Hieroen ja lämmitellen koetettiin tulvaveden kourista korjattua tyttöä
kauan virvoitella, ja vihdoin palasikin henki ja vertyivät jähmettyneet
jäsenet. Hän avasi verkalleen suuret silmänsä ja katseli kuin
kummissaan ympärilleen, ja se oli Osmosta niin hauskaa, että hän ilosta
hypähteli vuoteen vieressä. Mutta kauan makasi siinä tulvalta temmattu
saalis liikahtamatta ja äänetönnä, ikäänkuin itsekin vielä epävarmana,
elikö hän vai oliko kuollut. Eikä hän sittenkään, kun siitä pian aivan
terveeksi toipui, osannut tehdä oikein selkoa, kuka hän oli ja mistä
hän oli ja miten hän oli joutunut tulvavirrassa vierivän hongan
rungolle. Hän muisti vain, että hän kotimökissään, jossa hän oli
maannut vanhempainsa ja siskojensa seurassa, oli yöllä äkkiä herännyt
meluun ja hätähuutoihin, ja kylmä vesi oli silloin jo tunkeunut ovesta
sisään lattialle. Huutoja ja kirkunaa oli kuulunut koko kylästä,
ylisillään ihmiset olivat kahlanneet vedessä, ja hän itse oli äitinsä
jäljessä juossut ulos ja seisonut siellä jääkylmässä vedessä, kunnes he
pääsivät erääseen veneeseen, jolla kyläläiset olivat koettaneet
pelastautua ylemmäs rannalle. Hän oli pelännyt ja vapissut, sillä
miehet olivat huutaneet ja naiset itkeneet. Eivätkä he maihin päässeet,
virta oli imaissut heidät nieluunsa, ja kauan oli vene kulkenut sen
mukana alaspäin notkuen ja vavahdellen kuohuissa. He olivat kulkeneet
erään vaahtoavan koskenkin alle ja hengissä olivat siitä päässeet,
vaikka vene olikin puolillaan vettä. Mutta sitten se oli jysähtänyt
virrassa poikkiteloin lipuvaan honkaan, oli kallistunut, kaatunut...
Eikä hän muuta muistanut.
Lapin kielellä hän näitä kertoi, ja Kauppilan väki arvasi hänen olevan
jostakin niistä jokivarren kalalappalaisten kylistä, jotka tulva oli
hävittänyt. Ja siksi koetettiin niistä tiedustella, mistä sellainen
tyttö oli kateissa, mutta selvää ei saatu. Toisista kylistä oli tulva
lakaissut kaikki eläjät, toisista oli kokonaisia rantalappalaisten
perheitä hukkunut, eikä kukaan tullut tätä orpolasta omakseen perimään.
Ja silloin päätti Kauppilan isäntä, että olkoon talossa kotiorjan
arvossa, johan tuo tuosta pian kasvaa, jotta ruokansa ansaitsee.
Mutta Osmo, joka tytön pelastamisen luki omaksi ansiokseen ja siitä
syystä häneen tarkemmin huomionsa kiinnitti, katseli häntä usein ja
kauan, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, ettei tyttö ollut niiden
tavallisten lappalaislasten näköinen, joiden hän oli nähnyt typykkinä
ja pyöreinä kierivän törmillä ja tanhuilla lappalaiskylissä käydessään;
tämä oli paljon valkoisempi ja solakampi ja hipiä oli hieno ja silmässä
oli outo, kirkas kiilto, joka häneen kuin tenhoten vaikutti. Ja hän
kysyi usein tytöltä, kun tämä oli vähän heidän kieltään oppinut:
-- Oletko sinä oikea lappalainen?
-- Mitä lie sekulia, ilveilivät toiset, Osmon huomioita todistellen,
kun tyttö itse oli ääneti. -- Mikä on nimesi?
-- Leila.
-- No ka, nyt olet siis Kauppilan Leila!
Niin jäi löytölapsi elämään pirkkalaispäällikön vauraaseen taloon
Tornion jokisuussa. Ja hiljaisena hän siellä eli, oloonsa tyytyen.
Sillä hän ei osannut ketään ikävöidä eikä kaivata, hän oli yht'äkkiä
kuin siirtynyt toiseen maailmaan ja mielestään parempaan maailmaan.
Sillä niin suurta ja muhkeata oli siellä kaikki, siellä oli hänestä
enemmän valoa ja lämpöä. Olihan täälläkin poroja ja koiria ja jousia ja
verkkoja, ja niinkuin entisessä kodissaan hän saattoi täälläkin istua
kuuntelemassa käen hilpeää kukuntaa ja kaakkurin kaukaista valitusta.
Mutta tavat olivat toiset, ihmiset erilaiset. Hän ei täällä enää
kuullut puhuttavan seidoista eikä noitarummuista eikä pyhistä
karsikoista, mutta sen sijaan muista hänelle oudoista asioista.
