KÄRÄJILLÄ.

Nuori lainlukija Olli Vilstadius ajoi talvisen aamun sarastaessa

paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pitkin Pohjanmaan aavaa lakeutta.

Kyytikoni hölkkäsi verkalleen lumettunutta tietä pitkin, kyytimiehen

torkkuessa ajolaudalla. Reen perällä istuja katseli melkein

surumielisenä tuota ympärillään leviävää, yksitoikkoista,

matalametsäistä tasankoa, jota ei pieninkään harju eikä mäennyppylä

katkaissut. Tämä oli kaikki niin avutonta ja toivotonta, ja siksi kai

nekin mietteet, jotka hänen mielessään kiertelivät, olivat ilottomat ja

alakuloiset.

Nuori lainlukija oli nyt ensi kerran tuomarina liikkeellä, ensi

retkellään Pohjanmaalle käräjiä pitämään, ja siinä merkkiseikassa ne

nyt mietteetkin vakavina viipyivät. Hän ajatteli juttuja, joita hänen

tulisi ratkaista, ja varsinkin erästä, jonka hän tiesi tuomittavakseen

joutuvan. Se oli noitajuttu, -- niitä samoja, joita nyt monen

vuosikymmenen kuluessa varsinkin Pohjanmaalla melkein joka käräjillä

oli käsitelty ja tuomittu. Melkein lukemattomia tällaisia juttuja oli

Olli seurannut kotonaan Vaasassa, jossa hänen isänsä oli ollut

pormestarina. Nehän olivat olleet aivan jokapäiväisiä, ja kumminkin...

Ollia hiukan puistatti, hän käännähti reessä ja herätti ajajan

tyrkkäämällä häntä niskaan.

-- Nykäisehän suitsia, jo nukkuu konikin.

-- Kyllä se määränsä tietää, vastasi ajaja, on se ennenkin ollut

tuomareita kyydissä, ja perille on tultu. Ja kumminkin olivat

kinokset toisenlaiset tässä eräänäkin talvena, jolloin teidän isäänne

kyyditsin ... se oli samana vuonna, jolloin Sauna-Kaisa poltettiin...

Niin, kansa luki ajanlaskunsakin jo siitä, minä vuonna suuria noitia

oli poltettu. Ja kumminkin... Olli muisti niin selvästi, mitä hänen

isänsä oli hänelle, hänen puolikasvuisena poikasena ollessaan, sanonut,

raastuvasta palatessaan juuri tuota samaa Sauna-Kaisaa tuomitsemasta:

"Ne valehtelevat kaikki, syyttäjät ja todistajat ja ennen kaikkea

syytetyt, ja uskovat itse valheitaan. He valehtelevat silloinkin, kun

itse tunnustavat olleensa noitia ja pirun palvelijoita ... mutta heidän

tunnustuksensa mukaanhan heitä täytyy tuomita!"

Syvälle olivat nuo sanat painuneet nuorukaisen mieleen, ja hän oli

niitä aina muistanut, kun näissä noitajutuissa usein oli selville

saatu, että syytetty oli syyttömästi poltettu. Olihan se sama kokemus

tehty juuri tässä Sauna-Kaisan jutussakin. Hänen oli väitetty taikoneen

sammakkoja ihmisten vatsoihin ja hävittäneen naapuriensa karjoja ja

kalaonnea ja turmelleen terveyden kotikylänsä isänniltä ja emänniltä.

Ja hänen omat tyttärensä, kaksi alaikäistä, todistivat äitinsä olleen

paholaisen kanssa liitossa ja tehneen öisiä retkiä helvettiin. Akka

kielsi aluksi kivenkovaan, tunnusti kyllä loihtineensa, mutta

ainoastaan tauteja parantaakseen, ei koskaan pahaa tehdäkseen. Mutta

kun käsiraudat kierrettiin yhä lujemmalle hänen ranteihinsa, hän

tunnusti vihdoin velhon vehkeitä harjoittaneensa. Raudoista päästyään

hän sen tosin peruutti, mutta hänet tuomittiin kumminkin,

pääasiallisesti omain tytärtensä todistusten nojalla, kuolemaan...

Hui, -- Olli Jaakonpoika näki vielä kuin edessään, kuinka rovio

korkealle loimusi Korsholman vallien partaalla, kun Sauna-Kaisa sen

keskessä nuorissaan vääntelihe ja kirosi koko maailman ja syytteli, hän

vuorostaan, noituudesta naapureitaan, jotka sitten tuon syytöksen

nojalla vedettiin oikeuden eteen... Hän näki, kuinka tuo kuihtunut

ruumis vielä kiroustaan huudellen hiiltyi roviolla, ja tunsi lihan

käryn sieraimissaan, ja taas häntä puistatti... Sekin oli viatonna

kuollut. Hänen tyttärensä tunnustivat myöhemmin todistaneensa äitiään

vastaan aivan perättömiä juttuja, kummitusjuttuja, joita eräs talven

heidän mökissään majaillut merimies oli heille tarinoinut, ja

myöhemmistä oikeudenkäynneistä oli käynyt ilmi, että lesken omatkin

tunnustukset olivat olleet perättömät. Olli Jaakonpoika herätti taas

nukkuneen kyytimiehen.

-- Vieläkö se Sauna-Kaisan mökki on paikoillaan kylänpäässä

Mustasaaressa? hän kysäisi tältä.

-- Vielä, vaikka lahona ja ränstyneenä, vastaili kyytimies verkkaan

heräillen. -- Eihän siihen kukaan ole uskaltanut koskea, noidan pesään.

-- Mutta hänhän oli viaton.

-- Mikä lie ollut, noitana tuo poltettiin.

Tämä juttu se oli ensimmäisenä Ollin mieleen jo poikasena kylvänyt

kytevän epäilyksen kaikkia noita noitajuttuja kohtaan, joiden

perättömyyden hän aavisti, ja myöhemmin hän oli aivan täydestä

vakaumuksesta ruvennut selittämään noita juttuja ihmisten

herkkyyden ja pelon ja eksytetyn mielikuvituksen ilmiöiksi. Hänen

opintoajallaan oli Turun yliopistossa, jossa kyllä yleensä oltiin

täydellisesti noitatutkimusten kannalla, viime aikoina, 16-sataluvun

loppuessa, kumminkin käyty vähän kriitillisemmiksi erottamaan

toisistaan taikauskoa ja rikosta, olipa siellä tuntunut jo selviä

ennakkoluulottomia virtauksiakin. Näitä oli tullut lännestä päin. Olli

oli Ruotsissa oleskellessaan tutustunut tukholmalaiseen lääkäriin Urban

Hjerneen, joka oli ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen todistaa, kuinka

nuo noituussyytökset säännöllisesti olivat kiihoitetun mielikuvituksen

tuotteita, peräisin turhasta pelosta, vaikka taikausko ne oli

kasvattanut kamaloiksi rikoksiksi, joita itse syytetytkin toisinaan

uskoivat tehneensä. Tämä kylvö oli toki muutamissa ottanut itääkseen,

ja se oli vaikuttanut, että yksin lainsäädäntöönkin, joka sääsi

ehdottoman kuolemanrangaistuksen noituuden harjoittamisesta, oli jo

ruvettu valmistamaan lieventäviä aukkoja, joiden kautta syytetty

puhdistusvalalla saattoi päästä kanteesta vapaaksi, mutta vielä tällä

hetkellä rehoitti lainsäädännössä vanha ankaruus täydessä kovuudessaan.

