SALONGIT

Vainottuna ja pilkattuna julkisessa elämässä oli valistusfilosofia

löytänyt turvapaikan 18:nnen vuosisadan henkevissä ja hienoissa

salongeissa. Täällä se otettiin innostuksella vastaan, eikä viipynyt

kauan, ennenkuin se vanhasta, ylimyksellisestä seurapiiristä muodosteli

aivan uuden, pienen yhteiskunnan, joka tosin oli yhtä kevytmielinen,

yhtä loistava kuin vanhakin, mutta jolla oli syvemmät harrastukset

ja vapaampi sekä oikeampi käsitys olosuhteista. Näissä salongeissa

valistusfilosofia raivasi tietä politiikalle, joka, myöskin vainottuna,

pakeni näiden rauhaisten liesien turviin, missä ei tarvinnut pelätä

mitään vainoomista. Korkeimman ylimystön naiset: markiisitar de Croy,

markiisitar d'Egmont, Kustaa III:nnen ystävätär kreivitär Boufflers ja

monet muut puuttuivat harrastuksella ja innolla uusiin kysymyksiin,

ensin filosofisiin ja taloudellisiin, sitten reformatoorisiin ja

vallankumouksellisiin, ja tällä innolla he tekivät vallankumoukselle

suuren palveluksen, he kun siten välittivät korkeampien luokkien

tutustumista vallankumouksellisiin aatteihin. Monelle ensi innostus jäi

pysyväksi, toisille taas sillä oli vain uutuuden ja outouden viehätys,

joka ei jaksanut pysyä pystyssä todellisuuden vaatimuksia vastaan.

Niinpä esim. M:me Boufflers osottautui reforminystäväksi siihen päivään

saakka, jona kansalliskokous päätti aatelisuuden lakkauttamisen, mutta

heti senjälkeen hän kirjoitti Kustaa III:nnelle, että tuo kokous oli

laittomin mitä milloinkaan oli ollut.

Kuta enemmän lähestyttiin vallankumousta, sitä vakavammaksi kävi

mieliala salongeissa, ja säätyjen kokoonkutsumisen lähinnä edellisenä

aikana, vv. 1788-89, poliittiset kysymykset täällä yhä enemmän

astuivat etualalle. Etteivät herättäisi vallanpitäjissä epäluuloa,

että muka olivat kokouspaikkana hallitusta vastaan tähdätyille

salaliitoille, nämä salongit useinkin olivat olevinansa muuta kuin

mitä ne itse asiassa olivat. Niinpä kuultiin vuoden 1789 alussa paljon

puhuttavan eräästä salongista, jossa vastainen edusmies Bergasse piti

spiritistisiä ja magneettisia istuntoja, jotka vetivät puoleensa väkeä

ja olivat hyvin huudossa. Houkutuksena olivat kuitenkin vain nimeksi

henki-ilmestykset ja yliluonnolliset asiat; itse asiassa tultiin

tänne yhteen keskustelemaan polttavista valtiollisista kysymyksistä

ja neuvottelemaan niistä periaatteista, jotka oli pantava uuden

yhteiskunnan pohjaksi.

Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin salongit voivat käsitellä näitä

kysymyksiä aivan peittelemättä. Valtiosäätyjen kokoonnuttua toukokuussa

1789, kolmannen säädyn muututtua kansalliskokoukseksi kesäkuussa ja

Bastiljin kukistuttua heinäkuussa ei enää löytynyt mitään kahleita tai

siteitä yhteiskuntaelämässä eikä valtiollisella alalla.

Yleensä on se käsitys vallalla, että vallankumouksen aikana

salongit rappeutuivat siihen määrään, että niille tuskin voi

antaa "ranskalaisen" salongin nimeä. Veljekset Goncourt puhuvat

vallankumouksellisten salonkien naisesta suurella halveksimisella:

"Naiset ovat hylänneet", he sanovat, "entisen käytöstapansa; he ovat

luopuneet vanhasta, pukevasta vaatteuksestaan uuden sangen huonosti

pukevan hyväksi; he ovat kuurot niille äänille, jotka sanovat heille,

ettei luonto eikä kasvatus ole tehnyt heitä kypsiksi miehisille

keskusteluille ja huolille. -- -- -- Emäntä ei enää kuten ennen ole tuo

suhdallinen valtiatar, joka ystävällisellä hymyllä kuunteli kaikkea

mitä puhuttiin ja pysyi tarkasti puolueettomalla kannalla. Ei -- ja

tässä siteerataan erään samanaikaisen englannittaren todistus -- hän

on teepöytänsä ääressä istuva, ilkeydestä vapiseva Penthesilea, joka

keskellä kiihkeintä väittelyä polttaa sormensa ja kaataa teekupposen

puvulleen"-- -- --

Aivan varmaan sellainen päätelmä on liian nopea. Tosiasia on -- ja

sen kyllä itsestään ymmärtää -- että uudessa yhteiskunnassa toimivat

salongit eivät olleet entisen ajan salonkien kaltaisia, että naiset,

joiden ympärille kokoonnuttiin, kuten M:me Condorcet, M:me Roland,

erosivat entisen kuningasvallan naisista, ja että heidän luonaan

puhuttiin muusta kuin mistä oli puhuttu esim. M:me Deffandin luona.

Politiikka karkoitti tiehensä seurapuhelun; salongit eivät enää olleet

kouluja, joissa opittiin kohteliaisuuden kaikkia vivahduksia ja

mielistelyn keveätä kieltä -- ne muuttuivat kouluiksi, joissa opittiin

yhteiskuntafilosofiaa ja patriotismia, joissa opittiin, kuinka tuli

elää ja kuinka tuli kuolla isänmaan puolesta. Tapahtui perinpohjainen

muutos -- muutos, joka tosin monesti kävi tuon siloisen ja siron

seuratavan ja hienostuneen maun kustannuksella, mutta joka toi mukanaan

niin paljoa vakavamman ja syvällisemmän elämänkatsomuksen, että tuskin

voidaan valittaa sen tapahtuneen. Ja tokkopa lienee syytä olettaa,

että salonkeihin tunkeutuvan vakavan aineksen millään tavoin tarvitsi

sulkea sieltä hienosti sivistynyttä seurustelutapaa, tai että sen

seikan täytyi jotakin vaikuttaa naisten henkevyyteen, viehätykseen

ja kauneuteen, jos he aamupukeutumisensa ajalla luettivat itselleen

Sieyès'in kuuluisaa _Mikä on kolmas sääty?_ tai muita huomiota

herättäviä valtiollisia lentokirjoja? Päinvastoin voidaan useita

vallankumousajan salonkeja tänä aikana, jolloin seurustelutapa yleensä

kansanvaltaistui ja kaikki elämänsuhteet saivat vaikutelmia alempien

ainesten kohoamisesta yhteiskunnan pinnalle, samalla kertaa kun ne

muodostuivat uusien aatteiden pesiksi, pitää viimeisenä turvapaikkana

18:nnen vuosisadan hienolle henkevyydelle ja siloiselle sivistykselle.

