urheilijain tavoin. Heitä kummastutti kovin haaksirikkoni, koska he
eivät, kuten sanottu, olleet ampuneet ainoaakaan laukausta minua kohti,
joten he eivät lainkaan voineet käsittää minun onnettomuuteni syytä.
Nämä olivat ensimmäiset englantilaiset, jotka olin ampunut maahan
elävinä. Sen vuoksi minua huvitti suuresti hiukan jutella heidän
kanssaan. Kysyin mm., olivatko he aikaisemmin nähneet minun konettani
ilmassa. "Oh yes", vastasi toinen, "tunnen sen varsin hyvin. Olemme
antaneet sille nimen 'Le petit rouge'" (pieni punainen).
Mielestäni tosienglantilaisen hävyttömään tapaan hän sitten kysyi,
miksi olin käyttäytynyt niin varomattomasti ennen laskeutumistani.
Syynä oli yksinkertaisesti se, etten voinut tehdä muutenkaan. Silloin
tuo lurjus sanoi, että hän oli koettanut ampua minua viimeisten
kolmensadan metrin matkalla, mutta hänellä oli ollut lataushäiriö.
Minä olin säästänyt häntä -- hän on hyvillään sen johdosta -- mutta
palkitsee sääliväisyyteni salakavalalla hyökkäyksellä.
Sen jälkeen en ole kertaakaan voinut -- hyvin ymmärrettävistä syistä!
-- puhutella ainoaakaan vastustajaani.
Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.
(Helmikuussa 1917.)
Nykyisiin minä koetan kilpailla Boelcken hävittäjälaivueen kanssa. Joka
ilta sovimme keskenämme siitä, kuinka monta vastustajaa kummankin
on ammuttava. Mutta kilpailijani ovat hitonmoisia miehiä. Heitä on
aivan mahdoton voittaa. Korkeintaan voi pysytellä likipitäen heidän
tasollaan. Heillä on jo 100 voittoa etumatkaa. Tämä etumatka minun
täytyy antaa heidän pitää. Paljon riippuu siitä, minkälaisen vastustajan
kanssa joutuu tekemisiin, saako vastaansa salakavalan ranskalaisen
vaiko sisukkaan englantilaisen. Minä pidän englantilaisia parempina.
Ranskalaiset pakenevat, englantilaiset hyvin harvoin. Usein voi
englantilaisia sanoa tyhmän rohkeiksi, mutta heidän omasta mielestään
se on kai pelotonta yritteliäisyyttä.
Hävittäjälentäjän ammatissa on se hyvä puoli, etteivät siinä auta
mitkään taitotemput, vaan että mieskohtainen kunto ratkaisee aina
voiton. Mies voi olla erinomainen syöksylentäjä ja surmansilmukoiden
tekijä, mutta silti hän tuskin kykenee ampumaan ainoaakaan vastustajaa
maahan. Minun mielipiteeni mukaan rohkea toimintatarmo ratkaisee koko
asian.
Ranskalaisille on luonteenomaista hyökätä vastustajansa kimppuun
väijyksistä ja salakavalasti. Mutta se ei vetele ilmassa. Ainoastaan
aloitteluja antaa yllättää itsensä. Väijymisestä ei tule mitään, kun
kerran ei voi itse minnekään piiloutua, sillä näkymätöntä lentokonetta
ei vielä ole keksitty. Silloin tällöin heidän gallialainen verensä
kuitenkin kuohahtaa ja he käyvät hyökkäämään, mutta sitä voinee
kuitenkin verrata limonadin kuohumiseen. Hetkisen hän osoittaa
hirmuista rohkeutta, joka jälleen yhtä nopeasti kokonaan katoaa.
Häneltä puuttuu sitkeätä kestävyyttä.
Englantilaisissa sitä vastoin huomaa vielä joskus jälkiä heidän
germaaninverestään. Lentäminen sopiikin hyvin urheilijoille, mutta he
erehtyvät siinä liiaksi urheilumaisuuteen. Heitä huvittaa kovin esittää
meidän ampumahaudoissa makaaville joukoillemme surmansilmukoita,
syöksylentoa, selälläänlentoa ym. leikkejä. Tämä tekee kyllä hyvän
vaikutuksen Johannisthalin urheiluviikolla, mutta ampumahaudat eivät
ole niin kiitollisia kuin urheilukilpailujen yleisö.
Itse maahan ammuttuna.
