Samalla kun yhteenliittymisen tarve vallankumouksen alussa lähensi
toisiinsa samoinajattelevia joko hartaasen yhdessäoloon tai yleisten
kysymysten julkiseen pohtimiseen, samalla tuli sanomalehdistö siksi
välineeksi, jonka kautta kaikki, mistä puhuttiin salongeissa,
laverreltiin kahviloissa ja keskusteltiin klubeissa, saapui suuren
yleisön tietoon.
Selvemmin ja paremmin kuin mistään historiallisesta esityksestä näkee
sen huutavan vastakohdan vanhan yhteiskunnan välillä, joka lahona
ja madonsyömänä oli hajoomaisillaan pirstaleiksi, ja uuden, joka
oli kasvamassa, raittiina, terveenä ja voimakkaana, jos lukee niitä
cahiers'eja eli valituksia, jotka jätettiin säätykokoukselle ja joista
lähes 500 löytyy painettuna hyvin tunnetussa _Archives parlementaires_
julkaisussa. Ei tarvitse pitkälti lukea näitä ymmärtääkseen, että
sanomalehdistö ennen vallankumousta oli ollut kahleissa, sidottuna
tyhmähköön ja pikkumaiseen sensuuriin, joka teki kaikkensa tuhotakseen
filosofian ja kirjallisuuden edistyksiä; joka mitä törkeimmällä tavalla
paloitteli eteviä teoksia tahtoen siten vähentää niiden luultua
huonoa vaikutusta; joka koetti estää niiden ilmestymistä ja, kun se
ei onnistunut, rankaisi kirjailijoita ottamalla heidän teoksensa
takavarikkoon, kieltämällä niiden levittämistä tai juhlallisesti
polttamalla ne parlamentin pääporrasten juurella. Mutta samalla huomaa
yhtä selvästi, kuinka vihamielinen yleinen mielipide oli tätä sensuuria
vastaan, kuinka innokas se oli pudistamaan kahleensa ja vapauttamaan
painetun sanan kaikesta pakkovallasta. Melkeinpä kaikissa näissä
cahiers'eissa on kysymys painovapaudesta, ja papiston mielipiteiden
jakautuessa aatelisto osaltaan vaatii suurempaa tai pienempää määrää
vapautta, ja kolmas sääty pyytää avoimesti ja yksimielisesti vapautta,
jota eivät mitkään pidäkkeet sitoisi, vaan joka olisi täysin rajaton.
Jo vuosi ennen säätyjen kokoontumista oli yleinen mielipide niin
ratkaisevasti painovapauden puolella, että, kun Ludvig XVI 5 p.
heinäk. 1788 kehoitti kaikkia "Ranskan oppineita ja tietorikkaita
miehiä" antamaan kuninkaalliselle sinetinvartijalle neuvoja ja ohjeita
tulevan säätykokouksen töitä varten, kaikki halulla tarttuivat
tähän kehoitukseen ja tulkitsivat sen siihen saakka vallinneen
etuoikeuslaitoksen ja ennakkosensuurin poistamiseksi. Kaikki ne,
jotka ennen pelosta tai arkaluontoisuudesta olivat pidättyneet
kirjoittamasta, korvasivat nyt vahinkonsa, niin että oikein satamalla
satoi lentokirjoja, täynnä toiveita, ohjeita ja reformiehdotuksia
kaikilta aloilta. Mutta siten julkilausuttua toivomusta ei suunnattu
kuninkaalliseen sinetinvartijaan, vaan suureen yleisöön; ei tahdottu
valistaa yksin kuningasta, vaan koko kansaa. Monissa lentokirjoissa
puhuttiin myös painovapaudesta, ja useimmissa pidettiin sitä yhtenä
vapaan yhteiskunnan tukipatsaista. Mirabeau otti selityksillä
varustettuna julaistakseen lentokirjan, jonka Milton 150 vuotta
aikaisemmin oli kirjoittanut, ja jonka aatteet nyt, lähes 100 vuotta
sen jälkeen kuin Englanti oli saanut painovapauden, valtiosäätyjen
kokoontuessa olivat uusia Ranskassa. Kuinka radikalinen Miltonin kirja
oli, voi ajatella kun lukee sen mottolauseen: "Tappaa ihminen on sama
kuin tuhota järjellinen olento, mutta tappaa kirja on sama kuin tuhota
itse järki".
Sill'aikaa kun siten väiteltiin painovapaudesta ja leviteltiin oppia
sen hyväksi, syntyi mahti, joka paremmin kuin mikään muu oli kykenevä
ajamaan sen asiaa, joka oli vahvistava uusia aatteita ja pitävä
vireillä innostusta. Tämä mahti oli valtiollinen sanomalehdistö.
Vangittuna ja sorrettuna vanhan hallituksen aikana, joka ei pelännyt
mitään niin paljon kuin noita kahta sanaa "filosofia" ja "politiikka",
se ei kuitenkaan ollut lakannut taistelemasta olemassaolonsa puolesta.
Ja kun se tällä taistelulla ei ollut voittanut mitään, niin oli
se kärsivällisesti odotellut tilaisuutta pudistaakseen päältään
kahleensa. Kun vallankumouksen rynnäkkökello soi, astui valtiollinen
sanomalehdistö esiin, vakaana ja varmana, juurikuin se olisi vartonut
vain tätä merkkiä ryhtyäkseen Ranskan kohtaloita ohjaamaan. Ja se
murtautui esiin sellaisella häikäilemättömällä voimalla, ettei mikään
vakava vastarinta ollut mahdollinen. Lentokirjalla oli ollut aikansa;
sen työ oli nyt suoritettu. Uudet aatteet vaativat leveämpää muotoa --
muotoa, joka nopeammin levittäisi niitä ja voimakkaammin ajaisi niiden
asiaa. Lentokirja oli kääntynyt vain yhteen osaan yleisöä, mutta vapaa
valtiollinen sanomalehti puhui kaikille ja -- mikä oli vielä tärkeämpää
-- puhui kaikesta. Sensuuri ei voinut sitä vastustaa, vaan kukistui
lyhyen kuolintaistelun jälkeen.
Kunnia sanomalehdistön vapauttamisesta sensuurin pakkovallasta
kuuluu etusijassa kahdelle miehelle, joiden nimet ansaitsevat tulla
muistetuiksi tässäkin yhteydessä -- Brissotille ja Mirabeaulle.
Täytyy olla lukenut muutamia vanhan järjestyksen kehnoista
sanomalehdistä, jotka puhuvat tuulesta ja ilmasta, kuninkaallisten
töistä ja toimista, prinsessoista, näyttelijättäristä, laulajattarista,
ja suureksi osaksi ovat täynnä häväistysjuttuja, voidakseen ymmärtää
Brissotin ottaman askeleen tärkeyden, kun hän 16 p. maalisk. 1789
julkaisi sanomalehtensä _Le Patriote français'in_ näytekaavan
varustettuna seuraavalla englannin kielestä lainatulla mottolauseella:
"Vapaa sanomalehti on vartija, joka lakkaamatta valvoo kansan yli."
Muutamat otteet tästä näytekaavasta osottavat sangen selvästi Brissotin
lehden hengen:
"Ryhtyä nykyoloissa laajalti selittelemään Ranskan kansalle tämän
sanomalehden hyötyä olisi kansan loukkaamista. Kansalla on näet käsissä
hetki, jolloin se on saavuttamaisillaan hallitusmuodon, joka ikiajoiksi
on vahvistava sen vapauden. Tämä hallitusmuoto ei voi olla muuta kuin
hedelmä täydellisestä sopusoinnusta valtion kaikkien jäsenten kesken,
ja tämä sopusointu saadaan aikaan ainoasti kaikkien valistuksen avulla.
