Louis Blanc on verrannut vallankumousta haudoille pystytettyyn
majakkaan. Tämä jo semmoisenaan kuvaava lausetapa on vielä kuvaavampi,
jos sen sovellamme siihen aikaan, jolloin Ranskaa hallitsi
kansalliskonventti, eli vuosiin 1792-95. Ei koskaan ole kaivettu niin
useita hautoja, ei koskaan ole luotu niin paljon uutta ja pysyvää
rauhallisen työn alalla. Usein pyrkii vallalle se mielipide, että
vallankumouksen alku, perustuslakia säätävän ja lakiasäätävän kokouksen
aika, myös oli tyynen ja rauhaisan reformityön aika, kun sen sijaan
vallankumouksen myöhempää historiaa muka täyttää puoluetaistelut,
piikit, punaiset lakit, epäjärjestys, giljotiinit ja katkotut
kaulat sisällisessä, sodat ja kurjuus ulkonaisessa suhteessa. Tämä
mielipide on monessa kohdin väärä. Valtiomuotoa säätävän kokouksen
ansio oli lujittaa ja julistaa ne periaatteet, joiden mukaan uusi
yhteiskunta oli järjestettävä, laskea varma ja vankka perustus ja
alottaa se alasrepimistyö, jota lakiasäätävä kokous jatkoi. Mutta
näillä kummallakaan kokouksella ei mitenkään ollut aikaa saattaa työtä
pitemmälle, ja konventti sai niiltä perinnöksi vallan muokkaamattoman
työvainion. Kyntää tätä vainiota ja kylvää siihen -- kas siinä
konventin tehtävä! On tuskin ainoatakaan alaa, johon konventti ei olisi
ulottanut reformityötänsä. Sen ansiona on, että se on kaikkialle luonut
uusia sivistysahjoja, tehnyt Ranskan osalliseksi etevistä keksinnöistä,
laskenut pohjan tieteen ja taiteen elvyttämiselle ja vapaalle
harjoittamiselle, perustanut hyödyllisiä laitoksia, asettanut Ranskan
koululaitoksen uudelle kannalle ja tehnyt sen tarkoituksenmukaiseksi
ja hedelmiä kantavaksi. Että kaikki tämä työ voitiin suorittaa
verrattain niin lyhyessä ajassa, riippui pääasiallisesti siitä
äärettömästä painosta, jonka alaisena työskenneltiin. Mutta ihmeellistä
on, että tämä hallitus, joka sisäoloissa oli täynnä intohimoisia
puolueriitoja, ja jonka päivästä päivään täytyi keksiä uusia keinoja
vastustaakseen kunnialla ulkovihollista, tahtoi ja voi uhrata niin
paljon kallista aikaansa ja kalliita voimiansa hankkiakseen Ranskalle
uusia kultuurivoittoja. Että se todella niin teki, todistaa enemmän
kuin mikään muu, että tämä hallitus ei ollut mikään ilkimysten ja
pyövelien kokous, kuten usein tahdotaan väittää, vaan että sillä oli
käytettävänään paljon valistusta, paljon hyvää tahtoa, suunnaton
työkyky ja suuri rakkaus rauhallisiin harrastuksiin ja rauhaisaan
työhön. Ei halu käytännössä toteuttaa jotakin oppia tai järjestelmää,
vaan pääasiallisesti epätoivoiset sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet
ne johtivat konventin väkivaltaisuuksiin, kiihkoiluun ja sortoon.
Samoinkuin konventti ryhtyi erityisiin toimenpiteihin taideteosten
säilyttämiseksi, samoin se myös koetti alituisilla säädöksillä
pelastaa häviöstä sekä suojella ja säilyttää niitä suuria yksityisiä
kirjakokoelmia, jotka maastamuuton ja luostarien sulkemisen kautta
olivat joutuneet valtion huostaan. Paljon näistä kirja-aarteista
kyllä hävisi, sillä kirjoja osaksi myötiin alituisesti valppaille
kirjainkokoojille, jotka pitivät tilaisuutta erinomaisen soveliaana
keinotella itselleen polkuhinnalla tietämättömiltä asiamiehiltä
arvokkaita teoksia, osaksi niitä hävitettiin ja poltettiin
tyydyttääkseen alhaisen roskajoukon kiihkoista hävityshimoa. Kun
konventti määräsi kuninkuuden ja aatelisvallan merkit kaikkialta
hävitettäviksi, antoi se, kuten jo edellä on mainittu, aihetta
hävitystyöhön, jota kokous ei suinkaan ollut tarkoittanut ja joka oli
perin turmiollinen. Monella taholla näet ryhdyttiin annetun säädöksen
nojalla turmelemaan kirjoja mitä raaimmalla tavalla: revittiin pois
kannet suurelta joukolta kalliisti sidottuja kirjoja ja arvokkaita
koruteoksia, koska ne kantoivat aatelista tai kuninkaallista
vaakunaa tai nimeä, joka muistutti aatelisvallan ja orjuuden
ajasta. Eikä ainoastaan alhaiso tehnyt itseään vikapääksi moisiin
väkivaltaisuuksiin, vaan oli yksityisiäkin kiihkoilijoita, jotka
pitivät aivan luonnollisena, ettei saisi säilyttää noita epämieluisia
muistoja menneeltä ajalta, ja eräs heistä esitteleekin _Le Mercure
français_ lehdessä 15 p:ltä helmik. 1794, että pitäisi hävittää kaikki
vaakunat niistä kirjoista, jotka olivat kansalliskirjastossa, entisessä
Pariisin kuninkaallisessa kirjastossa. Tähän kehoitukseen lisää
kirjoittaja seuraavasti: "Henkilöt, jotka aina tahtovat vaikeuttaa
hyvien ja hyödyllisten yritysten toimeenpanoa, ovat väittäneet sen
tulevan maksamaan neljä miljonaa. Se on varmaan liioiteltua, mutta
vaikkapa ei niin olisikaan, ei pidä huolia tästä vastaväitteestä. Sillä
meidän ei tule ajatella näitä neljää miljonaa, kun on kysymyksessä
yleinen, todella tasavaltainen toimenpide, joka koskee kansakunnan
kunniaa. Kaikki tämän tasavallan todelliset ystävät, jonka tulevaisuus
päivä päivältä näyttää käyvän yhä loistavammaksi, yhtyvät varmaan
toivomuksineen meihin, saadakseen konventin antamaan säädöksen,
joka täydentäisi kansalliskirjaston tasavaltaisen arvon. Kirjaston
johto on uskottu yhdelle Europan oppineimpia miehiä, miehelle, joka
valistuneesen mieleen yhdistää hartaan isänmaallisuuden, ja joka
varmaan enemmän kuin kukaan muu on harmissaan niistä kuninkaallisista
kansista, jotka peittävät noita kuolemattomia teoksia."
Vaikkapa tämä kehoitus ei tullutkaan tuntemattomalta taholta -- se
väitetään tuon vallankumouksen ensi vuosina ainakin ulkonaisesti sangen
vallankumousmielisen akateemikon La Harpen tekemäksi -- ei kirjaston
esimies, Lefèbre de Villebrune, eikä hallitus sitä noudattanut;
molemmat varmaan katsoivat nuo neljä miljonaa voitavan käyttää
parempiinkin tarpeihin. Päinvastoin hallitus oli vallan epätoivoissaan
asetuksiensa väärintulkitsemisesta ja käyttämisestä väkivallantekoihin
ja teki parastansa niitä estääkseen. Säädös 2 p:ltä lokak. 1793, joka
taideteosten hävittämisestä puhuttaessa jo on mainittu, on m.m. selvä
todistus siitä.
Mutta konventin toiminta kirjojen arvossa pitämiseksi ei ollut
ainoasti negatiivista, vaan myös, ja etusijassa, positiivista
laatua. Konventti avasi kolme uutta yleistä kirjastoa, nimittäin
Sainte-Génèviève-kirjaston, joka siihen saakka oli kuulunut
samannimiselle nunnaluostarille, Arsenaalikirjaston, joka ennen
oli kuulunut Artois'in kreiville, ja Kaupunginkirjaston, joka
perustettiin vallankumouksen aikana. Kahta entistä valtion kirjastoa,
Kansalliskirjastoa ja kardinaali Mazarinin perustamaa Mazarinin
kirjastoa lisättiin kaikin tavoin niillä kirja-aarteilla, joita valtio
takavarikkoon-otolla oli saanut. Suurin ja etevin kaikista näistä
kirjastoista oli kansalliskirjasto, ja tälle konventti omisti mitä
hellintä huolenpitoa. Sen johto uskottiin erityiselle konservatoriolle,
jonka jäsenten sanotaan olleen niin kiintyneitä toimeensa, niin
mieltyneitä kirjalliseen, järjestävään työhönsä, etteivät he -- niin
kummalta kuin se kuuluneekin tällä ajalla -- antaneet puoluekiihkojen
tai valtiollisen omanvoitonpyynnin missään määrin vaikuttaa
näkökantaansa ja toimintatapaansa. Kaikin tavoin koetettiinkin lisätä
kirjaston rikkauksia, etusijassa säädöksellä v:lta 1793, joka määräsi,
että kaikkien kirjakauppiasten, kirjanpainajain ja kaivertajain tuli
välttämättä antaa kirjastoon kaksi kappaletta jokaista kustantamaansa
teosta. Tämä säädös on vieläkin voimassa.