(Maaliskuun puolivälissä 1917.)
On oikeastaan väärin sanoa, että minut tänään ammuttiin maahan.
Mielestäni voidaan sanoa maahanammutuksi ainoastaan sellaista lentäjää,
joka auttamattomasti mätkähtää maahan, mutta minä pääsin uudelleen
tasapainoon ja suoriuduin leikistä aivan ehein nahoin.
Lennän laivueen mukana ja huomaan vastustajan, joka myöskin lentää
laivueena. Tämä tapahtuu tykistöasemiemme yläpuolella Lensin seuduilla
Minun täytyy lentää vielä hyvä matka ennen kuin saavun vastustajani
kohdalle. Kaikkein eniten hermoja kiihottava on juuri se silmänräpäys,
jolloin saapuu vastustajaa lähelle, kun näkee vihollisensa, mutta
ei vielä voi aloittaa taistelua. Luulen silloin aina jonkin verran
kalpenevani, mutta valitettavasti minulla ei koskaan ole ollut
kuvastinta mukanani. Mielestäni tämä hetki on suurenmoinen, sillä se
jännittää hermoja äärimmäisyyteen saakka, ja kaikesta sellaisesta
minä pidän. Tarkastelen vastustajaani jo matkan päästä, olen tuntenut
laivueen viholliseksi, lasken viholliskoneiden lukumäärän ja punnitsen
kaikkia edullisia ja epäedullisia seikkoja, jotka voivat vaikuttaa
taistelun kulkuun. Niinpä esimerkiksi sille seikalle on annettava
tavattoman suuri merkitys, ajaako tuuli minua taistelun aikana poispäin
omilta linjoiltamme vai työntääkö se minua niihin päin. Kerrankin
ammuin englantilaisen, jolle annoin surmanluodin vihollisen linjojen
selkäpuolella, mutta hän mätkähti maahan meidän kiintopallojemme
lähellä; niin kauas meidän puolellemme myrskytuuli kantoi hänet.
Meitä oli viisi, vihollinen oli kolme kertaa voimakkaampi. Kuin suuri
sääskiparvi lensivät englantilaiset lähellä toisiaan. Tuollaisen,
noin koossa lentävän lauman hajoittaminen ei ole helppo asia, se on
aivan mahdotonta yhdelle lentäjälle ja sangen vaikeaa useammillekin,
varsinkin jos lukumäärän ero niin suuri kuin nyt tässä tapauksessa.
Mutta me tunsimme itsemme niin paljon vihollista etevämmiksi, ettemme
hetkeäkään epäilleet voiton saavuttamista. Hyökkäyshenki on pääasia
ilmassa kuten muuallakin. Mutta vihollinen ajatteli samoin. Sen
sain piankin huomata. Tuskin hän oli nähnyt meidät, kun heti teki
täyskäännöksen ja kävi kimppuumme. Nyt oli meidän viiden totisesti
oltava silmä kovana. Ken nyt joutuu pois rivistä, sille voi käydä
hullusti. Me lähestyimme myöskin toisiamme ja annoimme vieraiden
tulla hiukan lähemmäksi. Pidin tarkoin silmällä, eikö kukaan noista
miekkosista hiukan eroa toisista. Kas tuolla yksi on kyllin tyhmä
tehdäkseen niin. Voin helposti saavuttaa hänet. "Olet myyty mies!"
Syöksyn hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Nyt olen jo hänet saavuttanut
tai saavutan heti kohta. Hän alkaa jo ampua, mikä on hermostumisen
merkki. Ajattelen itsekseni: "Ammu pois vain, ethän kuitenkaan osu."
Hän ampui pienillä valopommeilla, jotka lensivät ohitseni, saatoin
sen selvästi huomata. Olin ikäänkuin vesisuihkun alla. Tämä ei ollut
hauskaa, mutta englantilaiset ampuivat melkein aina tuollaisilla
kiusallisilla kapineilla, siispä niihinkin täytyi vähitellen tottua.
Ihminen tottuu kaikkeen, sillä tällä hetkellä luulen todellakin
naurahtaneeni. Pian sain kuitenkin tuntuvan opetuksen.
Nyt olen jo aivan toisen kintereillä, ehkä sadan metrin päässä,
olen poistanut varmistimen, tähtään vielä kerran kokeeksi ja
ammun muutamia koelaukauksia. Konekiväärini ovat kunnossa. Pian
alkaa taistelu. Hengessä näen jo vastustajani putoavan maahan.
