isäni tarkkasi erittäin kiinnostuneena. Me veljekset emme ottaneet
siihen osaa, vaan seisoimme kentällä katselijoina. Englantilainen
laivue oli lentänyt linjojemme yli, ja muutamat tiedustelulentäjämme
kävivät nyt sen kimppuun aivan lentokenttämme yläpuolella. Äkkiä yksi
koneista teki kuperkeikan, pääsi jälleen oikeaan asentoon ja laskeutui
maahan tavallisessa liukulennossa. Ikäväksemme huomasimme, että se
oli saksalainen kone. Englantilaiset lentävät edelleen. Saksalainen
lentokone on nähtävästi saanut osumia, mutta se saapuu alaspäin aivan
oikein ohjattuna ja koettaa laskeutua lentokentällemme. Paikka on vähän
liian ahdas tuolle suurelle koneelle. Sitä paitsi oli seutu lentäjälle
tuntematonta. Senpä vuoksi maahan laskeutuminen ei sujunutkaan aivan
onnellisesti. Me riennämme paikalle ja toteamme suruksemme, että toinen
koneen miehistä, konekiväärin hoitaja, oli kaatunut. Tämä näky oli
isälleni uutta ja saattoi hänet nähtävästi hyvin vakavalle mielelle.
Päivä näytti meistä kuitenkin sangen lupaavalta. Ilma oli ihmeellisen
kirkas. Ilmatorjuntatykit paukkuivat lakkaamatta; siis odottamattomia
lentäjiä oli liikkeellä. Puolen päivän tienoissa nousimme jälteen
ilmaan. Tälläkin kertaa minulla oli orani mukanani: ammuin alas jo
toisen englantilaisen samana päivänä. Päivällisen jälkeen otimme
pienet unet, sitten olimme taas yhtä virkeitä kuin ennenkin. Wolff oli
sillä välin lentueensa mukana ollut taistelussa vihollisen kanssa
ja itse passittanut yhden toiseen maailmaan. Myöskin Schäfer oli
merkinnyt muistikirjaansa uuden voiton. Iltapäivällä veljeni ja minä
sekä Schäfer, Festner ja Allmenröder teimme vielä kaksi lentoretkeä.
Ensimmäinen lentomme oli epäonnistunut, mutta toinen sitä parempi.
Emme olleet vielä kauankaan olleet rintamalla, kun meitä vastaan lensi
vihollislaivue. Ikävä kyllä he lensivät meitä korkeammalla. Emme siis
voineet tehdä mitään. Koetimme sen vuoksi nousta yhtä korkealle kuin
hekin, mutta se ei onnistumat. Meidän täytyi jättää heidät rauhaan, ja
lensimme pitkin rintamaa, veljeni aivan rinnallani, toisten edellä.
Silloin huomaan kaksi vihollisen tykistölentäjää saapuvan lähelle
rintamaamme. Veljeni antoi minulle pienen merkin ja ymmärsimme
kohta toisemme. Lensimme rinnakkain lisäten yhä vauhtia. Molemmat
tunsimme itsemme unin turvallisiksi ja vastustajaa voimakkaammiksi.
Mutta varsinkin tärkeää oli se, että saatoimme täydellisesti luottaa
toisiimme. Ja se onkin pääasia. Täytyy tietää, kenen kansaa lentää.
Veljeni lähestyy ensin vihollisia, ottaa osalleen ensimmäisen, häntä
lähinnä lentävän, minä otan toisen.
Nyt katsahdan ensin nopeasti ympärilleni, ettei vain kolmatta
vihollista ole läheisyydessä; mutta huomaan olevamme kahden. Mies
miestä vastaan. Olen pian päässyt mitä edullisempaan asemaan
vastustajani taakse; lyhyt laukaussarja niin vihollislentokone särkyy
kappaleiksi. Niin nopeasti en ollut vielä siihen mennessä selviytynyt
taistelusta.
Minun vielä tarkastellessani, minne vastustajani pirstaleet putoavat,
johtuu veljeni mieleeni. Huomaan hänet noin 500 metrin päässä vielä
taistelussa vastustajansa kanssa.
