I.

Peloittavan rajuksi oli kevättulva paisunut Tornionjoessa. Talvi oli

ollut tavattoman luminen, ja myöhäksi oli ehtinyt kevätaika, ennenkuin

ilmat lämpenivät. Mutta silloin suvesikin yht'äkkiä, helteisesti

paahteli päivä lumista luontoa ja sulatti parissa päivässä ohkaisiksi

syvät nietokset. Rymisten ja kohisten oli joesta lähtenyt jää, kapeat

kosket eivät olleet ehtineet yhdellä kulauksella nielaista telien

tungeskelevaa joukkoa, vaan ne olivat rannoille patoutuneet ja yhä

kaventaneet ärjyvät uomat, ja joen suussa oli meren jää vielä

hievahtamatta paikoillaan vankkana vastamuurina. Mutta vasta jäitten

lähdettyä se oli jokivarren tuntureilta ja metsistä ja suomailta

tulvahtanut vihaisena virtana jokea kohden, tuo sulaneiden nietoksien

vahva vuo. Jokainen puro oli joeksi paisunut, jokainen oja puroksi,

jossa tulvavesi kohisten kulki ja myötään reunoja laajenteli. Alavat

suomaat muuttuivat järviksi, joissa metsät saarina törröttivät, nouseva

vesi puhkaisi kankaiden poikki uusia uomia jokilaaksoon päin, ja itse

jokilaakso, sen reunalla olevat lehtimetsät ja rantaniityt ja

multaäyräät muuttuivat yhdeksi ärjyväksi, valkoisena vaahtoavaksi

seläksi, joka tunki alaspäin niin valtavin voimin, että vuorten

puristamilla, ahtailla koskipaikoilla rannat edestä repeilivät ja

kalliot käännähtelivät ja halkeilivat, ja yli peninkulmain alojen

kuului veden pauhaava ryske.

Niin kulki tulva jokea pitkin, yhä kiihtyen kulussaan jokaisen

puronsuun kohdalla. Se tempasi uurtamiltaan hiekkarannoilta mukaansa

juurineen suuria puita, kaateli honkia ja katkoi näreitä, vyörytti

paksuja aloja maata ja kivikkoa matkaansa ja huuhteli likaisen

kellertävänä korkealta kallioisia rinteitä ja soljuja suopetäjiä, puski

poikki kuivien kangasmaiden ja herätteli ahoilla nukkuvat kontiot

pesistään. Niin nopeasti nousi tuo tulva, että tuskin ehtivät metsän

elävätkään sen alta pakoon. Se saapui lappalaiskylän kohdalle, kohosi

joen äyräälle ja syöksähti kylään, ja juosten saivat lappalaiset

ylisillään, lapsineen, poroineen ja koirineen, karata harjanteille ja

tunturien rinteille, ja hitaimmat juoksijat ennätti sittenkin ärjyvä

vuo. Lappalaiset näkivät asuntojensa ja kala-aittainsa kallistuvan ja

heilahtelevan ja vähitellen nousevan jonkin vihaisen aallon hartioille,

huimaa vauhtia vieriäkseen virrassa alaspäin. Muutamat koettivat

veneisiin pelastaa tavaroitaan ja ruokavarojaan, viedäkseen niitä

mukanaan turvallisemmille ylänkömaille, mutta ennenkuin he ehtivät

lepikon läpi saapua kankaalle, virta oli jo repäissyt heidän ruuhensa

pyörteeseen, vienyt alaspäin ja viskannut sen murskaksi ensimmäiseen

kosken kallioon. Huutoa ja valitusta kaikui siitä syystä lappalaisten

kyläin kohdalla keskellä tulvan tohisevaa kohinaa.

-- Veden valtiaat ovat vimmoissaan, ne hukuttavat alleen koko maan!

huusivat hätääntyneet pakolaiset.

Tulvaisilla rannoilla heidän noitansa tekivät taikojaan ja

pyörähtelivät haltioissaan vihaisten kuohujen äyräällä, uhraten niille

noitakalunsa ja kalleutensa, niiden vimmaa siten vaimentaakseen. Mutta

heidänkin oli siitä väleen syrjäydyttävä, juostava yhä ylemmäs, pakoon

luonnon leppymätöntä kiihkoa.

-- Sitä ei lepytä enää mikään, se nielee meidät väkisin, he kiljuivat

avuttomina, herjeten tempuistaan.

Alaspäin ehätti vain hillitön, raivoava tulva levittäen tuhoa

askeliinsa, alaspäin joen suuta kohden. Täällä se näytti hätää ja

kiirettä jokiahteen vakinaiselle, suomalaiselle asutukselle, jonka

korkeille rantatörmille rakennettuja taloja se jo uhkaili. Venehuoneet

ja nuottakodat virta pyyhkäisi kuin lastut mukaansa ja tapaili yhä

ahnaampana tupia ja töllejä. Alavimmista taloista olivat asukkaat jo

paenneet pois ja ylemmissäkin oltiin varuillaan joka hetki lähtemään.