Jos tahdomme jakaa vallankumousajan salongit eri ryhmiin, on

luonnollisinta antaa niiden ensin jakautua kahteen osastoon: vanhat

salongit, jotka olivat olemassa jo ennen vuotta 1789, sekä uudet

salongit, jotka syntyivät vallankumouksen ajalla. Edellisessä ryhmässä

voidaan sitäpaitsi salonkien laatuun katsoen erottaa ne salongit,

jotka oikeastaan olivat kirjallisia, joihin politiikka vain vähitellen

tunkeutui, ja joista sen ei koskaan onnistunut kokonaan karkoittaa

kirjallisuutta, sekä ne salongit, joilla oli selväpiirteisempi

poliittinen luonne. Kirjalliset salongit olivat hyvin lukuisat; niihin

voidaan lukea melkeinpä kaikki ne valistuneemmat ja vapaamielisemmät

salongit, jotka vuoden 1789 paikkeilla perustivat arvonsa vanhoihin

sukujohtoihin tai kirjalliseen kuuluisuuteen. Sellainen oli se salonki,

johon M:me Helvétius, huomiota herättäneen _De l'Esprit_ kirjan tekijän

leski, pienessä talossaan Auteuil'issä kokosi ympärilleen kaikki mitä

oli jälellä encyclopedismin ystävistä ja ihailijoista. Sellainen oli

sekin salonki, jossa M:me Condorcet ja hänen kuuluisa miehensä ottivat

vastaan ei ainoasti mitä Ranskalla vaan myös kaikki mitä valistuneella

Europalla oli etevintä ja ylhäisintä. M:me Condorcetin luona saatiin

nähdä kaikki sen ikivanhan ylimystön kirjalliset ja etevät edustajat,

johon markiisi Condorcet itse kuului, ja joka ei kadottanut loistavaa

seurustelutapaansa ja hienoa sivistystänsä, vaikkapa kansalliskokous

pakoittikin sen luopumaan nimistään ja aatelisarvoistaan. Täällä

nähtiin filosofeja ja matemaatikkoja, kirjailijoita ja tiedemiehiä,

poliitikkoja ja filantrooppeja, ja kaikki he saivat kokea harvinaisen

rakastettavaa vastaanottoa nuoren suopean M:me Condorcetin puolelta,

kaikki he kohtasivat ymmärtämystä ja kuuloa, kehoitusta ja harrastusta

itsensä Condorcetin puolelta, jonka nero oli kyllin laaja ollakseen

toimelias ei ainoastaan filosofian ja matematiikan abstraktisella

alalla, vaan myös politiikan ja rauhallisen ja käytännöllisen työn

aloilla. M:me Condorcetin salongissa ei päähenkilönä ollut hän vaan

hänen miehensä, jolle hän oli ensimäinen myöntämään kunniasijan. Suuri

ero iässä -- hän oli 21 vuotta nuorempi kuin Condorcet -- ynnä miehen

suuremmat lahjat vaikuttivat, että hän luonnollisesti taipui ja omaksui

miehensä mielipiteet. Itse ei M:me Condorcet suinkaan ollut lahjoja

vailla; päinvastoin hänellä oli luonnostaan avoin mieli näkemään ja

oppimaan, ja alituinen yhdessäolo älykästen ja harrastuksellisten

ihmisten kanssa oli johtanut hänen lahjansa korkeimpaan mahdolliseen

kehitykseen. Mutta hänen älykkyydessään ei ollut mitään miesmäistä

ainesta; se oli pehmeä ja naisellinen, ymmärtävä ja vastaanottavainen.

Hänellä ei ollut vähääkään johtamiskykyä eikä hänen nimensä liity

mihinkään laajaperäiseen toimintaan tai merkittäviin tekoihin.

Kuitenkin hän vaikutti paljon ylhäisen personallisuutensa kautta, ja

on luultavaa että Condorcetin ihmisystävälliset aatteet saivat monessa

kohdin vaikutteita häneltä. Varmaan on ainakin sitä kaunista ajatusta

naisesta ja sitä luottamusta hänen kykyynsä toimia poliittisella

ja yhteiskunnallisella alalla, jonka Condorcet niin monesti julki

lausui, elähyttänyt se onnellinen ja luottamuksellinen yhteiselämä,

jota hän eli tämän älykkään ja hienosti sivistyneen naisen kanssa.

M:me Condorcetin salonki sai girondistisen leiman, sittenkuin

Condorcet oli liittynyt siihen ryhmään konventissa, jota kutsuttiin

girondisteiksi. Mutta se ei koskaan varsinaisesti muodostunut minkään

poliittisen yllyttelyn pesäksi. Se lakkasi kesäkuussa 1793, sittenkuin

girondistit olivat kadottaneet viimeisenkin vilahduksen poliittisesta

vaikutusvallastaan.

Kokonaan naisellinen äly, joskin tuotteliaampi kuin M:me Condorcet, oli

tuo vallankumouksen puhjetessa 50-vuotias M:me Fanny de Beauharnais,

jonka kirjallinen salonki sekä ennen revolutsionia että sen aikana oli

suosituimpia ja kuuluisimpia. M:me Beauharnais oli naimisissa M. Claude

Beauharnaisin kanssa, mutta puolisot sopivat huonosti yhteen eivätkä

edes eläneetkään yhdessä. M:me Fanny oli vielä kaunotar vuosistaan

huolimatta, ja hänellä oli sellainen tapa ottaa vastaan vieraitaan ja

kuunnella heitä, jollaista ei kukaan voinut mukailla. Hänen tavassaan

ja käytöksessään oli jotakin toverimaista, häntä ympäröivässä ilmassa

jotakin vapauden ja tasa-arvoisuuden tuoksua, mistä oli seurauksena,

että hänen luonaan heti alusta tunsi itsensä kotiutuneeksi ja

hyvinvoivaksi. Hän oli ennen vallankumousta julaissut joukon ajan maun

mukaisia runollisia tuotteita, kukkaiskoruisia ja silosanaisia, mutta

vailla runollista intomieltä ja mitään varsinaista kykyä. Itse hän piti

kirjailijatartehtävätään suuressa arvossa, mutta oli kyllin viisas

ollakseen sitä näyttämättä, eivätkä kirjalliset harrastukset päässeet

hänessä koskaan tukahuttamaan hänen pikku huoliaan kodin kauneudesta

ja puvun somuudesta. Hänen turhamaisuutensa ei koskaan, vastakohtana

niin monelle muulle, ollut halunnut koota salonkiinsa vanhoja nimiä,

joista kajastaisi entisten aikain urhotöiden hohde -- niin, hän osotti

selvää halveksimista sekä vanhaa aatelia kohtaan, joka luuli loistavan

nimen vapauttavan sekä lahjakkuudesta että kyvystä, ja nuorta aatelia

kohtaan, jonka kopeus häntä suututti. Eivät sukujohdot, vaan kuuluisuus

se täällä sai kunniasijan, eikä M:me Beauharnaisin tarvinnut suinkaan

hävetä niitä miehiä, joita hän otti kotiinsa vastaan. Mably, Grimm,

Buffon olivat olleet hänen kantavieraitaan ennen vallankumousta, ja

myöskin Jean Jacques Rousseau oli joskus nähty hänen salongissaan.

Kirjailijoita hän erityisesti suosi. Dorat oli ennen vallankumousta

hänen salonkinsa päähenkilöitä, ja vallankumouksen aikana astui hänen

sijalleen hänen nuorempi virkaveljensä Cubières, joka ihmetellyn

oppi-isänsä kuoltua otti tämän nimen, kutsuen itseään nimellä

Dorat-Cubières, ja joka yhdessä ystävysten Mercier'in ja Restif de la

Bretonnen kera kuului M:me Beauharnaisin lähimpiin ystäviin. Mutta eipä

puuttunut valtiollisia uudistusmiehiäkään tästä salongista, joka ennen

muita sisälsi muisteloita vanhasta ja siemeniä uuteen yhteiskuntaan.