Tärkein reformi kirjastojen suhteen oli kuitenkin epäilemättä se, joka
avasi kansalliskirjaston suurelle yleisölle. Vallankumoukseen saakka
oli tämä suuri kirjasto ollut melkein yksinomaan kuninkaallisten
käytettävissä, ja nämä eivät tietystikään olleet sitä käyttäneet
millään tavoin hyväkseen. Jälkeen vuoden 1737 oli tosin tehty koe
pitää kirjastoa 2 3/4 tuntia 2 kertaa viikossa avoinna oppineille,
jotka tahtoivat siellä työskennellä, mutta muutamain käsikirjoitusten
kadottua kirjasto jälleen suljettiin ja avattiin ainoasti erityisissä
tapauksissa ja vartavastisesta armosta. Ettei tätä armoa läheskään
aina ollut saatavissa näkyy siitä, että kerrankin kirjaston esimies
oli kaksi vuotta matkoilla ja säilytti kirjaston avainta koko ajan
taskussaan! Rolandin toiselle ministeristölle, joka innokkaasti
työskenteli valistuksen kohottamiseksi, tulee kunnia kirjaston porttien
avaamisesta sepo selälleen yleisölle, joka täysin ymmärsi reformin
arvon ja laajuuden ja osotti kiitollisuuttaan ahkerasti käyttämällä
kirjaston aarteita.
Kirjojen kokoomiseksi ja säilyttämiseksi maaseudulla konventti
myös teki kaiken voitavansa. Jo olemassaolonsa ensi päivänä, 10 p.
lokakuuta, se antoi käskyn peruuttaa valtiolle joutuneiden kirjojen
myynnin ja sen sijaan koota ne kaikki departementtien pääpaikkoihin,
jotta konventti sitten voisi määrätä niiden käyttämisestä. Tammikuussa
1794 suuntasi eräs konventin jäsen hallituksen huomion näihin
kokoelmiin: "Nämä kirjalliset aarteet", hän lausuu, "ovat toistaiseksi
järjestämätön joukko, ne ovat vailla hoitoa ja alttiina hajautumiselle.
Aika on käsissä käyttää niitä hyödylliseen tarkoitukseen ja antaa
kaikkien kansalaisten päästä niistä nauttimaan". Ja hän ehdottaa
että, kun jokaisessa departementissa olevat kirjastot eivät olleet
riittäviä, konventti päättäisi primäärikokousten lausuman toivomuksen
mukaisesti perustaa kirjaston jokaiseen niistä departementtiosastoista,
joita kutsuttiin piirikunniksi. Konventti kiiruhti hyväksymään tämän
ehdotuksen ja antoi erityisen säädöksen siinä tarkoituksessa. Säädös
oli vieläkin laajemmalle ulottuva, sillä se määräsi lisäksi, että
jokaiseen vastaperustetuista piirikuntakirjastoista oli yhdistettävä
museo, johon kaikenlaisia taideaarteita ja arvoesineitä oli koottava;
se loppui toivomuksella, että sekä museot että kirjastot vähitellen
lisääntyisivät lahjojen ja testamenttien kautta. Museon ja kirjaston
perustaminen joka piirikuntaan oli suurenmoinen puuha, jonka
merkityksen ymmärrämme paraiten, jos muistamme että Ranska v. 1789
jaettiin 555 piirikuntaan, joiden luku oli vielä lisääntynyt niistä
alueista, jotka revolutsionin aikana liitettiin Ranskaan.
Konventti ei ainoasti perustanut uusia kirjastoja ja järjestänyt
vanhoja; sen ansioksi on myös luettava erityisen keskuspaikan
tutkimusta varten, Pariisin Kansallisarkiston perustaminen. Tosin
ei ennenkään vallankumousta suinkaan ollut jätetty huomioon
ottamatta tai halveksittu arkistojen merkitystä. Päinvastoin oli
useampia tuhansia yksityisiä ja paikallisia arkistoja, joita oli
hoidettu harrastuksella ja huolellisuudella. Niin, olipa menty
niinkin pitkälle, että osa asiakirjoista oli kopioitu ja talletettu
Pariisin kuninkaalliseen kirjastoon. Mutta ajatusta koota kaikki
nämä asiakirjat ja todistuskappaleet yhteen paikkaan ei ollut
herännyt, ennenkuin vasta vallankumouksen ja konventin aikana.
Molemmat edelliset kansalliskokoukset eivät olleet tajunneet, mikä
merkitys oli asiakirjain säilyttämisellä. Tosinhan valtiomuotoa
säätävä kansalliskokous oli järjestänyt n.k. arkistoja, mutta ne oli
tarkoitettu sisältämään ainoasti sen omia töitä koskevia aineksia.
Tämä sopi erinomaisesti yhteen kokouksen yleisen käsityskannan kanssa
-- emme näet tarvitse isosti tuntea valtiomuotoa säätävää kokousta,
tietääksemme, että sen jäsenet laskivat Ranskan historian v:sta 1789 ja
vähän tai ei ollenkaan välittivät kaikista vallankumouksen edellisistä
vuosisadoista.
Lakiasäätävä kokous meni vielä pitemmälle ymmärtämättömyydessä;
sen jäsenten mielestä oli vallan kauheaa säilyttää sellaisia
todistuskappaleita, jotka muistuttivat säätyeron ja aatelisvallan
ajasta, ja sen keskuudessa kohosi -- eikä suinkaan turhaan -- monta
ääntä vaatimaan niiden hävittämistä. Eivätkä ne olleet ahdasmielisiä
miehiä, vaan päinvastoin kaikkein valistuneimpia, jotka sellaista
vaativat. Niinpä lausuu esim. Condorcet 29 p. kesäk. 1792 tässä
kokouksessa peittelemättä ajatuksensa olevan, että kaikki vanhat,
etuoikeuksien ajalta polveutuvat muistomerkit oli poistettava:
"Juuri tänään", hän sanoo, "on sen päivän vuosipäivä, jolloin
perustuslakia säätävä kansalliskokous, lakkauttamalla aatelisuuden,
viimeisteli valtiollisen tasa-arvoisuuden työn. Halukkaina seuraamaan
niin kaunista esimerkkiä te olette vainonneet aatelistoa niihin
pesiin saakka, joissa tavataan todistukset heidän parantumattamasta
turhamaisuudestaan. Tänään polttaa järki pääkaupungissa Ludvig
XIV:nnen kuvapatsaan juurella nuo suunnattomat volyymit, jotka
ovat olleet parhaana todistuksena tämän säädyn turhuudesta. Muita
jälkiä samaisesta turhuudesta on vielä yleisissä kirjastoissa,
tilikamarissa ja genealogien kodeissa; nämä pesät on luettava yleiseen
hävitykseen, sillä te ette ole sallivat aatelin säilyttää, kansakunnan
kustannuksella, mitään naurettavia, tasa-arvoisuutta uhkaavia toiveita.
Kysymys on nyt taistella naurettavinta, mutta samalla parantumattominta
kaikista intohimoista vastaan -- -- -- Ehdotan sentähden, että kaikki
departementit saisivat oikeuden polttaa ne aateliskirjeet, jotka
mahdollisesti tavataan niiden erityisissä varastoissa."
Ja kokous antoi todellakin erityisellä säädöksellä käskyn polttaa
kaikki aateliskirjeet, joskohta samalla määräsi, että paperien joukossa
tavattavat omaisuuskirjeet oli niistä erotettava ja säästettävä. Hiukan
myöhemmin, 19 p. elok. 1792, määräsi kokous sen lisäksi, että entisen
tilikamarin asiakirjat sekä myös kaikki herruusoikeuksia koskevat
paperit oli poltettava. Niin suuresti pelättiin vanhan yhteiskunnan
ehkä ottavan takaisin etuoikeutensa ja vaatimuksensa, että tahdottiin
hävittää yksin historiakin, estääkseen ihmisiä ottamasta siitä mitään
opetuksia ja saamasta mitään toiveita!