Minulla oli hyvää aikaa katsella, ja täytyy tunnustaa, etten
itsekään olisi osannut tehdä sen paremmin. Hänkin oli jo yllättänyt
vihollisensa, ja he kieppuivat toistensa ympärillä. Vihollisen
lentokone nousi äkkiä pystyyn -- varma merkki siitä, että siihen
oli osunut, ohjaaja oli varmaankin saanut luodin päähänsä tahi
jotakin sellaista -- lentokone alkaa pudota ja sen siivet repeävät
irti molemmin puolin. Lentokoneen pirstaleet putoavat aivan lähelle
minun uhriani. Lennän nyt veljeni luo ja onnittelen häntä, s.o.
heilutamme kättä toisillemme. Olimme tyytyväisiä ja lensimme edelleen.
Suurenmoista, että saa lentää näin veljensä kanssa.
Toiset toverimme olivat sillä välin tulleet lähemmäksi ja katselleet
näytelmää, jonka veljekset olivat heille esittäneet. Sillä toinen ei
voi toistaan auttaa, koska ainoastaan yksi voi kerrallaan ampua, ja jos
joku lentäjistä on tekemisissä vihollisen kanssa, toiset saavat vain
katsella syrjästä ja suojella hänen selkäpuoltaan, niin ettei kolmas
kone pääse takaapäin ahdistajan kimppuun.
Lennämme yhä edelleen ja nousemme korkeammalle, sillä tuonne ylös
on ilmestynyt muutamia Anti-Richthofen-kerhon jäseniä. Me olimme
tällä kertaa helposti tunnettavissa, sillä aurinko paistoi lännestä
koneisiimme ja saattoi ne loistamaan kauniin punaisina pitkän matkan
päähän. Lensimme lähellä toisiamme, sillä jokainen tiesi, että nyt
jouduimme tekemisiin sellaisten kanssa, jotka harjoittivat samaa
ammattia kuin mekin. Valitettavasti he olivat taaskin korkeammalla,
niin että meidän täytyi odottaa heidän hyökkäystään. Näyttivät
olevan kuuluisia kolmitasoja ja Spad-koneita, aivan uusia, mutta
voittohan ei riipu koneesta, vaan miehestä, joka siinä istuu. Mutta
nuo naapurit olivat petollisia eivätkä rohjenneet ryhtyä taisteluun.
Tarjosimme heille siihen tilaisuuden sekä omalla puolellamme että
heidän puolellaan. Mutta he eivät ottaneet taisteluhaastetta vastaan.
Mitähän varten he sitten komeilivat laivueellaan, joka oli asettanut
päämääräkseen ampua minut maahan, jos heitä sitten rupeaa jänistämään,
kun tiukka paikka tulee!
Vihdoin: yksi joukosta rohkaisi itsensä ja ohjasi koneensa alaspäin
meidän viimeistä miestämme vastaan. Taisteluun tietysti ryhdytään,
vaikka se tapahtuukin meille epäedullisissa olosuhteissa, sillä
yläpuolella oleva on aina paremmalla puolella. Mutta kun vieraat eivät
tarjoa parempaa, täytyy tyytyä siihen, mitä saa. Teemme sen vuoksi
kaikki täyskäännöksen. Englantilainen huomaa sen ja luopuu kohta
aikeestaan. Mutta nyt on leikki jo alkanut. Toinen englantilainen
yrittää samaa. Hän on valinnut vastustajakseen minut, ja tervehdin
häntä heti yhtäaikaa molemmilla konekivääreilläni. Tästä mies ei
kuitenkaan näyttänyt pitävän, vaan koetti syöksylennolla minusta eroon.
Mutta tämä juuri oli hänen turmionsa, sillä tällä tavalla hän joutui
minun alapuolelleni. Nyt pysyttelin hänen yläpuolellaan. Ken kerran
on joutunut minun alapuolelleni, varsinkin jos on lisäksi yksin ja
meidän puolellamme, häntä voidaan pitää menetettynä miehenä, varsinkin
jos kone on yhden hengen kone, siis hävittäjälentäjä, joka ei voi
ampua taaksepäin. Vastustajallani oli erittäin hyvä kone ja hän lensi
hyvin nopeasti. Mutta hänen ei ollut kuitenkaan määrä päästä omille
linjoilleen. Tultuamme lensin kohdalle, aloin ampua häntä, mutta olin
vielä liian kaukana hänestä. Tämä olikin vain sotajuoni, jolla tahdoin
tehdä hänet levottomaksi. Hän meni ansaan, alkoi tehdä mutkia. Käytin
sitä hyväkseni päästäkseni häntä lähemmäksi. Koetin samaa sotajuonta
uudelleen ja vielä kolmannenkin kerran. Joka kerran miekkonen meni
ansaan. Tällä tavoin olin vähitellen hiihdätellyt häntä lähemmäksi.