Mutta katsastettiin sentään vielä: jos meren jää jokisuulta lähtisi

liikkeelle, aukeaisi ehkä tulvalle väljemmälti tilaa ja joki pääsisi

laskeutumaan. Mutta paljon toivoa siitä ei enää ollut.

Suensaaren törmältä, jokisuulta, oli tulva aamuhämärissä Kauppilan

vauraasta talosta ihmisten apuun ehtimättä kiskaissut matkaansa vanhan

saunan ja, mikä oli pahempi, suuren tavara-aitan, johon pirkkalaisten

talviset veronahat olivat yhteen koottuina ja jossa ne odottivat meren

aukenemista ja tukholmalaista laivaa päästäkseen kauppatavarana

siirtymään maailman markkinoille. Synkkäkatseisena seisoi nyt veden

äyräällä Kauppilan tarkka isäntä luoden vihaisia silmäyksiä ärjyvään

veteen. Hän oli juur'ikään poikineen saanut kiireen vilkkaa vetäistyksi

suuren silakkaveneensä, jota aallot jo olivat hyväilleet, ylemmäs

törmälle, mutta huolestuneena hän katseli, kauanko se kestää siinäkään,

vesi kohoaa myötäänsä, siirrähtelee silminnähtävästi rantaa ylöspäin,

eihän siitä enää ole kuin puolenkymmentä askelta itse pirtin seinämälle

-- ja väleen se sen hyppää!

Kauppilan isäntä puristeli nyrkkiään seisoessaan siinä veneensä

kupeella ja muistellessaan, kuinka koko pitkän talven saalis oli

yhdessä ryskeessä mennyt kuohujen kuiluun. Ja hän kohotti nyrkkinsä yli

uhkaavan aallokon temmellyksen lahden takana olevaa kunnasta kohti,

jossa oli paikkakunnan ensimmäinen puukirkko ja pappila, joita niitäkin

jo tulva mielitellen kierteli, ja hänen kasvoissaan vilahti vihan

keskestä vahingoniloakin, kun hän puolittain itsekseen, puolittain

pojalleen virkahti:

-- Helisemässä olet sinäkin suippoharja siinä, mutta syytä itseäsi,

mitäpä tänne laittausitkaan meidän rannoillemme. Sinun vikaasi se onkin

tämä vedenvaltojen viha, sinun vuoksesi meitä nyt ahtolaiset

ahdistelevat.

Poika, alulla toistakymmentä oleva, mutta rotevakasvuinen ja miehevä,

pyörähti kummissaan isänsä puoleen ja kysyi:

-- Tuonko papin vuoksi, isä? Mutta onhan se hiljainen ja nöyrä mies.

-- Miehestä vähät, mutta koko hänen kujeensa, koko kirkkonsa, ovat

meille turmioksi. Siihen ovat jo ennen suuttuneet metsänhaltiat ja

maahiset, -- minkä verran tässä on viime vuosina saatu metsänriistaa

entiseen nähden? -- ja nyt äytyvät kaikki vedenkin valtiaat. Ja

vielähän tuo kirkkokin tuossa menisi, onhan se ollut siinä jo isänikin

aikana ja onhan tuohon jo totuttu, mutta kun nyt sen vaikutuksesta

kaikki elämäntavat ja toimetkin muuttuvat, ja miehiltä menee miehuus,

niin -- hyi hitto! -- kummako on, jos siihen luontokin suuttuu. Mutta

vieköön vesi pellot ja myllyt, puhdistakoon kaikki, talot ja kirkot ja

pappilat, kunhan edes siitä pirkkalaiset pääsisivät ymmärtämään, että

tässä on jouduttu hullulle tolalle, ja oppisivat taas panemaan arvoa

entisiin toimiinsa ja isäinsä kunniakkaaseen valtaan näillä pohjoisilla

mailla.

Poika ei voinut oikein seurata isänsä ajatuksenjuoksua. Hetken kuluttua

hän kysäisi:

-- Kuinka kirkko ja pappi ovat pirkkalaisten valtaa vähentäneet?

-- Kuinka! Katso noita peltoja ja niittyjä, jotka nyt puolittain veden

vallassa kylpevät, mitä täällä pirkkalaiset nykyjään toimivat? Maata

myyräilevät ja kuokkivat multaa, ja karjalainen viepi meiltä sillä

välin lappalaiskylän toisensa perästä veronalaisekseen. Onko se miesten

kuntoa? Ja onko täältä käyty ryöstöretkillä Ruijassakaan kymmeniin

vuosiin? Se se on kaikki tuon papin vikaa. Rakastakaa rauhaa, hän

huutelee joka pyhä ja viikonkin varrella, jättäkää retkeilyelämä ja

sorto... Hyi häpeätä, kun menee miehiltä luonto! Ei, Osmo, älä sinä

koskaan liiaksi rupea kuuntelemaan pappien puheita, älä tottele heidän

houkutuksiaan, kuinka imeläsuisina he pakissevatkin. Anna papin olla

siinä missä hän on, eihän häntä täältä kumminkaan mihinkään saa, vaan

itse kulje sinä omia teitäsi, äläkä päästä luontoasi pehmenemään.

