Sama hedelmättömyys, joka vallankumouksella on näytettävänä
kirjallisessa suhteessa, voidaan huomata myös kuvaavien taiteiden
piirissä. Niinpä esim. maalaustaiteen alalla vallankumous ei ole
tehnyt tunnetuksi yhtään uutta nimeä, ja perin harvat ovat ne
merkittävämmät teokset, jotka syntyivät tällä ajalla. Ainoa suuri
maalari, jota vallankumous kutsuu ja jota se monestakin syystä on
oikeutettu kutsumaan omakseen, oli David. Mutta Davidin nimi oli jo
monta vuotta ennen säätyjen kokoontumista ja Bastiljin valloitusta
tunnettu ja kunnioitettu ja sai varsinaisen loistonsa vasta Napoleonin
aikana. Vallankumouksen kunnia ei tällä alalla ole minkään uuden
luomisessa, vaan siinä, että se on ryhtynyt vapauttavaan, parantavaan
ja järjestävään työhön, joka melkoisessa määrin on edistänyt taiteen
vapaata ja luonnollista kehitystä.
Suuren vallankumouksen puhjetessa oli Lebrunin v. 1648 perustamalla
ja Colbertin uudesti muodostamalla Kuninkaallisella maalaus- ja
kuvanveistotaiteen akatemialla yksinomainen oikeus vaalia taidetta
ja valvoa sen etuja. Tässä akatemiassa oli kaikki etuoikeuksien ja
sääntöjen alaista. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat voivat
päästä esille; muilla siihen ei ollut vähintäkään toivoa. Ainoasti
akatemiaan kuuluvat taiteilijat saivat panna näytteille taulujaan joka
toinen vuosi pidetyissä näyttelyissä; ainoasti he voivat toivoa Ludvig
XVI:nnen tekemäin tilausten kautta saavansa jotain aineellistakin
hyötyä. Tällä tavoin suljettiin -- kun etuluulot ja syrjävaikuttimet
tietysti usein pääsivät määräämään uusien jäsenten ottamista akatemiaan
-- tie niiltä taiteilijoilta, joilla oli taiteestaan alkuperäinen
ja itsenäinen käsitys. Näillä ei ollut niin mitään tilaisuutta
tutustuttaa yleisöä teoksiinsa. Akatemian tärkeimpiä etuoikeuksia oli
näet juuri oikeus yksin järjestää julkisia näyttelyjä, ja niinpä ennen
vallankumousta ei ollutkaan mitään muita näyttelyjä kuin akatemian.
Tosinhan akatemia hyväntahtoisesti salli ulkopuolella olevien
taiteilijain yhtenä päivänä vuodessa, la Fête-Dieu päivänä, panna
teoksiaan julkisesti näytteille, mutta tämä lupa oli vähäarvoinen,
sillä taulut asetettiin näytteille ulkoilmassa ja olivat siten alttiit
sään vaikutuksille. Lisäksi koko näyttely sai kestää vain kaksi tuntia.
Mutta akatemia ei pannut estäviä sulkuja ainoasti ulkopuolella
oleville taiteilijoille, vaan myös omille jäsenilleen. Niinpä esim.
kuninkaalliset tilaukset, joiden olisi tullut olla omiaan vaikuttamaan
kehittävästi ja innostavasti nuoriin taiteilijoihin, liian ankarain
määräysten vuoksi kadottivat suuren osan arvostaan. Ensiksi tilaukset
tapahtuivat umpimähkään ollenkaan ilmoittamatta tilattujen taideteosten
tarkoitusta; toiseksi olivat sen sijaan niiden korkeus-, pituus- ja
leveysmitat tarkasti määrätyt ja tarkasti vaarinotettavat -- kaksi
seikkaa, jotka tietysti vaikuttaisivat ehkäisevästi mielikuvituksen
lentoon ja vapauteen.
Itse akatemiassa oli kumminkin vastustuspuolue, joka yhä enemmän sai
erikoisleimaa ja suureni, kuta enemmän vapausaatteet tunkeutuivat
kaikille aloille. Tämän vastustuksen johtaja oli Louis David. Kuullessa
hänen nimensä tunkeutuu mieleen monet erilaiset vaikutelmat. Muistuu
mieleen reformaattori David, sen todellisuustaiteen perustaja,
joka niin jyrkästi erosi Watteaun ja Boucher'in sovinnaisesta ja
teennäisestä käsityksestä. Muistuu mieleen sansculotti David, joka
äänesti kuninkaan kuolemaa, Maratin innokas ystävä ja ihailija. Ja
mieleen muistuu David, M:me Récamier'in Louvren museossa olevan
kauniin kuvan luoja, David, konsulaatin ja keisarikunnan orjallisen
taiteen etevin edustaja. Yhdeksi yhdistettyinä nämä niin vastakkaiset
vaikutelmat antavat meille kuvan vakavasta, ankarasta ja totuutta
etsivästä taiteilijasta, joka revolutsionisen intonsa vuoksi joutui
valtiolliselle uralle, mutta ei siinä koskaan ollut muuta kuin
miehuuton, voimaton ja vakuutukseton politikko, valmis milloin hyvänsä
vaihtamaan mielipidettä ja hallitsijaa, jos vain sellainen soveltui
hänen personallisiin etuihinsa.
Jacques-Louis David syntyi Pariisissa v. 1748. Ensi opetuksensa
maalauksessa hän sai vanhalta sukulaiseltaan Boucherilta, joka
kuitenkin pian älysi, ettei hänen taidesuuntansa soveltunut Davidin
luonteelle, ja sentähden uskoi hänen kehityksensä johdon muutamia
vuosia nuoremmalle ystävälleen ja virkaveljelleen Vien'ille.
Roomapalkinto, jonka David -- neljästi turhaan siitä kilpailtuansa --
sai 27 vuoden iässä, samana vuonna, jolloin hänen opettajansa Vien
nimitettiin Rooman ranskalaisen akatemian johtajaksi, soi hänelle
tilaisuuden oleskelemaan viiden vuoden aikana Roomassa. Joskaan hänen
jäykkä ja kylmä taiteilijaluonteensa ei jaksanut omistaa itselleen
mitä Italian taiteessa oli ylevintä, niin oli tämä oleskelu kuitenkin
suuriarvoinen hänen kehitykselleen. Täällä hän näet tutustui useihin
taiteilijoihin, joissa vapaammat ja uudemmat aatteet olivat saaneet
jalansijaa; täällä heräsi hänen mielenkiintonsa antiikkia kohtaan, ja
täällä hän sai joukon uusia herätteitä, jotka tulivat olemaan perustana
hänen vastaiselle toiminnalleen.
Ajatus taiteessa tehtävästä reformista ei ollut aivan uusi. Heyne,
Winckelman, Lessing y.m. olivat innolla nousseet vastustamaan sitä
luonnotonta ja nurinkurista tapaa, jolla taiteen etuja valvottiin,
ja heidän vaatimustansa suuremmasta yksinkertaisuudesta ja
todenmukaisuudesta ja heidän viittaustansa antiikin esikuviin olivat
muutamat taiteilijat noudattaneet: saksalainen Mengs, sveitsiläinen
Gessner ja italialainen Canova, koettaen toteuttaa niitä teoksissaan.