Konventilla oli tässä asiassa vallan toiset mielipiteet, ja se käytti
vallan toista menettelyä kuin sen edeltäjät. Olemassaolonsa aivan
ensi päivinä se päätti peruuttaa määräyksen tilikamarin asiakirjain
polttamisesta ja samalla sääti, että niistä ne, jotka voivat olla
joksikin hyödyksi, oli jätettävä meri- ja sotaministereille ja
muut myytävä. Tämä tosin ei todistanut mitään vallan suurta noiden
paperien arvossapitämistä, ja totta onkin, etteivät ne sota- eivätkä
meriministeriössä tulleet mihinkään käytäntöön. Mutta toimenpide
semmoisenaan oli joka tapauksessa suuriarvoinen, sillä myöhempi aika
on löytänyt paperit ja käyttänyt niitä hyödykseen. Ei monta kuukautta
myöhemmin, helmikuussa 1793, annettiin ensimäinen asetus eri arkistojen
yhdistämisestä yhteiseen huoneistoon. Toinen asetus, 2 p:ltä marrask.
1793, täydensi tätä ja katsoi Louvren soveliaaksi suuren arkiston
sijoittamispaikaksi. Useita muitakin säädöksiä annettiin tämän arkiston
parantamiseksi ja järjestämiseksi, ja kaikkein ihmeellisintä on, että
muutamat niistä johtuvat hirmuvallan ankarimmalta ajalta; niinpä esim.
konventti tammikuussa 1794 nimittää komitean, jonka tuli pitää huolta
arkiston lopullisesta järjestämisestä, ja kuukausi ennen Robespierren
kukistusta määrätään, mihin ryhmiin erityiset arkistoasiakirjat oli
jaettava. Arkiston esimieheksi tulisi arkistonhoitaja. Ensimäinen
tähän luottamustoimeen nimitetty oli edusmies konventissa, omituinen,
kulmikas ja ankara vallankumousmies Camus, mies, jonka järjestysaisti,
lahjomaton rehellisyys ja tieteelliset ansiot tekivät hänet
erittäin sopivaksi tälle paikalle, mikä vaati yhtä paljon työkykyä
kuin harrastusta ja edesvastuutunnetta. -- Vuoteen 1808 saakka
kansallisarkisto oli sijoitettu Louvreen, mutta silloin se siirrettiin
Guisen herttuain vanhaan palatsiin, myöhempään hotelli Soubiseen,
Francs-Bourgeois-kadun varrelle, missä se vieläkin on.
* * * * *
Konventti loi ja järjesti kaikilla aloilla. Tärkeitä ja suuriarvoisia
olivat ne korkeakoulut ja akatemiat, joita konventti joko perusti
tai uudestijärjesti sovelluttaakseen niitä uuden ajan vaatimusten
mukaisiksi. Lääketieteellisten opintojen kohottamiseksi, jotka vanhan
järjestyksen aikana oli suuresti laiminlyöty, perustettiin Pariisiin,
Montpellieriin ja Strasbourgiin uusia lääketieteellisiä korkeakouluja,
joiden päätarkoituksena oli oleva valmistaa lääkärejä sairashuoneiden,
varsinkin sotilassairaalain tarpeeksi. Että tämä toimenpide etusijassa
tarkoitti täyttää polttavaa tarvista, kun sotanäyttämöillä vallitsi
suunnaton kurjuus lääkärien puutteen vuoksi, näkyy selvästi konventin
määräyksestä, että piirikunnat olisivat velvolliset lähettämään
korkeakouluihin kaikkiaan 550 17 ja 26 ikävuoden välillä olevaa
nuorta miestä, joilla oli jonkinlaista tietoa lääketaidossa, 300
Pariisiin, 150 Montpellieriin ja 100 Strasbourgiin. Nämä nuoret miehet
saivat ammattisivistyksensä valtion kustannuksella ja valtio heitä
käyttikin. Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin korkeakouluihin alkoi
pyrkiä muitakin oppilaita kuin pakollisia, ennenkuin sekä ranskalaisia
että ulkomaalaisia, jotka tahtoivat harjoittaa lääketieteellisiä
opintoja, pyrki tänne ulko-oppilaiksi ja harjoitti opintojaan omalla
kustannuksellaan. Lääketieteelliset korkeakoulut nauttivat alusta
pitäen suurta arvoa, ja niiden opintometoodia, joka oli sama kaikille,
kuvataan paraaksi ja valistuneimmaksi. Sen pääasiallisena uutuutena
oli lääketieteellisten opintojen perustaminen Ranskassa kliinilliseen
opetukseen.
Luonnonhistoria, jonka tutkimiseen filosofit olivat innostuttaneet
valistusajan Ranskaa, tuli myös yhdeksi vallankumouksen sylilapsia.
Tälläkin alalla jäi konventin asiaksi ryhtyä toimenpiteihin, jotka
olivat tarpeen helpottaakseen näitä opintoja ja tehdäkseen ne hedelmiä
kantaviksi. Kuten vallankumouksen kuvakielellä sanottiin, oli se
konventti, joka istutti vapauden puun kasvitieteelliseen puutarhaan.
Jardin des plantes'in esimiehenä oli syksystä 1792 alkaen
Rousseaun oppilas Bernardin de Saint-Pierre, ja hänpä se muutamien
konventinjäsenten kannattamana sai toimeen kasvitieteellisen puutarhan
muodostamisen n.k. Museoksi, joka oli sisältävä luonnonhistoriallisia
kokoelmia ja samalla oleva korkein oppilaitos näiden tieteiden
tutkimista varten. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyi siinä
tehdä joukko parannuksia ja muutoksia. Opetusistuinten luku, joka
ennen oli ollut ainoasti 3, lisättiin nyt äkkiä 12:ksi, mikä oli
kummastuttavan suuri luku, jos ajattelemme, että koulu käsitti ainoasti
erityisopintoja. Tehdäkseen eläintieteellisiä opintoja tarkoitusta
vastaaviksi sijoitettiin tänne eläintarhakin. Sen pohjaksi pantiin
ne 5 eläintä, jotka tavattiin jälellä Versailles'in kuninkaallisessa
eläintarhassa: leijona, sarvikuono, zebra, antilopi ja intialainen
tupsukyyhkynen. Eläintarha lisääntyi nopeasti lahjoista ja ostoista;
se oli ensi alkuna Pariisin nykyiseen suureen eläintieteelliseen
puutarhaan, Jardin d'acclimatationiin.
Oli 10 p. kesäk. 1793, kiihkeimmän valtiollisen mieltenkuohun hetki,
kun opetuskomitea, Lakanal puhetorvenaan, saapui konventtiin esittämään
ehdotusta luonnonhistoriallisten opintojen uudesta järjestämisestä.
Vain muutamia päiviä aikaisemmin olivat girondistit kukistuneet,
ja useimmissa departementeissa uhkasi tapauksen johdosta syntynyt
mieltenkiihko järkyttää kansakunnan yhteyttä, samalla kun Vendée
oli voitollinen ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.
Eivät nekään, jotka ovat kaikkein vihamielisimpiä vallankumousta
kohtaan, voine kai olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä tällaisista
tosiseikoista.
Valistusfilosofeilta vallankumous myös oppi että teollisuus on
yksi kansan hyvinvoinnin parhaita arvomittareja. Aikana, jolloin
laki määräsi ne aatelismiehet, jotka harjoittivat Jotakin näistä
alhaisista käytännöllisistä ammateista, menettämään aatelisoikeutensa
siksi aikaa, kun he tällaisia toimittivat, olivat encyklopedistit
kunnioittaneet näitä ammatteja ei ainoasti suopein sanoin selittämällä
niitä suuressa teoksessaan, vaan myös luettelemalla _Encyclopédiensa_
esipuheessa avustajinaan ajan ylhäisinten ja kuuluisinten nimien
ohella yksinkertaisia työmiehiäkin, jotka olivat d'Alembertille
antaneet suullisia tai kirjallisia tietoja ammattiaan koskevista
asioista. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli osottanut olevansa
encyklopedismin ja Turgot'in oppilas vapauttamalla helmikuussa 1791
työn ammattipakosta ja etuoikeuksista. Konventti jatkoi viitoitettua
tietä. Syyskuun 29 p:nä esitti apotti Grégoire maanviljelyskomitean,
ammattikomitean ja yleisen opetuskomitean käskystä, joille yhteisesti
oli uskottuna teollisuusolojen järjestäminen, koetettuaan ensin
osottaa selvin ja vakuuttavin sanoin, että maan rikkaus isosti riippui
teollisten ammattien kukoistuksesta, että oli turhaa etuluuloa
halveksia käytännöllistä työtä ja että teollisuudesta voi tulla
valtiollinen välikappale, ehdotuksen, joka tarkoitti teknillisen
korkeakoulun perustamista, mikä luonnonhistoriallisen laitoksen tavoin
samalla kertaa olisi sekä museo että oppilaitos. Ehdotus hyväksyttiin
kaksi viikkoa myöhemmin, eikä kauan senjälkeen -- epäluulon ja
väkivallan pahimpana aikana -- perustettiin teknillinen korkeakoulu,
Conservatoire des arts et métiers, jonka täydentämiseksi direktorio
edelleen työskenteli, ja joka lajissaan on varmaan rikkain ja etevin
koko Europassa.
