KLUBIT

Salonkien ollessa liesinä, joista naiset voivat vaikuttaa

vallankumouksen kulkuun, klubit taas olivat miesten johtavan

vaikutuksen lähtöpaikkana.

Ludvig XVI:nnen aikana oli klubilaitos Englannista tuotu Ranskaan.

Mutta sen sijaan kun englantilaisilla klubeilla melkeinpä kaikilla

oli seurallinen luonne, olivat ranskalaiset klubit alusta pitäen

kokonaan valtiollisia. Monta niitä ei ollut olemassakaan ennen

vallankumousta, ja niistä taas ei ollut monta, jotka jollakin tavoin

olivat merkittäviä. Tunnetuimmat ja huomattavimmat olivat Mustien

ystäväin klubi, Brissotin perustama neekeriorjuuden poistamiseksi,

sekä Orléansin herttuan perustama ylhäinen Valois-klubi, joka oli

hyvin muodissa ja luki jäsenikseen useat niistä miehistä, jotka

olivat tulevat tunnetuiksi vallankumouksen aikana eri aloilla ja eri

puolueissa. Mutta vallankumouksen puhjetessa syntyi valtiollisia

klubeja, joilla oli kokonaan toinen ja paljoa suurempi merkitys,

klubeja, joiden käytös oli pääsevä määräämään tapausten kulkua ja

jotka olivat ottavat käsiinsä vallankumouksen johdon. Tuskin tarvinnee

mainita, että kaikista näistä klubeista tuo n.k. Jakobiiniklubi näytteli

huomattavampaa osaa ja harjoitti suurempaa vaikutusvaltaa kuin

yksikään muu. Kun tämän klubin toiminta yleisesti on tunnettu ainoasti

sen myöhempinä vuosina, jolloin se ei ollut muuta kuin Robespierren

etevin tuki ja yksi hänen diktatoorisen hallituksensa tärkeimmistä

välikappaleista, lienee ehkä huvittavaa oppia tuntemaan klubin alku

sekä sen toiminta sen olemassaolon ensi aikana.

Alkuna tähän jakobiinien klubiin, jonka nimi jälkimaailmalle on

jäänyt pysyväksi vallankumousaatteiden lihaksitulemisena, oli pieni,

vaatimaton bretagnelaisten edusmiesten yhdistys, jotka olivat

liittyneet yhteen ja yleisesti kutsuttiin nimellä bretagnelainen

komitea tai bretagnelainen klubi. Enemmän kuin muut maakunnat oli

Bretagne ollut hallitusta vastaan virinneen tyytymättömyyden lietenä;

täältä olivat kapinalliset aatteet levinneet maan muihin osiin,

ja täällä oli aikaisemmin, väkevämmin ja sitkeämmin kuin muualla

koetettu pudistaa niskoilta läänitysvallan iestä. Määrätymmin ja

selvemmin kuin useimmat muut olivat bretagnelaiset myös päässeet

selville siitä, mitä reformeja he tahtoivat toimeenpantaviksi ja mitä

toivomuksia he tahtoivat esittää tulevalle säätykokoukselle. Mutta

peloissaan siitä etteivät nämä toivomukset tulisi kyllin pontevasti

ilmituoduiksi, valitsijat käskivät edusmiestensä liittymään yhteen

ja yhteisesti neuvottelemaan, miten heidän tuli toimia ja mille

kannalle heidän tuli asettua. Edusmiehet, joista useimmat olivat

personallisesti tuttuja, noudattivat pyyntöä ja päättivät neuvotella

keskenään. Neuvottelut pidettiin eräässä kahvilassa, jonka isännällä

oli liberaaliset mielipiteet, n.k. Amauryn kahvilassa, joka sijaitsi

Versailles'in väkirikkaimmassa osassa ja lähellä sitä salia, missä

kansalliskokouksella oli istuntonsa. Klubin kokouksilla oli vallan

yksityinen luonne. Alussa siihen kuului ainoasti kolmannen säädyn

jäseniä -- "heitä oli", sanoo eräs samanaikuinen sanomalehtimies

Beaulieu, "kourallinen samoja miehiä, jotka ennen oli nähty

Bretagnessa nostamassa kapinalippua kuninkaan lähettejä vastaan".

Melkein heti paikalla heihin liittyi useita alemman papiston jäseniä.

Bretagnelais-klubin perustajain joukossa emme sitävastoin tapaa yhtään

aateliston jäsentä, siitä yksinkertaisesta syystä', että Bretagnen

aateli, ollen rutivanhoillinen, samoin kuin korkeampi papistokin oli

kieltäytynyt lähettämästä edusmiehiä säätykokoukseen.

Jos ajattelemme, millainen uutuus kansanedustajain kokoonkutsuminen

oli kaikille ranskalaisille, voimme ymmärtää, että suuri häiriö,

epätasaisuus ja hajaannus vallitsi ei ainoasti samansäätyisten

vaan myös samanseutuisten edusmiesten kesken. Bretagnelaisilla oli

kokouksissaan lähestymiskeino, joka vahvisti heidän ennestäänkin

suurta solidarisuuttaan ja teki sen, että he säätykokouksessa

aina olivat yksimieliset, kun toisten maakuntain edustajat olivat

eripuraiset ja hajalliset eri mielipiteiden ja käsityskannan vuoksi. Ei

kestänytkään kauan ennenkuin bretagnelaisten voimakas ja yksimielinen

esiintyminen kansalliskokouksessa huomattiin, ja ennenkuin heidän

klubiaan alettiin pitää sinä lähteenä, josta he saivat voimansa. Pian

alkoi muiden maakuntain samoinajattelevia edusmiehiä pyrkiä klubiin.

Sitä bretagnelaiset katsoivat kunniakseen ja mielellään myönsivät

pääsyn. Siten astui klubiin Dauphinén, Franche-Comtén ja Anjoun sekä

myöhemmin muidenkin maakuntain edusmiehiä. Mihin aikaan tunnetumpia

nimiä, sellaisia kuin Mirabeau, Aiguillon, Sieyès, Barnave, Petion,

Grégoire, Lameth, Robespierre, olisi voitu tavata jäsenluettelossa, jos

sellaista olisi ollut, ei voida varmuudella sanoa; kuitenkin lienee

heidän pääsynsä klubiin varmaan laskettava sen olemassaolon kaikkein

ensimäisiltä kuukausilta. Se mitä tunnetaan bretagnelaisen klubin

eli komitean toiminnasta ei ole paljon, klubi kun ei pitänyt mitään

pöytäkirjaa kokouksissaan. Käsillä olevat samanaikuiset todistukset

osottavat toki täydelleen ei ainoasti että klubi otti tehtävänsä

vakavalta kannalta, vaan myös että se säätykokouksen alusta asti

harjoitti vaikutusvaltaa, joka päivä päivältä tuli yhä näkyväisemmäksi.

Bretagnelaisklubissa pohdittiin eri ehdotukset oikeusjulistukseksi,

ennenkuin ne esitettiin kansalliskokoukselle, ja juuri täällä

valmistettiin ensimäiset suuret vallankumouspäivät: 17 p. kesäkuuta,

jolloin kolmas sääty julistihe kansalliskokoukseksi, 20 p. kesäkuuta,

jolloin tämä kansalliskokous vannoi ei ennen eroavansa kuin oli antanut

Ranskalle hallitusmuodon, 14 p. heinäkuuta ja 4 p. elokuuta.

Kun kansalliskokous lokakuunpäivien jälkeen siirtyi Versailles'ista

Pariisiin, hajosi luonnollisesti bretagnelaisklubi. Sen jäsenet

tapasivat toisensa jälleen Pariisissa, ja muutamat heistä päättivät

edelleen kokoontua neuvottelemaan. Uusi klubi ei, kun maakuntajako ei

enää mitään merkinnyt, ottanut vanhan nimeä. Se kutsui itseään ensin

Vallankumousseuraksi, mutta otti pian nimen Hallitusmuodon ystäväin

seura ja kokoontui Pariisin jakobiiniluostariin. Vihollispuolue nimitti

klubin Jakobiiniklubiksi tehdäkseen sen naurunalaiseksi, ja vaikka

klubin jäsenet eivät ollenkaan pitäneet tästä nimestä, tottuivat heidän

korvansa siihen vähitellen niin paljon, että he, sittenkuin tasavalta

oli julistettu syyskuussa 1792, eikä heidän enää käynyt laatuun kutsua

itseään hallitusmuodon ystäväin seuraksi, 21 p. syyskuuta päättivät

ottaa nimen Jakobiiniseura, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviä.

