Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa
kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa
aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa laululinnut
lirittivät kimakoita aamusäveliään leikkien siellä iloisina lehvien
lomassa. Mutta kylän väki nukkui vielä sitkeätä juhlaunta. Myöhäiseen
oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä
ja valvoen odotettu nousevaa päivää, -- siksi makuutti nyt pitempään.
Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla varuillaan herättääkseen
väet ajoissa juhannuskirkkoon.
Sitävastoin näkyi läheisen Hämeenkylän herraskartanon talonväki jo
olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin
pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik
Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka,
kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon,
mutta todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuatta
mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja
juron näköinen, eivätkä hänen sileäksiajetut, lihavahkot kasvonsa tosin
ilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, mutta kulmakarvain alituinen
rypistyminen ja vihaiset vinkeet suupielissä osoittivat, että siellä
sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka hän seisoikin selin rakennuksen
pääoveen, hän tunsi kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä
taakse; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen
nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi:
-- No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset
olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mielimme
olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.
Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen
tekeytyä tyyneksi:
-- Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette
aina.
-- Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin
Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimmäisille sijoille.
Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei
virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui
keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntättyjä
naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik
Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta
vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, mutta nyt se näkyi
löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.
-- Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi
asetuttava toiseen riviin, sillä välin kun he istuvat meidän paikoilla,
-- ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni,
varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.
Niin vakuutteli Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen
anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin
vihaisena toruen poikaansa.
-- Aina sinä peräydyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies! Jotakinhan
_täytyy_ tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy
tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat
kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimmäisen arvosijan, joka kaiken
oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan
sallinut, mutta sinä olet vetelys. Olihan asia sitäpaitsi jo sovittu.
-- Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti.
Nyt vasta Eerik Henrikinpoika kääntyi naistensa puoleen hehkuvin
katsein ja puhuen melkein vapisevin äänin.
-- Kuinka voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja
Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin
viekkaasti ja varkain asettumaan isäni sijalle Perniön kirkossa, jota
sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä
olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan
oikeat paikkamme. Ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon
muuten kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan, --
arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.
Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän
isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan;
jälkimmäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:
-- Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme. Minä
tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen miehensä
kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen ... sinä tahdot tahallasi
nöyryyttää minut ja sukuni.
-- Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi
arvo, säesti vanha rouva.
Mutta uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja
virkkoi:
-- Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä
puolustamaan. Ei sanaakaan enää -- hän kohotti ankaraksi äänensä, kun
naiset taas rupesivat vastaan väkättämään, -- minä tässä olen käskijä,
kirkkoon lähdetään silloin kun minä määrään, ennen ei!
Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas
tuijottamaan yhteen kohti yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan. Ja
naiset, älyten että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien sisään,
juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.
Jo kauan tämä kysymys oli huolestuttavana ja hermostuttavana
painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjää, melkein siitä
asti kun Ruotsista tullut eversti Henrik Sass, mentyään naimisiin
Mälkilän tilan entisen omistajan, Klaus Slangen nuoremman tyttären,
Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan ja
jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi. Aina
niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimmäisellä sijalla Perniön
pitäjässä. Venäjän sodassa saavutettujen ansioitten vuoksi Juhana III
oli antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja
nimen sekä laajat tilukset tässä hänen kotipitäjässään, ja niin kauan
kuin tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään
häneltä arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen
kieltämättä ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjään tuo
kirottu Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja
Kaarle Kustaan sodissa oli voittanut jonkin verran mainetta ja
mahtavuutta ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa
esiintyä kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen,
kun nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja
sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli kotona
maalla elänyt, tuo kilvoittelu kävi Hämeenkylän isäntäväelle
kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa
naimisissa, ja molempain rouvat varsinkin koettivat kiihoittaa miehiään
anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimmäinen penkki
kirkossa. Mutta nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo hyvällä
alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se varsinkin
kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.
Tämän riidan johdosta naapuri- ja sukulaisvälit olivat tietysti jo
aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan
tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut
olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista. Oli
asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista, juuri äsken, alkukesällä,
olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen kokouksen, jossa
koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä kummallakin suvulla
olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, mutta selvää tulosta ei ollut
saatu, -- katkeroita pistoksia vain oli singahdellut molemmilta puolin.
Vanhalta muistilta tosin useimmat olivat olleet taipuvaisia myöntämään
Sabelstjernoille etusijan, mutta Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla
puhuttavankaan, sotainen eversti oli uhannut väkisin pitää sen, mikä
hänelle oikeuden mukaan oli tuleva -- ja niin oli erottu.
-- Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua, -- tuo ajatus kaiveli Eerik
Henrikinpojan mieltä, hänen seisoessaan siinä portailla mustissa
mietteissään, -- hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet.
Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä he ovat
muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua! Meidänhän kilpi
kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen alttarihopeat, meidän
tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot lukuisammat. Ei, tästä
täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on kärsitty jo liian kauan.
Mutta miten ... miten Herran nimessä!
Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon anastamaan
ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt, mutta muuta
arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt kuuluivat jo
kirkosta aamukellot soivan -- oli aika valmistautua lähtemään. Eerik
Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana sisään rakennukseen,
käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen tekotukkansa, kankean
kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja miekan kannattimineen.
Tässä juhla-asussa hän ilmestyi taas pihalle ja huusi kovalla äänellä,
että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä käskyä oli kuski, samoin kuin
koko talonväki, jo kauan odottanut, ja tuota pikaa koko perhe istui
juhlapukimissaan ja virsikirjat kädessä noissa puisevissa, raskaissa
vaunuissa, jotka verkkaista, melkein juhlallista vauhtia lähtivät
vierimään kirkolle päin.
