toisenlaiseksi, paljon dramaattisemmaksi. Hänen mielestään taistelu
oli näyttänyt varsin viattomalta, kunnes äkkiä muutamia lentokoneita
syöksyi alas loimuten kuin raketit. Olen vähitellen tottunut tällaisiin
näkyihin, mutta täytyy sanoa, että sellaiset tekivät minuunkin aluksi
järkyttävän vaikutuksen, ja vielä kauan jälkeenpäin olin usein yöllä
unissani näkevinäni ensimmäisen ampumani englantilaisen syöksyvän
syvyyteen.
Jos tällaista sattuisi minulle vielä kerran, niin luullakseni se ei
enää vaikuttaisi niin kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla.
Kun päivä oli alkanut näin hyvin, istuuduimme nyt ensin syömään
kunnollisen aamiaisen, sillä kaikki olimme nälissämme kuin sudet. Sillä
välin lentokoneemme pantiin jälleen kuntoon, uusia patruunia varattiin
mukaan, ja niin kohosimme uudestaan ilmoihin. Illalla saatoimme antaa
seuraavan ylpeän ilmoituksen: "6 saksalaista lentokonetta tuhonnut 13
vihollisen lentokonetta".
Tämäntapaisen ilmoituksen oli ainoastaan Boelcken hävittäjälaivue
kerran aikaisemmin voinut antaa. Silloin ammuimme maahan kaikkiaan
8 lentokonetta, tänään oli yksi ainoa mies syössyt maahan neljä
vastustajaa. Tuo mies oli luutnantti Wolff, heikko ja hintelä
nuorukainen, josta kukaan ei olisi voinut sellaista uskoa. Veljeni oli
pudottanut kaksi, Schäfer kaksi, Festner kaksi, minä kolme.
Illalla menimme levolle tavattoman ylpeinä, mutta toiselta puolen
myöskin hyvin väsyneinä.
Seuraavana päivänä luimme suureksi riemuksemme armeijan tiedonannosta
edellisen päivän urotöistä.
Mainittakoon muuten, että seuraavana päivänä taas ammuimme alas
kahdeksan englantilaista.
Näiltä päiviltä voin kertoa seuraavan hauskan jutun:
Pudottamamme englantilainen oli joutunut vangiksemme, ja keskustelimme
juuri parhaillaan hänen kanssansa. Tietysti hänkin tiedusteli tuota
punaista lentokonetta. Sotamiehetkin ampumahaudoissaan tunsivat sen, ja
siitä puhuttiin yleensä nimellä "Le diable rouge", Punainen paholainen.
Hänen joukko-osastossaan oli kerrottu huhuna, että tuolla punaisella
koneella lentää nuori neitonen, joku Jeanne d'Arcin tapainen tyttö.
Mies oli kovin ihmeissään, kun vakuutin hänelle, että tuo luultu
neito seisoi parhaillaan hänen edessään. Hän ei ollut kertomuksellaan
suinkaan aikonut huvittaa meitä, vaan oli itse todellakin vakuuttunut
siitä, että ainoastaan joku ihmeellinen neito saattoi istua noin
luonnottoman näköiseksi maalatussa koneessa.
"Moritz."
Kaunein olento, mitä maailma koskaan on nähnyt, on oikea ulmilainen
doggi, pikku "sylikoirani", "Moritz". Ostin sen Ostendessa kunnon
belgialaiselta viidellä markalla. Sen emo oli kaunis eläin, samoin yksi
sen esi-isistä, niin että se oli täysin "puhdasrotuinen". Siitä olen
aivan varma. Sain vapaasti valita, ja tietysti otin kauneimman. Zeumer
otti toisen ja risti sen "Maxiksi". "Max" kuoli äkkikuoleman, jäi auton
alle, muitta "Moritz" viihtyi ja menestyi erinomaisesti. Se nukkui
vuoteessani ja sai hyvän kasvatuksen. Se seurasi minua Ostendesta
kaikkialle, ja kiinnyin siihen suuresti. Kuukausi kuukaudelta "Moritz"
kasvoi ja varttui yhä suuremmaksi ja tuosta pienestä vunnukasta
kehittyi vähitellen oikein iso otus.