Klubin jäsenluku kasvoi sangen nopeasti, sittenkuin se oli avannut

ovensa ei-edusmiehillekin, ensin sanomalehtimiehille ja kirjailijoille,

jotka olivat osottautuneet samojen aatteiden elähyttämiksi kuin

jakobiinitkin, sitten kaikille niille, joita kuusi klubin jäsentä

suositti. Klubin sen ohella lisääntyvää vaikutusta todistaa selvästi

se suuri huomio, jonka klubi herätti. Sitä todistaa ehkäpä vielä

paremmin se seikka, että joulukuussa 1789 joukko maalaisia saapui

klubiin ja pyysi saada muodostaa siitä haaraosastoja kotiseuduillaan.

Näiden haaraosastojen kautta klubin arvo kasvoi ja sen aatteet nopeasti

levisivät maaseudulle, samalla kun se Pariisissa valmistelevain

keskustelujen ja äänestyksien avulla ja voimakkaalla yllyttelyllään

vähitellen yhä tehokkaammin pääsi vaikuttamaan kansalliskokouksen

keskusteluihin ja koko vallankumouksen kehitykseen.

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu Jakobiiniklubista, ja eri leirien

historioitsijat ovat sitä arvostellessaan osottaneet ilmeisempää

ristiriitaisuutta toisiaan vastaan kuin missään muussa asiassa. Monet

ovat ne, jotka kerta kaikkiaan leimaavat jakobiiniklubin kiihkoisien

yhteiskunnan-mullistajain, raakalaisten ja järjestelmällisten

murhamiesten yhdistykseksi ja jotka kuvittelevat, että heidän

politiikkansa oli muuttumaton, aina sama, ja että sillä oli yksi

ainoa tarkoitusperä silmämääränä: tasa-arvoisuus, ja yksi ainoa

keino sen saavuttamiseen: giljotiini. Ennen muita Taine esiintyy

tämän käsityksen puhetorvena. Ja vaikkapa ei tahtoisikaan mennä niin

pitkälle kuin eräs Tainen kiivaimpia vastustajia, historioitsija

Eugène Despois, joka vertaa Tainen katsahdusta vallankumoukselliseen

liikkeesen likinäköiseen, joka on kiivennyt Notre-Damen torniin

katsellakseen sieltä Pariisia lintuperspektiivissä, mutta ei näe

ylimmän tasasillan rintanojaa etemmäksi, niin ei voi kuitenkaan

muuta kuin hämmästyä nähdessään kuuluisan historioitsijan, _L'ancien

régimen_ nerollisen tekijän niin oman etuluulonsa sokaisemana, että

hän on kokonaan unhottanut tutkia mitä jakobiiniklubi oikeastaan

oli, sanoakseen meille ainoasti mitä hän itse on luullut sen olleen.

Yleistyttämisinnossaan hän on tuominnut klubin toimintaa alusta pitäen

niiden väkivaltaisten tekojen mukaan, joihin muutamat sen jäsenistä

myöhemmin tekivät itsensä vikapäiksi; niin, hän on melkein yksinomaan

tuominnut jakobiineja ainoastaan yhden jäsenen mukaan, joka ei suinkaan

ollut paras, mutta jonka vähitellen onnistui klubissa saada käsiinsä

johto: Maximilien Robespierren mukaan. Jos Taine olisi tutkimustensa

tueksi ottanut jakobiiniklubin toimittamat todistuskappaleet sekä

ne sanomalehdet, joissa jakobiinit julkaisivat keskustelemuksensa,

sen sijaan että rakensi tutkimuksensa lentokirjasten ja muistelmien

horjuvalle pohjalle, niin häneltä ei olisi voinut jäädä huomaamatta,

että jakobiiniklubi olemassaolonsa lopulla oli kokonaan jotakin toista

kuin mitä se oli ollut alussa, että se kaukana siitä että olisi ollut

muuttumaton, päinvastoin, kuten Aulard sanoo, oli "puhujalava, jota

vuorotellen käyttivät kaikki ne eri katsantokannat, jotka olivat

johtavia vallankumouksen aikana." Se oli yksinvaltainen niinkauan kuin

Ranska vielä oli yksinvalta, tasavaltainen, kun olosuhteet johtivat

tasavallan asettamiseen, robespierreläinen Robespierren diktatuurin

aikana.

Se jakobiiniklubin ohjesääntö, joka Barnaven tekemänä painettiin

helmikuussa 1790, siis pari kuukautta klubin varsinaisen järjestämisen

jälkeen, osottaa selvemmin kuin mikään muu, ettei klubi olemassaolonsa

alussa ollut väkivaltainen eikä kapinallinen, ettei se suosinut

meteleitä eikä levottomuuksia, vaan tahtoi järjestystä ja laillisuutta,

ettei se tahtonut mullistaa yhteiskuntaa ja muuttaa hallitusmuotoa

yksinvaltaisesta tasavaltaiseksi, vaan oli mielipiteiltään puhtaasti

perustuslaillinen.

Kas tässä muutamia kohtia siitä ohjelmasta, jonka jakobiinit omaksuivat:

"Kaikki valta lähtee kansasta ja voi lähteä ainoasti siitä.

"Ranskan hallitusmuoto on yksinvaltainen; Ranskassa ei löydy mitään

korkeampaa mahtia kuin laki; kuningas hallitsee ainoastaan lain

kautta, ja ainoasti lain nojalla hän voi vaatia kuuliaisuutta. Laki on

kuninkaan vahvistama kansakunnan edustajain toimenpide.

"Kuninkaan persona on loukkaamaton ja pyhä, valtaistuin on jakamaton,

kruunu perinnöllinen hallitsevassa kuningashuoneessa.

"Ei mitään veroa voida säätää muutoin kuin kansan edustajain päätöksestä.

"Kuningas hoitaa toimeenpanevaa valtaa.

"Ministerit samoinkuin muutkin toimeenpanevan vallan toimimiehet ovat

vastuunalaisia.

"Lakiakäyttävää valtaa ei voi koskaan harjoittaa kuningas eikä

edusmiesten kokous."

Tällainen on se ohjelma, jonka Taine ja muut hänen kanssaan leimaavat

anarkistiseksi ja fantastiseksi!

On toinen kysymys, tokko jakobiiniklubi todellakin seurasi tätä näin

rauhallista ja perustuslaillista ohjelmaa.

Vastaus tulee ehdottomasti myöntävä koko aikakaudelle syyskuuhun

1792, tasavallan julistamiseen ja konventin kokoonkutsumiseen saakka.

Koko tänä aikana klubin kanta oli perustuslaillis-yksinvaltainen.

Monet niistä lausunnoista, joita tänä aikana klubissa julkituotiin,

sekä monet sen teoista todistavat sellaista. Kun jakobiineille

oli tullut tunnetuksi että oli muodostunut klubi, joka kutsui

itseään monarkkiseksi klubiksi, herätti itse tuo nimi heidän kesken

kiivasta suuttumusta. "Naurettava nimitys", huudahtaa eräs klubin

jäsen, "ikäänkuin ei kaikilla isänmaallisilla klubeilla, varsinkin

hallitusmuodon ystäväin seuralla olisi tarkoituksena perustaa todella

yksinvaltainen hallitusmuoto, mutta laillinen yksinvalta, yksinvalta,

jonka pohjana on lait ja päämaalina kansakunnan onni." Klubissa ei

suvaittu epäperustuslaillisia sanoja tai mitään hyökkäyksiä Ludvig

XVI:nnen personaa vastaan. Kun kuninkaan pako 20 p. kesäk. 1791 oli

mennyt myttyyn, kun oli käynyt selville että Ludvig XVI vehkeili

ulkomaiden kera Ranskaa vastaan ja nousi kysymys, mitä hänen kanssaan

oli tehtävä, vaati jakobiiniklubi kuninkaan asettamista syytteesen,

mutta ei hänen erottamistaan vallasta. Se kiertokirje, jonka jakobiinit

tässä tilaisuudessa lähettivät riippuvaisille klubeille, puolestaan

osottaa heidän perustuslaillista kantaansa. Siinä näet mainitaan että

kuningas on "johdettu harhaan rikoksellisten kehoittelujen kautta",

ja se loppuu seuraavilla sanoilla: "Kansalliskokous, kas siinä teidän

johtajanne, hallitusmuoto, kas siinä se sana, joka yhdistää meitä."