"Se paljous lentokirjoja, joka on ilmestynyt jo ennen tätä
vallankumousta, on valmistanut tietä tälle valistukselle. Mutta
lentokirjoja eivät kaikki voi lukea; sitäpaitsi täytyy niistä tehdä
valikoima, mikä on mahdotonta ilman niiden lukemista. Vaan voidakseen
niitä lukea täytyy niitä ostaa, mikä taas käy niin kalliiksi, että
vain ani harvat siihen kykenevät. Sentähden on keksittävä toinen keino
pysähtymättä opettaakseen kaikkia ranskalaisia halvalla tavalla ja
muodossa, joka ei ole väsyttävä. Tämä keino on valtiollinen sanomalehti
eli gazette. Se on ainoa saatavissa oleva keino valistaa lukuista
kansaa, joka on estetty toimintainnossaan ja sangen tottumaton
lukemiseen, ja joka pyrkii vapautumaan tietämättömyydestään ja
orjuudestaan.
"Ilman sanomalehtiä ei Amerikan vallankumousta, johon Ranska on
ottanut niin kunniakkaasti osaa, olisi koskaan voitu panna toimeen.
Sanomalehdet ne ovat vetäneet Irlannin esiin siitä alennuksesta ja
orjuudesta, jossa Englannin parlamentti sitä piti; sanomalehdet ne ovat
säilyttäneet sen rahdun vapautta, joka tavataan Englannissa.
"Mutta näiden lehtien täytyy olla vapaat, riippumattomat eikä
minkäänlaisen sensuurin alaiset. Se virasto, joka hoitaa sensuuria,
poistaa tai (mikä on aivan sama) sen epäillään poistavan ne tosiasiat
ja mietteet, jotka voisivat valaista kansaa. Sen epäillään lausuvan
sekä moitetta että kiitosta.
"Viranomaiset, jotka nykyään ovat valistuneempia, eivät enää tule
panemaan sulkuja ajatuksen tielle tai koettamaan johtaa sitä. Nerokas
mies, valistunut kansalainen, voi sentähden vapaasti kehittää
aatteitaan, ja asiain ollessa juuri näin onnellisella kannalla me
ryhdymme julkaisemaan sanomalehteä, joka tulee olemaan valtiollinen
ja kansallinen ja riippumaton kaikesta sensuurista ja vieraasta
vaikutuksesta."
Brissotin hyvä ajatus viranomaisten valistuneesta arvostelukyvystä
oli ennenaikainen. Hänen prospektinsa joutui kiinni ja hänen lehtensä
estettiin ilmestymästä. Kaikkien painotuotteiden ylin tarkastusmies,
Maissémy, ollen vanhaa, konservatiivista perikantaa, oli niin
suutuksissaan, että hän ei ainoasti antanut käskyä alaisilleen
virkamiehille koettaa estää Brissotin lehden leviämistä, vaan myös,
hyvin tuntien horjuvan asemansa, kutsui poliisipäällikön kanssaan
yhteistyöhön tukahuttaakseen jokaisen yrityksen perustaa valtiollista
sanomalehdistöä. Brissot ei nähnyt mitään muuta keinoa kuin odottaa
parempaa aikaa, ja hän julkaisikin lehtensä ensi numeron vasta 2 p.
toukokuuta.
Samana päivänä ilmestyi myös ensi numero Mirabeaun _États généraux_
nimistä sanomalehteä, ja jo kolme päivää myöhemmin, toukokuun 5:ntenä,
säätykokouksen avauspäivänä, seurasi tätä ensi numeroa toinen.
Mirabeaun lehden sävy ei ollut niin rohkea ja niin radikalinen kuin
Brissotin, mutta kun se julaistiin ilman edelläkäypää tarkastusta
ja lisäksi Mirabeaun nimi vanhoillisten piireissä oli pelätty ja
kaikkialla tunnettu, oli siinä kylliksi syytä herättämään viranomaisten
suuttumusta vielä suuremmassa määrässä kuin _Le Patriote français_.
Toukokuun 6 p. säädettiin ensiksi yleinen asetus, suunnattuna
niitä painotuotteita vastaan, jotka ilmestyivät ilman myönnettyä
privilegiota ja ilman ennakkosensuuria. Se muistutti suuresti niitä
monia sensuuriasetuksia, joita oli säädetty vanhan järjestyksen aikana,
ja soveltui sangen huonosti siihen valistuneen reformiharrastuksen
aikaan, joka näki sen ilmestyvän. Toukokuun 7 p. sitä seurasi uusi
säädös, joka oli tähdätty yksinomaan Mirabeauta vastaan, tarkoituksella
kieltää kaikkia kirjanpainajia, kirjakauppiaita, kolportöörejä y.m.
millään tavoin edistämästä sen muka perin kelvottoman kirjoituksen
levittämistä, jonka nimi oli _États généraux_ ja jonka leimattiin
saarnaavan vapauden nimen varjossa pahinta mielivaltaa. Ja 19 p.
toukok. julkaisi Maissémy vielä yhden kiertokirjeen, joka sisälsi
kiellon sanomalehtimiehille ottaa lehtiinsä mitään valtiosäätyjä
koskevaa kirjoitusta. Yleisö protesteerasi lähetystöjen kautta,
Brissot julkaisemalla yksityiskohtaisen, selvän ja suoran _Memoarin
säätykokoukselle, koskeva sanomalehdistön vapautta_, ja Mirabeau itse
julkaisemalla täysin huolettomana edelleen lehteään muutettuaan sen
nimeksi _Lettres à mes commettants_. Brissot oli niin takertunut muihin
tehtäviin, että hän alkoi varsinaisesti antaa ulos sanomalehteänsä
vasta 28 p. heinäkuuta. Silloin oli jo vanhan sensuurijärjestelmän
viimeisetkin jäännökset poljettu jalkojen alle, ja Brissot voi syystä
huudahtaa: "Vihdoinkin on nyt painovapaus suotu meille; ei mikään siis
voi enää estää tämän lehden julkaisemista!"
Kun kumminkaan mikään laki ei ollut poistanut sensuuria, pysyivät
vanhat muodollisuudet voimassa, ja viranomaiset -- kuvitellakseen kai
itselleen että heillä vieläkin oli käsissään valtaa -- huvittelivat
itseään yhä edelleen kieltämällä suostumuksensa uusien lehtien
ulosantoon. Mutta sanomalehtimiehet huolivat enää vähän tai ei
ollenkaan siitä että lupa heiltä kiellettiin; he selvisivät niin hyvin
ilmankin, he noudattivat vain Mirabeaun ja Brissotin esimerkkiä ja
julkaisivat lehtensä alistamatta niitä minkään tarkastuksen alle. Päivä
päivältä kasvoi lehtien luku, päivä päivältä ne houkuttelivat muita
mukaansa. Heinäkuun loppuun oli syntynyt 42 uutta poliittista lehteä;
elokuun lopussa oli niiden luku noussut jo 67:ään ja joulukuussa
192:een. Vuosina 1790, 1791 ja 1792 lisääntyi sanomalehtien luku
yleensä samassa suhteessa, niin että Ranska 10 p. elok. 1792 voi laskea
400:n ja 500:n uuden lehden välillä. Useimmat näistä olivat pientä
oktavikokoa, niin että ne, sidottuina kun ovat kirjastoissa, näyttävät
pieniltä kirjoilta. Muutamat, kuten esim. Brissotin sanomalehti, olivat
neljännesarkin kokoa, ainoastaan yksi, _Moniteur_, oli foliokokoa.
Melkein kaikki olivat painetut huonolle paperille ja huonolla
painolla ja erosivat lentokirjoista oikeastaan vain säännöllisen
ilmestymisensä kautta. Mitä tulee ilmestymisaikaan, niin ilmestyivät
muutamat lehdet joka päivä, toiset pari kertaa viikossa, niin, olipa
sellaisiakin lehtiä, joiden ilmestyminen riippui kokonaan toimittajain
mielivallasta. Muutamilla lehdillä oli vain joitakuita numeroja, toiset
pysähtyivät näytenumeroonsa. Useimmat osottavat hyvin vähäistä kykyä,
mutta ne korvasivat sen puutteen suhdattomalla innostuksella, joka tuli
niiden paraaksi voimaksi. Tämä innostus se myös antoi arvoa niille
pienille lehdille, jotka kukin erikseen olivat täysin vähäpätöisiä,
mutta yhdessä muodostivat todellisen voiman, ne kun olivat Pariisin
sokean roskaväen puhetorvena. Huolimatta vähästä arvostaan ne eivät
ollenkaan olleet ujoisia; päinvastoin ne ne juuri kovimmin kirkuivat,
ne ne juuri olivat rohkeimmat, ensimäiset syöksymään tuleen, viimeiset
väistymään.
