III.

Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, jolloin voimakas kuningatar

Margareeta hallitsi kolmea pohjoista maata, Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia,

johon Suomikin ja Lappi kuului. Tämän kuningattaren yliherruuden

tunnusti siis sekin Pohjanlahden perukka, jossa asusti liikkuvaa,

osaksi kaupustelevaa, osaksi sotaisaa retkeilyelämää viettävä

pirkkalaiskansa, mutta vielä näihin aikoihin nämä kaukaiset seudut

olivat varsin höllin sitein liitetyt suureen unionivaltakuntaan; tämä

tarmokas, vapaudestaan arka metsäläiskansa nautti jokisuissaan sangen

laajaa itsenäisyyttä. Eipä ollut edes varmaa tietoa, mihin valtakuntaan

nämä seudut kuuluivatkaan, rajoja ei ollut missään, ja tehdyt

sopimukset olivat epävarmat. Niinpä kiistelivät Pohjanlahden perukan ja

Lapin omistamisesta toiselta puolelta Ruotsi ja Norja ja toiselta

Novgorodin valtakunta, joka näihin aikoihin ulonti alueensa Jäämerelle,

ja sillä välin niitä ei hallinnut kumpainenkaan; pirkkalaiset pitivät

omaa herruuttaan näillä mailla ja lukivat veronalaisikseen alamaisiksi

kaikkien lappalaiskyläin asukkaat aina Jäämereen saakka. Sen verran he

kumminkin Ruotsin ylivaltaa tunnustivat, että vuosittain maksoivat

tämän maan hallitsijalle pienen veron oikeudestaan saada verottaa ja

pitää lappalaisia alamaisinaan. Tämä vero sekä katolinen kirkko ja

papisto, joka vähitellen ja verkalleen näihin aikoihin yhä juurrutteli

valtaansa näillä mailla, olikin se side, mikä yhdisti pirkkalaiset

unionimaihin, Ruotsin hallinnollinen vaikutus ei sinne sen

suoranaisemmin tuntunut. Pirkkalaiset viettivät vapaata, omintakeista

yhteiskuntaelämää niiden jokien suistoissa, joiden varsilla heidän

alamaisensa elivät, ja isännöivät itsenäisinä alueitaan Iijoelta

Uumajaan saakka. Heillä oli omat päällikkönsä, joiden johdolla he

vuosittain tekivät laajat verotusretkensä lappalaiskyliin, usein kyllä

ulontaen nuo hiihtomatkansa niinkin etäälle, että he joutuivat

vienanpuoleisten karjalaisten veroalueille ja alituisiin riitaisuuksiin

ja verisiin kahakkoihin näiden kanssa. Ja toisella taholla he taas,

Jäämerellä liikkuessaan, törmäsivät yhteen norjanpuoleisten,

Haalogalannin, pikkuruhtinasten kanssa ja istuttivat näihin taikamaisen

pelon Kainuun kansaa kohtaan. Noista ristiinkäyvistä verotusmatkoista,

noista tiheistä erämaankahakoista oli seurauksena, että tuhkatiheään

tehtiin tuhoavia kosto- ja ryöstöretkiä maanselän ylitse; vuoroin

hyökkäsivät pirkkalaiset hävittäen Vienan rannoille, vuoroin

karjalaiset Pohjanlahden jokisuihin.

Näihin hävitysretkiin Tornionkin pirkkalaiset, joiden päällikkö

Kauppila oli, olivat vanhastaan tottuneet, eivätkä he koskaan illalla

maata pannessaan voineet olla varmoja, ettei vainolainen yön aikana

hyökkää heidän kyliinsä kylvämään tulta ja verta. Heillä oli aina

aseensa hiottuina vuoteen kupeella, vartijat heidän kylissään valvoivat

kuin sotaisessa leirissä, eikä heidän sopinut milloinkaan häikäillä

rientää nuotan vedosta suoraan tappeluun. Ja talvisille retkille

lähtiessään he kulkivat aina niin suurin miesjoukoin, että he koska

tahansa saattoivat vastustaa eteen sattuvaa vihollista ja pistäytyä

noutamassa saalista Vienan kylistä, milloin niin miellytti. Siitä oli

heidän elämänsä muuttunut hetken elämäksi, siitä oli heidän luonteensa

repäisevää, huoletonta ja hilpeää, siksi heitä oli vaikea totuttaa

vakinaiseen asutukseen ja säännölliseen viljelykseen.