Rooman ranskalaisessa akatemiassa nämä aatteet olivat löytäneet
innokkaita kannattajia, ja seurustelu sikäläisten taiteilijain kanssa,
noiden taiteilijain, joilla oli tehtävästään raikkaampi ja ankarampi
käsitys, ei ollut tekemättä vaikutustaan Davidiin. Koko Davidin
taideluonne oli muuten omiaan tekemään hänet tämän uuden taidesuunnan
puoltajaksi, ja vaikkapa ei, kuten jotkut kirjailijat ovat taipuvaisia
tekemään, antaisikaan Davidille kunniaa tämän suunnan luomisesta,
niin on toki varmasti hänelle tuleva suurin ansio siitä, että hän on
osottanut sen edut käytännössä, johtanut sen uusille urille ja painanut
siihen personallisuutensa leiman.
Ensimäisessä itsenäisessä teoksessaan, _Saint-Roch rukoilemassa
rutonsaastuttamain puolesta_, mikä vielä nytkin koristaa Marseillessa
erästä sairaalanseinää, hän vielä noudattaa akateemista makua. Mutta
jo _Belisariuksesta_ v. 1780 alkaa murrosaika, ja se osotakse yhä
ilmeisempänä hänen v. 1783 valmistuneessa taulussaan _Andromache
itkemässä Hektorin kuolemaa_. Siinä on suuri edistys tapahtunut
tyylinmukaisuuteen, asentojen yksinkertaisuuteen ja luonnollisuuteen
nähden. Murros käy melkein täydelliseksi siinä taulussa, johonka David,
tultuaan vuonna 1783 akatemian jäseneksi, heti sai tilauksen. Se oli
roomalaisaiheinen taulu: _Horatiukset vannomassa valaa isälleen_.
Akatemian esimies, M. d'Angivilliers, joka kuului uudistuksille
vihamieliseen vanhaan kantajoukkoon, mies, josta veljekset Goncourt
sanovat, ettei hän ollenkaan omannut sitä lahjakkuutta, joka teki
hänet saamansa aseman arvoiseksi, tai sitä makua, joka olisi voinut
antaa hänelle auktoriteettia, eikä sitä käytännöllistä aistia, joka
usein saa yleisön anteeksi antamaan ymmärryksen puutteen, pelästyi
niitä akatemian maalaustaidetta vastaan suunnattuja hyökkäyksiä, joita
_Horatiusten vala_ sisälsi, ja pani toimeen kaikenlaisia rettelöitä,
jopa kieltäysikin taulua vastaanottamasta sillä tekosyyllä muka, että
David oli tehnyt taulun suuremmaksi kuin mitat määräsivät. Kuitenkin
hänen täytyi taipua, ja kun _Horatiusten vala_ v. 1785 asetettiin
näytteille, sai David runsaan korvauksen kestämistään kiusallisuuksista
sen suuren ja yleisen suosion muodossa, joka yleisön puolelta tuli
hänen osakseen.
Davidilta tilattiin vielä kaksi muuta antiikkisaiheista taulua. V. 1787
valmistui häneltä suuri taulu esittäen _Sokratesta tyhjentämäisillään
myrkkymaljaa_ ja v. 1789 _Brutus tuomittuaan poikansa kuolemaan_.
Viimemainitussa taulussa ei Davidin totuudentavoittelu ole ulottunut
ainoasti asentojen ja ilmeiden luonnollisuuteen ja yksinkertaisuuteen,
vaan on käynyt paljoa pitemmälle. Brutuksen pää on tehty sen
Brutus-rintakuvan mukaan, jonka David juuri tätä tarkoitusta varten
oli tuottanut Roomasta. Puvut ovat pienimpään yksityiskohtaansa
saakka tyylinmukaiset, ja huonekalut ovat maalatut sen roomalaisen
huonekaluston mukaisesti, joka Davidilla oli salongissaan.
Vuoden 1789 akateeminen taidenäyttely kyllin selvästi osotti vanhan
ja uuden koulun välisen ristiriidan, samalla kun se osotti että
viimemainittu koulu vastasi sitä vakavuuden ja yksinkertaisuuden
tarvetta, joka jo vallankumouksen alussa pääsi vallalle laajoissa
piireissä ranskalaista yhteiskuntaa. Kaiken kevyen ja leikittelevän
tavaran ohella, joka polveutui toiselta ajalta, nähtiin täällä
vallan toista laatua olevia tauluja, jollaisia ei milloinkaan ennen
ollut nähty akateemisessa näyttelyssä. Sellaisia olivat Durameaux'in
_Luonnos valtiosäädyistä_, suositun vignettistin Moreaun suuret
piirrokset: _Ranskan säädyt_ ja _Kansalliskokouksen asettaminen 17 p.
kesäkuuta_ sekä M. de l'Espinassen _Näköala jyvähallista_, taulu, joka
sittemmin nälänhädän vallitessa oli tuleva hyvin kansanomaiseksi. Ei
ainoakaan näistä tauluista toki läheskään herättänyt samaa huomiota
kuin Davidin _Brutuksen pojat_. M. d'Angivilliers oli aavistanut
tämän ja kaikin keinoin koettanut turhaan estää Davidia panemasta
tauluaan näytteille; kieltää sitä hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi
että kielto herättäisi paljon pahaa verta, eikä hän tahtonut panna
alttiiksi auktoriteettinsa viimeistä hituista. Riippuen erään toisen
Davidin taulun, _Parisin ja Helenan rakkauden_, vieressä, joka oli
tilattu Artois'in kreivin laskuun, kokosi _Brutuksen pojat_ eteensä
päivät päästään suuria, ihmetteleviä joukkoja, jotka eivät mitenkään
säästäneet suosiotaan. Taiteilijat iloitsivat Davidin menestyksestä,
koska he siinä näkivät taiteellisen voiton ja tunsivat tuoreen tuulen
puhaltavan taiteen työkentälle. Vallankumoukselliset intoilijat taas
tervehtivät Davidin taulua arvosteluttomalla ihmettelyllä, he kun
puolestaan näkivät siinä poliittisen voiton: toisella puolen siis
revolutsionin tunkeutuminen maalaustaiteen alalle, toisella puolen alku
maalaustaiteen kehittämiseksi kasvattavan patriotismin palvelukseen.
Davidia yleensä pidettiin vapauden apostolina, eivätkä sanomalehdet
voineet häntä kyllin ylistellä. Niinpä eräs kehnoimpia roskalehtiäkin,
Lemairen _Père Duchêne_, muuttuu oikein kaunopuheiseksi puhuessaan
tämän taulun tehtävästä: "David on", lausutaan siinä, "sanonut enemmän
_Horatius-_ ja _Brutus_-tauluillaan kuin ne kirjailijat, jotka ovat
suuren libertiinin Séguier'in sallineet polttaa teoksensa. Nämä taulut
ovat kuin kirja, joka pelottomasti on pantu kuningasten silmäin eteen".