Tuomarista riippui paljon, riippui koko tutkimuksen johtaminen. Ja

Ollissa, joka oli vakuuttunut siitä, että koko tuo peljätty ja vainottu

noituus oli pelkkä aikakauden tauti, sairaan mielikuvituksen harhausko,

oli kypsynyt päätös, että hän puolestaan käytännössä koettaa paljastaa

tuon harhauskon ja tuomarina johtaa kansaa oikeammalle tolalle. Hän oli

päättänyt tutkia noitajuttuja sellaisella tavalla, että sekä syyttäjäin

ja todistajain että syytettyjenkin täytyisi huomata, kuinka he

taistelevat perättömiä pelkoja vastaan ja kulkevat valheen

palveluksessa. Hän tahtoi puolestaan vaikuttaa tuon taudin

tappamiseksi, joka jo Suomessakin oli tuottanut niin paljon kauhua,

kärsimystä, katkeruutta ja vuodattanut niin paljon viatonta verta.

Näitä nuori lainlukija mietti siinä ajellessaan Pohjanmaan aavoja

pitkin, eikä hän voinut välttää, että hän päättäväisyytensä sekaan

tunsi epäilystäkin ja arkuutta. Hänen täytyisi taistella koko kansan

harhauskoa, vuosisataista ennakkoluuloa, vastaan, ja hän tiesi, että se

varsinkin siinä jutussa, jota hän nyt oli lähdössä käsittelemään olisi

vaikeaa. Hän koetti karkoittaa nuo mietteet mielestään ja virkkoi

kyytimiehelle:

-- Tunnetko sinä tuon Sillanpään Mariinan, jota meidän tänään tulee

tutkia ja tuomita Mustasaaren käräjillä?

Kyytimies kääntyi vähän epäluuloisena reessä ja vastasi verkalleen:

-- En tunne, en ole eläissäni koskenut koko elukkaan, jumalankiitos.

Mutta kuullut olen hänestä paljon, nähnytkin joskus. Papitkin sanovat,

että hän on pahimpia noitia, mitä täällä on liikkunut, monessa

pitäjässä häntä pelätään. On onni, että hän nyt edes saadaan roviolle.

Nuori lainlukija huoahti. -- Roviolle, -- hänhän juuri tahtoi tehdä

kaiken voitavansa, ettei edes tämä taikauskon uhri sinne joutuisi.

Mutta helppoa se ei tule olemaan. Tämän naisen, Sillanpään Mariinan,

oli jokin vuosi sitten syytteenalaisena ollut vaimo ilmoittanut

myötäsyyllisekseen, ja kun hän näin kerran oli julkisesti noidaksi

mainittu, oli kaikilta tahoilta satanut syytöksiä häntä vastaan, -- oli

kuin jokin tenho ja pelko, joka näihin asti oli pidättänyt kansaa tätä

naista ilmiantamasta, yht'äkkiä olisi lauennut ja koko tuo salattu viha

ja kammo päässyt syöksähtämään esiin. Kaikesta päättäen hän näytti

olevan surman oma. Sillä pahinta kaikesta oli se, että hän, kuten Olli

oli kuullut, itse lienee vankina ollessaan tunnustanut yhtä ja toista,

mikä oli hänelle raskauttavaa.

Mutta sittenkin, hänkin on viaton, mielikuvituksensa uhri, -- Olli oli

siitä tässä tapauksessa erityisesti vakuuttunut. Sillä hän tunsi itse

tämän syytteenalaisen naisen, muisti hänet lapsuutensa ajoilta

kodistaan Vaasasta, jossa hän usein oli kasvavana poikana ihaillen

katsellut sitä mustasilmäistä, säkenöivää, harvinaisen vilkasta

naista, jota Sillanpään Mariinaksi sanottiin. Tuo nainen saattoi

olla kevytmielinen, saattoi olla tunteiltaan vaihtelevampi ja

mielikuvitukseltaan herkempi kuin muut tytöt, mutta mikään noidanalku

hän ei ollut, -- eikähän siitä vielä ollut kulunut kahtakymmentäkään

vuotta. Tuon iloisen immen siis nyt väitetään retkeilleen helvetissä ja

noituneen sinne muitten lapsia ja itsensä synnyttäneen lapsia pirulle,

-- ei, tämä on jo liian surullista ilvettä.

Hän tunnustaa itse... Mutta hänelle täytyy juuri todistaa, että hän

muistelee tositapauksiksi näkemiään unia, haavekuvia, kuulemiaan

kaskuja, joilla hän ensiksi on tahtonut pelättää lapsia ja

herkkäuskoisia ja hankkia itselleen kunnioitusta naapuriensa joukossa,

ja joita hän sitten on ruvennut itsekin uskomaan. Hänelle täytyy juuri

todistaa, että mahti ja voima, jonka hän luulee omistavansa, on

luuloteltua, valhetta...

Niin, -- täytyy, mutta miten? Se pian nähdään. Vielä kerran Olli

kiirehti ajajaa, ja nyt tämäkin toden teolla rupesi heräilemään ja

parantamaan vauhtia, matkan pää kun jo oli lähellä. Tuokion kuluttua

ajettiin jo hyvää kyytiä kylän läpi ja kirkon ohi kievaritaloon, jossa

samalla oli käräjäpaikka ja jonka pihalla ja edustaisella maantiellä

mustanaan seisoi rahvasta odottamassa käräjäin alkamista. Nuori tuomari

tervehti lyhyeen lähinnä seisovia, nousi reestä ja astui arvokkaana ja

vakavannäköisenä käräjätupaan. Siellä olivat kirkkoherra ja nimismies

häntä vastassa, mutta melkoisen matkan päissä toisistaan ja toisiaan

syrjinkarein katsellen. Heillä oli näet keskenäinen riitajuttu

kalavesistä, ja siksi he toisiinsa vihaisia silmäyksiä heittivät.

Heidän väliinsä istahti Olli Jaakonpoika, istui kotvasen ääneti ja

miettiväisenä, kutsutti sitten lautakunnan paikoilleen ja julisti

käräjät aloitetuiksi.

* * * * *

Vasta toisena käräjäpäivänä oli Sillanpään Mariinan juttu esillä. Tätä

juttua varten olikin suurin osa rahvaasta käräjäpaikalle saapunut, ja

yleinen liike ja vilkkaus näkyi nyt väkijoukossa, kun hänen nimensä

mainittiin. Lautakuntakin heräsi unteluudestaan, ja nimismies ja

kirkkoherra, jotka yhä vain olivat syrjinkarein toisiaan katselleet,

iskivät nyt silmää toisilleen, asettuen kumpainenkin lähemmäs

tuomarinpöytää. Kaikkien katseet kiintyivät nuoreen tuomariin, joka

tavallista vakavampana, melkein kalpeana, istui paikoillaan ja ääneti

tuijotti eteensä. Hän laski päänsä kätensä varaan, leväten siten

tuokion etukumarassa. Sitten hän oikaisihe suoraksi ja käski kovalla

äänellä:

-- Tuokaa syytetty sisään.

Kuja aukeni käräjärahvaan keskelle oveen saakka, jossa käsiraudat

kilahtivat, ennenkuin itse vankia saattoi ovensuun pimennosta

nähdäkään. Verkalleen hän astui lähemmäs, satojen katseiden seuraamana.

