Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä Paavo Heikinpoika, Paason
Heikin kolmas poika, ajoi heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin. Hän
makasi ryntäisillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä,
hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi ja mies
katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään talviseen
luontoon. Hänestä häämötti kauempana edessäpäin lumisella tantereella
jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut erottaa, oliko
se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta vai rantaa myöten
jokivarrelle päin painuva hiihtäjä... Ei, hiihtäjä se on, se kääntyy
yhä lähemmäs rantaan päin ... jo lähteekin nousemaan törmälle... Se ei
ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani, joka hiihtelee Kelalaan, -- se
kuuluu poika siellä tuon tuostakin hiihtelevän Sannaa naurattelemassa,
vaikkei kotona puhu mitään.
Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen heiniin...
Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina sanottiin, kun
noinikään poikettiin kuin ohi mennen rihmat vyöllä puhuttelemassa
tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu juttu! Tapanihan
alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.
Mutta Paavon jatkaessa sitä ajatusta hänen kasvonsa kävivät
vakavammiksi ja synkemmiksi... Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa
asettaisi, ei Kelalaan toista kotivävyä sovi, ja meille taas ... ei
tule mitään. Siellä on jo kolme akkaa toraamassa... Ja kuka sen tietää
toisekseen, kauanko meillä kolme poikaa säilyy kotosalla, -- juuri
tähän aikaan viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen...
Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena Paavo ajeli Iijoen jäätä
pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten kilinä
herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki hevosen, jolla
oli saanireki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää alas ja
kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi miestä istui
reen perässä; turkinkaulukset olivat pystyssä, mutta Paavo arvasi
kyliä, ketä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä talvena vähä
väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään: milloin minkin
veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän tai lampaan,
milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita ja juustoa
sotaväenosastolle eväiksi, milloin miehen talosta sotaväkeen. Mitähän
lienevät taaskin olleet vailla...
Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään kuormaa
törmälle, ja silloin laskeutui Paavo kuorman päältä, autteli itse
etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle pirtin
päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta laitaikkunan
takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta, ja silloin hän
suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin takapihalle tallin
edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen pilttuuseen ja teki sille
appeen.
Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään hän näki isänsä
astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen, varsi
kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan aikaa
työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, mutta sitten Paavo virkkoi
melkein itsekseen:
-- Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä
vähentää karjaa.
-- Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä
vero maksaa, ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Mutta eihän
sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen
täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän antiakaan.
-- Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.
-- Ja joka hengen kohdalta menee vero.
Kului hetkinen äänettömyydessä.
-- Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi
Paavo matalalla äänellä.
-- Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki mitä
talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen.
Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto
meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen
veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.
-- Sekö hopeavero?
-- Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erikseen otettavan uusi sotavero. --
Ukko vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten selin kääntyneenä: -- Ja
niin se nimismies tiesi, että tänne tänä keväänä tulee vielä muitakin
kirjoittajia.
-- Meillekinkö? Sotaväkeen? Mutta Iikkahan vietiin viime talvena.
-- Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa niitä
tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei ole
kuulunut hänestä mitään.
-- Ja nyt toisia sijaan, -- meitähän tässä talossa Tapanin kanssa
tuleekin neljä miestä, niin tottapa otetaan siis meiltäkin.
Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta kuin että
juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uudesta sotaväenotosta
oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran
sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous...
Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.
Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne suoraan
talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää vasten ja veti
reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan hän kysyi tyynin äänin, ikäänkuin
ohi mennen, isältään:
-- Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?
-- Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan. Se on Matin akka siksi
torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille miehensäkään
mitään mahda. Ja aina se Iikan eukko ja sinun Liisasikin näykähtelevät.
Ei tässä pirtissä sopua tule niin kauan kuin ne kaikki siinä elävät
yksillä tiloilla.
-- Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!
Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Mutta ovelle
he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin
seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.
-- Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?
-- Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.
-- Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?
-- Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa jälkeen
poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo pari kertaa
on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan, niin vielä
tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille, ja painetaankin
siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.
-- Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin.
Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan
täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin
yritys, Paavo, se lähtö salolle, -- sitä älä unohda, kova on edessä
sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta
on täälläkin -- tee tahtosi.
Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi sitten
voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.
Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään
arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen
kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia
verottamassa, monesti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille
salojärville elämään. Mutta oli peloittanut se tuuma, siellä oli
vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos tuli
tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika, -- vaan koettakoon! Se
arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään
sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, ja tällä sitä juuri
kysytäänkin.
* * * * *
Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen
puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla.
Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset
ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas
perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa muuttointoa
kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat olot, liian
korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen elättäminen ja
aika-ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaava sodan vaara. Erämaat
saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen merkkejä oli ilmestynyt
myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat jokivarret jo alkoivat olla
väki korkealle asutuita. Niin asusti jo Juhana-kuninkaan ensimmäisinä
hallitusvuosina Iijoen varrella joitakuita uudisasukkaita aina
Pudasjärven rannoille ja Kurjen salokylää myöten; he olivat takamaille
muuttaneina täällä vuosikausia eläneet verottomina uudisasukkaina,
mutta näihin aikoihin ruvettiin jo heidän uudiskyliään lukemaan
vakinaiseksi asutukseksi, ja verottajan pitkä käsivarsi rupesi jo
niihinkin ulottumaan.
Paljon ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja maanselän kalaisilla
järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia
verottelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja he olivat näitäkin
seutuja lukeneet takamaikseen, vaikka niiden omistamisesta ei vielä
ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan ne kuuluivat.
Sittemmin oli lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja hallituksen
käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä enää joutanut niin
kauas kotoa kalamatkoillekaan muuta kuin joskus hätätilassa.
Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikolla käyneet niin
tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista
taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin.
Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain
kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli
jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden
maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa,
kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa varten
määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat toivottomia.
Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä läpimatkustava
ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi osaksi oli
ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista väkeä ja
joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta mitä irti
sai, -- pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja. Omia
miehiä vietiin vuosittain aina uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen lisäksi
tuli vähän väliä rutto ja kato. Niin kiusaantuneita olivat asukkaat
muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan kotimaansa ja
siirtyivät muihin maihin.
Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu puhumaan
muutosta takamaille, ja ne olot olivat vihdoin vaikuttimia Paason
Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa niin kypsyi,
että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni retkikunta jo
teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin. Rannan Pietari
Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin kun oli huomannut
mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt olivat osaksi toiset kuin
Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt naimisiin, nainut serkkunsa --
pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin tiedustelematta. Mutta sitten rupesi
puheita kuulumaan, että se on laissa kiellettyä, siitä on vastuu ja
rangaistus ankara. Aivan selvillä siitä ei oltu, ja Pietari oli
toivonut asian unohtuvan. Mutta sitten hän oli kuullut erään
kateellisen vihamiehensä uhanneen ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin, --
ja silloin näki Pietari parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera hän yhtyi
Paavon matkueeseen ja kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan
poronkelkkoihin.
-- No Tapani, nyt älä enää mieti lähdetkö vai et, se on sinun nyt
päätettävä, -- puhui Paavo puoleksi leikillä kulkiessaan ohi nuorimman
veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä.
Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille,
mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin
näinikään veljeään kehoitteli. Tapanin mieli kyllä olisi tehnyt mukaan,
eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, mutta hän oli muuten kiinni, --
kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut "rihmoja
virittämässä", mutta itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna olikin
hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi vain
Tapanille, että mene yksin jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko
veljelleen vastata:
-- Ei tullut minulta vielä lähtöä.
-- Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo.
Mutta kun viimeiset jäähyväiset oli sanottu ja pieni pororaito lähti
solumaan alas joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan
tytön silmiin ja virkkoi:
-- Ehompi elämä niille siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.
-- Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois
ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti
pirttiin päin.
Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä,
jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.
Mutta pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin
arvelematta ja arastelematta, ja kuudentena vuorokautena se jo oli
poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien lomitse.
Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren ylimmästä
asutuksesta, Kollajan uudiskylän taloista, jonne Paason ukko hevosella
oli heitä saatellut, tuoden hiehon ja mullikan talteen sinne kesään
asti, jolloin jonkun uudisasukkaista piti käydä sieltä veneellä
hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat eronneet
ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät pitkiin
aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita ihmisiä kuin
mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He muodostivat nyt
keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat vähitellen
totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut
olemassakaan.
Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä
suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen
aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti
maan, silloin tuo pieni retkikunta haki suvisella törmällä
pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä
porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja
talventakaista jäkälikköä. Mutta kun ilta vilpastui ja nietokset
kovenivat, retkikunta lähti jälleen liikkeelle painamaan koillista
kohden pitkin joen tasaista tannerta.
Etummaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti
raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa
istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa,
joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon päässä
hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin tällöin
sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle, jossa
istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei ollut lupa
yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät kuormakelkkoja,
joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että Pietari olivat
näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä heillä oli nyt
omaisuutensa: työaseita, keittotarvikkeita, verkkoja, hamppuja,
vaatteita, suoloja ja siemenjyviä, -- pitihän jotakin olla, kun korpeen
oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli hengästyneenä,
poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa soittelevia metsoja.