Mutta nyt ajat olivat kumminkin moniaita vuosia olleet rauhallisemmat,

torniolaiset olivat talvihiihdoillaan tyytyneet niihin saaliisiin,

joita lappalaisilta perivät, eivätkä olleet venäläisetkään uskaltaneet

tulla heidän vaurastuvia yhteiskuntiaan hätyyttämään. Se oli saattanut

pirkkalaiset kiinnittämään huomionsa maanviljelykseen ja muihin

rauhallisiin elinkeinoihin, joihin papisto heitä kehoitti, vaikka kyllä

vanhemmissa pirkkalaisukoissa ja muissakin kiihkeämmissä miehissä

levoton retkeilijän veri ja seikkailijanluonne vastahakoisesti taipui

tällaiseen veltostuttavaan tupaelämään.

Ensi vuodet, jotka tulvaveden tuoma lappalaistyttö vietti Tornion

pirkkalaisten päällikön talossa, olivat siten olleet rauhan vuosia,

eikä hän toisenlaisista ajoista mitään tiennytkään. Hän kuuli kyllä

puhuttavan ryöstöretkistä ja kostoretkistä, mutta niiden merkitystä hän

ei ymmärtänyt. Hiljaisia olivat pirkkalaiskylässä varsinkin pitkät,

talviset päivät, jolloin kaikki miehiset miehet olivat syksystä

kevääseen poissa talvihiihdoillaan ja jolloin vaimot vain pankoilla

vääntelivät värttinöitään ja puhteita pitkään nukuttiin. Margareeta

tottui silloin olemaan paljon yksin, istumaan omiin, hiljaisiin

mietteisiinsä vaipuneena jossakin syrjäisessä sopessa, josta hän kuin

hämärän läpi vain näki toimivain riennot ja puuhat. Siellä hän vietti

ikäänkuin omaa, erikoista elämäänsä seurustellen niiden uusien

ystäviensä kanssa, joihin pappi hänet oli tutustuttanut, joista hän

unelmissaan ja mietteissään loi kuvat ja muodot ja joita hän puhutteli

kuin omaisiaan. Sitenpä hän usein uneksi painavansa päänsä jumalanäidin

pehmeään helmaan ja oli tuntevinaan, kuinka tämä hänen hiuksiaan

hiveli. Mutta toisinaan hänet valtasi omituinen pakko kuulla muiltakin

enemmän näistä ystävistään, ja silloin hän hiihti lahden yli pappilaan,

jossa pappi hänen kysymyksiinsä vastasi ja häntä neuvoi ja opasti.

Tätä omaa erikoiselämäänsä hän jatkoi kesäisinkin paimenessa

kulkiessaan ja lempiahoilla levätessään. Ja vielä sittenkin, kun hänet

paimenen toimesta siirrettiin muihin kotoisiin töihin -- koska hän

toisinaan liiaksi unohti sarvipäänsä -- oli kuin joku olisi houkutellut

häntä sinne yksinäiselle aholle, ja sinne hän aina piiloon juoksi,

kohta kun töiltään jouti, ja usein hän siellä viipyi iltaan myöhäiseen.

Ihmiset hymähtelivät näille hänen yksinäisille retkilleen, mutta

antoivat hänen vapaasti lymyillä: tuolla orpotytöllä oli nyt kerran oma

luontonsa ja omat haaveensa; liian ujo hän näytti olevan muitten

ikäistensä kanssa pelehtimään, siksi olkoon yksin.