Nyt olen aivan hänen kintereillään. Tähtään tarkasti, odotan vielä
hetkisen, ja korkeintaan 50 metrin päästä hänestä painan molempien
komekiväärieni liipaisimia. Ensin kuuluu heikkoa ratinaa, mikä on varma
merkki siitä, että on osunut bensiinisäiliöön, sitten ilmestyy kirkas
liekki ja herra lordi katoaa syvyyteen.
Tämä oli jo neljäs voitto samana päivänä. Veljelläni oli kaksi.
Näytti melkein siltä, kuin olisimme vartavasten kutsuneet isäukkomme
tällaisiin peijaisiin. Ilo oli tietysti ylimmillään.
Illaksi olin kutsunut luokseni muutamia herroja, hyvän ystäväni
Wedelin, joka sattumalta oleskeli näillä seuduilla. Kaikki sujui
kuin sopimuksen mukaan. Me veljekset olimme ampuneet yhteensä kuusi
englantilaista samana päivänä. Siten olimme tuhonneet kokonaisen
lentäjälaivueen. Enpä luule englantilaisten noihin aikoihin kovinkaan
pitäneen meistä.
Lento kotimaahan.
Olin jo pudottanut viisikymmentä vastustajaa. Arvelin, että
kaksikuudetta olisi parempi; sen vuoksi ammuin jo samana päivänä vielä
kaksi. Mutta tämä oli oikeastaan vastoin kaikkia sopimuksia.
Minulle oli oikeastaan annettu lupa ampua vain yksiviidettä. Minkä
tähden tämä luku oli määrätty, sen voi jokainen hyvin ymmärtää, mutta
juuri siksi tahdoinkin välttää sitä. En ole suinkaan ennätysten
tavoittelija, ja yleensä me lentäjät emme sellaisista ollenkaan välitä.
Me täytämme vain velvollisuutemme. Boelcke olisi varmaankin pudottanut
satakin viholliskonetta, jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä liian
aikaisin. Ja monet muut kaatuneet toverimme olisivat voineet saavuttaa
paljon korkeampia lukuja, jollei äkillinen kuolema olisi heitä siitä
estänyt. Mutta puolisataa on sekin hauska luku. Nyt olin myöskin saanut
toivoni täytetyksi, minun sallittiin pudottaa viisikymmentä ennen kuin
lähdin lomalle.
Toivon voivani pian juhlia toista 50-lukua.
Saman päivän iltana minut kutsuttiin puhelimeen, ja kanssani halusi
puhua ei mikään sen pienempi tekijä kuin itse "suuri päämaja". Tuntuipa
somalta olla näin suoranaisessa yhteydessä "kaikkein korkeimpien
viskaalien" kanssa. Sain mm. kuulla sen ilosanoman, että hänen
majesteettinsa keisari oli lausunut haluavansa henkilökohtaisesti
puhutella minua, ja päiväkin oli jo määrätty: toukokuun 2 p. Mutta
nyt oli jo huhtikuun 30 päivä kello yhdeksän illalla. Junalla en enää
olisi ehtinyt noudattaa korkeimman sotapäällikkömme toivomusta. Päätin
sen vuoksi -- mikä olikin paljon hauskempaa -- suorittaa matkan
ilmateitse. Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle, mutta en yhdenhengen
istuttavalla "le petit rouge'illani", vaan suurella kahdenhengen
koneella.
Istuuduin takaistuimelle, en siis ohjauspaikalle. Ohjauksesta sai
tällä kertaa huolehtia luutnantti Krefft, joka myöskin kuului
hävittäjälaivueeseeni. Hän oli juuri lähdössä toipumislomalle, joten
matkamme sopivat erinomaisesti yhteen. Näin hänkin pääsi nopeammin
kotiseudullensa, ja hän oli siitä hyvin iloinen.
