VIII.

Niin kului vuosia.

Margareeta oli jo moneen kertaan matkustanut läpi kaikki lapinkylät,

jotka olivat maanselän etelä- ja itäpuolella, ja kaikkialla hän oli

taivuttanut mieliä levittämänsä opin puolelle. Siten oli kristinusko,

rauhallisesti ja vakuutuksen tietä, voittanut ensimmäiset voittonsa

Lapin kansan keskuudessa. Mutta Margareeta huomasi surukseen, ettei

hänen kylvönsä, kun hän yksin liikkui ja hänen alueensa oli niin laaja,

jaksanut kantaa pysyväisiä hedelmiä. Kun hän jossakin kylässä oli

saanut useita kotakuntia kumartamaan ristiä ja luottamaan niihin armon

lupauksiin, joita hän kertoi uuden Jumalan heille tarjoavan, ja hänen

sitten oli siirtyminen muihin kyliin, tapahtui melkein aina, että hän

vuoden tai parin päästä palattuaan huomasi oppilaittensa jo unohtaneen,

mitä hän heille oli opettanut, ja päästäneen rukousnauhat ruostumaan.

He olivat pulan sattuessa taas turvautuneet noitarumpuihin ja

kalmistoseitoihin ja hävittäneet ristin, jonka hän heidän kotansa

ovelle oli pystyttänyt. Hän oivalsi silloin, ettei työ jää pysyväksi,

ellei hän saa apumiehiä hoitamaan ja viljelemään kerran oraalle

noussutta kylvöään. Ja silloin hän päätti palata takaisin kristittyyn

maailmaan anomaan mahtavampain apua työlleen. Sanoessaan jäähyväiset

lappalaisilleen hän lupasi pian palata takaisin, ja matkusti etelään

päin. Mutta Tornion jokilaaksoa hän nytkin vältti, hän ei sanonut

kenellekään miksi, eikä tunnustanut sitä itselleenkään, vaan ajoi

viimeisellä kevätkelillä suoraan erämaiden halki Kemiin, jonka suulta

hän kesän tultua kauppalaivalla pääsi kulkemaan Turkuun.

Siellä hän meni, vielä lappalaispukimissaan, mahtavan piispa Maunu

Tavastin puheille ja esitti hänelle asiansa. Tämän Suomen uuden,

voimakkaan piispan korviin oli jo ehtinyt useita viestejä Margareetan

suurista ansioista ja siunausrikkaasta työstä lappalaisten keskuudessa,

ja hän otti siis erittäin kunnioittavasti vastaan tämän pakanain

käännyttämiseen uhrautuneen naisen. Ja hän lähetti hänet mitä

lämpimimmin suosionosoituksin varustettuna Ruotsiin, pyytäen Upsalan

piispaa ja Ruotsin hallitusta toimittamaan hänelle riittävästi

apulaisia lappalaisten käännyttämiseen.

Taas siis Margareeta oli Upsalassa, mutta toisin häntä nyt kirkon

korkeat herrat kohtelivat kuin hänen edellisellä käynnillään.

Tuomioherrat ja kaniikit ja dekaanit puhuivat ylistäen hänen

ihmeellisestä työstään ja halvemmat papit hänen helmojaan suutelivat.

Ja kun kansa kirkollisina juhlapäivinä seisoi katujen kahden puolen

katsomassa upeita juhlasaattueita, joissa papit ja munkit ja nunnat ja

teinit ja kuorolaulajat soittaen ja liehuvin lipuin kulkivat kirkkojen

ja luostarien väliä, viittoivat useimmat sormillaan Vadstenan

sisarkunnan vaippaan puettua yksinäistä naista, joka piispan rinnalla

nöyränä ja kainona kulki, ja he kuiskailivat toisilleen:

-- Siinä menee jumalanäidin valittu suosikki, joka yksin on käynyt

käännyttämään Lapin noitia ja pakanoita.

-- Kunnia, kunnia Jumalan valitulle aseelle!

Ja he kumarsivat ja tekivät ristinmerkin.