Kerran otin sen mukaani lentoretkellekin. Se oli ensimmäinen
tähystäjäni. Lentokoneessa se käyttäytyi varsin järkevästi ja tähysteli
erittäin kiinnostuneena alapuolellamme lepäävää maailmaa. Täytyy vain
huomauttaa kuinka asentajani tämän retkeni jälkeen päivittelivät, että
heidän täytyi siivota lentokoneesta yhtä ja toista. Mutta "Moritz" oli
hyvin tyytyväinen matkaansa.
Se on nyt jo toisella vuodella, mutta yhä vielä sama lapsellinen otus
kuin muutamien kuukausien vanhana. Se pelaa erittäin hyvin biljardia.
Valitettavasti kyllä menee tällöin monta palloa, mutta varsinkin monta
biljardiverkaa kaiken maailman tietä. Se on myöskin erittäin innokas
metsästäjä. Asentajani ovat siihen hyvin ihastuneet, sillä se hankkii
heille usein maukkaan jänispaistin. Minä tavallisesti annan sille vähän
selkään sellaisesta, sillä minua se ei oikein miellytä.
Muuan huono ominaisuus Moritzilla kuitenkin oli. Se juoksi näet
lentokoneiden kanssa kilpaa niiden lähtiessä kentältä liikkeelle.
Lentäjäkoiran tavallinen kuolema tällaisissa tilaisuuksissa on potkurin
isku päähän. Niinpä se kerrankin taas juoksi aika kyytiä lähtevän
lentokoneen edellä. Mutta tietysti se jäi jälkeen ja yksi hyvä potkuri
oli pian mennyttä kalua. "Moritz" ulvoi kamalasti, mutta tällä
tavoin täyttyi se aukko, joka minun laiminlyöntini johdosta oli sen
kasvatukseen jäänyt. En ollut tahtonut leikata sen häntää enkä korvia,
mutta nyt oli lentokone toiselta puolen korjannut tämän vahingon.
Kauneus ei ollut koskaan rasittanut sitä, mutta toinen riippuva korva
ja toinen puoleksi leikattu korva pukevat sitä erinomaisesti. Jollei
sillä olisi kieppurahäntää, se olisi todellakin oikea ulmilainen doggi.
Moritzilla on aivan oikea käsitys maailmansodasta ja vihollisista.
Nähdessään ensimmäisen kerran kesällä 1916 oikeita syntyperäisiä ryssiä
-- juna pysähtyi, ja Moritzia käytiin hiukan kävelyttämässä -- se
karkoitti tungettelevat venäläiset nulikat hirmuisesti haukkuen. Se ei
liioin kärsi ranskalaisia, vaikka itse onkin oikeastaan belgialainen.
Uudessa majapaikassa käskin kerran talonväen siistiä huoneeni. Kun
illalla saavuin kotiin, ei huoneessa ollut tehty mitään. Suuttuneena
käskin noutaa luokseni jonkun ranskalaisen. Tuskin mies oli avannut
oven, kun "Moritz" otti hänet vastaan varsin epäystävällisesti. Nyt
minulle selvisi heti, minkä vuoksi herrat ranskalaiset olivat pysyneet
poissa minun linnastani.
Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.
Täysikuuyöt ovat sopivimmat yölentäjille.
Huhtikuun täysikuunöinä olivat kunnon englantilaisemme erittäin
vilkkaassa toiminnassa. Tämä tapahtui tietysti Arras'n taistelun
yhteydessä. He olivat nähtävästi saaneet selville, että olimme
järjestäneet olomme erittäin mukavaksi hyvin suurella ja kauniilla
lentokentällä Douain lähellä. Kun kerran yöllä istuimme kasinossamme,
soi äkkiä puhelin ja saimme ilmoituksen: "Englantilaiset tulevat!" Tämä
aiheutti tietysti suuren riemun. Meillähän oli pomminkestävät suojat;
siitä oli kunnon Simon pitänyt huolen. Simon on rakennusasiaimme
hoitaja. Riensimme siis kaikki pommisuojaan, ja pian alkoi todellakin
kuulua -- ensin vielä aivan hiljaa, mutta pian aivan varmasti
lentokoneen moottorin surinaa. Ilmatorjuntatykit ja valonheittäjät
näyttävät myöskin saaneen jo hälytyskäskyn, sillä ne alkavat vähitellen
osoittaa toiminnan merkkejä. Mutta ensimmäinen vihollinen oli vielä
aivan liian kaukana, sitä ei voinut vielä ruveta ahdistamaan. Tämä
kaikki huvitti meitä suuresti. Pelkäsimme vain, etteivät englantilaiset
sittenkään löydä tietä lentokentällemme, sillä öiseen aikaan se ei ole
niinikään helppoa, varsinkin kun asemamme ei sijainnut viertotien,
järven eikä rautatien lähistöllä, jotka yöllä ovat lentäjän parhaina
tienviittoina.