Jo ennen teknillisen koulun perustamista oli konventti toimeenpannut
reformin, mikä suuresti edisti järjestyksen toimittamista kauppa- ja
teollisuusoloihin. Tämä reformi, jolla vastakohtana kaikkiin muihin
konventin aikana toimeenpantuihin parannuksiin oli yleismaailmallinen
merkitys, oli uusien mitta- ja painoarvojen asettaminen, jotka meidän
päivinämme ovat otetut käytäntöön melkeinpä kaikissa maissa ja
muodostavat n.k. metrijärjestelmän.
Jo vuosisatoja oli yhteys mitoissa ja painoissa ollut niitä
unelmia, joita suurimmalla lämmöllä oli Ranskassa harrastettu. Se
aika, jota tavallaan voidaan pitää vallankumouksen edelläkävijänä,
uskonpuhdistuksen ja renessansin aika, oli kolmannen säädyn kautta
1560 ja 1576 vuosien säätykokouksissa lausunut toivomuksen, että
tulisi olla vain yksi pituus-, yksi paino- ja yksi pintamitta, ja että
tähän tarkoitukseen olisi keksittävä erityinen mitta, josta näytteitä
olisi lähetettävä kaikkiin maakuntiin. Hallitus oli luvannut täyttää
tämän toivomuksen, mutta joko se sitten ei pitänyt lupaustaan, tai ne
"oppineet ja kunnialliset" miehet, jotka oli määrätty valmistamaan
ehdotusta, eivät olleet sitä tehneet -- tosiasia on kumminkin, että
kului kaksi vuosisataa ilman että tässä asiassa tuli mitään tehdyksi.
Vallankumouksen puhjetessa vallitsi tällä alalla sekaannus, joka teki
kaiken liikeyhteyden ihmisten välillä sangen monimutkaiseksi. Kuuluu
melkein uskomattomalta sanoa, että itse Pariisissa voitiin tavata
45 eri nimeä merkitsemässä mittoja ja painoja. Joka maakunnalla oli
omat nimityksensä, eivätkä Pariisi ja maakunnat ollenkaan ymmärtäneet
toisiaan tässä suhteessa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että tässä
jos missään reformeja oli tarpeen. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous
omaksuikin täydelleen yleisen mielipiteen. Jo olemassaolonsa alussa
tämä kokous näet antoi tiedeakatemialle toimeksi valmistaa uuden ja
yhtenäisen mitta- ja painojärjestelmän, eikä tiedeakatemia ollut
hidas ryhtymään tämän tehtävänsä suorittamiseen. Ja juuri konventille
akatemia marraskuussa 1792 sai ilmoittaa työnsä edistyneen niin
pitkälle, että se voi valmistua vuoden 1792 alkuun -- ja konventtipa se
työn tultua suoritetuksi sai kunnian ajaa sen perille todellisuudessa.
Kuten tunnettu, oli tämän järjestelmän pohjana luonnosta otetut
yksiköt, ja etupäässä juuri siitä syystä voitiin toivoa sen tulevan
otetuksi käytäntöön muissakin maissa. "Ajatus johtaa kaikki pituusmitat
luonnossa tavattavasta yksiköstä", lausuikin se konventinjäsen,
joka esitti ehdotuksen, "on tuntunut matematikoista luonnolliselta
aina siitä hetkestä saakka, kun he pääsivät perille sellaisen mitan
olemassaolosta ja mahdollisuudesta määrätä se. He ovat nähneet sen
ainoaksi keinoksi sulkea järjestelmästä ulos kaikki mielivaltaisuus ja
voida olla varma siitä, että se aina pysyy samanlaisena, ilman että
mikään vallankumous maailmassa voisi sitä muuttaa. He ovat ymmärtäneet,
kun sellainen järjestelmä ei voi kuulua yhdelle ainoalle kansalle,
olevan syytä toivoa kaikkien omaksuvan sen." Eikä hän tyydy vain
osottamaan uuden järjestelmän suuria etuja ja suurta varmuutta, hän
sanoo myös toivovansa, että siitä tulisi vakuus kunnioitukselle ja
vaihtosuhteille ranskalaisten ja muiden kansain välillä, sen sukupolven
välillä, jota koko maailma saa kiittää tästä hyvätyöstä, ja vastaisten
sukujen, jotka tulevat pitämään sitä arvossa ja käyttämään hyväkseen.
Uusi järjestelmä oli heti pantava käytäntöön; ainoasti vuoden väliaika
myönnettiin, millä aikaa toivottiin kaikkien ehtivän oppia sitä
käyttämään. Siinä tarkoituksessa lähetettiin maan eri osiin niin
hyvin selviä ja tarkkoja ohjeita, joissa kymmenysjärjestelmän teoria
selvitettiin, kuin myös sellaisten esineiden malleja, jotka olivat
tarpeellisia ja jäljennettäviksi määrättyjä. Vuoden loputtua julaistiin
laki, joka teki metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen pakolliseksi.
Maalaustaiteen alalla tehtyjen reformien yhteydessä on mainittu,
että konventti 8 p. kesäk. 1793 sääsi kaikki vanhat akatemiat
lakkautettaviksi. Tätä toimenpidettä on paljon moitittu, ja usein
kuullaankin juuri sitä vedettävän esiin näytteenä konventin
väkivaltaisesta ja hävittävästä politiikasta. Mutta itse asiassa se
ei ollut hävityshimo, joka aiheutti tämän toimenpiteen; se riippui
vallan yksinkertaisesti siitä suunnattomasta painosta, jonka alaisena
konventin täytyi työskennellä, siitä nopeudesta, jolla sen kaikki työ
oli suoritettava. Ei ollut aikaa koettaa keksiä mitään keinoja uudistaa
noita vanhoja laitoksia ja saattaa niitä yhtämukaisuuteen uusien olojen
kanssa; nopeammin kävi kaiken vanhan lyöminen pirstaleiksi ja uuden
rakentaminen pirstojen päälle. Muuten on kyllä todistuksia siitä,
että missä vanhat laitokset vastasivat tarvetta, vallankumous jätti
ne koskematta; niinpä jäi esim. tiedeakatemia Grégoiren ehdotuksesta
entiselleen, kun muut lakkautettiin, koska katsottiin sen tehneen
Ranskalle ja vallankumoukselle liian suuria palveluksia joutuakseen
hävitettäväksi -- tämähän akatemia se juuri muun muassa oli suorittanut
sen suuren työn, mistä oli seurauksena metrijärjestelmän käytäntöön
ottaminen.
Mutta toiselta puolen oli useita akatemioita, jotka olivat lakanneet
vastaamasta alkuperäistä tarkoitustaan, ja joilla siis ei ollut mitään
varsinaista olemassaolon oikeutta. Niiden joukosta mainittakoon
etusijassa parooni de Breteuil'in v. 1784 perustama kuninkaallinen
musiikkiakatemia, ja vanha Ranskan akatemia.
Kuninkaallinen musiikkiakatemia ei ollut asetettu perusteellisten
opintojen antamista varten, vaan hovin huvitukseksi. Sellainen
rajoitettu tarkoitus ei sopinut yhteen vallankumouksen laajemman
näköpiirin kanssa. Musiikkiakatemia kadottikin jo vallankumouksen
alusta pitäen merkityksensä, ensiksi siitä syystä, ettei enää ollut
mitään hovia, jota tarvitsi huvittaa soitannollisilla esityksillä; ja
vielä enemmän siitä syystä, että ooppera oli ensimäisiä teattereita,
joka suosi revolutsionia, ja että se tykkänään kieltäytyi ottamasta
taiteilijoita ylimyksellis-kuninkaallisesta musiikkiakatemiasta.