Ihmeellisintä hänestä kumminkin oli, kun hän toisinaan naisten
pakinoista kuuli sanoja semmoisia kuin neitsyt Maaria ja Vapahtaja ja
kun hän tavan takaa näki ihmisten juhlapukuisina soutavan lahden taa,
jossa he menivät korkeaan huoneeseen ja kumarsivat. Näistä ihmeistä hän
väliin kummissaan kyseli Osmolta, joka hänelle oli tuttavallisimmaksi
käynyt, mutta tämäkään ei osannut niitä selittää...
-- En tiedä, enkä välitä, vastasi Osmo lyhyeen. -- Eikä niistä pidä
kenenkään paljon välittää, se on vain turmioksi, siitä maalliset ja
veden vallat suuttuvat, niin on isä sanonut.
-- Mutta neitsyt Maaria, kuka on hän?
-- Kuka hänet lie nähnyt, ei kukaan, tuon papin kujeita...
Kyseli Leila vanhemmiltakin ihmisiltä, mutta nekin vain vastasivat,
että "tuo pappihan tuon tarkimmin tiennee, siltä kysy". Mutta
kävellessään yksin aholla ja paimennellessaan Kauppilan karjaa Leila
mietti itsekseen noita kummia kuulemiaan, ja hän tunsi oudon
aavistuksen sydämessään. Ja niitä miettiessään hän unohtui usein niin
kauaksi istumaan kivennykyrälle ahon laitaan, että lehmät pääsivät
häneltä vesisuohon sorkkimaan ja toiset katosivat kuulumattomiin
salolle. Mutta itsekseen hän päätteli, että hänen pitää kerran tuolta
mustakauhtanaiselta mieheltä, jota ne papiksi sanovat, käydä
kyselemässä tarkempia tietoja, muuten hänen mielensä ei saa rauhaa.
Mutta Leilan ei tarvinnut käydä lahden takana pappia puhuttelemassa,
pappi tuli itse hänen luokseen Kauppilaan, tuli ja puhui hänelle
kummallisia sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka hänen
sydäntään väräyttelivät. Tämän innokkaan kirkonmiehen oli näet tapa
vuosittain keväisin kerätä ympärilleen lähiseudun kastamattomia
suomalaisia ja lappalaisia lapsia, joille hän opetti kristinopin
alkeita ja jotka hän sitten, kun nämä olivat tätä ruvenneet
ymmärtämään, kastamalla kirkkoonsa vihki. Tähän joukkoon pääsi Leilakin
mukaan, pari vuotta Kauppilassa oltuaan. Hän kulki kesäkauden joka ilta
lahden takana pappilassa kuulemassa tuota uutta oppia, joka hänen
herkässä sydämessään löysi niin hedelmällisen maan, ja syvälle papin
sanat hänen mieleensä painuivat. Ja vähitellen tuli neitsyt Maariasta
ja Vapahtajasta ja kaikista kirkon korkeista pyhistä hänen yksityiset
ystävänsä ja hänen hiljaisten mietteidensä tuttavalliset, ainaiset
kohteet.
Mutta kun hän lahden takaa palasi, mielessään muistellen niitä kauniita
asioita, joita hän oli kuullut, sattui usein, että Osmo kutsui hänet
avukseen rantaan hankavitsoja vääntämään taikka toverikseen kiikkumaan
tanhualle pystyttämäänsä keinuun. Ja mielellään hän sinne juoksi,
hänen sydämensä riemuitsi reippaan pojan kanssa riskatessaan ja
kuunnellessaan hänen iloisia juttujaan, ja silloin unohtuivat hetkeksi
pyhät neitsyet ja rukousnauhat. Ja hilpeä oli hänen naurunsa ja
mielensä kevyt. Mutta jos Osmo silloin sattui virkahtamaan, että mitä
sinä tuolla lahden takana viitsit joka päivä juosta papin loruja
kuulemassa, silloin häneltä nauru tyrehtyi ja sydän sykähti ja mieltä
tuntui kouristavan. Ja hän pakeni ääneti pois ja piiloutui
yksinäisyyteen ja itki, vaikka hän ei tiennytkään miksi.
Mutta eräänä syyskesän sunnuntaina toimitettiin sitten lahden takana,
lepikkoisessa kirkkorannassa, pakanalasten juhlallinen kastaminen, ja
Leilakin oli siinä mukana. Kuoripojat veisasivat, kirkkaana kajahti
papin harras messu, ja tarkkaavaisena seisoi kansa siinä ympärillä.
Löytötyttökin, joka ei tiennyt suvustaan eikä vanhemmistaan, sai nyt
holhoojakseen lempeän pyhän neitsyen, joka jo hänen ystävättärekseen
oli muuttunut, sai ristin ja rukousnauhan, ja vihityllä vedellä
valeltiin hänen vaalakka päänsä. Ja hänen entinen nimensäkin
muutettiin, hänet ristittiin nyt kasteessa Margareetaksi, valtakunnan
hallitsevan kuningattaren kaimaksi.
Mutta Osmo, joka isänsä rinnalla oli kasteen aikana seisonut ylempänä
törmällä ja tyytymättömänä katsellut koko toimitusta, hän kutsui tyttöä
edelleenkin Leilaksi, se nimi oli hänestä kauniimpi ja tuttavallisempi.