Lähtöni tapahtui jotenkin päätäpahkaa. En voinut ottaa mukaani
lentokoneeseen muuta kuin hammasharjan, joten minun täytyi jo ennen
lähtöäni pukeutua valmiiksi siihen asuun, jossa minun oli määrä
ilmoittautua suuressa päämajassa. Sotaretkellä ei sotilaalla ole
juuri paljonkaan siistejä vaatekappaleita mukanaan, ei ainakaan
minunlaisellani rintamasotilaalla.
Veljeni sai nyt laivueen johdon käsiinsä; heitin lyhyet jäähyväiset,
sillä toivoin pian voivani palata entiseen toimeeni noiden kunnon
toverieni joukkoon.
Lentomatkamme kävi Liège'in (Lüttichin) ja Namurin yli Aachenia ja
Kölniä kohti. Oli sentään ihanaa saada kerrankin ilman sotaisia
ajatuksia kiitää ilmameren ulapoilla. Sää oli ihana, parempi kuin
moniin aikoihin. Sinä päivänä oli varmastikin rintamalla oikein
paljon työtä. Armeijamme pallot katoavat pian näkyvistämme, ja
kiidämme yhä kauemmas pois Arras'in taistelujen jyminästä. Allamme
on vain rauhallisia maisemia. Höyrylaivat kulkevat jokia pitkin,
tuolla porhaltaa pikajuna, me sivuutamme sen kuin leikkien. Tuuli on
myötäinen. Maa näyttää meistä tasaiselta kuin lattia, eikä kauniita
Maasin vuoriakaan huomaa vuoriksi. Niitä ei voi tuntea edes varjoista,
sillä aurinko paistaa melkein kohtisuoraan. Tiedämme vain, että ne
ovat olemassa, ja käyttämällä hiukan mielikuvitusta voi haaveilla
pujahtavansa niiden viileihin luoliin.
Päivä oli jo kulunut pitkälle, kohta oli keskipäivä. Allemme kasautuu
pilviä, jotka peittävät maan näkyvistämme. Määräten suunnan auringon
ja kompassin mukaan lennämme edelleen. Hollannin läheisyys alkaa
kuitenkin vähitellen tuntua kiusalliselta, sen vuoksi päätämme pyrkiä
jälleen tuntumaan maan kanssa. Laskeudumme pilvien alapuolelle ja
huomaamme olevamme juuri Namurin kohdalla. Täältä suuntaamme Aachenia
kohti, mutta tämän kaupungin jätämme kuitenkin vasemmalle ja saavumme
puolenpäivän aikaan Kölniin. Lentokoneessamme vallitsi iloinen
mieliala, sillä meillä oli edessämme pitkänpuoleinen loma; sitä paitsi
oli kaunis ilma, ja mielessä se tietoisuus, että olimme saapuneet
onnellisesti ainakin Kölniin saakka, joten saatoimme olla varmat siitä,
että vaikka pieniä kommelluksia tapahtuisikin, minä kuitenkin ehtisin
suureen päämajaan hyvissä ajoin.
Kölniin oli sähkötetty tieto meidän tulostamme. Meitä odotettiin
siis siellä. Edellisenä päivänä sanomalehdet olivat kertoneet minun
52:nnesta ilmavoitostani. Vastaanotto olikin sen mukainen.
Kolme tuntia kestäneestä lentomatkasta oli pääni kuitenkin käynyt
hieman raskaaksi, jonka vuoksi päätin ottaa pienet päivällisunet, ennen
kuin lähdin suureen päämajaan. Kölnistä lensimme nyt hyvän matkaa
pitkin Reiniä. Tie oli minulle tuttu, sillä olen usein kulkenut sen
höyrylaivalla, autolla ja junalla sekä nyt vihdoin lentokoneella. Mikä
näistä matkoista oli hauskin? Sitä on vaikea sanoa. Höyrylaivasta
näkee kyllä paremmin erinäisiä yksityiskohtia, mutta lentokoneesta
saatu yleiskatsaus ei myöskään ole hulluimpia. Reinillä on aina oma
viehätyksensä, näin ylhäältäpäin. Emme lentäneetkään kovin korkealla,
jotta olisimme voineet paremmin nauttia vuorten läheisyydestä, sillä
kauneinta Reinin varsilla ovat kaikissa tapauksissa mahtavat metsän
peittämät kukkulat, linnat jne. Yksityisiä taloja emme tietysti voineet
nähdä. Vahinko, ettei voi lentää samalla kertaa nopeasti ja hitaasti.