Englantilaiset lensivät kaikesta päättäen hyvin korkealla. He kiersivät
ensin kertaalleen koko lentokentän ympäri. Luulimme heidän jo
valinneen toisen päämäärän. Mutta äkkiä he pysähdyttivät moottorinsa
ja laskeutuivat alemmaksi. "Nyt on tosi kysymyksessä", arveli Wolff.
Olimme ottaneet esille kaksi kivääriä ja aloimme ampua englantilaista.
Meidän oli vielä mahdoton nähdä heitä, mutta jo pelkkä pamauskin
rauhoitti hermojamme. Nyt viholliskoneet joutuvat valonheittäjän
valoon. Koko lentokentällä syntyy suuri riemu. Englantilaisilla oli
aivan vanha kone. Saatoimme tarkoin erottaa sen tyypin. Se oli enää
kilometrin päässä meistä. Mutta se lensi suoraan lentokenttäämme
kohti. Se saapui yhä lähemmäksi. Nyt se oli korkeintaan sadan metrin
korkeudessa. Silloin vihollislentäjä pysähdytti uudestaan moottorinsa
ja lensi suoraan meitä kohti. Wolff arveli vielä: "Herran kiitos,
hän on valinnut lentokentän toisen puolen maaliksensa." Mutta pian
putosi ensimmäinen pommi ja sitä seurasi useita pienempiä. Miekkonen
järjesti meille siten kauniin ilotulituksen. Arkoihin jäniksiin se
saattoi myös tehdä jonkinlaisen vaikutuksen. Olen yleensä sitä mieltä,
että pomminheitto yöllä voi tehdä ainoastaan siveellisen vaikutuksen.
Hätähousuille se on kyllä kiusallista, muitta ei muille.
Meistä tämä oli hyvin hauskaa, ja arvelimme, että englantilaiset
voisivat pistäytyä luonamme oikein useinkin. Tuo "pitkäpyrstö" pudotti
pomminsa n. 50 metrin korkeudesta, mikä jo oli melkoista röyhkeyttä,
sillä 50 metrin matkalta lupaan yöaikaankin täysikuun valossa lähettää
täyden panoksen villikarjun kylkeen. Miksipä en myöskin saisi sattumaan
englantilaiseen lentäjään? Olisi kuitenkin ollut vähän noloa ampua noin
alhaalta käsin maahan vihollistoveria.
Ilmassa olemme jo osoittaneet sangen monelle sen kunnian, mutta
alhaalta käsin en vielä ollut koskaan yrittänyt. Kohta kun
englantilainen oli lentänyt tiehensä, palasimme kasinoomme ja
aloimme pohtia kysymystä, kuinka seuraavana yönä valmistaisimme
noille ystävillemme hauskan vastaanoton. Seuraavana päivänä
sotilaspalvelijamme ja muutkin työskentelivät hyvin ahkerasti.
Kasinorakennuksen ja upseerien asuntoparakkien läheisyyteen juntattiin
paaluja. Näitä aiottiin seuraavana yönä käyttää konekiväärinjalustoina.
Koettelimme englantilaisista lentokoneista otettuja konekiväärejä ja
asetimme ne yöksi ampuma-asentoon. Suuressa jännityksessä odotimme
sitten, mitä tapahtuman piti. Konekiväärien lukumäärää en huoli
ilmoittaa, mutta sanon vain, että niitä oli niin että piti riittää.
Jokaiselle lentueemme herralle oli varattu tuollainen pikku esine.