Arkkipiispa ja tuomiokapitulit antoivat hänestä nyt mitä kauneimmat

lausunnot, ja harmaittenveljesten priori, joka edellisellä

kerralla epäili hänen näkyjään ja hänen kykyään uhrautua kokonaan

kutsumukselleen, hänkin antoi nyt Margareetalle mitä juhlallisimmat

siunaukset. Mutta Margareeta ei omistanut itselleen ylistyksiä, joita

hänelle papit ja maallikot lausuivat, hän sanoi tahtovansa olla

ainoastaan jumalanäidin halpa käskyläinen ja ikävöivänsä takaisin

aukeille, lumisille tuntureilleen, hiljaiselle työalalleen. Mutta

vaikka hän vaatimattomana pysyikin, ei hän voinut välttää, että hänen

sydämensä hiljakseen paisui ja hänen itseluottamuksensa kasvoi ja

vahvistui. Ja hän rupesi täällä vähitellen tuntemaan itsensä todellakin

kypsäksi ja kykeneväksi työhön, jonka suuruutta ja tärkeyttä kaikki

kehuivat.

Riittävästi apulaisia hänelle luvattiin käännytystyöhönsä; teinejä ja

nuoria pappeja lähetettiin lapinkieltä oppimaan ja käännytystoimeen

valmistautumaan, ja muutamien vuosien perästä niiden oli määrä

Margareetan johdolla ryhtyä työhönsä Lapissa. Riittävästi määrättiin

myöskin varoja Margareetan käytettäväksi, ja kuningas, joka hänet

puheilleen kutsui -- vanha kuningatar oli äsken kuollut ja hänen

sisarentyttärenpoikansa hallitsi nyt kolmea pohjoista maata -- luovutti

kaikki pirkkalaisilta tulevat lapinverot tähän käännytystoimeen.

Margareetalle itselleen hän määräsi annettavaksi muutamia viljavia

tiloja jyväisessä Uplannissa, jonne tämä, kun kerran tuntisi väsyvänsä

raskaaseen toimeensa, voisi vetäytyä elämäntyötään rauhassa

muistelemaan ja kunniakasta vanhuutta viettämään.

Siten Lapinmaan käännytystyön johtajaksi määrättynä Margareeta erosi

piispankaupungin upeista pidoista lähteäkseen taas kaukaisille,

rakkaille tuntureilleen. Ja luostarien kronikkoihin kirjoitettiin

kauniit kertomukset siitä suuresta ihmeestä, minkä Jumala taas oli

antanut tapahtua, kun orvosta lappalaistytöstä oli tehnyt kansojen

käännyttäjän ja valinnut hänet uskotukseen maan päällä. Ja Margareetan

omassa rinnassa vallitsi varmuus ja rohkea mieli, hän oli mielestään jo

töissään ja harrastuksissaan niin varmistunut ja kypsynyt, ettei

luullutkaan enää voivansa uraltaan suistua. Eihän ollut enää mitään,

mikä kykenisi kiinnittämään hänen ajatuksiaan taikka hajoittamaan hänen

huomiotaan kutsumuksestaan, hän tunsi jo niin läheisesti pyhän neitsyen

ohjauksen ja vaikutuksen askeleillaan.

Kesä oli vielä parhaillaan, kun hän nyt pohjoiseen päin kulki, ja

tiettömät matkat Lappiin olivat vaikeat. Helpointa olisi ollut kulkea

jokea myöten Torniosta ylöspäin, mutta hän sitä tietä vieläkin epäili;

hän pelkäsi palata noille lapsuutensa kotiseuduille ... pelkäsi

vieläkin, vaikka hänen mielessään jo vallitsi sellainen varmuus ja

rauha. Mutta hän päätti voittaa tuon lapsellisen, tarpeettoman

pelkonsa, hän tunsi itsensä jo niin varmaksi, että hän huoletta saattoi

uskaltaa tässäkin kohden panna entisen heikkoutensa koetteelle. Olihan

hän jo itsetietoinen, kypsä nainen, suuren, korkean tehtävän tarmokas

johtaja, hän oli koskematonna suoriutunut kaikista maallisten rientojen

viettelyksistä ja tunteista, -- mikäpä saattaisi häntä enää järkyttää!

Ja hän ohjasi kulkunsa kohti Tornion pirkkalaiskylää.