Jokainen tulkitsi Davidin tarkoituksen mielensä mukaan, ja monet
koettivat tehdä uskottavaksi, että hänen ajatuksensa oli ollut näyttää,
kuinka kavaltajia rangaistaan, vaikkapa ne olisivat omia poikia tai
veljiä.
Davidin ympärille keräytyy tuo päivä päivältä kasvava vastustuspuolue,
rohkaistuneena revolutsionin edistymisestä ja revolutsionisen
sanomalehdistön yllyttämänä. Juuri hänen tykönsä saapuu nuoriso vaatien
taiteen vapauttamista kaikesta, mitä siinä oli vanhaa, ruosteista
ja vanhentunutta. Oltuaan ennen vallankumousta vaiteliaana tämä
oppositsioni piankin muuttuu äänekkääksi ja uhkaavaksi.
Ensimäinen akatemiaa vastaan tähdätty isku oli eräs useain
akateemikkojen ja apuopettajain sille antama memoari, jossa
voimassaolevaa etuoikeusjärjestelmää terävästi moitittiin, minkä ohella
taiteilijat rohkenivat ihmetellen kysyä, kuinka kauan aiottiin tällä
tavoin antaa kaikkien maalarien olla riippuvaisia muutamien yksityisten
mielivallasta. Tähän kirjelmään ei akatemia vastannut niin mitään;
se vain osotti suurta halveksumistaan siirtämällä sen asiakirjainsa
joukkoon ja lausumalla, että se oli pikemmin häväistyskirjoitus kuin
memoari.
Mutta itse vastapuolueen keskuudessakin syntyi hajaannus. Radikalit,
johtajinaan David, Moreau ja Gérard, erosivat akatemiasta, muodostivat
n.k. Taiteilijakunnan (Commune des Arts) ja asettivat päämaalikseen
koko vanhan akatemian kukistamisen. Maltilliset taas, Pajoun le
Vincentin ja Barbier'in johdolla, jäivät akatemiaan, mutta osottivat
tyytymättömyyttään vaatimalla äänekkäästi ja selvästi reformeja.
Siinä tarkoituksessa he jättivät akatemialle, nimellä _Pyyntö ja
ehdotus Keskusakatemian säännöiksi ja ohjeiksi_, seikkaperäisen ja
yksityiskohtaisen ehdotuksen, missä pyydettiin useita uutuuksia:
opettajain lukua oli lisättävä, apuopettajain tuli saada äänioikeus,
kilpailuja oli pantava toimeen ja apurahoja annettava; antiikin
tutkimista varten oli avattava koulu ja luentoja oli pidettävä
sivistys-, tapa- ja pukuhistoriassa, palkintoja jaettava anatomiassa,
perspektiivissä ja kaiverruksessa j.n.e.
Sellaiset vaatimukset puolelta, jossa oli totuttu kohtaamaan vain
alistumista ja tottelevaisuutta, olivat enemmän kuin vanha akatemia
voi sietää. Tällä kertaa se vastaukseksi, nimellä _Kuninkaallisen
maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemian sääntöjen ja ohjeiden henki_,
julkaisi kirjoituksen, jota samalla voidaan pitää akatemian vastauksena
kansalliskokouksen vähää ennen kaikille oppineille seuroille antamaan
kehoitukseen esittää reformiehdotuksia. Lukiessa tätä pientä
kirjoitusta näkee, kuinka jyrkästi vastakkainen tämä akatemian ohjelma
oli kaikille vapauden ja tasa-arvoisuuden vaatimuksille, kuinka
sen käsitys soti niitä uusia aatteita vastaan, jotka jo nyt olivat
tunkeneet kaikille aloille ja kaikkien tietoisuuteen. Akatemia esiintyy
tässä kirjoituksessa todellisena muistomerkkinä toiselta ajalta,
eivätkä sen johtajat suinkaan arastelleet avoimesti julistamasta
vanhentunutta kantaansa.
He eivät suinkaan tahtoneet reformeja, vaan päinvastoin niiden
säännösten ja sen privilegiojärjestelmän tarkkaa pysyttämistä,
jotka siihen saakka olivat akatemiassa vallinneet. Yhä edelleenkin
aikoi akatemia pidättää itselleen oikeuden nimittää jäsenensä,
yhä edelleenkin se yksin tahtoi jakaa sijansa sekä yksin nauttia
kunniaprerogatiiveistaan. Kuri akatemiassa, joka oli saanut osakseen
moitetta kaikilta puolilta, oli pysytettävä entisellään -- ja sen
mukaan oli edelleen etevimpiäkin taiteilijoita akatemiaan tulonsa
jälkeen kohdeltava kuin koulupoikia aina toimivassa koulussa tai
sotamiehiä upseerien johtamassa sotajoukossa.
Voi hyvin ymmärtää, millaisen melun tämä akatemian kirjoitus
herättäisi. Joka puolelta kohosi uhkaavia ääniä, jotka syyttivät ja
moittivat ja joissa akatemialle langetettiin kuolemantuomio toisensa
perästä. Akateemikkoja syytettiin ei ainoasti siitä, että he olivat
pidättäneet itselleen kaikki kunniasijat ja vaikuttaneet ehkäisevästi
taiteen kehitykseen, vaan myös muista mitä erilaisimmista asioista.
He olivat muka häväisseet kykynsä esittämällä vallanpitäjiä, olleet
taikauskon orjia, edistäneet 18:nnen vuosisadan orjallista tyyliä,
tehneet tauluissaan kaikki koivet hoikkia kuin tikut ja yläruumiit
luonnottoman pitkiä; jättäneet vanhain mestarien teokset vaille
riittävää hoitoa ja antaneet niiden joutua rappiolle. Äänekkäästi
vaaditaan nyt perinpohjaisia reformeja, etusijassa jokavuotista
vapaata yleisnäyttelyä, joka ei suosittelisi minkään yksityisen seuran
etuoikeuksia; ja ne harvat äänet, jotka vielä tohtivat esittää arkoja
reformiehdotuksia, hukkuvat kokonaan meluun, jolla ei ole mitään
enempää tai vähempää päämäärää kuin akatemian täydellinen hävittäminen.
Seurauksena akatemiasta eroamisesta oli että taiteilijain oli hyvin
vaikea tulla toimeen. Kun muutenkin oli huonot ajat, voivat monet
heistä ansaita leipänsä ainoasti asettamalla kykynsä käytännöllisen
elämän palvelukseen. Muutamain taiteilijain päähän pisti silloin
järjestää suuret tauluarpajaiset. Ne pidettiinkin ja antoivat hyvän
ylijäämän. Mutta arpajaiset, jotka pidettiin ilman akatemian tietoa,
saivat M. d'Angivilliersin harmin entistä kiivaampaan liekkiin.