Hän oli keski-ikäinen nainen, puettuna tavalliseen, karkeaan

talonpoikaisvaimon mekkoon, mutta sankan, mustan tukkansa hän oli

punaisella nauhalla palmikoinut kerälle, ja uumilla oli hänellä

punainen villavyö. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja otsan

poimuttivat syvät, mustat viivat, mutta noista lakastuneista piirteistä

näkyy vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Silmistä kuvastuu ääretöntä

surumielisyyttä, väsymystä ja epätoivoa, mutta joskus tuo raukea katse

ikäänkuin kirkastuu, ja siitä singahtelee silloin intohimoisia,

sapekkaita salamoita. Hän seisoo siinä hiljaisena, nöyränä, miltei

ujona kuunnellen, kun nuori tuomari papereistaan lukee edellisessä

oikeudenkäynnissä häntä vastaan tehdyistä syytöksistä, hän näyttää

melkein suistuvan maahan noiden syytöskuormain ja häntä kohden

tähdättyjen katseiden alle, eikä hän silmiään uskalla maasta nostaa.

Mutta kun hänelle ensimmäiset kysymykset tehdään, niin hän vilkastuu,

hän tuokioksi kuin hurjistuukin ja riehuu käsiään huitoen melkein kuin

haltioissaan. Ja yleisö vetäytyy hänestä silloin etemmäs kuin

saastaisesta olennosta, ja vahingoniloa ja kostoa ja kammoa kertovat

sen katseet.

Olli Jaakonpoika pysäyttää hetkeksi jo aloitetun tutkimuksensa ja jää

ääneti miettimään, katsellen tuota edessään seisovaa, raunioitunutta

ihmisolentoa, joka ennen oli iloisin ja reippain kaikista, mutta johon

nyt kaikkien viha ja vaino kohdistuu. Hänen elämässään mahtaa olla

jokin erityinen katkeruuden syy, ajattelee hän, jokin katkennut kieli

lienee hänestä soinnun riistänyt; on varmaankin ollut jokin tapaus,

joka on viskannut kumoon hänen elämänsä ruuhen ja ajanut hänet yksin

kaikkien viholliseksi, -- mutta mikä on se tapaus ollut? Onko hänen

sydämensä särkynyt jossakin haaksirikossa, joka on jättänyt pelkkää

katkeruutta jäljelle?

Olli käänsi kysymyksensä syytetyn aikaisempiin vaiheisiin.

-- Mariina Tuomaantytär, sinä olet naimisissa, olet jo ollut

toistakymmentä vuotta. Miksi erosit miehestäsi ja rupesit yksin

elämään?

Mariina kävi nyt yht'äkkiä ikäänkuin hätääntyneeksi eikä osannut

vastata mitään, vaikka tuomari uudisti kysymyksensä. Silloin

väkijoukosta astui esiin laiha, kuihtunut mies, joka oli ollut hänen

aviomiehensä ja joka vinkuvalla äänellä rupesi selittelemään:

-- Meiltä kun tässä takavuosina kuoli lapsi hänen viereensä vuoteelle,

-- liekö maannut sen tukehduksiin, vai muutenko lie hengiltä päästänyt

--, niin tämä Mariina heittäytyi vähän höpsäkäksi, eikä ole minua sen

koommin viereensä laskenut. Enkä tuonne ole pyrkinytkään, paholaisen

langoksi ... jos puheissa on perää. Siitä pitäen se muutti yksin

elämään saunaan kylän laitaan, ja siellä tuo on sitten rähjännyt. Siitä

on ero alkuisin.

Mutta miehen vielä puhuessa kirkkoherra kohotti yht'äkkiä äänensä ja

rupesi tuomarin pyytämättä mahtipontisesti valaisemaan asiaa:

-- Yleisenä tarinana pitäjällä kerrotaan, että Mariina on myönyt

paholaiselle kristillisestä avioliitosta syntyneen lapsensa,

saavuttaakseen sen noitamahdin ja ne mustat taiat, joita hän sitten on

käyttänyt naapuriensa ja lähimmäistensä vahingoksi ja häviöksi. Hän on

myynyt lapsensa pirulle ja antanut sielunsa pantiksi, ja sen jälkeen on

hän yhtämittaista yhteiselämää pitänyt pahain henkien kanssa. Siellä

yksinäisessä saunassaan hän on synnyttänyt sielunviholliselle

sikiönkin, joka jo syntyessään oli musta ja mätä ja jonka hän itse

tunnustaa polttaneensa...

Kärsimätönnä tuomari oli kuunnellut tätä kirkkoherran vapaaehtoista

sanatulvaa ja katkaisi nyt äkkiliikkeellä hänen puheensa, kääntyen

syytetyn puoleen ja kysyen:

-- Mariina, sinua syytetään siitä, että olet kohdannut paholaisen

näkyvässä muodossa ja hänen kanssaan seuraa pitänyt. Onko se totta?

Vastaa suoraan: oletko hänet nähnyt?

Syytetty vavahti hieman, mutta vastasi varsin varmalla äänellä:

-- Olen.

-- Syytetty Mariina Tuomaantytär -- tuomari jatkoi nyt melkein

kiivastuen --, muista, että omista puheistasi ja tunnustuksistasi

riippuu tuomiosi, ja ajattele tarkoin, mitä olet unissasi kuvitellut,

mitä olet muilta kuullut ja mikä on todella tapahtunut. Oletko nähnyt

pirun?

-- Minä olen hänet nähnyt.

-- Missä ja milloin? Kerro kaikki, mutta kerro ainoastaan, mikä on

totta.

Taas Mariinan katse vilkastui, ja melkein kuin reipastuneena hän rupesi

kertomaan vaiheitaan, säikkymättä enää ympäröivien katseitakaan. Hän

terästi silmänsä tuomarin vakaviin katseisiin, ja tämä antoi hänen

puhua, joskus vain pienellä kysymyksellä johtaen hänet asiaan.

Samana yönä kuin hänen lapsensa kuoli, -- niin kertoi Mariina --, hän

oli nähnyt mustan koiran ryömivän suljetun oven läpi heidän tupaansa.

Se oli hiipinyt seinää pitkin, nuolaissut hänen lastaan ja nuolaissut

hänen käsivarttaan, ja sen kieli oli ollut kylmä kuin sisilisko. Samana

yönä heidän lammaskarsinastaan hävisi karitsa, joka oli ollut aivan

yhtä vanha kuin lapsi... Sitten yöllä helatorstaita vastaan, kun lapsi

oli edellisenä sunnuntaina haudattu, sama koira tuli taas seinän läpi

heidän pirttiinsä, ja hänen täytyi seurata sitä ulos. Yht'äkkiä hän

tunsi silloin lentävänsä kuin rajuilman keskessä, korkealla ilmassa,

pilvien tasalla, metsäin yläpuolella. Hän lensi kolmen kirkontornin ohi

ja suuren meren poikki ja tunsi selvästi meren jäisen viiman, joka

häntä kuljetti. Kun hän vihdoin pysähtyi, oli hän korkean vuoren

kupeella, ja siihen johtivat sisälle jyrkät kivirappuset. Ovet, joiden

läpi hän meni, olivat paksua petäjää ja tupa oli laaja, mutta matala ja

hämärä. Silloin hän ymmärsi olevansa helvetissä. Siellä hän tunsi

muutamia oman puolenkin naisia, jotka muitten joukossa leipoivat ja

hääräsivät. Paljon siellä oli väkeä. Sotaväenkirjuri Vaasasta istui

pöydän päässä, papin vaimo kärventi lieden luona silavaa. Ja eräs

naapurin vaimo hänelle kuiskasi: "Älä ole milläsikään, Mariina,

täällähän olemme mekin." Pöydän päässä istuva musta mies antoi hänelle

lihapalan syödä, ja hän söi ja istui sen miehen vieressä. Ihmisiä tuli

ja meni katon ja seinäin kautta, ja tuokion kuluttua tuli taas sama

musta koira, joka oli tuon mustan miehen näköinen, ja vei hänet katon

kautta ulos ja lennätti hänet heidän naapuritalon navettaan. Talon

koira rupesi silloin haukkumaan, ja, kun hän tuli navetasta ulos, oli

pihalla liikkeessä ihmisiä, jotka hänet näkivät. Ja silloin hän meni

saunaan ja on sen jälkeen asunut siellä...