Olisin kernaasti vähentänyt vauhdin mahdollisimman hitaaksi.
Liiankin nopeasti katoaa kaunis maisema toisensa jälkeen. Korkealla
lentäessä ei oikeastaan ole sellaista tunnetta, että matka käy hyvin
nopeasti. Autossa tai pikajunassa esim. nopeus tuntuu tavallisesti
hyvin suurelta, jota vastoin lentokoneessa matka oikeastaan aina,
kun kerran on saavuttanut tietyn korkeuden, tuntuu sujuvan hitaasti.
Nopeuden huomaa oikeastaan vasta silloin, kun on ollut viisi minuuttia
katsomatta ympärilleen ja rupeaa sitten jälleen tarkastamaan seutuja.
Koko äskeinen kuva on silloin täydellisesti muuttunut. Minkä viisi
minuuttia sitten näki suoraan allaan, näkyy nyt kulmasta ja sitä ei
enää tunne entisekseen. Sen vuoksi lentäjä voikin helposti eksyä,
jos on hetkisenkään tarkkaamatta seutua. Iltapäivällä saavuimme
sitten suureen päämajaan, jossa muutamat siellä työskentelevät
toverini ottivat minut sydämellisesti vastaan. Minun on noita
"musteentuhrijoita" oikein sääli. He nauttivat vain puoleksi sodasta.
Ensin ilmoittauduin ilmavoimia komentavalle kenraalille. Seuraavana
aamuna odotti tuo suuri hetki, jolloin minun oli määrä tulla
esitellyksi Hindenburgille ja Ludendorffille. Sain odottaa hyvän aikaa.
Millainen vastaanotto oikeastaan oli, sitä en osaa tarkoin kuvata.
Ensin ilmoittauduin Hindenburgille, sitten Ludendorffille.
Tuntuu hiukan kaamealta olla huoneessa, jossa maailman kohtaloita
ratkaistaan. Olin sen vuoksi jokseenkin iloinen, kun olin jättänyt
"pääpaikan" taakseni ja minut kutsuttiin klo 12 päivälliselle hänen
majesteettinsa keisarin luokse. Tänään oli syntymäpäiväni, ja joku oli
varmaankin kertonut siitä hänen majesteetilleen, koskapa hän tiesi
onnitella minua. Ensin voittojeni, sitten viidenkolmatta ikävuoteni
johdosta. Sain myöskin yllätyksenä pienen syntymäpäivälahjan.
En koskaan ollut voinut edes uneksia, että viidentenäkolmatta
syntymäpäivänäni saisin istua Hindenburgin oikealla puolella ja että
kenraalisotamarsalkka mainitsi minut puheessaan.
Seuraavaksi päiväksi olin kutsuttu keisarinnan luokse, niin lähdin
Hornborgiin. Siellä söin aamiaista hänen majesteettinsa luona ja
täälläkin minulle annettiin syntymäpäivälahja. Sitä paitsi minulla
oli kunnia näyttää hänen majesteetilleen keisarinnalle lentotaitoni.
Illaksi olin jälleen kutsuttu sotamarsalkka von Hindenburgin vieraaksi.
Seuraavana päivänä lensin Freiburgiin ampumaan metsoja. Freiburgissa
nousin Berliiniin menevään lentokoneeseen. Nürnbergissä otettiin
bensiiniä. Silloin nousi ukkosilma. Mutta minulla oli tulinen kiire
Berliiniin. Siellä minua odottivat kaikenlaiset enemmän tai vähemmän
mielenkiintoiset asia. Ukkosilmasta välittämättä lensin siis edelleen.
Pilvet ja rajuilmakin huvittavat minua tavallaan. Satoi kuin saavista
kaataen. Silloin tällöin tuli joukkoon rakeita. Potkurini oli
jälkeenpäin aivan hullunkurisen näköinen, rakeet olivat pieksäneet
reunat rikki, niin että se oli kuin sahanterä. Paha vain, että ruma
sää huvitti minua niin suuresti, että unohdin kokonaan katsoa missä
olin. Kun jälleen aioin määritellä olinpaikkani, ei minulla ollut
aavistustakaan siitä, millä seuduilla nyt lensin. Kirottu juttu!
Olin eksynyt kotimaassani! Ja tämän piti tapahtua juuri minulle.