Harvoin häntä toisten lasten leikeissä nähtiinkään. Toisinaan hän kyllä

kuin kadehtien pysähtyi nurkan taa katsomaan, kun nämä äänekkäinä

ilkamoivat ja iloisina juoksivat tanhualla tai jokiahteella, ja hänen

teki mielensä silloin mukaan, teki niin, että silmä sameni ja hentoinen

jalka vapisi. Mutta hän ei mennyt, tuntui kuin jokin olisi häntä

pidättänyt, ja hän hiipi huoaten yksinäisyyteensä. Väliin vain kun

Osmo, hänen tutuin kasvinkumppalinsa, juoksunsa lomasta tuli rajuna

tempaisemaan hänet leikkiin, hän antautui täydellä innolla siihen, oli

hilpeä ja vallaton ja ketterin koko joukosta, -- törmä helähti hänen

iloista nauruaan, kun hän valtoimenaan kentällä kisaili. Ja hänen

silmässään oli säteilevä kiilto, -- hänen poskillaan paloi puna ja

hänen mielessään pulppusi riemu. Ja ihmetellen, melkein kateellisina,

toiset tytöt virkkoivat:

-- Kas lappalaiskakaraa, kun elpyy ja vertyy!

-- Mihin unohtui nyt risti ja rukousnauha?

Siitä Margareeta kävi kohta araksi ja rupesi hiipimään pois. Mutta

sattui silloin väliin, kun he venevalkamassa karkeloivat, että Osmo

viskasi hänet veneeseen ja työnsi veneen virtaan, itse perään

istahtaen, ja viiletti koskea alas. Silloin vasta huimaava ilo oikein

täytti tytön mielen; hän katseli veden kuohuja ja laskijan varmaa

kättä, eikä hän ensinkään pelännyt, vaan turvalliselta tuntui ja

autuaalta.

Mutta tytöt rannalla hokivat:

-- Kas lappalaiskakaraa, kun liehakoi!

-- Jo unohtui pyhä neitsyt mielestä, kun Osmo vähän pääsi

kierittelemään.

-- Mihinkäpä se pääsee luonnostaan hänkään!

Mutta kun he taas maihin pääsivät, juoksi tuo pistopuheiden haavoittama

tyttö törmälle kuin vainoajaa pakoon, juoksi piennarta myöten metsän

rintaan, juoksi metsäpolkua kauas salolle, ja sydäntä ahdisti ja itkua

teki kurkku. Siellä hän heittäysi sammaleiselle mättäälle ja itki kuin

suurta ilkityötä katuen. Mutta vasta kun hän oli vielä kauemmas juossut

korpimaalle ja kankaalla kyynelensä kuiviin itkenyt, rauha palasi hänen

mieleensä ja hänestä rupesi tuntumaan kodikkaalta entisten ystäväinsä,

mielensä hiljaisten mietteiden, seurassa.

Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän yksinäisyyttä haki ja sitä

paremmin hän suljetuissa tuumissaan viihtyi. Yhä harvemmin hän

seurusteli muitten kanssa, Osmokin oli jo ruvennut miesten mukana

talviretkillä kulkemaan. Ja hänestä tuntui, että hän pääsi yhä lähemmäs

niitä henkiä, joista pappi oli hänelle niin kauniisti puhunut ja joista

hän itselleen oli kuvat muodostanut. Hänelle oli tullut tavaksi istua

iltakausia kivellä korven tiheimmän kuusikon liepeessä ja katsella

latvain välistä siintävää taivasta ja kuunnella kuiskivaa huminaa,

tuulen oksia heiluttaessa.

Tämä korpi oli hänelle jo tuttu koti, ja noita latvain kuiskeita hän

kuunteli kuin kotoisia tarinoita. Niistä soi ikäänkuin sanoja ja

säveliä, väliin kuin juhlallisia saarnoja ja messuja, väliin taas

tuttavallista supatusta. Ja vaikka hän ei noita kuiskeita osannutkaan

selittää eikä tulkita, nautti hän niitä kuunnellessaan, sillä niissä

oli hänestä ystävällisyyttä ja lempeyttä, kehoitusta ja rohkaisua.

Niillä tuntui noilla äänillä olevan jokin erityinen tarkoitus, ja siksi

hän koetti niitä yhä hartaammin ymmärtää; joka päivä hän niitä olikin

yhä selvemmin ymmärtävinään, ne kävivät yhä vakuuttavammiksi, yhä

tuttavallisemmiksi, yhä viettelevämmiksi. Pyhä neitsyt hänelle noin

kehtolaulun tapaan kuiskii, siitä hän oli varma...