Täällä nähtiin eri mielipiteiden ja erilaisten valtiollisten

näkökantojen edustajia: rakastettava, vapaamielinen Rabaud S:t Etienne,

protestanttinen pappi, mutta samalla valistusaatteiden hehkuva ystävä,

Sylvain Bailly, jonka nimi ennen vallankumousta liittyi vakavaan työhön

ja tieteellisiin ansioihin, mutta vallankumouksen puhjettua sai uuden

loiston, joka oli yhtä silmiinpistävä kuin lyhytaikainenkin. Uuras

vieras M:me Beauharnaisin sinisessä salongissa oli eräs loistelias,

kalpea nuori mies, käytöksessään ja ryhdissään jotakin elähtänyttä

ja ukkomaista, mikä huonosti sopi yhteen hänen vallankumouksellisen

kiihkoilunsa ja korupuheisen isänmaallisuutensa kanssa. Se oli talon

sukulainen Alexandre de Beauharnais, joka vasten tahtoaan oli nainut

kreolittaren Joséphine de la Pagerien ja nyt vallan julkisesti

laiminlöi nuorta rouvaansa politiikan ja rakastajattariensa vuoksi,

joilla molemmilla tahoilla hänellä oli sangen huomattava menestys.

Täällä nähtiin myöskin monta niistä ulkomaalaisista, jotka olivat

kiiruhtaneet Ranskaan lahjoittamaan vallankumoukselle osanottonsa ja

myötävaikutuksensa: Salmin prinssi, tuo intomielinen ruhtinas, joka

ei voinut vastustaa revolutsionista intoaan, intoa, joka oli vievä

hänet mestauslavalle, hänen sisarensa Hohenzollernin prinsessa, joka

kiintymyksestä oli seurannut häntä Ranskaan, ynnä tunnetuin kaikista

vallankumousajan ulkolaisista, preussilainen Johann Baptista von

Cloots, joka todellakin otti työhön osaa ja oli vaikuttava henkilö

vallankumouksen aikana.

Sill'aikaa kun M:me de Beauharnais itse yksinkertaisella ja

toverillisella, mutta sangen rakastettavalla tavallaan hoiti

emännän tehtäviä, täytti runoilija Dorat-Cubières kaikki isännän

tai pikemminkin juhlamenojen ohjaajan velvollisuudet. Ilkeät kielet

kuiskuttelivatkin häntä senvuoksi M:me de Beauharnaisin rakastajaksi,

mutta on epävarmaa, josko heitä koskaan liitti toisiinsa muut kuin

ystävyyden siteet. Myöskin Cubières oli ollut kukkaiskielinen runoilija

ja tottunut jakelemaan imartelevia säkeitä joka taholle, etupäässä

kuninkaallisille, mutta hän heittäysi heti vallankumouksen alussa

liikkeesen, pääsi kommuunin yleissihteeriksi ja sai istua korkealla

konttorituolilla ja kirjoittaa sen mukaan kuin eräs vallankumouksen

kehnoimpia miehiä, kommuunin yliprokuraattori Chaumette, jolla oli

tuo komea itseotettu etunimi Anaxagoras, hänelle saneli. Cubières

ei silti lakannut runoilemasta; päinvastoin hän oli tuotteliaampi

entistään, mutta hänen aineensa eivät enää olleet keveitä ja

leikitteleviä: perhosia, kukkia ja siroja silmiä, vaan vakavia ja

isänmaallisia. Kerrotaan hänen Bastiljin valloituksen aikana istuneen

sisällä M:me Beauharnaisin luona ja paraillaan sepittäneen siloista

lemmenlaulua; kuullessaan kanuunain jyskeen Bastiljista hän heti muutti

lemmenlaulunsa vapausdityrambiksi. Vaikkapa tuo jutelma olisikin

vain kärkevä satiiri, niin se sittenkin hyvin kuvaa noita sen ajan

nopeita kääntymyksiä. Tosiasia on kumminkin että Cubières Bastiljin

valloituksen jälkeen sepitti tapauksesta runopukuisen ja suorasanaisen

kertomuksen, jonka hän merkitsi nimellä: "Cubières, sotilas ja

kansalainen", ja että hän julkaisi herjausrunoja Marie Antoinettesta ja

Artois'in herttuasta, samalla kun hän revolutsionisessa innossaan meni

niin pitkälle, että hän Marat'issa huomasi "kummasteltavan sekoituksen

tarmoa ja suloa", sekä sepitti isänmaallisia runoelmia kaikkiin

mahdollisiin ja mahdottomiin tilaisuuksiin. Kumminkin Cubièresin

vallankumouksellinen runous ja vallankumouksellinen toiminta vieläpä

terrorismin epäluuloisena aikanakin piti kaikki epäluulot syrjässä

M:me de Beauharnaisin salongista -- ja se onkin ainoa salonki, joka

keskeymättä voi pysyä pystyssä koko vallankumouksen ajan.

Ne salongit, joilla oli ilmeisempi poliittinen luonne,

erosivat suuresti toisistaan. Muutamissa työskenneltiin vanhan

yhteiskuntalaitoksen pysyttämiseksi koskemattomana entisellään,

toisissa, kuten esim. kaunokirjallisen ja pedagoogisen M:me de

Genlis'in luona, puuhattiin kuninkaan serkulle, kolmannen säädyn

jäsenelle Philippe-Egalitélle kansansuosiota ja vaikutusvaltaa, toiset

taas olivat lietenä vapaamielisten, perustuslaillis-yksinvaltaisten

aatteiden levittämiselle -- aatteiden, jotka vallankumouksen kahtena

ensi vuotena omaksui melkein koko se puolue, jota voitiin nimittää

edistyspuolueeksi. Ainoasti viimemainituilla oli varsinaista

poliittista vaikutusvaltaa, ja niiden joukossa etenkin kaksi salonkia

herätti huomiota ja oli huudossa -- ei senvuoksi että ne olisivat

voineet ylpeillä mistään loistavista traditsioneista, hienosta

mausta tai miellyttävästä seurustelutavasta, eipä niillä edes ollut

emännän puoleensa vetävää viehätystä, vaan johtui se yksinkertaisesti

itsekkäistä vaikuttimista, koska niiden kautta voitiin kiivetä ylöspäin

yhteiskunnan portaita. Ne olivat ne salongit, joissa emännöitsi M:me

Necker, rahaministerin rouva, ja M:me Bailly, Pariisin pormestarin

puoliso.

Veljekset Goncourt kuvailevat M:me Neckeriä seuraavalla tavalla:

"Hän oli nainen, vailla korkeaa sukuperää, hyväätekeväinen mutta

myötätunteeton, hyveellinen mutta suloton, sangen turhamainen, mutta

ainoasti vähän ylpeä, henkevä, mutta tuota kylmää ja järkeilevää

lajia henkevyyttä, joka johtaa puhelua antamatta sille eloa,

vallanhimoinen nainen, halukkaampi omaamaan imartelijoita ja suojatteja

kuin ystäviä." Hänen salongissaan nähtiin perustuslakia säätävän

kansalliskokouksen vasemmiston kaikki johtajat: Sieyès, Talleyrand,

kreivi Clermont-Tonnerre, Alexandre de Lameth -- kaikki nuo miehet,

jotka vallankumouksen alussa kuuluivat vastustuspuolueesen, mutta

eivät, enemmän kuin Necker ja Baillykaan, voineet kyllin nopeasti

seurata oman herättämänsä vallankumouksen mukana, vaan jäivät jälelle

ja leimattiin kohta sen vastustajiksi ja vainottiin sen vihollisina.

