englantilaisen kanssa. Kerran näin Lothar veljeni jäävän laivueesta
vähän jälkeen ja samalla englantilaisen hyökkäävän hänen kimppuunsa.
Hänen olisi ollut helppo välttää taistelua -- syöksymällä syvyyteen.
Mutta sitäpä hän tietysti ei tee! Sellainen ajatus ei nähtävästi
juolahda edes hänen mieleensä. Pakeneminen on hänelle aivan vieras
käsite. Kaikeksi onneksi olin huomannut tämän ja olin varuillani.
Huomasin, kuinka englantilainen, joka oli ylempänä, laskeutuu häntä
kohti ja ampuu ampumistaan. Veljeni koettaa nousta hänen tasalleen
ollenkaan välittämättä siitä, ampuupa toinen tai on ampumatta.
Mutta äkkiä punainen lentokone tekee kuperkeikan ja syöksyy ympäri
kieppuen pystysuoraan alaspäin. Tämä ei näyttänyt olevan mikään
tahallinen liike, vaan todellinen putoaminen. Sellainen näky ei
tietenkään veljessä herätä kaikkein mieluisimpia tunteita. Mutta
minun oli vähitellen täytynyt tottua siihen, sillä veljeni käytti
sitä sotajuonena. Huomattuaan englantilaisen yläpuolellaan hän oli
saavinaan osuman ja putoavinaan, englantilainen jäljestä, mutta veljeni
kiepsahti jälleen oikeaan asentoon ja kohosi silmänräpäyksessä hänen
yläpuolellensa. Vihollislentäjä ei ehtinyt niin nopeasti nousta eikä
käsittää uutta asemaansa, veljeni oli jo hänen niskassaan, ja muutaman
sekunnin kuluttua leimahti englantilaisen kone ilmiliekkeihin. Hän
syöksyi auttamattomasti maahan.
Seisoin kerran maassa bensiinisäiliön vieressä, jossa 100 litraa
tuota nestettä räjähti ja paloi. En kärsinyt seistä kymmenen askeleen
päässä siitä, kuumuus oli niin kova. Mutta ajatella, että tuollainen
säiliö, joka sisältää muutamia satoja litroja, räjähtää muutaman
senttimetrin päässä lentäjän edessä ja potkurin ilmavirta ajaa koko
kuumuuden suoraan lentäjän kasvoihin. Luultavasti hän silloin menettää
silmänräpäyksessä tajuntansa, ainakin kaikki silloin käy kaikkein
nopeimmin.
Mutta joskus tapahtuu kuitenkin ihmeitä ja tunnustähtiä. Niinpä näin
esim. kerran englantilaisen lentokoneen syöksyvän liekkien vallassa
maahan. Liekit leimahtivat ensin 500 metrin korkeudessa. Koko kone
oli tulen vallassa. Kotiin lennettyämme kuulimme, että toinen koneen
miehistä, tähystäjä, oli hypännyt maahan viidenkymmenen metrin
korkeudesta. Ajatella -- 50 metrin korkeudesta. Sitä täytyy jo
ajatella. Tavallinen Berliinin kirkontorni ei ole paljonkaan korkeampi.
Yrittäköönpä joku hypätä alas tämän tornin huipusta! Minkänäköinen
hän on maahan tultuaan! Useimmat taittaisivat niskansa jo toisesta
kerroksesta hypätessään. Mutta tuo uljas tähystäjäupseeri hyppäsi
kaikissa tapauksissa 50 metrin korkeudesta, palavasta koneestaan, joka
jo ainakin minuutin ajan oli ollut liekkien vallassa, eikä hän saanut
mitään muuta vaurioita kuin yksinkertaisen sääriluumurtuman. Vieläpä
hän kaiken tämän jälkeen kykeni puhumaankin, niin ettei edes hänen
sieluntilansa ollut kärsinyt.
Toisen kerran pudotin englantilaisen lentokoneen, jonka ohjaaja sai
surmanluodin päähänsä, ja lentokone syöksyi ohjattomana, kohtisuoraan
ja liukulentoon pääsemättä, kolmentuhannen metrin korkeudesta maahan.