Oudolta tuntui rannikko ja maisema, kun hän taas läntiseltä törmältä

silmäili kirkon nientä ja Suensaaren rantaa; hän saattoi aivan kylmänä

ja mielenliikutuksetta sitä katsella, ja ilman vähintäkään epäilystä

lähti hän soutamaan poikki joen. Kirkko ja pappila olivat uudet ja

hänelle oudot, pappikin oli uusi, uudet ja toisenlaiset kuin ennen

olivat myöskin pirkkalaisten rakennukset rannikolla. Kauppilan tupa

törmällä oli entistään uhkeampi, mutta ehkäpä se juuri siksi oli

hänestä sitä vieraampi; sauna oli rakennettu ylemmäs rinteelle, ja

entiset rantapellot näkyivät jääneen kesantoon. Ja hän kuuli

saattajiltaan, että Kauppilassa ei ollut väkeä paljon ketään kotosalla,

kaikki olivat lähteneet sisämaan järviin hauenpyyntiin ja metsästämään,

-- nämä alkuperäisimmät elinkeinot näkyivät taas entistään ehommin

rehottavan pirkkalaiskylässä, jossa ei enää paljon luotettu maan

muokkaamiseen. Varsin varmana siitä, ettei häntä kukaan tuntisi, hän

nousi Kauppilan rannalle. Hänet tunnettiin kyllä maineeltaan laajalti

näilläkin mailla kuuluisaksi lappalaisten käännyttäjänunnaksi, mutta ei

kukaan tiennyt aavistaa, että hän oli Kauppilan entinen orjatyttö,

tulvaveden tuoma lappalaistyttö, Leila. Sillä välin kun hänelle

hankittiin saattomiehiä sauvomaan häntä jokea ylöspäin, Margareeta

käveli yksin vanhoja tuttuja ahteita pitkin ja istahti tutuilla

pientarilla ja veräjänsuilla. Hän käveli salollekin asti hetkeksi

polvistumaan vanhalla rukousmättäällään ja palasi sieltä taas

pihamaille. Ja vasta vähitellen muistot virkosivat ja haihtuneet kuvat

palasivat tajuntaan ja hautaantuneet tunteet ja unelmat selkenivät ja

kirkastuivat. Hän muisteli niitä kaikkia kaukaisen nuoruutensa

menneinä, kuolleina kuvina, joita hän muka kylmästi katseli ja taas

asetti syrjään. Mutta ennenkuin hän arvasikaan, hän istui kumminkin

täydellisesti näihin muistoihinsa vaipuneena ja niiden vallassa ja

eli ne uudelleen miltei vilkkaammin ja värikkäämmin kuin ennen

todellisuudessa, tunsi niistä iloa ja surua yhtä syvästi kuin silloin.

Ja nuo tunnelmat keskittyivät varsinkin eräisiin pisteisiin ja

paikkoihin ja tuokioihin, joilla ei -- niin hän oli itselleen monesti

vakuuttanut -- ollut hänelle ennen ollut mitään arvoa.

Kuinka selvästi hän muistikaan tuon tanhuan, missä se kiikku oli ollut,

jossa Osmo häntä oli kiikuttanut -- ja josta hän säikähtyneenä oli pois

paennut papin opetuksia mietiskelemään. Hän oli lapsi silloin... Ja

tuossa valkaman törmällä olivat toiset karkeloineet, kun hän nurkan

takaa oli kadehtien katsellut -- olihan hänkin nuori! --, ja tuosta

rannalta se oli Osmo työntänyt veneen vesille ja ohjannut sen kosken

kuohuja kohden... Ja tässä rinteellä hän seisoi silloin, kun hän hänet

viimeksi näki, pitkänä ja rotevana, ja vaskivyö kimalteli uumilla...

Hämärät ja utuiset ja arat olivat hänen mietteensä silloin olleet,

mutta siinä törmällä istuessaan hän nyt muisti varmasti monestikin

uneksineensa elämänsä suloisimpana toiveena, että hän saisi tässä

törmällä tätä isoa taloa emännöidä uljaan, urhean pirkkalaispäällikön

rinnalla... Hän oli taistellut noita unelmiaan vastaan, karkoittanut

nuo toiveensa, voittanut ne yksinäisessä kätkössään korven

sammalikolla, mutta ne olivat sittenkin olleet niin väkevät,

niin kauniit, niin huikaisevat... Elämä oli niissä kajastanut niin

täyteläältä, niin sopusointuiselta ... ja vaikea hänen oli ollut

niistä luopua... kyynelet olivat aina virtavammin juosseet ja

rukousten oli täytynyt olla yhä hartaampia... Ah, hänen nuoruutensa

oli siihen taisteluun kulunut, ilman että yksikään sen unelmista

oli toteutunut ... hän oli itse niitä paennut, hautautunut

haaveiluihinsa ... ja hänen kukoistuksensa oli mennyt hänen saamatta

kertaakaan sen loistosta nauttia... Hän oli taistellut sitäkin vastaan

epätoivon tuskalla... Vieläkö hän tekisi niin, jos saisi nuo kuluneet

vuotensa takaisin, jos tietoisesti saisi kohtalonsa valita...? Mutta ne

olivat menneet, ne vuodet, ilman nuoruutta, ilman rakkautta...