Niihin suuriin elinkysymyksiin nähden, joita tähän aikaan

pohdittiin, jakobiinit asettuivat maltilliselle kannalle; he

eivät olleet etunenässä eivätkä kuuluneet äärimäisyysmiehiin.

Kun jumalankieltämys alkoi voittaa alaa kaikilla tahoilla ja sai

kannattajia jakobiiniklubissakin, pysyi klubi kokonaisuudessaan

itsepintaisesti katolisena. Sen jäsenet protesteerasivat äänekkäästi

papiston sivilikonstitutsionia vastaan, koska he pelkäsivät sen

hävittävän kristillisen uskonnon; he vaativat reformeja kirkossa, mutta

eivät menneet pitemmälle. Valtiolliselta luonteeltaan jakobiiniklubi

tähän aikaan oli kokonaan porvarillinen eikä kansanvaltainen. Kun

kansanvaltaiset aatteet päivä päivältä voittivat yhä enemmän alaa

ja alettiin työskennellä valtiollisten oikeuksien hankkimiseksi

alemmalle kansalle, silloinkin jakobiiniklubi otti piiriinsä ainoastaan

aktiivisia kansalaisia. Sanaa "tasavalta" ei täällä mainittu ennenkuin

10 p. elok. 1792, ja tämän päivänkin jälkeen jakobiinit itsepintaisesti

kutsuivat itseään hallitusmuodon ystäviksi. Tarvittiin koko yleisen

mielipiteen paino saada heitä hyväksymään Pariisin vaalikokouksen

tasavaltainen julistus, ja kuten sanottu, vasta kun kuningasvalta

oli julkisesti poistettu, klubi muuttaa nimensä ja kutsuu itsensä

Jakobiiniseuraksi, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviksi.

Selaillessa läpi jakobiinien keskustelemuksia ei voi olla hämmästymättä

sitä hillittyä sävyä ja kantaa, jota klubi noudatti koko tänä aikana.

Kaikki heidän lausuntonsa ovat maltillisia, heidän esityksensä

asiallisia ja hyvin osuvia, heidän esiintymisensä tyyntä ja arvokasta.

Niistä konnuuksista ja salaliitoista, joista heidän vihollisensa

sadoissa lentokirjasissa heitä syyttivät, ei näy jälkeäkään; heidän

istuntonsa todistavat yksinomaan ahkerasta työstä, joka ansaitsee

suurinta kunnioitusta, selvästä vallitsevain olosuhteiden käsityksestä

ja hurjasta innosta parantaa yhteiskuntaa sen kaikilla aloilla. Että

jakobiinit sen ohella ajoivat voimakkaasti oppiaan levittääkseen

aatteitaan niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, on kieltämätöntä;

kuitenkin tapahtui se vallankumouksen ensi aikana tyynellä ja

luonnollisella tavalla, eikä kuten myöhemmin mahtikäskyjen ja

väkikeinojen avulla.

Jakobiinien työn menestystä kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena

edisti melkoisessa määrin se seikka, ettei tänä aikana mitään

suurempaa erimielisyyttä vallinnut klubissa. Sopu ei kuitenkaan tullut

pitkäikäiseksi. Vuoden 1791 alusta osottihe selvästi että klubissa

oli vähemmistöpuolue, joka monissa kysymyksissä kannatti enemmistön

ajatuksesta poikkeavaa mielipidettä ja koetti ajaa läpi omaa,

maltillisempaa politiikkaansa. Tämä puolue tunnusti johtajakseen tuon

klubissa, kansalliskokouksessa ja seuraelämässä suositun ja arvossa

pidetyn, loisteliaan, nuoren Barnaven, joka lähinnä Mirabeauta oli

kansalliskokouksen loistavin kaunopuhuja, sekä Barnaven ohella hänen

virkaveljensä siinä triumviraatissa, joka vallankumouksen alussa johti

kansalliskokouksen politiikkaa ja josta sanottiin, että Barnave siinä

edusti puhuvaa kieltä, samalla kun Duport oli sen ajattelevana päänä

ja Alexandre de Lameth, ammatiltaan soturi, toimeenpanevana kätenä.

Puolueella oli jäsenensä niissä aineksissa, jotka vallankumouksen

alussa ratkaisevasti olivat kuuluneet edistyspuolueesen, mutta nyt,

pelosta että vallankumous johtaisi Ranskan anarkiaan, alkoivat

tyyntää intoaan ja hakea omaa tietänsä, jota myöten he yhä edelleen

voisivat saavuttaa vanhan ihanteensa: reformien toimeenpanon ja

perustuslaillis-yksinvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen pysyttämisen.

Varennes-tapahtuman jälkeen, kun Barnave oli saanut tehtäväkseen tuoda

paenneen kuningasparin jälleen Pariisiin ja siinä toimessaan ruvennut

lämpimästi ottamaan osaa Maria Antoinetten ja koko kuninkaallisen

perheen kohtaloon, alkoi maltillisen puolueen politiikka yhä

enemmän kallistua monarkismiin päin, mistä oli seurauksena suuri

hajaannus jakobiiniklubissa. Heinäkuun keskivaiheilla huomasi puolue

asemansa klubissa kestämättömäksi, ja 16 p. heinäk. 1791 triumvirit

kannattajineen erosivat julkisella ja huomiota herättävällä tavalla.

Heti senjälkeen he muodostivat oman klubinsa, jonka he, koska he

mielestään juuri edustivat alkuperäisiä jakobiinisia aatteita ja olivat

varsinainen emäklubi, kutsuivat Hallitusmuodon ystäväin seuraksi, mikä

ennen muka kokoontui Jakobiini-, nyt feuillanttiluostarissa, mutta jota

kokouspaikkansa, vanhan feuillanttiluostarin mukaan yleiseen kutsuttiin

Feuillanttiklubiksi.

Jonkun aikaa jakobiinit kerta toisensa jälkeen koettivat saada

feuillantteja sovintoon, mutta kun se ei onnistunut, jättivät he nämä

oman onnensa nojaan, ja heidän pyrintönsä tarkoitti tästälähin kaikin

tavoin vainota feuillantteja, saattaa heitä naurunalaiseksi ja vähentää

heidän arvoaan niin yleisön kesken kuin haaraklubeissakin. Kuitenkin

aiheutti riita feuillanttien kanssa jakobiiniklubin työssä häiriön,

joka yhdessä Marskentällä samaan aikaan sattuneesta joukkomurhasta

johtuneen rojalistisen reaktsionin kanssa ajaksi heikonsi jakobiinien

valta-asemaa. Sen takaisin voittaminen tuli nyt jakobiinien lähimmäksi

päämaaliksi, eikä kauan viipynytkään ennenkuin tämä päämäärä oli

saavutettu. Mutta tässä pyrinnössään jakobiiniklubi oli astunut tielle,

jota se tämän jälkeenkin oli seuraava, ja joka oli johtava sen vallan

kukkuloille saakka sysätäkseen sen tuokion kuluttua jälleen syvyyteen,

s. t. s. personallisen politiikan tielle. Yhä enemmän klubi alkoi

luopua entisistä aikomuksistaan ja periaatteistaan, ja yhä enemmän

alkaa yleisen hyvän harrastuksen sijaan astua huolenpito yksityisestä

hyvästä. Klubissa nähdään samaan aikaan erään pienen puolueen

yhä voimakkaammin tunkeutuvan esiin, ja tästä puolueesta erottuu

alituisesti yhä selvemmin tuo kylmillä, elottomilla kasvoilla ja

kylmällä, järkkymättömällä sielulla varustettu mies, korkeimman olennon

palvelija, pedantti ja tyranni -- Robespierre.