Vasta kotvan aikaa myöhemmin laskeuduin itse liukulennossa maahan ja
näin vain muodottoman röykkiön. Hämmästyksekseni kuulin tähystäjän
saaneen ainoastaan pienen ruhjevamman päähänsä ja ettei hänen tilansa
ollut hengenvaarallinen. Onnea pitää ihmisellä olla!
Kerran taas Boelcke ampui maahan Nieuport-koneen. Olin itse
näkemässä. Kone syöksyi maahan kuin kivi. Riensimme paikalle ja
löysimme lentokoneen puoleksi savimaahan hautautuneena. Ohjaaja,
hävittäjälentäjä oli tiedottomana vatsaansa saamasta ampumahaavasta,
mutta oli pudotessaan nyrjähyttänyt vain toisen käsivartensa. Hän jäi
henkiin.
Toiselta puolen olen taas ollut näkemässä sellaisen tapauksen, että
eräs hyvä ystäväni maahan laskeutuessaan ajoi koneensa toisen pyörän
kaniininkuoppaan. Kone oli jo melkein pysähtynyt ja nousi vain hyvin
hitaasti päälleen, vaappui siinä epävarmana, kummalle puolelle
kaatuisi, mutta keikahti lopulta selälleen -- ja miesparka taittoi
niskansa.
* * * * *
Veljeni Lothar on neljännen rakuunarykmentin luutnantti, oli ennen
sotaa vielä sotakoulussa, mutta sai heti sen alussa korotuksen
upseeriksi ja aloitti, kuten minäkin, sodan ratsumiehenä. Mitä urotöitä
hän oikein lienee suorittanut, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan puhu
itsestään. Minulle on vain kerrottu seuraava juttu:
Syystalvella 1914 hänen rykmenttinsä majaili Wartha-joella, venäläiset
olivat sen toisella rannalla. Kukaan ei tiennyt, aikoivatko he ryhtyä
hyökkäykseen vai pysyä aloillansa. Joen rannat olivat osittaan
jäätyneet, niin ettei sen yli päässyt ratsastamaan. Siltoja ei tietysti
ollut, sillä venäläiset olivat ne repineet. Silloin veljeni ui joen
yli, sai selville, missä venäläiset olivat, ja palasi samaa tietä
takaisin. Tämä tapahtui ankarassa aitovenäläisessä talvipakkasessa --
kuinka monta astetta kylmää lienee ollutkin. Hänen vaatteensa jäätyivät
muutamassa minuutissa ihoon kiinni, mutta hänen vakuutuksensa mukaan
niissä muka oli varsin lämmin olla. Näin hän ratsasti koko päivän,
kunnes illalla saapui majapaikkaansa. Eikä hän edes vilustunut.
Talvella 1915 hän siirtyi kehoituksestani lentojoukkoihin, ja hänestä
tuli aluksi, kuten minustakin, tähystäjä. Vasta vuotta myöhemmin
hän suoritti ohjaajan tutkinnon. Tähystäjänä olo ei olekaan huono
koulu, varsinkaan hävittäjälentäjälle. Maaliskuussa 1917 hän suoritti
kolmannen tutkintonsa ja tuli heti minun hävittäjälaivueeseeni.
Hän oli siis vielä aivan nuori ja viaton lentäjä, joka ei ajatellut
surmansilmukoita eikä muita narrinkonsteja, vaan oli hyvin tyytyväinen
voidessaan nousta ilmaan ja laskeutua maahan kunnollisesti. Parin
viikon kuluttua otin hänet ensimmäisen kerran mukaani vihollista
vastaan ja kehoitin häntä lentämään lähellä takanani, jotta hän
saisi tarkoin nähdä, kuinka taistelu tapahtuu. Mutta jo kolmannella
lentoretkellä huomaan hänen äkkiä eroavan seurastani ja hyökkäävän
englantilaisen kimppuun, jonka hän kohta pudottaa. Sydämeni ailahti
ilosta tämän nähdessäni. Tämä oli taaskin todistuksena siitä, kuinka
yksinkertainen juttu vastustajan pudottaminen oikeastaan on. Kaikki
riippuu mieskohtaisesta kunnosta ja päättäväisyydestä. En ole siis
mikään Pégoud [ranskalaisten kuuluisin taistelulentäjä maailmansodassa]
enkä halua sellaiseksi tullakaan, olen vain velvollisuuteni täyttävä
sotilas.