Päivä laski, tuli iltahämärä ja pieni pororaito liikkui myötään
eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Mutta kun pimeimmilleen ehti
keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo
taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki
nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden porojen
syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa keittämään,
mutta Elina, joka oli nuorin joukosta, nukahti usein lämpöiseen
pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan roimusi ja
Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.
Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet
laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta
Kitkan rannalle, johon he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen
vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla -- sen jälkeen ei siellä Iistä
ollut käytykään -- ja hänellä oli siis vähän tietoa matkasta. Joskus,
kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä Livojoen
varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä tuuma, että he
jäisivätkin siihen, edemmäs pyrkimättäkään. Mutta he hylkäsivät sen
tuuman samassa: asutus oli liian lähellä, verottaja oli jo oppinut
löytämään aina Kollajan taloihin asti, he olivat kerran lähteneet
pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat myöskin päästä niin
etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.
-- Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.
-- Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä en
minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!
Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille ja
siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon, jossa
ei elävän merkkiä näkynyt muuta kuin joskus vesakon rintaa
koikkelehtiva jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon
poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka,
uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpänä haikeasti ulvahti.
Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva
rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko kiillotti
huikaisevaksi. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään mahtava
tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä kohosi pilviä
kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin särmäiset huiput. He
olivat perillä, löysivät pian iiläisten vanhan kalasaunankin
lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.
Mutta eivät kauaksi. Vielä edemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi
uudisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren puolelta
ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään miehet
hiihtivät tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin Yläkitkan
koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät Virranniemeksi.
Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan kirveiden kalsketta
ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät uuden pirtin seinät
kehälle kohoamaan. Mutta kun he olivat saaneet tupansa vesikaton alle,
kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä keliä ja tuomaan Kitkan
poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin paikkeille.
Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa, seisoi
erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota niemelle
kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt, pullea
vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän liikkeen ja
käsivarsi, joka jousta piteli, oikesihe uhkaavan suoraksi. Ja soikeassa
silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän seisoi siinä kauan vaanien ja
tähystellen ja ihmetellen noiden tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat
näet hartaina rantakivillä, miehet olivat ottaneet lakit päästään ja
toinen heistä pani kätensä ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän
ei, tuo Lapin kesytön lapsi, tiennyt, että uudisasukkaat siinä
viettivät helluntaipäivän hartaushetkeä lukien ulkomuistilta
isämeitänsä, -- muuta eivät muistaneet. Hän tajusi, että hänelle oli
ilmestynyt kilpailija tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän
tunsi vaistomaisesti, että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja
silloin häneltä vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui
maata vasten, silmästä sammui hehku, ja tuo pieni vartalo tuntui
painuvan matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon
päin ja lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin,
kuta edemmäksi ehti laakson pohjukkaan.
* * * * *
Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uudisasukkaat
Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa pohjoiseen
ensimmäisestä uudistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari oli näet
rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja vuoden vanhan
esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin ympärillä oli ometta
ja aitta, ja ometan takana naurismaa; Paavon rannassa rakenteli isäntä
jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman pojan, joka oli ollut mukana
matkalla Pohjanlahden rannalta, juostessa siinä vieressä hakemassa
mukulakiviä vesirajasta. Hänellä oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista
toinen tassutteli äitinsä helmasta kiinni pidellen, toinen makasi
katto-orresta riippuvassa pärevasussa.
Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempien
mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen
lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi eilen
uudesta vierretty kaski. Mutta harjun takana vesisuon reunassa kulkivat
laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet Pohjanlahden
rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän perillisensä, hieho ja
vasikka, joista ensimmäinen jo mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä
kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat
elukat laitumelle, vaan edemmäs eivät, sillä hongikosta niemen juurelta
oli tuon tuostakin kuulunut kontion kumeaa murinaa, joka jo monesti oli
pannut sarvipäät kiireen vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.
-- Viepä Liisa lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät kotiin,
niin päästään tästä nuotalle, Paavo huusi saunanharjalta eukolleen, kun
näki Pietarin siellä melovan myötävirtaa rantaa kohden.
-- Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.
-- Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä
talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.