Sillä välin oli vuoden 1792 kuluessa Pariisin kunnallisneuvosta
ruvennut kansallisten juhlien vuoksi harjoituttamaan muutamia
kymmeniä soittajia soitintaidossa, ja tästä pienestä alusta kasvoi
vähitellen uusi musiikkikoulu, jolla oli vallan toinen laatu ja
luonne. Oppilasluvun lisäämiseksi valittiin 120 nuorta ja köyhää,
jonkinlaisilla soitannollisilla taipumuksilla varustettua miestä
kansalliskaartin pataljoonista ja muodostettiin siten vakituinen
soittokunta, joka avusti kaikissa suurissa juhlissa ja kaikissa
juhlallisissa tilaisuuksissa. Marraskuun 8 p:nä 1793 saapui konventtiin
lähetystö kansalliskaartin musiikkikoulusta ja lausui toivomuksenaan,
että tasavalta perustaisi kansallisoppilaitoksen musiikkia varten, joka
edistäisi soittotaitoa, ja palkitsisi niiden soittajain vaivat, jotka
monen kuukauden aikana olivat uhrautuneet opettamaan nuoria oppilaita.
Chénier kannattaa tätä esitystä: "Tiedämmehän", hän lausuu, "kuinka
suuresti kansallinen musiikki on kunnostanut itseään vallankumouksen
aikana, tiedämmehän, miten paljon musiikki on vaikuttanut
patriootteihin Pariisissa, departementeissa ja rajoilla. Ehdotan
siis säädettäväksi periaatteen, että kansallinen musiikkioppilaitos
on perustettava Pariisiin ja että konventin tulee antaa yleisen
opetuskomitean toimeksi hankkia varoja tämän puuhan toteuttamiseen".
Ehdotus hyväksyttiin ja sensuuntainen säädös annettiin. Tammikuun
keskivaiheilla 1794 määrättiin lisäksi, että laitos oli pidettävä
avoinna molemmille sukupuolille.
Muutamia kuukausia ennen konventin hajoamista, 3 p. elok. 1795,
päätettiin lopullisesti, että vanhan lakkautetun laulu- ja
deklamatsioniakatemian sijaan oli perustettava n.k. Conservatoire
national de la musique, jossa opetusta annettaisiin ei vähemmälle
kuin 600 oppilaalle. Tälle laitokselle osotettiin 240,000 livren
suuruinen summa, määrättiin palkkoja ja eläkkeitä ja lisäksi säädettiin
konservatorioon perustettavaksi kirjasto. Uudestimuodostetun
musiikkiopiston ohjelma oli laaja ja uusi; opetus, jona oli soitto ja
laulu, joihin aineihin keisariuden aikana liitettiin deklamatsionikin,
oli sekä tieteellinen että käytännöllinen ja historiallinen, ja sitä
harjoitettiin alusta pitäen vakavuudella, joka suuresti erotti sen
konventin lakkauttamasta vanhasta akatemiasta. Konservatorion johto
oli uskottu 5 tarkastajalle, joina ensiksi oli Gossec, Grétry, Méhul,
Lesueur ja Chérubini, sekä 4 opettajalle. Vuoden kuluttua laitoksen
perustamisesta päätettiin että sitä johtaisi tirehtöri, ja ensimäisenä
tähän toimeen nimitettiin Sarrette, entinen kansalliskaartin
musiikkikoulun johtaja.
Vielä kiukkuisemmin kuin maalaus- ja musiikkiakatemioita vastaan
oli taistelua käyty vanhaa Ranskan akatemiaa vastaan; vielä enemmän
kuin nämä se oli herättänyt vallankumousmiesten vastenmielisyyttä.
Jo vallankumouksen puhjetessa oli akatemia vanhoillisuuden jyrkimpiä
pesiä, ja konventin kokoontuessa se oli sangen lähellä täydellistä
hajoomistaan. Sen jäsenistä oli 8 kuollut ilman että heille oli valittu
seuraajia, 10 oli siirtynyt maasta tai pysyi piilossa, ja jälelläolevat
olivat keskenään eripuraiset personallisen vastenmielisyyden ja
erilaisten valtiollisten mielipiteitten vuoksi. Samalla kun filosofi,
apotti Morellet, lujasti piti kiinni vanhasta ajasta ja sen aatteista,
olivat useat hänen virkaveljistään: Chamfort, La Harpe ja kirjailija
Ducis, lämpimästi vallankumouksen puolella ja käyttivät, Morelletin
lausunnon mukaan, usein kieltä, joka oli suuresti samantapaista kuin
mitä saatiin kuulla sen kansalliskokouksen puhujalavalta, joka oli
tehnyt lopun aatelista ja papistosta. Henki tässä akatemiassa oli
sangen kehno. Akateemikot olivat vähitellen tottuneet katsomaan ei
ainoasti opetusistuimiaan yksityiseksi omaisuudekseen, vaan koko
akatemiaa omaksi laitoksekseen. Siinä säädöksessä, joka lakkautti
akatemiat, määrättiin kaikki niiden omistamat kokoelmat virastojen
valvonnan alaiseksi, kunnes säädettäisiin, mihin tarkoitukseen niitä
sopisi käyttää. Etteivät akateemikot suinkaan katsoneet tämän asetuksen
itseään sitovan, todistaa se mitä Morellet kertoo muistelmissaan,
nimittäin että hän heti asetuksen ilmestyttyä ryhtyi pelastamaan
talteen akatemian kalleuksia "vandaleilta"; osan käsikirjoituksia ja
asiakirjoja hän oli vienyt kotiinsa, mutta entisten akateemikkojen
60 muotokuvaa hän oli -- kun niiden koko teki hänelle mahdottomaksi
raahata niitä pois -- latonut erääsen saliin puhujalavalle, sitten
lukinnut oven ja pitänyt avaimen. Hän kertoo lisäksi virkaveljinensä
miettineensä jakaa kirjat keskenään, kun he eivät voineet viedä niitä
pois -- ajatus, jota akateemikot kumminkaan hyvin oikeutetusta pelosta
tulla syytetyksi varkaudesta eivät kaikeksi onneksi toteuttaneet.
* * * * *
Jos luomme silmäyksen jälellepäin edellä kosketeltuihin konventin
reformeihin, näkyy selvästi että konventti useimmassa niistä piti
silmällä pedagogista päämäärää. Kasvatus oli yksi vallankumouksen
iskusanoja, se oli myös vallankumouksen etevimpiä päämaaleja. Kasvatus
-- eikä ainoasti vapauteen, tasa-arvoisuuteen, kansalaisuuteen ja
tasavaltaisuuteen, vaan myös oppiin ja tietoihin, vakaasen työhön
ja tosi sivistykseen. Ei ollut siis ihmettä, että sellaisissa
olosuhteissa kouluopetuksen järjestäminen oli vallankumouksen
rakkaimpia toimia ja kenties se kysymys, joka kauimmin ja sitkeimmin
antoi vallankumousmiehille ajattelun aihetta. Kaksi syytä oli lisäksi
jo alusta pitäen auttanut katseiden suuntautumista tälle alalle --
ensiksi se tavattoman kehno tila, jossa kouluopetus oli vallankumouksen
puhjetessa, toiseksi ne mahtavat herätteet, joita valistusfilosofit
olivat antaneet kasvatuksen ja opetuksen täydelliseksi
uudestimuodostamiseksi. Rousseau oli kirjallaan _Emile ou l'éducation_
rikkonut välit kaikkien vanhojen traditsionien ja kaikkien totuttujen
tapojen kanssa ja esittänyt luonnollisen kehityksen ja ihmisellisen
hyvyyden periaatteihin nojautuvan ihanteen. Sellainen oli myös se
ihanne, jonka vallankumous jo alusta asti asetti itselleen.
Joskin vallankumousta opetuksen alalla -- kuten niin monella
muullakin -- innostutti Rousseau, joskin hänen henkensä elähytti sitä
reformityötä, johon ryhdyttiin, eivät kuitenkaan Rousseaun opetukset
joutuneet olemaan tässä asiassa pohjana vallankumouksen käsitykselle ja
katsantokannalle. Yleensä on vallalla se käsitys, että vallankumouksen
pedagogisena ansiona yksinomaan oli Rousseaun teoriain toteuttaminen
käytännössä. Mutta ei tarvitse muuta kuin kärsivällisesti lukea läpi
ne eri ehdotukset opetuksen järjestämiseksi, joita esitettiin eri
edusmieskokouksille, nähdäkseen ettei sellainen mielipide ole oikea.
Päinvastoin ei näitä ehdotuksia lukiessa voi pidättyä jonkinlaisesta
kummastuksesta, tavatessaan niissä niin vähän Rousseaun ajatuskantaa ja
niin paljon uutta ja omaperäistä, niin monia uusia vaatimuksia, joita
olosuhteet synnyttivät, niin paljon uusia aatteita, joita vallankumous
kehitti.