Neljä viikkoa myöhemmin veljeni oli jo pudottanut kaksikymmentä
englantilaista konetta. Tämä ennätys lienee ainoa laatuaan koko
lentosodanhistoriassa, että lentokoneenkuljettaja pudottaa ensimmäisen
vastustajansa kaksi viikkoa kolmannen tutkintonsa jälkeen ja on neljä
viikkoa myöhemmin merkinnyt muistikirjaansa jo kaksikymmentä uutta
voittoa.
Hänen kahdeskolmatta vastustajansa oli kuuluisa kapteeni Ball,
verrattomasti paras englantilainen lentäjä. Alkoinaan yhtä tunnetun
majuri Hawkerin olin minä jo muutamia kuukausia aikaisemmin ottanut
osalleni. Olin erityisesti iloinen juuri sen vuoksi, että oma veljeni
nyt piti huolen Englannin toisesta mestarilentäjästä. Kapteeni Ball
lensi kolmitasolla ja kohtasi veljeni yksin rintamalla. Kumpikin pyrki
toisensa kimppuun, mutta molemmat pitivät varansa. He lensivät yhä
uudelleen toisiaan kohti, mutta kummankaan ei onnistunut päästä toisen
taakse. Silloin molemmat päättivät ampua muutamia hyvin tähdättyjä
laukauksia sillä lyhyellä hetkeltä, jolloin sivuuttivat toisensa. He
lentävät taas toisiansa kohti, ja molemmat ampuvat. Molempia estää
edessä oleva moottori tähtäämästä. Osumismahdollisuudet siis kummallakin
hyvin pienet, varsinkin kun nopeus on tavallista kaksi kertaa suurempi.
Kumpikaan ei siis oikeastaan usko onnistuvansa. Veljeni, joka lensi
vähän alempana, ohjasi koneensa äkkiä ylöspäin, mutta keikahti samalla
selälleen, jolloin hänen koneensa hetkeksi menetti ohjauskykynsä. Pian
hän sai sen jäilleen oikeaan asentoon, mutta totesi samalla vastustajan
ampuneen hänen molemmat bensiinisäiliönsä rikki. Siis pakkolasku!
Sytytin on heti poistettava, muuten kone syttyy tuleen. Mutta hänen
seuraava ajatuksensa on: Missä vastustajasi on? Samalla hetkellä kun
hän itse teki kuperkeikan, hän oli huomannut vastustajansa samoin
nousevan pystyyn ja kiepsahtavan ympäri. Hän ei siis voinut olla
kovin kaukana. Koko ajan on vallitsevana ajatus: "Onko hän ylä- vai
alapuolellani?" Yläpuolella häntä ei enää näkynyt, sen sijaan veljeni
huomasi allansa kolmitason lakkaamatta pyörivän ympäri ja syöksyvän
yhä syvemmälle. Se putosi putoamistaan pääsemättä enää oikeaan
asentoon, ja murskautui maata vasten. Tämä tapahtui meidän alueellamme.
Molemmat vastustajat olivat lyhyellä kohtaushetkellä osuneet toisiinsa
kiinteillä konekivääreillään. Veljeni molemmat bensiinisäiliöt olivat
puhki, ja samalla hetkellä kapteeni Ball oli saanut luodin päänsä
läpi. Hänellä oli mukanaan muutamia kotimaasta saatuja valokuvia ja
sanomalehtileikkeleitä, joissa häntä kovin ylistettiin. Hän näytti
hiljakkoin palanneen lomalta. Boelcken aikana kapteeni Ball oli
tuhonnut 36 saksalaista lentokonetta. Mutta hänkin tapasi voittajansa.
Vai lieneekö ollut sattuma, että sellaisen suuruuden kuin hän, piti
kuolla niin tavallinen sankarikuolema?
Kapteeni Ball oli epäilemättä Anti-Richthofenlaivueen johtaja, joten
luulen englantilaisten nyt mieluimmin luopuvan yrityksestään eikä enää
pyrkivän saamaan minua kiinni. Se olisi kuitenkin ikävää, sillä siten
menettäisimme monta hyvää tilaisuutta, jolloin voimme oikein rökittää
englantilaisia.
Jollei veljeni olisi toukokuun 5 p:nä haavoittunut, hän luullakseni
olisi minun palatessani lomalta samoin voinut lähteä lomalle 62 voittoa
luettelossaan.
Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä.
Isäni mielestä on suuri erotus hävittäjälentäjällä ja
sellaisella ampujalla, joka ampuu vain huvikseen. Kun minä olen
pudottanut englantilaisen, on metsästyshimoni tyydytetty ainakin
neljännestunniksi. En saata siis ampua kahta englantilaista peräkanaa.
Kun kerran yksi on pudonnut, tunnen ehdotonta tyydytystä. Vasta paljon
myöhemmin olen voinut kehittää itseni "ampujaksi".
Mutta veljeni oli heti toista maata. Minulla oli tilaisuus tarkata
häntä hänen ampuessaan neljännen ja viidennen vastustajansa.
Hyökkäsimme vihollislaivueen kimppuun. Minä olin ensimmäisenä. Olin
pian selviytynyt vastustajastani. Katsahdan ympärilleni ja huomaan
veljeni lentävän toisen englantilaisen takana; tämän kone syttyy juuri
palamaan, ja moottori räjähtää. Tämän englantilaisen vieressä lentää
toinen. Veljeni jättää nyt aivan tyynesti ensimmäisen vastustajansa
omiin hoteisiinsa, vaikkei tämä ole vielä pudonnut, vaan pysyttelee
yhä ilmassa, ja suuntaa konekiväärinsä lähellä lentävää toista
englantilaista kohti jatkaen heti ampumista. Tämäkin vastustaja putosi
lyhyen taistelun jälkeen.
Kotona hän kysyi minulta ylpeästi; "Kuinka monta ammuit?" Vastasin
vaatimattomasti: "Yhden." Hän kääntää selkänsä ja sanoo: "Minä ammoin
kaksi." Lähetin hänet heti rintamalle tiedustelemaan uhriensa nimiä
jne. Myöhään iltapäivällä hän palaa takaisin, mutta sanoo löytäneensä
vain yhden.
Siis huono tiedustelija, kuten hyvät "ampujat" tavallisesti. Vasta
seuraavana päivänä ilmoitettiin rintamalta, missä hänen toinen uhrinsa
makasi. Kaikkihan olimme kyllä nähneet hänen putoavaa.
Alkuhärkä.
Ruhtinas Pless oli kerran päämajassa käydessään antanut minulle
luvan ampua yhden visentin hänen metsästysmailtaan. Visentti on
sama eläin, jota kansan keskuudessa sanotaan alkuhäräksi. Alkuhärät
ovat kuolleet sukupuuttoon. Visenttiä uhkaa sama kohtalo. Koko
maapallolla on ainoastaan pari paikkaa, missä sitä vielä tavataan,
nimittäin juuri Plessissä ja Venäjän entisen tsaarin metsästysmailla,
Bialowiezan metsässä. Bialowiezan metsä on tietysti kärsinyt hyvin
suurta vahinkoa sodan jaloissa. Moni komea visentti, jonka muuten
ainoastaan ruhtinaalliset henkilöt tahi tsaari itse olisi ampunut,
on joutunut jonkun musketöörin muistikirjaan. [Saksal. valloittajat
suojelivat B:n visenttejä parhaansa mukaan, mutta heidän poistuttuaan
kurittomat venäläislaumat hävittivät ne viimeistä myöten, ampuivat
konekivääreilläkin. -- Suom.]
Olin siis hänen korkeudeltaan saanut luvan kaataa noin harvinaisen
eläimen. Yhden ihmisiän kuluttua näitä eläimiä tuskin enää on olemassa,
silloin ne varmaankin ovat kuolleet sukupuuttoon.