-- Mutta mitä, oi mitä tahdot, pyhä äiti, minulle sanoa -- niin hän

aina huolestuneena huokaili, -- milloin opetat minut selvästi puheesi

ja tahtosi oivaltamaan? Ja suru mielessään hän yön lähetessä käveli

yksinäisestä pyhätöstään, tuota kysymystään hän kotiin kulkiessaan

aprikoi ja sitä hänen mielensä hautoi, kun hän aittaansa hiivittyään

nukahti vuoteelleen.

Mutta hänen mielensä ei masentunut. Hän oli varma, että hän kerran oli

vielä tuon huminapuheen ymmärtävä, ja se hänen uskoaan vahvisti.

Noista kuulemistaan hän ei voinut kenellekään kertoa, ei kukaan

olisi häntä käsittänyt, kotiväki olisi vielä entistä enemmän

pilkannut lappalaistyttöä, jolla oli omat, kummalliset kuulonsakin.

Kirkkoherralle hän joskus oli ruvennut kertomaan noista retkistään,

mutta tämä oli käskenyt hänen vain rukoilla ja tehdä työtä ja

säännöllisesti paastota. Ja siksi hänen täytyi yksin haaveitaan hautoa,

siksi hänen oli salattava toiveensa ja aavistuksensa ja kätkettävä

poveensa mielensä laineiset huolet, itsekseen hiljaa sydämessään

koetettava niitä selventää ja odotettava ratkaisun hetkeä.

Ja vuosia kului. Tyttö kasvoi immeksi, kauniiksi, korkeakasvuiseksi

immeksi, jota pirkkalaisnuorukaiset mielihyvin katselivat, mutta joka

ei heidän helliin silmäyksiinsä vastannut, paeten arkana imarteluja ja

hyväilyjä. Ja pirkkalaispojat virkkoivat toisilleen:

-- Hän on korea tyttö, mutta vähän löylynlyömä!

-- Ja se on vahinko, siitä saisi muuten hyvän emännän.

Mutta Osmo nyökäytti veitikkamaisesti päätään, virkkaen:

-- Malttakaahan pojat, vielä se siitä kesyttyy, kunhan hänen aikansa on

tullut!

Mutta tyttö ei kesyttynyt, yhä aremmaksi kävi. Eräänä suvisena

sunnuntaina hän oli ollut kirkossa ja toisten sieltä jo lähdettyä yksin

vielä jäänyt polvilleen makaamaan jumalanäidin kuvan eteen. Kun hän

sieltä vihdoin yksin palasi, oli kylän väki tapansa mukaan kerääntynyt

jokiahteelle kisailemaan ja pojat koettivat viittoa häntäkin sinne

mukaansa; tuokioksi hän jo pysähtyikin katselemaan, kuinka hilpeältä

näytti juhlapukuinen joukko ja kuinka ylpeästi uusi vaskivyö kimalteli

erään rotevan nuorukaisen uumilla. Mutta samassa hän hytkähti, jatkoi

kiireesti matkaansa ometan taitse ja kesannon poikki metsänrintaan,

josta hän omaa polkuaan kiirehti tutulle aholleen. Hänen mielensä oli

tavallistakin raskaampi tänään, ja hervotonna hän viskausi mättäälle,

ja nukahti heti siihen päivänpaisteiselle sammalelle. Unissaan oli hän

odottavinaan neitsyt Maarian soutavan hänen luokseen lahden takaa;

sieltä soutikin vene, mutta pyhää neitsyttä siinä ei ollut, siinä oli

nuorukainen, uumillaan Osmon uusi vaskivyö ja tuohipää puukko...

Hän heräsi, säikähti omia syntisiä mielikuviaan, jotka estivät häntä

kyllin hartaasti kiinnittämästä mieltään sen suuren arvoituksen

selvittämiseen, johon hän tunsi elämänsä kaihotun salaisuuden

kätkeytyvän. Mutta samassa hän tunsi lohdutustakin ja iloa. Hän kuuli

näet taas korpikuusten tuttavallisesti humisevan ja nuo kuiskeet

tuntuivat tänään niin omituisen selvä-äänisiltä, että hän melkein

saattoi niistä erottaa äänteitä ja sanoja ja rohkaisevia kehoituksia.