Sitäpaitsi kokoontui tänne parvi nuoria runoniekkoja, jotka kuhisivat

Neckerin ympärillä ja lauloivat hänen ylistystään enemmän tai vähemmän

onnistuneissa säkeissä. Tässä salongissa ei isäntäväki hetkeksikään

unohtanut itseään vierasten vuoksi, ja ilmakin täällä tuoksui

ihmettelyä talon isäntää kohtaan. Sitä erityisesti tarkoittamattakaan

kääntyi kaikkien mielenkiinto hänen puoleensa; hänen aikeensa,

hänen menestyksensä ja hänen vastoinkäymisensä ne olivat etevimpänä

puhelunaiheena. Kun näki Neckerin pyöreät, hyvinvoivat kasvot, jotka

melkein yksinomaan todistivat mieltymystä pöydän nautinnoihin,

hänen kömpelön ruumiinsa, joka teki jokaisen liikkeen raskaaksi

ja vaivanperäiseksi, tuntui vaikealta käsittää, että edessä oli

toimelias järjestäjä, nerokas finanssimies ja väsymätön työihminen.

Torstai-iltoina oli virallinen vastaanotto M:me Neckerin salongissa;

seura oli silloin sekalaisempaa, käytöstapa juhlallista, ja puhelu ja

keskustelu koskivat kirjallisia kysymyksiä. Mutta tiistaipäivällisille

hän sensijaan kokosi pienen, läheisen piirin samoinajattelevia ja

silloinpa täällä politiikka hallitsi melkein rajattomalla vallalla.

Alkuillasta puhuttiin kirjallisuudesta, laskettiin leikkiä, naurettiin,

kirjoitettiin runonpätkiä ja koetettiin saada aikaan iloista mielialaa.

Mutta k:lo 11:n jälkeen, kun ovet oli suljettu ja palvelijat

kadonneet, siirryttiin pilasta toteen, kirjallisuudesta politiikkaan,

puhelusta keskusteluun. Nyt neuvoteltiin uusista esitettävistä

ehdotuksista, toimeenpantavista reformeista, murrettavista vanhoista

ennakkoluuloista. Ja kaiken lopuksi tapahtui, että joku puhuja astui

esiin ja luki koetteeksi julki sen puheensa, jonka hän seuraavana

päivänä aikoi pitää kansalliskokouksessa, samalla kun yleisö

jännityksellä kuunteli, puhjetakseen hänen lopetettuaan innostukseen

ja ylistyssanoihin tai lausuakseen asian johdosta mielipiteitään ja

muistutuksiaan, jotka useimmiten aiheuttivat vilkkaan keskustelun.

Tähän väittelyyn otti aina innolla osaa eräs nainen, joka ei

voinut olla vetämättä puoleensa kaikkien huomiota ulkomuotonsa ja

esiintymistapansa kautta. Se oli talon tytär, kuuluisa Ruotsin

lähettilään rouva M:me de Staël, joka äskettäin 23 vuoden iässä oli

julaissut ensimäisen kirjallisen tuotteensa. M:me de Staëlilla ei ollut

nimeksikään sitä gallialaista viehätystä ja suloa, joka oli ominaista

useimmille hänen aikalaisilleen; hänen ruumiinsa samoinkuin hänen

sielunsakin oli suurisuhtainen, hänen liikkeensä kulmikkaat, vilkkaat

ja tuimat, ääni kova ja miesmäinen. Hänen karkeat, punakat kasvonsa

muodostivat yhtä jyrkän vastakohdan äidin ylväille ja säännöllisille

piirteille, kuin hänen kevyteleinen, pulppuava älynsä tämän

saivartelevalle ja kuivalle opille. Oli ilmeistä että hän nuoruudestaan

huolimatta oli tottunut siihen, että häntä kuultiin ja pantiin arvoa

hänen arvostelulleen. M:me Neckerin salongissa hän melkeinpä aivan

yksinään edusti kirjallista kritiikkiä ja valtiollista areopagia.

Oli eräs aatelinen salonki, joka oli vain kaikua Neckerin salongista

-- se oli M:me Beauvaun. Herra ja rouva Beauvau ihailivat sokeasti

Neckeriä ja hänen rouvaansa; he lekottelivat näiden loisteessa ja

koettivat esiintyä vaikuttavina henkilöinä sen auktoriteetin turvissa,

jonka ystävyys Neckerien kanssa heille antoi. Heidän salongissaan

punottiin kaikkia juonia Neckerin palaamiseksi; täältä lähti koko

yllyttelysotajoukko, joka levitti Neckerin aatteita, ja herra Beauvaun

onnistui tartuttaa moneen muuhunkin innostuksensa Neckeriä ja tämän

ansioita kohtaan. M:me Beauvau oli osallisena miehensä ihailussa

ja hänen laillaan suopea vallankumoukselle. Mutta kun tarvitsi

lähemmin tulla kosketukseen niiden ainesten kanssa, jotka edustivat

vallankumouksellista liikettä, arasteli useinkin hänen ylimyksellinen

vaistonsa, ja hänestä oli vaikeaa mukautua siihen, että hänen

läsnäollessaan rikottiin seuraelämän alkeissääntöjä vastaan. Niinpä

hän on esim. itse kertonut, että hän vain suurimmalla ponnistuksella

kerran kotonaan, kun edusmies Target sormillaan otti tupakkaa hänen

tarjoomastaan rasiasta, voi säilyttää mielenmalttinsa niin, ettei

pudottanut rasiaa lattialle.

Paljoa enemmän nousukasmaista eli "robinokraattista" -- käyttääksemme

erästä ylimystön vallankumouksen aikana tekaisemaa sanaa -- kuin

M:me Neckerin luona oli sävy M:me Baillyn salongissa. "Pikku M:me

Bailly", joksi pariisilaiset häntä kutsuivat, ei ollenkaan pitänyt

salassa että hän oli tyytyväinen asemaansa ja että hän tunsi itsensä

entisiä vertaisiaan ylemmäksi. Miehensä tavalla, joka Pariisin

pormestariksi tultuaan jätti entiset puuhansa ja harrastuksensa,

kirjansa ja tähtitieteelliset kojeensa lekotellakseen omassa

loistossaan, antaakseen puheillepääsyjä ja tunteakseen itsensä

pieneksi kuninkaaksi, M:me Baillykin jätti kaikki vanhat ystävänsä

ja halusi enää vain saada salongissaan vastaanottaa suurimaineisia

tai helskyvänimisiä henkilöitä. Hänen ihailunsa miestään kohtaan oli

jos mahdollista vielä suurempi kuin M:me Neckerin omaansa kohtaan, ja

hänen koko pyrintönsä tarkoitti kaikin tavoin suojella häntä ja hänen

kallisarvoista terveyttään. Hän ei sallinut miehensä koskaan mennä

ulos paitsi kahden palvelijan seuraamana, ja miehensä aterioidessa

hän istui tämän vastapäätä varoakseen ettei mikään vaan sattuisi

häiritsemään miehen ruoansulatusta. Pikku M:me Bailly, joka yksin

ollessaan vanhasta tottumuksesta istui ja päärmesi nenäliinoja tai

askarteli kaikenlaisissa yksinkertaisissa toimissa, oli koko lailla

ylpeä saadessaan nukkua rikasveistoisessa sängyssä, ajella kauniissa

vaunuissa, asua koreassa ja mukavassa huoneustossa, jota kaikkialla

koristivat hänen miehensä eri ko'oissa ja asennoissa otetut rinta-

ja muotokuvat, pitää hienoja päivällisiä, joiden jälkeen Salmin

prinssi, loistelias Barère de Vieuzac y.m. ylhäiset suutelivat hänen

kättään, ja kirjoittaa ylpeästi kuin kuningatar nimensä teatterien

aitiopiletteihin. M:me Bailly parka! Hänelle oli loisto oleva

lyhytaikainen, ja sitä seuraavaa alennusta eivät koskaan voisi korvata

muistot menneiden aikojen loistavasta komeudesta ja korkeasta asemasta.