Tietysti voitiin näiden sanomalehtien joukossa erottaa kaksi
vihamielistä leiriä: vallankumoukselliset lehdet ja kuningasmieliset
eli antirevolutsioniset lehdet. Edelliset olivat lukuisammat ja
aikajärjestykseen katsoen paljon edellä muista. Ensimäisen rojalistisen
sanomalehden syntyessä, -- se oli apotti Royoun toimittama _L'Ami du
roi_ -- oli revolutsionisella puolueella jo 70 lehteä asiaansa ajamassa.
Tavallisesti ollaan taipuvia otaksumaan, että revolutsionisten
sanomalehtien kieli oli karkeampaa, heidän hyökkäyksensä silmittömämpiä
kuin rojalistisien, kun näet edelliset oli kirjoitettu katuyleisöä,
jälkimäiset salonkeja varten. Mutta lukiessa kummankin puolueen lehtiä,
näkee pian, että eroa niiden välillä tuskin onkaan. Rojalistit ja
aristokraatit eivät enemmän kuin heidän vastustajansakaan kammoneet
käyttää kaikkia roskaväen arkisanoja ja mauttomuuksia, ja tuskinpa
yksikään sen karkeuksista oli heille liian karkea. Ja tuntuukin
helpommalta antaa vallankumousmiehille anteeksi tuo roskaväenkieli,
osaksi juuri sentähden että se oli sen yleisön kieltä, jonka puoleen he
kääntyivät, osaksi ja etusijassa sentähden että he ottivat tehtävänsä
vakavalta kannalta ja osottivat kirjoituksissaan todellista elävää
harrastusta. Ylimyksellisen sanomalehdistön työ oli kielteistä laatua.
Sen tehtävänä näet ei ollut mielipiteiden puolustaminen ja aatteiden
levittäminen, vaan yksinkertaisesti vastapuolueen vastustaminen
keinolla millä hyvänsä. Se keino, jota he etusijassa käyttivät, oli
naurunalaiseksi tekeminen. "Naurettavaksi tekeminen", he itsekin
sanoivat, "on se ase, jota on käytettävä sellaisessa taistelussa
kuin me taistelemme". Heidän taistelutapansa kohdistui pääasiassa
personallisiin hyökkäyksiin ja purevaan ivaan. He osottivat etevyyttään
ahdistamalla runossa ja suorasanaisesti vastapuolueen päämiehiä,
purkamalla niiden yli häpeällisiä soimauksia, rivoja ja kyynillisiä
salaviittauksia. Revolutsionisen sanomalehdistön karkea ja kömpelö
leikillisyys ei tunnu rahtuakaan pahemmalta kuin ne likaisuudet ja
säädyttömyydet, joissa rojalistisella sanomalehdistöllä, muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta, oli ilonsa. Niiden päämaali oli olla
hupaisa, ja ainakin yksi niistä, lehti, jolla oli tuo omituinen nimi
_Actes des Apôtres_ (Apostolien teot), oli sellainen; sitä lukivat
kuningatar, hovi ja ylimystö, ja sen leviäminen oli suurenmoinen.
Kansaan eivät ylimykselliset lehdet tehneet vaikutusta, sillä kansalle
olivat satiirin aseet liian hienosti hiottuja. Ne herättivät naurua,
mutta eivät olleet kyllin voimakkaita jättämään jälkeensä pysyvää
vaikutusta ja vetämään kansanjoukkoja mukaansa.
Vaikkakin noiden lukuisten sanomalehdenulosantajain enemmistö oli
keskinkertaisia kykyjä tai vallan kyvyttömiä, oli kuitenkin molemmilla
puolilla muutamia eteviä sanomalehtimiehiä, joita oma aikansa piti
arvossa ja joita jälkimaailmakin muistelee osaksi sen tähden mitä
he ovat vaikuttaneet, osaksi sen tähden mitä he ovat kärsineet
painovapauden hankkimiseksi. Ensimäisenä mainittakoon tässä kerta
vielä Mirabeaun nimi. Mutta Mirabeaun varhainen kuolema teki ettei hän
ennättänyt olla mukana muulloin kuin poliittisen sanomalehdistön ensi
vuotena. Hän näki vain innostuksen ajan eikä taistelun ja ottelujen
aikaa. Ja hänen osansa valtiollisessa historiassa, ollen niin suurta ja
oleellista laatua, on pimentänyt hänen sanomakirjallisen toimintansa,
joka edelliseen verrattuna tuntuu mitättömältä ja syrjäiseltä.
Kokonaan toinen oli Brissotin laita. Hänen _Patriote français'insa_
oli koko oloaikansa niin läheisessä yhteydessä hänen valtiollisen
toimintansa kanssa, ettei jälkimäistä voida ajatella muistamatta
samalla hänen lehteään. Niinkauan kuin valtakunnassa kaikki oli
vielä jotenkin levollista, oli se uskollisena ilmauksena Brissotin
poliittisista mielipiteistä ja ajatuskannasta, ja kun taistelu alkoi
raivota, muuttui se brissotistisen puolueen etevimmäksi taisteluaseeksi.
Jos, kuten minä olen tullut tehneeksi, käy läpi Brissotin sanomalehden
alusta loppuun asti, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä syvää vakavuutta
ja arvokasta sävyä, joka kohtaa lukijaa sen jokaisella rivillä.
Me emme tapaa siinä jälkeäkään lentokirjailijan äkeästä kielestä,
vallankumouslehtien karkeista sanoista ja sukkeluuksista, emmekä
mistään satiireista ja mistään personallisista hyökkäyksistä. Kaikki
on tarkoin ajateltua, tyyntä, vakavaa ja hillittyä. _Le Patriote
français_ onkin senvuoksi antanut minulle monessa suhteessa toisen
käsityksen Brissotista kuin minkä historioitsijat hänestä tavallisesti
antavat. Lukiessa hänen lehteään on lukijalla edessään ei seikkailija
Brissot, puoleksi lahjakas kirjailija, puoleksi hullahtava olento, se
Brissot, joka naurettavasta turhamaisuudesta liitti nimeensä lisäyksen
"de Ouarville" saadakseen sen kajahtamaan paremmin, joka matkusteli
kaikkialla ja koetteli kaikkia, joutui hallituksen vihoihin tuomalla
salakähmää Ranskaan kiellettyä kirjallisuutta ja loukkasi kaikkia
häikäilemättömällä suorapuheisuudellaan. Ei, lukijalla on edessään
vallankumousmies, tarkkanäköinen, työteliäs, vakava, syvästi tietoinen
tehtävänsä vakavuudesta ja pyhyydestä, vallankumouksen johtaja, joka
viimeiseen saakka taisteli vakuutuksensa puolesta ja tiesi sen puolesta
kuollakin.
Sanomakirjallista toimintaansa Brissot piti suuressa arvossa:
mitkään herjaukset, mitkään hyökkäykset eivät voineet järkyttää
häntä kerran ottamastaan asemasta tai saada häntä puuttumaan
personalliseen polemiikkiin, sillä tätä hän katsoi yhteensopimattomaksi
sanomakirjailijan pyhän ammatin kanssa. Palanen hänen lehdestään
(13 p:ltä marrask. 1789) osottaa, mitä hän katsoi sanomakirjailijan
täytyvän vaarinottaa vastustajainsa suhteen:
"Muutama sana sanomalehtimiehen käytöksestä, jollei hänellä ole muuta
päämaalia kuin olla hyödyksi:
"Haukkumasanoihin hänen on vastattava halveksimisella.
"Tolkuttomiin jaarituksiin säälivällä vaitiololla.
"Vaarallisiin erehdyksiin tarkoilla vastauksilla.
"Hyviin neuvoihin alistumisella."