Äskeinen kiihtymykseni on asettunut. Ajattelen aivan tyynesti ja
asiallisesti, punnitsen kaikkia mahdollisuuksia, osuuko hän ehkä
minuun vai minä häneen. Yleensä itse taistelu useimmissa tapauksissa
koettelee vähimmin hermoja, mutta se, joka silloin kiihtyy, tekee
anteeksiantamattoman virheen. Hän ei koskaan saa ketään ammutuksi.
Mutta tämäkin johtuu kai tottumuksesta. Oli miten oli, mutta tällä
kertaa minä en tehnyt virhettä. Olin 50 metrin päässä hänestä; ammun
muutamia hyvin tähdättyjä laukauksia, niin voittoni on varma. Näin
ajattelin itsekseni. Mutta äkkiä kuuluu kova pamaus, ennen kuin olen
ampunut kymmentäkään laukausta. Pian sen jälkeen kuuluu toinen pamaus
moottoristani. Minulle selviää heti, että olen saanut osuman. Ainakin
koneeseeni, vaikka itse olen haavoittumaton. Samassa silmänräpäyksessä
tunnen tavatonta bensiinin käryä ja moottori pysähtyy. Englantilainen
huomaa sen ja ampuu entistä vimmatummin. Minun täytyy heti luopua
leikistä.
Putoan kuin kivi suoraan alaspäin. Aivan vaistomaisesti suljen
moottorin hanan. Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä jos
bensiinisäiliö on ammuttu rikki ja polttoainetta alkaa räiskyä
lentäjän jaloille, on tulipalon vaara aina sangen suuri. Edessäni
on näet 150-hevosvoimainen räjähdyskaasumoottori, joka tietysti on
hehkuvan kuuma. Pisara bensiiniä siihen, niin koko kone olisi tulessa.
Pudotessani jätän ilmaan jälkeeni valkean juovan. Tunnen sen hyvin,
sillä vastustajilleni on usein käynyt niin. Se on räjähdyksen ennettä.
Olen vielä 3000 metrin korkeudessa, maahan on siis vielä melkoinen
matka. Herran kiitos, moottori pysähtyy kokonaan. Lentokoneeni nopeutta
oli tällä hetkellä mahdoton määrätä. Se oli kaikissa tapauksissa niin
suuri, etten voinut pistää päätäni ulos istumakomerosta ilmanpaineen
työntämättä sitä taaksepäin.
Pian olen päässyt vastustajastani eroon, ja ennen kuin laskeudun
maahan, minulla on aikaa katsoa, miten neljä toveriani jaksavat. He
ovat yhä tulisessa taisteluissa. Kuulen vihollisen, samoin myöskin
omien miesteni konekiväärirätinää. Äkkiä lentää raketti ilmaan.
Onkohan se valomerkki? Ei, siksi se on liian suuri. Se suurenee
yhä suurenemistaan. Joku palaa. Mutta kumpi? Kone on aivan meidän
koneittemme näköinen. Taivaan kiitos, se on viholliskone. Kukahan sen
ampui? Pian sen jälkeen putoaa laivueesta vielä yksi lentokone samalla
tavoin kuin minäkin kohtisuoraan alaspäin, heittää vielä kuperkeikan,
toisenkin, mutta kas, nyt se on jälleen päässyt oikeaan asentoon.
Lentää suoraan minua kohti. Sekin on Albatross. Miehelle on varmaankin
käynyt samalla tavoin kuin minullekin.
Olen vielä muutaman sadan metrin korkeudessa, mutta täytyy vähitellen
ruveta katsomaan, minne voisin laskeutua. Sillä maahan laskeutuminen
en tällaisissa olosuhteissa samaa kuin haaksirikko. Eikä tällaisesta
haaksirikosta aina suoriudu onnellisesti, siis -- silmät auki! Huomaan
niityn, pienen pyörylän, mutta se on kuitenkin juuri tarpeeksi suuri,
jos laskeudun varovaisesti. Sitä paitsi se on edullisella paikalla
Hénin-Liétard'in viertotien varrella. Sinne aion siis laskeutua. Kaikki
sujuu hyvin. Ensimmäinen ajatukseni on: minne toverini laskeutuu? Hän
laskeutuu muutaman kilometrin päähän minusta.