Mälkilästä oli kirkolle aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kuin
Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis
Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin aukealle,
jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi, vaunuissaolijain
silmät tähystelivät mitä jännittyneimmin, näkyisikö Mälkilän vaunuja jo
kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia hiljennettiin siitä syystä
vieläkin ja käyden noustiin vastamaata väkijoukkojen keskitse, jotka
jumalanpalveluksen alkua odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja
kirkon kupeelle. Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi
lappamaan kirkkoon, -- nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan
alentamatta lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Mutta juuri
silloin ajoivat vastapäiseltä rinteeltä myöskin Mälkilän vaunut ja
pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin
Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi, Kaarle
Kustaan aikaiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli naisiaan
alas vaunuista.
Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä
päästääkseen herrasperheet edellä kirkkoon. Mutta niistä ei
kumpainenkaan pitänyt kiirettä, ja vasta veräjällä he yhtyivät
vastakkain, kylmin ja kankein kumarruksin toisiaan tervehtien.
Kirkon ovelle tultaessa vasta astui eversti Sass, joka rouvaansa
käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti
kursailematta ensimmäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena
asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan
naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva
tarttui päättävästi Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:
-- Näin sinä annat sittenkin heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä
oikeutemme!
Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku
kurkussa:
-- Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu. Nyt he vastustamatta asettuvat ensi
penkkiin...
-- Eerik, tee velvollisuutesi, varoitti vanha rouva vielä, kiirehtien
askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.
Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan
ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa hänen
hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen lankomies hänelle teki. Nyt hän
ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon
keskuskäytävää myöten. Molempien perheiden muut jäsenet seurasivat
vähän toisiinsa sekaantuneina perässä.
Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla,
sukupuolierotus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja
lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina
arvoasteen mukaan. Mutta lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi
kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja
niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla,
-- ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi
mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota
ensimmäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli
puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään
olevan siihen parhaan oikeuden, -- kahta perhettä taas ei tietysti
yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoin askelin
käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.
Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monesti oli
miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei
voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan
tapahtui: puolijuoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan
näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin eversti
ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä
hänen rinnallaan ja niin seisottiin tuokion aika ääneti yhdessä
ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet
olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osoittivat vihaisinta uhkaa.
Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut
jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan;
molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja
pidättivät pelästyneinä henkeään.
-- Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini, virkkoi vihdoin
aatelisrouva Sass koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan
ohi penkin ovelle. Mutta tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan:
-- Penkki on meidän, se on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä,
tuo toinen penkki on joutilas.
-- Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan
aatelissuvuista vanhin.
-- Ulkolainen nousukassuku, -- tässä kirkossa olemme me ensimmäisiä.
-- Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimmäinen siellä, missä ei
ole arvokkaampia...
Näihin asti rouvat olivat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella
äänellä miesten vielä seisoessa äänettöminä vastakkain. Mutta tuo
keskustelu oli yhä tulistunut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt rouva
Sass kääntyi jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:
-- Henrik, avaa tuo ovi!
Eversti Sass teki liikkeen lähemmäksi.
-- Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä saatan
minä perheeni tähän penkkiin.
Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik
Henrikinpoika hänen eteensä.
-- Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.
Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yht'aikaa kirkuivat
sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä
kuulumaan. Eversti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän
huusi kuin lipullistaan komentaen:
-- Syrjään, maamoukka, taikka opetan sinulle sotilastapoja. Minä en ole
tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole
miekkaansa paljastaneet.
-- Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. --
Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellä, mutta toisella hän
tempasi voimakkain liikkein penkin oven auki ja huusi: -- Sisään,
naiset, Sabelstjernain paikalle.
Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voitonvarmoina nousemaan
avattuun penkkiin. Mutta siinä oli Sassin rouvakin ääressä, ja
epätoivon kiivaudessa tämä tyrkkäsi vaskireunaisella virsikirjallaan
penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen
takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmitappelussa virsikirjoin
ja nyrkein, itkien ja huutaen tapellessaan.
Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet
miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä
viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus
oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan,
lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt aloittaa virsi, tyrehtyi ääni
kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään,
uskaltamatta mennä palauttamaan häiriintynyttä kirkkorauhaa. Silloin
astui seurakunnan vanha, valkopäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus,
sisään sakastista.
Hän pysähtyi kauhistuneena alttarin luo nähdessään, kuinka hänen
temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevin äänin
varoittamaan:
-- Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka...
Mutta kukaan ei häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan
mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui
typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin reunalle. Mutta herrat
iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat
ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli
kimakasti... Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä,
Sassin harjaantunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja
verestävänä hän vetäytyi syrjään. Mutta Mälkilän isäntä pisti miekan
tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana penkin ovelle, jossa
rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja
istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen
tuon kiivaan ottelun jälkeen.
Mälkilän suku oli voittanut, anastanut ensimmäisen sijan kristillisessä
penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana Sabelstjerna istui erään
talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa
voivotellen panivat ensimmäistä sidettä verta vuotavalle haavalle.
Haavaa kirveli, mutta vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan
suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa...
Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun
nojaten pystyyn, ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja,
ennenkuin ääni lähti kulkemaan.
-- Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää
jumalanpalvelusta pitää, hän puhui vapisevin äänin. -- Ulos, ulos
kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!
Ja ensimmäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä
seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat
juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa
katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin
rautaisilla teljillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden,
kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä
jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa
pienet sakot kirkon rahastoon.
Mutta kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon,
silloin Mälkilän isäntä astui perheineen kenenkään kieltämättä
ensimmäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät
kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys
penkkisijoista.