Kylläpä kotolaiset saisivat ilon aihetta, jos tietäisivät tämän.
Mutta kieltämätön tosiasia oli, etten tiennyt, missä olin. Kun lensin
jokseenkin alhaalla, oli voimakas tuuli painanut minut pois oikeasta
suunnasta, olin eksynyt kartasta, ja nyt täytyi auringon ja kompassin
mukaan jotenkuten pyrkiä Berliiniä kohti. Lennän yli kaupunkien,
kylien, jokien ja metsien, mutta en tunne niistä ainoaakaan. Vertaan
luontoa karttaani, mutta turhaan. Kaikki on toisenlaista. En
todellakaan enää tiedä, missä olen. Minun on aivan mahdoton tuntea
seutua. Se olikin, kuten myöhemmin huomasin, aivan sula mahdottomuus,
sillä lensin satakunta kilometriä karttani reunan ulkopuolella.
Pari tuntia tällä tavoin lennettyämme päätimme ohjaajani ja minä
laskeutua maahan. Sellainen on aina vähän epämiellyttävää, kun ei
ole lentokenttää. Ei voi ollenkaan tietää, minkälaista maasto on.
Jos lentokoneen pyörä osuu kuoppaan, niin kone on säpäleinä. Ensin
koetimme lukea erään rautatieaseman nimeä, mutta istu ja pala, se
oli tietysti maalattu niin pienillä kirjaimilla, ettei niistä voinut
erottaa ainoaakaan. Meidän oli siis laskeuduttava maahan. Raskain
mielin, mutta mikään muu ei auttanut. Valitsimme laskeutumispaikaksi
niityn, joka ylhäältä näytti sangen tasaiselta, ja koetimme onneamme.
Paha kyllä ei niitty lähempää katsoen ollut suinkaan niin siloinen,
Sen sain pian todeta koneen ohjauslaitteen kärsimistä kolahduksista.
Olimme siis oikein häpäisseet itsemme. Ensin eksymme suunnasta, ja
sitten rikomme vehkeet. Sen vuoksi meidän täytyi nyt jatkaa matkaamme
aivan tavallisilla kulkuneuvoilla, pikajunalla. Hitaasti, mutta
varmasti saavuimme Berliiniin. Olimme laskeutuneet maahan Leipzigin
läheisyydessä. Jollemme olisi tehneet tätä tyhmyyttä, niin olisimme
loppujen lopuksi sittenkin vielä päätyneet Berliiniin, mutta mitä
teetkin, teet hullusti.
Muutamia päiviä myöhemmin saavuin kotikaupunkiin Schweidnitziin. Vaikka
kello oli vasta seitsemän aamulla, oli asemalle kokoontunut koko joukko
väkeä. Vastaanotto oli sydämellinen. Iltapäivällä jouduin useiden
kunnianosoitusten kohteeksi, mm. kävi "Nuorison maanpuolustusyhdistys"
(Jugendwehr) kunniatervehdyksellä.
Täistä saatoin huomata, että kotonaolevat todellakin seuraavat
kiinnostuneina rintamalla taistelevien sotilaittensa elämää.
Veljeni.
Olin tuskin ollut viikon päivät lomalla, kun sain sähkösanoman:
"Lothar haavoittunut, ei hengenvaarallisesti." Ei sen enempää.
Myöhemmin saamani lisätiedot osoittivat, että hän oli vielä kerran
ollut oikein kevytmielinen. Hän lensi Allmenröderin kera vihollista
vastaan. Silloin hän huomasi alhaalla, jokseenkin kaukana vihollisen
linjojen takana, yksin lentelevän englantilaisen. Tuollaisia vihollisen
jalkaväkilentäjiä, jotka ovat hyvin kiusallisia joukoillemme. Ainakin
ne häiritsevät melkoisesti joukkojemme toimintaa. Saavuttavatko he
mitään erityisiä tuloksia maleksimalla matalalla ampumahautojen
yläpuolella, on hyvin epäiltävää. Veljeni oli parintuhannen,
englantilainen tuhannen metrin korkeudessa. Hän hiipii lähemmäksi
ja kiidättää sitten syöksylennossa muutamassa sekunnissa toisen
niskaan. Englantilainen katsoi parhaaksi välttää taistelua ja katosi
hänkin syöksylennossa syvyyteen. Veljeni siekailematta perästä. Hän
ei lainkaan välitä siitä, onko hän vihollisen alueella vai omalla
puolella. Vain yksi ajatus: tuon toisen täytyy pudota. Se onkin
tietysti aivan oikein. Toisinaan minäkin teen samoin. Mutta jollei
veljeni ole tehnyt näin ainakin kerran jokaisella lentoretkellä, niin
ei koko juttu huvita häntä lainkaan. -- Vasta aivan lähellä maata hän
pääsi hyvään asentoon ja ampui vastustajansa koneen luoteja täyteen.