Elo- ja syyskuusta 1792 alkaen lakkaa täydellisesti tyyni työ ja

maltillinen sävy jakobiiniklubissa. Puoluetaistelu girondistien ja

vuorelaisten tai kenties oikeammin brissotistien ja robespierreläisten

välillä raivoaa täällä yhtä kiihkeänä kuin konventissa ja

sanomalehdistössä ja lakkaa, sittenkuin Brissot kannattajineen syksyn

kuluessa on äänestetty ulos klubista, ainoasti muuttuakseen siksi

epäluulon politiikaksi, joka vakoovin silmin ja korvin väsymättä

etsi puolue- ja yhteiskunta vihollisia sysätäkseen ne turmioon. Yksi

toisensa perään näistä ystävistä, jotka olivat työskennelleet yhdessä

Robespierren kanssa isänmaan uudestisyntymiseksi, äänestetään ulos

klubista joutuakseen kohta senjälkeen mestauslavalle. Eipä edes hänen

ilmettyinen suosikkinsa Camille Desmoulins säästy, joka yhdessä

hänen kanssaan oli noussut koulun sortovaltaa vastaan ja nyt monta

vuotta samoin yhdessä hänen kanssaan oli taistellut yhteiskunnallista

sortovaltaa vastaan. Jokainen eri mielipiteen ilmaisu tukahutetaan

kapaloonsa, ja se julkisuus, josta klubi ylpeili ratansa alussa,

hävitetään sulkemalla sanomalehtilooshit ja karkoittamalla klubista

kaikki siihen kuuluvat sanomalehtimiehet. Robespierre on yksin

hallitsijana jakobiiniklubissa, ja sen avulla hän ohjaa muutamina

kuukausina konventtia ja Ranskaa, kunnes 9 p. thermidorkuuta tekee

lopun hänen urastaan. Jakobiiniklubin vaikutusvalta loppui Robespierren

kuolemaan; sen viimeinen istunto pidettiin 14 p. marrask. 1794.

Cordelieriklubi, tuo toinen suuri vallankumouksellinen klubi,

perustettu heinäkuussa 1790, ei jakobiiniklubin tavoin voi kehua

kuljettaneensa talutusnuorassaan kolmea edusmieskokousta, mutta

sen vaikutus vallankumoukseen on kuitenkin ollut suuri. Sen sijaan

kun jakobiiniklubi edusti porvarillisia mielipiteitä ja oli

alussa perustuslaillinen, sitten muodollisesti tasavaltainen, oli

cordelieriklubi alusta pitäen kansanvaltainen, ensin tiedottomasti,

sitten avoimesti ja tietoisesti. Sen kanta samoinkuin sen kielikin oli

väkivaltaisempaa, sen innostus suurempaa. Se osotti usein puhtaasti

sosialistisia taipumuksia ja uskontokysymyksessä se oli melkein

ilmeisesti ateistinen.

Klubi nimittihe cordelieriklubiksi, ihmisen ja kansalaisen oikeuksien

ystäviksi, ja kokoontui ensin cordelierien vanhassa luostarissa, mutta

Pariisin kunnallisneuvoston karkoittamana sieltä alussa toukokuuta

1791 se sitten muuttelihe paikasta toiseen. Tähän aikaan, jolloin

puolueet eivät olleet niin jyrkkärajaisia kuin meidän päivinämme,

olivat useimmat klubit ja seurat kokoonpantuja sangen erilaisista

aineksista, ja tapahtui monesti että samat henkilöt toimivat useissa

eri klubeissa. Niinpä kuului esim. suuri joukko cordelieriklubin

jäseniä samalla kertaa jakobiiniklubiin, jopa sen etumaiset johtajatkin

olivat viimemainitussa toimeliaita jäseniä. Nämä johtajat olivat

Danton ja nuori, intomielinen Camille Desmoulins. Danton oli etevä

personallisuus. Hänen jättiläisvartalonsa ja karkeat piirteensä

ilmaisivat valtaavaa voimaa, ja tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan,

ymmärtääkseen että tämä voima oli hänen sielulleen yhtä ominainen

piirre kuin hänen ulkoasulleenkin. Dantonissa ei ollut jälkeäkään

tyrannista eikä onnenonkijasta; hän ei vähääkään himonnut valtaa ja

kunniaa. Siinä on selitys, miksi hän, jonka oikeastaan olisi tullut

olla itseoikeutettu vallankumouksen johtajaksi, luovutti tämän sijan

sellaiselle henkilölle kuin Robespierrelle, joka oli niin paljon

häntä vähäpätöisempi. Ei ketään vallankumouksen suurista henkilöistä

ole niin liattu kuin Dantonia, eikä kenestäkään ole panettelu ollut

hitaampi häviämään. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että Danton ei

koskaan koettanut millään tavoin puolustautua ja puhdistautua. Hänen

maineensa oli jotakin, josta hän ei koskaan huolehtinut. Sen sijaan kun

Robespierre painatti puheensa ja korjasi ne huolellisesti, Danton ei

hetkistäkään, astuttuaan kerran alas puhujalavalta, ajatellut omiaan,

täydellisesti huolettomana siitä, miten lehdet seuraavana päivänä

esittäisivät hänen lausuntonsa. Danton ei ollut kynän, vaan sanan

ja toiminnan mies. Hänessä yhdistyivät todelliset valtiomieslahjat

koskaan horjumattomaan huolenpitoon isänmaan menestyksestä. "Kun hänen

vihamiehensä leimasivat hänet", sanoo Aulard eräässä tutkielmassaan

Dantonista, "syyskuun murhien alkuunpanijaksi tai valtiokassan

tuhlaajaksi, osotti hän preussilaisiin, jotka samosivat Pariisia kohti,

ja sanoi: Meillä ei ole aikaa sellaiseen; lyökäämme vihollinen ja

pelastakaamme isänmaa."

Cordelierien politiikka tarkoitti huolellisesti valvoa ministerien

ja kommuunin toimia, ja he symboliseerasivat tämän valvontansa

silmällä, jonka he piirsivät antamainsa kirjoitettujen säädösten

ylälaitaan. Huolimatta muuten niin erilaisista mielipiteistään olivat

useimmat cordeliereista yksimieliset tahtoessaan kukistaa alttarin

ja valtaistuimen sekä hävittää sen hallitusmuodon, jota jakobiinit

niin lämpimästi puolustivat. Kuninkaan paon jälkeen lähetti klubi

kansalliskokoukselle anomuksen pyytäen siinä kuninkuuden poistamista.

Sävy tässä anomuksessa oli hyvin uhitteleva: "Me kehoitamme teitä",

sanottiin siinä, "heti selittämään ettei Ranska ole yksinvalta, vaan

tasavalta, tai ainakin kuulustelijaan kaikkien departementtien ja

kaikkien primäärikokousten mieltä, ennenkuin ajatellaan uudelleen

upottaa maailman kaunein maa yksinvallan kahleihin." Sinä päivänä,

jolloin rojalistit kostivat vallankumouksellisille Marskentän

joukkomurhalla, 17 p. heinäk. 1791, oli suuttumus cordelieriklubia

vastaan niin suuri, että useain klubin jäsenten, jopa itse Dantoninkin,

täytyi piiloutua, että yksi heistä, kirjakauppias Momoro, vangittiin,

ja että klubi voi alottaa istuntonsa vasta kahdeksan päivää myöhemmin.

Eikä ollutkaan ihmeellistä että rojalistit katselivat tätä klubia

epäsuopein silmin, sillä cordelierit olivat vallankumouksen ensi

vuosina kaikkien sattuneiden kansanmetelien johtajat: sekä 20 p. kesäk.

1792, kun rahvas tunkeutui Tuilerioihin, että kommuunikapinan aikana 10

p. elokuuta he olivat eturivissä.

Elokuun 10 p:n jälkeen herkesivät Danton ja Camille käymästä klubissa,

mistä oli seurauksena että klubi yhä enemmän alkoi pitää kunnianaan

olla niin väkivaltainen ja huomiota herättävä kuin mahdollista. Sen

johtajaksi tuli nyt roskaväen sanomalehtimies Hébert, sen epäjumalaksi

roskaväen jumala Marat. Maratia palveltiin täällä sekä elävänä että

kuolleena. Kun hän oli kaatunut Charlotte Cordayn käden kautta,

ilmoittivat cordelierit lähetystöllä kansalliskokoukselle aikovansa

kokoussaliinsa pystyttää alttarin Maratin sydämelle, ja vähän myöhemmin

he laittoivat toisen lähetystön, joka kantoi sanottua sydäntä uurnassa

ja pyysi konventtia julkaisemaan kansallispainoksen Maratin teoksista.

Cordelierit ne juuri olivat järjenpalveluksen alkuunpanijoita ja v.