_Le Patriote français_ vastaa monessa suhteessa sitä mitä me vaadimme
sanomalehdiltämme. Se on huvittava ja vaihteleva, ja se sisältää,
paitsi kotimaisia oloja koskevaa, kaikkea mitä valtiollinen sanomalehti
meidän päivinämme tarjoo lukijoilleen: johtavia kirjoituksia, ulkomaan
politiikkaa ja vieraita maita koskevia uutisia, kirjallisia ilmoituksia
ja koko joukon kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, alkaen
uskonnosta ja oikeusfilosofiasta ja loppuen Pariisin peliluolien
tutkimiseen tai sen epäterveellisen ja luonnottoman tavan moittimiseen,
että miehet ottivat tervehtiessä hatun päästään. Brissotin lehti
herätti suurta huomiota, sitä levisi ja luettiin kaikkialla, ja
revolutsionin ystävät pitivät sitä yhtä paljon arvossa kuin vastapuolue
sitä pelkäsi ja vihasi.
Vallankumouksellisen sanomakirjallisuuden kentällä astui esiin
yksi toisensa perään noita sanomalehtimiehiä, jotka, viisaina ja
varovaisina tai kiihkeinä ja rohkeina, innostuksensa kautta olivat
edistävät vallankumouksen eteenpäin-vientiä, mutta joista moni
leppymättömyytensä ja kiukkuisuutensa kautta tietämättään oli saava
perustuksen horjumaan sen vapaudenrakennuksen alta, jota he itse olivat
olleet kohottamassa. Ensiksi nuo kaksi nuorta: Camille Desmoulins
innollisine gallialaisine luonteineen ja Elysée Loustallot vakavasti
ajattelevine katseineen ja vakavine roomalaismielineen. Heidät on
usein pantu yhteen, sillä he olivat samanikäiset, molemmista oli
aiottu asianajajia, mutta vallankumouksen alussa he olivat pyörtäneet
ympäri ja astuneet sanomakirjallisuuden epävarmalle uralle; molemmat
olivat alusta pitäen -- vastakohtana monelle muulle -- innokkaita
ja ilmeisiä tasavaltalaisia. Mutta kuinka erilaiset he olivatkaan
ihmisinä ja sanomalehtimiehinä! Camille tavoitteli kaikin keinoin
kansansuosiota, Loustallot pysyttelihe alituisesti varjossa; hänen
julkisuudenpelkonsa oli niin suuri, ettei hän nimellään merkinnyt
ainoatakaan kirjoitustaan. Camille oli kuolemaansa saakka lapsi, hänen
lehtensä oli pääasiallisesti hänen nopeasti vaihtuvain tunteittensa
ja mielialojensa puhetorvi. Loustallot taas oli jo nuorena mies;
hän ei koskaan kirjoittanut mitään, jota hän ei ensin ollut tarkoin
ja kypsästi punninnut. Camillen kirjoitustapa oli äärimpään saakka
personallista ja vaihteli suuresti; joskus se oli arkipäiväistä,
joskus se kohosi loistavaan kaunopuheisuuteen saakka. Loustallotin
tyyli oli objektiivista ja sisälsi hitusen antiikin puhtautta ja
muodontäydellisyyttä.
Camille Desmoulinsin lehti _Les Révolutions de Paris et de Bradant_,
alettu marraskuussa 1789, on huomattava suuresta isänmaallisesta
intomielisyydestään; se on henkevämpi ja loisteliaampi kuin useimmat
muut, ja huolimatta siinä olevasta paljosta arvottomasta tavarasta
pääsee sitä lukiessaan heti selville, että edessä on sanomalehtimies
jumalan armosta. Mutta Camillen lehti ei ole mikään kokonaisluoma,
hänellä ei ole ollut kylliksi voimaa ajaa suurten aatteiden asiaa
eikä aikaa syventyä niihin; hän on liian pureva sukkeluudessaan ja
liian järjetön julmuudessaan. Samalla kun hän vaikutti herättävästi
ympärilleen kokoontuvaan nuorisoon, samalla hän useinkin tuli
johtaneeksi tämän nuorison äkkipikaisiin tekoihin ja vihanpurkauksiin,
joita hän itse jälestäpäin, katsellessaan oloja kypsemmin, oli
katkerasti katuva. Että jälkimaailma on asettanut hänet vallankumouksen
suurinten sanomalehtimiesten joukkoon, ei kuitenkaan johdu hänen
ensimäisestä sanomalehtikirjallisesta toiminnastaan, vaan siitä että
hän myöhemmin keskellä Robespierren hirmuvaltaa mitä kaunopuheisimmalla
tavalla ajoi lempeyden, ihmisyyden ja sovinnollisuuden asiaa.
Loustallot ei julaissut mitään omaa sanomalehteä, vaan toimitti melkein
yksinään enemmän kuin vuoden ajan, heinäkuusta 1789 syyskuuhun 1790,
Prudhommen ulosantamaa lehteä _Les Révolutions de Paris_, jonka kanta
käy kyllin selvästi ilmi sen uhittelevasta johtolauseesta: "Suuret
näyttävät meistä suurilta senvuoksi että me olemme polvillamme.
Nouskaamme pystyyn." -- Tosin oli tässä lehdessä silloin tällöin
toisenkin käden tekemiä kirjoituksia, mutta sen aatteet ja käsityskanta
ovat Loustallotin. Tässä hän esitti ajatuksiaan ihmissuvun suurista
kysymyksistä, tässä hän puolusti ihmisen pyhimpiä oikeuksia, tässä hän
selvällä ja muodontäydellisellä tyylillä selvitteli vapaan yhteiskunnan
periaatteita. Mielipiteiltään Loustallot oli tasavaltalainen kaikesta
sielustaan ja mielestään; hän oli ensimäisiä, joissa syntyi ajatus
kansan itsehallinnosta, ja kansanvaltaisessa innossaan hän meni
pitemmälle kuin jyrkimmät radikalit. Kun kansalliskaarti asetettiin
ja kenraali Lafayette nimitettiin sen päälliköksi, oli Loustallot
vallan epätoivoinen siitä että kansa yhä vielä oli niin taipuvainen
orjuuden ikeesen, että katsoi kunniakseen valita johtajiksi
aatelismiehiä ja arvonimien kantajia, "joiden", hän sanoo, "tulisi
olla poissuljetut kaikista julkisista viroista". Joulukuussa 1789 hän
vaatii, että etuoikeutetut säädyt olisivat kokonaan poissuljettavat
kansalliskokouksesta.
On varmaa että Loustallot, siten aivan julkisesti saarnaamalla
radikalisia aatteitaan ja kiihoittamalla kansan silmitöntä vihaa
etuoikeutettuja säätyjä vastaan, saa kantaa jonkun osan tämän vihan
aiheuttamien epäjärjestysten edesvastuusta. Mutta tämä ei tapahtunut
tahallisesti. Sillä itse asiassa Loustallot tahtoi vain valistaa eikä
yllyttää, eikä hän voinut kyllin usein toistaa kansalle, että rauha ja
järjestys olivat tarpeen sen päämaalin saavuttamiseksi, mihin kaikki
pyrkivät. Suuri kunnioitus lakia ja järjestystä kohtaan oli päinvastoin
juuri ehkäpä yksi Loustallotin luonteen ominaisimpia piirteitä.
Hänen lehtensä osottaa myös joka rivillään sitä ylevää näkökantaa,
joka hänellä oli toimestaan sanomalehtimiehenä. Hänestä oli tämä
toimi todellinen lähetystyö, ja hän osottikin sen harjoittamisessa
lähetyssaarnaajan juhlallista vakavuutta ja palavaa intomieltä.
Oma aikansa tunsi ja kunnioitti Loustallota; häneen katsottiin
juurikuin johonkin moraliseen auktoriteettiin; ihmiset olivat
vakuutettuja hänen todistustavastaan ja antoivat hänen aatteidensa
johtaa itseään. Kun Loustallotin kuoltua lopulla vuotta 1790
Camille Desmoulins jakobiiniklubissa piti hänestä muistopuheen, ei
hän kuvaillut Loustallotin toimintaa, koska se muka oli liiaksi
tunnettu tarvitsematta muistiinjohdatusta, vaan ainoasti hänen jaloa,
epäitsekästä personallisuuttaan, hänen tasavaltaista suoruuttaan ja
hänen vienoa ja ylpeää luonnettaan. Loustallotin elämä ja toiminta
on vähän tunnettua; niin, hänen nimensäkin on useimmille vieras.
