IV.

Palaneessa pirkkalaiskylässä ei kadonnutta lappalaistyttöä kukaan

muistanut kaivata. Kun vainolaisten käsistä pakoon päässeet asukkaat

hävityksen jälkeen varoskellen palasivat piilopaikoistaan metsistä ja

meren saarista poltettuun kylään, oli joka talossa niin monta vainajaa

tai vangiksi vietyä surtavaa, ettei orpotytön katoamiseen keneltäkään

riittänyt ajatustakaan, ja kun hänestä myöhemmin tuli puhe, päätettiin

karjalaisten vieneen hänet saaliinaan. Pirkkalaisten oli ruvettava

puuhaamaan uusia pirttejä vanhojen raunioille, uutta karjaa ja uusia

kalastusneuvoja ja ennen kaikkea uutta kostoretkeä vainolaisten kyliin,

Vienan rannoille.

Mutta Margareeta, totellen jumalanäidin käskyä, joka hänen mieltänsä

rohkaisi, käveli yksin tuntematonta taivalta, tietämättä minne hänen

polkunsa johti ja missä hän matkansa päämäärän löytäisi. Eikä hän

aamulla taipaleelle lähtiessään koskaan tiennyt, mihin hän illalla

yöpyisi, eikä mistä hän päivällisensä saisi, mutta se ei häntä

huolettanut, rohkeasti ja väsymättä hän käveli eteenpäin. Olihan pyhä

neitsyt luvannut häntä suojella, ja siihen hän turvallisesti luotti.

Outoja olivat maat. Synkkien metsien läpi oli hänen käveltävä, laajojen

kankaiden, aavojen suomaiden; usein oli edessä leveitä jokiakin tai

puroja tai virtoja. Mutta jylhimmässäkin metsässä varma polku johti

häntä eteenpäin; kun pohjaton suo tuli vastaan, oli sen reunassa aina

häntä varten varattuna sukset, ja pilkat viittasivat matkan suunnan. Ja

jokien rannoilta löytyi vene pajukon lomasta ja purojen yli oli

portaaksi kaatunut honka. Kun sadekuuro nousi, oli polun partaalla aina

jokin leveäoksainen kuusi, jonka alla kuivana säilyi, ja kun helteessä

janotti, löytyi laakson notkosta varmasti kirkassilmäinen lähde, ja,

lipin hän itse kiskoi koivun kyljestä.

Yöksi hän tavallisesti ehti asutuille seuduille, sai yösijaa, sai

ruokaa, ja evääksikin hän sai aamulla lähtiessään usein kyrsän tai

kapahauen. Outoa oli tuo kansa, sen kieli muuttui vähitellen aivan

vieraaksi, eikä hän osannut ihmisille tarpeitaan ilmoittaa. Mutta silti

hänet ihmiset hyvästi ymmärsivät, olivat avuliaita ja anteliaita,

hoitivat häntä kuin odotettua vierasta. Väliin hän kyläpaikoilla lepäsi

päivän tai pari, mutta enempää hän ei malttanut, sillä hän ikävöi

tuntemattomaan matkanpäähän. Usein hän kumminkin yöpyi taipaleellekin,

mutta kuiva oli siinä kangas hänen maatakseen ja sammaleinen vuode oli

pehmyt. Ja jos eväs loppui kesken autiolla aholla, oli hän varma, että

löytäisi ahon alta notkosta mehevän marjikon, josta hän levätessään sai

kyllältään syödä. Ja hän oivalsi, että Jumala hänen matkaansa opasti ja

auttoi.