Englantilainen putoaa maahan kuin kivi. Hänestä ei jää paljon jäljelle.
Tällaisen taistelun jälkeen, varsinkin jos se tapahtuu verraten
matalalla, kun on kierrellyt ja kaarrellut; puoleen ja toiseen,
lentänyt milloin oikeaan, milloin vasempaan, ei tavallisella
kuolevaisella ole enää aavistustakaan siitä, missä hän on. Puheena
olevana päivänä oli sitä paitsi vähän sumua, siis varsin epäedullinen
sää. Nopeasti veljeni kuitenkin pääsi selville seudusta ja huomasi
vasta nyt olevansa aika pitkän matkan vihollisen rintaman takana. Hän
oli Vimyn harjanteen tuolla puolen. Vimyn kukkulat kohoavat satakunta
metriä ympäristöä korkeammalle. Veljeni oli kadonnut noiden Vimyn
kukkuloiden taakse -- väittivät ainakin ne, jotka alhaalta käsin olivat
seuranneet hänen taisteluansa.
Lento kotiin ennen kuin pääsee omien asemien kohdalle, ei ole kaikkein
miellyttävimpiä tehtäviä. Ei voi tehdä mitään vaikka vihollinen ampuu.
Tosin vain harvoin sattuu. Veljeni lähestyi siis vihollisasemia. Niin
alhaalla, kuin hän silloin lensi, voi kuulla jokaisen laukauksen.
Kuulostaa siltä kuin kastanjat räiskyisivät tulessa, kun yksityinen
jalkaväkisotamies ampuu. Silloin hän äkkiä tuntee iskun: häneen on
osunut. Siitä hän oli heti selvillä. Veljeni on niitä ihmisiä, jotka
eivät voi nähdä omaa vertaan. Toisen veren näkeminen ei tee häneen
mitään tai ainakin paljon pienemmän vaikutuksen. Mutta omaa vertaan hän
ei voi sietää. Hän tuntee nyt jotakin lämmintä vuotavan oikeaa säärtään
pitkin ja samalla kipua lantiossaan. Mutta alhaalla paukkuu yhä
vimmatusti. Hän on siis vihollisen puolella rintamaa. Pauke kuitenkin
vähitellen lakkaa. Hän on päässyt saksalaisten linjojen kohdalle.
Mutta nyt hänen täytyy pitää kiirettä, sillä voimat vähenevät aivan
ilmeisesti. Hän huomaa metsän ja sen vieressä niityn. Siis niittyä
kohti. Hän pysähdyttää kiireesti moottorin, mutta samalla loppuvat
myöskin hänen voimansa, hän menee tainnoksiin. Aivan yksin hän istuu
lentokoneessaan, kukaan ei siis voi auttaa. Kuinka hän tuli maahan,
on oikeastaan ihme. Sillä ainoakaan lentokone ei voi itse hoitaa
itseään. Sellaista väitetään ainoastaan eräästä vanhasta kölniläisestä
"kyyhkysestä" (Taube-lentokoneesta); koneseppä asettaa sen
lentovalmiiksi, mutta samalla hetkellä kun lentäjän pitäisi istuutua
siihen, se lentääkin ominpäin tiehensä, tekee kierroksen ja laskeutuu
viiden minuutin kuluttua jälleen maahan. Monet kertovat nähneensä sen.
Minä en ole nähnyt -- olen kuitenkin varma jutun todenperäisyydestä.
Mutta veljelläni ei ollut tuollaista itsestään maahan laskeutuvaa
kyyhkystä, ja kuitenkin hän oli tullut alas aivan vahingoittumattomana.
Vasta sairaalassa hän tuli tajuihinsa. Hänet kuljetettiin Douaihin.