Rousseaun kasvatusihanne oli abstraktisesti inhimillinen ihanne,
vaikkapa sen ohessa joskus toinenkin ihanne väikkyi hänen mielessään,
nimittäin hyödyllisen yhteiskuntajäsenen. Vallankumouksen tarkoitusperä
oli läpeensä käytännöllinen. Se tarkoitti jo alusta pitäen kasvattaa
hyödyllisiä valtionkansalaisia, kehittää yksilöitä etupäässä ja
melkeinpä yksinomaan pitämällä silmällä sitä etua, jonka yhteiskunta
voisi heistä saada. Rousseau oli tahtonut kokonaan eristettyä
kasvatusta, vallankumous perusti koko kasvatusjärjestelmänsä
yhteisopetukseen, koulujen perustamiseen. Rousseaun reformiaatteet
eivät tarkoittaneet kansankasvatusta eikä naiskasvatusta. Vallankumous
ymmärsi, että kaikenlainen etuoikeusjärjestelmä kasvatuksen alalla
estäisi yhteiskuntaa käyttämästä hyväkseen kaikkia voimiaan. Sen
suurena uutuutena on, että se on selittänyt kansanopetuksen siksi
pohjaksi, jolle koko opetuslaitos on rakennettava, ja julistanut
kaikki ihmiset yhtä oikeutetuiksi pääsemään nauttimaan opetuksen ja
sivistyksen hedelmistä.
Kaikki ne kolme edusmieskokousta, jotka ottivat osaa vallankumouksen
uudestimuodostamistyöhön, osottivat harrastusta kouluopetuksen
järjestämiseen, ja jokainen niistä koetti aikansa ja voimiensa mukaan
edistää pulmallisen kasvatusopillisen tehtävän ratkaisemista. Molempien
ensimäisten kokousten opetusperiaatteet pitivät melkein täydellisesti
yhtä; ne tarkoittivat vapauttaa opetuksen kirkon ylivallasta, asettaa
sen mikäli mahdollista valtiosta riippuvaksi, tehdä sen kansalliseksi
ja yhtäläiseksi kaikille. Molemmat nämä kokoukset olivat myös
yksimieliset siitä, että oli mahdotonta millään tavoin pakoittaa
yleisöä lähettämään lapsiaan kouluihin; molempia elähytti liiaksi
vapaudeninnostus, voidakseen ollenkaan ajatella oikeaksi käyttää
pakkokeinoja tiedon ja sivistyksen levittämiseksi laajoihin piireihin.
Jo valtiomuotoa säätävän kansalliskokouksen alusta saakka virtasi sille
koko joukko anomuksia, joissa näitä näkökantoja pidettiin silmällä
ja joissa vaadittiin opetuksen asettamista toiselle tolalle kuin
vanhan järjestyksen aikana. Noudattaen näitä toivomuksia antoi kokous
yleisen opetuskomitean tehtäväksi esittää asiasta ehdotuksen. Mutta jo
ennen tämän ehdotuksen saapumista kokous sääsi seuraavaa, mikä tuli
olemaan yhtenä artikkelina Ranskan ensimäisessä hallitusmuodossa:
"On luotava ja järjestettävä yleinen opetus, joka on oleva yhteinen
kaikille kansalaisille ja maksuvapaa välttämättömimmissä aineissa. Sitä
varten perustettavat laitokset ovat jaettavat yli maan valtakunnan
hallintojakoa vastaavassa suhteessa". Täten oli periaate julistettu.
Se oli tuleva lähemmin kehitetyksi niissä suurenmoisissa ehdotuksissa,
jotka yksityisten filosofien ja politikkojen valmistamina esitettiin
eri kokouksille opetuskomitean puolesta. Ja ne nimet, jotka kohtaavat
meitä tutkiessamme vallankumouksen aikaista opetuslaitoksen historiaa,
eivät suinkaan ole tuntemattomia. Ei -- nämä nimet ne juuri ovat
antaneet vallankumoukselle sen loiston -- seikka joka jo semmoisenaan
todistaa sitä kantavaa harrastusta, jonka tämä kysymys sai osakseen.
Kaksi tärkeintä näistä ehdotuksista, toinen Talleyrandin esittämä
valtiomuotoa säätävälle kansalliskokoukselle, toinen Condorcetin
lakiasäätävälle, yhtyivät pääkohdissaan. Molemmat vaativat, että
opetus oli oleva yleinen, molemmat vastustivat sen julistamista
pakolliseksi. Molemmat antoivat sosialipoliittiselle kasvatukselle
tärkeän sijan, ja molemmat tahtoivat opetuksen erotettavaksi kirkosta
ja tehtäväksi valtion omaisuudeksi. Voi tuntua omituiselta että kaksi
niin erinkaltaista miestä kuin Talleyrand ja Condorcet, toinen ovela
politikko, joka oli kuoleva yhteiskunnan kukkuloilla, palveltuaan
kaikkia hallituksia ja nautittuaan kaikkia vallan antimia, ja toinen
jalo, lämminsydäminen filosofi, josta oli tuleva yksi vallankumouksen
marttyyreja, omasivat saman käsityksen siitä, miten uusi suku oli
luotava. Syy tähän on luonnollisesti siinä, että kummankin suunnitelmat
johtuivat niistä periaatteista, jotka olivat vallankumouksen: vapauden
ja tasa-arvoisuuden periaatteista, ja että kumpikin tähtäsi samaa
päämaalia: sellaisten kansalaisten kasvattamista, jotka voivat olla
hyödyksi yhteiskunnalle.
Epäilemättä oli kuitenkin Condorcetin ehdotus, joka itseensä sisällytti
kaiken sen mitä filosofit ja humanistit monina vuosina olivat
ajatelleet ja kirjoittaneet tässä aineessa, paljoa etevämpi kuin
Talleyrandin. Opetusjärjestelmän eri jäsenet olivat siinä paremmin
liitetyt toisiinsa ja sulivat kokonaan yhteen, opetussuunnitelmat
yksinkertaisempia, kokonaisuus selvempää ja yksityiskohtaisempaa,
jopa niin tarkasti valmistettua, ettei varmaan olisi kohdannut mitään
vaikeutta panna se paikalla käytäntöön todellisuudessa. Se erosi
Talleyrandin ehdotuksesta vaatimalla paljoa suurempaa lukua kouluja
perustettavaksi, 31,000 alkeiskoulua ja 110 korkeampaa oppilaitosta, ja
vaatimalla Talleyrandin neljän opetusvaiheen sijaan viisi, Condorcet
kun näet tahtoi jakaa alkeis- eli kansakoulun kahteen osastoon,
alempaan ja ylempään. Tärkeinä kohtina Condorcetin ehdotuksessa
mainittakoon sitäpaitsi hänen pyrintönsä antaa fyysillisille tieteille,
jotka siihen saakka oli laiminlyöty, oikeutettu sijansa kirjallisten
rinnalla. Sen lisäksi mainittakoon hänen selvästi Rousseaun
elähyttämät vaatimuksensa havainto-opetuksen, mikäli mahdollista,
käytäntöön ottamisesta. Uudenaikaisimmalta näyttää Condorcet kumminkin
vaatiessaan naisopetuksen kohottamista. Talleyrandkin oli kyllä
tahtonut perustettavaksi tyttökouluja, mutta samalla hän oli lausunut
mielipiteenään, ettei naisen tullut saada mitään korkeampaa henkistä
sivistystä, vaan hän oli etupäässä kasvatettava omaa kutsumustansa
varten. Condorcet tahtoi antaa naisillekin sivistystä, ja juuri siitä
syystä, että nainen oli luotu niin vastuunalaista tointa kuin äidin ja
lastenkasvattajan tointa varten. Kas tässä ne näkökohdat, jotka hän tuo
esiin perustellakseen vaatimustaan:
"Naisen tulee olla sivistynyt, voidakseen kasvattaa lapsiaan, sillä hän
on heidän luonnollinen kasvattajansa."
"Voida olla miehensä arvollinen toveri, voida osottaa harrastusta
hänen työhönsä, ottaa osaa hänen toimiinsa, voida elää hänen elämäänsä:
siinä aviollisen onnen välttämätön ehto."
"Naisten tulee olla sivistyneitä vielä toisestakin syystä, joka
jokseenkin yhtyy edelliseen: siitä syystä nimittäin, etteivät he
tietämättömyydellään sammuttaisi sitä henkistä liekkiä, jonka miehet
ovat hankkineet itselleen opinnoillaan, vaan päinvastoin puhelulla ja
yhteisellä lukemisella voisivat ylläpitää sitä."