Mutta se olisi varmaan tullut sekä ihmetellyksi että kuuluisaksi,
jollei lisääntyvä kivulloisuus olisi estänyt häntä työssään ja
jollei ennenaikainen kuolema olisi riistänyt häneltä giljotiinin
marttyyrikruunua.
Mitä Brissot ja Loustallot olivat kypsyneemmälle yleisölle, johtajana
ja auktoriteettina, sitä oli Marat sivistymättömälle rahvaalle. Marat
oli vanhan hallituksen aikana tutkinut kemiaa ja lääketiedettä ja
elettyään monta vastoinkäymistä ja pettymystä oli ruvennut kuninkaan
veljen, Artois'in kreivin hevoslääkäriksi. Revolutsionin puhjetessa
hän heittäytyi siihen yhtä paljon yksityisestä kostonhimosta sitä
yhteiskuntaa kohtaan, jonka hän katsoi syvästi häntä loukanneen, kuin
vallankumouksellisesta kiihkosta. Marat kuuluu niihin henkilöihin,
jotka hajaantumis- ja särkymisaikoina sukeltavat ilmi, työntyvät
väkisin esiin ja kykenevät voimansa, hourupäisyyteen saakka rajoittuvan
kiihkonsa, kestävyytensä ja lujuutensa avulla ottamaan ja pitämään
itsellään jonkun puolueen tai kansaluokan johdon, mutta jotka, arkoina
hankkimastaan valta-asemasta, tavallisesti käyttävät mitä keinoja
tahansa sen säilyttämiseksi. Kalpeine, laihtuneine kasvoineen,
riippuvine hiuksineen, hoitamattomine pukuineen ja palavine silmineen
Marat oli todellinen kuva roskaväen sankarista ja sen marttyyrista.
Hänen sanomalehdellään on ollut sellainen vaikutus vallankumouksen
kulkuun, jollaista mikään muu lehti ei omannut. Ja olematta ollenkaan
oikeudeton voi sanoa, että tämä vaikutus oli kerrassaan turmiollinen.
Hänen kirjoitustapaansa leimasi voima, vakuutus, välinpitämättömyys
ja karkea kynismi; hänen ohjelmansa oli paljastaa pettureita. Päivä
päivältä hän keksii uusia salaliittoja ja hyökkäyksiä kansan vapautta
vastaan. Olkoonpa että Marat ei itse eikä muiden kautta halunnut ottaa
kaikkia niitä hengiltä, jotka hän katsoi sen ansainneiksi, että hän,
kuten hänen maanmiehensä kaikin ajoin ovat tehneet, käytti väkevämpiä
puhetapoja kuin oli tarpeen lausua sanottavansa -- tosiasia on
kuitenkin, että hänen lehtensä vilisi kuolemantuomioita, kehoituksia
hävitykseen, ryöstöön, murhaan ja väkivaltaan. Sen sijaan että --
kuten hän itse aivan varmaan vakavasti ajatteli -- olisi tullut kansan
ystäväksi ja johtajaksi, Marat tuli sen turmiollisen vihan ja sen
pahinten vaistojen kiihoittajaksi. Hän se kehoittaa levottomuuksiin,
valaa öljyä tuleen ja saa sen leimahtamaan ilmi liekkiin. Hänen
lehteään on verrattu kelloon, joka läppää kovassa myrskyssä; se on
yksitoikkoinen, mutta sitä kuulemasta ei pääse.
Maratilla oli innokkaana aseenkantajana ja tarvittaessa sijaisenakin
Fréron, jonka lehti _L'Orateur du peuple_ oli vain kaiku Maratin
_L'Ami du peuple'sta_. Fréronin varsinainen merkitys sanomalehdistön
historiassa ei kuitenkaan kuulu revolutsionin ensimäiseen aikakauteen,
vaan Robespierren kukistuksen jälkeiseen aikaan, jolloin Fréron,
kokonaan kääntyneenä ystäviensä Camillen ja Lucilen kuoltua, ryhtyi
thermidorianisen sanomalehdistön johtoon.
Vallankumouksellisten lehtien joukosta ansaitsee lisäksi kaksi
enimmän luettujen sanomalehtien joukkoon kuuluvina tulla mainituiksi,
nimittäin _Annales patriotiques et littéraires_, jota Carra ja
Mercier toimittivat Maratin henkeen -- karkea ja kömpelö lehti, jonka
sukkeluuksia alemmat kerrokset hyvin suosivat, sekä häväistyskirjailija
Gorsas'in lehti alituisesti vaihtelevine nimineen, lopuksi nimeltä
_Courrier des départements_ -- lehti, joka alussa ei ollut niin
vallankumouksellinen eikä niin hyvin toimitettu kuin muut, mutta pian
kyllä sai merkitystä ja tuli yhdeksi girondistisen puolueen paraita
tukia.
Oli yksi lehti, jonka rinnalla kaikki muut tuntuivat tyyniltä ja
maltillisilta. Se oli entisen teatterinpiletinmyöjän Hébertin lehti
_Père-Duchêne_. Hébertiltä ei suinkaan puuttunut kykyä ja kuntoa, mutta
hän väärinkäytti lahjojaan asettumalla sen roskaväen palvelukseen,
johon hän itse kuului. Hänen lehtensä, joka on kirjoitettu kadun ja
kauppahallien kielellä, on niin tulvillaan karkeuksia, sadatuksia
ja alhaisimpia sanoja, että se on vallan mahdoton jälkimaailman
nautittavaksi. Oma aikansa suosi sitä sentään niin suuresti, että se
sai koko joukon seuraajia; syntyi kokonainen _Père Duchêne-_ jopa
_Mère-Duchêne_-kirjallisuuskin. Mikään näistä lehdistä ei toki ollut
niin tunnettu ja niin paljon luettu kuin Hébertin.
* * * * *
Ylimyksellisistä sanomalehdistä oli tuo jo mainittu _Actes des
Apôtres_ ehdottomasti eniten luettu ja huomattavin. Sitä toimittivat
Rivarol, yksi 18:nnen vuosisadan henkevimpiä miehiä, ylimys kiireestä
kantapäähän saakka, hänen ystävänsä, hurjasteleva satiirinen runoilija
Champcenetz ja puuhan järjestäjä, uuras Peltier, jonka vallankumous
oli vetänyt pois kauppiasuralta, mille taipumukset ja sukumuistot
olivat hänet määränneet. _Actes des Apôtres_ lehden keralla oli kaksi
muuta lehteä ylimysten tukena, _Gazette de Paris_, jota toimitti du
Rozoy, mitätön kirjailija ja punainen rojalisti, ja _L'Ami du roi_,
jota julkaisi vallankumouksellisen Fréronin kuningasmielinen eno,
apotti Royou, ylimysten Marat, joka ei missään suhteessa ollut tätä
huonompi kehoittamaan murhaan, ryöstöön, joukkomurhiin, julmuuksiin ja
kaikenlaisiin väkivallan töihin.
Tässä puolueessa oli yksi toimittaja, jolla ei ole ollut samaa
vaikutusta vallankumoukseen kuin rojalistisen sanomalehdistön
päämiehillä, mutta joka sittenkin on mieltäkiinnittävin, iloisin,
nerokkain ja samalla rehellisin rojalistisista sanomalehtimiehistä.