Kun Bailly vietiin mestattavaksi, vihasivat ja halveksivat häntä niin

kovasti nuo samat pariisilaiset, jotka 20 p. kesäk. 1789 pallosalissa

olivat innostuksella ja riemulla tervehtineet häntä uuden järjestyksen

johtajana, etteivät he enää katsoneet hänen ansaitsevan tulla

mestatuksi samalla paikalla kuin muut uhrit, vaan siirsivät giljotiinin

perkiökasoille Seinen rannalle.

Ne salongit, jotka tähän saakka olemme maininneet, olivat kaikki

yhdessä uskollinen ilmaus siitä, mitä Ranskassa ajateltiin ja

tunnettiin kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena 1789 ja 1790.

Niiden ryhdissä oli jotakin epävarmaa ja hapuilevaa: toiselta puolen

ei vielä ollut jaksettu täydelleen irroittua vanhan järjestyksen

katsantotavasta, toiselta puolen taas eivät uudet aatteetkaan vielä

olleet ennättäneet saada lujaa kiinnekohtaa. Politiikalla oli uutuuden

viehätys, joka toisissa salongeissa hitaammin toisissa nopeammin sai

jalansijaa, mutta se ei vielä missään ollut tullut elinharrastukseksi.

Se valtiollinen tehtävä, jonka näiden salonkien valtiattaret olivat

ottaneet omakseen, oli yksinomaan innostavaa laatua; he vallitsivat tai

johtivat yleistä mielipidettä, he harjoittivat vaikutusvaltaansa, mutta

he eivät näytelleet mitään poliittista osaa. Mutta kun vallankumouksen

ensi aika oli kulunut, kun puolueryhmät alkoivat monistua ja

tulla selväpiirteisemmiksi, ja politiikka oli muuttunut siksi

suureksi harrastukseksi, joka nieli kaikki muut ja painoi leimansa

yhteiskuntaelämän kaikille aloille, silloin syntyi salonkeja, joissa

ainoasti poliittiset harrastukset olivat edustettuina, salonkeja,

joiden vaikutus ei ollut ainoasti näkyväinen vaan kokonaan mullistava.

Eräs niistä, ja voidaanpa aivan varmaan, näyttämättä liian

kategoriselta, sanoa juuri se, joka palveli vallankumousta paraiten

ja pysyväisimmin, oli M:me Robertin salonki, joka tosin ei missään

suhteessa ollut erityisesti huomattava, mutta josta lähti uudempia ja

yhteiskuntaa mullistavampia aatteita kuin mistään toisesta. Lopussa

vuotta 1790, aikana, jolloin tasavaltainen aate ei vielä ollut

herännyt, jolloin kaikki pyysivät tekemään parannuksia yksinvaltaisessa

hallitustavassa, mutta kenenkään päähän ei vielä juolahtanut pyytää

itse yksinvallan poistamista, alkoi Louise Robert, tunnetun tiedemiehen

Kéralion tytär ja naimisissa vastaisen konventinjäsenen Robertin,

huonolahjaisen mutta oikean ja syvällisen patriotismin elähyttämän

kunnonmiehen kanssa, koota kotiinsa pienen ryhmän patriootteja, jotka

sielultaan ja mieleltään olivat kansanvaltaisia, jotka unelmoivat

tasavaltaista Ranskaa eivätkä voineet ajatella kansan suverenisuuden

toteuttamista ilman kuningasvallan kukistusta. Tämä ryhmä oli

yhtä epäyhtenäinen kuin harvalukuinenkin. Paitsi Louise Robertia,

hänen isäänsä ja miestänsä, voitiin siihen lukea vain muutamia

kirjailijoita ja lentokirjain sepittäjiä, joista kahdella oli sittemmin

historiallisesti tunnettu nimi: Condorcet ja nuori nerokas Camille

Desmoulins, joka muutamilla ylen vallankumouksellisilla lentokirjasilla

oli kääntänyt huomion puoleensa ja vielä enemmän sillä innostuttavalla

puheella, jonka hän piti Palais-Royalin puutarhassa kaksi päivää

ennen Bastiljin valloitusta ja joka antoi aiheen kansallisen kokardin

valmistamiseen. Tämä pieni ryhmä, joka kohta kyllä kasvoi kokonaiseksi

puolueeksi, koetti kaikin tavoin ajaa tasavaltaisten aatteiden oppia ja

levittää niitä laajoihin piireihin. Tärkeänä välineenä siihen heillä

oli se sanomalehti, jota M:me Robert toimitti Kéralion ja Robertin

avulla, _Le Mercure national_, lehti, jota jälkimaailma vähän tuntee,

mutta joka ilmestyessään herätti jonkun verran huomiota ja ansaitsee

tulla mainituksi yhtenä ensimäisistä, jotka avoimesti julistivat

puhtaasti demokraattista katsantokantaa. M:me Robertilla oli suuri

määrä henkevyyttä ja oivallinen äly. Kun hän v. 1790 meni 33 vuoden

iässä naimisiin Robertin kanssa, oli hänen nimensä jo tunnettu,

hän oli näet kirjoittanut muutamia romaaneja, joita oli luettu.

Hänen aikalaisensa M:me Roland kuvailee hänet pieneksi, hennoksi ja

suloiseksi olennoksi ja naureskelee sitä jyrkkää vastakohtaa, jonka

pullea Robert pitkine mustine hiuksineen ja itseensätyytyväisine,

punakoine naamoineen muodosti hänen hentoiselle olemukselleen ja

hienoille, vaaleille kasvoilleen. M:me Roland tekee myös pilaa Louise

Robertin tavasta pukeutua ja hänen maun- ja arvostelunpuutoksestaan

näissä seikoissa, niin että tavallansa olemmekin taipuvaisia

ajattelemaan M:me Robertia vailla sitä viehätystä ja somuutta, joka oli

ominaista monelle hänen aikalaisistaan. Hänen kaikki harrastuksensa

suuntautuivat ulospäin, eikä politiikka ja sanomalehtityö jättänyt

hänelle yhtään joutoaikaa noudattamaan muoteja ja koettamaan käyttää

niitä parhaalla tavalla omaksi edukseen. Hän oli juurikuin sen uuden,

älykkään, yhteiskuntaa parantavan naistyypin lihaksituleminen, jonka

vallankumous oli luonut, ja hän edustaa tätä naistyyppiä paremmin kuin

kukaan muu, sillä hänen ollessa selvänäköinen ja selväjärkinen hänen

käsityksensä oloista ei millään tavoin tullut turhia haaveilevaksi

kuten monien muiden, eikä hänen toimintansa kuten esim. Théroignen,

Olympe de Gougen ja Rose Lacomben ollut meluavaa ja huomiota

herättävää, vaan vakavaa ja hedelmänkantoista laatua.