Väkijoukko oli tämän kertomuksen aikana sitä jännityksellä kuunnellut,

jopa lopulta ottanut siihen äänekkäästi osaa, huudellen ja todistellen,

kuinka Mariinan todella oli nähty tulevan ulos naapuritalon navetasta

keskellä yötä. Mutta tuomari tähysti tarkkaan Mariinaa silmiin hänen

näitä kertoessaan, ja hän luuli ainakin osaksi ymmärtävänsä, miten tuo

onneton nainen saattoi moisia juttuja täytenä totena kertoa. Hän oli

lukevinaan Mariinan hätääntyneistä, melkein kuin itsetiedottomista

kasvoista, että hän kertoi asioista, joita omantunnon vaivojen

kiihoittama mielikuvitus ja pelko ja kauhu olivat hänessä herättäneet,

ja hän oivalsi, että tuo nainen saattoi uskoa kertomansa todeksi.

Ne olivat kaikki vanhoja juttuja nämä, joita Mariina kertoi, sadat

olivat ennen häntä niitä kertoneet, pienin vivahduksentapaisin

toisinnoin vain. Koko tuo pahojen valtojen henkimaailma oli

kansan mielikuvituksessa saanut jotenkin varmat muodot ja kaavat,

jotka liikkuivat sangen rajoitetulla alalla. Kansa tunsi jo nuo

helvetinretket ja paholaisenpidot, ja juuri siksi kaikkien läsnäolevain

kasvot loistivat niin kirkasta tyytyväisyyttä, kun he taas kerran

saivat uusilta huulilta ja uutena toisintona kuulla nuo tutut tarinat,

jotka heitä puistattivat ja aavemaisuudellaan kiihoittivat. Kirkkoherra

risti kätensä vatsansa ympärille ja nyökytti päätään joka taholle,

ikäänkuin hokien: "mitäs minä sanoin!", ja nimismies vastasi

kohteliaasti ja ymmärtävästi kumarrellen. Lautakunnan jäsenet

supattivat vilkkaina ja virkkuina, akat ovensuussa löivät käsiään

yhteen ja siunasivat ja lapset seisoivat siinä kalpeina, suu auki ja

silmät selällään, heristellen korviaan ja pidättäen hengitystään.

Mutta nuori tuomari ei ollut vielä menettänyt toivoaan, että hän juuri

tämän jutun, tämän ihmeellisen tunnustuksen, kautta saisi todistetuksi

näille ihmisille, minkälaisessa erehdyksessä he vaelsivat. Hän tahtoi

kietoa syytetyn naisen omiin sanoihinsa ja osoittaa, että hän puhui

perättömiä itseään vastaan.

-- Etkö herännyt kertaakaan vuoteellasi, sill'aikaa kun olit tällä

retkellä olevinasi? kysäisi hän äkkiä tuokion kuluttua. -- Sillä

vuoteellasihan sinä makasit, muistathan sinä sen?

Mariina ponnisti muistiaan, ikäänkuin taistellen, ja vastasi

verkkaisesti:

-- Niin, vuoteellani minä olin aamuyöhön saakka jolloin menin naapurin

navettaan ja sitten vanhaan saunaan maata.

Olli Jaakonpoika silmäili voitonvarmana ympärilleen, tahtoen melkein

huudahtaa, että "siinäpä nyt näette!" Mutta hän jatkoi:

-- Mutta kuinka sinä saatoit lentää kolmen kirkon ohi ja aukinaisen

meren yli, jos vuoteellasi makasit...? Niin, sitä et voi selittää, se

oli unta. Mutta mitä sinä teit naapurin navetassa, teitkö pahaa

karjalle?

-- En, en mitään. Kaivoin vain sen kynnyksen luota maata, sillä se

musta koira oli minulle ilmoittanut, että lapseni makasi siellä...

Taas kävi käräjärahvas äänekkääksi, muuan piika työnnettiin esiin

todistamaan, että hän oli nähnyt Mariinan tulevan navetasta, ja sen

jälkeenkin hänet oli usein nähty öisillä retkillä.

-- Sinä surit ehkä lastasi ja näit siitä pahoja unia. Vai oletko

useamminkin ollut käyvinäsi helvetissä?

Oli, Mariina kertoi käyneensä siellä usein, -- ja hän vilkastui taas

näistä retkistään kertoessaan. Musta koira oli öisin tullut hänen

saunaansa, ja hänen oli täytynyt sitä seurata vuoreen, jossa hän aluksi

oli ollut palvelijan asemassa. Hänellä oli teetetty siellä kovaa työtä,

niin että hän usein aamuisin herätessään oli perin väsynyt.

Mutta sittemmin hän oli päässyt emännän arvoon ja synnyttänyt

paholaiselle tuon lapsen, josta kirkkoherra jo oli puhunut. Paikka,

jossa hän kertoi käyneensä, oli kuin Kuivilan vuori Isossakyrössä, sen

alla oli suuri onkalo, ja sinne keräytyy naisia ja miehiä monesta

pitäjästä öisin, varsinkin pitkääperjantaita, pääsiäistä ja juhannusta

vasten yöllä. Silloin siellä tanssitaan pitkällä sillalla ja syödään

pitkiltä pöydiltä.

-- Mutta etkö ole koskaan tuonut sieltä mitään mukanasi, mikä

todistaisi sinun siellä olleen?

Taas Mariina typertyi.

-- Tuonut ... en ... miten olisin tuonut, olen herännyt vuoteellani...

-- Jossa olet viettänyt yösi ja nähnyt pahaa unta. Mariina, ajattele

tarkoin, sinä valehtelet korkealle oikeudelle.

Mutta kirkkoherra ja käräjärahvas rupesivat jo napisemaan tuomarin

tutkimistapaa vastaan. Hän on lovehen langennut, -- niin huudettiin

väkijoukosta --, elänyt velhona paholaisen parissa, senhän hän itse

tunnustaa. Sielunsa hän on myynyt paholaiselle, sille lapsen tehnyt, ja

uhkaa eleillään meitä kaikkia.

Jo kävi tuomarikin hieman toivottomaksi, ja vaatien rahvasta

vaikenemaan hän vielä kerran kysyi juhlallisesti:

-- Mariina Tuomaantytär, vastaa minulle totuus: Oletko seurustellut

pirun kanssa, oletko vahingoittanut lähimmäistäsi?

Mariinan henki läähätti, vaikeasti hän vastasi:

-- Musta mies on luonani käynyt ja minua opettanut ... mutta

kenellekään en ole pahaa tehnyt.