Saavuin Plessiin iltapäivällä toukokuun 26 päivänä ja lähdin suoraan
asemalta määräpaikkaani kaataakseni härän jo samana iltana. Ajoimme
ruhtinaan laajassa metsästyspuistossa samaa tietä, jota monet
kruunatut päät ennen minua olivat kulkeneet. Tunnin verran ajettuamme
laskeuduimme rattailta maahan ja saimme vielä kävellä puolisen
tuntia päästäksemme väijymispaikalleni, samalla kun ajomiehet jo
olivat valmiina aloittaakseen ajon merkin saatuansa. Seisoin samalla
ampumalavalla, jossa ylijahtimestarin sanojen mukaan keisari oli
usein seissyt ja kaatanut monta visenttiä. Saimme odottaa hyvän
aikaa. Äkkiä näin jättiläiskokoisen mustan hirviön vyöryvän eteenpäin
korkeavartisessa metsässä juuri minua kohti. Huomasin sen ennen kuin
jahtimestari, valmistausin ampumaan ja, täytyypä myöntää, minut valtasi
lievä metsästyskuume. Kerrassaan mahtava eläin! Puolenkolmattasadan
metrin päässä se pysähtyi hetkeksi vainuten jotakin. Matka oli liian
pitkä voidakseni ampua. Luoti olisi kyllä varmaankin osunut, sillä
onhan ylipäänsä mahdotonta olla osaamatta tuollaiseen jättiläiseen.
Mutta sen etsiskely olisi ollut epämiellyttävä juttu. Ja sitä paitsi
olisi minusta ollut suuri häpeä ampua ohi. Päätin siis mieluummin
odottaa, kunnes se tulisi lähemmäksi. Se oli varmaankin huomannut
ajomiehet taas kintereillään, sillä äkkiä se teki jyrkän käänteen
ja porhalsi huimaavaa vauhtia, nopeammin kuin tuollaisen rumiluksen
olisi luullut pääsevän, suoraan minua kohti. Mutta noin oli vaikea
ampua. Pian se katosikin tiheän kuusiryhmän taakse. Kuulin sen vielä
tuhahtelevan ja tömistelevän tannerta, mutta sitä ei enää näkynyt.
Oliko se huomannut minut vai ei, sitä en voi sanoa. Mutta kaikissa
tapauksissa se oli nyt kadonnut. Näin sen kuitenkin vielä vilahdukselta
hyvin pitkän matkan päästä, sitten se lopullisesti katosi.
Tuollaisen tavattoman eläimen näkemisestäkö vai mistä lienee johtunut,
mutta sillä hetkellä, jolloin härkä lähestyi minua, tunsin jokseenkin
samanlaista kuumetta kuin valtaa minut silloin kun lentokoneessa
istuessani näen englantilaisen, mutta olen vielä hänestä viiden
minuutin lentomatkan päässä. Erotus oli vain se, että englantilainen
tavallisesti puolustautuu. Jollen olisi seissyt niin korkealla
ampumalavalla, niin kukapa tietää, eikö muunlaisiakin siveellisiä
tunteita olisi herännyt minussa.
Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin tuli toinen. Tämäkin oli aika
veikale. Mutta siitä oli paljon helpompi suoriutua. Noin sadan
askeleen päässä se pysähtyi nuuskien ilmaa ja käänsi koko lapansa minua
kohti. Ensimmäinen laukaus sattui, sen huomasin heti. Olin ampunut
suoraan härän lapaan. Hindenburg oli kuukautta aikaisemmin sanonut
minulle: "Ottakaa paljon patruunia mukaanne! Minä tuhlasin niitä puoli
tusinaa, siiliä sellainen rumilus ei kuole ihan helposti. Sen sydän
on niin syvällä, että luoti useimmiten menee ohi." -- Tämä pitikin
paikkansa. Sydämeen en ollut osunut, vaikka hyvin tiesin, missä se
oli. Ammuin uudestaan. Toinen, kolmas laukaus -- vasta silloin härkä
pysähtyi kuolettavasti haavoittuneena. Se kaatui noin 50 askeleen
päähän minusta. Viiden minuutin kuluttua hirviö oli kuollut. Metsästys
päättyi, puhallettiin "all's tot". Kaikki kolme luotia olivat sattuneet
juuri sydämen yläpuolelle, erittäin hyvin osattu.
Ajoimme nyt ruhtinaan kauniin metsästyslinnan ohi ja sitten läpi
laajan metsästyspuiston, jossa ruhtinaan vieraat joka vuosi kaatavat
saksanhirvet ym. Sitten pysähdyimme katselemaan Promnitzin linnaa.