1794 vietetyn suurenmoisen järjenjuhlan järjestäjiä. Heidän toimintansa

tarkoitti pääasiallisesti lingota syytöksiä ja vainuta pettureita,

ja he pääsivät vihdoin niin pitkälle ylimielisyydessä, että he

uskalsivat syyttää kaikkivaltiasta Robespierreä, mikä syytös maksoi

sekä Hébertille että monelle muulle klubin jäsenelle pään. Päällikköjen

kuoltua cordelierit koettivat saada aikaan sovintoa jakobiinien kanssa,

mutta onnistumatta. Ei kauan senjälkeen lakkasi klubi; sen lähempi

hajoamisaika on epävarma, samoinkuin koko cordelieriklubin toiminta ja

kehitys on vähän tunnettu.

Suurten vallankumouksellisten klubien ohella oli olemassa

joukko pienempiä, jotka osaksi ajoivat samoja mielipiteitä kuin

nämäkin, osaksi kantoivat erityistä leimaansa. Omituisin niistä

oli n.k. Cercle social, kirjailija Bonnevillen ja jansenistisen,

mystillis-revolutsionisen papin Fauchet'in perustama ja varsinaisesti

järjestynyt lokakuussa 1790 liiton muodossa, nimeltä Totuudenystäväin

maailmanliitto. Cercle social oli hyvin omituinen. Sen perustajat

varoivat kaikenlaatuista julkisuutta, ja he vaativat seuran jäseniltä

joukon vapaamuurarilupauksia, joista etevin oli pitää salassa kaikki

mitä piirissä tapahtui. Seurauksena tästä salaperäisyydestä on,

että jälkimaailma ei ole saanut paljonkaan tietoa koko klubista,

emme edes tiedä milloin se perustettiin tai keitä henkilöitä siihen

kuului. Tunnemme ainoastaan ne jotensakin häilyvät ja yleiset

periaatteet, jotka olivat sen perustamisen pohjana ja jotka yhdistyksen

äänenkannattaja, pieni sanomalehti _Bouche de fer_ julkaisi. Lehden

tiedonantojen mukaan oli Cercle socialin tarkoituksena muodostaa

suuri kansainvälinen veljeyskunta, joka perustuisi täydelliseen

tasa-arvoisuuteen ja pitäisi tehtävänään yhdistää ympäri koko maapallon

ne kansalaiset, jotka seisoivat toisiaan lähellä yhteisten pyrintöjen,

yhteisten harrastusten ja alituisesti kasvavan tarpeen kautta

"särkeä pirstaleiksi rautavaltikka sortovallan kädestä". Yhdistyksen

jäsenet eivät millään ehdolla suvainneet itsestään klubin nimeä --

"le Cercle social ei ole klubi", he sanoivat, "sillä klubin jäsenet

kannattavat samoja mielipiteitä ja voivat kuitenkin vihata toisiaan,

kun sitävastoin Cercle socialin jäseniä yhdistää toisiinsa luja

personallinen ystävyysside."

Cercle social sai kumminkin vallan toisen ja täysin julkisen luonteen,

sittenkuin se, kuten sanottu, lokakuussa 1790 oli laajentunut

Totuudenystäväin liitoksi. Ankara eristyminen, joka oli ollut ominaista

Cercle socialille, katosi nyt, ja uusi liitto otti jäsenikseen

kaikki ne, jotka halusivat ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa,

sillä ainoalla ehdolla että he kuuluivat _Bouche de fer_ lehden

tilaajiin. Tasa-arvoisuuden periaatetta täällä yhä edelleen pidettiin

pohjana, ja sen nojalla ei katsottu voitavan sulkea pois naisia,

vaan myönnettiin heille alusta pitäen pääsy klubiin. Että jäsenluku

oli hyvin suuri, näkyy siitä seikasta, että klubi kokouksiaan varten

valitsi niin mahdottoman suuren salin kuin kokoussalin Orleansin

herttuan rakennuttamassa Cirque du Palais Royalissa, joka oli

senaikuisen Pariisin tunnetuimpia ja kuuluisimpia huvittelupaikkoja.

Klubi kokoontui kerran viikossa ja silloin aina joku sen jäsenistä

alusti jonkun kysymyksen antaakseen aihetta keskusteluun. Sen

kanta oli alusta pitäen kansanvaltainen, tasavaltainen, niin,

jopa siinä voitiin huomata selvää taipumusta sosialismiinkin.

Täällä pohdittiin erityisellä mielihyvällä maanjakoseikkoja sekä

kaikenlaisia yhteiskuntakysymyksiä, eikä Totuudenystäväin liitto ollut

cordelieriklubia huonompi innokkaissa pyrinnöissään yksinvaltaisen

hallitustavan hävittämiseksi. Liittoon kuului joukko huomattavia

henkilöitä, jotka samalla kertaa olivat jäseninä sekä jakobiinien että

cordelierien klubissa; hartaimpia ja toimeliaimpia oli Condorcet.

Ainoa nainen, jolla täällä oli vaikuttava osansa, oli hollannitar M:me

Palm-Aëlders. Vaatimalla alituisesti naisten vapautusta hän herätti

klubin harrastuksen naisemansipatsionin asian hyväksi ja tarmollaan sai

aikaan, että klubin keskuudessa muodostui erityinen naisyhdistys ja

että ryhdyttiin toimenpiteihin hyväntekeväisyyden ja terveydenhoidon

järjestämiseksi useassa Pariisin piirissä. Mikäli voimme pitää varmana,

lakkasi Totuudenystäväin liitto jo heinäkuussa 1791, osaksi seurauksena

Fauchetin nimityksestä Calvadosin perustuslailliseksi piispaksi, osaksi

samaan aikaan syntyneen kiivaan rojalistisen reaktsionin pakosta. Sen

viimeinen istunto pidettiin 15 p. heinäk. 1791.

Puhtaammin kansanvaltaisia kannaltaan olivat n.k. Veljeysklubit,

jotka nekin syntyivät vuoden 1790 ajalla ja ovat jo mainitut M:me

Robertin salongin yhteydessä. Veljeysklubit eivät olleet mitään

filosofisten ja sosialisten spekulatsionien ja keskustelujen pesiä,

vaan niiden pyrintö oli laadultaan todellisempaa ja käytännöllisempää,

tahtoen etusijassa ja melkeinpä yksinomaan alimmassa kansanluokassa,

passiivisten kansalaisten, proletaarien, joukossa herättää harrastusta

ja halua valtiolliseen toimintaan, valistaa heitä oikeuksiensa suhteen

ja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta.

Täällä vallitseva sävy olikin sentähden kansanvaltaisempaa laatua;

jäsenet kutsuivat toisiaan "veljiksi" ja "sisariksi", ja he olivat

heittäneet pois kaikki ne tavat ja menot, joita seuraelämä vaatii.

Näistä klubeista ei kukaan ollut poissuljettu; ne ottivat vastaan

M:me Robertin ehdotuksesta jopa palvelijoitakin, joita hän sanoi

"veljellisyyden avulla" tahtovansa kasvattaa miehiksi. Vaikkapa täällä

ei koskaan pohdittu naiskysymystä, toteuttivat veljeysklubit toki

tavallaan naisasian aatetta, sillä näissä klubeissa olivat naiset

täydelleen miesten vertaisia; he ottivat osaa työhön, toimivat samalla

tapaa ja nauttivat samoja oikeuksia ja samaa arvoa. Enemmän kuin sekä

cordelieriklubi että totuudenystäväin liitto edistivät veljeysklubit

kansanvaltaisten aatteiden kehittämistä ja levittämistä, ja suureksi

osaksi juuri heidän toimintaansa vallankumousmiehet saavat kiittää

siitä, että he jälkeen 10 p:n elok. 1792 voivat panna täytäntöön

ajatuksen kansan itsehallinnosta ja julistaa tasavallan.

* * * * *

Niistä klubeista, joita vastakohtana revolutsionisille klubeille on

kutsuttu antirevolutsionisiksi, mutta joita ehkä oikeammin pitäisi

nimittää oppositsioniklubeiksi, koska niillä kaikilla enemmän tai

vähemmän oli tarkoituksena ajaa vastavaikutusta jakobiiniklubia

vastaan, oli Feuillanttiklubi ainoa, joka on harjoittanut valtiollista

vaikutusvaltaa.