Mutta toisinaan, kun viikkoja kului ja matkaa yhä jatkui, valtasi

sittenkin epäilys hänen mielensä, ja toivottomana hän istui silloin

tiepuoleen ja taipaleensa autiutta aprikoi. Ja synkältä näytti silloin

maailma ja peloittavalta syksyinen luonto. Niin istui hän kerrankin

vesiperäisen ojan partaalla lepuutellen ajettuneita jalkojaan, joita

suojaamasta hänen torniolaiset lapikkaansa jo aikoja sitten olivat

kuluneet puhki, vaikka niitä nyt juuri olisi tarvittu, kun syksy kävi

kolakaksi ja maa oli routainen ja kylmä. Hän katseli jalkojaan, jotka

olivat haavoissa, ja hänen ruumiinsa värisi vilusta, eikä hän tiennyt,

miten hän siitä matkaansa jatkaisi. Mutta siinä istuessaan hän näki

jäljessään astuvan harmaapartaisen vanhuksen, joka aivan kutsumatta

asettui hänen viereensä lepäämään ja häntä ystävällisesti puhutteli

sillä uudella kielellä, jota hän jo muutamia sanoja oli oppinut. Ukko

häntä neuvoi pesemään jalkansa ojan raikkaassa vedessä ja antoi hänelle

koivunmahlasta valmistamaansa voidetta, millä voidella sierottumia ja

haavoja. Ja siinä levätessä hän paikkasi Margareetan lapikkaatkin,

vaikka tytöllä ei ollut hänelle mitään palkkioksi antaa, ystävällisesti

vain hymyili, kun tyttö häntä nöyrästi kiitteli. -- Sinulla on taival

pitkä ja tehtävää on paljon, virkkoi hän, -- minun matkani on pian

lopussa, siksi sinua kernaasti autan.

Ja kun tyttö selitti, ettei hän itsekään tiennyt, kuinka pitkä taival

hänellä vielä oli, vastasi vanhus vain:

-- Matkasi on pitkä ja tie kivinen ja routainen, mutta kun huolen

pidät, ettet tieltä eksy, kyllä päämääräsi löydät.

Yhdessä he siitä sitten matkaa jatkoivat, kunnes saapuivat tiheään

asutuille paikoille, missä talo oli talon vieressä ja ihmisiä kuhisi

kuin muurahaiskeossa.

Se oli kaupunki, niin Margareetalle kerrottiin, jossa ihmiset asuivat

yhdessä ahtaalla alalla saartavain muurien sisässä. Mutta noilla

ihmisillä näytti kaikilla täällä olevan niin kiire, ja niin kylminä ja

katsettakaan matkamieheen luomatta he huristivat ohi, että hänestä

tuntui täällä paljon turvattomammalta ja yksinäisemmältä kuin pitkillä

taipaleillaan autioilla ahoilla. Nuo kaupunkilaiset olivat niin

kalpeita kasvoiltaan ja hentoisia ja verettömiä, ja niin hienoissa

vaatteissa he kulkivat, että Margareeta, häveten karkeaa, rikkinäistä

mekkoaan, lyyhisiihe erääseen muurin onkaloon piiloon, suruissaan

miettimään, että tännekö jumalanäiti hänet olikin lähettänyt. Ja ilta

hämärsi ja yö läheni -- syksyinen, sateinen yö, eikä hän tiennyt, mistä

lähteä majapaikkaa etsimään, vaikka talo oli talon vieressä. Ja hänen

siinä lymyillessään hänen luokseen tuli miehiä, joilla oli leveät vyöt

ja miekat vöissä ja käsissään keihäät, häneltä kysymään, mikä hän oli

ja mistä ja minne hän oli matkalla. Ja kun hän ei tätä voinut selittää,

he hänelle uhaten sanoivat, että kaupungissa ei saa oleskella, jos ei

ole jotakin tointa, jos ei kuulu johonkin luvalliseen ammattiin tai

johonkin kaupungin porvarilliseen talokuntaan. Hätä tuli tytölle, kun

he hänelle näitä ankarasti puhuivat ja vaativat häntä tekemään tiliä

retkistään. Toinen vartiosotamiehistä yritti jo hänen käsivarteensa

tarttumaan, hänet torniin viedäkseen.

Mutta silloin tuli vartiomiesten luo toisen vaimo, tuoden miehille

iltajuomaksi kipollisen kuumaa olutta ja sarkaisen mekon sateen

varalta, ja tämä nainen pysähtyi siihen miesten juodessa hetkeksi

katsomaan hätääntynyttä, yksinäistä tyttöä, jota näin ankarasti

tutkittiin, ja hänen kävi tyttöparkaa sääli.

-- Mihin te tuota maalaistyllykkää olette viemässä? hän kysyi miehiltä.