Se oli nuori Suleau, joka ensin oli avustajana _Actes des
Apôtres_ lehdessä, sitten julkaisi sanomalehteä, jonka hän vallan
yksinkertaisesti kutsui nimellä _Journal de M. Suleau_. Juuri
tässä lehdessä, joka tilaajain suureksi harmiksi ilmestyi sangen
epäsäännöllisesti, Suleau, eloisana ja hilpeänä ja kujeiden sekä
kepposten ystävänä, ilmaisi pulppuavaa aito gallialaista luonnettaan
ja uhittelevalla rohkeudella julkaisi mielipiteitään sekä teki pilaa
kaikesta ja kaikista. Se varomattomuus, jolla hän esiintyi, se
peittelemättömyys, jolla hän puolusti kuningaskuntaa ja leimasi kaikki
ne monarkistit, jotka koettivat saada aikaan sovintoa vallankumouksen
kanssa, "juonenpunojiksi, tyhjänkerskujiksi, hävyttömiksi, pöyhkeiksi,
kunnianhimoisiksi pässinpäiksi ja konniksi", teki että hänet tuon
tuostakin haastettiin oikeuteen ja pantiin vankeuteen muutamaksi
päiväksi. Mutta Suleaun kuulustelut olivat todellisia huvituksia
kuulijoille, sillä loistavalla esiintymisellään hän sai yleisön
puolelleen, ja hänen sukkeluutensa ja hullunkuriset päähänpistonsa
narrasivat monesti itse oikeuden vakavat valvojatkin nauramaan. Suleau
oli kauan kansan silmittömän vihan esineenä, ja 10 p. elok. 1792 oli
hänen päänsä ensimäisiä, joka vaadittiin ja -- otettiin.
Arvokkaampia kuin nämä molemmat ryhmät olivat muutamat niistä
sanomalehdistä, jotka kulkivat puolueiden välillä ja noudattivat
maltillista kantaa. Tässä mainittakoon ainoasti nuo puoliksi
kirjalliset, puoliksi valtiolliset _Chronique de Paris_ ja _Journal de
Paris_, joista edellinen kallistui vallankumoukselliselle puolelle,
jälkimäinen kuningasmieliselle, eron kuitenkaan olematta oleellista;
niinpä työskenteli esim. Condorcet molemmissa lehdissä. _Journal de
Paris_ voitti suuren levenemisen lisälehtiensä kautta, joihin yleisö
sai kirjoittaa mitä halusi, katsomatta ollenkaan sisällykseen tai
puoluekantaan. Juuri näissä lisälehdissä m.m. André Chénier kirjoitti
kuuluisat artikkelinsa Ludvig XVI:nnen puolustukseksi, nuo artikkelit,
jotka hän sai maksaa päällään. Välittävää kantaa noudattivat myös useat
muut lehdet, niin esim. Ranskan vanhin lehti _Gazette de France_ ja
_Journal des débats et des décrets_, jotka kumpikin vielä nytkin ovat
olemassa, sekä _Moniteur_. Viimemainittu oli erityisesti huomattava
siitä, ettei se kiiruhtanut tapausten edelle, vaan seurasi niiden
jälessä, että se aina oli samaa mielipidettä kuin hallitus, riippumatta
siitä mitä muutoksia hallituksessa tapahtui. _Moniteur_ oli koko
vallankumouksen ajan täysin puolivirallinen, kunnes Napoleon, päästyään
ensimäiseksi konsuliksi, tammikuussa 1800 faktillisesti teki siitä
hallituksen virallisen äänenkannattajan.
Vallitseva painovapaus oli rajoittamaton. Voidaan huoleti sanoa,
ettei koskaan mikään kansa ole nauttinut painovapautta niin suuressa
määrin kuin Ranska 14 p:n heinäk. 1789 ja 10 p:n elok. 1792 välillä.
Tosinhan vanhat laitokset vielä kauankin olivat jälellä, oli sekä
kuninkaallisia sensoreja että etuoikeutettuja kirjakauppiaita, ja
poliisipäällikkö yhä edelleen huvittelihe koettamalla kieltää muutamia
sanomalehtiä ja antamalla etuoikeuksia sellaisille uusille, jotka
löysivät armon hänen silmissään. Mutta se ei merkinnyt niin mitään, se
oli vain jäännöstä toiselta ajalta, josta ei kukaan enää välittänyt
ja joka katosi vähitellen, osaksi itsestään, osaksi ammattilaitoksen
lakkauttamisen kautta toukokuussa 1791. Itse asiassa sanomalehdistöä
tähän aikaan eivät enää sitoneet mitkään säännöt, eivät ympäröineet
mitkään aidakkeet, ei edes sellaiset, joita viisas ja olosuhteihin
sovellettu laki olisi voinut luoda estääkseen sitä väärinkäytöksistä.
Ranskalaiset ja etusijassa sanomalehtimiehet tahtoivat tätä vapautta
sellaisessa laajuudessa; heistä oli pieninkin suojelusmääräys loukkaus,
ja mitään sellaista he eivät tahtoneet kärsiä. He halveksivat
niitä, jotka vaativat paino-olojen asiallista järjestämistä, heillä
oli varma tunnuslauseensa, joka kuului: "rajaton painovapaus", ja
rousseaulaisessa optimismissaan he luulivat, että tämä yksin oli
kylliksi parantamaan kaikki yhteiskunnassa löytyvät epäkohdat.
Kuinka naivilta sellainen usko tuntuneekaan meikäläisestä, niin
on kuitenkin ylentävää lukea sanomalehtimiehien lausuntoja tässä
kysymyksessä ja nähdä sen herättämää korkealentoista innostusta.
Brissot puolustaa sanomalehdistön vapautta kaikissa tilaisuuksissa,
hän on aina varuillaan pienimpiäkin siihen kohdistettuja hyökkäyksiä
vastaan ja ottaa puolustaakseen kaikkia niitä, joita vainotaan sen
vuoksi että ovat vapaasti lausuneet ajatuksensa, olivatpa nämä uhrit
sitten hänen personallisia ystäviään tai ei. Loustallotin luottamus
painovapauden moraliseen vaikutukseen oli järkähtämätön. "Jos
painovapaus voisi olla olemassa", hän usein kirjoittaa, "maassa,
missä täydellisin despotismi yhdistäisi yhteen käteen kaikki eri
mahdit, niin se yksin riittäisi olemaan tämän vastapainona". Maratkin
kaikesta sielustaan jumaloi sanomalehdistön vapautta, ja hän puolusti
sen asiaa sekä laulamalla lehdessään sen ylistystä ja syyttämällä sen
vihollisia että itsekohtaisesti kestämällä mitä vainoomisia tahansa,
kylmää ja nälkää, antamatta intonsa millään tavoin laimeta. Mutta
hänen ajatuksensa painovapaudesta ei koskaan missään suhteessa ollut
ylevä, vaan rajoitettu ja itsekäs, sillä hänestä painovapaus oli vain
vapaus hänen omalle lehdelleen estämättä singota syytöksiään ja esittää
kuolemantuomioitaan. Samalla kun annamme Maratille tunnustuksen siitä
tarmosta ja kestävyydestä, jolla hän taisteli painovapauden puolesta,
emme voi muuta kuin surkutella, ettei hän itse sitä sen paremmin
käyttänyt.
Jos muistamme, että hajaannus yhteiskunnassa suureni päivä päivältä,
että puolueet kävivät karvaltaan yhä jyrkemmiksi ja seisoivat
yhä vihaisempina toisiaan vastaan, voimme ymmärtää, että tuo
sanomalehdistölle suhteellisesti levollinen aika pian oli lopussa.
Päivä päivältä muuttui sanomalehtien käytös rohkeammaksi, niiden sävy
vihaisemmaksi. Yhä julkeammin ne myös alkoivat moittia hallituksen
tekoja, eikä viipynyt kauan, ennenkuin painovapautta seurasi vallan
rajaton itsevaltaisuus.
Tietysti viranomaiset eivät voineet levollisesti katsoa tätä
itsevaltaisuutta, joka näytti yllyttävän puolue-intohimoja ja tuottavan
alituista häiriötä yhteiskunnassa. Mutta kun vanhat laitokset olivat
kukistuneet, eikä mitään uutta lakia ollut säädetty sanomalehdistöä
varten, ei ollut olemassa mitään valtaa, jolla olisi ollut toimenaan
valvoa paino-oloja, eikä mitään, jolla oli oikeutta ryhtyä asiaan.
Sen puutteessa kaikki viranomaiset ryhtyivät sekaantumaan näihin ja
johtamaan sanomalehdistöä oikealle tolalle.
Kansalliskokouksessa esiintyi alituisia valituksia sanomalehdistön
vallattomuuksista. Alussa oli tämän kokouksen aikomus ollut säätää
laki, joka julistaisi sanomalehdistön vapauden, mutta samalla suojella
sitä terveillä ja tarkoituksenmukaisilla säännöillä ja rajoituksilla.
Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo. Menneisyys ei ollut jättänyt
perinnöksi mitään, josta olisi voinut olla johtoa, ja kun käsitys
painovapaudesta ei ollut millään tavoin vakaantunut, oli hyvin
vaikea kiireessä luoda mitään uutta. Tosin Sieyès jätti ehdotuksen
painolaiksi, mutta sen katsottiin loukkaavan vapautta, se herätti
paljon pahaa verta, eikä sitä otettu edes keskusteltavaksikaan.
Kansalliskokous sai tyytyä antamaan tilapäisiä säädöksiä, joita
kukaan ei noudattanut, ja painovapaus jäi moneksi vuodeksi eteenpäin
nojautumaan siihen häilyvään artikkeliin, jonka oikeuksienjulistus
sääti ja vuoden 1791 hallitusmuoto vahvisti: "Ajatusten ja
mielipiteiden vapaa vaihto on ihmisen pyhimpiä oikeuksia. Jokainen
kansalainen voi siis puhua, kirjoittaa ja painaa vapaasti, kunhan vain
vastaa tämän vapauden väärinkäytöstä lain määräämissä tapauksissa".
Kokonaan riippumatonna kansalliskokouksesta lähetti Pariisin
kunnallisneuvosto vaatimuksiaan, jotka etusijassa koskivat
kolportöörien huudosta ja melusta aiheutuvia häiriöitä ja olivat
tähdätyt huonoa sanomalehdistöä ja sen toimittajia, etupäässä
Marata vastaan. Kerta kerralta kutsuttiin Marat kunnallisneuvosten
eteen vastaamaan kirjoituksistaan, ja kerta kerralta täytyi hänen
vangitsemista välttääkseen hakea itselleen mitä ihmeellisimpiä
piilopaikkoja ullakoissa ja kellareissa, mutta hän ei koskaan
laiminlyönyt julaista lehteään niinpian kuin oli löytänyt uuden
tyyssijan. Viranomaiset kielsivät levittämästä hänen lehteään ja
poliisikomisariukset vangitsivat sitä kantelevat kaupustelijat. Siitä
ei ollut apua. Silloin kaupunginhallitus yöllä 9:nnen ja 10:nnen p:n
tammikuuta 1790 välillä pani toimeen oikean sotaretken hänen asuntoonsa
sulkeakseen hänet telkien taakse. Mutta Marat, jota oli varoitettu, oli
pelastanut itsensä ja katseli nyt eräästä ikkunasta koko toimitusta.
Toinen sotaretki, joka muutamia kuukausia myöhemmin tehtiin 2,000
miehen voimalla, onnistui yhtä huonosti. Cordelierien aluepiiri,
joka oli ottanut Maratin turviinsa, antoi näet hänen päästä pakoon
kansalliskaartilaisen valepuvussa. Myös Fréronia koetettiin väkisin
saada vaikenemaan, mutta kaikki siihen suuntaan tehdyt toimenpiteet
onnistuivat yhtä huonosti kuin Maratakin vastaan kohdistetut.
Klubeissakin lehtikysymys aiheutti loppumattomia keskusteluja,
adresseja ja päätöksiä, joita painettiin ja levitettiin laajoihin
piireihin. Kahvilain kantavieraat taas osottivat vastenmielisyyttään
vastustajain sanomalehtiä kohtaan tunkeutumalla niiden kirjapainoihin,
hävittämällä painoja ja mitä vain saivat käsiinsä, tai virittämällä
verkkaisen tulen kahvilansa ulkopuolelle ja antamalla epämieluisten
lehtien joutua liekkien saaliiksi. Myöskin yleisö ilmaisi
paheksuntaansa puheessa ja kirjoituksessa; muutamat syyttivät
sanomalehtimiehiä oikeudessa, toiset vetosivat suureen yleisöön. Jopa
kauppahallien kalankaupustelijatkin katsoivat olevansa oikeutettuja
v. 1790 valittamaan poliisikomitealle huonoista sanomalehdistä, ja
Sanson, Pariisin teloittaja, "toimeenpanevan vallan edustaja", joksi
Camille Desmoulins hänet kastoi, katsoi kerran tulleensa loukatuksi
ja nosti useita sanomalehtimiehiä vastaan jutun, jonka hän voitti
ja sanomalehtimiehet menettivät. Mutta kaikki kokeet vaientaa
sanomalehdistöä olivat turhia. Samoinkuin vanhan järjestyksen aikana
valtiollinen sanomalehdistö, huolimatta kaikista yrityksistä pudistaa
päältään iestä, oli ollut täysin voimaton viranomaisia vastaan, samoin
olivat viranomaiset vallankumouksen ensi kautena kokonaan tarmottomat
sanomalehdistöä vastaan.
Samalla kun sanomalehdistön luonne ja käytös sen olemassaolon
kolmena ensi vuotena vähitellen muuttui, tapahtui myös vähitellen ja
tietämättä muutos siinä käsityksessä, joka sanomalehtimiehillä oli
sanomalehdistön vapaudesta. Sen sijaan kun vallankumouksen alussa
kaikki olivat yksimielisiä siitä, että painovapaus oli tarpeellinen
perusta valtiolliselle vapaudelle, että se oli julistettava
yhtäläisenä kaikille ja kokonaan rajoittamattomana -- sillä jos
kerran tahdottiin vapautta, niin ei muka auttanut pitää lukua niistä
väärinkäytöksistä, joita se välttämättä oli tuova mukanaan -- alettiin
nyt vähitellen painovapautta pitää valtiollisena taistelukysymyksenä
ja käyttää puoluetarkoituksiin. Samoinkuin sana "patriotismi"
muuttui yhtäpitäväksi vallankumouksellisen nimen kanssa, ja kaikkia
niitä, jotka eivät kuuluneet vallankumouspuolueesen, katsottiin lain
ulkopuolella seisoviksi, samoin alettiin olettaa, että painovapaus oli
yksistään patriootteja varten, ja että näillä yksin oli oikeus nauttia
sen tarjoomia etuja.
Ja juuri tämä periaate tuli määrääväksi, kun Pariisin kommuuni,
päästyään valtaan elokuussa 1792, tekee lopun koko rojalistisesta
sanomalehdistöstä ja samalla myös -- ei teoriassa vaan käytännössä
-- sanomalehdistön vapaudesta. Kaikkien rojalististen lehtien painot
otetaan takavarikkoon ja postihallitukselle annetaan käsky tarkoin
valvoa, ettei postin kautta mitään epämieluisia lehtiä pääsisi
leviämään. Mutta ei siinä kaikki. Useat kustantajat ja kirjanpainajat
otetaan kiinni ja pannaan vankeuteen, ja elokuun lopulla haastetaan
eräs rojalistinen sanomalehtimies, _Gazette de Paris'in_ toimittaja,
revolutsionioikeuden eteen ja tuomitaan kuolemaan.
Pariisin kommuuni voi kyllä tehdä lopun rojalistisesta
sanomalehdistöstä, mutta se ei voinut lopettaa yhteiskunnassa
vallitsevaa hajaannusta. Sinä ajanjaksona, joka ulottuu 10 p:stä
elok. 1792 girondistien kukistumiseen saakka, mikä voidaan laskea
maaliskuusta 1793, vaikkapa se lopullisesti tapahtui vasta yli kaksi
kuukautta myöhemmin, taisteltiin girondistisen sanomalehdistön,
Brissotin ja Gorsasin lehtien ollessa johtajina, ja Maratin johtaman
jakobiinisen välillä taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua niin
rajua ja kiihkeää, että harvat aikakaudet ovat sellaista nähneet. Tämä
taistelu on alussa osa valtiollisesta taistelusta, mutta muuttuu pian
ainoasti sen kaiuksi ja kuolee vähitellen pois giljotiinin ukkosäänen
tukahuttamana.