Tuomari hengähti hetkisen. Tuo onneton nainen on aivan sekaisin. Kun

hänelle saisi selvitetyksi, mikä on ollut unta, mikä totta, niin hänen

tajuntansa, muistinsa ehkä vielä kirkastuisi. Mutta tässä se on

mahdotonta. Olli päätti sen vuoksi nyt ruveta kuulustelemaan

vieraitamiehiä, jättääkseen seuraavaan päivään itse syytetyn lopullisen

tutkimisen. Ja noita todistajia, jotka tiesivät kertoa Mariinan

harjoittaneen velhoutta ja noituutta, olikin paljon.

Eräs emäntä kertoi Mariinan lähettäneen suden repimään hänen lampaitaan

kostoksi siitä, ettei Mariina ollut häneltä edellisenä talvena saanut

kehruita. Kolmena viikkona peräkkäin susi oli vienyt lampaan ja

herjennyt vasta, kun hän Mariinalle oli lähettänyt mytyn villoja.

Toinen, vanha talonisäntä, väitti Mariinan halvauttaneen hänen

käsivartensa siitä kiukustuneena, kun isäntä kerran oli hänet

pirtistään viskannut ulos. Sen hän oli tehnyt taikomalla, lukemalla

isämeidän väärin päin. Vihdoin oli sentään Mariina taas hänen kätensä

parantanut voiteilla ja lukemalla isämeidän oikein päin. Erään naapurin

riihi oli palanut kohta sen jälkeen, kun Mariina oli nähty yöllä

liikkeellä. Toisessa talossa oli muutamana päivänä syttynyt omain

miesten kesken hurja tappelu, ja syynä siihen oli ollut se, että he

olivat syöneet kaalia, jota Mariina, kaalin vielä kasvaessa, oli

kastellut verivedellä... Tyynesti, melkein ihmetellen, Mariina kuunteli

kaikkia näitä syytöksiä, jotka olivat hänelle kuin outoja uutisia, ja

tuomarin kysyessä hän kielsi myös jyrkästi olevansa syypää niihin.

Hän tunnusti kyllä valmistaneensa voiteita kasveista ja lukeneensa

lukuja, niillä vammoja parantaakseen, mutta ei myöntänyt koskaan

vahingoittaneensa ketään. Mutta kun sitten tuotiin todistajaksi pieni

poika, joka väitti Mariinan kuljettaneen hänet helvettiin ja siellä

häntä tanssittaneen, silloin herahti syytetty ensi kerran itkemään.

Eikä hän tuomarin kysymykseen, oliko siinä perää, vastannut mitään, ei

selittänyt, miksi hän itki, itki vain ikäänkuin voipuneena... Ja kansa

murisi ja huusi, että hän ei uskalla kieltää, paha omatunto häntä

lyöpi, näkyyhän se selvästi. Ja kirkkoherra julisti juhlallisesti:

-- Hän on syypää, hän on itse sen osoittanut.

Kirkkoherran näin huudahtaessa Mariina kohautti silmänräpäykseksi

kyyneleiset katseensa ylös ja suuntasi ne häntä kohden. Ja kyynelten

läpi näytti tuosta katseesta leimahtavan niin paljon katkeruutta, vihaa

ja uhkaa, että lähinnä seisovat melkein hytkähtäen vetäytyivät

taaksepäin. Mutta seuraavassa tuokiossa Mariina nojasi taas päänsä

käsivartensa varaan ja itki.

Nuori tuomari katseli itkevää naista, ja hänen kävi häntä vielä entistä

enemmän sääli. Siinä se itki, koska tiesi olevansa syytön ja koska

kumminkin oli niin oman mielikuvituksensa valheiden vallassa, ettei

voinut niistä päästä irti eikä syyttömyyttään osoittaa. Pitääkö siis

tuossa taas kaatua uuden ihmisellisen harhaluulon uhrin, -- eikö voi

hänelle millään tavalla todistaa, että hän valehtelee itseään vastaan?

Äänekäs oli melu käräjätuvassa. Nuori tuomari nousi silloin rutosti

pöydän päästä ja ilmoitti, että kuulustelu oli siltä päivältä lopussa,

-- aamulla sitä taas jatketaan.

-- Syytetty vietäköön vankihuoneeseen ja rahvas saa hajaantua kylälle,

nyt on ilta ja myöhä.

Vähän tyytymättömänä rahvas lähti, yhä äänekkäästi keskustellen,

käräjäpaikalta, tyytymättömänä, kun sen mielestä tämä kansanhuvitus oli

liian aikaisin katkaistu. Mutta Olli Jaakonpoika käveli hetkisen edes

takaisin tyhjenneen tuvan lattiaa pitkin ja istahti sitten taas pöydän

päähän lakikirjansa ääreen miettimään.

* * * * *

Kauan hän oli jo niin istunut. Kievaritalossa ihmiset olivat jo

laittautuneet levolle, ja hänellekin oli vuode valmistettu

päätyhuoneeseen.

Mutta hän ei mennyt maata. Epäilykset risteilivät hänen mielessään, ja

kuin laineet vaihtelivat tunteet ja mietteet. Oliko hän sittenkin

erehtynyt, oliko hänen varma vakaumuksensa sittenkin väärä, eikö

ollutkaan se kaikki harhaluuloa, jota hän siksi oli väittänyt? Oli, se

oli luulottelua, se oli itsensäpettämistä. Mutta miten voi ihminen

tuohon määrään itsensä pettää, miten voi pelkkä mielikuvitus kasvaa

noin varmaksi uskoksi, noin tositapausten kaltaiseksi? Ei, tuo

henkimaailma, johon tämä oppimaton kansa sokeasti uskoo, se on kenties

sittenkin olemassa ja vaikuttaa meille tuntemattomalla tavalla... Mitä?

Onko siis noituutta, taikavoimaa olemassa? Ja olemmeko me siis kaikki

noiden salaperäisten taikamahtien vallassa siihen määrään, että emme

voi erottaa toisistaan luulottelua ja totuutta, yötä ja päivää? Ei,

siitä täytyy saada selko...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn ja lähti rutosti kävelemään ovelle

päin. Mutta hän pysähtyi, palasi takaisin. Mitä hän aikoikaan? Lähteäkö

yksin yönselkään tuota höperöä naista vankilassa tutkimaan. Sehän olisi

hulluutta ja sitä paitsi tuiki vaarallista. Ja mitä varten hän tuota

arvoitusta noin aprikoi, eihän se ollut hänen velvollisuutensa. Hänen

tuli vain tuomarina tutkia ja selville käyneen perustuksella tuomita,

-- muuta ei... Mutta tuomitako syytön, ihminen, jonka hän tiesi olevan

vääräin mielikuvain eksyttämänä...? Ja tällä uudella tuomiollako hänkin

antautuisi yhä vain vahvistamaan tuon noitahulluuden rehoittamista

maassaan...? Ei!

Varmistuneena päätöksessään nuori tuomari lähti astumaan ulos autiosta

käräjätuvasta. Hän käveli hetkisen pimeää, äänetöntä kylänraittia edes

takaisin ja suuntasi sitten askeleensa suoraan vanhaa tuparakennusta

kohti, jossa vankeja säilytettiin. Vartija torkkui ovella. Hän otti

tältä avaimet, sytytti soihdun ja astui tupaan, edeten suoraan

huoneeseen, jossa tiesi Mariinan kahleissaan makaavan.

