin muualla, valantehneitten pappien luku ollut lähellekään niin

suuri kuin valasta kieltäytyneiden. Osa kirkkoherroja kieltäytyi mitä

selvimmällä tavalla. Saint-Sulpice kirkossa nousi M. Pancemont 50

papin ympäröimänä ja selitti omasta ja toisten puolesta, etteivät he

tekisi valaa ja että hän jätti kirkon pahinten rangaistusten alaisiksi

kaikki ne, jotka jollakin tavoin rohkenivat käydä kirkollisten lakien

kimppuun. Tuo peloton pappi voi kiittää ainoasti Dantonin väliintuloa

siitä, että onnistui hengissä pääsemään raivoavan kansanjoukon

käsistä. Apotti Thomas Saint-Roch kirkossa ei hetkistäkään horjunut,

kieltäytyessään valanteosta, vaikkapa rahvas keskeytti häntä huudoilla

sellaisilla kuin "hän hirtettäköön" ja "lyhtytolppaan". Liikuttavana

esimerkkinä epäitsekkyydestä ja pelottomuudesta oli Sainte-Marguérithen

vanha kirkkoherra: "Mitä ne tahtovat riistää minulta", hän sanoo

saarnastuolista seurakunnalleen. "Virkaniko? Mutta sitenhän he

rankaisevat teitä, sillä tämä virka kuuluu teille eikä minulle.

Henkenikö? Mutta minä olen jo 82-vuotias, ja jälelläoleva elonaikani ei

ole sen arvoinen, että sentähden tahtoisin uhrata vakuutukseni."

Reaktsioninen papisto oli heti alussa kääntynyt sekä kuninkaan että

paavin puoleen saadakseen heiltä tukea. Kauan horjuttuaan kuningas

päättää vahvistaa papiston sivilikonstitutsionin, ja horjuttuaan vielä

kauemmin julistaa paavi pannaan kaikki ne, jotka vannovat uskollisuutta

uudelle hallitusmuodolle. Täten on puoluejako valmis. Valantehneet

papit vetoavat kuninkaan ja kansalliskokouksen auktoriteettiin,

valankieltäjät paaviin, ja molemmat puolueet hallitsevat ja

vallitsevat ikäänkuin juuri heillä olisi oikeus seurakuntain sieluihin

ja omiin tuntoihin. Pääkaupungista leviää epäsopu ja hajaannus

maaseudulle. Se tunkeutuu kaikkiin olosuhteihin ja hajoittaa tuon

jo hajallisen Ranskan kahteen vihamieliseen leiriin, jotka tuokion

aikaa ovat jyrkimmät kaikista ja kääntävät koko huomion puoleensa.

Suuri hämminki syntyy kaikkialla. Useimmissa seurakunnissa nähdään

kahdenlainen jumalanpalvelus, jopa kaksi pappiakin. Monin paikoin ei

ollenkaan kuunnella valantehneen papin lukemaa messua, toisaalla taas

päinvastoin. Rojalistisessa Vendéessa on messussa läsnä 500-600:sta

seurakuntalaisesta ainoastaan 12-15 henkeä, kaikki muut menevät

joukoittain kuulemaan oikeauskoista messua, joka luetaan salaisuudessa.

Useissa paikoissa rahvas itkien rukoilee vanhaa kirkkoherraansa

pysymään luonansa. Champeronissa allekirjoittivat seurakuntalaiset

erityisen manifestin, jossa lupasivat olla huolimatta papiksi ketään,

joka oli vannonut tunnustavansa uuden hallitusmuodon. Eräässä kylässä

asukkaat lupaavat maksaa kaksinkertaisia veroja, jos saisivat

takaisin kirkkoherransa; eräässä toisessa rahvas poistuu kirkosta

perustuslaillisen papin ensi kertaa saarnatessa, ja vielä eräässä

viha menee sitäkin pitemmälle -- seurakuntalaiset näet karkoittavat

valantehneen papin ulos saarnastuolista ja ajavat häntä takaa

kaupunginportille saakka.

Toiselta puolen vallankumousmiehetkin, vaikkapa ilman varsinaista

innostusta -- sillä sellaista ei papiston sivilikonstitutsioni,

kuten sanottu, kyennyt koskaan herättämään -- koettivat kaikin

tavoin kääntää ihmisiä antamaan kannatustansa uudelle järjestykselle

ja perustuslaillisille papeille. Sanomalehdet tekivät parastaan

vetämällä esiin mitä mahdottomimpia häväistysjuttuja pappien ja

apottien maailmasta; niitä kannattivat tehokkaasti lentokirjat ja

häväistyskirjoitukset ja vielä enemmän ne pilakuvat, jotka tarkoittivat

esittää kirkon miehiä mitä naurettavimmissa tiloissa. Monin paikoin

joutuivatkin valankieltäjät papit väkivallan ja vainon alaisiksi, ja

on kertomuksia papeista, jotka olivat pakoitetut piiloutumaan metsiin

välttääkseen perustuslaillisen papiston kostoa. Champagnessa vallan

ammuttiinkin eräs pappi hänen parhaillaan seistessä saarnastuolissa.

Sellaiset tapahtumat loivat kiihkoilijoita ja marttyyreja ja yllyttivät

taisteluun ja vastarintaan. Päivä päivältä vastustus kävi yhä

sitkeämmäksi ja järkähtämättömämmäksi; päivä päivältä kasvoi yllyttely.

Avuksi käytettiin kansan taikauskoisuutta, luulotellen tälle, ettei

Jumala, vaan perkele puhui perustuslaillisen papin suusta ja että hänen

tarjoomansa ehtoollisleipä valoi myrkkyä ruumiisen. Vedottiin ihmisten

pieteettitunteesen saadakseen heidät kieltämään valantehnyttä pappia

hautaamasta heidän läheisimpiään; vedottiin nuoren tytön viattomuuteen

ja luuloteltiin hänelle, että valantehneen papin toimittama vihkimys

teki hänet vain miehensä rakastajattareksi eikä lailliseksi vaimoksi;

peloteltiin sillä, että hänen kastamansa lapset eivät kelpaisi

Kristuksen yhdyskuntaan. Salaisia lentokirjoja, joissa kaikkia

katolisen kirkon ystäviä kehoitettiin lujaan vastarintaan, painettiin

ja levitettiin kaikkialle miehestä mieheen. Kuten jo mainittiin,

olivat entiset luostarisisaret hyvin toimeliaita tässä yllyttelyssä,

ja ihmeteltävä on se miehuus, jolla he -- vapautensa, jopa henkensäkin

uhalla -- kävivät reaktsionisen papiston asioita ja ottivat kotonaan

vastaan vainottuja, jotka rohkeilla tahi varomattomilla teoillaan

olivat vetäneet päälleen epäluuloja.

Koko tämän hiljaisuudessa -- ja usein pimeydessäkin -- työskentelevän

reaktsionisen liikkeen johtaja ja salainen yllyttäjä oli

mies, joka innokkaimmin ja ilmeisimmin oli edustanut papiston

sivilikonstitutsionia vastustavaa mielipidettä kansalliskokouksessa.