Hän tunsi varmasti hyvien henkien liitelevän ympärillään, mutta niiden

tarkoitusta, niiden käskyjä hän ei vieläkään voinut oivaltaa. Ja taas

tuska valtasi hänen mielensä, hän koetti pinnistää kaikki aistinsa,

jännittää koko henkensä herkkyyden ymmärtääkseen noita outoja sanoja;

hän väänteli ristityitä käsiään, hän lankesi polvilleen ja kätki päänsä

sammaliin ja rukoili, hän kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohden

ja rukoili, rukoili hartaasti:

-- Pyhä neitsyt, kallis jumalanäiti, mitä, oi mitä tahdot minulle

sanoa? Minä tunnen sinut luonani, oi, minä ymmärrän kyllä, että sinulla

on minulle annettavana käsky, viesti tai nuhde, mutta minä en tahtoasi

tajua. Pyhä neitsyt, auta minua, minä olen niin tyhmä, niin oppimaton,

niin syntinen; mutta jos minulle luottamuksesi aiot antaa, avaa kuurot

korvani... Kuiskaa selvemmin, kuiskaa kuultavasti...

Hän rukoili kauan, kyynelet valuivat verestävistä silmistä ja poskilla

paloi tuskan ja kiihkon puna. Hän rukoili niin hartaasti, että hänen

voimansa herpautuivat, polvensa väsyivät ja käsivartensa vaipuivat

alas. Ja taas hän silmilleen laskeutui sammaleiselle kalliolle, maaten

siinä kuin horroksissaan. Mutta korpikuuset tyynesti humisivat.

Niin kului hetki.

Mutta latvat heilahtivat, humina kiihtyi ja selvemmin soi korpikuusten

ääni. Silmillään makaava tyttö luki siitä jo yhtäjaksoiset, tajuttavat,

lempeät sanat:

-- Kotiisi, Margareeta, kotiisi! Siellä kuulet käskyni, tajuat tahtoni.

Kotiisi, Margareeta, kotiisi!

Yöksi oli vaihtumassa kesäinen ilta, korkeimpia latvoja vain kultasi

päivä ja painui pian niidenkin taa. Varjot kankaalla kävivät tummiksi,

metsä musteni ja sekeinen taivas oli kelmeä. Silloin nousi neitonen

sammaleiselta kalliolta, nousi kirkastetuin, kiitollisin kasvoin, mieli

vahvistuneena ja varmana ja sydämessä tyyneys ja onni. Ja kiireisin

askelin hän lähti kävelemään salolta kylää kohden. Tuttu oli polku,

pimeässäkään hänen jalkansa ei horjahtanut, ja juosten hän paransi

vauhtiaan, kuta lähemmäs kylää hän joutui. Sillä olihan hän menossa

aukaisemaan elämänsä arvoitusta.

Jo kumottivat vainiot aukenevassa metsässä ja etäämmältä siinsi joen

kuultava pinta. Mutta tyttö pysähtyi, kääntyi, katsoi ympärilleen,

katsoi, oliko hän kulkenut harhaan...

Sillä mikä oli tuo paikka? Hän ei nähnyt taloa jokiahteella, ei riihtä

pellon kupeella, ei omettaa, ei saunaa törmän rinteellä. Mutta paksu

savu tuprahti häntä vastaan, ja kun sen tuuli viskasi syrjään, näkyi

sillä paikalla, missä talo oli ollut, laaja, hehkuva hiillos, josta

tuuli aina toisinaan leimahutti liekin korkealle ilmaan hiiltyneiden

hirsien lomitse. Arastellen tyttö astui lähemmäs. Mustana törrötti

kiuas, talo oli palanut poroksi, porona olivat kaikki ulkohuoneetkin.

Ja siltä näytti kuin olisivat kaikki asukkaatkin samaan nuotioon

palaneet, sillä elävän ääntä ei kuulunut mistään, kaikki oli autiota ja

kuollutta.