Keksimättä mitään muuta keinoa kostaa hän toimitti Ludvig XVI:nnelta
säädöksen, että niitä 60,000 livreä, jotka vuosittain määrättiin
taulujen ostamiseksi valtion lukuun, ei ollenkaan maksettaisi vuodelle
1791. Siinä viimeinen pisara, joka saa astian vuotamaan yli laitojensa.
Oppositsioni käy nyt niin väkeväksi, ettei mikään vastustus enää ole
mahdollinen. D'Angivilliers muuttaa maasta, ja akatemian arvo on täysin
lopussa; ei kukaan välitä edes sen olemassaolostakaan.
Todistuksena tästä on se taiteelle tärkeä päätös, jonka kansalliskokous
teki vähän senjälkeen, nimittäin että siinä näyttelyssä, joka oli
avattava 8 p. syysk. 1791, kaikki taiteilijat, ranskalaiset tai
ulkomaiset, akatemian jäsenet tai ei-jäsenet, saisivat saman oikeuden
asettaa näytteille töitänsä Louvren tähän tarkoitukseen määrätyssä
osassa. Talleyrand-Périgord, entinen Autunin piispa, vastainen
ministeri, nimitetään tämän näyttelyn ylitarkastusmieheksi, ja hänen
apunaan on komitea, johon kuuluu 6 jäsentä: Pajou, Legrand, Berwick,
David, Vincent, Quatremère de Quincy, kaikki tunnettuja enemmän tai
vähemmän radikalisiksi reforminystäviksi ja oppositsionin jäseniksi.
Salonki avataan. Se sisältää enemmän vanhaa kuin uutta, enemmän
poliittisesti mieltäkiinnittävää kuin taiteellisesti arvokasta.
Melkeinpä kummastusta herättää se todellisten taideteosten vähyys,
joka on ominaista tälle Ranskan ensimäiselle vapaalle ja yleiselle
taidenäyttelylle. Mutta vaikkapa se olisi sisältänyt maailman kaikki
taideteokset, ei yleisö olisi voinut olla enemmän haltioissaan
ihastuksesta kuin se nyt oli. Sille oli kylliksi taiteen vapautus;
yleisö iloitsi tästä voitosta eikä joutanut tuumimaan, olivatko sen
ensi hedelmät hyviä vai huonoja. Muutoin se löysikin tässä näyttelyssä
paljon siitä mitä se etsi. Se tapasi täällä Robespierren muotokuvan
ja sen alle kirjoitettuna isänmaallisia säkeitä paperikaistaleelle,
jota kohta täytyi pidentää, kun näet muutkin innostuivat ja tahtoivat
antaa osansa runollisesta kunnioituksesta tuolle yhä huomatummalle
jakobiinille ja vallankumousmiehelle. Täällä se tapasi myös
kaikki Davidin kuuluisimmat taulut: _Horatiusten valan, Sokrateen
tyhjentämäisillään myrkkymaljaa_ ja tuon huomiota herättävän taulun
v:lta 1789: _Brutuksen pojat_.
Davidin tähti on yhäti nousemassa. Vuoden 1791 näyttelyn jälkeen
hän on päivän sankari; häneen suunnataan kaikki toiveet ja kaikki
katseet. Revolutsioniset sanomalehdet laulavat hänen ylistystään
kaikissa sävellajeissa, ja hänen arvonsa on niin suuri, etteivät edes
rojalistiset sanomalehdet rohkene häntä ahdistaa; ne tyytyvät vain
varsin kunnioittavaisesti kysymään, kuinka on mahdollista, että niin
suuri maalari voi olla jakobiini. David muodostaa itselleen akatemian,
joka nousee samaa vauhtia kuin vanha akatemia laskeutuu. Häntä ympäröi
joukko ihmetteleviä ja opinhaluisia oppilaita juurikuin roomalaista
kansansa, ja niin hän itse kuin nämäkin esiintyvät hyvin teatralisesti;
he käyvät puettuina siniseen mekkoon ja puolisaappaihin, liehuva viitta
hartioilla, sulkatöyhtö hatussa, vyössä kaksi pistoolia ja kupeella
miekka. Davidin atelieri oli feuillanttien vanhassa kirkossa, ja
tänne pyhiinvaeltaa joka päivä suuret parvet patriootteja näkemään
hänen tekeillä olevaa tauluaan, tuota jättiläistaulua, joka oli
oleva 30 jalkaa pitkä ja 20 jalkaa leveä ja jossa päähenkilöjen piti
olla 6 jalkaa ja muutamia tuumia korkeat. Tämän taulun on tilannut
kansalliskokous, ja jakobiiniklubi on lähettänyt kiertokirjeen
kootakseen avunkeräyksellä varoja sitä varten. Se esittää _Valaa
pallosalissa_.
Ei ole epäilemistäkään, että Davidin kuuluisuus tähän aikaan
ainakin suureksi osaksi johtui hänen poliittisesta kannastaan ja
siitä vallankumouksellis-isänmaallisesta mielenlaadusta, jota hän
ilmaisi kaikissa tilaisuuksissa. Hänhän se on järjestäjänä kaikissa
isänmaallisissa juhlissa, hän se myös järjestelee näyttämöllepanon
revolutsionisissa teattereissa siihen aikaan, jolloin sellainen vielä
tuli kysymykseen. Hän se saa toimekseen tehdä luonnoksia uusiksi
puvuiksi koko Ranskan kaikkia eri virkamiehiä varten. Hän on Maratin
ystävä ja Robespierren ihailija, ja nämä kaksi seikkaa riittävät
takaamaan hänelle ei ainoasti isänmaallista arvoa, vaan myös osan
valtiollisessa elämässä. Syksyllä 1792 David valitaan konventtiin ja
hiukan myöhemmin turvallisuusvaliokuntaan; pianpa hänelle suodaan myös
kunnia toimia presidenttinä sekä konventissa että jakobiiniklubissa.
Mitään varsinaisesti valtiollista vaikutusta David ei kuitenkaan
voi kehua omanneensa. Hän puhui harvoin sekä konventissa että
jakobiiniklubissa, luultavasti senvuoksi, ettei hän ollut riittävästi
perehtynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sitävastoin hän, ollen
taiteilijain puhetorvena eduskunnassa, harjoitti määräävää vaikutustaan
sen kantaan taidekysymyksissä. Syyskuussa 1792 hän -- sen johdosta
että konventti tahtoi lahjoittaa Lillen kaupungille kolmivärisen
lipun osotetun urhollisuuden palkaksi -- lausuu, että siitälähin oli
pystytettävä graniittipatsaita saatujen voittojen muistoksi. Marraskuun
11 p:nä hän kannattaa muutamain tuntemattomain taiteilijain pyyntöä
akatemian lakkauttamisesta ja vaatii tämän pyynnön lähettämistä
valistusministerille. Ja hänpä se myös saa aikaan sen säädöksen, joka
määrää Rooman ranskalaisen taideakatemian uudesti muodostettavaksi
vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti; hän se vaatii
Ludvig XIV:nnen ja Ludvig XV:nnen tässä akatemiassa olevat kuvapatsaat
hävitettäväksi. Ja 8 p. elok. 1793 hän tekee konventissa esityksen
kaikkien akatemiain lakkauttamisesta, koska ne muka olivat ylimysten
viimeiset turvapaikat.