Istumme taas kasinossa ja keskustelemme tietysti yölentäjistä. Silloin
syöksähtää sotilaspalvelija sisään ja huudahtaa: "Ne tulevat, ne
tulevat!" ja katoaa puolialastomana lähimpään pommisuojaan. Kaikki
kiiruhdamme konekivääriemme eteen. Muutamat hyviksi ampujiksi tunnetut
sotamiehet ovat myöskin saaneet konekiväärit. Kaikilla muilla on
kiväärit. Hävittäjäosastoni on näin aseistautuneena hampaisiin saakka
ollakseen valmiina ottamaan herrat englantilaiset lämpimästi vastaan.
Ensimmäinen saapui, kuten edellisenäkin iltana, lentäen jokseenkin
korkealla, mutta laskeutui sitten 50 metrin korkeudelle, ja
suureksi iloksemme hän oli tälliä kertaa valinnut meidän parakkimme
maalitaulukseen. Nyt hän on juuri joutunut valonheittäjän loisteeseen.
Nyt hän on korkeintaan 300 metrin päässä meistä. Joku alkaa ampua,
ja pian yhdymme kaikki konserttiin. Todellista väkirynnäkköä ei
olisi voitu torjua paremmin kuin tuon yksinäisen julkean yökulkijan
hyökkäys nyt. Viidenkymmenen metrin korkeudessa hänet nyt otetaan
vastaan raivoisalla tulella. Moottorinsa surinan vuoksi hän tietysti
ei voi kuulla koneikivääriemme rätinää, mutta piippujen suutulet
hän varmasti näkee, ja sen vuoksi on annettava täysi tunnustus
miekkosen urhoollisuudelle, kun hän kaikesta huolimatta suoritti
järkähtämättä tehtävänsä. Hän lensi suoraan ylitsemme. Sillä
hetkellä, jolloin hän liiti päämme päällitse, juoksimme tietysti
nopeasti pommisuojiin, sillä saada surmansa tuollaisen tyhmän pommin
räjähdyksestä olisi hävittäjälentäjälle jokseenkin nolo sankarikuolema.
-- Tuskin vihollinen oli lentänyt ylitsemme, kun riensimme takaisin
konekivääriemme ääreen ja paukuttelemme innokkaasti hänen jälkeensä.
Schäfer uskalsi tietysti väittää: "Minä osuin häneen!" Hän ampuu kyllä
sangen hyvin, mutta tässä tapauksessa en sittenkään uskonut häntä.
Muuten meillä kaikilla oli yhtä hyvät edellytykset saada sattumaan
tuohon liikkuvaan maaliin.
Puuhistamme oli kaikissa tapauksissa tuloksena ainakin se, että
vihollisemme heitti pomminsa jokseenkin umpimähkään. Yksi räjähti
tosin parin metrin päässä minun "le petit rouge'istani", tuottamatta
sille kuitenkaan mitään vahinkoa. Tämä leikki uusiutui useita kertoja
yön kuluessa. Nukuin jo sikeästi vuoteessani, kun kuulin unessa
ilmatorjuntatykkien paukkuvan, heräsin siihen ja saatoin todeta,
että uni olikin todellisuutta. Joku noista veitikoista lensi niin
alhaalla majani ylitse, että todellakin peloissani vedin peiton
korviini. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin hirmuisen räjähdyksen
aivan ikkunani edestä, ja ikkunaruutuni joutuivat pommin uhriksi.
Paitasillani syöksyin ulos ja ammuin muutamia laukauksia tuon heittiön
jälkeeni. Ulkona ammuttiin lujasti. Minä olin valitettavasti nukkunut
tuon herran tullessa.
Seuraavana aamuna olimme iloisesti yllättyneitä todetessamme, että
olimme maasta käsin saaneet ammutuksi kerrassaan kolme englantilaista
alas. He olivat laskeutuneet lentokenttämme läheisyyteen ja joutuivat
vangiksemme. Olimme ampuneet heidän moottorinsa rikki ja siten
pakottaneet heidät laskeutumaan maahan meidän puolellemme. Schäfer ei
siis ehkä sittenkään liene erehtynyt. Olimme kaikissa tapauksissa hyvin
tyytyväisiä menestykseemme. Mutta englantilaiset eivät liene olleet
yhtä tyytyväisiä, koskapa he tämän jälkeen jättivät lentokenttämme
rauhaan.
Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.
Huhtikuun 20 p:n iltana kävimme tavanmukaisella lennolla, palasimme
myöhään kotiin ja huomasimme, että Schäfer oli eksynyt joukostamme.
Kaikki tietysti toivoivat hänen saapuvan lentokentälle ennen pimeän
tuloa. Kello lyö yhdeksän, kymmenen, -- mutta Schäferiä ei kuulu.
Häneltä on bensiini varmasti jo lopussa, hänen on siis täytynyt
laskeutua jonnekin. Emme tahdo koskaan uskoa, että jonkun meistä olisi
vihollinen ampunut maahan. Kukaan ei uskalla hiiskuakaan sellaista,
mutta kaikki kuitenkin pelkäävät sitä hiljaa mielessään. Puhelinverkko
pannaan toimimaan saadaksemme selville, missä on nähty jonkun lentäjän
laskeutuvan maahan. Kukaan ei voi antaa meille mitään tietoja.
Ainoakaan divisioona, prikaati ei ole nähnyt häntä. Epämiellyttävä
tilanne. Vihdoin menemme levolle. Mutta kaikki uskoimme vielä lujasti,
että hän vielä tulee kotiin. Kello kaksi yöllä minut äkkiä herätetään.
Puhelinupseeri ilmoittaa iloisena: "Schäfer on Y:n kylässä ja pyytää
että hänet noudetaan kotiin."
Seuraavana aamuna ennen aamiaista ovi avautuu ja kunnon toverini seisoo
edessäni yhtä likaisissa pukimissa kuin jalkaväkisotamies kaksi viikkoa
kestäneen Arras'in taistelun jälkeen. Suuri riemu! Schäfer on kovin
tyytyväinen, ja hänen täytyy nyt kertoa meille seikkailustaan. Hän on
nälkäinen kuin susi. Aamiaisen syötyään hän kertoo meille seuraavaa:
"Olen lentämässä kotiin päin pitkin rintamaa, kun huomaan vihollisen
puolella aivan alhaalla lentäjän, nähdäkseni jalkaväkilentäjän.
Hyökkään hänen kimppuunsa, ammun hänet maahan ja aion taas jatkaa
matkaani kotiin päin, kun englantilaiset alkavat ampumahaudoistaan
ahdistaa minua ja paukuttavat aivan riivatusti. Lentokoneeni nopeus
tietenkin pelastaa minut, sillä ne lurjukset eivät tietystikään tulleet
ajatelleeksi, että heidän olisi minua ampuessaan pitänyt tähdätä
jonkin verran lentokoneeni etupuolelle. Olin ehkä vielä parinsadan
metrin korkeudessa, mutta täytyy myöntää, että erinäiset ruumiinosani
ovat kovasti jännittyneet, hyvin ymmärrettävistä syistä. Äkkiä kuuluu
pamaus ja moottorini pysähtyy. Siis täytyy laskeutua maahan. Mutta
ennätänkö vihollisen linjojen yli vai enkö? Se oli nyt suuri kysymys.
Englantilaiset ovat huomanneet tukalan tilani ja alkavat ampua
kuin mielettömät. Nyt kuulen jokaisen yksityisen laukauksen, sillä
moottorini ei enää surise, potkuri on liikkumattomana. Kiusallinen
hetki. Painan alas, laskeudun maahan, mutta koneeni ei ole vielä
ennättänyt pysähtyä, kun minua jo aletaan ampua konekivääreillä
Monchyn kylästä Arras'in läheltä pensasaidan takaa. Kuulat napsavat
yhtä mittaa koneeseeni. Hyppään koneesta maahan ja pujahdan saman tien
lähimpään granaattikuoppaan. Siellä nyt aloin ensin ajatella, missä
oikeastaan olin. Vähitellen minulle selvisi, että olin kyllä päässyt
englantilaisten linjojen yli, mutta olen vielä hiton lähellä niitä.
Onneksi oli jo myöhäinen ilta. Se minut pelasti.