Ovelta hän valaisi soihdullaan vuodetta ja katsoi vankia. Tämä

kierittelihe ja kääntelihe siinä rahilla kuin tuskissaan, katsoi arasti

ovelle, näytti odottavan, mutta samalla pelkäävän; palavat silmät

tuijottivat verestävinä ja intohimoisina lähenevää liekkiä. Mutta kun

tulija astui lähemmäs ja Mariina tunsi nuoren tuomarin vakavat

piirteet, hän vetäytyi kuin säikähtyneenä peremmäs makuurahilleen ja

siveli kasvojaan, ikäänkuin selventääkseen ajatuksiaan ... tätä

tulokasta hän ei näyttänyt ollenkaan odottaneen. Ja hän kohottausi

pystyyn ja kalisti kahleitaan, ikäänkuin vakuuttuakseen, että hän

valvoi eikä nukkunut.

Olli pisti soihdun seinänrakoon ja seisoi hetkisen neuvotonna, itsekin

ihmetellen, mitä hän täällä oikeastaan teki keskellä yötä. Sitten hän

astui päättävästi Mariinan eteen, katsoi tätä vakavasti silmiin ja

virkkoi:

-- Mariina, minä olen tuomarisi ja sen vuoksi tahdon täyden selvyyden

asiastasi, ennen kuin tuomiosi langetan. Minä tiedän, että sinä et ole

mielenvikainen etkä toimi muitten houkutuksesta. Mutta sinä olet

kiusaantunut, rääkkääntynyt, väsynyt elämään, tunnusta pois, sinä

tahdot kuolla, kuolla roviolla!

Vanki vapisi:

-- Roviolla ... kuolla ... ei, minä pelkään kuolemaa, minä en tahdo

palaa, en, en...

-- Mutta omat kertomuksesi ja tunnustuksesi vievät sinut roviolle,

ymmärräthän sen, -- sinä pyrit sinne tahallasi! Ja kumminkin sinä

tiedät, että se, mitä kerrot, on perätöntä, kuvittelua, jolla tahdot

peloitella ihmisiä. Sinä tiedät olevasi viaton, mutta luulottelet

omistavasi pahain henkien mahtivallan ... älä kiellä, minä tiedän sen.

Minun täytyy langettaa tuomiosi ja minä teen sen, älä epäilekään sitä.

Mutta minä tahdon tietää totuuden, tietää kerrankin varman totuuden.

Sen vuoksi: tunnusta minulle, minulle yksityisesti, että kaikki, mitä

oikeuden edessä olet kertonut tuttavuudestasi paholaisen kanssa, on

omaa keksintöäsi, kuvitteluasi...

Vanki huokaili, ei näyttänyt kysymystä täysin tajuavan.

-- Herra tuomari, mitä te vaaditte?

-- Totuutta. Tunnusta, että et ole koskaan paholaista nähnyt muuta kuin

unissasi, etkä ole hänen asunnossaan käynyt.

-- En voi, en uskalla, hän minua taas siitä kurittaisi. Hän oli

äskenkin luonani ... on ehkä nytkin ... enhän tiedä, kuka tekään

olette...

Mariina vapisi kuin lehti, hiki pursui hänen takkuisen tukkansa alta,

ja verestävin, palavin silmin hän tuijotti arasti tuomaria, vetäytyen

yhä peremmäs makuurahillaan.

Mutta tuo ei nuorta tuomaria lamauttanut, se vain terästi häntä yhä

innokkaammaksi yrityksessään paljastaa vangin perättömät luulottelut.

-- Sinä pelkäät minua, luulet minua paholaiseksi, puhui hän. -- Mutta

katso minua tarkoin, minussa on lihaa ja verta, minä en ole mikään

näköhäiriö, niinkuin musta tuttavasi. Koskettele kättäni, katso

silmiäni... Onko paholainen sinulle ennen ilmestynyt tällaisena,

elävänä, näkyvänä, ääneensä puhuvana...?

Mariina katsoi silmät selällään, näytti epäilevän omia epäilyksiään ja

laski päänsä alas, ikäänkuin vapaammin ajatellakseen. Ja puoliääneen

hän puhui:

-- Hän on tullut luokseni mustan koiran muodossa ja nuollut hipiääni...

Hän on seisonut mustassa kauhtanassa vuoteeni vieressä ja minua

puhutellut ... ja hän on käteeni tarttunut ja taluttanut minut ulos

pimeään yöhön. Olen lentänyt hänen kanssaan pakkasen läpi ja tuntenut

järvien kohdalla jäiset viimat ... ei, ei, se ei ole ollut luulottelua.

Olen palvellut hänen talossaan, kantanut hänelle olutta ja maannut

hänen vieressään... Ja siellä olen nähnyt voudin pyyhkivän hikeä

otsaltaan ja lukkarin emännän olen nähnyt vääntävän raskasta

käsikiveä... Mutta se on ollut toisenlaista kuin nyt, se on totta,

kaikki hämärää, häilyvää...

-- Siksi, että silloin olet nähnyt unta. Huomaa se itse, sinä olet

silloin maannut saunassasi. Nyt valvot, nyt on todellisuus.

Mariina huokasi:

-- Niin, minä olen maannut saunassani, mutta olen sittenkin ollut

poissa. Se on varmaa, se on totta...

Nyt menetti nuori tuomari viimeisenkin toivonsa, hän väänsi käsiään ja

repi tukkaansa ja huudahti:

-- Onneton nainen, sinä olet sairas! Toivotko vai pelkäätkö tuota

tuttavaasi?

-- Pelkään, pelkään, hän koettaa minua pahuuteen vietellä, ja minä en

sitä tahtoisi. Nytkin hän minua ahdistaa ja minä en jaksa enää, en

jaksa... Menkää, jättäkää minut, armahtakaa minua!

-- Sinä hourit, luulet minua piruksi. Luepa nuo renkaat vitjastasi,

montako niitä on ... lue ääneen!

-- Kolme, neljä ... kahdeksan, yhdeksän ... ei, minä en tahdo häntä

surmata ... Ei, herra tuomari, minä en voi valehdella, minä olen hänen

vallassaan, enkä pääse siitä koskaan irti ... en koskaan...

-- Siis tuomion täytyy langeta, se on oma tahtosi, sinä toivot

roviota...

-- Roviota, oi, minä tunnen sen polttavan luitani ... ei, minä olen

viaton, en tahdo kuolla... Ja kumminkin ... hän kuolee ... sitä ei voi

enää auttaa, sitä ei voi auttaa mikään...

Hetkisen Mariina huokaili syvään, rinta kohosi ja laskeusi valtavasti.

Ja sitten hän kuin tuskaisena kuiskasi:

-- Se on tapahtunut, hän on kuollut, hän makaa liikahtamattomana,

tönkkönä ... ja minun täytyy siitä kuolema kärsiä...

Hän lepäsi siinä kuin horroksissaan, silmät hehkuvina, eikä enää

sanaakaan virkkanut. Sielu oli kuin poistunut, hän ei enää kuullut

nuoren tuomarin kysymyksiä eikä niihin mitään vastannut.