Hänen nimensä on hyvin tunnettu vallankumouksen historiassa; se

juuri ehkäpä useimmin esiintyy häväistyskirjoituksissa revolutsionin

ensi vuosina, samoinkuin hänen kuvaansakin samanaikuiset pilakuvat

useimmin jäljentävät. Se oli reaktsionisen papiston Pietari Erakko,

suutarinpoika, apotti Maury, mies, jonka miehuutta ja pelottomuutta

taistelussa täytyy ihmetellä, mutta joka muuten ei herätä mitään

varsinaista sympatiaa. Hänen korkea soturivartalonsa, se hieman

karkeahko ja rohkea sävy, joka leimasi hänen puhettaan ja liikkeitään,

sekä ne kaksi pistoolia, joita hän aina kantoi vyössään, saivat

hänet papintakista huolimatta näyttämään paremmin sotilaalta kuin

hengenmieheltä. Ja tämä luonne olikin sotaisa ja taistelunhaluinen;

tarvitsi vain nähdä hänet kadulla pitämässä puoliaan kiihoittunutta

kansanjoukkoa vastaan, joka kylläkin usein kävi hänen kimppuunsa;

tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan kansalliskokouksessa, ymmärtääkseen

sen. Hänen kehuttu kaunopuheisuutensa oli voimakas ja huomattava

kiivaista ja uhkaavista hyökkäyksistään; se vakuutti mutta ei

lämmittänyt. Monet ovat ne historioitsijat, jotka esittävät Mauryn

kylmäksi, itsekkääksi, punnitsevaksi henkilöksi, jonka tarkoitus oli

päästä nousemaan ja hankkia kansansuosiota, ja joka häikäilemättä

kulki tätä päämaalia kohti huolimatta muusta kuin oman kunnianhimonsa

tyydyttämisestä. Onkin aivan luonnollista, että useat tutkijat,

varsinkin ne, joita on johtanut vallankumouksen ja sen töiden

arvosteluton ihmettely, tuntevat kiusausta käyttämään sitä epäiltävää

ainehistoa, joka on tavattavissa Mauryn historiaa varten niissä

häväistyskirjoituksissa, joita vallankumouksellinen puolue niin

mielellään sepitti, painatti ja levitti laajoihin piireihin; ja jos

he ovat tähän ainehistoon perustaneet arvostelunsa, niin on hyvin

luonnollista, että heidän päätelmänsä ovat tulleet sellaisia kuin ne

ovat tulleet. Mutta jos puolueettomasti katsotaan asioita, niin on

kuitenkin myönnettävä olevan melkein mahdotonta ajatella, että Maurya

olisi johtanut muu kuin oma vakuutus taistelussa revolutsionia vastaan.

Että Maury ei ollut unelmain ja mielikuvittelujen, vaan todellisuuden

mies, joka laski ainoasti todellisuuden tarjoomilla tekijöillä, niin,

että hänen käsityksensä asioista oli kyllin raitis, sitä sen sijaan

ei kukaan voine kieltää. Kysyttynä miksi hän vihasi revolutsionia,

sanotaan hänen varsin kylmästi vastanneen: "Ensiksi -- ja se on pääsyy

-- koska se on riistänyt minulta tuloni. Toiseksi, koska jo 30 vuoden

aikana olen nähnyt, että ihmiset kukin erikseen ovat niin kehnoja,

etten voi odottaa heistä niin mitään, kun he liittyvät yhteen ja

toimivat yhteisesti."

Suuresti huolissaan hallitusmuotoa säätävän kansalliskokouksen jäsenet

näkivät sen hajaannuksen, jonka sivilikonstitutsioni sai yhteiskunnassa

aikaan. Mutta kun he eivät voineet eivätkä tahtoneet peruuttaa uutta

lakia, katsoivat he ettei heillä ollut mitään keinoa riitaisuuksien

lopettamiseksi. Lakiasäätävä kansalliskokous asettui kirkon

suhteen yleensä edeltäjänsä kannalle. Mutta sen jäsenet huomasivat

mahdottomaksi antaa kahden papiston kahden vihollismahdin tavoin seisoa

toisiaan vastaan, toisen pysyvänä pystyssä laista huolimatta, toisen

vain nimeksi, ja korjatakseen tämän epäkohdan he ottivat tehtäväkseen,

maksoi mitä maksoi, puolustaa ja ylläpitää uutta järjestystä.

Tämä tapahtui lukuisten säädösten avulla, joista toinen oli toistaan

ankarampi. Marraskuun 29 p. 1791 säädettiin ensin, että kaikki ne

papit, jotka eivät 8 päivän kuluessa vannoisi valaa, menettäisivät

palkkansa ja eläkkeensä, ja että niitä, jotka antoivat aihetta

levottomuuksiin ja mellakoihin, rangaistaisiin vankeudella 6

kuukaudesta 2 vuoteen saakka. Seurauksena kuninkaan kiellosta

vahvistaa tätä säädöstä se kumminkin jäi melkeinpä tehottomaksi;

se ainoasti vaikutti että mieltenkuohu kasvoi ja puolueet entistä

kiukkuisempina seisoivat toisiaan vastaan. Asema kävi vaaralliseksi,

kun sota julistettiin 20 p. huhtik. 1792. Nyt jos milloin olisi sopu

ollut tarpeen, nyt jos milloin oli vaarallista, että valankieltäjät

papit käyttäisivät asemaansa kansan sielunpaimenina kiihoittaakseen

kansaa tottelemattomuuteen uusia lakeja ja vihaan kansan edustajia

vastaan. Peläten papiston yllyttelyjä kansalliskokous meni pitemmälle

kuin alussa oli aikonutkaan. Se antoi 27 p. toukok. 1792 uuden

säädöksen, jonka kautta kokous antoi suostumuksensa siihen että

departementtihallitusta hoitavat neuvostot olisivat oikeutetut

karkoittamaan departementista ne valantekemättömät papit, jotka 20

aktiivisen jäsenen syyttämänä voitiin todistaa syyllisiksi häiriöiden

synnyttämiseen yhteiskunnassa. Ja muutamia kuukausia myöhemmin, 26

p. elok. 1792, kovennettiin tätä säädöstä yhä edelleen, määräämällä

että kaikki valasta kieltäyneet papit poikkeuksetta olivat 15 päivän

kuluessa karkoitettavat.

Sellaiset olivat ne kirkolliset olot, jotka konventti sai

perinnöksi lakiasäätävältä kansalliskokoukselta. Aluksi ei tämä

kolmaskaan eduskuntakokous näyttäytynyt vihamieliseltä uskontoa

kohtaan. Ne vaalikokoukset, jotka sen olivat valinneet, olivat

alottaneet kokoontumisensa messulla ja lopettaneet Te Deum'illa, ja

konventti ilmaisi olemassaolonsa alkuaikana useissa tilaisuuksissa

kunnioituksensa katolista uskontoa kohtaan. Sen jäsenet koettivatkin

aluksi rauhoittavilla lausunnoilla masentaa yhteiskunnassa vallitsevaa

mieltenkuohua, mutta nähdessään piankin ettei sillä mitään voitettu,

he alkoivat kulkea edeltäjäinsä viittomaa tietä. Määrättyään ensin

hinnan valankieltäjäin pappien päistä kokous epäluuloisena kääntyi

myös sellaisiin hengellisen säädyn jäseniin, jotka tähän saakka

olivat kulkeneet vapaina. Annettiin säädös, joka määräsi, että myös

entiset luostari veljet nyt oli pakoitettava valantekoon uhalla tulla

julistetuiksi epäluulon-alaisiksi antirevolutsionisista vehkeistä.

Mutta vaino ei tähän loppunut. Vallanpitäjät alkoivat äkkiä muistella,

että valantehneetkin papit olivat osottaneet suurta laimeutta papiston

sivilikonstitutsionin toimeenpanossa, ja nyt kääntyi viha näitä

vastaan. Heidän tarmottomuutensa leimattiin antirevolutsioniseksi

kiihkoiluksi ja kavallukseksi; myös heidät laskettiin epäiltyjen

joukkoon, ja sillä oli heidän kohtalonsa ratkaistu. Täst'edes

olivat kaikki kirkon miehet, asemasta ja mielipiteistä riippumatta,

vallankumouksellisen hallituksen vainoomisten esineenä.