Ryhdyin tarkastamaan koneeni kärsimiä vaurioita. Siinä oli useita
luodinreikiä, mutta se luoti, joka oli pakottanut minut keskeyttämään
taistelun, oli mennyt molempien bensiinisäiliöiden läpi. Niissä ei
ollut pisaraakaan bensiiniä jäljellä. Myöskin moottoriin oli sattunut
laukaus. Se oli minusta suuri vahinko, sillä moottorini oli toiminut
vielä aika hyvin.
Istuin koneessani jalat riipuksissa ja näytin varmaankin hyvin tyhmää
naamaa. Heti kokoontui ympärilleni suuri joukko sotamiehiä, saapuipa
upseerikin. Hän oli aivan hengästynyt ja kovin kiihdyksissään. Hänelle
oli varmaankin tapahtumat jotakin hirmuista. Hän syöksyi luokseni
läähättäen ja kysyi: "Eihän teille vain tapahtunut mitään? Seurasin
koko tapauksen kulkua ja olen nyt niin hermostunut! Herra varjelkoon!
Se näytti kerrassaan kamalalta!" Vakuutin, ettei minulle ollut
tapahtunut kerrassaan mitään, hyppäsin maahan ja esittelin itseni. Hän
ei tietysti kuullut nimeäni. Mutta hän pyysi minua lähtemään mukaansa
hänen autossaan läheiseen Hénin-Liétardiin, jossa hänen majapaikkansa
oli. Hän oli pioneeriupseeri.
Istumme jo vaunussa ja lähdemme matkalle. Isäntäni ei ollut vieläkään
tyyntynyt. Äkkiä hän kysyy pelästyneenä: "Hyvänen aika, missä teidän
kuljettajanne on?" Ensin en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja
katsahdin häneen vähän epätietoisena. Mutta sitten minulle selvisi,
että hän piti minua kaksinistuttavan lentokoneen tähystäjäupseerina
ja tiedusteli nyt lentokoneen ohjaajaa. Vastasin kuivasti: "Minä
ajan yksin." Sana "ajaa" on julistettu pannaan lentäjäin kesken.
Siellä ei "ajeta", vaan "lennetään". Tuon kunnon herran silmissä
menetin varmaankin suuren osan arvoani juuri sen vuoksi, että sanoin
"ajavani" yksin. Keskustelumme kävi tämän jälkeen jonkin verran
kylmäkiskoisemmaksi.
Saavuimme sitten hänen majapaikkaansa. Minulla on yhä vielä likainen
öljytakki ylläni ja paksu hartiahuivi ympärilläni. Matkalla hän oli
tietysti tehnyt minulle lukemattomia kysymyksiä. Hän oli muuten paljon
pahemmin kiihdyksissään kuin minä. Nyt hän pakotti minut laskeutumaan
levolle sohvalle tahi ainakin tahtoi minua niin tekemään, perustellen
kehoitustaan sillä, että varmaankin olin vielä kovin järkyttynyt
taistelusta. Vakuutin hänelle usein ennenkin olleeni ilmataistelussa,
mutta se ei tahtonut millään mahtua hänen päähänsä. En varmaankaan
ollut kovin sotaisen näköinen.
Jonkin aikaa juteltuamme hän tietysti teki kuuluisan kysymyksen:
"Oletteko jo ampunut vihollisen maahan?" Hän ei tietysti ollut kuullut
nimeäni, kuten jo mainitsin. "Kyllä", vastasin, "silloin tällöin."
-- "Vai niin -- vai niin -- oletteko ehkä ampunut kaksikin?" -- "En
kahta, vaan kaksikymmentäneljä." Hän hymyilee, toistaa kysymyksensä ja
selittää, että hän tarkoittaa "maahanammutulla" vihollisella sellaista
konetta, joka todellakin putoaa maahan ja jää siihen makaamaan.
Vakuutin hänelle, että oma käsitykseni asiasta oli aivan sama. Mutta
tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt hän piti minua suurena
valehtelijana. Hän jätti minut omiin hoteisiini sanottuaan, että
ateria valmistuu tunnin kuluttua ja että jos minua halutti, voin syödä
hänen kanssaan. Nyt noudatin kuitenkin hänen ensimmäistä kehoitustaan
ja nukuin sikeästi tunnin ajan. Sitten menimme upseerikasinoon.