"Naisten tulee saada sivistystä etusijassa sentähden, että se on
oikein ja että heillä on sama oikeus sivistykseen ja tietoihin kuin
miehilläkin."
Ne ovat samoja periaatteita ja samoja todistuksia, joita meidän aikamme
on esittänyt perustellakseen naisen oikeutta tasa-arvoisuuteen miehen
kanssa sivistyksen alalla. Mutta Condorcet menee vielä pitemmälle
ja saavuttaa tässäkin yhden niitä aatteita, jotka meidän aikamme on
toteuttanut: hän vaatii, että poikien ja tyttöjen tuli saada tämä
opetus yhdessä, hän tahtoo, sanalla sanoen, perustaa yhteiskoulun.
"Yhdessäoloa molempien sukupuolien välillä ei voida välttää", hän
lausuu, "jokapäiväisessä elämässä; se esiintyy varsinkin maalla
ja kaupungeissakin köyhemmän kansanluokan keskuudessa. Miksikä
siis pelätä sitä koulussa, missä sitä kuitenkin valvotaan paljoa
tarkemmin kuin koulun ulkopuolella? Miks'ei oteta askelta eteenpäin
valmistaakseen lapsia elämää varten? Tavat varmaan tulevat voittamaan
tästä jokapäiväisestä yhdessäolosta, sillä se hajoittaa ne harhakuvat,
jotka syntyvät matkan päästä, ja lieventää aistien kuohua, mikä aina
lisääntyy erottamisesta."
Ja hän lisää vielä enemmän: "Jotkut henkilöt pelkäävät, että opetusta
seuraisivat suurella tarkkaamattomuudella muutamat oppilaista, jotka
voisivat pitää vireillä vilkkaampia ja hellempiä harrastuksia. Mutta
tämä pelko ei suinkaan ole perusteltua. Jos tämä tarkkaamattomuus on
epäkohta, niin on sen monin verroin korvaava herännyt halu osottautua
ansiokkaaksi ja tiedokkaaksi rakastetun henkilön silmissä." -- Mikäli
tiedän, on Condorcet ensimäinen, joka on julistanut yhteisopetuksen
periaatteen. Protestanttisissa maissa oli tosin joku kerta koetettu
käytännössä yhteisopetusta kansakouluissa, mutta se oli tapahtunut
käytöllisistä syistä, sitä ei ollut aiheuttanut mikään itsetietoinen
periaate kaikkien yhtäläisestä oikeudesta nauttia opetusta.
Ei Talleyrandin eikä Condorcetin ehdotus joutunut keskustelun
alaiseksi. Molemmat esitettiin sangen sopimattomina aikoina,
toinen vain muutamia päiviä ennen valtiomuotoa säätävän kokouksen
jäsenten eroamista ikipäiviksi, toinen, Condorcetin, 20 p. huhtik.
1792, sodanjulistuksen antamispäivänä. Jos ajattelemme, että sinä
aikana, joka ulottui huhtikuusta 1792 konventin kokoonkutsumiseen
syyskuussa, sattui ei ainoasti ulkomainen sota, vaan myös tasavallan
asettamistyö, voimme ymmärtää, ettei koulukysymyksen ratkaisu tällä
ajalla millään tavoin päässyt eteenpäin. Kuitenkin ryhdyttiin siellä
täällä, kansalliskokouksen antamain erityismääräysten nojalla,
osittain toteuttamaan Condorcetin jättiläissuunnitelmaa opetustoimen
järjestämiseksi. Sen todellinen täytäntöönpano kävi mahdottomaksi
tarpeellisten varojen puutteessa. Condorcetin ja Rommen yhdessä
laatiman laskun mukaan olisi koko suunnitelman toteuttamiseksi tarvittu
25 miljonan suuruinen summa -- ja laskussa oli huomioon otettu m.m.
sellaisetkin seikat kuin opettajain täydellinen epäitsekkyys ja
suurin mahdollinen tyytyväisyys. Mutta nämä 25 miljonaa eivät olleet
saatavissa -- ne riippuivat kokonaan kirkontilusten myönnistä, jota
kansalliskokous ei ehtinyt järjestämään.
Sill'aikaa olivat koulut täydelleen rappiolla; useimmissa oli jo
alusta pitäen vallankumouksen periaatteet panneet poikien päät
pyörälle; nämä sekaantuivat politiikkaan ja monin paikoin nousivat
kapinaan opettajiansa vastaan, pakoittivat nämä ottamaan oppiaineeksi
kouluihinsa hallitusmuodon ja oikeusjulistuksen tai jättämään
paikkansa. Epäjärjestykset kohosivat huippuunsa niiden hajaannusten
johdosta, jotka syntyivät papiston sivilikonstitutsionista.
Konventti älysi yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin kuin sen edeltäjät, että
oli vallan välttämätöntä masentaa kouluissa vallitseva epäjärjestys,
ja niinpä tämäkin kokous asetti komiteoita, jotka esittivät uusia
näkökohtia ja uusia ehdotuksia. Ensimäinen säädös annettiin joulukuussa
1792; se oli lyhyt ja selvä ja sisälsi yhden tärkeimpiä periaatteita
opetuksen asettamisesta uudelle ja tarkoituksenmukaiselle kannalle,
nimittäin sen, että alkeiskoulujen tuli olla opetuksen pohjana, sekä
määräsi näissä kouluissa luettavaksi kaikkia niitä aineita, jotka
olivat tarpeellisia kullekin kansalaiselle.
Konventti oli vielä tähän aikaan samojen opetuslaitosta koskevain
aatteiden elähyttämä kuin molemmat kansalliskokoukset, ja sen
keskuudessa oli herännyt suunnaton suuttumus, kun muutamat sen jäsenet
joulukuun alussa olivat rohjenneet ehdottaa kouluopetuksen tekemistä
pakolliseksi. Mutta tässä kokouksessa, jossa yhä selvemmin voitiin
huomata sortovaltaisia taipumuksia, törmäsivät piankin vapauden
edut yhteen käytännöllisen hyödyn etujen kanssa, ja melkein aina
viimemainitut ne pääsivät voitolle. Niin kävi opetuslaitoksenkin
alalla. Pian konventin enemmistö johtui siihen mielipiteesen, että
sivistyksen levittämiseksi niin pian kuin mahdollista opetus oli
tehtävä pakolliseksi, ja vuoden kuluttua siitä, kun sellainen ajatus
oli jyrkästi hylätty, konventti sääsi lain, joka pani toimeen mitä
ankarimman koulupakon. Tämä laki kuului seuraavasti:
"Vanhemmat ovat velvolliset lähettämään lapsensa alkeiskouluihin.
Ne, jotka rikkovat tätä käskyä vastaan, rangaistaan sakoilla, jotka
vastaavat neljännestä heidän vuosituloistaan. Rikoksen uudistus
rangaistaan kaksinkertaisilla sakoilla ja lasten kansalaisoikeuden
menettämisellä 10 vuodeksi."
Niin ankara koulupakko olisi kenties, jos se olisi jäänyt pysyväksi,
tuonut mukanaan terveellisiä vaikutelmia sivistyksen edistämiselle,
mutta se maistui liian paljon jakobinismilta ja terrorismilta
voidakseen puoltaa paikkaansa kauemmin kuin minkä Robespierren
hirmuhallitus kesti. Kaikesta päättäen oli sen käytännöllinenkin
merkitys vähäinen, sillä sitä seurasi uusia asetuksia, jotka kaikki
jäivät tuloksiltaan melkein yhtä vähäarvoisiksi. Vasta Robespierren
kuoleman jälkeen, thermidorianisen reaktsionin aikana, jota useissa
tapauksissa elähytti samat aatteet kuin vallankumouksen alkua,
kouluopetusta koskevat lait saivat jotakin varsinaista merkitystä.
Tärkeimmät näistä laeista olivat ne, jotka säädettiin, toinen 17 p.
marrask. 1794, koskeva alkeiskouluja, toinen, korkeampaa opetusta
koskeva, Daunoun ehdotuksesta noin vuotta myöhemmin, 25 p. lokak. 1795.
* * * * *
Kouluopetuksen parantaminen ja järjestäminen ei kumminkaan ollut
ainoa keino, jota vallankumouksen johtajat käyttivät uutta sukua
kasvattaakseen. Oli toisiakin keinoja, joihin ryhdyttiin innostuksella,
ja varsinkin kahdesta odotettiin hyvää tulosta. Ne olivat
alkeiskirjojen julkaiseminen ja kansallisten juhlien järjestäminen.