Ensi kuukausina jakobiiniklubista eroamisensa jälkeen feuillantit

aluksi vain koettivat kerätä keskuuteensa suurimman mahdollisen luvun

jakobiineja ja tulla tunnustetuksi varsinaiseksi emäklubiksi. Kun se ei

onnistunut, niin he heittäysivät valtioelämään. Oltuaan ennen hieman

horjuva muuttui heidän kantansa nyt lujaksi ja varmaksi. Heidän koko

pyrintönsä tarkoitti estää vallankumousta kehittymästä kuningasvallan

kustannuksella ja palauttaa kuninkaalle valtansa, ja tietäessään ettei

se koskaan voinut tapahtua, niinkauan kuin Ludvig ei tunnustanut

hallitusmuotoa, he kävivät läheiseen yhteyteen kuninkaallisen perheen

kanssa ja koettivat kaikin tavoin saada Ludvigia toimittamaan sovintoa

vanhan ja uuden yhteiskunnan, kuninkuuden ja vallankumouksen välillä,

taipumalla vihdoinkin kansakunnan tahtoon. Se kuninkuudelle suotuisa

mieliala, joka vallitsi Ludvigin Pariisiin palauttamisen ja varsinkin

Marskentän tapahtumain jälkeen, edisti suuressa määrin feuillanttien

pyrinnöltä, ja niinpä monet katselivatkin tänä rojalistisen reaktsionin

lyhyenä aikana feuillantteihin juurikuin niihin, joilta voitiin toivoa

rauhaa ja pelastusta. Heidän arvonsa eneni vieläkin, sittenkuin Ludvig

XVI syyskuussa 1791 oli kansalliskokoukselle lähettänyt kirjelmän,

jolla hän vahvisti hallitusmuodon, ja sittenkuin oli tullut tunnetuksi

että tämä kirjelmä oli feuillanttien tekoa.

Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa feuillantit olivat oikeistona, ja

nojautuen klubiinsa, joka kokoontui eräässä itse kansalliskokouksen

sivuhuoneistossa, he tulivat sitä rohkeammiksi ja ylimielisemmiksi kuta

suuremmaksi heidän vaikutusvaltansa kasvoi. Itse klubissakin osottihe

tämä ylimielisyys. Sen kokoukset, jotka olivat olleet täysin salaisia,

tehtiin nyt julkisiksi, ja sen jäsenet kävivät päivä päivältä yhä

huolettomammiksi ja yhä varomattomammiksi lausunnoissaan. Lakiasäätävän

kokouksen enemmistö, girondistit, katselivat sangen epäsuopein silmin

tätä klubia, joka heidän lähimmässä läheisyydessään koetti levittää

oppiaan ja harjoittaa pakoittelua, ja joulukuussa 1791 kokous antoi

käskyn, että feuillanttiklubin tuli luopua kokoushuoneistostaan ja

valita itselleen toinen sellainen. Feuillanteilla ei ollut muuta neuvoa

kuin totella. Mutta siirtyminen vaikutti hyvin epäedullisesti klubin

työhön ja olemassaoloon; harrastus väheni ja samoin jäsenlukukin. Kuta

kauemmas vallankumous eteni, sitä vähemmäksi supistui feuillanttien

vaikutusvalta. Jälkeen 10 p:n elok. 1792 oli heidän enää mahdoton pysyä

pystyssä valtiollisena puolueena, ja silloin olikin feuillanttiklubin

rata lopussa.

Paljoa enemmän todella kuningasmielinen kuin feuillantit oli

Monarkkinen klubi, joka ansaitsee tulla mainituksi ei senvuoksi,

että se olisi harjoittanut mitään varsinaista vaikutusvaltaa,

mutta sen huomion tähden, jota se herätti koko olemisensa aikana.

Tämän klubin synty on haettava melkein yhtä etäiseltä ajalta kuin

Jakobiiniklubinkin. Sen alkuna oli muudan Club de Viroflay, jonka

Malouet, Clermont-Tonnerre ynnä muutamat muut olivat muodostaneet

Versailles'issa. Kansalliskokouksen siirryttyä Pariisiin tämän klubin

jäsenet yhä edelleen yhtyivät toistensa luona tai ylimyksellisissä

salongeissa pohtimaan politiikkaa. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin

näistä kokouksista sukeusi monarkkinen klubi; se kokoontui

Clermont-Tonnerren luona, joka koko sen olemassaolon aikana toimi sen

puheenjohtajana. -- Kreivi Stanislas de Clermont-Tonnerre, Ranskan

vanhan ylimyskunnan jäsen, oli alussa innolla omaksunut uudet aatteet,

ja hänpä se juuri oli johtanut sitä pientä aatelismiesten ryhmää, joka

25 p. kesäk. 1789 oli yhtynyt kolmanteen säätyyn. Kansalliskokouksessa,

missä hänen improvisatsionikykynsä herätti huomiota, hän kuitenkin

sangen pian oli liittynyt maltillisiin; hän oli äänestänyt kuninkaan

täydellisen kielto-oikeuden puolesta, ja hänen kehityksensä oli

samoinkuin Barnavenkin käynyt yhäti enenevään monarkkiseen suuntaan.

Clermont-Tonnerre ei siitä huolimatta kuitenkaan koskaan muuttunut

reaktsioniseksi, kuten esim. hänen henkiheimolaisensa Malouet. Hänen

aatteensa pysyivät vapaamielisinä; eikä hän lakannut jumaloimasta ja

puolustamasta vapautta, missä muodossa tahansa se ilmestyikään; hän

oli innokas kokoontumisvapauden, sanomalehdistön, protestanttien ja

juutalaisten vapauden ystävä.

Monarkkinen klubi ei avoimesti julistaunut kuninkaan kannattajaksi

tai etuoikeutettujen säätyjen suosijaksi; päinvastoin tahtoivat sen

jäsenet, ottamalla vertauskuvakseen tasapainossa olevan vaa'an,

minkä toisella lautasella oli punainen lakki, vapauden symboli, ja

toisella Ranskan kruunu, osottaa että heidän tarkoituksensa oli

sovinto kansakunnan ja kuninkuuden välillä. Mutta pohjaltaan klubi oli

sekä ylimyksellinen että kuningasmielinen ja salasi huonosti näitä

taipumuksiaan. Jo se seikka, että se piiriinsä otti useita rojalismin

ilmeisimpiä esitaistelijoita, m.m. sanomalehtimiehet du Rozoyn ja

apotti Royoun, ultrarojalistisen _L'ami du roi_ lehden toimittajan,

on siitä riittävä todistus. Klubi harjoitti jakobiiniklubin tavalla

suurenmoista propagandaa. Monarkistit näet kirjoittivat, painattivat ja

jakelivat ilmaiseksi lentokirjasia ja -lehtisiä, perustivat maaseudulle

joukon pienempiä monarkkisia klubeja emäklubin haaraosastoiksi

ja pitivät niiden kanssa, jakobiinien esikuvan mukaan, vireillä

vilkasta kirjeenvaihtoa. Klubi ei laiminlyönyt mitään saavuttaakseen

kansansuosiota ja kootakseen ympärilleen kannattajia. Tänä nälänhädän

ja kehnon leivän aikana he ostivat leipää ja möivät sitä jälleen

mitättömän halvasta; niin, he jakelivat vaatteitakin, jopa rahaakin

kansan kesken.

Varsinkin juuri nämä toimenpiteet ne yhdessä klubin rojalistisen

kannan kanssa herättivät vihaa ja katkeruutta vallankumouksellisissa

piireissä ja etupäässä jakobiiniklubissa. Koko olemassaolonsa aikana

monarkkinen klubi oli kiihkeimmän vainoomisen esineenä. Hyökkäykset

tulivat joka taholta; sanomalehdet selittelivät ja vääristelivät joka

päivä heidän keskustelemuksiaan ja toimenpiteitään; jakobiiniklubissa

ja piirikokouksissa syytettiin monarkkista klubia kaikkien sattuvien

epäjärjestysten alkujuureksi, ja kunnallisneuvosta kehoitti sitä monta

kertaa hajautumaan.

Eikä vaino pysähtynytkään syytöksiin ja sanoihin. Eräänä päivänä

kävi kansanjoukko sen hotellin kimppuun, jossa Clermont-Tonnerre

asui. Eräänä toisena päivänä, kahta kuukautta myöhemmin, tapahtui

uusi mellakka, missä monarkkinen klubi keskellä kokoustaan sai

kestää kivillä pommitusta, ja Clermont-Tonnerre itse otettiin kiinni

sekä voi kiittää ainoastaan kansalliskokouksen säädöstä hengestään.