Siellä riisuin päällystakkini ja minulla oli onneksi Pour le mérite
kaulassani. Mutta ikävä kyllä minulla ei ollut sotilastakkiani, vaan
ainoastaan liivit. Pyysin anteeksi, etten ollut paremmin pukeutunut,
mutta äkkiä kunnon isäntäni huomasi Pour le mérite'ni. Hän jäi
sanattomaksi hämmästyksestä ja vakuutti sitten, ettei tiennyt nimeäni.
Sanoin hänelle nimeni vielä kerran. Nyt hänelle selvisi, että hän
oli joskus ennenkin kuullut puhuttavan minusta. Nyt ilmestyi pöytään
ostereita ja samppanjaa, ja oloni oli kuin Herran kukkarossa, kunnes
toverini Schäfer vihdoin saapui noutamaan minua autollani. Häneltä
kuulin Lubbert'in taaskin tuottaneen kunniaa liikanimelleen. Häntä
näet sanottiin ennen joukon kesken "maalitauluksi", sillä jokaisessa
ilmataistelussa vihollinen pyrki ampumaan hänen koneensa seulaksi.
Kerrankin siinä oli 64 luodinreikää, mutta hän itse oli aivan
haavoittumaton. Tällä kertaa oli luoti hipaissut häntä rintaan, ja hän
makasi jo sairaalassa. Hänen koneellaan lensin heti lentokentällemme.
Valitettavasti tämä etevä upseeri, jolla oli hyvät edellytykset
kehittyä kerran Boelcken vertaiseksi, kuoli muutamia viikkoja myöhemmin
sankarikuoleman isänmaansa puolesta.
Jo samana iltama saatoin ilmoittaa äskeiselle isännälleni
Hénin-Liétard'iin, että vielä sinä päivänä olin saanut ensimmäisen
sataneljännekseni täyteen.
Lentäjän urotyö.
(Maaliskuun lopulla 1917.)
Jokainen koulupoika Saksan valtakunnassa tuntee varmaankin nimen
"Siegfried-linja". Niinä päivinä, jolloin peräydyimme näihin asemiin,
oli tietenkin rinnassakin vilkasta toimintaa. Vihollinen oli jo
tosin miehittänyt luovuttamamme alueen, mutta ilmaa emme niin pian
luovuttaneet englantilaisille; siitä huolehti Boelcken hävittäjäosasto.
Vain mitä suurinta varovaisuutta noudattaen uskalsivat englantilaiset
luopua tähänastisesta lentoasemasodastaan.
Juuri tähän aikaan myöskin suuresti suosittu prinssimme Friedrich Karl
uhrasi henkensä isänmaan puolesta.
Boelckem hävittäjäosaston eräällä retkellä oli luutnantti Voss
voittanut ilmataistelussa englantilaisen, pakottanut tämän laskeutumaan
maahan sille alueelle, jota hyvin voidaan sanoa puolueettomaksi
alueeksi. Me olimme tosin jo poistuneet sieltä, mutta vihollinen ei
ollut vielä miehittänyt sitä. Ainoastaan tiedusteluosastoja, sekä
englantilaisia että saksalaisia, liikkui tällä miehittämättömällä
vyöhykkeellä. Englantilainen lentokone oli siis pudonnut
taistelulinjojen väliin. Kunnon englantilainen oli kai luullut
maanmiestensä jo saapuneen tälle alueelle ja hänellä olikin hyvä syy
otaksua niin. Mutta Voss oli toista mielitä., Nopeasti ja päättävästi
hän laskeutui maahan uhrinsa viereen. Kiireesti hän irroitti vihollisen
konekiväärit ja muut käyttökelpoiset osat tämän lentokoneesta ja otti
ne mukaansa omaan koneeseensa, kaivoi tulitikkulaatikon taskustaan, ja
muutaman sekunnin kuluttua oli englantilaisen kone liekkien vallassa.
Minuuttia myöhemmin hän jo huiskutti ystävällisesti kättään voitokkaan
ilmaratsunsa selästä joka taholta paikalle rientäville englantilaisille.
Kuuma päivä.
Huhtikuun 2 päivä 1917 oli lentueelleni kuuma päivä. Lentokentällemme
saakka kuului rumputulen jyrinä, ja taas tänään se oli tavallista
kiivaampaa.