Vallankumous teki monta rikosta vapauden nimen varjossa, ja juuri
tämän saman vapauden nimessä Robespierre pani toimeen sensuurin,
joka ankaruudessa isosti voitti vanhan hallituksen reaktsionisten
ministerien säätämät asetukset. Tätä sensuuria ei kukaan tunnustanut,
ei edes sen perustaja, eikä se ollut millään tavoin järjestetty. Sitä
hoiti revolutsionioikeus, joka lain mukaan tuomitsi epäluulon-alaisia
ja rankaisi mestauslavalla. Sanomalehdistö oli tähän aikaan kokonaan
masennettu. Olemassaolevat lehdet olivat joko orjallisia tai vallan
mitättömiä; ne eivät uskaltaneet lausua mitään moitetta, mitään
vastaansanomista, eipä enää edes mitään helposti ymmärrettäviä
salaviittauksia tai varovaisia kierteleviä lausunnoita, vaan
rajoittuivat tyhjänpäiväisiin selontekoihin ja vaarattomiin uutisiin.
Lokakuusta 1793 heinäkuuhun 1794 ei sanomalehdistön historia ole muuta
kuin sanomalehtimiesten synkkää ohivaellusta mestauslavalle. Lokakuun
31 p. 1793 ensinnä sinne vaeltavat girondistit, ja heidän joukossaan
näemme etumaisena, voimakkaana ja miehuullisena, Brissotin, joka nyt
kuolemalla saa maksaa innostuksensa ja erehdyksensä. Hänellä oli
seurassaan tällä viime matkalla ne ystävät, jotka uskollisesti ovat
taistelleet hänen sivullaan: Gorsas ja Carra, jälkimäinen 70-vuotias,
kumara ja harmaa. Ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi häntä hänen
nuori, miellyttävä apulaisensa Girey-Dupré, tuomittuna kuolemaan
sentähden, että oli ollut Brissotin ystävä ja auttaja.
Keskellä terrorismin kolkkoa hiljaisuutta kohosi silloin, ei täyttä
kuukautta girondistien kuoleman jälkeen, alussa hieman heikkona,
mutta pian mahtavana ja kaunopuheisena, ääni, joka rohkeni nousta
sortoa vastaan ja ajaa vapauden, lempeyden ja ihmisyyden asiaa.
Camille Desmoulins se nyt linkoo hirmuvaltiasta vastaan _Le vieux
Cordelier_ lehtensä, tuon lehden, joka yksinään olisi voinut tehdä
hänet kuolemattomaksi. Ensimäinen numero ei ollut suorastaan suunnattu
Robespierreä vastaan, mutta siinä Camille lauloi painovapauden
ylistystä ja moitti jakobiiniklubin kokoonpanoa. Ja jo sen motto: "elää
vapaana tai kuolla", oli niin Robespierren kuin yleisönkin silmissä
taisteluunvaatimus. Robespierre tulikin levottomaksi ja vaati Camillea
alistamaan numeronsa ennen ulosantoa hänen tarkastavain silmiensä
katseltaviksi. Toinen numero viittaakin siihen että tarkastus oli
tapahtunut. Mutta kolmannessa, jota Camille ei huolinut näyttää,
hän sen sijaan sai lausua julki kaikki mitä tahtoi. Ja hän sen
sanoikin. Hän ahdisti tässä peitetyin sanoin, joskin kyllin selvästi,
sekä hirmuvaltaa että Robespierreä. Voimatta muulla tavoin moittia
hallitusta hän käänsi ja varusti selityksillä kappaleita Tacituksesta,
joissa tämä osottaa tasavaltaisen hallitustavan edut despotismiin
verraten. Mutta kukaan ei erehtynyt näiden selitysten tarkoituksesta,
eikä kukaan ollut tuntematta roomalaisten keisarien nimien alla
terrorismin johtomiehiä. Ja Camille itse alleviivasi tämän tuntemisen
liittämällä selityksiinsä seuraavan mietteen:
"Jos leijonalla olisi tiikereistä ja panttereista koottu hovi ja
henkivartiosto, eivät ne olisi repineet useampia henkilöitä kappaleiksi
kuin caesarien ilmiantajat, vapautetut orjat ja salamurhaajat. Sillä se
julmuus, johon on syynä nälkä, lakkaa nälän mukana, mutta se julmuus,
johon on syynä pelko, voitonhimo tai tyrannillinen epäluuloisuus, on
kaikkia rajoja vailla."
Kolmas numero oli huomattava loistavasta kaunopuheisuudestaan.
Suurenmoisella tarmollisuudella Camille siinä koettaa avata yleisön
silmät näkemään sen kieron käsityksen vapaudesta, joka terrorismin
aikana oli päässyt vallalle.
"Ei", hän sanoo, "vapaus, tämä vapaus, joka on laskeutunut alas
taivaasta, se ei ole joku oopperan nymfi, se ei ole punainen lakki,
likainen paita tai repaleinen puku -- vapaus, se on onni, se on
järki, se on yhdenvertaisuus, se on oikeus! Tahdotteko, että minä sen
tunnustan, että minä vaivun sen jalkoihin, että minä annan vereni
sen edestä? Avatkaa vankilat niille 200,000 kansalaiselle, joita te
kutsutte epäluulonalaisiksi, sillä oikeuksienjulistuksessa ei ole
mitään huonetta epäluulon-alaisia varten, on ainoasti vankiloita.
Älkääkä uskoko, että tämä teko olisi vahingollinen tasavallalle; se
olisi vallankumouksellisin teko, mihinkä koskaan olette ryhtyneet. Te
tahdotte vapautua kaikista vihollisistanne giljotiinin avulla! Mutta
onko nähty suurempaa hulluutta?"
Ja vähän myöhemmin hän lausuu:
"Minä olen kokonaan toista mielipidettä kuin ne, jotka sanovat, että
terrorismi on pysytettävä päiväjärjestyksessä. Päinvastoin olen
vakuutettu siitä, että vapaus paraiten lujittuisi ja Europpa paraiten
voitettaisiin, jos te asettaisitte lempeyskomitean. Tämä komitea
se päättäisi revolutsionin, sillä lempeys on myös revolutsioninen
toimenpide ja tarkoituksenmukaisin kaikista, jos sitä käytetään
järjellisesti. Kutsukoot tyhmät ja kunniattomat minua maltilliseksi,
jos niin tahtovat. Minä en punastu siitä etten ole jyrkempi kuin
Brutus. Sillä kas tässä mitä Brutus kirjoitti: Tekisitte paremmin,
rakas Ciceroni, jos puhaltaisitte voimaa lopettamaan sisällisiä
riitaisuuksia, kuin että puratte vihaanne ja ajatte perille kostoanne
niitä kohtaan, jotka jo ovat voitettuja."
Voidaan ymmärtää, millaisen huomion _Le vieux Cordelier_ herätti
jakobiiniklubissa. Jouluk. 21 p:nä eräs jäsen esitti että Camille
ajettaisiin pois klubista -- "Camille on jo kyllin kauan hiponut
giljotiinia", hän lausui. Useissa istunnoissa oli kysymys Camillesta
päiväjärjestyksessä, se venyi venymistään, ja näytti siltä kuin ei
oikein rohjettaisi käydä häneen käsiksi, mutta vihdoin 6 p. tammik.
1794 lausui Robespierre mielipiteensä, ja silloin nähtiin että Camillen
hetki oli lyönyt.
Camille kuoli mestauslavalla 5 p. huhtik. 1794. Hänen kuollessaan oli
vain kuusi numeroa _Le vieux Cordelier'iä_ ilmestynyt. Seitsemäs,
ainoa, joka todella suoraan kävi Robespierren kimppuun, oli jo
kauan ollut valmiina hänen pöydällään, mistä se häntä vangittaessa
löydettiin. Niiden paperien joukossa, jotka tavattiin Robespierren
kuoleman jälkeen ja joista Courtois antoi kertomuksen, oli myös yksi,
jolle oli kirjoitettu: "Camille mestattu senvuoksi että selitteli
Tacitusta."
Muutamia päiviä ennen Camillea oli _Père Duchênen_ ulosantaja Hébert
kuollut mestauslavalla. Ja 25 p. heinäkuuta koki André Chénier saman
kohtalon ainoastaan kaksi päivää ennen Robespierren kukistusta.