Mutta Ollilta olivatkin jo viimeiset toiveet saada luonnollinen

selvitys tähän arvoitukseen huvenneet. Hän oivalsi yrittäneensä liian

myöhään, hän käsitti taistelevansa mahtia vastaan, jota hän ei tuntenut

ja josta tuo onneton ei enää "jaksanut" vapautua. Hän huomasi, että

hänen oli tyhjin toimin peräydyttävä, ja raskaasti huoaten hän sen

teki. Hän otti soihdun seinänraosta ja valaisi sillä vielä viimeisen

kerran rahilla makaavaa, kuihtunutta naista. Tämän silmät olivat auki,

rinta läähätti valtavasti ja vaahto pursui suusta, eikä hän näyttänyt

huomaavan, kun nuori tuomari hänen luotaan loittoni ja oven kautta

poistui.

Olli sulki ovet, sammutti soihdun, viskasi avaimet torkkuvan vartijan

kouraan ja kiirehti nopein askelin kievaritaloon. Hän hiipi hiljaa

huoneeseensa, ikäänkuin häveten tätä yöllistä vaellustaan, ja kylmän

väreet puistattivat hänen ruumistaan, kun hän pimeän päässä riisui

vaatteensa ja kaivautui vällyjen alle lepoon. Mutta kauan hänen

ajatuksensa vielä teki työtä, epäilykset nousivat ja laskivat, eikä hän

arvoitukselleen voinut löytää selvitystä.

-- Syvällä ovat taikauskon juuret, huoahti hän. -- Mutta ehkä aamu

vielä selvittää öiset aaveet, toivotaan aamua vielä...

* * * * *

Aamulla Olli Jaakonpoika vielä makasi, kun rahvasta jo alkoi keräytyä

käräjäpirttiin. Hän heräsi vilkkaisiin väittelyihin ja huudahduksiin,

joita hänen makuuhuoneeseensa kuului; humina kiihtyi ja talttui kuin

etäisen myrskyn laineet, ja sen keskestä hän kuuli irtonaisia sanoja ja

lauseenkappaleita, jotka hänen huomiotaan kiinnittivät. Hän kohosi

istualleen vuoteessaan paremmin kuullakseen.

-- Kuollut ... yht'äkkiä ... puolenyön aikaan. Noiduttu, taikavoimalla

tapettu... Kuollessaan hän on syyttänyt Mariinaa surmaajakseen...

Tällaisia huudahduksia kuului pirtistä nyyhkytysten keskitse, ja nuori

tuomari aavisti kohta, että ne olivat yhteydessä Mariinan jutun kanssa,

että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mikä ratkaisevasti vaikuttaisi sen

käsittelyyn.

-- Kirkkoherra kuollut... Näittekö, minkälaisen myrkkykatseen häneen

Mariina eilen heitti... Hän se pappimme taioillaan tappoi...

Olli Jaakonpoika hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja tapaili päätään:

puolenyön aikaan ... juuri silloin, jolloin Mariina tajuttomuuteensa

vaipui ja puhui sekavia sanoja... Sinä oikkuisa sattuma, oletko

todellakin taas tässä vetänyt ristin yli järjen kaikkien laskujen...?

Vai mitä? Mitä lopuksikin on tämä näkymättömäin vaikutinten leikki,

mitä täytyy siitä uskoa, mitä saa enää harhauskoksi leimata...?

Ajatukseni tylsyy ... onko hän sittenkin noita, paholaisen palvelija?

Ei, sehän on mielettömyyttä! Mutta kumminkin, te salaiset vallat,

joita oppimaton kansa uskoo taivaan ja maan välillä liikkuvan

ja joita me valistuksen harrastajat kiellämme ... te näkymättömät

henget, vaikutatteko sittenkin joukossamme ja teette pilkkaa

vastarinnastamme...? Ei, ei, minähän hourin tässä minäkin taikauskon

vallassa, ja miksi? Jonkin sattuman takia, jota en vielä tarkemmin

tunnekaan, joka ehkä on alusta loppuun herkkäuskoisten ämmäin juorua.

Nopeasti Olli Jaakonpoika pukeutui, mutta hälinä ja meteli oven takana

kävi joka hetki yhä äänekkäämmäksi. Hän ei voinut olla taaskin

pysähtymättä ja kuuntelematta erinäisiä katkonaisia huudahduksia.

-- Puolenyön aikaan kuuluu hänen luonaan vankilassa taas käyneen musta

mies, vieläpä tuomarin haamuun puettuna... Varjele meitä taivas,

piruthan elämöivät keskuudessamme...! Hänet on poltettava, poltettava

pian, hän tuhoaa muuten koko maakunnan... Avaimet se oli ottanut

vartijalta, mutta silti se oli mennyt sisään lukkoja avaamatta... Ja

sisästä vankilasta oli yöllä tuli loistanut, ja hornan henkiä oli

siellä nähty liikkuvan... Ja juuri sillä hetkellä pappi kuoli!

Ja toiset äänet voivottelivat vielä haikeammin:

-- Ei ollut kirkkoherra ehtinyt saada sakramentteja esille ... niin oli

typerrytty ... jos se ne olisi ehtinyt saada, niin kilpistyneet

olisivat hänestä saatanan nuolet...

Epätoivon hiki helmeili nuoren tuomarin otsalla. Hän oivalsi nyt, että

hän tuolla öisellä retkellään oli yhä turmellut asiaa, jonka hyväksi

hän oli tahtonut toimia, ja oivalsi samalla, ettei hän sitä myöskään

voinut ryhtyä selittämään, ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt eikä

uskonut. Eikä hän enää tahtonutkaan mitään selittää, hän ei voinut

mitään selittää, hän epäili jo itse, epäili itseään, epäili kaikkea.

"Olenko minä harhatiellä ja kaikki nämä noituuden uskojat oikeassa?",

kysyi hän itseltään, eikä uskaltanut siihen vastata.

Kiireesti hän järjesti pukunsa, kiireesti ahmaisi hän aamiaisensa, hän

kiirehti, ikäänkuin jotakin pahaa pakoon joutuakseen. "Pois tästä

noitien pesästä, muuten olen itsekin noiduttu", hän hoki itsekseen.

Aamu oli vielä aikainen, kun hän, eilistään kalpeampana, astui

käräjätupaan ja määräsi käräjiä jatkettaviksi, ilmoittaen, että hänen

täytyi samana päivänä vielä ehtiä Ilmajoelle. Hevosen hän käski ajoissa

valjastaa, aikoen lähteä heti toimituksen päätyttyä ajamaan.

Lautamiehet hänelle riensivät kertomaan yön kamalasta tapahtumasta.

Kirkkoherra oli illalla, kuumasta käräjätuvasta tultuaan, ajanut

pakkasessa kotiinsa ja sinne tultuaan tuntenut voivansa pahoin. Yöllä

tauti äkkiä kiihtyi, hän sai halvauksentapaisen puuskan, joka lyhyessä

ajassa teki miehestä lopun. Luultiin Mariinan taioillaan hänet

tuhonneen, kirkkoherra oli itse häntä kuolinvuoteellaan siitä

syyttänyt...

-- Kirkkoherra lienee kylmettynyt ja siitä saanut taudin, lausui Olli

hiukan kärsimättömästi ja välinpitämättömästi, käskien tuoda vangin

sisään. Mutta samalla hän lisäsi lautamiehille: -- Kuunnelkaamme

syytetyn omaa tunnustusta, hän ei näytä tahtovan tekojaan salata. Ja

hän tulee kyllä saamaan tuomionsa, älkää peljätkö, te saatte taas nähdä

rovion...