Hän moittii sangen terävästi; kuninkaallista taideakatemiaa, sen
opetusjärjestelmää, sen pyrintöä ylläpitää tasapainoa erilaisten
kykyjen välillä siten, että kaikin pakkokeinoin koetettiin vastustaa
ja masentaa kaikkia rohkeita uutuuksia; hän on ivallinen noita
vanhoja kohtaan, jotka ijänkaiken olivat istuneet samoilla tuoleilla;
hän surkuttelee kaikkia niitä kykyjä, jotka lyhytnäköisyyden ja
vastustuksen kautta olivat joutuneet hukkaan. Ja lopuksi hän ottaa
asian isänmaalliseltakin kannalta ja on harmissaan siitä, etteivät
nämä akateemikot harrastaneet mitään suuria kysymyksiä, vaan
liikkuivat yksinomaan omassa pienessä piirissään, niin ettei heillä
Vendée-sodankaan raivotessa ollut harrastusta mihinkään muuhun kuin
siihen, mikä koski heidän omaa akatemiaansa. David ennättää tuskin
alas puhujalavalta, kun jo huutoäänestyksellä päätetään, että kaikki
akatemiat oli lakkautettava.
Kun vanha akatemia oli lakkautettu, astui uusi taiteilijakunta heti
sen sijalle, ja se osottikin jo alusta pitäen, että sen tunnussana oli
vapaus, avaamalla ovensa kaikille taiteilijoille. Tästä liberalismista
oli kuitenkin seurauksena, että vanhan akatemian maltilliset ainekset
hyvin pian täällä pääsivät vallalle ja muodostivat enemmistön. Ne
toivat mukanaan tänne aatteensa, ja taiteilijakunta ei pian ollut muuta
kuin tuon suuresti halveksitun vanhan akatemian uusinto. Pelästyneinä
tästä radikalit päättivät toimittaa valikoimisen jäsentensä
keskuudessa, ja siten he poistivat kaikki vastenmieliset ainekset.
Välttääkseen väärinymmärrystä ottivat jälellejääneet akatemialleen
uuden nimen, kutsuen itseään nimellä Société populaire et républicaine
des Arts (Kansallinen ja tasavaltainen taideseura).
Tämä uusi taideakatemia, kolmas järjestyksessä vuoden 1789 jälkeen,
osottautui mitä ilmeisimmän valtiollisen kiihkoisuuden elähyttämäksi.
Se näet panee paljoa enemmän painoa isänmaalliseen mielenlaatuun
kuin todelliseen tietoon ja todellisiin lahjoihin. Se vaatii niiltä
taiteilijoilta, jotka se ottaa yhteyteensä, ei ainoasti että he
voivat näyttää kansalaiskorttinsa ja todistuksen kansalliskaartissa
suoritetusta sotapalveluksesta ja verojensa maksusta, vaan myös
että he ovat vannoneet uskollisuutta hallitusmuodolle, etteivät ole
allekirjoittaneet mitään antirevolutsionista anomusta tai julaisseet
mitään antirevolutsionisia kirjoituksia eivätkä ole olleet jäsenenä
missään yleisen mielipiteen paheksumassa klubissa.
Esiintymisessään se on hyvin meluava ja suurellinen. Se lähettää
kaikille kansanomaisille seuroille ja klubeille Davidin kirjoittaman
adressin, joka on yhtä isänmaallinen kuin juhlallinenkin. Se pitää
kokouksiaan Louvren Laokoon-salissa, sillä on oma sanomalehtensä,
_Journal de la société républicaine des arts_ (Tasavaltaisen
taideseuran lehti) -- David se juuri puhaltaa henkeä tähän akatemiaan;
hän se myös esittää jäsenet siihen _kansalliseen taidejuryyn_,
joka asetettiin marraskuussa 1793 jakamaan palkintoja ensimäisessä
palkintokilpailussa -- juryyn, johon kuului 60 jäsentä, niiden joukossa
muutamia maalareja ja kuvanveistäjiä: Gérard, Davidin ystävä Fragonard,
oman aikansa niin vähässä arvossa pitämä Prudhon, sekä lisäksi
kummallinen sekoitus kansalaisia: yksi matematikko (Hassenfratz),
useita näyttelijöitä (Talma y.m.), kirjailijoita, arkitehtejä, yksi
revolutsionisen armeijan komissari, yksi yleisen syyttäjän apulainen,
yksi maanviljelijä, yksi puutarhuri ja yksi suutari (Hazard!) --
semmoinen oli lista, joka oli hyväksytty suurella riemulla. Hän
se antaa palkintokilpailuja varten aineet, jotka ovat läpeensä
revolutsionisen patriotismin innostamia; niinpä on esim. aineena
arkitehtuuria varten kasarmi, johon mahtuu 600 miestä ratsuväkeä.
Ja jo juryn ensi istunnossa nähdään, kuinka vähän tämä jury huolii
taiteellisista näkökohdista valtiollisiin näkökohtiin verrattuna.
Kilpailevia taiteilijoita arvosteltaessa heidän taiteelliset ansionsa
eivät läheskään yksinomaan tule puheeksi. Päinvastoin lausutaan
julkisesti se mielipide -- ja juuri yleisen syyttäjän apulainen sen
lausuu -- että on otettava huomioon myös kilpailevain isänmaalliset
ansiot, "sillä", kuten matematikko Hassenfratz sanoo, "se minkä ihminen
voi suorittaa käsillään, ei ole oikeastaan minkään arvoinen itsessään,
sydän se on, joka kaikki määrää". Niin, mennäänpä niinkin pitkälle,
että päätetään olla ollenkaan jakamatta mitään ensimäistä palkintoa
kuvanveistossa ja rakennustaiteessa, koska muka oli väärin palkita
taiteilijoita, kun sotilaat saivat palella ja nähdä nälkää, vaikkapa he
tekivätkin paljoa enemmän isänmaan hyväksi.
Huolimatta vallankumouksellisesta kiihkoilusta, joka elähytti
uutta akatemiaa, sen toiminta kuitenkin oli monessa suhteessa
sekä hyödyllinen että hedelmällinen. Yhdeksi sen päätehtäviä tuli
saada aikaan parannuksia vanhain taulujen korjaamisessa, joita
kuninkaallinen akatemia, Davidin suureksi harmiksi, oli pidellyt kovin
ymmärtämättömästi, taiteellisuutta ja tunnollisuutta puuttuvalla
tavalla. Toinen tehtävä oli levittää taiteen tuntemusta ja harrastusta
niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, matalimpiin majoihin
saakka. Olkoonpa että ne jäljennökset, joita tauluista ja muotokuvista
lähetettiin kaikkialle, eivät aina olleetkaan täysin taiteellisia
ja onnistuneita; olkoonpa, että poliittinen sivuajatus oli tämän
pyrkimyksen pohjana; joka tapauksessa yritys ansaitsee kiitosta, sillä
se on laatuaan ensimäinen koe välittää taiteen pääsyä alempien luokkien
keskeen, ottaa se pois etuoikeutetulta paikaltaan ja päästää kansakin
siitä osalliseksi.