Se kohoaa niemekkeellä, näköala on erittäin kaunis, ihmisasuntoja ei
ole viittä kilometriä lähempänä. Ei tunne ollenkaan olevansa enää
metsästyspuistossa, niin kuin yleensä luullaan, puheen ollen Plessin
ruhtinaallisesta metsästyksestä. Sataatuhatta hehtaaria aidattua maata
ei voida enää pitää metsästyspuistona. Siellä oleskelee komeita hirviä,
joita yksikään ihminen ei koskaan ole nähnyt, joita jahtimestarit eivät
tunne ja jotka sattumalta osuvat metsästäjän eteen. Mutta visentin
nähdäkseen saa usein kävellä viikkokausia. Monina vuodenaikoina ei
niitä yleensä olenkaan saa nähdä. Silloin ne ovat niin arkoja, että
kätkeytyvät huolellisesti noihin suunnattoman suuriin metsiin ja niiden
äärettömiin tiheikköihin. Näimme kuitenkin vilahdukselta monta hirveä
ja monta komeaa metsäkaurista.
Parin tunnin kuluttua saavuimme vähää ennen pimeän tuloa takaisin
Plessiin.
Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.
Jollei minusta olisi tullut taistelulentäjää, olisin luullakseni
ruvennut jalkaväkilentäjäksi. Tunteehan lentäjä suurta tyydytystä
voidessaan antaa välitöntä apua kovimmin taisteleville sotureillemme.
Jalkaväkilentäjälle tarjoutuu siihen tilaisuus. Hänellä on siis
kiitollinen tehtävä. Arras'in taistelun aikana näin useita tuollaisia
kunnon miehiä, jotka kaikilla ilmoilla ja kaikkina vuorokauden
aikoina lentelivät hyvin matalaila vihollisen yläpuolella, koettaen
pysyä yhteydessä ankarasti taistelevien joukkojen kanssa. Ymmärrän
hyvin, että tuollaiseen tehtävään voi innostua; luulen monenkin
lentäjän kohottavan raikuvan hurraa-huudon nähdessään vihollislaumojen
lainehtivan takaisin hyökkäyksen jälkeen, kun urhea jalkaväkemme on
rynnännyt esiin ampumahaudoistaan ja taistellut mies miestä vastaan
peräytyvän vihollisen kanssa. Usein olen lentoretken jälkeen ampunut
viimeiset patruunani vihollisen ampumahautoihin. Vaikka siitä onkin
vähän hyötyä, se tekee kuitenkin siveellisen vaikutuksen.
Tykistölentäjänä olen itse ollut. Minun aikanani oli vielä oman
tykistön ammunnan ohjaaminen kipinälennättimen avulla aivan uutta.
Mutta siihen tarvitaan aivan erikoista taipumusta. Ajan pitkään en
siihen soveltunut. Pidän enemmän taistelusta. Ollakseen hyvän täytyy
tykistölentäjän kuulua samaan aselajiin, jotta on tarpeelliset
"ammattitiedot".
Tiedustelulentoa olen myöskin harjoittanut, nimittäin Venäjällä
liikkuvan sodan aikana. Silloin olin jälleen ratsumies, so. kuvittelin
olevani sellainen ratsastaessani teräshevollani. Holckin seurassa
venäläisten ilmassa viettämäni päivät kuuluvat parhaisiin muistoihini.
Läntisellä rintamalla tiedustelulentäjä näkee aivan toista kuin mihin
ratsumiehen silmä on tottunut. Kylät ja kaupungit, rautatiet ja
maantiet ovat kumman elottomia ja hiljaisia, mutta siitä huolimatta
vallitsee kaikkialla erotta suurenmoinen toiminta, joka kuitenkin
taitavasti salataan lentäjältä. Ainoastaan erikoisen harjautunut
silmä voi nähdä jotakin tuolta huimaavasta korkeudesta. Minulla on
hyvät silmät, mutta epäilenpä, voiko yleensä kukaan erottaa mitään
varmaa esim. viertotieltä 5,000 metrin korkeudesta. Tällöin täytyy
sen vuoksi turvautua johonkin muuhun, joka korvaa silmän, nimittäin
valokuvauskoneeseen. Lentäjä valokuvaa siis kaikki, mitä hän pitää
vähänkin tärkeänä ja mikä on valokuvattava. Jos kotiin tullessa huomaa
levyt epäonnistuneiksi, koko lentoretki on ollut turha.