Olin vielä vuoteessani, kun sotilaspalvelijani syöksyi huoneeseeni
huutaen: "Herra luutnantti, englantilaiset ovat jo täällä." Vielä
puoliunisena katsahdan ulos ikkunasta ja todellakin, eikös jo
kaarrellut hyviä ystäviäni lentokentän yläpuolella. Hyppäsin sängystä
ja pukeuduin silmänräpäyksessä. Punainen lintuni oli jo valmiina
lähtemään aamutyöhön. Asentajani tiesivät, etten jättäisi tätä hyvää
tilaisuutta käyttämättä. Kaikki oli siis valmiina. Nopeasti kiedoin
vielä turkitkin ylleni ja sitten ilmaan.
Olin kohonnut ilmaan viimeisenä. Toiset toverini olivat jo paljon
lähempänä vihollista. Pelkäsin jo paistin vilahtavan sivu suun,
että saisin vain matkan päästä katsella valmista kuinka toverini
suorittaisivat ilmataistelunsa. Mutta äkkiä yksi noista tungettelevista
vieraista suuntasi koneensa suoraan minua kohti. Annoin hänen rauhassa
lähestyä, ja nyt alkoi hauska tanssi. Vastustajani lentää milloin
selällään, milloin tekee mitäkin temppuja. Kone oli kahden istuttava
hävittäjäkone. Olin hänen yläpuolellaan, ja sen vuoksi pian vakuutuin
siitä, ettei hän enää voinut päästä käsistäni. Taistelun lomassa
sattuneen tauon aikana katsahdin ympärilleni ollakseni varma siitä,
että olimme kahdenkesken. Siis kumpi ampuu paremmin, kumpi pysyy
tyynempänä ja hillitsee itsensä paremmin vaaran hetkellä, se voittaa.
Ei kestänyt kauankaan, ennen kuin olin pakottanut hänet laskeutumaan
lähelle maata vähintään kahden kilometrin päähän rintamalta, vielä
oikein tosissani ampumatta häntä. Luulin hänen aikovan laskeutua
maahan, mutta nytpä erehdyinkin vastustajastani. Äkkiä huomaan hänen
vain muutamia metrejä maanpinnan yläpuolella suuntaavan lentonsa
jälleen suoraan eteenpäin ja koettavan päästä karkuun. Tämä oli minusta
kuitenkin jo liikaa. Hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, ja tämä
tapahtui niin alhaalla, että pelkäsin törmääväni allamme kohoavan
kylän taloihin. Englantilainen puolustautui viimeiseen hetkeen saakka.
Vielä viimeiseksi lopuksi huomasin koneessani osuman. Mutta nyt en enää
päästänyt häntä käsistäni, hänen täytyi pudota. Hän syöksyikin täyttä
vauhtia keskelle taloryhmää.
Leikki oli lopussa. Taas tällä kertaa vastustajani oli osoittanut
suurenmoista rohkeutta. Hän puolustautui viimeiseen saakka.
Hyvin tyytyväisenä punaisen teräslintuni toimintaan tänä aamurupeamana
palasin kotiin. Toverini olivat vielä ilmassa, ja heitä kummastutti
kovin, kun aamiaispöydässä tavatessamme saatoin kertoa heille
pudottaneeni N:o 32:n.
Eräs aivan nuori luutnantti oli ampunut ensimmäisen vastustajansa.
Olimme tapahtuman johdosta hyvin iloisia ja valmistauduimme uusiin
taisteluihin.
Lähdin lopettelemaan kiireessä kesken jäänyttä pukeutumistani. Silloin
saapui hyvä ystäväni luutnantti Voss Boelcken hävittäjäosastosta
tervehtimään minua. Puhelimme hiukan. Voss oli edellisenä päivänä
pudottanut 23:nnen vastustajansa. Hän oli siis lähinnä minua ja on
vielä nytkin pahin kilpailijani.
Hänen lähtiessään lentämään kotiin tahdoin seurata häntä kappaleen
matkaa. Teimme pienen kierroksen rintaman yllä. Sää oli muuttunut hyvin
huonoksi, joten emme osanneet odottaa metsämiehen onnea.
Allamme oli tienoo umpipilvessä. Voss, joka ei tuntenut seutua, alkoi
jo käydä levottomaksi. Arras'n kohdalla kohtasin veljeni, joka kuuluu
minun hävittäjälaivueeseeni ja joka nyt oli eksynyt siitä. Hän liittyi
meihin, sillä hän tunsi minut heti punaisesta linnustani.