Muuten et ole omakaan isäntäsi, vaan jäät riippumaan akoista ja luonnon

valtojen oikuista.

Ukko vaikeni ja katseli taas hetkisen temmeltävää, kellertävää

aallokkoa. Kääntyi sitten jo törmälle päin, mutta tarttui sentään vielä

veneeseen kiinni.

-- Kiskaistaan vielä kappaleen ylemmäs, näet, vesi nousee yhä.

Osmokin kävi veneeseen kiinni. Mutta samassa hän pysähtyi ja osoitti

hämmästyneenä kädellään ylemmäs joelle. Ja hän tarttui isänsä

käsivarteen huudahtaen:

-- Katsokaa, isä, katsokaa, siellä riippuu ihminen hongan kyljessä!

Isäkin terästi katseensa Osmon viittaamaan suuntaan joelle, jossa virta

kuljetti mukanaan suuria puita, kokonaisia lepikkorykelmiä, juurineen

kiskottuja näreitä ja tasalatvoja petäjiä. Siinä joukossa lipui

verkalleen suuri kelohonkakin, milloin sukelluttaen virran painosta

päätään syvälle laineikkoon, milloin taas pulpahtaen veden

ponnahduttamana korkealle ilmaan. Sen kyljessä, kahden oksan väliin

puristautuneena, näkyi omituinen, nahkapeittoinen olento.

-- Ihminen tosiaankin, matki jäyhä pirkkalaispäällikkö katsellen puuta,

joka oli tulossa alaspäin jotenkin läheltä rantaa. -- Se on

lappalaiskakara, liekö henkeäkään enää.

-- Isä, työnnetään vene vesille, pelastetaan tuo raukka!

-- Venettäkö tuohon kuohukkoon ... kannattaisikohan...? tuumi isä,

mutta oli samassa jo poikansa avuksi tarttunut kiinni veneen keulaan,

ja yhdessä he sen työnsivät alas väkevään virtaan. Ketteränä Osmo

hyppäsi airoihin ja isä ohjasi voimakkaasti huopaamalla raskasta alusta

pyörteiden keskelle. Huimasti painoi virta alaspäin, Osmo ponnisti

voimainsa takaa, mutta hitaasti päästiin eteenpäin.

-- Herjetään pois, isä tuumi, -- muuten ei päästä rantaan takaisin.

-- Ei, nyt lähenee honka tuossa virran polvessa, kas noin...

Isä piteli venettä kohdallaan, sill'aikaa kun Osmo asettui keulaan

käydäkseen käsiksi oksain notkossa tirppavaan olentoon. Se oli lapsi,

lappalaispeskiin puettu, eikä siinä enää elonmerkkejä näkynyt. Siihen

Osmo iski kiinni, mutta niin lujalle se oli puristautunut hongan

runkoon, että poika sitä pari kertaa turhaan koetti kiskaista irti.

Mutta hän ponnisti uudelleen, riuhtaisi vielä kerran, ja jo hän sai

viskatuksi veneeseensä poronnahkaisen käärön, -- noin kymmenvuotiaan

tytön, joka oli aivan tönkkä ja hengetön. Mutta kiire oli taas tarttua

airoihin, hän heitti saaliinsa veneen pohjalle ja rupesi rivakasti

soutamaan takaisin rannalle päin, josta vene kelon mukana oli kauas

loitonnut. Mutta sepä ei ollutkaan helppoa työtä, nuoret jäntereet

saivat yli voimainsa riuhtoilla, ja kaiken väkensä täytyi isänkin panna

huoparimeen, ennenkuin maihin päästiin, eikä sittenkään päästy kuin

paljon alapuolelle varsinaisen valkaman.

-- Minkä elukan te sieltä saitte? kysyivät ihmeissään akat, jotka

olivat rientäneet törmälle katsomaan isännän äkillistä veneretkeä ja

vaikeaa paluuta.

-- Tuossa on saalis, viekää tupaan, siellä koettakaa, vieläkö tuohon

koteutuu henki, puhui Kauppilan isäntä hengästyneenä ja hiukan

häpeissään, ruveten sauvomaan venettään ylös sen varsinaiseen

valkamapaikkaan.

Vaahdoten kohisi vesi tulvaavassa joessa kuljetellen alas latoja ja

turpeita ja kelohonkia. Joki nousi vielä puolille päivin, nousi

uhkaavana ja ärjyvänä, mutta silloin murtuikin vihdoin merijään sitkeä

salpa joen suulta ja nuo vihaiset, viljavat, keväiset kuohut pääsivät

vähitellen soljumaan ja leventeleimään meren avaraan, tyynnyttävään

helmaan. Ja vähin erin taas rannatkin saivat entiset muotonsa, järvet

valuivat pois niittymailta, ja leppyneinä laskeusivat veden vihaiset

vallat lepoon.