Juuri M:me Robertin salongista ulkoni ensiksi se demokraattinen

liike, joka oli kärjistyvä kuningasvallan poistamiseen ja tasavallan

perustamiseen. Hänpä se ja hänen perustamansa n.k. "veljeysklubit"

muita tarmokkaammin työskentelivät Ranskan kansanvaltaistuttamiseksi

ja ranskalaisen yhteiskunnan uudestimuodostamiseksi sekä koettivat

lakaista pois niin suuressa kuin pienessä, niin ulkonaisesti kuin

sisällisesti, kaikki muistomerkit ylimystön ja kuninkuuden, s. t.

s. sorron ajalta. Vuosina 1791 ja 1792 tämä demokratiseeraava liike

tarttui kovin kourin kaikkiin vanhoihin tapoihin, jotka vanha järjestys

oli jättänyt perinnöksi, ja tempasi ne juurinensa ylös. Se hävitti sekä

sen, mikä oli vanhentunutta ja mädännäistä, että sen, mikä oli elävää

ja tuoretta, hienoa ja taiteellista, huolimatta ollenkaan erottaa

sellaista, joka oli tuomittu hävitykseen, sellaisesta, joka ansaitsi

tulla säilytetyksi. Pääasiana oli luoda uutta, yksinkertaistuttaa,

tasoittaa. Käytäntöön tulivat vallankumoukselliset muodit, siloiset

ja halpahintaiset; puuteri katosi, ja vanhat suurenmoiset hiuspukimet

korvattiin niskaan tehdyllä solmulla; alettiin kantaa vaatteita

"à la nation" ja "à la constitution" kansalliskokardin väreissä,

koristettuina yksinkertaisella, valkealla kaulaliinalla; vanhat perityt

perhekoristeet uhrattiin isänmaallisen innostuksen alttarille ja

korvattiin Bastiljista otetuilla hiotuilla kivillä tai emaljoiduilla

kokardeilla vallankumouksellisine vaalilauseineen. Huoneiden

sisustuksessa hylättiin kaikki se loisto ja kaikki se rakastettava

kokettisuus, jota vanha järjestys oli pitänyt niin suuressa arvossa.

Se kepeä, oikullinen ja kevytmielinen tyyli, joka vielä oli jälellä

perintönä Ludvig XV:nnen aikakaudelta, joutui pilkatuksi ja

halveksituksi; kaikki ornamentit ja koristukset poistettiin, kaikki

nuo taivutetut, käyrät viivat saivat väistyä antiikin vakavain,

yksinkertaisten ja puhdasten viivain tieltä. Mutta siihen antiikkiseen

tyyliin, joka nyt pääsi käytäntöön, sekoitettiin vallankumouksellisia

vertauskuvia, jotka tekivät sen vielä raskaammaksi ja vakaisemmaksi

kuin se itsessään olikaan. Istuttiin korkeaselustaisissa, kolkoissa

tuoleissa, kuultiin kellon lyövän n.k. yhteiskuntauunissa, joka

oli koristettu marmorista ja kullatusta pronssista tehdyillä

pilareilla, jotka esittivät Marskentän federatsionialttaria, nukuttiin

patrioottisissa sängyissä, joiden pielet loppuivat pieneen kimppuun

keihäitä, joissa vallankumouksellinen lakki riippui. Tapetit oli

juovitettu kolmivärisiksi tai kantoivat vapauden ja tasa-arvoisuuden

merkkejä; seinillä saivat paimenidyllit ja Ledaryhmät väistyä

vallankumouksellisten pilakuvien ja isänmaallisten kuvien tieltä,

ja osotukseksi siitä, että oltiin todella vallankumouksellisessa

talossa, naulattiin usein pääoven päälle suuria levyjä isänmaallisine

päällekirjoituksineen kuten esim.: "Yhteys, tasavallan jakamattomuus,

vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tai kuolema."

Jo aikaisemmin oli alettu vaatia seuraelämän yksinkertaistuttamista.

Sanomalehdet ne ensinnä kävivät käsiksi tähän asiaan. Eräs

lehti, _Chronique de Paris_, esittelee, että "kaikki koneellinen

ja huolellisesti muovailtu etiketti, kaikki mielistely, kaikki

kunnioituksen, nöyryyden, tottelevaisuuden, palvelevaisuuden

vakuutukset" olisi pois pyyhittävä ranskan kielestä; eräs toinen

ehdottelee, ettei enää pitäisi suudella naisen kättä, koska muka

kumartuessa kadotti sen ylpeän ja arvokkaan ryhdin, joka kuului

hyvälle patriootille. Muutamat ehdottivat, että ainoasti silloin olisi

otettava hattu päästä, kun pää tuntui kuumalta tai valmistauduttiin

puhumaan jossakin kokouksessa; että olisi hylättävä tapa kumartaa,

koska muka kumarrukset olivat orjuuden merkkejä; ettei pitäisi

puheessa eikä kirjoituksessa käyttää sellaisia lausetapoja kuin

"minulla on kunnia", "Te teette minulle kunnian", ja että kirjeet,

sen sijaan että ne päättyivät noilla kuluneilla lauseparsilla

"sangen nöyrä" tai "sangen kuuliainen palvelijanne", olisi

yksinkertaisesti lopetettava sanoilla "hyvää päivää, hyvää yötä,

hyvästi", tai lausetavoilla sellaisilla kuin "olen maanmiehenne,

veljenne, toverinne, ystävänne, vertaisenne". Hiukan myöhemmin

oli lehdessä _Le Mercure national_ luettavana kirjoitus nimeltä

_Sanojen vaikutuksesta ja tavan voimasta_. Tässä kirjoituksessa

vaadittiin että, kun kerran vallankumous oli tehnyt kaikki veljiksi,

kielenkäytännöstä poistettaisiin kaikki, mikä muistutti vanhasta

tyranniudesta ja entisestä säätyerosta, ja sinutteleminen otettaisiin

käytäntöön yleisessä elämässä. Sellainen ehdotus oli tietysti sama

kuin rikkoa täydellisesti välinsä vanhan seuratavan kanssa ja ottaa

käytäntöön uusi, kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaatteelle

perustuva tapa. Kirjoituksen tekijä, M:me Robert, ei uskaltanut sitä

merkitä nimellään pelosta että siten herättäisi sekä naurua että

suuttumusta. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei hänen

kirjoituksestaan seurannut kumpaakaan, vaan että päinvastoin uusi

yhteiskunta piti hänen ehdotustaan sekä viisaana että loogillisena ja

täysin yhteensopivana niiden periaatteiden kanssa, jotka revolutsioni

oli omaksunut. Itse oli Louise Robert hyvin innostunut reformiinsa,

johon hän oli kääntänyt lähimmän ympäristönsä. Hän pani sen ensin

käytäntöön omassa salongissaan ja sitten "veljeysklubeissa", joiden

jäsenet jälkeen 10 p:n elok. 1792 yleisesti rupesivat sinuttelemaan

toisiaan. Kumminkin vasta syksyllä 1793 tämä tapa tuli viralliseksi.

Silloin näet menestysvaliokunta -- sittenkuin konventti monesti oli

kieltäynyt kuulemasta niitä, jotka vaativat sinuttelemisen tekemistä

pakolliseksi -- otti tavaksi virallisissa kirjoituksissaan käyttää

puhuttelusanaa "sinä", ja täältä samainen tapa siirtyi konventtiin,

hallinnollisiin virastoihin ja armeijaan, joka todellakin muodosti

suuren sotilaallisen veljeyskunnan. Virallisista kirjoituksista se

piankin siirtyi jokapäiväiseen seuraelämään, ja, kuuluttuaan alussa

sekä tavattomalta että oudolta, sinutteleminen vähitellen tuli niin

tavalliseksi, ettei kukaan enää sitä ajatellut. Palvelija sinutteli

herraansa, työmies päällikköänsä ja lapset vanhempiansa huomaamatta

siinä mitään luonnotonta.

Mutta Louise Robert ei tahtonut ajaa ainoasti demokratian ulkonaisten

merkkien käytäntöön ottamista, vaan myös, ja ennen kaikkia, niitä

aatteita, jotka olivat demokratian ytimenä. Hän ja hänen ystävänsä

eivät lakanneet koettamasta herättää laajemmissa kerroksissa

harrastusta ja mieltymystä valtiolliseen toimintaan ja levittää niiden

keskuuteen ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Tuskin tarvinne mainita

että M:me Robert tänä aikana, jolloin monet äänet kohosivat vaatimaan

naiselle valtiollisia ja kansalaisoikeuksia, myös innokkaasti taisteli

naisvapautuksen hyväksi. Kuitenkin hän enemmän oman esimerkkinsä

ja toimintansa kuin teoreettisten keskustelujen kautta työskenteli

tämän aatteen toteuttamiseksi, ja hänen vaatimuksensa naisen hyväksi

tarkoittivat enemmän hankkia naiselle oikeutta ottamaan osaa

isänmaalliseen työhön kuin antaa hänelle osaa tämän työn hedelmistä.