Mutta kuta kiivaampi vaino, sitä sitkeämpi vastarinta, sitä useampia

marttyyreja. Ja itsepintaisesti, melkein suonenvedon tapaisesti liittyi

kansa sielunpaimentensa ympärille; itsepintaisesti he sekoittivat

toisiinsa itse jumalanpalveluksen ja sen harjoittajat, luulivat

että valantekemättömiin pappeihin kohdistuvat vainot sisälsivät

samalla itse uskonnonkin vainoa ja asettuivat vihamieliselle kannalle

vallankumousta ja sen tarkoituksia kohtaan. Kun hallitus näki että

kansa asettui pappien puolelle, vaikkapa paheksuikin heidän vehkeitään,

yksinkertaisesti siitä syystä että papit sen käsityksessä edustivat

uskontoa, kun se näki ettei ollut mahdollista järkyttää kansan uskoa

sielunpaimeniinsa, syntyi tietysti ajatus pakoittaa se toisella tavoin

luopumaan epäjumalistaan. Se tapa oli hävittää itse jumalanpalvelus,

alentaa itse uskonnon arvoa ja -- kuten vallankumouksen aikana

lausuttiin -- antikristianiseerata Ranska.

Monet tahtovat selittää konventin uskonnonvastaista kantaa yhä

selvemmäksi pyrinnöksi toteuttaa käytännössä jotakin filosofista

oppia. Mutta jos lähemmin syventyy oloihin ja tarkastelee niitä

objektiivisesti ja etuluulottomasti, niin huomaa varmaan, että pääsyy

konventin uskonnolliseen politiikkaan oli olevissa oloissa, jotka

kehittyivät päivä päivältä yhä turmiollisemmiksi. On hyvin vähän

luultavaa, että konventti olisi ajatellut toteuttaa mitään filosofisia

teorioita, jolleivät papit olisi harjoittaneet kiihoitustyötä, mikä

uhkasi heikontaa valtakunnan yhteyttä ja yhteiskunnan pysymystä. Huhti-

ja joulukuun 1793 välisenä kriitillisenä aikana, kun revolutsionilla on

taisteltava sekä kapinallista Vendéeta että europpalaista liittokuntaa

vastaan, papisto on yksissä tuumin vihollisen kanssa... ja silloinpa

kasvaa se liike, jonka tarkoituksena on tehdä loppu vanhasta

uskonmuodosta ja luoda uusi, mikä paremmin soveltuisi revolutsionin

henkeen ja olosuhteiden vaatimukseen.

* * * * *

Varsinainen antikristianiseeraustyö ei lähtenyt Pariisista vaan

maaseudulta. Sen alkuunpanijoina olivat ne konventin edustajat,

jotka olivat toimimassa "en mission", kuten sitä virallisesti

nimitettiin -- s.o. ne, jotka oli lähetetty maan eri osiin

levittämään sinne vallankumouksellisia aatteita. Ylipäänsä nämä

osottautuivat käytöksessään julkeiksi ja säälimättömiksi -- he

tiesivät että menestysvaliokunta piti heitä tarkoin silmällä, ja he

ponnistivat viimeisiin asti osottaakseen niin suurta ja kiitettävää

vallankumouksellista intoa kuin mahdollista. Kun papit departementeissa

harjoittivat kiihoitustyötään paljoa rohkeammin ja avonaisemmin kuin

Pariisissa, olivat kansanedustajat täällä varemmin kuin pääkaupungissa

alkaneet ilmaista suurta ja peittämätöntä halveksumista kirkkoa ja

uskontoa kohtaan -- halveksumista, joka ilmaisihe lukuisissa, ensin

negatiivisissa, sitten täysin selväpiirteisissä ja positiivisissa

toimenpiteissä.

Konventti tyytyi aluksi vain hyväksymään asiamiestensä toimenpiteet,

mutta alkoi kohta itsekkin omilla teoillaan osottaa huomattavaa

kallistumista antikatolisuutta ja uskonnottomuutta kohti.

Heinäkuun 22 p:nä 1793 pyysi Saône-et-Loire departementti lupaa

valaa kanuunankuuliksi ne kirkonkellot, joita ei enää tarvittu

jumalanpalveluksessa. Konventti ei ainoasti hyväksynyt tätä pyyntöä,

vaan sai siitä lisäksi aihetta säätämään, että vast'edes oli jätettävä

vain yksi kirkonkello kuhunkin seurakuntaan ja että kaikki muut oli

asetettava isänmaan käytettäväksi ja kuukauden kuluessa valettava

kanuunankuuliksi. Tämä säädös kohtasi muutamissa seurakunnissa mitä

kiivainta vastarintaa, toisissa taas se aiheutti metelisiä kohtauksia,

kun vallankumoukselliset väkisin tunkeutuivat kirkkoihin ja riistivät

niistä ei ainoasti kirkonkellot, vaan myös kaikki kirkon kalleudet ja

kaikki pyhäinkuvat, vieroittaakseen kansaa niitä palvelemasta.

Vielä pitemmälle samaan suuntaan meni konventti järjestäessään

sitä juhlaa, joka oli vietettävä muistoksi demokratian voitosta 10

p. elok. 1793. Juhlalla, joka kokonaan pyhitettiin luonnolle, oli

näet puoleksi filosofinen, puoleksi panteistinen luonne. Suuri,

vartavasten tehty luonnon kuvapatsas oli pystytetty esittämään

naista, jonka rinnoista kaksi vesisadetta suihkusi esiin koskaan

ehtymättömän hedelmällisyyslähteen merkkinä. Jalustaan oli piirretty:

"Me olemme kaikki hänen lapsiaan." Sittenkuin konventin presidentti,

menestysvaliokunnan jäsen Hérault de Séchelles, oli hallituksen nimessä

lausunut dityrambin luonnon kunniaksi, tuon luonnon, jonka Ranskan

kansa oli ottanut oppi-isäkseen, hän täytti vedellä antiikkisen maljan,

pirskotti ensin siitä vähän patsaan yli, joi sitten itse ja ojensi

senjälkeen maljan vanhimmille ja etevimmille eri departementtien

edustajista. Tämä luonnonjuhla, joka ei suinkaan ollut mikään tyhjä

kuje tai näytelmä, vaan vietettiin vakavasti ja juhlallisesti,

ei kyennyt innostuttamaan kansaa -- se pysyi aluksi yksinäisenä

yrityksenä, joka kuitenkin puolestaan edisti mielien valmistamista

uudelle uskonnolle.

Paljoa laajempi merkitys oli eräällä toisella konventin toimenpiteellä,

mikä samalla olikin kaikkein vastakirkollisin ja vastakatolisin. Se

oli revolutsionisen ajanlaskun, tasavaltaisen kalenterin, käytäntöön

ottaminen lokakuussa 1793. Uudella ajanlaskulla ei ollut mitään

yhteistä vanhan kanssa. Vuosi oli tosin jaettu 12 kuukauteen, kuukaudet

viikkoihin ja viikot kuuteen arki- ja yhteen pyhäpäivään, mutta

nämä vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät eivät vastanneet vanhaa

ajanjakoa. Uuden ajanlaskun lähtökohtana oli tasavallan julistaminen

22 p. syysk. 1792. Vuosi ei siis enää alkanut tammi- vaan syyskuussa,

eivätkä kuukaudet 1:sestä vaan noin 20:nnestä päivästä; lepopäivät,

jotka korvattiin n.k. "dekadeilla", eivät sattuneet sunnuntaiksi

vaan keskelle viikkoa. Voi helposti ymmärtää, millaisen hämmingin

sellainen äkillinen toimenpide oli aikaansaava. Mutta tasavaltaista

kalenteria ei moitittu ainoasti sen aiheuttamista häiriöistä, vaan

etupäässä sen ateistisesta ja kokonaan uskonnonvastaisesta luonteesta.