Hiukan myöhemmin, kun Clermont-Tonnerre eräänä päivänä palasi

kansalliskokouksen istunnosta, hyökkäsi muutamia henkilöitä hänen

päällensä hirttääkseen hänet lyhtyyn, ja ainoastaan töin tuskin hänen

onnistui pelastua.

Mutta yhtä väsymättömiä kuin klubin viholliset olivat hätyyttämään,

yhtä väsymättömiä sen jäsenet olivat puolustautumaan ja suoraan ja

avoimesti pitämään yllä oikeuttansa saada vapaasti kokoontua ja

neuvotella. Kun heidän valituskirjoitustensa kohtaloksi tuli aina

äänetön sivuuttaminen, niin he painattivat ja julkaisivat ne. Saatuaan

käskyn hajoittaa klubinsa monarkistit vallan tyynesti muuttivat

toiseen huoneistoon ja jatkoivat kokouksiaan entiseen tapaan. Vuonna

1792 muuttui klubin asema vallan vaaralliseksi, eivätkä sen jäsenet

enää uskaltaneet kokoontua julkisesti ja säännöllisesti; he yhtyivät

vain silloin tällöin suurimmassa salaisuudessa Clermont-Tonnerren

luona. Jälkeen 10 p:n elokuuta, Clermontin kuoleman ja Malouetin

maastasiirtymisen, lakkasi monarkkinen klubi itsestään samoinkuin

kaikki muutkin kannaltaan maltilliset klubit.

Oli toinenkin jakobiineja vastustava klubi, joka oli läheistä

sukua monarkkiselle klubille ja joka tämän lailla oli toimessa vv.

1789-1792, otti vastaan yleensä samoja henkilöitä ja pohjaltaan suosi

samoja aatteita ja samaa katsantotapaa. Se oli Malouetin perustama

Puolueettomien klubi, joka kokoontui vanhassa augustinolaisluostarissa

Pont-Neufin luona. Nimi on kylläkin kuvaava. Puolueettomat, pohjaltaan

ainakin täysin yhtä ilmettyisiä rojalisteja kuin monarkkisen klubin

jäsenet, eivät julkisesti liittyneet mihinkään puolueesen, vaan

koettivat, ottamalla vähän jokaisesta, pitää välittävää asemaa

revolutsionisen ja antirevolutsionisen leirin välillä. He ilmaisivat

puolueettomuutensa omaksumalla käytöstavan ja kannan, joka ei

loukannut patriootteja eikä rojalisteja, sulkemalla klubista, joka

keskuudessaan kätki kaikenkarvaisia aristokraatteja ja rojalisteja,

pahimmin komprometteeraavat ainekset, nuo neljä rojalistista johtajaa

d'Eprémesnilin, Cazalès'in, apotti Mauryn ja varakreivi Mirabeaun, ja

pysyttämällä julkaisemassaan sanomalehdessä alituisesti tasapainoa

kuninkaan suverenisuuden ja kansanedustajain oikeuksien välillä. Mutta

seurauksena kaikista heidän välittämis- ja tasapaino-yrityksistään

oli, että puolueettomat unhottivat ottaa vaaria hetken vaatimuksesta

ja ympäröivästä todellisuudesta ja sotkeutuivat sisällyksettömään ja

tyhjään tieteilyyn, joka teki että heidän toimintansa pysyi täydelleen

hedelmättömänä.

Tarvitsemme lukea vain kolme klubin julkaisemaa kirjoitusta, nimittäin

_Esityksen_ niistä motiiveista, jotka aiheuttivat sen perustamisen,

sekä sen _Johtosäännön_ ja sen _Periaatteet_ nähdäksemme, kuinka vähän

klubi itse tiesi mitä se tahtoi. Suurin osa niissä on epämääräistä

ja paljon on ristiriitaista. Eräässä kirjoituksessa lausuttiin

toivomuksena, että kuninkaalle tuli niin pian kuin mahdollista antaa

korkein toimeenpanovalta; seuraava kirjoitus kuului: "Me tulemme

kaikella voimallamme, katsomatta arvoon tai henkilöön, puolustamaan

ihmisen ja kansalaisen oikeuksia, joita meidän aikanamme liiankin

usein on mitä julkeimmalla tavalla loukattu." Samalla haavaa siinä

puhutaan, ettei ketään pitänyt häiritä uskonnollisten mielipiteittensä

tähden, eipä edes silloinkaan, kun hän julkisesti tahtoi niitä osottaa,

ja että kokemus kautta vuosisatojen oli näyttänyt, että; katolinen

uskonto oli ainoa keino ylläpitämään rauhaa ja järjestystä valtiossa,

"minkätähden", sanotaan, "valtiolle on tärkeätä antaa katolisen

uskonnon yksin nauttia etua olla kansallis-uskontona ja julkisesti

palveltavana." Painovapaus oli julistettava, mutta samalla heti

toimitettava ankara painolaki estämään "itsevaltaisuutta pääsemästä

voitolle". Armeija oli pidettävä kurissa hallitusmuodon avulla, mutta

sen tuli olla kuninkaan ylimmän valvonnan alainen ja totella häntä

niinkuin kuningas totteli lakia. Koko olemassaolonsa aikana klubi

antoi ehtymätöntä aihetta vallankumouksellisten pilkalle ja ivalle;

nämä hätyyttivät sitä kaikin tavoin, polemiseerasivat sen kanssa ja

syyttivät sitä, että se muka oli aristokraattinen, monarkkinen ja

reaktsioninen kaikkein suurimmassa määrässä, samalla kun taas puhtaat

rojalistit leimasivat sen liian maltilliseksi. Itse sana "puolueeton"

herätti naurua ja riitaa; jokainen tulkitsi sen mielensä mukaan ja

suuttumus oli yleinen. Eräässä samanaikuisessa lentokirjasessa luetaan

m.m. seuraavaa:

"Puolueettomat. Se on äskettäin keksitty sana, mitä täydellä syyllä on

käytetty eräästä innokkaiden patrioottien yhdistyksestä, jotka ovat

liittyneet yhteen yleisen hyvän tähden, pitäen sitä päämaalinaan.

Tätä yhdistystä on kutsuttu Puolueettomien klubiksi; se on

kokoonpantu jäsenistä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi ja kuuluisiksi

augustinolaisten nimellä. Heillä on muuttumattomat periaatteet, joita

he julkaisevat muuttumattomissa säännöissään; niissä he selittävät,

että aika on käsissä palauttaa rauha ja pelastaa Ranskanmaa sekä

säilyttää papistolle heidän maatiluksensa ja panna käytäntöön korkein

toimeenpaneva valta. M. de Malouet, niin edullisesti tunnettu

kansalaishyveistään, on tämän klubin presidentti. Ah! kuinka monia

yhdistyksiä onkaan, jotka tahtovat teidän parastanne!"

Myös tunnettu _Moniteur_ lehti, vaikkapa itse olikin maltillinen tai

ainakin puolueeton, linkosi heitä vastaan syytöksen epävarmuudesta ja

epäselvyydestä.

"Mitä puolueettomiin tulee", luetaan siinä, "niin en ollenkaan tahdo

kääntyä heihin; minä odotan, että he määräisivät puolueensa, sillä

'jaan' ja 'ein' välillä en näe mitään keskitietä."

Puolueettomat vastasivat kaikkiin näihin syytöksiin kauneilla

lauseilla, jotka eivät kuitenkaan sanoneet mitään eivätkä millään

tavoin selittäneet heidän asemaansa.

"Puolueettomuus ei ole siinä, että ollaan puoltamatta tai vastustamatta

vallankumousta tai kansalliskokousta, vaan siinä, että kunnioitetaan

hallitusmuotoa, totellaan lakia ja toivotaan ihmisten elävän rauhassa

niiden suojassa; ettei millään tavoin viritetä kansassa epäluuloa,

ettei sitä yllytetä epäjärjestyksiin, ettei sille yhä ja alituisesti

toitoteta että sillä on käsissään tuomari- ja hallitsijavalta."

Nuo olivat tyhjiä sanoja ja häilyviä periaatteita aikana, joka vaati

voimakasta toimintaa, selviä periaatteita ja varmaa kantaa!