Tiedustelulentäjä joutuu usein taisteluun, mutta hänellä on tärkeämpiä
asioita toimitettavana kuin huvitella ilmataistelulla. Usein on yksi
ainoa valokuvalevy tärkeämpi kuin pudotettu vihollislentokone, sen
vuoksi ei hänen kutsumukseensa, tavallisissa aloissa, lainkaan kuulu
ilmataistelujen suorittaminen.
Nykyään on hyvin vaikea suorittaa hyvää tiedustelulentoa lännessä.
Lentokoneemme.
Kuten ehkä jokainen tietää, lentokoneemme ovat sodan aikana
jonkin verran muuttuneet. Suurin ero on jättiläislentokoneella ja
hävittäjäkoneella.
Hävittäjäkone on pieni, nopea, helposti ohjattava, mutta ei voi
ollenkaan kuljettaa lastia. Ainoastaan patruunat ja konekiväärit.
Jättiläislentokone on hirviö, jonka tarkoituksena on kantaa
mahdollisimman suuri lasti; sillä on sen vuoksi suuret tasot. Se
kuljettaakin mukanaan tavattoman paljon; 3,000-5,000 kiloa ei ole
sille paino eikä mikään. Bensiinisäiliöt ovat kuin todellisia
rautatietankkivaunuja. Noin suurella laitoksella liikkuessaan ei enää
tunne lentävänsä, vaan sillä "ajetaan". Lentäminen ei enää tapahdu
tuntoaistin, vaan teknillisten koneiden mukaan.
Tuollaisen jättiläislentokoneen moottoreissa on tavattoman monta
hevosvoimaa. Tarkkaa lukua en voi mainita, mutta varmasti monta
tuhatta. Kuta suurempi voima, sen parempi. On sangen mahdollista,
että kerran voimme kuljettaa kokonaisia divisioonia tuollaisilla
koneilla. Sen rungossa voi kävellä kuin huoneessa. Yhdessä nurkassa on
merkillinen laitos, kipinälennätin, jonka avulla lennettäessä voidaan
olla alituisessa yhteydessä maanpinnan kanssa. Toisessa nurkassa
riippuu mitä kauneimpia lihamakkaroita: kuuluisia lentopommeja, joita
vihollisemme kamalasti pelkäävät. Jokaisesta nurkasta pistää esiin
konekiväärin piippu. Kone kaikkineen on lentävä linnoitus. Kantotasot
tukineen ovat kuin pylväskäytävät. Minä en voi mieltyä näihin
jättiläisaluksiin. Minun mielestäni ne ovat hirmuisia, vastenmielisiä,
ikäviä ja kömpelöitä. Minä ylistän sellaista lentokonetta kuin "le
petit rouge'iani". Sillä voi yhtä hyvin lentää ylös ja alas, selällään
ja päistikkaa ja tehdä mitä temppuja hyvänsä, sillä lentää kuin lintu,
mutta kuitenkaan se ei ole "siipilentoa", lokin lennon tapaista, vaan
koko laitos on ainoastaan "lentävä moottori". Luullakseni pääsemme
kerran niin pitkälle, että voimme ostaa lentopuvun 2 markalla 50
pennillä ja pukea sen muitta mutkitta yllemme. Toisessa päässä on pieni
moottori ja pieni potkuri, kädet pistetään siipitasoihin ja jalat
pyrstöön, sitten juostaan vähän alkuvauhdiksi -- ja sitten liitelemme
kuin linnut ilmassa.
Varmaankin naurat, hyvä lukijani, -- niin minäkin, mutta nauravatko
lapsemme, se ei ole niinkään varma asia. Varmasti olisi myöskin
naurettu, jos joku 50 vuotta takaperin olisi sanonut aikovansa
lentää Berliinin yli. Voin vielä mielikuvituksessani nähdä kreivi
Zeppelinin, kun hän v. 1910 ensimmäisen kerran saapui Berliiniin, ja
nyt berliiniläiset tuskin viitsivät katsahtaa ylöspäin, kun tuollainen
laitos surisee ilmassa.
Paitsi mainitsemiani jättiläislentokoneita ja hävittäjäkoneita on vielä
olemassa lukemattomia muita kaikensuuruisia lentokonetyyppejä. Keksintö
ei vielä ole läheskään täydellisesti kehitetty. Kukapa tietää, mitä me
vuoden kuluttua käytämme tunkeutuaksemme siniseen eetteriin.