Sunnuntain poistaminen, ikivanhain uskonnollisten juhlain korvaaminen

muilla juhlilla, joskaan ei vallan uskonnottomilla, niin ainakin

kaikkea uskonnollista ainesta puuttuvilla, juhlilla luonnon, vapauden,

järjen kunniaksi, tuttujen ja rakasten pyhimysten nimien poistaminen

kalenterista, tuo kaikki oli hyökkäys kansan pyhitystunnetta vastaan,

se oli ilmeinen yritys riisua jumalanpalvelukselta sen pyhäpuku, yritys

erottaa uskonto jokapäiväisestä elämästä.

On ilmi selvää että niillä konventinjäsenillä, jotka ajoivat perille

kalenterinmuutoksen, oli ateistinen päämaali mielessään -- tarvitsemme

vain lukea sen raportin, jossa Romme esitti ehdotuksen konventille,

ollaksemme siitä varmat. Säädös herättikin suunnatonta huomiota; ei

ainoasti Ranskassa vaan koko Europassa kalenterireformi leimattiin

suurimmaksi julkeudeksi, sillä kaikkialla se käsitettiin rohkeaksi

taisteluunhaastoksi, karkeaksi herjaukseksi itse uskontoa vastaan.

Niin, tämä toimenpide, joka meistä tuntuu verrattain mitättömältä,

kun tiedämme sen seurausten jääneen vähiksi, sai Europan pelosta

vapisemaan, sillä kansalta, joka rankaisematta kävi kansan ikivanhan

uskonnon kimppuun, voitiin muka odottaa mitä hyvänsä.

Sillä välin tuli antikristianiseeraustyö maaseudulla päivä päivältä

yhä rohkeammaksi. Väkivaltaisimmat asiamiehet olivat André Dumont

Sommessa ja Laplanche Orléans'issa ja Bourges'issa; he pakoittivat

pappeja menemään naimisiin ja julkisesti kieltämään uskontonsa ja mitä

suurimmalla ankaruudella vainosivat kaikkea uskonnollisten menojen

harjoittamista. Itsenäisin oli kuitenkin Fouché Nevers'issa; hän se

mitä julkeimmalla ja törkeimmällä tavalla hätyytti itse katolista

uskoa ja muita enemmän ajoi puhtaasti ateistista tarkoitusperää. Kun

hänelle oli syntynyt poika, kastoi Fouché itse hänet Nièvreksi isänmaan

alttarilla. Kun Brutuksen rintakuva oli paljastettava Neversissä,

hän yhdessä hyvän ystävänsä ja henkiheimolaisensa Chaumetten kanssa

toimitti luonteeltaan täysin uskonnonvastaisen juhlan; ja jonkun

päivän perästä hän valheellisesti selitti olevansa konventin lähettämä

perustamaan vanhan taikauskoisen uskonnon sijaan uuden, jolla ei muka

ollut mitään muuta tarkoitusta kuin jumaloida isänmaata eikä muita

uskonlauselmia kuin luonnollisen moraalin määräämiä.

Fouchén esimerkkiä seurattiin monin paikoin, ja kaikkialla

departementeissa alettiin kohta huomata uskontoa hävittäviä

pyrkimyksiä. Maakansaankin tarttui liike. Se kunta, joka ensinnä

osotti halveksivansa katolista uskontoa, oli yksi pienimpiä ja

vähäpätöisimpiä, nimittäin kauppala Ris-Orangis Isle-de-Francessa.

Tällä pikku kauppalalla oli suojeluspyhänään ollut Pyhä Blasius, mutta

kun erään nuoren vapaaehtoisen oli onnistunut innostuttaa asukkaat

Brutuksen hyväksi, erottivat he Pyhän Blasiuksen suojeluspyhimyksen

virasta ja asettivat sijaan Brutuksen, minkä jälkeen he nimittivät

kuntansa tuon roomalaissankarin mukaan. Kirkkoherransakin he erottivat,

mutta hänen paikalleen ei astunut kukaan muukaan. Ei viipynyt kauan,

ennenkuin kaikkiin piirikunnan kuntiin tarttui sama uudistushalu, ja

ennenkuin hallitusmiehet voivat ilmoittaa kertomuksissaan konventille,

että piirikunnan enemmistö ei enää tahtonut tietää muusta lepopäivästä

kuin dekadista, muista juhlista kuin sydämen määräämistä, eikä muusta

jumalanpalveluksesta kuin vapaudesta, sekä että he olivat päättäneet

jättää valimoihin kaikki vanhan taikauskon kapineet. Melkein samaan

aikaan lähetettiin konventille eräästä toisesta kunnasta, Mennecyn

kauppalasta, lähetystö, jonka jäsenet uskontoa pilkatakseen olivat

pukeutuneet pappispukuihin ja messupaitoihin. He selittivät tulleensa

luopumaan vanhasta taikauskostaan ja ilmoittamaan konventille, että

he hävittämiensä Pietarin ja Paavalin kuvien sijaan olivat kirkkoonsa

pystyttäneet nuo kaksi vapaudenmarttyyria, Lepelletierin ja Maratin,

että he olivat sijoittaneet vapauden kuvapatsaan kirkon alttarille

ja että he eivät enää tahtoneet tietää mistään kirkkoherrasta. Ei

monta päivää sen jälkeen sai konventti vastaanottaa Seine-et-Oise

departementista saapuneen lähetystön, joka anoi ettei vasta kuolleelle

Versaillesin piispalle enää määrättäisi jälkeläistä.

Yhä suuremmaksi kävi myös se pakoittelu, jota konventti sai kokea

Pariisin yleisön puolelta. Joka päivä saapui anomuksia mitä rohkeimpine

toivomuksineen. Suuri osa niistä tahtoi koko papiston täydellistä

pois pyyhkäisemistä peruuttamalla pappien palkat. Ja jopa 5 p.

marrask. 1793 Marie-Joseph Chénier rohkeni tarjota konventille

suunnitelman todelliseksi maallikkouskonnoksikin, joka muka oli ainoa

yleismaailmallinen, jolla ei muka ollut lahkoja eikä mysterioita, jolla

oli yksi ainoa uskonkappale: tasa-arvoisuus, jonka oppaina olivat lait

ja pappeina valtion virkamiehet -- sanalla sanoen se uskonto, jonka

muodosti rakkaus isänmaahan.

Konventin epäröidessä ottaa ratkaisevaa askelta alkoi Pariisin

kommuuni osottaa jyrkintä radikalisuutta uskonnollisessa kysymyksessä.

Jo lokakuussa 1793 se kielsi Pariisissa julkisesti harjoittamasta

katolista uskontoa, ja sen päämiehet, väkivaltainen Hébert ja tuo

samalla kertaa raaka ja sentimentalinen Chaumette, hautoivat mielessään

rohkeita tuumia perustaa vallan uuden uskonnon, joka jumalakseen

asettaisi järjen. Yhdessä cordelieriklubissa olevain samoinajattelevain

virkaveljiensä, preussilaisen Anacharsis Clootsin ja kirjakauppias

Momoron kanssa he tiheissä salaisissa kokouksissa neuvottelivat

paraasta keinosta tuumiensa toteuttamiseksi, ja raivatakseen tietä he

ensin sopivat valmistavasta toimenpiteestä.

Marraskuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välisenä yönä 1793 lähtivät Cloots

ja eräs kommuunin jäsen Pariisin piispan Gobelin luo ja ehdottivat

hänelle, että hän papistoineen vapaatahtoisesti jättäisi paikkansa.

Gobel oli liian nöyrä ja liian säikähtynyt voidakseen vastata muuta

kuin että hän, ollen valittu yleisön yksimielisen toivon perustuksella,

oli tietysti valmis jättämään paikkansa, jos kerran yleisö niin tahtoi

ja vaati. Hän pyysi ainoasti muutaman tunnin ajan neuvotellakseen

asiasta piispanneuvoston kanssa.

Seuraavana päivänä Gobel saapuu konventtiin piispanpuvussa ja

papistonsa seuraamana, ja hän selittää puheessa, josta henkii

vapaudenrakkaus, kansanvaltaisuus ja antiklerikalismi, että hän

luopuu virastaan ja tunnustaa, ettei pitäisi olla muuta virallista

jumalanpalvelusta kuin vapaudelle ja pyhälle tasa-arvoisuudelle

omistettu. Presidentti aluksi ällistyy tästä kohtauksesta, mutta

malttaa mielensä ja pitää kiitospuheen, missä lausuu mielipiteenään,

ettei mikään muu uskonto kuin järjen saisi vast'edes vallita; minkä

jälkeen Gobel laskee pois sormuksensa ja piispanristinsä ja panee

päähänsä punaisen sansculottilakin yleisen riemun vallitessa.

Innostus tarttuu muihinkin, ja useat konventin pappisjäsenistä

astuvat esiin ja luopuvat vapaaehtoisesti viroistaan. Silloin joku

mainitsee Grégoiren nimen. Todellakin, Grégoire! Hän on jäsenenä

yleisessä valistuskomiteassa, joka parhaillaan on koolla läheisessä

huoneessa, ja hänet haetaan sieltä kaikella kiireellä. Tuskin on

hän astunut saliin, kun hän näkee itsensä useain "vuoren" jäsenten

ympäröimänä, jotka uhkaavin elein kehoittavat häntä seuraamaan

Gobelin esimerkkiä. Joka taholta hän kuulee ääniä, jotka vaativat

häntä nousemaan puhujalavalle. Minkätähden? kysyy Grégoire, joka ei

tiedä mitään Gobelin luopumisesta eikä ollenkaan ymmärrä ympäristönsä

huutoja. "Luopuaksesi piispanvirastasi, hylätäksesi uskonnollisen

puoskarintoimesi", vastataan hänelle, ja presidentti antaa hänelle

pyytämättään sananvuoron. Silloin hän nousee puhujalavalle ja vihasta

vapisevin äänin selittää ei aikovansa noudattaa konventin jakobiinisten

jäsenten mieltä: "Minua vaaditaan uhrautumaan isänmaan hyväksi", hän

lausuu, "ja minä olen tottunut kuulemaan puhuttavan uhrauksista.

Mutta millainen on tämä uhraus? Piispantulojeniko luovuttaminen?

Niin, olen valmis sen tekemään ja ilman hetkisenkään kaipausta. Mutta

jos se koskee minun uskontoani, niin silloin kiellän, sillä se on

ulkopuolella teidän valtaanne eikä teillä ole mitään oikeutta hätyyttää

sitä. Kuulen puhuttavan kiihkoilusta ja taikauskosta. Itse olen alati

taistellut niitä molempia vastaan, sillä kiihkoilu ja taikausko ovat

mitä jyrkimmässä ristiriidassa kaiken uskonnon kanssa. Mitä minuun

tulee, niin olen katolilainen vakuutuksesta ja tunteesta; papiksi olen

tullut omasta kutsumuksestani. Kansa on valinnut minut piispaksi, mutta

virkaani en ole saanut kansalta vaan Jumalalta. Olen koettanut tehdä

hyvää hippakunnassani sen vakuutukseni mukaan, joka on minulle pyhä

ja jota kukaan ei voi minulta riistää. Minä pysyn piispanvirassani ja

vetoan sen suhteen hallitusmuodon julistamaan uskonvapauteen."

Grégoire kertoo itse muistelmissaan, että hänen astuessaan alas

puhujalavalta hänen virkaveljensä karttoivat häntä kuin ruttoista, ja

hän sanoo 18 kuukauden aikana alituisesti odotelleensa rangaistusta

rohkeudestaan. Mutta ne kirkumiset ja hyssytykset, jotka keskeyttivät

hänen puhettansa, olivat ainoa tapa, millä hänelle uskallettiin

näyttää paheksumista, sillä kaikki tiesivät että Grégoirella

oli ystävänä ja tukena se mies, joka itsepäisellä vaitiolollaan

antikristianiseeraustyön suhteen kyllin selvästi osotti paheksuvansa

sitä, se mies, jonka aikeita päivä päivältä alettiin yhä enemmän

pelätä ja jonka tahto yhä enemmän alkoi tulla laiksi -- Robespierre.

Grégoiren kieltäyminen oli kuitenkin suuri pettymys kommuunille. Mutta

sen sijaan tämä sai iloita muista uskonkieltämisistä ja luopumuksista,

joita Gobelin jutun jälkeen saapui tukuttain. Useat papit siinä

osottivat halpamaista ja alentavaa orjallisuutta; niinpä esim. monet

heistä tahtoivat tehdä uskottavaksi, ettei heillä oikeastaan koskaan

ollut ollutkaan mitään uskonnon tunnetta, vaan että he olivat ainoasti

teeskennelleet sellaista, kunnes -- kuten Haute-Viennen piispa lausui

-- "kaikkivaltias vuoripuolue" oli suonut heille oikeuden avoimesti

ilmaista ateistisen kantansa!

Saman päivän iltana, jolloin Gobelin luopuminen oli tapahtunut,

kommuuni teki päätöksen ottaa täyden askeleen katolisen uskon

julkiseksi hävittämiseksi. Sen jäsenet näet silloin päättivät kolmea

päivää myöhemmin viettää juhlan vapauden ja järjen kunniaksi, juhlan,

jolla uusi jumalanpalvelus, jonka he tahtoivat panna voimaan, oli

vihittävä. Ja ettei kirkon entinen päämies, paavi, hetkistäkään

olisi epätietoinen siitä, mikä oli hallitsevien kanta kirkollisessa

kysymyksessä, päätti Pariisin kommuuni Chaumetten ehdotuksesta

käännättää vallankumous-mielisellä runoilijalla Dorat-Cubières'illa

italiaksi kaikki julaistut antiklerikaliset säädökset ja lähettää ne

paaville parantaakseen muka häntä erehdyksistään.

Marraskuun 10 p. 1793 oli järjenjuhlan viettämispäivä. Harmaassa

sateisessa ilmassa samosivat kommuunin ja poliisidepartementin jäsenet

varhain aamusella juhlasaatossa Notre-Dame kirkkoon. Heitä seurasi

suuri kansanjoukko. Kirkkoon astuessaan he näkivät sen kauniisti

koristetuksi, mutta siten, että kaikki, mikä voi muistuttaa katolisesta

uskonnosta, oli huolellisesti poistettu. Kirkon keskustaan oli

pystytetty vuorentapainen, joka laskosverhoilla oli yhdistetty oikean-

ja vasemmanpuolisiin sivupylväihin. Kuori ja alttari olivat siten

peitossa ja kirkko sai leveän, valaistun salin näön. Vuoren huipulla

oli pieni, pyöreä, kreikkalaistyylinen temppeli, jonka etusivulla

voitiin lukea sanat: "Pyhitetty filosofialle". Oven molemmin puolin

oli asetettu neljä kuvapatsasta: Voltaire, Rousseau, Montesquieu

ja Franklin. Temppelin alla, vuoren keskipalkoilla, paloi pienellä

kreikkalaisalttarilla soihtu, joka oli esittävinään totuuden soihtua.

