Epäillen ja oudoksuen lappalaiset katselivat kummallista kulkijaa, joka
syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän
kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis
tarvinnut häntä kiskojaksi pelätä, eikä tämä matkalainen myöskään,
niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä
eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki
laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden,
saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden
joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä
poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään
kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo
vaeltava nainen -- niin he sopissa kuiskailivat --, joka ties' mistä ja
mitä varten heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon
palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hierautuu hävittääkseen sitten
heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien
syömäsijoille, mikä lie.
Ja lehdoissa poroaidoillaan kerääntyivät lappalaiset yhteen ja
neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie... Noidan voimalla
tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty
eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille eikä häntä eksytä
metsänhaltiakaan rajattomilla erämailla. Ja he päättivät pyytää omat
velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan
hänet pois koko heidän asuinmailtaan.
Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään
kalaonni eivätkä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän
porolaumoissaan, ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja
kun kuljeskeleva nainen oli jonkin aikaa heidän kylissään viipynyt ja
heidän kanssaan seurustellut, he eivät häntä enää pelänneetkään eivätkä
epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisästi heidän omalla
kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille
ihania taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja
armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat, ja heidän lapsensa
varsinkin juoksivat vieraan jäljissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa
he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti,
vaikka hän puhuikin aivan heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he
ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei
elämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa
elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuuntelisivat ja
sen käskyä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpöisemmät,
rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin
pirkkalaiset ja ruijalaiset ja Vienan karjalaiset eivät koskaan voisi
saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa
eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulva
veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä
lämpenivät kuullessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa
pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaisisi, ja rauha ja
sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota
Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.
Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen
ympärillä vielä paljon muutakin, mikä heidän mieleensä painui. Hän
kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti
eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin
että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin
luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen
leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja
nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät
öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkittaisiin siitä, mitä he nyt
kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä
pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.
Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet,
heidän ystävänsä, ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa,
pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia
kallokkaiksi, ja kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, he antoivat
hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen
salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen
palveluksessa ja että korkeampi voima suojeli häntä.
Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja.
Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä,
vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtänyttä
vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä
nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalla nukkunut. Eivätpä edes
pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioittavasti
kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton
pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä
hätyyttelemään. Muuan pirkkalainen oli jo tarttunut tyttöön kiinni ja
ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen
oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykäissyt niin
rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli
siihen paikkaan. Eivätkä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet
hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.
Sanoma tästä kiertelevästä naisesta levisi vähitellen kaikkien
lappalaisten keskuuteen, ja jokaisessa uudessa kylässä, mihin hän tuli,
lappalaiset kuuntelivat häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan
mieleensä. Hän ei käskenyt heitä lyömään rikki noitarumpujaan eikä
särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, mutta kun häntä muutamina
talvina oli kuunneltu, unohtuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja
he rupesivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta
opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja
siksi he häneen luottivat.
-- Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala,
sanoivat he. Ja toiset toistivat:
-- Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi
häntä kuuntelemme! -- --
Niin aloitti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa, ja
hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden toisensa
perästä. Kesät ja talvet hän lappalaisten luona viipyi, ensiksi
eteläisimmissä Ruotsin Lapin kylissä ja sitten kaukaisemmissakin,
edeten yhä pohjoisemmas ja idemmäs. Mutta Tornionjoen suupuolta hän
retkillään vältti, hän ei tahtonut ensinkään esiintyä vanhoilla
kotipaikoillaan, niitä hän ikäänkuin pelkäsi. Hän seurasi mieluummin
kotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten
mukaan, ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien
rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi
takaisin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti
lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudesta asti
olivat tutut, hän souti heidän kalaveneitään ja lypsi heidän porojaan,
siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä välin hän heille puhui ja
opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui
kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän
heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia totuuksia, ja monet
lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja
ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan
toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi. Margareetan omassa
mielessä vallitsi rauha ja vahva luottamus, ja iloisesti hän teki
väsymätöntä työtään. Hänen ajatuskehänsä ja mielensä oli keskittynyt
yksinomaan hänen suureen kutsumukseensa. Ulkomaailmaa tai entisyyttään
hän harvoin muistikaan. Joskus sieltä vain vilahti jokin kelmeä kuva,
jokin muisto luostarin ajoilta taikka vielä vanhempi, lapsuuden
aikainen unelma. Mutta se värähti väritönnä ja kylmänä, ikäänkuin
hiipyvä muisto jostakin vaarasta, joka häntä oli uhannut, mutta jonka
hän onnellisesti ja ikipäiviksi oli väistänyt. Hän tunsi joka päivä
toimivansa jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot
kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä
Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut eikä pelännyt
lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi
kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin
vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän
tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan, minne päin hänen
oli kuljettava asutuille seuduille päästäkseen, mutta epätoivoon hän ei
joutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä,
lumipeittoisia tunturirinteitä, joilla ei enää naavakoivukaan
pensikoinut, joilta katsoen silmä ei saanut lumiaavikolta kiinni
mistään, kun hallava taivaskin suli yhteen valkoisen tunturin kanssa.
Kun poro väsyi, hän pysähtyi, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti
sen jäkälikölle, söi itse kipenen evästään ja kaivautui ahkion alle
nietokseen nukkumaan. Ja herättyään hän jatkoi valkenemattomassa
hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joilla temmelsi
jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä
meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu
lumipeittoisen kodan suiposta huipusta. Jumalanäiti oli hänet
johdattanut perille.
Usein hänet lumimyrskykin yhdytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja
uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui
johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku
alleen hautasi, ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä poro lyyhähti
hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan, sen viluiset
silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni
kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päällä. Lähes
vuorokauden Margareeta makasi silloin kinoksessa kuin elävältä
haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä
kokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani
kätensä ristiin ja rukoili hiljaa:
-- Pyhä jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle
tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että
olet minut kelvottomana hylännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen
tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta,
jonka minulle olet osoittanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun
edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin
anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä
sinä sen voit...
Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä
maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria
sarviaan, ponnistautui pystyyn ja puski lunta kuin raivostuneena,
kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä
hän sitä ei voinut. Mutta kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin
hänen hautaansa; poro oli puhkaissut lumihaudan syvät kattokerrokset,
ja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa
väylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan astui hangelle,
silloin juuri pilkisti kevättalven ensimmäinen arka auringonsäde ujona
ja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa ja valaisi ikäänkuin varoskellen
Lapin kolmikuukautisen, yhtenäisen yön. Ja luminen luonto siitä
ikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden
aamuisen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään
kinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa: --
Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi
minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkoitustasi
hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Mutta
johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleni, tahtosi täyttää
koetan.
Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota poikki pehmeän lumen, pysähtyi
lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun kuu taas
kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, se toi
emäntänsä yksinäiseen lapinkylään, jonka tutut asukkaat häntä ystävänä
tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.