Pelästyneenä, horjuvin askelin Margareeta lähti kiertämään talon

raunioita. Jokipuolella, hiiltyneiden kekäleiden välissä, hän näki

talon ruotiukon kuolleena makaavan, kyljessä ammottava haava; ja

hiiltyneestä lihasta lähti katkera käry... Kauhistuneena Margareeta

pakeni rantaan. Veneet olivat poissa teloilta, vesirajassa makasi

hieho, jolla oli keihään haava lapaluiden välissä, ja se latki raukeana

vettä, katsellen rukoilevin silmin yksinäistä kulkijaa...

Missä muu karja, missä koirat, missä ihmiset kaikki? Tapetutko,

poltetutko nekin, vai ovatko paenneet naapuritaloihin? Hän katseli

pitkin ahdetta ylöspäin: talojen paikoilta näkyi yöpimeässä leimahtavan

sammuvia rovioita ja punaisilta hehkuvia hiilloksia, ja säkeniä

tupsahti aina toisinaan sakea rypäle syyskesän tummennutta yötaivasta

kohden. Mutta luonnossa oli kaikki äänetöntä ja kuollutta; ainoastaan

kaukaa kylänpäästä kuului väliin jokin koira pitkään, surumielisesti ja

haikeasti ulvahtelevan.

Hätä valtasi orpotytön mielen, sanomaton tuska ja hätä.

-- Sitäkö varten, -- niin kuiskasi hän autiolla törmällä, -- sitäkö

varten käskit, jumalanäiti, minun kiirehtiä kotiini, että näkisin

kaiken tämän hävityksen kauheuden, kuolon kamalan kuvan, että yksin

jäisin yöksi seisomaan tähän raunioiden ja raatojen keskelle, yksin

poltettuun ja autioon kylään! Sitäkö varten, että jo toisen kerran

tuntisin itseni aivan orvoksi ja yksinäiseksi autiossa maailmassa.

Ja hän mietti, että kenties jumalanäiti ei ollutkaan hänelle

korpikuusesta kuiskannut, ehkä ne olivat samat pahat manalan vallat,

jotka tämän hävityksen olivat toimeenpanneet ja ilkkuneet hänen

herkkyydelleen. Margareeta vapisi, sillä hän epäili, hän pelkäsi ja hän

kaipasi lohdutusta. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei voinut

koota ajatuksiaan siinä savuavain raunioiden keskessä. Ja hän lähti

juoksemaan, juoksemaan pakoon; juostessaan hänelle tuli mieleen, että

hänen oli paettava kirkkoon, ja siksi hän lähti yöpimeässä kiertämään

lahden pohjan kautta vastaiselle rannalle. Pyhässä huoneessa tahtoi hän

kysyä jumalanäidin neuvoa, tiedustella hänen tahtoaan, hurskaalle

opetusisälleen hän tahtoi kertoa kaikki kuulonsa ja huolensa ja saada

lohdutusta ja suojaa.

Läähättäen hän läheni vihdoin kirkonmäkeä, jonka rinteellä pappila

sijaitsi. Mutta hän ei löytänyt pappilaa -- se oli poissa, poltettu

sekin. Ja kun hän nousi mäelle, ei kumottanut enää kirkkokaan kelmeää

taivasta vastaan, vaan savuavia, kylmeneviä raunioita hän senkin

paikalta löysi. Kaikki tuhoava hävitys oli poroksi polttanut pyhät

huoneetkin, ja äänetöntä oli niidenkin ympärystä. Eikä elävää näkynyt

missään, ei asukkaita eikä hävittäjiä. Kuka hävittäjä oli ollut ja

minne hän oli mennyt, sitä ei Margareeta tiennyt: oliko se ollut vanha

verivihollinen karjalainen vai kiskomisista kiusaantunut lappalainen,

-- jälkensä se oli jättänyt, itse poistunut autiosta kylästä.

Uupumus ja mielenahdistus raukaisivat yksinäisen, hentoisen immen, ja

hän vaipui hervotonna istumaan raunioiksi ja kekäleiksi suistuneen

kirkon kiviselle portaalle, kätkien kasvonsa kämmeniinsä. Ei hän

tiennyt, minne hänen oli mentävä ja mitä tehtävä; jumalanäidin

tarkoitusta hän ei vieläkään tajunnut, ja turhaan hän rukoillakin

koetti.