Juhlameno alkoi eräällä kansalliskaartin soittokunnan esittämällä

soittonumerolla. Sen tauottua tuli molemmilta puolin temppeliä esiin

jono nuoria tyttöjä, puettuina valkoisiin, kolmiväriset vyöhyet

uumilla, kukkaseppeleet päässä ja soihdut kädessä. He laskeusivat

totuuden soihdulle saakka, notkistivat siinä polviaan, nousivat

jälleen pystyyn ja suuntasivat kulkunsa vuoren huippua kohti. Nuorten

tyttöjen kadottua tuli temppelistä ulos nainen, joka senaikuisten

lausuntojen mukaan oli kauneus henkilöityneenä; hän oli puettu valkeaan

pukuun, hänen olkapäillään liehui sininen vaippa ja päässä oli hänellä

punainen lakki; hänen ryhtinsä sanotaan olleen mahtavan ja sulavan

samalla kertaa. Se oli vapaus. Sill'aikaa kun häntä kannettiin ympäri

viheriään verhotulla tuolilla, kohosivat kaikki kädet häntä kohti, ja

tasavaltalaiset kunnioittivat häntä virittämällä hänen ylistyksekseen

Marie-Joseph Chénierin sepittämän hymnin, johon Gossec oli säveltänyt

musiikin. Laulun tauottua vapaudenjumalatar katosi jälleen temppeliin.

Samallapa innostus puhkee ilmi myrskyisessä riemussa; huudetaan,

taputetaan käsiä, ja toisten kansalaisten virittäessä uusia lauluja

toiset äänekkäästi vannovat pysyvänsä uskollisina vapaudelle kaikissa

olosuhteissa. Kuka esitti vapaudenjumalatarta, ei ole saatu selville;

luultavasti se oli joku oopperan näyttelijätär, Candeille, Maillard tai

Aubry kukaties; muutamat historioitsijat mainitsevat myös kirjakauppias

Momoron kaunista vaimoa.

Konventin jäsenet oli pyydetty juhlaan vasta samana päivänä, kun näet

johtajat olivat pelänneet, että he viime hetkessä ehkä tekisivät

joitakin esteitä järjenjuhlan viettämiselle. Kun konventilla

kutsumuksen saapuessa oli käsillä tärkeitä tehtäviä, tapahtui koko

toimitus ilman että konventti oli edes lähettänyt edustajiakaan. Juuri

kun konventin istunto oli loppumaisillaan, ilmoitettiin kumminkin,

että järjenjuhlasaatto oli konventin ulkopuolella ja pyrki sisään.

Sitä johdattaa joukko nuoria soittoniekkoja, jotka sisään tultuaan

virittävät isänmaallisen hymnin, mihin sotilaat ja muut kansalaiset

ottavat osaa. Lukuisa joukko kansalaisia, punaiset lakit päässä,

astuu sitten esiin ja kohottaa äänekkäitä eläköönhuutoja "vuorelle"

ja tasavallalle. Konventin jäsenet ja saattoa seurannut kansa yhtyvät

niihin ja veljellistyminen on yleinen. Nyt astuvat sisään valkopukuiset

tytöt vapaudenjumalattaren seurassa, jota tuolissaan neljä kansalaista

kantelee ympäri. Tämä ryhmä pysähtyy presidentin eteen, nuoret tytöt

muodostavat piirin vapaudenjumalattaren ympärille, ja kansalaiset

virittävät Notre-Damessa laulamansa hymnin. Sitten ryhtyy Chaumette

puhumaan. Lausuttuaan aluksi ilonsa siitä, että kaikki vanha fanatismi

ja taikausko oli hävitetty, hän jatkaa: "Me emme ole osottaneet

kunnioitustamme tyhjille kuville, hengettömille epäjumalille. Ei! me

olemme valinneet itse luonnon taideteoksen edustamaan luontoa, ja

tämä pyhä kuvateos on saanut sydämemme leimuamaan täyteen liekkiin."

Yksi ainoa pyyntö, yksi ainoa toivomus kuuluu kaikkialla. Kansa näet

sanoo: "Me emme enää tahdo pitää pappeja, me emme tahdo tunnustaa

mitään muita jumalia kuin niitä, jotka luonto on meille antanut.

Me, sen puolestapuhujat, olemme kuulleet tämän toivomuksen, ja me

tuomme sen teille järjen temppelistä. Kunnioittaaksemme vielä enemmän

vapautta olemme nyt tulleet lain asunnolle". Ja hän lopettaa puheensa

toivotuksella että Notre-Damen kirkko pyhitettäisiin järjelle ja

vapaudelle -- ja konventti säätää -- sittenkuin Chabot oli muovannut

tämän toivomuksen esitykseksi -- että Notre-Damen kirkko oli tästälähin

oleva järjen temppeli. Romme ehdottaa että vapaudenjumalatar istuutuisi

presidentin viereen, ja Chaumette saattaa oopperanäyttelijättären

puheenjohtajan pöydän luo; täällä jumalatar istuikse presidentin ja

sihteerin väliin, saatuaan kansan riemuitessa ja käsiään taputtaessa

heiltä ensin veljeyssyleilyn. Koko meno loppuu siten että järjensaattue

ja noin puolet konventin jäsenistä lähtevät uudelleen Notre-Damen

kirkkoon, jossa aamupäivän juhlatoimitus uudistetaan konventin

kunniaksi.

Kommuunin esimerkkiä seurasivat kaikki Pariisin 48 aluepiiriä, jotka

kilpailivat innossa luopua uskostansa ja viettää juhlia järjen

kunniaksi. Monin paikoin nämä juhlat olivat meluisia ja pahennusta

herättäviä; joskus ne turmeltuivat todellisiksi hurjastelujuhliksi.

Eräässä kirkossa sytytettiin keskelle lattiaa rovio, johon heitettiin

kaikki katolista uskoa muistuttavat pyhäinjäännökset; eräässä

toisessa loppui juhla pyhän neitsyen kappelissa pidetyllä tanssilla.

Maaseudullakin ilmaisihe järjenpalveluksen vihkiminen paikka paikoin

mitä arvottomimmalla tavalla. Saint-Eustachen kirkko oli muutettu

oikeaksi kapakaksi, johon kaikenlaista väkeä oli kokoontunut ja jossa

entinen pappi tanssi carmagnolea huonomaineisten naisten kera. Lyonissa

puettiin aasi kaikilla papillisilla arvomerkeillä ja kuljetettiin siten

juhlasaatossa ympäri kaupunkia.