Silloin huomasimme vähän kauempana vihollislaivueen. Heti välähti
mielessäni: "N:o 33!" Vaikka heitä oli yhdeksän englantilaista ja sitä
paitsi heidän omalla alueellaan, he katsoivat kuitenkin parhaaksi
välttää taistelua. (Minun täytyy kai pian muuttaa väriä!) Mutta
saavutimme heidät kuitenkin. Nopea lentokone on sentään pääasia.
Minä olin vihollista lähinnä ja hyökkäsin viimeisenä lentävän
englantilaisen kimppuun. Suureksi riemukseni huomasin, että se oli
heti valmis taisteluun kanssani, ja vielä suuremmaksi ilokseni totesin
toverien jättävän sen pulaan. Jäin siis vihollisen kanssa kahdenkesken.
Kone oli samaa tyyppiä kuin se, jonka kanssa olin tekemisissä
aamupäivällä. Sitä ei ollut helppo voittaa. Englantilainen tiesi,
mitä oli tehtävä, ja varsinkin hän ampui erinomaisen hyvin. Sen sain
jälkeenpäin ikäväkseni todeta. Mutta suotuisa tuuli tuli avukseni
ja painoi meidät taistelun kestäessä saksalaisten linjojen yli.
Vastustajani huomasi pian, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuin
hän ehkä oli luullut, ja katosi sen vuoksi syöksylennossa pilveen. Se
oli vähällä pelastaa hänet. Ohjasin suoraan hänen jälkeensä, sukelsin
ulos pilvestä ja, -- onnea pitää miehellä olla! -- kuin ihmeeksi
osuin jälleen lentämään aivan hänen jäljessään. Minä ammuin, hän
ampui, mutta kumpikaan ei saavuttanut huomattavaa tulosta. Vihdoin
huomasin kuitenkin valkeasta bensiininsavusta, jota viholliskone jätti
jälkeensä, että olin osunut siihen. Sen täytyi siis laskeutua maahan,
sillä moottori oli pysähtynyt.
Mutta vastustajani oli kaikissa tapauksissa sisukas mies. Hänen täytyi
huomata, että hänen kohdaltaan peli oli loppuun pelattu. Jos hän nyt
vielä ampuisi, niin minä voisin heti ampua hänet kuoliaaksi, sillä
olimme jo laskeutuneet 300 metrin korkeudelle. Mutta mies puolustautui
aivan kuin aamullinenkin vastustajani viimeiseen saakka, kunnes
laskeutui maahan. Hänen laskeuduttuaan maahan minä lensin vielä kerran
vain 10 metrin korkeudelta hänen ylitseen ottaakseni selville, olinko
ampunut hänet kuoliaaksi vai enkö. Mutta mitäs tuo mies tekikään? Hän
tarttui konekivääriinsä ja ampui koko koneeni seulaksi!
Voss sanoi minulle myöhemmin, että jos tällaista olisi tapahtunut
hänelle, hän olisi ampunut tuon englantilaisen kuoliaaksi vielä tämän
maassa ollessa. Oikeastaan olisi minunkin pitänyt tehdä niin, siliä
hänhän ei ollut antautunut. Hän oli muuten niitä harvoja onnellisia,
joka selviytyi hengissä minun kanssani taisteltuaan.
Hyvin tyytyväisenä lensin kotiin ja saatoin juhlia 33:tta voittoani.
"Punainen paholainen."
Mitä ihanin ilma. Seisomme lentokentällä. Vieraanani on eräs herra,
joka ei ole koskaan nähnyt ilmataistelua eikä muuta sellaista, ja hän
vakuuttaa juuri minulle, että hänestä olisi tavattoman mielenkiintoista
saada nähdä tuollainen ilmataistelu.
Kiipeämme koneisiimme ja nauramme makeasti miekkoselle, ja Schäfer
huomauttaa: "Sen huvin kyllä voimme hänelle suoda!" Annamme hänen
käteensä saksikiikarin ja kohoamme ilmaan.
Päivä alkoi hyvin. Olimme tuskin kohonneet 2,000 metrin korkeuteen,
kun ensimmäiset englantilaiset viiden koneen laivueena lensivät meitä
vastaan. Teimme hyökkäyksen, jota voisi hyvinkin verrata todelliseen
ratsuväkihyökkäykseen, -- ja koko vihollislaivue makasi tuhottuna
maassa. Meistä ei ainoakaan ollut edes haavoittunut. Vastustajamme
olivat -- kaksi ilmitulessa ja kolme muuten -- syöksyneet maahan meidän
puolellemme.