"Ei kestänyt kauankaan, kun luokseni singahti muutamia granaatteja. Ne
olivat kaasugranaatteja, mutta kaasunaamaria ei minulla tietystikään
ollut. Silmistäni alkoi sen vuoksi vuotaa vettä aivan mahdottomasti.
Ennen pimeän tuloa englantilaiset vielä ampuivat konekivääreillä
paikkaa, jossa olin laskeutunut maahan, suunnaten toisen konekiväärin
lentokoneeseeni, toisen taas granaattikuoppaan. Kuulia vinkui
lakkaamatta yläpuolellani. Rauhoittaakseni hermojani sytytin ensin
savukkeen, sitten riisuin paksun turkin yltäni valmistautuen
juoksemaan. Mars, mars, eteenpäin! Jokainen minuutti on pitkä kuin
tunti.
"Vähitellen ilta pimeni, mutta minusta hyvin hitaasti. Ympärilläni
kuului turkinpyiden ääntelyä. Vanhana metsästäjänä huomasin niiden
liikkuvan kaikessa rauhassa ja tein tästä sen johtopäätöksen, ettei
minua piilopaikassani uhannut yllätyksen vaara. Vihdoin tuli pimeä.
Äkkiä pyrähti turkinpyypari lentoon aivan läheltäni, ja kohta sen
jälkeen vielä yksi. Nyt ymmärsin vaaran lähestyvän. Nähtävästi
englantilaisten partio halusi toivottaa minulle hyvää yötä. Nyt
oli jo kiire livistää. Ryömin ja madoin ensin hyvin varovasti
mahallani granaattikuopasta toiseen. Noin puolitoista tuntia yhtä
mittaa ryömittyäni saavuin ihmisten läheisyyteen. Ovatkohan ne
englantilaisia vai saksalaisia? He tulevat lähemmäs -- ja olin vähällä
heittäytyä kaulaan, kun tunsin heidät. Se oli tiedustelupartio,
joka hiiviskeli 'ei kenenkään maalla'. Yksi miehistä saattoi minut
komppaniapäällikkönsä luokse, ja siellä sain nyt tietää, että olin
edellisenä iltana laskeutunut maahan n. 50 askeleen päähän vihollisen
etulinjoista, ja että meidän jalkaväkemme oli jo pitänyt minua
menetettynä miehenä. Söin ensin kunnollisen illallisen ja läksin sitten
kotimatkalle.
"Takanani ammuttiin paljon enemmän kuin niiden edessäpäin. Jokainen
tie, jokainen yhdyskaivanto, jokainen pensas ja salatie oli vihollisen
tulen alaisena. Seuraavana aamuna englantilaiset tekivät hyökkäyksen,
heidän täytyi siis aloittaa tykistövalmistelunsa edellisenä iltana.
Olin siis valinnut jokseenkin sopimattomaan päivän huviretkeäni varten.
Vasta kello kahden korvilla aamulla pääsin ensimmäiseen puhelimeen ja
siten yhteyteen lentueemme kanssa."
Olimme kaikki hyvin iloisia saadessamme Schäferin takaisin joukkoomme.
Hän meni nyt ensin levolle. Kuka muu hyvänsä olisi hänen asemassaan
heittänyt viholliskoneet ainakin vuorokaudeksi rauhaan, mutta Schäfer
ahdisti vielä saman päivän iltama Monchyn yläpuolella sangen matalalla
lentävää B.E:tä (koe-Breguet-konetta) ja pakoitti sen laskeutumaan
maahan.
Anti-Richthofen-laivue.
Englantilaiset olivat keksineet suurenmoisen leikin, nimittäin
päättäneet ottaa minut vangiksi tai ampua maahan. Tähän tarkoitukseen
he olivat todella perustaneet erityisen laivueen, joka lenteli
sillä alueella, missä mekin tavallisesti liikuimme. Ymmärsimme
englantilaisten aikomuksen siitä, että tämä laivue melkein yksinomaan
ahdisti meidän punaisia lentokoneitamme.