Monin paikoin tätä uskonmenoa kuitenkin harjoitettiin täydellä

todella. Useat piirit järjestivät varsinaiset jumalanpalvelusmenot,

toimittivat katkismuksia ja alkoivat säännöllisesti harjoittaa

uutta jumalanpalvelusta. Ylipäänsä voi sanoa, että useimmissa

departementeissa, varsinkin niissä, jotka elivät ankaran pakon

ja ulkonaisen vihollisvaaran uhkan alaisina, järjenpalvelusta

harjoitettiin paljoa suuremmalla juhlallisuudella ja syvemmällä

harrastuksella kuin Pariisissa. Ulkonaisesti tapa oli melkein

kaikkialla yhtäläinen, mutta tuskinpa voinee ajatella mitään

epämääräisempää ja vaihtelevampaa kuin se tapa oli, millä

järjenpalvelus täällä käsitettiin. Oli selvää, että tähän

palvelukseen oli puhaltanut henkeä Voltaire, hänen vihansa kirkkoa

ja papistoa vastaan, hänen kehoituksensa "Ecrasez l'infame!" ja

useissa departementeissa se käsitettiinkin siten -- uuden uskon

papit viittasivat Voltaireen, puhuivat hänen hengessään, jopa

"saarnoissaan" sananmukaisesti siteerasivatkin hänen lausuntojaan.

Toiset departementit olivat saaneet häilyviä vaikutteita

encyklopedisteilta ja toiset taas Rousseaun deismistä. Rousseaun

rintakuva asetetaan esille monin paikoin tällaisissa juhlissa, ja hänen

nimensä mainitaan usein Voltairen kanssa, jopa yksinäänkin. Mutta

järjenpalveluksessa ei filosofinen piirre aina ollut ilmeisimpänä,

sillä filosofisen ohella siinä oli toinenkin aines, joka on saanut

osakseen paljoa vähemmän huomiota, mutta ei suinkaan silti ansaitse

jäädä syrjään -- se on isänmaallinen aines, joka, jos syvennymme

järjenpalvelukseen, tuntuu,kieltämättömältä. Uuden uskonnon ollessa

sivistyneille kansanluokille melkein yksinomaan filosofista laatua,

se alemmille kerroksille useinkaan ei ollut muuta kuin rakkaus

vallankumousta ja isänmaata kohtaan. Todistuksena siitä on, että

maaseurakunnissa järjenjuhlia vietettäissä ja uutta uskonmenoa

harjoittaissa usein filosofien rintakuvien sijaan asetettiin sellaisia,

joilla oli revolutsioninen pyhitysarvo; etusijassa tällä tavoin

tietysti kunnioitettiin murhatuita konventinjäseniä Lepelletier de

Saint-Fargeauta ja Marata.

* * * * *

Mutta järjenpalvelus oli hankkinut itselleen leppymättömiä vihollisia

konventin keskuudessa. Danton leimasi sen sallittamattomaksi

uskonnolliseksi naamiohuviksi, ja Robespierre odotti vain tilaisuutta

kostaakseen järjenpalveluksen johtajille, joille hän ei voinut

antaa anteeksi, että he olivat kohonneet kansansuosion kantamina ja

tuokion aikaa näyttäneet suuremmilta kuin hän itse. Jo kauan oli

Robespierre mietiskellyt sellaista uskoa, joka soveltuisi Ranskalle,

ja hän olikin vihdoin luonut uskonmuodon prinsiippineen ja dogmineen,

uskonmuodon, joka perustui Rousseaun aatteihin ja vastasi hänen omaa

valtiollista ihannettaan -- despotismia. Se oli korkeimman olennon

kunniaksi toimitettu palvelus -- yhtä abstraktinen kuin järjenpalvelus

ja yhtä fantastinenkin, mutta ulkonäöltä enemmän laatuun käypä ja

asiallisempi sen kautta, että se tunnusti korkeimman olennon, s.t.s.

Jumalan. Uskoiko Robespierre itse esittämiinsä dogmeihin, on vaikea

sanoa; varmaa vain on että hänen pyrintöjänsä tässä suhteessa vähemmin

johti uskonnollinen kuin valtiollinen motiivi. Hänen mielikuvitustaan

viehätti ajatus filosofisesta kristinuskosta, jonka profeetta ja

ylimäinen pappi hän itse olisi oleva. Hänen despoottista mieltään

viehätti ajatus teokraattisesta valtiosta, jossa hän itse olisi oleva

jonkinlainen yliluonnollinen olento, välittäjä Jumalan ja ihmisten

välillä, vallankumouksellisen evankeliumin Messias. Ja tämä varmaan oli

pääsyynä siihen, että Robespierre tahtoi lahjoittaa Ranskalle korkeinta

olentoa kunnioittavan uskonnon.

Aluksi Robespierre ilmoitti; aikeitaan hyvin varovasti ja hämärin

sanoin; hän tyytyi vain kaikin tavoin halventamaan järjenpalvelusta ja

kiinnittämään kansan huomiota sen kieroon ja jumalattomaan luonteesen.

Vasta kun hän oli lähettänyt mestauslavalle kaikki ne, jotka hän

leimasi ateismin puolustajiksi: Hébertin, Chaumetten, Clootsin

ja Gobelin, hän käy suoraan päämaaliaan kohti ja 6 p. toukokuuta

esittää seikkaperäisessä kertomuksessa konventille uuden uskonnon

perusprinsiipit. Nämä prinsiipit olivat sangen yksinkertaiset. Ranskan

kansa olisi tunnustava sielun kuolemattomuuden ja korkeimman olennon

olemassaolon; se olisi tunnustava, että ainoa korkeimman olennon

arvoinen jumalanpalvelus oli ihmis- ja kansalaisvelvollisuuksien

täyttäminen. Tärkeimmät näistä velvollisuuksista olivat: vihata

tyranniutta, rangaista ja vainota pettureita ja tyranneja, auttaa

onnettomia, sääliä heikkoja, puolustaa sorrettuja, tehdä hyvää muille

ja olla tekemättä mitään vääryyttä. Kaikki muut artikkelit sisälsivät

määräyksiä kansallisista juhlista, joita oli vietettävä muistuttamaan

kansaa jumaluuden olemassaolosta ja tälle tulevasta; kunnioituksesta.

Tärkein näistä juhlista oli se, joka oli vietettävä 20 p:nä

prairialkuuta korkeimman olennon kunniaksi.

Sinä päivänä oli uusi uskonto vihittävä, ja kun Robespierre huomasi,

ettei se näkynyt kohtaavan mitään vakavampaa vastarintaa, alkoi hän

heti tehdä valmistuksia juhlan viettämiseksi. Juhlan järjestämisen

ylivalvonta uskottiin Davidille. Muutamia päiviä ennen juhlaa päätti

konventti, että sen jäsenet miehissä olisivat läsnä, minkä ohella

Robespierre valittiin konventin puheenjohtajaksi lähimmäksi ajaksi,

toimenpide, joka jo ennakolta määräsi hänet näyttelemään pääosaa

tulevassa juhlassa -- ja muutapa Robespierre ei kai lienekkään

ajatellut.

Prairialkuun 20:nes päivä (8 p. kesäk.) valkeni säteilevän kauniilla

ilmalla, joka jo yksistään oli omiaan tekemään mielet otollisiksi

ja iloisiksi. Koko Pariisi oli pukeutunut juhlapukuunsa. Kaikki

rakennukset, niin korkeat kuin matalatkin, oli näet päivää ennen

koristettu kasveilla ja kiedottu kukista, kasveista ja kolmivärisistä

lipuista tehdyillä köynnöksillä. Kaikki oli yhtenäisempää ja kauniimpaa

kuin mitä milloinkaan ennen vallankumouksen aikana oli aikaansaatu.

Mars-kentälle oli pystytetty tavanmukainen vuori, jossa oli tornit

ja luolat ynnä kaikenlaisia ulottumia. Tuileriain puistossa kohosi

valtainen kuvapatsas esittäen ateismia ja varustettuna vaalilauseella

"Ulkomaan ainoa toivo", joka kyllin selvästi osottaa, missä

tarkoituksessa patsas oli pystytetty.