Kalanpyynnistä ei uudisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin
kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyytivät kumpainenkin omalla
puolellaan salmea, mutta iso järvinuotta, jonka he talven pitkinä
puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen; yhdessä sitä
vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat nuotan veneisiin
ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin soutamaan kauemmas
kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön aikana keskeyttivät he
työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään ja aterioimaan. Mutta
juuri rantaan saavuttaessa airot yht'äkkiä pysähtyivät ja kaikkien
silmät tähystelivät samaan suuntaan.
Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulenliekki katsojia vastaan.
Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla. Lappalaiskylää
ei ollut noilla paikoin, ja kaukaisempia kalastajia ei ollut moneen
vuoteen täällä liikkunut. Uudisasukkaiden mielissä risteili monenlaisia
aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja rohkaisevia, ja kauan he sanaa
vaihtamatta katselivat vilkkuvaa tulta, Vihdoin Paavo virkkoi:
-- Eiväthän lie ryssänpuoleisia lapin verottajia, niitä kuuluu täällä
takavuosina liikkuneen.
-- Eikä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroi jo Liisa pelästyneenä.
-- Älkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas
kerran lähteneet hauenpyyntiin, lohdutteli Pietari.
-- Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.
Isompaan veneeseen kalamiehet lappoivat nuotan, jättivät sen saaren
rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohti. Etäämpää he jo näkivät,
että lappalaisia siellä ei ollut. Mutta keitä sitten? Ystäviäkö vai
vihamiehiä?
Niemen toiselle rannalle he laskivat ääneti veneensä ja lähtivät hiljaa
lepikon läpi vakoilemaan. Mutta jo etäämmälle he tunsivat tulella
olijain tutun murteen, kohta erottivat tuttuja ääniäkin, -- ne
olivat iiläisiä hauenpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille,
tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet
uudisasukkaita Kitkan rannalta arvaamatta soutaa Virransalmelle saakka.
Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton tarinayö.
Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne
kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä
rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva
sotaväki asettui kuukausimääriksi talonpoikain luo elämään kiskoen
heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja
sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen
niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki-isäntä kepertynyt ja
Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut
Pudasjärvelle ja nyt lähtenyt mukaan Kitkan retkelle sinne
jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perhekunnalla oli myös vahva
aikomus asettua takamaille, -- siellä kotona olivat pellot jääneet
kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja verottaja juoksi
rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän
rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa
elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotakin syötävää saataisiin
talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän
lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta
tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn
hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan
takamaille.
Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö, ja päivä nousi
jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uudisasukkaat
kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen
vierailemaan.
-- Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä
ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä
samankokoisia, puhui Paavo, kun veneisiin laskeuduttiin ja lähdettiin
koko joukolla soutamaan Virranniemelle.
Päivä vietettiin juhlapäivänä, uudismökkien emännät keittivät ja
paistoivat parasta mitä oli heidän vähissä varastoissaan, ja sillä
välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta, sen
verran kuin näiltä riitti luovuttaa, hamppuja, suoloja, kirveitä ja
kangasta. Mutta kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa
pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo
äkkiä veljeltään:
-- No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta
sitten et uskaltanut etkä hennonut?
-- Nyt jään.
-- Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois. Ja aluksi ainakin tulet
ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Mutta yksinkö aiot
jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle...?
-- Saanenhan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani
vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähän muitakin toiveita, mutta hän
piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän
Pudasjärvellä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkalla. Mutta
tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen
kuolemaan, -- Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen
ehdottaakaan.
Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimpia koristelematta Sannalle äkin
kysymyksen:
-- Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida
lappalaistyttären?
Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi
äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Mutta Paavo
kiirehti nuorille avuksi:
-- Vai jäätkö, Sanna, uuden mokin emännäksi?
Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä Tapani
tajusi, että tämä oli jo voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto
olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei
ollut siunaamaan liittoa eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut
tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että
tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.
-- Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta
pappi, jos näille maille joutuu.
Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota
pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja
kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta ja rantatörmälle,
suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedettiin jo ennen pitkää tukevia
seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahailtiin ja salvettiin,
ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle
pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä
päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman
katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty
pirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja
komea.
Illastettuaan uudistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville
salolaisille kalamatkalaiset sitten lähtivät soutamaan takaisin
verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän
jo käännyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa
laiminlyötyjä maatöitä. Mutta Virransalmen toisella rannalla istui
uuden tuvankehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä
veneitä. He katsoivat niitä kaivaten ja kaihoten, ne tuntuivat
ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille. Ja
he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämää. Mutta kun veneet
katosivat kaukaisen saaren taa, he nostivat silmänsä, katsoivat
toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yht'aikaa molemmat, että he
eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä
täällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan
kaukaiseen kotiin.