-- Mihin! Emmehän voi häntä tähän muurinsoppeen jättää yöksi, se ei ole

kaupungin laissa sallittu, ja tällä naisella ei ole täällä ammattia

eikä majapaikkaa...

-- Eikä mitään varoja kaupungin kievariinkaan mennäkseen, lisäsi

toinen.

Mutta nainen suutahti:

-- Ja siksi te hänet torniin viette! Hän on taas yksi niitä

maalaisraukkoja, jotka tänne kaupunkiin erehtyvät, tuntematta teidän

lakejanne. -- Ja Margareetan puoleen kääntyen hän kysyi: -- Eikö

sinulla ole ketään tuttavaa koko kaupungissa?

Margareeta pudisti päätään, hän ei osannut vielä niin paljon kieltä,

että oikein olisi voinut asemansa selittää. Mutta tuo ystävällinen

eukko tarttui hänen käteensä:

-- Tule sitten minun majaani, saat siellä yösijan, ja saat hoitaa

lapsiani ruoastasi...

Margareeta vietti sitten syksyn ja sydäntalven vartiosotamiehen

matalassa majassa, ansaiten työllään ruokansa ja uudet kengät ja uuden

sarkaisen mekon, joka häntä talvikylmältä paremmin suojasi. Mutta

alituinen levottomuus hänen mieltään vaivasi, ja sisällinen ääni

hänessä myötään hoki, että hänen oli taas lähdettävä matkalle. Sillä

hän tunsi, että tänne jumalanäiti ei ollut tahtonut häntä pysäyttää,

tämä ei ollut vielä hänen kutsumuksensa paikka. Ja kun talvenselän

katkettua päivä taas rupesi lämpöisemmin paistamaan ja illat kävivät

pitemmiksi, kasvoi hänessä tuo matkainto voittamattomaksi haluksi, ja

hän ilmoitti emännälleen, että hänen taas oli lähdettävä taivaltaan

jatkamaan. Eukko pudisteli päätään, kun ei Margareeta tiennyt selittää,

minne hän kulki ja miksi, mutta antoi hänen silti mennä, sillä eihän

häntä voinut pidättää. Hän saattoi tytön kaupungin portille ja toivotti

siunausta hänen retkelleen.

Taas oli Margareeta taipaleella, taas jatkui vaellusta aikaisesta

aamusta myöhäiseen iltaan, eikä hän mielestään sittenkään saanut kyllin

pitkiä päivämatkoja tehdyksi. Mutta ilomielellä hän vaelsi. Kevät oli

taas tullut, kiuru kuului jo laulavan korkealla selkeässä ilmassa,

hilpeästi porisivat puroset polun varrella ja suloista oli lepäillä

päivänpaisteessa pälvipaikoilla suvisilla rinteillä.

Niin hän eräänä iltana päivän punertavana laskiessa saapui suuren,

umpinaisen kivirakennuksen luo, joka sijaitsi korkealla järven

törmällä. Muuri kiersi rakennuksen, vankkatekoinen portti oli suljettu,

elävän liikettä ei näkynyt missään. Margareeta aikoi kulkea ohi,

kauempana järven rannalla oleviin talonpoikaistaloihin yöksi

päästäkseen, mutta häntä raukaisi nyt niin omituisesti, hänen täytyi

pakostakin istahtaa portinviereiselle kivelle levähtämään. Ja päivä

meni mailleen, eikä hän jaksanut nousta kylään kävelläkseen.

Siinä istuessaan hän kuuli silloin muurien sisäpuolelta ihmeellisen

kaunista laulua, jonka sävelet kuin ennen korpikuusten humina hänen

sydäntään väräyttelivät, ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä

sisälle lähemmältä tuota laulua kuullakseen. Hän nousi, läheni porttia

ja kosketteli arasti sen pielessä olevaa liipasinta. Ja kohta, kuin

taikavoimalla, raudoitettu petäjä aukeni ja ystävällinen naisääni

kuului kutsuvan häntä sisälle.

-- Ole tervetullut, sinä pitkämatkainen vaeltaja, astu rohkeasti

luostarimme rauhaisiin suojiin, sinua on odotettu täällä. Tule

seuraamme, pyhän neitsyen valikoitu!