Kello 8 aamulla ilmoittaa kiväärien yhteislaukaus juhlan alkavaksi.

Tämän merkin kuullessaan kokoontuvat Pariisin 48 aluepiirin asukkaat

määrätylle paikalle piireissään, jonka jälkeen he järjestyvät

juhlakulkueeksi, ja siten lähtee nyt yht'aikaa 48 samanlaista

juhlakulkuetta Tuilerioita kohti. Kerrotaan Robespierren muuten

niin eleettömäin kasvojen säteilleen ilosta, kun hän katseli

näitä ihmisjoukkoja tilaisuuteen vartavasten rakennetusta

Yhteyspaviljongista, jossa konventin jäsenet olivat. Kellon lyödessä

12 konventin jäsenet astuvat paviljongista ulos, yllään kalliit puvut,

sulitetut hatut ja leveät vyöhyet kansallisvärisine hetaleineen.

Robespierre on puettu vaaleansiniseen samettipukuun, hän kantaa

puuteroitua tekotukkaa ja on joukosta ainoa, joka on paljain päin.

"Hän astuu parvekkeelle", kertoo muuan silminnäkijä, "hän lähestyy,

hän tekee kädellään merkin osottaakseen tahtovansa puhua, ja yli

näiden 100,000 ihmisen leviää syvin äänettömyys. Hän puhuu, ja Ikuinen

ottaa vastaan sen kunnioituksen, jonka vapaat miehet hänelle siten

osottavat". Puheen jälkeen, joka itse asiassa ei sisältänyt muuta

kuin tyhjiä ja sisällyksettömiä puheenparsia, virittivät kaikki

kansalaiset yhdessä uuden hymnin, jonka senkin Gossec oli säveltänyt

M.-J. Chénierin sanoihin, ja jonka edellisenä päivänä konservatorion

opettajat, m.m. Gossec, Méhul ja Chérubini, olivat opettaneet koko

Pariisille. Sen jälkeen Robespierre otti soihdun ja sytytti ateismin

kuvapatsaan. Nyt näkyi, että tämä salasi sisällään toisen kuvapatsaan,

joka esitti viisautta ja esiintyi nyt -- kauneutensa kaikessa

sädeloistossa, sanovat Robespierren ystävät, kun taas toiset väittävät

sen olleen jotenkin tulen mustaaman. Robespierre piti nyt toisen

valmistamansa puheen, jossa hän, liittäen sanansa juuri tapahtuneesen

polttokohtaukseen, leimasi ateismin kerrassaan hylättäväksi. Siten oli

juhlan ensi osasto lopussa. Toinen puoli tapahtui Mars-kentällä; siihen

kuului hymnejä, valkopukuisten tyttöjen toimittama kukkienheittely y.m.

samantapaista, ja se oli muuten toisten senaikuisten isänmaallisten

juhlien kaltainen.

Samaan aikaan kuin Pariisissa vietettiin kaikkialla maaseudullakin

juhlia korkeimman olennon kunniaksi, ja siten oli uusi uskonto vihitty

tarkoitukseensa. Mitään suurempaa merkitystä tämä uusi uskonto ei

kuitenkaan saavuttanut, eikä tuskin missään sen sisällystä käsitetty

siten kuin Robespierre oli tahtonut. Ne, jotka olivat suostuvaisia

uuden opin uskonnollisiin kohtiin, tervehtivät sitä katolisuuden

henkiinherättämisenä. Ne taas, jotka siinä näkivät filosofiselle

pohjalle rakennetun uskonnon, sekoittivat sen -- Robespierren ja

hänen ystäviensä suureksi kauhistukseksi -- sen uskonnon kanssa,

jonka sijalle sen juuri tuli astua, nimittäin järjenpalveluksen

kanssa. Järjen nimeä kantavissa temppeleissä usein samat miehet,

jotka ennen olivat olleet järjen julistajia, nyt pitivät puheita

korkeimmalle olennolle; sanotaanpa eräässä kunnassa tapahtuneen,

että totuuden jumalatarta esittämään oli valittu sama nuori nainen,

joka muutamia kuukausia aikaisemmin oli toiminut järjenpapittarena

vihkimysjuhlassa 10 p. marrask. 1793. Sellainen sekoitus oli muuten

vallan luonnollinen. Osaksi ei voitu vaatia että ainakin kansa olisi

voinut käsittää molempien uskonmuotojen välisen aatteellisen eron,

kun niiden ulkonaiset ilmaisut olivat niin toistensa kaltaiset.

Molemmissa vihkimysjuhlissa oli pystytetty vuori kunnioittamaan

konventin vuoripuoluetta, molemmissa oli nähty valkopukuisia

tyttöjä kukat kädessä ja kuultu isänmaallisia hymnejä, jotka olivat

samojen kirjailijain sepittämiä samojen säveltäjäin musiikkiin.

Eihän ollut siis ihmeellistä, että monikin erehtyi vapauden- ja

viisaudenjumalattaren välillä, varsinkin kun nämä molemmat kuuluvat

olleen hyvin toistensa näköisiä!

Toiselta puolen taas sai korkeimman olennon palvelus, samoinkuin ennen

järjenpalvelus, piankin monin paikoin isänmaallisen luonteen. Se on

sodan ja tasavallan jumala, jota kunnioitetaan korkeimman olennon

nimessä; hänelle ne nousevat kaikki rukoukset ja avuksihuudot noina

vaikeina aikoina, ja merkillinen tosiseikka onkin, että korkeimman

olennon palvelustakin harjoitetaan suuremmalla vakavuudella ja

hartaudella lähinnä rajaa olevissa ja ulkovihollisen hävityksille

alttiissa seuduissa. Se oli isänmaanrakkaus, joka olennoitiin

vapauden, järjen, totuuden ja viisauden kuvapatsaissa; tässä

samoinkuin järjenpalveluksessakin pystytettiin isänmaallisten

marttyyrien kuvat juhlan ylentäjiksi, ja jos emme ota lukuun muutamia

yksinäisiä virallisia hymnejä, joihin musiikki oli vartavasten

sävelletty, laulettiin kaikki juhlahymnit marseljeesin sävelellä.

Vallankumoukselliset uskonmuodot, jotka nojautuivat niin vastakkaisiin

oppeihin kuin Voltairen ja Rousseaun, yhtyivät kansan käsityksessä

yhdeksi sen ilmeisesti isänmaallisen aineksen vuoksi, joka oli

kummallekin yhteinen. Ja varmaankin se on juuri tämä isänmaallinen

aines, joka tekee, että monet -- joskin täysin tietoisina molempien

uskontojen välisestä erosta -- useinkin asettavat ne yhteen, jopa

sekoittavatkin ne toisiinsa.

Korkeimman olennon palvelus ei kadonnut kokonaan Robespierren

kuoltua. Maaseudulla yhä edelleen -- tosin ilman mitään innostusta --

vietettiin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, juhlia yhtä fantastisia

ja epämääräisiä tarkoitukseltaan ja sisällykseltään. Kuinka vähän

käsitettiin tämän palveluksen todellista tarkoitusta, näkyy siitäkin,

että monin paikoin, ilojuhlia vietettäissä Robespierren kuoleman

johdosta, ylistyslauluina sen puolueen kunniaksi, joka oli kukistanut

hänet, laulettiin korkeimman olennon kunniaksi sepitettyjä hymnejä.

Kauan tämä uskonmeno ei kuitenkaan kestänyt; se katosi itsestään ilman

mahtikäskyjä, proskriptsioneja ja vainoomisia.