Opetuskomiteassa oli kysymys helppotajuisten, yleishyödyllisten kirjain
julkaisemisesta kerta kerralta ollut esillä, mutta vasta konventti
joutui toteuttaman tämän aatteen, järjestämällä palkintokilpailuja
paraita kirjoja varten. Ensimäiseen palkintokilpailuun ei jätetty
ainoatakaan teosta, mutta toisessa, joka tapahtui v. 1794, sai
Romme ensi palkinnon kirjastaan _Käsikirja maanviljelijöille_,
jonka sisällystä tuo nimi ei ollenkaan ilmaise, kirja kun näet
oli pieni encyklopedia lapsia varten ja sisälsi kaiken sen, mitä
vallankumousmiehet katsoivat tarpeelliseksi alkeisopetukselle. Kun
hallitus siten oli pannut asian alkuun, levitettiin vähitellen
sellaisia kirjoja kansaa ja lapsia varten kaikkialla. Niille oli
kaikille ominaista, kuten oli luonnollista aikana, jolloin politiikka
oli kaikkein ylimäinen harrastus, pitkälle käypä tasavaltaisuus,
ja suuri joukko niitä on kaikkea muuta kuin helppotajuisia. Tämä
koskee varsinkin vallankumouksellisia katkismuksia, joita julaistiin
lapsien tarpeeksi. Eräässä niistä asetetaan lapselle kysymys: "Mitä
ymmärretään sanalla kansalainen?" Eräässä toisessa ovat seuraavat
kysymykset asianomaisine vastauksineen: "Kuka olet? -- Isänmaan
lapsi. Mitkä ovat rikkautesi? -- Vapaus ja tasa-arvoisuus. Mitkä ovat
lahjasi yhteiskunnalle? -- Sydän rakastaakseni maatani ja käsivarsi
sitä puolustaakseni." -- Muutamissa kokonaan unhotettiin, että
puhuttiin lapsille; niinpä antaa esim. tuo n.k. tasavaltainen katkismus
kysymykseen "Kuka olet?" lapsen vastata seuraavilla säkeillä:
"Homme libre et pensant, né pour haïr les rois, N'aimer que mes égaux
et servir ma patrie, Vivre de mon travail ou de mon industrie, Abhorrer
l'esclavage et me soumettre aux lois." ["Vapaa ja ajatteleva ihminen,
syntynyt vihaamaan kuninkaita, rakastamaan ainoastaan vertaisiani ja
palvelemaan isänmaatani, elämään työstäni ja toimeliaisuudestani,
kammoamaan orjuutta ja alistumaan lakien alaiseksi."]
Se kirja, joka ehkäpä enimmin oli suosittu, oli pieni lastenkirja
_La vie et la mort républicaines du petit Emilien_ (Pikku Emilienin
tasavaltainen elämä ja kuolema), sangen kuvaava ajan hengelle. Pikku
Emilien on 18 kuukauden ikäisenä niin täynnä tasavaltaista myötätuntoa
muita kohtaan, että hän kärsii nähdessään kiinalaisten kuvain eräällä
suojustimella näkevän nälkää ja janoa. Muutamia kuukausia myöhemmin
hän oppii vihaamaan kuninkaita, kun eräs kuninkaallinen vahtimies
estää häntä sekaantumasta perintöruhtinaan leikittelyyn koiransa
kanssa. Hiukan vanhempana hän, joskin kovasti sairaana, ottaa osaa
järjenjuhlaan laulaen marseljeesia, minkä kipeältä rinnaltaan jaksaa,
ja nojautuen erääsen pikku toveriinsa. Kotiin tullessa hänen tilansa
on pahentunut ja loppu on lähellä. Hän ei kuitenkaan malta olla
kyselemättä julkisista seikoista, sotanäyttämöltä saapuneista uutisista
ja Baillyn jutusta. "Eikö Baillya jo kohta viedä mestauslavalle?" hän
kysyy kuolemaisillaan, ja kun äiti vastaa kysymykseen myöntävästi, niin
hän huudahtaa: "Ah, sen hän on niin hyvin ansainnutkin!" Hänen viime
sanansa ovat: "Eniten pahoittaa mieltäni, että minun täytyy jättää äiti
ja etten voi olla miksikään hyödyksi tasavallalle."
Hallitus teki, kuten sanottu, kaikkensa kannattaakseen liikettä;
niinpä julkaisi esim. opetuskomitea vuosien 1793-95 välillä innokkaan
pedagogin Léonard Bourdonin esimiehyydellä suuren teoksen, johon
oli koottu kaikki ne piirteet isänmaallisesta sankaruudesta, joita
ranskalaiset olivat osottaneet vallankumouksen aikana. Se kuvitettiin
kauniisti lukuisilla piirroksilla suurten vallankumouksellisten
sankarien ja marttyyrien muotokuvista sekä tauluista, jotka esittivät
historiallisia tapauksia tai joilla oli jotakin merkitystä päivään
nähden.
Paljoa omituisempi ja aivan varmaan paljoa haaveellisempi oli
vallankumousmiesten koe kasvattaa ranskalaisia julkisten juhlain
vietolla. Meidän on vaikea ollenkaan ymmärtää, miten he voivat panna
niin suuren arvon tähän kasvattamispuoleen, ja kummastusta herättää
se käsityksen yhteys, joka vallitsi tässä asiassa. On näet yksi ainoa
vallankumouksellisen kasvatuksen intoilijoista, joka on jättänyt sen
kokonaan varteen ottamatta, nimittäin Condorcet. Ensimäinen, joka
lähemmin tekee suunnitelman näiden juhlien viettämiseksi, on Lakanal.
Jo aikaiseen hän konventille kuvaili sellaisten juhlien merkityksen
ja suunnitteli muutamain sellaisten ohjelman. Kerrotaan että muutamat
konventinjäsenet olivat tehneet pilaa eräästä sellaisesta juhlasta
nimeltä "kotieläinten juhla", jonka nimi tuntui heistä omituiselta,
mutta joka jokseenkin vastaisi meikäläisten maanviljelysnäyttelyjen
ohjelmaa. Ei ymmärretty, mikä oli sellaisen juhlan tarkoitus, ja eräs
Lakanalin virkaveljistä oli nauraen kysynyt: "Mikä se on tämä teidän
kotieläinten juhlanne?" "C'est la vôtre" (se on teikäläisten) sanotaan
Lakanalin suuttuneena vastanneen.
Vähitellen tottui kuitenkin ajatus niin paljon näihin juhliin, ettei
enää pidetty kummallisena viettää niitä minkä abstraktisen käsitteen
kunniaksi hyvänsä. Kun Robespierre 6 p. toukokuuta v. 1794 julkaisi
manifestin korkeimman olennon palvelemisesta, sisältyi siihen
tärkeänä kohtana julkisten juhlien viettäminen joka dekadina, s.t.s.
36 juhlaa vuodessa. Näiden juhlien esineenä oli paitsi korkeinta
olentoa m.m. vapauden marttyyrit, vapaus ja tasa-arvoisuus, tasavalta,
isänmaanrakkaus, tyranniviha, totuus, oikeus, kainous, kunnia,
kuolemattomuus, kohtuullisuus, ystävyys, miehuus, rakkaus, aviollinen
rakkaus, isällinen rakkaus, äidillinen hellyys j.n.e. Sellainen ajatus
tuntuu meistä äärettömän naivilta, emmekä voi kunnolleen ajatella,
miten näitä juhlia järjestettiin, joita vietettiin esim. kainouden,
äidillisen hellyyden, pojallisen rakkauden ja muiden hyveiden
kunniaksi, mitkä huonosti sopivat julkisuutta varten ja juhlakomeudesta
opittaviksi. Mutta vallankumouksen ihmiset ottivat ne täyden toden
kannalta, ja monin paikoin vietettiin vallankumouksen aikana -- paitsi
suuria yleisiä juhlia järjen, luonnon ja korkeimman olennon kunniaksi
-- pienempiä samantapaisia suurella juhlallisuudella. Niinpä mainitaan
esim. erästä "aviopuolisoin juhlaa", joka vietettiin toukokuussa ja
jossa kantonin vanhin aviopari oli kunniasijalla alttarin ääressä,
minkä ohi kaikki vastanaineet kulkivat musiikin soidessa ja yleisön
virittäessä vallankumouksellisia lauluja. Mitään suurempaa leviämistä
tai vilkkaampaa mukaanliityntää nämä juhlat eivät saaneet, eikä
niiden kasvattava merkitys sentähden tullutkaan sellaiseksi, kuin
vallankumousmiehet olivat itselleen kuvitelleet.