Näin hän mietti törmällä istuen ja virran pyörteitä katsellen, ja hänen

päänsä oli vähitellen vaipunut kämmenen varaan. Eikä hän huomannutkaan,

että hänen silmästään pirahti kyynel ja toinen, eikä hän ajatellut,

miksi hän itki...

Arastellen tuli silloin eräs talon naisista kysymään hartauteensa

vaipuneelta, hurskaalta nunnalta, eikö hän tahtoisi nousta taloon.

-- Huomenna miehet kai jo palaavat metsäjärviltä, ja silloin saadaan

saattajia kyllä, nyt niistä on kylällä puute.

Margareeta havahtui mietteistään ja karahti säikähtyneenä pystyyn ja

peitti kasvonsa hunnullaan. Missä hän oli ollut, millä tiellä kulkenut,

mihin olivat hänen aatteensa ja toiveensa eksyneet? Mitä hän oli

unelmoinut ja mitä kaivannut ja itkenyt?

-- Huomenna ... palaavat ... ei, ei, tänään, minun täytyy päästä

matkalle tänään, heti...

-- Mutta käykäähän toki taloon yöksi.

-- Ei, ei taloon, ei; matkalle, heti matkalle!

Kutsuja katsoi kummissaan Margareetan suurta levottomuutta ja

mallittomuutta, kun hän melkein käsiään väännellen kiirehti rantaan ja

tuskissaan vaati vaikka yhtä ainoata saattajaa sauvomaan itseään jokea

ylöspäin ... hänen täytyi päästä heti matkalle. Ja ihmiset ajattelivat,

että häntä pyhä intonsa noin ajaa työalalleen, ja hankkivat kiireesti

hänelle saattajia. Mutta Margareeta seisoi koko ajan veneen vieressä,

hänen katseensa pälyili arasti ylt'ympäri ja valtavasti aaltoili povi.

Sillä hän oivalsi nyt, että hän sittenkin oli ollut liian heikko näitä

lapsuutensa muistoja unohtamaan, ja että se entisyys unelmineen olikin

paljon väkevämpi kuin hän koskaan oli luullut ... sehän oli tempaissut

hänet valtoimenaan mukaansa, riistänyt hänen ajatuksensa ja tunteensa

kokonaan pois niiden varsinaiselta alalta luvattomille, rikollisille

urille. Olihan hän langennut liitostaan jumalanäidin kanssa, kaihonnut

ja itkenyt kadonneita maallisia unelmiaan, ja vieläkin, siinä

seisoessaan, hänen oli niin vaikea niitä vastaan taistella, että hänen

täytyi vääntää käsiään ja varoa silmiään sattumasta tuttuihin

muistopaikkoihin. Pois, pois hänen täytyi päästä, pakoon noita

voimakkaita muistoja, pakoon omaa heikkouttaan ja vietteleviä

mietteitä, jotka uudelleen ja uudelleen salateitä hänen mieleensä

kiertyivät!

Margareeta sauvoi itse miesten apuna, sitä välemmin ehtiäkseen etäälle

Tornion suusta ja estääkseen muistojaan karkaamasta kielletyille

aloille, mutta sitäkin tehdessään hän sai käydä alituisia käräjiä

uppiniskaisten ajatustensa kanssa. Ja vasta kun venematka loppui ja hän

taas yksin tunturin rinteitä myöten taivalsi vanhoja tuttuja

lappalaiskyliään kohden, rauhoittui hänen mielensä ja asettuivat

vähitellen kapinoitsevat tunteet. Mutta sittenkin hänen sielunsa tuntui

ikäänkuin raukealta ja samealta, ei palannut siihen vanha, vahva

luottamus eikä kirkas rauha, eikä hän tuntenut retkillään jumalanäidin

läheistä apua eikä ohjausta niin selvästi kuin ennen. Hän koetti

rukoilla usein ja pitkään, ja sillä hän mielelleen rauhan hankki, mutta

harvoin hän niin hartaasti ja syvästi saattoi rukoukseensa vaipua, että

hän olisi, niinkuin ennen, tuntenut välittömästi ja tuttavallisesti

keskustelevansa korkean suojelijansa kanssa. Ja siksi hän nyt kaikkien

voittojensa jälkeen raskain mielin ja masentunein toivein aloitti

alusta vaikutuksensa lappalaisten joukossa.