Davidin valtiolliset harrastukset ja valtiollinen toiminta olivat
kuitenkin, hänen päästyä konventin jäseneksi, melkeinpä kokonaan
saaneet hänet laiminlyömään taiteensa. Kun hänen oppilaansa saapuivat
hänen luokseen näyttämään hänelle töitään ja pyytämään häneltä
neuvoa, ei hänellä ollut heille aikaa, hän kun oli lähtemässä joko
jakobiiniklubiin tai turvallisuusvaliokunnan kokouksiin. Suurta
tauluaan _Valaa pallosalissa_ hän ei koskaan päättänyt osaksi ajan
puutteesta, osaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että taulu oli niin
iso ja vaati niin paljon aikaa, että sen ollessa puoliksi valmiina
monet siinä esitetyistä henkilöistä, m.m. Bailly, jo olivat kadottaneet
kansan luottamuksen ja kunnioituksen ja joutuneet epäluulon-alaisiksi
muka isänmaan vihollisina. Yleensä hän oli kokonaan lakannut
maalaamasta, ja tarvittiin joku vallan erityinen tilaisuus, esim.
jonkun suuren patriootin kuolema, saadakseen hänet uudelleen tarttumaan
siveltimeen ja maalilautaan. Kun 20 p. tammik. 1793 konventin jäsen
Lepelletier de Saint-Fargeau murhattiin, maalasi David hänen kuvansa
kuolevana ja tarjosi sen konventille, joka osotti kiitollisuuttaan
kaiverruttamalla siitä jäljennöksiä jaettavaksi, kuten sanat kuuluivat,
"niille kansoille, jotka tulisivat anomaan apua ja veljeyttä Ranskan
kansalta". Ja kun kohta senjälkeen Marat saa surmansa Charlotte Cordayn
kädestä, silloin puhkee Davidin personallinen suru ystävän kuolemasta
ilmi taulussa, joka, jos voi voittaa sen inhon, minkä sitä nähdessään
ehdottomasti tuntee, täytyy tunnustaa yhdeksi Davidin paraita luomia.
Hänen _Murhattu Maratinsa_ ei näet ainoasti ole hänen naturalistisen
taiteilijaluonteensa uskollinen ilmaisu, se ei ainoasti ole huomattava
sen viivapuhtauden vuoksi, joka oli hänen paras voimansa, se oli --
vastakohtana hänen useimpiin tauluihinsa, jotka vaikuttavat kylmästi ja
kertoilevaisesti -- täynnä tunnetta ja lämpöä, jopa sielukkaisuuttakin.
Davidin oli tapana antaa oppilaittensa johdollaan suorittaa taulujensa
teknillisen osan; niinpä esim. osa Lepelletierin muotokuvasta oli
Gérardin työtä, joka oli hänen oppilaistaan kuuluisin ja jota oma
aikansa kutsui "kuningasten maalariksi" ja ystävät "maalarien
kuninkaaksi". Maratin muotokuva sen sijaan oli kokonaan Davidin käden
työtä. Kun joku kysyi häneltä, miksi hän oli suonut Maratille eikä
Lepelletierille sellaisen kunnian, sanotaan hänen aivan tyynesti
vastanneen: "Lepelletierhän oli aatelismies, mutta Marat kansasta
lähtenyt, ja vasta _silloin_ voi sydän olla kokonaan mukana".
* * * * *
Kuten edellä on mainittu, on vallankumouksen ansio taiteen suhteen
pääasiallisesti siinä, että se on tehnyt taiteen yleisomaisuudeksi,
avannut taiteen ovet kaikille niille, jotka pyrkivät sisään ja kykynsä
sekä lahjainsa puolesta sen ansaitsivat. Mutta sen huolenpidolla
taiteesta oli toinenkin puolensa, joka oli yhtä tärkeä. Se oli
pyrkimys koota, säilyttää ja pelastaa häviöstä niitä taideteoksia,
joiden olemassaolo oli vaaranalainen laiminlyönnin, rahvaan kiihkon ja
hävitysinnon vuoksi.
Paljon on puhuttu vallankumouksellisesta vandalismista, ja
veljekset Goncourt ovat tästä asiasta kirjoittaneet lehtiä,
joista henkii rakkaus kaikkeen, mitä vanhalla järjestyksellä oli
ylhäistä, taiteellista ja kaunista, vavisten surusta ja harmista
niiden hävitysten tähden, joita taide ja kirjallisuus kärsivät
revolutsionin aikana. Heidän surunsa onkin vallan luonnollista. Ei
kukaan taiteentuntija ja taiteenharrastaja voine ahdistuksetta lukea
kaikista niistä kallisarvoisista taideteoksista, jotka hävitettiin,
niistä yksityisistä, prinsseille ja ylimyksille kuuluneista taide- ja
muinaiskalukokoelmista, joita siirreltiin, leviteltiin ja hajoiteltiin,
siitä harvinaisuuksien ja aarteiden paljoudesta, joita juutalaiset y.m.
halvalla ostivat, jopa varastelivatkin, myödäkseen sitten suurista
summista Englantiin. Mutta väärin on tehdä vallankumouksellinen
hallitus vastuunalaiseksi tästä vandalismista. Hallituksen jäsenet
eivät näet koskaan kehoittaneet mihinkään tällaisiin hävitys- ja
väkivallantöihin, päinvastoin he tekivät kaiken voitavansa estääkseen
niitä kaikissa tilaisuuksissa. Syyt niihin häviöihin, joita taide kärsi
vallankumouksen aikana, olivat toisaalla.
Pääsyy oli maastamuutto. Tiedämmehän kaikki, että jo revolutsionin
ensi kuukausina alkoi lukuisa siirtyminen Ranskasta, ja että sitä
jatkui melkein katkeamatta vallankumouksen kolmena ensi vuotena.
Niiden joukossa, jotka siten jättivät Ranskan joko personallisesta
pelosta tai vakuutettuina siitä, että he paremmin voisivat palvella
isänmaatansa herättämällä muissa maissa harrastusta kuningashuonetta
ja kontrarevolutsionisia aatteita kohtaan, oli etupäässä korkeimman
papiston ja korkeimman ylimystön jäseniä, alkaen kuninkaan kahdella
veljellä, vastaisella Ludvig XVIII:nnella ja Kaarle X:nnellä. Mutta
juuri nämä etuoikeutettujen säätyjen korkeimmat edustajat ne Ranskassa
omistivat kaikki nuo suuret yksityiskirjastot, nuo taide-, muinaiskalu-
ja kuriositeettikokoelmat, jotka olivat tehneet Ludvig XV:nnen ja
Ludvig XVI:nnen aikuisen Pariisin museoksi, minne kaiken maailman
taiteenrakastajat pyhiinvaelsivat. Kun he nyt jättivät Ranskan,
tapahtui se salaa, eivätkä he sentähden voineet ottaa mukaansa mitään
kalleuksistaan ja aarteistaan, jotka siten usein jäivät hoitoa ja
valvontaa vaille.