Paljon oli Margareeta matkoillaan saanut tuntea ja kokea korkeimman

suurta suojelusta ja armoa, mutta nyt hän tunsi sen armon aivan

ylenpalttisesti itseään ympäröivän. Häntä, köyhää, oppimatonta

lappalaistyttöä, joka mielestään oli aivan arvoton ja ansioton

jumalallista luottamusta nauttimaan, häntä oli suuressa luostarissa jo

ennen hänen tuloaan odotettu, ja häntä tervehdittiin siellä kuin

ylhäistä lähettilästä, -- sitä ei Margareeta voinut ymmärtää, ja

nöyränä ja lapsellisena hän lankesi polvilleen ja kiitti hartaasti

jumalanäitiä kaikesta hänen ohjauksestaan. Sillä nyt hän oivalsi, että

tänne luostariin oli jumalanäiti juuri tahtonut hänet kuljettaa, tänne

hartaudentöitä harjoittamaan ja valmistautumaan siihen korkeaan

tehtävään, jota hän vielä ei tuntenut. Ei hän tiennyt, mikä se paikka

oli, johon hän oli saapunut, eikä mitä hänen siellä tuli tehdä, mutta

hän ei udellut, ei tiedustellut, nöyränä vain astui taluttajansa

rinnalla suureen huoneeseen, jossa valo häikäisi hänen silmänsä. Hän

näki edessään tuon kauniin, hurskaannäköisen naisen, joka häntä oli

tervehtinyt, väljään, valkoiseen vaippaan puettuna ja päässä laaja

huntu, joka hänen kasvonsa puoliksi peitti. Tämä häntä yhä kädestä

talutti yli siloisen kivisillan ja asetti istumaan jakkaralle suuren

pöydän kupeelle, jossa paloi vahakynttilöitä ja jonka yläpuolella

seinällä oli kaunis ristiinnaulitun kuva. Ja hänen ympärilleen

kokoontui vielä suuri joukko samanlaisia vaippoihin puettuja naisia,

nuorempia ja vanhempia, jotka kaikki tervehtivät häntä tuttavallisesti

ja hänen otsaansa suutelivat. Mutta tuo ensimmäinen heistä virkkoi

vielä:

-- Ole tervetullut piiriimme, tässä näet sisaresi ympärilläsi, tässä on

kotosi oleva, pyhän Birgitan suojeluksessa. Mikä on nimesi, lapseni?

-- Margareeta.

-- Jumalanäiti on sinut perille ohjannut, Margareeta. Sisaret, antakaa

hoitoa nuorimmallemme, ja johdattakaa hänet sitten messuun jumalanäitiä

kiittämään ja saapukaa sinne itsekin rukoilemaan uuden kasvattinne

puolesta.

Margareetalta riisuttiin pois rääsyiset, likaiset matkamekkonsa ja

hänen päälleen puettiin puhtaat, valkoiset vaatteet ja väljä vaippa

heitettiin hänen hartioilleen. Kirkossa, johon hänet sitten vietiin,

heijasti valo korkeista kynttilöistä kullattuihin pyhäinkuviin ja

kirjailtuihin alttarikankaisiin, ja vienona soi siellä tuo sama harras,

sointuva sävel, joka hänet tänne luostariin oli opastanut. Ja

Margareetasta tuntui, että hän jo oli joutunut niihin ihaniin

taivaisiin maihin, joista hänelle pappi oli kertonut, eikä hän voinut

muuta -- siinä polvillaan alttarin edessä maatessaan -- kuin

yksinkertaisesti kiittää jumalanäitiä, että tämä oli hänen retkensä

ohjannut niin kauniiseen päähän ja hänelle niin suuren armon antanut.

Vielä soivat iltamessun sävelet Vadstenan kirkosta, kun uusi tulokas

sieltä vietiin retkistään väsyneenä lepäämään pieneen puhtoiseen

huoneeseen ja lämpöiselle, valkoiselle vuoteelle. Siinä makasi köyhä

orpotyttö, tuntien sopusointua ja rauhaa sydämessään ja kuunnellen

noita messun sulavia säveliä, joista hänelle tuntui soivan samoja

ystävällisiä kuiskeita kuin ennen korpikuusen latvoista.