Todistuksena siitä on että "veljeysklubit" eivät koskaan ottaneet

naisen äänioikeutta ohjelmaansa. Kun tasavalta perustettiin, ei kukaan

vaatinut yleisen äänioikeuden ulottamista naiselle -- minkä edun hän

kuitenkin työllään vallankumouksen hyväksi olisi hyvin ansainnut.

Joskin jälkimaailma vähän tuntee Louise Robertia, niin ei sensijaan

ole samoin hänen aikalaisensa M:me Rolandin laita. Tuskinpa löytyy

ainoatakaan vallankumouksen historiaa, kuinka pintapuolista ja

supistettua hyvänsä, joka ei omistaisi jonkun verran huomiota

hänen personallisuudelleen ja hänen osalleen valtiollisessa

elämässä. Ja harvinaista kyllä löytyy tuskin yhtäkään, joka ei

melkein yksimielisesti kiittäisi tätä naista; yksinpä Carlylekin,

joka muuten hyvin ankarasti arvostelee vallankumouksen aikana

toimineita henkilöitä, ei voi löytää kyllin kauniita sanoja hänestä

puhuessaan. "Kunnia suurelle äidille luonnolle, joka itse Pariisissa,

sentimentalisuuden ja pompadourismin aikakaudella, voi luoda Jeanne

Phliponin!" hän huudahtaa. Ja tuntuu aivan siltä, kuin se viehätys,

joka kahlehti, se sielunylevyys, joka väkevästi vaikutti omaan

aikaansa, on tehnyt vaikutuksensa myös jälkimaailmaan!

Marie-Jeanne Phlipon, tavallisesti kutsuttu nimellä Manon, oli 26

vuoden iässä mennyt naimisiin 20 vuotta vanhemman Roland de la

Platièren kanssa, joka oli teollisuustarkastajana Lyonissa. Lyonin

kaupungin asioissa Roland rouvineen oleksi Pariisissa helmikuusta

syyskuuhun 1791. Täällä he tulivat läheiseen yhteyteen Brissotin

kanssa, joka työllään neekeriorjuuden poistamiseksi, sanomalehdellään

_Le patriote français_ ja vallankumouksellisella mielellään oli saanut

sijan vallankumouksen tunnustettujen johtajain joukossa, ja hänen

kauttaan he olivat tutustuneet pieneen piiriin kansalliskokouksen

edusmiehiä ja jakobiiniklubin jäseniä, jotka kokoontuivat

neuvottelemaan tärkeistä asioista. "Sovittiin siitä", sanoo M:me Roland

muistelmissaan, "että kokoonnuttaisiin minun tyköni neljänä iltana

viikossa, koska minä asuin yhdessä kohdin, hyvin ja niin keskellä,

ettei asuntoni ollut kaukana kenestäkään niistä, jotka tulivat näihin

pieniin komiteoihin". Sellainen oli M:me Rolandin salongin alku. Niinä

seitsemänä kuukautena, jotka Roland-puolisojen ensimäinen oleskelu

Pariisissa kesti, kokoontui M:me Rolandin luo säännöllisesti neljästi

viikossa se pieni komitea, jonka etevimmät jäsenet olivat Brissot,

Robespierre, totinen, uneksiva Buzot ja rehellinen Petion, josta oli

tuleva Baillyn seuraaja Pariisin pormestarina. Täynnä uusien aatteiden

innostusta, vapautta rakastavana varhaisesta lapsuudestaan saakka,

Manon Roland oli onnellinen saadessaan siten tutustua johtaviin miehiin

ja läheltä seurata mukana noita tapauksia, joille hän omisti niin

elävän harrastuksen. Siitä huolimatta hän tähän aikaan ei ottanut

osaa keskustelemuksiin, vaan pysyi tunnollisesti vaatimattomana

kuulijana, koska katsoi sen yksin soveltuvan hänelle. "Minä tiesin",

hän sanoo, "mikä osa sopi minun sukupuolelleni, enkä sitä hylännyt.

Kokoukset pidettiin minun läsnäollessani, mutta ilman että minä millään

tavoin otin niihin osaa; istuen pöydän ääressä, varsinaisen piirin

ulkopuolella, minä tein käsityötä tai kirjoitin kirjettä keskustelun

aikana. Mutta vaikkapa olisin lähettänyt kymmenen kirjettä, niin en

silti kadottanut sanaakaan siitä mitä puhuttiin, ja tapahtuipa että

purin huultanikin ollakseni lausumatta mielipidettäni."

Puolisot Roland olivat useita kuukausia poissa Pariisista, ja koko

tänä aikana he olivat vilkkaassa kirjeenvaihdossa sekä Robespierren

että Buzotin kanssa, varsinkin jälkimäisen, joka oli tullut lähempään

suhteesen heidän kanssaan kuin kukaan muu heidän ystävistään.

Kun he joulukuussa 1791 lopullisesti asettuivat Pariisiin, oli

perustuslakiasäätävä kansalliskokous hajoitettu ja lakiasäätävä

astunut sen sijalle. Tähän kokoukseen oli -- kun yleinen päätös

oli tehnyt uudestaanvalinnan mahdottomaksi -- tullut joukko nuoria

aineksia, jotka toivat siihen kiihkeän, leimuavan patriotismin ja

kiitetyn kaunopuheisuuden. Nämä nuoret kuuluivat kaikki äärimäiseen

vasemmistoon ja ryhmittyivät jo alusta pitäen Brissotin ympärille,

joka oli yksi Pariisin edustajia. Oma aikansa antoi heille sentähden

nimen "brissotistit", kun se vain harvoin ja tuskin koskaan muista kuin

Girondesta kotoisin olevista käytti historiallista nimeä "girondistit".

Osa näistä nuorista tehtiin tutuksi M:me Rolandin salongissa, niiden

joukossa kaunopuhuja Guadet, Louvet, tuon epäilyttävän kuuluisan

_Amours du chevalier de Faublas_ kirjan tekijä, ja nuori ylpeä

Barbaroux Antinouspäineen, pelottomin ja ehkäpä toimeliainkin kaikista

girondisteista. Brissot kävi siellä edelleen milloin hänen aikansa

myönsi, ja ahkera vieras oli yhäti vielä Buzot, jossa M:me Rolandin

niin etevä personallisuus oli herättänyt eloon lämpimämmänkin tunteen,

mikä, saaden vastatunnetta, tuotti heille kummallekin monia taisteluja,

mutta vahvisti heitä siinä kamppailussa elämästä ja kuolemasta, jonka

he olivat saavat kestää. M:me Rolandin salonki sai julkisemman luonteen

ja voitti melkoisesti vaikutusvaltaa, sittenkuin Roland maaliskuussa

1792 Brissotin välityksellä oli kutsuttu sisäasiain ministeriksi

ensimäiseen isänmaalliseen ministeristöön, joka silloin asetettiin.

Säännöllisesti kerta viikossa ministerit muutamain edusmiesten kanssa

olivat päivällisillä M:me Rolandin luona, minkä ohella tämä sillävälin

sekä määrättyinä että epämääräisinä viikonpäivinä otti vastaan lähemmän

ystäväpiirinsä.