Syyskuun 2 p. 1792 lakiasäätävä kansalliskokous määräsi emigranttien
jälellejääneen omaisuuden otettavaksi takavarikkoon. Tämän lain
nojalla valtio nyt otti taiteensa kaikki yksityisten hallussa olevat
taideaarteet. Mutta nyt syntyi kysymys, mihin kaikki nämä kokoelmat
saataisiin sijoitetuiksi. Kiireesti laitettiin nyt sekä Pariisissa
että departementeissa joukko väliaikaisia toimistoja ja varastoja,
joiden esimiehiksi nimitettiin erityiset asiamiehet. Kaikki kävi
nopeaan, mistä suuri hämminki oli seurauksena. Toimistoissa ladottiin
kaikki mullin mallin: kirjat ja mitalit, taulut, kuvapatsaat ja
kaikenlaatuiset kokoelmat. Asiamiehet käsittivät väärin johtosääntönsä,
luulivat tarkoituksen olevan myödä taideteokset, ja kun he usein eivät
olleet kovinkaan suuria taiteentuntijoita, syytivät he pois melkein
ilmaiseksi kallisarvoistakin tavaraa; niinpä myötiin sellaisessa
varastossa m.m. Maria Antoinettelle kuulunut 6,000 livreä maksanut
piano 600 livrestä. Usein olivat asiamiehet epärehellisiäkin ja möivät
salakähmää omaksi edukseen.
Samaan aikaan kuin kansalliskokous oli perustanut varastoja kokoelmien
säilyttämiseksi, se oli asettanut erään komitean, n.k. museokomitean,
valvomaan asiamiehiä ja katsomaan että taideteokset säilyisivät
hävitykseltä. Mutta nähdessään, ettei tämä komitea osottanut riittävää
arvostelukykyä ja harrastusta, vaan teki itsensä vikapääksi moniin
erehdyksiin ja suureen leväperäisyyteen, konventti lakkautti sen
ja asetti sijalle toisella tavoin kokoonpannun komitean, nimeltä
Commission temporaire des arts, joka innolla ryhtyi työhön ja
osotti huolenpitoansa taiteen eduista kohta senjälkeen julaistussa
asiallisessa, täydellisessä ja metodillisessa _Ohjesäännössä
oikealla tavalla järjestää ja säilyttää koko tasavallassa kaikkia
niitä esineitä, jotka voivat olla hyödyksi taiteelle, tieteelle ja
opetukselle_. Kuinka perinpohjainen tämä ohjesääntö oli, nähdään
siitäkin, että se esim. sisälsi erityisen määräyksen, kuinka paraiten
voitaisiin säilyttää muutamien kirjastojen hallussa olevat intialaiset
kirjat.
Vielä suuremmat olivat ne häviöt, jotka johtuivat kuvapatsasten ja
taideteosten alasrepimisestä ja niistä väkivaltaisuuksista, joita
tapahtui, kun rahvas luostareista ja kirkoista, palatseista ja
linnoista raastoi ulos kaiken sen, mikä muistutti orjuuden ajasta, sekä
vallankumouksellisessa innossaan tai yksinkertaisesti vain ilosta saada
repiä alas, särki ja hävitti kaikki niitä kaunistavat epämieluiset
koristeet ja kirjoitukset. Mutta kaikki tuo oli roskaväen työtä, ja
hallitus paheksui sitä enemmän kuin kukaan muu. Paras todistus siitä
on että se antoi yhä uusia säädöksiä, jotka kielsivät kaikenlaisen
taideteosten häväistyksen ja hävityksen. Kesäkuussa 1793 julaistiin
Lakanalin ehdotuksesta seuraava käsky: "Kansalliskonventti säätää,
kuultuaan yleisen valistuskomitean antaman kertomuksen, kahden vuoden
vankeuden jokaiselle, joka jollakin tavalla häpäisee kansakunnalle
kuuluvia taideteoksia".
Ja vähän myöhemmin, lokakuussa samana vuonna, seurasi tätä toinen
vieläkin seikkaperäisempi säädös, aiheutuen niistä väärinkäytöksistä,
jotka olivat syntyneet konventin määräyksestä että kuningaskunnan
arvomerkit ja tunnukset oli kaikkialta poistettava. Se kuului näin:
"Täten kielletään millään tavoin poisviemästä, hävittämästä tai
muuttamasta, tekosyyllä hävittää aatelisvallan ja kuningaskunnan
merkkejä, kirjastoista, kokoelmista, kabineteista, yleisistä tai
yksityisistä museoista yhtä vähän kuin taiteilijoilta, kustantajilta
ja kirjakauppiailta kirjoja, painettuja tai käsikirjoituksena olevia,
kaiverruksia ja piirustuksia, tauluja, korkokuvia, kuvapatsaita,
mitaleja, vaaseja, muinaiskaluja, maantieteellisiä karttoja ja muita
esineitä, jotka hyödyttävät taidetta, historiaa tai opetusta."
Nämä säädökset, jotka eivät suinkaan ole ainoat laatuaan, osottavat
kyllin selvästi, että revolutsioninen hallitus koetti voimainsa
mukaan säilyttää taideteoksia ja suojella niitä hävitykseltä. Mutta
tämä oli vain yksi askel sitä päämäärää kohti, johon konventti pyrki,
nimittäin yhdistämään kaikki nämä kokoelmat yhdeksi kokonaisuudeksi,
museoksi, joka olisi oleva kansakunnan oma, ja jonka aarteita kaikilla
yhteiskunnan luokilla olisi oikeus katsella ja ihailla.
Tosin vanhan järjestyksen aikana oli ollut suurenmoinen taulugalleria,
mutta se ei kuulunut valtiolle, vaan kuninkaalle. Colbert, sen
perustaja, oli sijoittanut taulut Louvreen, mutta sieltä ne oli
siirretty Versailles'iin, minkä ohella moni taideteos oli viety
koristamaan muita kuninkaallisia asuntoja ja suuri joukko laskettu
kokonaan pilalle, useat erään kirjailijan lausunnon mukaan siten,
että ne asetettiin Versailles-puistoon ja siellä niin huolellisesti
vaalittiin, hiottiin ja pestiin, ettei niistä jäänyt juuri mitään
jälelle. Kumminkin alkoi ajan pitkään kuulua ääniä, vaatien näiden
kokoelmain siirtämistä takaisin Pariisiin. Tästä oli seurauksena,
että v. 1750 110 taulua siirrettiin Luxembourg-linnaan, ja että nämä
taulukokoelmat kahdesti viikossa pidettiin avoinna asianharrastajille
ja taiteilijoille. Ludvig XVI ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen,
vaan siirrätti kaikki taulut jälleen Versailles'iin. Jokainen ymmärtää,
kuinka vaikeaa nuorten taiteilijain oli kehittyä ja oppia, kun siten
huolellisesti kätkettiin heidän silmiltään kaikki suuret esikuvat, eri
koulujen ja eri aikojen vanhat mestarit.