Mutta siinä maatessaan -- valvovanako vai nukkuvana, sitä hän ei

tiennyt -- hänestä näytti äkkiä lepikon rinne rannasta valkenevan ja

aukenevan, ja sieltä astui valkopukuinen, lempeäkasvoinen nainen

verkalleen ja kuulumattomin askelin hänen luokseen, pysähtyi

hiillostuvalle rauniolle ja sieltä hänelle siunaten kättään ojensi. Ja

hän kuuli äänen, tuon saman, metsän huminasta tutun, lempeän äänen,

joka hänelle puhui:

-- Nouse, Margareeta, lähde kävelemään, taival on edessäsi pitkä.

Nouse, Margareeta, ja lähde!

Ja kiviportaalla makaava neitonen tajusi, että hänen oli lähdettävä

taipaleelle. Mutta nöyrästi hän kysyi:

-- Pyhä neitsyt, mihin tahdot minua käyttää?

-- Sinut olen syntymästäsi valmistanut suureen tehtävään, jonka

aikoinaan sinulle ilmoitan, vastasi henki ja kohotti käsivartensa

pystyyn. -- Mutta nyt sinun on lähdettävä tuohon kutsumukseesi

valmistautumaan. Nouse, Margareeta, sinulla ei ole täällä sukua, ei

vanhempia, ei ketään, joka sinua maailmaan sitoo, kaikista sinut olen

erottanut, sillä sinun elämäsi on yksinomaan minun palvelukseeni

pyhitettävä. Mutta muista: _yksinomaan minun_, ei saa olla mitään

maallisia siteitä, ajatuksiasi ja tunteitasi ei saa kiinnittää mikään

muu kuin tehtäväsi, jos tahdot olla arvokas ase siihen korkeaan

kutsumukseen, johon sinut olen valinnut. Sen kun muistat, minä

suojanasi pysyn. Siis nouse, Margareeta, ja lähde!

Margareeta notkisti nöyrästi päänsä. Mutta kun hän sen siitä nosti ja

silmänsä avasi, hän ei nähnyt rannasta päin muuta kuin sarastavan

päivän ensimmäisten, kelmeäin säteiden leikkivän lepikon latvoissa

öisten usvain keskellä. Hän karahti pystyyn, hän hieroi silmiään, mutta

ei nähnyt muuta. Koillinen ruskotti helakkana, ja jo ehtivät nousevan

auringon ensi säteet hänen luokseen kiviportaalle ja tuntuivat

ikäänkuin viittovan häntä rannalle päin. Ja verkalleen hän lähti sinne

kävelemään lepikon halki, josta hän äsken oli nähnyt valkoisen naisen

nousevan.

Joella oli vielä sumua, sen peitossa olivat vastapäiset rannat, ja

yökylmä puistatti neitosta. Mutta hän astui edelleen, polku vei

rantaan, ja polun päässä oli lehväin lomassa vene, airot valmiina

soudettaviksi. Ja hän rupesi rivakasti soutamaan keskelle sumua,

tietämättä minne kääntyisi; mutta vene kulki varmasti määrättyyn

suuntaan, poikki läntisen jokihaaran. Hänen kotvan soudettuaan oli

ranta vastassa, ja siitä johti taas polku ylös törmälle, ja sitä myöten

hän lähti astumaan. Mutta törmälle päästyään hän loi vielä katseen

sumuiselle joelle. Aamutuulen hengähdys puhdisti juuri silloin usvan

pois Suensaaren rannalta, ja hän näki vielä kerran päivänpaisteisina

nuo tutut lehdot ja valkamapaikat, ja tuokion tuntui siltä kuin jokin

kaipauksen välähdys olisi lennähtänyt läpi hänen rauhaa täynnä olevan

sydämensä...

Mutta se tunne karkasi samassa, ja hän lähti jatkamaan matkaansa,

aloittamaan pitkää taivaltaan. Yksin hän käveli, yksin ilman evästä,

ilman matkalaukkua, käveli outoa päämäärää kohti, ainoana viittanaan

jumalanäidin selvä käsky, jota hän tahtoi totella.