Oltuaan alussa ainoasti kuulijana alkoi M:me Roland vähitellen ottaa

aktiivisemminkin osaa ystävien kokoontuessa hänen luokseen, ja yhä

enemmän nämäkin alkoivat tuntea vaikutelmia hänen mielipiteistään

ja hänen käsityksestään. Ei ollut yhtäkään näiden ystävien, näiden

edusmiesten ja ministerien joukossa, joka ei olisi tiennyt, että

hän ei ainoasti yksityiskohdissa tuntenut ja seurannut miehensä

valtiollista ja hallinnollista toimintaa, vaan myös, kuten M:me Roland

itse muistelmissaan myöntää, työskenteli yhdessä hänen kanssaan, että

se oli hän, joka oli sepittänyt joukon niitä yleistä politiikkaa

koskevia kirjoituksia, jotka Roland ministerinä ollessaan julkaisi ja

joita voidaan pitää varsinaisina girondistisen puolueen julkaisemina

manifesteina. Ei kukaan epäröinytkään sitä julkisesti tunnustaa. Kun

syyskuussa 1792 konventissa oli kysymys Rolandin kehoittamisesta

pysymään ministeripaikallaan, virkkoi Danton hieman karkealla suoralla

tavallaan: "Ei kukaan voi tehdä Rolandille oikeutta enemmän kuin

minä, mutta minä pyydän teitä, jos lähetätte hänelle kehoituksen

pysyä paikallaan, lähettämään sellaisen myös hänen rouvalleenkin,

sillä kaikki ihmiset tietävät, ettei Roland ole yksin hoitanut

departementtiaan. Minä olen aivan yksin hoitanut omaani."

Ne jotka kävivät Rolandin kodissa olivat myös tottuneet siihen, että

kaikki valtiolliset keskustelut tapahtuivat M:me Rolandin läsnäollessa.

Useimmat siihen myöntyivät mielellään, jopa joskus pyysivät häntä

antamaan käytettäväksi oman huoneensa, kun joku salainen neuvottelu

oli tarpeen; ja usein tapahtui, että ne, jotka tulivat keskustelemaan

tai hakemaan neuvoa jossakin tärkeässä asiassa, kääntyivät hänen

puoleensa, jos Roland itse oli estetty. Mutta oli niitäkin, joita M:me

Rolandin läsnäolo vaivasi. Niinpä kertoo meille esim. Barras, ettei hän

milloinkaan käynyt Rolandin luona, koska hän ei voinut suvaita että

tämän vaimo oli läsnä heidän yksityisissä puheluissaan.

Ei ole syyttä sanottu että girondistista puoluetta johti nainen. Sillä

vaikkapa niin ei olisikaan laita sanan ankarimmassa merkityksessä,

niin on kuitenkin varmaa, että M:me Rolandin salonki Rolandin

ensimäisestä ministerikaudesta saakka oli lähtökohtana girondistien

politiikalle, joka, kuljettuaan ensin käsi kädessä robespierreläisen

politiikan kanssa, erosi tästä ja lähti omaa tietänsä muuttuakseen

kohta sen kiihkeimmäksi vastustajaksi. Juuri M:me Rolandin salongissa

pohditaan pohtimistaan sodanjulistusta, ja täälläpä kokoonnutaan

19 p. huhtikuuta, iltana ennen sen sodanjulistuksen julkaisemista,

joka tuli girondistien suureksi erehdykseksi ja yhdeksi epäsuorista

syistä hirmuvaltaan ja Robespierren diktatuuriin. Juuri täällä

kommuunin perustamisen jälkeen 10 p. elokuuta, kiivaan sisällisen

taistelun vallitessa girondistien ja jakobiinien välillä, girondistit

kokoontuvat neuvottelemaan keinoista voidakseen pysyä pystyssä

vuoripuolueen kasvavaa valtaa vastaan; juuri täällä valmistellaan

hyökkäykset ja järjestetään puolustus. Kun terrorismi voittaa, niin

tänneppä girondistit tulevat etsimään lohdutusta ja saamaan uutta

voimaa ja miehuutta. Ja girondistien radan lopussa, kun ei mitään

enää ole pelastettavissa, he silloin lähemmin sulkeutuvat tämän

naisen ympärille, joka ei koskaan ollut horjunut, joka ei koskaan

ollut neuvonut heitä alhaisiin tai edes varovaisiin tekoihin, ja joka

nyt sanoin ja esimerkein opettaa heitä kuolemaan arvokkaalla, jopa

suurenmoisella tavalla.

Samoinkuin vuoripuolue usein julkisesti osotti M:me Rolandin salongin

siksi liedeksi, josta lähti se vastustus, jota vihollinen kutsui

milloin girondismiksi, milloin rolandismiksi, brissotismiksi tai

buzotismiksi, samoin merkittiin monesti girondistien kukistuttua

sitä pientä ystäväpiiriä, jonka Camille Desmoulins'in puoliso

Lucile kokosi luokseen, lähtökohdaksi vastarinnalle Robespierren

yhäti kasvavaa tyranniutta vastaan. Ja totta olikin että Lucile

Desmoulins'in salonki oli kokouspaikkana politikoille, etupäässä

cordelierien klubin jäsenille, että siinä vallitseva sävy oli

äärimäisen vallankumouksellista ja että Lucile uneksi vallan

haaveilevasti voivansa saada aikaan sovinnon noiden toisilleen

vihamielisten puolueiden välillä. Mutta Lucile ei ollut syntynyt

politikoitsijaksi, ja oikeastaan tänne ei tultukaan keskustelemaan

valtiollisista kysymyksistä. Tänne tultiin olemaan yhdessä hänen ja

Camillen kanssa, nauttimaan täällä vallitsevasta yksinkertaisesta

ja viihtyisästä mielialasta, tuntemaan mielihyvää siitä että oltiin

syrjäisessä loukossa yhdessä kahden onnellisen ihmisen kanssa, joiden

luota valtiolliset myrskyt ja uhkaava vaara eivät voineet pelottaa

pois suruttomuutta ja onnea. Kantavieraita täällä olivat Danton ja

hänen nuori rouvansa, Lucilen kaksi kaunista sisarta ja hurmaava M:me

Kéralio, vastainen marsalkka Brune ja ennen muita Camillen ja Lucilen

yhteinen ystävä Stanislas Fréron -- tuo julma Fréron, Marat'in ihailija

ja aseveli, väkivaltaisen _L'orateur du peuple_ lehden ulosantaja,

Fréron, Vendée-kapinan kukistaja, eteläisten maakuntain sortaja,

jonka me täällä näemme muuttuneena rakastettavaksi seuraihmiseksi,

tunteelliseksi ja hienoksi luonteeksi, koti- ja maalaiselämän

rakastajaksi ja -- Camillen luvalla -- Lucilen innokkaaksi ihailijaksi.

Lucile Desmoulins'in kohtaloksi tuli sama kuin Manon Rolandinkin,

nimittäin mestauslavalla kuoleminen. Ja voisipa luulla että tämä pikku

Lucile, joka oikeastaan oli vain tavallinen ilotyttö, mutta jonka

vallankumous teki ajattelevaksi ja sankarilliseksi naiseksi, oli ollut

sangen tärkeä henkilö, jos häntä arvosteltaisiin vallankumousoikeuden

kuulustelupöytäkirjain mukaan. Hän seisoi näet syytettynä sen edessä

siitä, että oli muka vehkeillyt salaliittoja kansan turvallisuutta

vastaan, tahtonut hajoittaa konventin ja asettaa Ludvig XVI:nnen pojan

Ludvig XVII:nnen Ranskan valtaistuimelle!