Jo perustuslakia säätävä kansalliskokous oli määrännyt Louvren
sopivimmaksi paikaksi taideteosten kokoamista varten, ja n.k.
museokomissioni oli nimitetty suorittamaan valmistelevia töitä
ja saattamaan järjestystä vallitsevaan sekamelskaan. Mutta tämä
komissioni työskenteli hitaasti eikä ollut vielä lähellekään
suorittanut tehtävätään konventin kokoontuessa. Konventti, joka teki
kaikki ihmeellisellä vauhdilla, ei ollenkaan välittänyt mistään
valmistelevista töistä, vaan sääti yksinkertaisesti 27 p. heinäk. 1793,
että Louvren museo aivan kohta tulisi avattavaksi yleisölle, ja määräsi
sisäministerin käytettäväksi yli 100,000 livreä vuodessa yksityisten
kokoelmain ostoon ja estääkseen arvokkaita taideteoksia joutumasta
ulkomaille. Sitten ryhdyttiin työhön, joka ei jäänytkään tuloksitta,
sillä tuskin kolme kuukautta senjälkeen avattiin yleisölle Louvre-museo
tai niinkuin sitä virallisesti nimitettiin Musée central des arts
(Taiteiden keskusmuseo). Aluksi oli muutamia suuria taideteoksia
jätetty jälelle Versailles'iin, niin Leonardo da Vincin _Monna Lisa_,
Andréa del Sarten _Pyhä perhe_. Van Dyckin tekemä Englannin kuninkaan
Kaarle I:sen kuva y.m. Mutta se konservatorio, joka perustettiin
Davidin ehdotuksesta ja jossa hän itse oli jäsenenä, teki pian
muutoksen tässäkin suhteessa. Jotta museo tulisi tunnetuksi, määrättiin
tehtäväksi luettelo kaikista sen aarteista, ja jotta siitä olisi
taiteilijoille hyötyä, päätettiin että näillä olisi oikeus viidesti
viikossa vapaasti päästä museoon tutkimaan vanhoja esikuvia. Voidaan
helposti ymmärtää, millainen uusi harrastus elähyttäisi nuorisoa, kun
se siten sai tilaisuutta näkemään ja oppimaan; voidaan ymmärtää, mitä
uusia aihelmia he siten saisivat. Ja lisäksi voi ymmärtää, millainen
voitto oli vallankumouksellisille johtajille pysyvän tyyssijan luominen
taiteelle, joka jo kyllin kauan oli ollut vailla varsinaista kotia.
Louvreen yhdistettiin nyt paitsi kuninkaallisia taulukokoelmia kaikki
ne taideteokset, jotka luostarit ja kirkot sekä yksityiset museot
olivat antaneet valtiolle. Tänneppä tuotiin myös ne kuvapatsaat ja
hautakivet, jotka oli otettu Saint-Dénis'in kuningashaudoista, kun nämä
hävitettiin siihen määrin, että kaikkien noiden vanhain kuningasten
jäännökset, aina kapetingien ajalta saakka, otettiin arkuistaan,
jotka kohta senjälkeen sulatettiin tykinkuuliksi, ja pantiin toisiin
yksinkertaisempiin sekä haudattiin yleiseen kirkkotarhaan --
toimitus, jota aatellessa koskee mieleen vielä enemmän senvuoksi,
että se tapahtui keskellä päivää, laillisessa järjestyksessä ja
viranomaisten valvonnan alaisena, eikä roskaväen toimesta jonakin
vallankumouksellisen kiihkon hetkenä.
Louvre-museon kokoelmia kartutettiin myöhemminkin niillä
taideteoksilla, jotka otettiin sotasaaliina. Ensiksi saapui v. 1794
suuri lähetys pohjoisarmeijan hankkimia hollantilaisia tauluja, niiden
joukossa kokonaista 80 Rubensin ja 17 Van Dyckin taulua, ja lisäksi
useita Rembrandtin, Albert Dürerin, Paul Potterin y.m. teoksia;
sittemmin tulivat ne italialaiset kokoelmat, jotka Bonaparte toi
mukanaan sotaretkiltään.
Samanaikaisesti Louvre-museon kanssa avattiin useita museoita
maaseudullakin.
Kun tahdotaan väittää että vallankumous muka oli hävittänyt
taiteenharrastuksen ja vaikuttanut siihen vain vahingollisesti, on
sellainen selvä erehdys. Päinvastoin tehtiin vallankumouksen aikana
melkoisesti työtä taiteen ja sen etujen edistämiseksi. Ei voi muuta
kuin hämmästyä, kun selailee kaikkia noita taidekysymyksiä koskevia
keskusteluja, ja lukee kaikkia niitä säädöksiä, joita julaistiin ja
jotka koskevat ehdotuksia uusiksi muistopatsaiksi, kaunistuksiksi,
museoin järjestämiseksi, tilauksiksi taiteilijoilta, kun syventyy
noiden erityisten komiteain kokoamista, säilyttämistä, jakamista
ja luokittamista varten suorittamiin töihin, ja lisäksi ajattelee
että kaikki tämä työ tehtiin aikana, jolloin rahavarat olivat tyyten
lopussa, jolloin ihmisten henki ja omaisuus joka hetki oli vaarassa,
jolloin sisällinen puoluetaistelu oli noussut huippuunsa ja ulkonainen
vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.
Ennen muita on Davidin ansio että tämä työ tuli hyvää ja hedelmiä
kantavaa. Robespierren kuolemaan saakka David piti valtikkaa taiteen
valtakunnassa tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa: taiteen valtikkaa
politiikan valtakunnassa. Thermidor-katastrofin jälkeen hän vangittiin
ja oli vähällä joutua tuomituksi kuolemaan, mutta pelastui osaksi
kuuluisuutensa kautta, osaksi julkisesti kieltämällä sen miehen,
jolle hän vielä 8 p. thermidorkuuta oli sanonut: "Jos tyhjennät
myrkkypikarin, niin minä tyhjennän sen sinun kanssasi", ja selittämällä
erehtyneensä Robespierren luonteen ja isänmaallisuuden suhteen.
Kiellettyään ystävänsä David kielsi mielipiteensäkin, ja tapausten
ironian kautta, jota usein voi huomata tämän ajan historiassa,
siitä miehestä, joka vapisevin käsin oli maalannut _Murhatun
Maratin_, ainoasti muutamia vuosia myöhemmin tuli Napoleonin ja
keisarikruunauksen maalaaja.