Tämän hän lausui puoleksi pilkalla, ikäänkuin rauhoittaakseen

lautakuntaa ja rahvasta, joka häntä melkein epäillen ja huolestuneesti

tarkkasi. Mutta hänen äänensä värähti niin omituisesti tuota

"rovio"-sanaa lausuessaan, ja hän oli kasvoiltaan niin kalpea, että

kansa sitäkin miltei arkaillen katseli.

Vanki tuotiin sisään. Säikähtyneenä vetäysi rahvas kauas seinämille,

luoden arkoja, kauhua kertovia katseita syytettyyn, -- eihän sitä

tiennyt, keneen se katala nyt kohdistaisi silmistään kalmansa vihat.

Supatus vaikeni, henkeään pidätellen seisoi rahvas, joku lapsi vain

uunin kupeella teki itkua, säikähtäen tätä outoa äänettömyyttä.

Lautakunta istui juhlallisena ja virallisena pöydän ympärillä, varmana

kantaen vastuun tuomiosta, jonka se jo tiesi langetetuksi. Mutta nuori

tuomari viiväytti epävarmana pitkään tuota kiusallista äänettömyyttä,

tietämättä, olisiko hänen vielä tehtävä turha yritys paljastaa petos ja

valhe, vai olisiko hänen itsensä rentonaan antauduttava sen apuriksi.

Vanki seisoi siinä niin äänettömänä, niin rauhallisena, niin lakeana

maahanluotuine katseineen, että rahvas melkein näytti ihmettelevän,

että tuoko nyt juuri oli se vaarallinen, myrkyllinen otus, -- seisoihan

hän siinä aivan kuin koko tämä juttu ei olisi koskenutkaan häneen.

Silmät olivat puoliummessa, piirteet veltot ja väsyneet, ja hän ei

näyttänyt tietävänkään, missä hän oli ja mitä tapahtui.

Tuomari näytti nyt äkkiä tekevän nopean päätöksen, kohotti äänensä ja

virkkoi syytetylle:

-- Pitäjän arvoisa kirkkoherra on viime yönä kuollut, syyttäen

kuolinhetkenään sinun taikojasi taudistaan ja kuolemastaan. Onko

syytetyllä ollut siihen mitää osaa...? Mariina, oletko tiennyt jotakin

tästä kuolemantapauksesta?

Mariina nosti katseensa ylös, katsoi tuomaria, hytkähti, melkein

hypähti, muistaen kai yöllisen kohtauksen, mutta lankesi siitä heti

taas entiseen velttouteensa:

-- Olen, vastasi hän. -- Minä näin sen yöllä, -- ja hän lisäsi hiljaa:

-- olin siellä läsnä.

Olli Jaakonpoika katsoi häneen ankarasti:

-- Sinä olit vankilassasi yöllä, sen tiedämme kaikki. Kuka on sinulle

tästä kuolemantapauksesta kertonut?

Mariina ei vastannut. Kansanjoukko kävi levottomaksi ja rupesi

surisemaan. Tuomari korotti äänensä hälinän yli:

-- Syytetty väittää nähneensä kirkkoherran kuolevan. Oletko siihen

syypää, oletko noitunut häneen kuolemantaudin?

Mariina horjui, hätäysi, vastasi hyvin nopeasti:

-- Minä, en, vaan se toinen ... se musta mies.

Pitkään venytettyä, ihmetteleviä huudahduksia kuului kansan joukosta.

Tuomari itsekin näytti olevan mitä suurimmassa jännityksessä.

-- Mutta sinä olit siinä läsnä, olit apuna, Mariina, kerro totuus,

niinkö?

-- Niin.

-- Ja kumminkin makasit vankilassasi, etkö maannut?

-- Makasin, mutta kirkkoherran näin kuolevan...

Väkijoukon äänekkäitä huutoja ei voinut enää mikään hillitä, siitä

kuului nyt aivan ulvovia huudahduksia ja kirouksia. Eikä tuomari enää

koettanutkaan sitä asettaa, hän istui paikoillaan ja tuijotti melkein

tylsästi vastapäätään seisovaan naiseen. Hän ei ymmärtänyt enää mitään,

hän ei uskaltanut enää epäilläkään...

Mutta nimismies, joka lautakunnan vieressä istui, nousi nyt seisaalleen

ja huusi, kuin kaikkien tunteita tulkiten:

-- Hän on tunnustanut, vieläkö muuta todistusta tarvitaan häntä

langettamaan!

-- Ei, ei tarvita enää, tämä riittää, vastasi Olli Jaakonpoika verkkaan

ja tarttui vaistomaisesti lakikirjaan, ruveten sitä selailemaan. --

Tuomiosta ei ole epäilystä, se luetaan tästä...

Ja hän luki puoliääneen kirjasta pitkälauseisen lakipykälän ja lisäsi

sitten lyhyesti, selittävästi:

-- Tuomio on langettava, rangaistus on rovio.

Mutta tavattoman vaikeat näyttivät nämä sanat olevan hänelle lausua, ne

tulivat tankkaamalla, hän melkein hengähti joka sanan välissä. Hän oli

langettanut tuomion vastoin entistä, varmaa vakaumustaan, ja hänestä

tuntui, että hän samalla oli langettanut tuomion niistä pyrkimyksistään

vapauteen ja valoon päin, joita hän tälläkin oikeudenkäynnillä juuri

oli aikonut edistää ja palvella. Ja siksi nuo sanat olivat hänelle niin

raskaat. Mutta hän lisäsi vähän helpommin:

-- Mutta niinkuin kuolemantuomiot ainakin alistetaan tämäkin

hovioikeuden hyväksyttäväksi. Syytetty vietäköön vankilaan. Käräjät

ovat lopussa.

Rahvaanjoukko nyökytti päätään hyväksyen ja näytti ikäänkuin

helpotuksen tuntein taas käyvän tarinoimaan. Mutta roviolle tuomittu

nainen ei kohottanut katsettaankaan tuomionsa kuullessaan;

reuhtoilematta, valittamatta hän seurasi vartijaa ulos. Näytti melkein

siltä, kuin hän jo etukäteen olisi kärsinyt kaikki tämän hetken tuskat

ja kuin ne muiston tavalla vain nyt enää olisivat häneen koskeneet.

Tuomari oli jo sitä ennen noussut paikoiltaan ja kiirehtinyt

huoneeseensa, ja tuokion kuluttua hän jo sieltä astui turkeissa ja

kallokkaissa ja käveli ketään hyvästelemättä käräjätuvan läpi ulos.

Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi päästä ulos, vapauteen,

raikkaaseen ilmaan, pois tästä noituuden ja taikauskon täyttämästä

huoneesta, pois yksinäisyyteen, käymään nyt yksinäisiä, äänettömiä

käräjiä ristiriitaisten tunteidensa ja horjuvan vakaumuksensa kanssa.

Aamuhämärä ei ollut vielä kokonaan hälvennyt, kun hän jo istui reessä

ja ajoi eilisiä jälkiään takaisin Pohjanmaan aavoja pitkin. Mutta vielä

useammin kuin eilen käännähteli hän nyt rauhatonna reessään ja kiirehti

kärsimätönnä ajajaansa, joka ei nyt ollenkaan joutanut nukkumaan. Eikä

kyytimies voinut ymmärtää, mikä nyt noin äkkiä oli tuomarin ärsyttänyt

ja suututtanut, hän ei voinut käsittää, että siihen oli syynä kadotetun

uskon ja hukatun vakaumuksen tuottama sielun tyhjyys ja tyytymättömyys.

**