Minun täytyy tässä huomauttaa, että olimme maalanneet _koko_
hävittäjälentueemme koneet punaisiksi, koska hyvät ystävämme
englantilaiset olivat päässeet selville siitä, että juuri minä istuin
tuossa tulipunaisessa vehkeessä. Nyt olimme siis kaikki punaisia, ja
englantilaisten naama venyi varmaan hyvin pitkäksi, kun he yhden ainoan
asemesta näkivät tusinan tuollaisia punaisia koneita. Se ei kuitenkaan
estänyt heitä hyökkäilemästä meidän kimppuumme. Pidänkin paljon enemmän
siitä, että asiakkaani tulevat minun luokseni, kuin että minun pitäisi
mennä heidän luokseen.
Lensimme kerran taas rintamalle toivoen voivamme siellä tavata
vastustajiamme. Parinkymmenen minuutin kuluttua saapuivatkin
ensimmäiset englantilaiset ja kävivät todella kimppuumme. Tällaista
huvia ei meille ollut suotu pitkään aikaan. Englantilaiset olivat näet
jonkin verran hillinneet kehuttua hyökkäyshenkeään, sillä se oli käynyt
heille jokseenkin kalliiksi. Nyt meitä lähestyi kolme yhdenhengen
Spad-konetta, jotka hyvyyteensä luottaen luulivat olevansa meitä paljon
vahvempia.
Wolff, veljeni ja minä lensimme yhdessä. Meitä oli siis tasan
kolme kolmea vastaan. Heti alussa englantilaisten hyökkäys muuttui
puolustukseksi. Me olimme jo paremmalla puolella. Minä sain
vastustajani eteeni ja ennätin kiireessä vielä nähdä, miten veljeni
ja Wolff ottivat kumpikin osalleen yhden. Tavallinen tanssi alkoi,
kaartelimme toistemme ympärillä. Suotuisa tuuli tuli jälleen avuksemme,
se ajoi meidät taistelun aikana pois rintamalta Saksaa kohti.
Minun vastustajani putosi ensimmäisenä. Olin luultavasti ampunut hänen
moottorinsa rikki. Joka tapauksessa hän päätti laskeutua maahan meidän
puolellemme. Säälintunteita ei minulla enää ole, hyökkäsin vielä kerran
hänen kimppuunsa, jolloin kone konekivääritulisuihkussa murskautui
aivan kappaleiksi. Siivet liihottelivat maata kohti kuin paperiarkit,
kumpikin erillään, ja runko syöksyi kuin kivi liekkien vallassa
syvyyteen. Se putosi suolle. Sitä oli mahdoton kaivaa ylös. En koskaan
ole saanut tietää, kenen kanssa tällöin taistelin. Hän oli kadonnut
jäljettömiin. Ainoastaan lentokoneen pyrstön pirstaleet paloivat vielä
osoittaen palkkaa, jonne mies itse oli kaivanut hautansa.
Samaan aikaan kuin minä olivat myöskin Wolff ja veljeni käyneet
vastustajiensa kimppuun ja pakottaneet heidät laskeutumaan maahan
verraten lähelle.
Lensimme nyt hyvin tyytyväisinä kotiimme ja tuumimme: "Toivottavasti
Anti-Richthofen-laivue käy oikein usein meitä tervehtimässä."
Isäukko käy minua tervehtimässä.
Huhtikuun 29 päiväksi oli isäukkoni ilmoittanut saapuvansa molempia
poikiaan tervehtimään. Isäni on pikkukaupungin sotilaskomentajana
Lillin lähellä, hän ei siis ollut kaukana meistä, ilmasta käsin
näen hänet usein. Hänen oli määrä saapua 9:n aikaan junassa. Puoli
kymmenen aikaan hän jo on lentokentällämme. Saavuimme juuri kotiin
taistelulennolta, ja veljeni laskeutuu ensimmäisenä koneesta maahan
ja tervehtii isäukkoa: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan
englantilaisen koneen." Sen jälkeen laskeuduin minä koneestani: "Hyvää
huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Isäukko oli
kovin mielissään, sen näki jo hänen kasvoistaan. Hän ei ole sellaisia
isiä, jotka pelkäävät ja vapisevat poikiensa puolesta, vaan hän
mieluimmin itse kapuaisi lentokoneeseen ja lähtisi englantilaisia
ammuskelemaan -- niin ainakin luulen. Söimme ensin yhdessä aamiaista,
sitten lähdimme jälleen lennolle.