* * * * *

Vallankumouksen levottomalla ja melskeisellä ajalla nuo monet eri

klubit eivät olleet ainoita paikkoja, joihin kokoonnuttiin pohtimaan

päivän polttavia kysymyksiä. Vallankumouksen alusta asti klubit saivat

vahvaa tukea niiltä monilta kahviloilta, jotka tällöin syntyivät ja

sateisena kesänä 1789 houkuttelivat puoleensa paljon väkeä sekä senkin

jälkeen olivat ihmisiä tulvillaan. Kahvilat näet pian muuttuivat

valmistukseksi klubeille ja samalla niiden kaiuksi niin niistä tuli

klubeja pienoiskoossa, joissa pohdittiin asioita, tehtiin päätöksiä

ja lähetettiin adresseja ja lähetystöjä, joita ainakin kansanjoukot,

jollei hallitus, ottivat vakavalta kannalta. Joka kahvilalla oli oma

erityinen värinsä, ja samoinkuin meidän päivinämme voidaan päättää

jonkun henkilön mielipiteistä hänen lukemansa lehden mukaan, samoin

vallankumouksen aikana kukin kahvila oli varmana tuntomerkkinä

kävijänsä valtiollisesta kannasta.

Palais Royal oli yllyttelyn valtakunnan pääkaupunki. Täällä vilisi

yötä ja päivää väkeä, joka tuli ja meni; täällä kansanpuhujat

seisoivat ja selittelivät viimeisiä tapauksia; milloin heidät otettiin

riemulla vastaan, milloin heidän sanansa hukkuivat yleiseen sorinaan.

Epäsiveellisyydellä, joka vallankumouksen puhjetessa oli katkonut

säädyllisyyden viimeisen hauraan kahleen ja astunut ulos piilostaan

näyttääkseen julkisesti turmelustaan, oli täällä etevin tyyssijansa.

Palais Royalin käytävissä nähtiin tämän epäsiveellisyyden papitarten

käyskentelevän edestakaisin päivät pitkään, alkaen niistä, jotka

elivät isoisesti ja koettivat esiintymisessään matkia vanhan ylimystön

naisia, ja loppuen niihin, jotka nunnahunnullaan ja kertomuksillaan

sisäänsulkemisesta ja marttyriudesta koettivat tehdä vaikutusta ja

herättää huomiota. Siellä täällä seisoi joku laulaja laulellen päivän

viimeisiä kupletteja, samalla kun kulkijaa tuon tuostakin pysäytti

joku mies antamalla kutsukortin erääsen klubiin, joka itse teossa

ei ollut muuta kuin salainen peliluola, missä ruletin ääressä voi

koettaa onneaan. Ja keskellä kaikkea tätä sekamelskaa vihloivat korvia

kolportöörien kimeät äänet, kun he mitä julkeimmalla tavalla koettivat

voittaa toisensa kirkumalla niin kimakasti ja kovasti kuin mahdollista

kaupaksi sanomalehtiään tai jotakin hävytöntä lentolehtistä, jossa

solvattiin kuningatarta, prinssejä ja kansalliskokouksen ylimyksellisiä

edusmiehiä.

Täällä olivat myös useimmat kahvilat. Suuri joukko niistä oli

ainoastaan salaisia pelihuoneita, mutta oli toisia, jotka

omistivat kaiken harrastuksensa politiikalle. Niiden joukossa

olivat tunnetuimmat Café Caveau, yksi vallankumouksellisia pesiä,

Café Valois, feuillanttien kokouspaikka, Café Corazza, jossa

jakobiiniklubia valmisteltiin ja jatkettiin ja jossa monet suurista

vallankumouspäivistä suunniteltiin. Ennen muita on toki mainittava Café

Foy, ainoa, jolla jo vanhastaan oli etuoikeus pitää Palais Royalin

puutarhassa tuoleja ja pöytiä sekä paviljonkia, missä tarjottiin

virvokkeita. Oltuaan vanhan järjestyksen aikana koko hienon maailman

kokouspaikkana, tuli tämä kahvila vallankumouksen alusta yhdeksi

vallankumouksellisen yllyttelyn etevimpiä pesiä. Täällä seisoi puhujia

läpi vuorokauden marmorituoleilla ja marmoripöydillä lukien julki

sanomalehtikirjoituksia ja lentokirjasia lisäyksineen ja selityksineen;

täältä lähti esityksiä ja anomuksia; täällä odoteltiin jännityksellä

noiden vallankumouksen ensi vuosina niin suosittujen kaksintaistelujen

päättymistä, jotta tulos voitaisiin julistaa kaikella komeudella.

Café Foylla oli siskokahvilana Faubourg Saint-Germainissa kuuluisa

Café Procope, revolutsionin aikana ristitty Zoppiksi, kirjailijain

ja näyttelijäin tyyssija, joka Foyn kahvilan tavoin jälkeen vuoden

1789 muodostui ahjoksi, mistä lähti liikkeelle mitä jyrkin ja

vallankumouksellisin propaganda. Usein yhtyivät kahvilan kantavieraat

oikeaksi neuvottelevaksi klubiksi, jonka päätökset sitten juhlallisesti

lähetettiin ulos maailmaan. He lähettivät myös sangen usein

sanomalehtien toimituksille ja kirjakauppiaille adresseja, joissa he

lausuivat mielipahansa milloin mistäkin lehdestä, jonka leviämistä

he tahtoivat estää. Itse he ryhtyivät käyttämään lakia virittämällä

kahvilan ulkopuolelle vitkaisen tulen ja heittämällä siihen jonkun

numeron rojalistista sanomalehteä, joka keskustelun ja äänestyksen

johdosta oli leimattu vastenmieliseksi. Kun sodanuhkasta näytti tulevan

tosi, kokosivat kantavieraat rahoja kassaksi aseiden ostoa varten,

jotka he aikoivat lahjoittaa synnyinmaalle. Mirabeaun ja Rousseaun

rintakuvat oli täällä asetettu erääsen saliin, jolla oli nimenä Suurten

miesten sali ja jonka seinät vallankumouksen kuluessa koristettiin

kaikkien vallankumouksen päämiesten muotokuvilla.

Muita samantapaisia kahviloita olivat Café Marchand Saint-Honoré-kadun

varrella, Café des Arts Tournon-kadun varrella ja Café de la Victoire

Sèvres-kadun varrella. Viimemainitulla oli kuitenkin toisten

vastakohtana ei-jakobiininen luonne. Seinen oikealla rannalla oli

useita väriltään maltillisempia kahviloita, kuten esim. tuo jokaiselle

Pariisissa kävijälle tuttu Café de le Régence, joka jumaloi Lafayettea

ja jonka isäntä teoriassa suosi tasa-arvoisuusperiaatteita, mutta niin

huonosti toteutti teorioitaan käytännössä, että hän kahvilastaan sulki

pois kaikki huonosti puetut henkilöt. Samaa kantaa noudattivat yleensä

kahvilat Amelot, Conti ja Porte-Saint-Martin. Niissä kaikissa kävi

henkilöitä, jotka eivät hyväksyneet väkivaltaisia kohtauksia, vaan

moittivat kaikkia niitä, jotka puheessa tai kirjoituksessa kehoittivat

sellaisiin, ja mitä innokkaimmin vastustivat niitä, jotka pitivät

vallankumousta kaiken laillisuuden ja järjestyksen hylkäämisenä.

Veisi liian pitkälle luetella edes pientä murto-osaa niistä

kahviloista, jotka olivat suosittuja ja muodissa; siihen oli niiden

luku aivan liian suuri. Joka puolueella, joka nurkkakunnalla, jopa

jokaisella pikku ryhmälläkin samoinajattelevia oli oma kokouspaikkansa

ja tyyssijansa, mihin he melkein säännöllisesti joka päivä

kokoontuivat. Vallan ominainen leimansa oli eräällä pienellä kahvilalla

nimeltä Café de Flore, jonka kantavieraat julkisuudessa kantoivat nimeä

Lainystäväin seura välttääkseen kaikkea epäluuloa, mutta keskenään

olivat sidotut lupauksella olla koskaan puhumatta politiikkaa.

Täällä vallitsi koko vallankumouksen aikana hieno seuratapa;

täällä naurettiin, puheltiin, lausuttiin sukkeluuksia eikä oltu

kuulevinansakaan melua kadulta ja puolueiden sotahuutoja. Turhaanpa

kumminkin sekin pieni ystäväpiiri, joka kävi tässä kahvilassa, koetti

välttää huomiota. Robespierren valpas silmä tunkeutui salaisimpiinkin

piilopaikkoihin. Hänelle ei riittänyt että vältettiin politiikasta

puhumista; itse vaitiolokin oli hirmuvallan aikana merkkinä

salaliittovehkeilystä isänmaata vastaan.