Viholliskoneessa olleet kaksi englantilaista tervehtivät minua

urheilijain tavoin. Heitä kummastutti kovin haaksirikkoni, koska he

eivät, kuten sanottu, olleet ampuneet ainoaakaan laukausta minua kohti,

joten he eivät lainkaan voineet käsittää minun onnettomuuteni syytä.

Nämä olivat ensimmäiset englantilaiset, jotka olin ampunut maahan

elävinä. Sen vuoksi minua huvitti suuresti hiukan jutella heidän

kanssaan. Kysyin mm., olivatko he aikaisemmin nähneet minun konettani

ilmassa. "Oh yes", vastasi toinen, "tunnen sen varsin hyvin. Olemme

antaneet sille nimen 'Le petit rouge'" (pieni punainen).

Mielestäni tosienglantilaisen hävyttömään tapaan hän sitten kysyi,

miksi olin käyttäytynyt niin varomattomasti ennen laskeutumistani.

Syynä oli yksinkertaisesti se, etten voinut tehdä muutenkaan. Silloin

tuo lurjus sanoi, että hän oli koettanut ampua minua viimeisten

kolmensadan metrin matkalla, mutta hänellä oli ollut lataushäiriö.

Minä olin säästänyt häntä -- hän on hyvillään sen johdosta -- mutta

palkitsee sääliväisyyteni salakavalalla hyökkäyksellä.

Sen jälkeen en ole kertaakaan voinut -- hyvin ymmärrettävistä syistä!

-- puhutella ainoaakaan vastustajaani.

Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.

(Helmikuussa 1917.)

Nykyisiin minä koetan kilpailla Boelcken hävittäjälaivueen kanssa. Joka

ilta sovimme keskenämme siitä, kuinka monta vastustajaa kummankin

on ammuttava. Mutta kilpailijani ovat hitonmoisia miehiä. Heitä on

aivan mahdoton voittaa. Korkeintaan voi pysytellä likipitäen heidän

tasollaan. Heillä on jo 100 voittoa etumatkaa. Tämä etumatka minun

täytyy antaa heidän pitää. Paljon riippuu siitä, minkälaisen vastustajan

kanssa joutuu tekemisiin, saako vastaansa salakavalan ranskalaisen

vaiko sisukkaan englantilaisen. Minä pidän englantilaisia parempina.

Ranskalaiset pakenevat, englantilaiset hyvin harvoin. Usein voi

englantilaisia sanoa tyhmän rohkeiksi, mutta heidän omasta mielestään

se on kai pelotonta yritteliäisyyttä.

Hävittäjälentäjän ammatissa on se hyvä puoli, etteivät siinä auta

mitkään taitotemput, vaan että mieskohtainen kunto ratkaisee aina

voiton. Mies voi olla erinomainen syöksylentäjä ja surmansilmukoiden

tekijä, mutta silti hän tuskin kykenee ampumaan ainoaakaan vastustajaa

maahan. Minun mielipiteeni mukaan rohkea toimintatarmo ratkaisee koko

asian.

Ranskalaisille on luonteenomaista hyökätä vastustajansa kimppuun

väijyksistä ja salakavalasti. Mutta se ei vetele ilmassa. Ainoastaan

aloitteluja antaa yllättää itsensä. Väijymisestä ei tule mitään, kun

kerran ei voi itse minnekään piiloutua, sillä näkymätöntä lentokonetta

ei vielä ole keksitty. Silloin tällöin heidän gallialainen verensä

kuitenkin kuohahtaa ja he käyvät hyökkäämään, mutta sitä voinee

kuitenkin verrata limonadin kuohumiseen. Hetkisen hän osoittaa

hirmuista rohkeutta, joka jälleen yhtä nopeasti kokonaan katoaa.

Häneltä puuttuu sitkeätä kestävyyttä.

Englantilaisissa sitä vastoin huomaa vielä joskus jälkiä heidän

germaaninverestään. Lentäminen sopiikin hyvin urheilijoille, mutta he

erehtyvät siinä liiaksi urheilumaisuuteen. Heitä huvittaa kovin esittää

meidän ampumahaudoissa makaaville joukoillemme surmansilmukoita,

syöksylentoa, selälläänlentoa ym. leikkejä. Tämä tekee kyllä hyvän

vaikutuksen Johannisthalin urheiluviikolla, mutta ampumahaudat eivät

ole niin kiitollisia kuin urheilukilpailujen yleisö.

Itse maahan ammuttuna.

(Maaliskuun puolivälissä 1917.)

On oikeastaan väärin sanoa, että minut tänään ammuttiin maahan.

Mielestäni voidaan sanoa maahanammutuksi ainoastaan sellaista lentäjää,

joka auttamattomasti mätkähtää maahan, mutta minä pääsin uudelleen

tasapainoon ja suoriuduin leikistä aivan ehein nahoin.

Lennän laivueen mukana ja huomaan vastustajan, joka myöskin lentää

laivueena. Tämä tapahtuu tykistöasemiemme yläpuolella Lensin seuduilla

Minun täytyy lentää vielä hyvä matka ennen kuin saavun vastustajani

kohdalle. Kaikkein eniten hermoja kiihottava on juuri se silmänräpäys,

jolloin saapuu vastustajaa lähelle, kun näkee vihollisensa, mutta

ei vielä voi aloittaa taistelua. Luulen silloin aina jonkin verran

kalpenevani, mutta valitettavasti minulla ei koskaan ole ollut

kuvastinta mukanani. Mielestäni tämä hetki on suurenmoinen, sillä se

jännittää hermoja äärimmäisyyteen saakka, ja kaikesta sellaisesta

minä pidän. Tarkastelen vastustajaani jo matkan päästä, olen tuntenut

laivueen viholliseksi, lasken viholliskoneiden lukumäärän ja punnitsen

kaikkia edullisia ja epäedullisia seikkoja, jotka voivat vaikuttaa

taistelun kulkuun. Niinpä esimerkiksi sille seikalle on annettava

tavattoman suuri merkitys, ajaako tuuli minua taistelun aikana poispäin

omilta linjoiltamme vai työntääkö se minua niihin päin. Kerrankin

ammuin englantilaisen, jolle annoin surmanluodin vihollisen linjojen

selkäpuolella, mutta hän mätkähti maahan meidän kiintopallojemme

lähellä; niin kauas meidän puolellemme myrskytuuli kantoi hänet.

Meitä oli viisi, vihollinen oli kolme kertaa voimakkaampi. Kuin suuri

sääskiparvi lensivät englantilaiset lähellä toisiaan. Tuollaisen,

noin koossa lentävän lauman hajoittaminen ei ole helppo asia, se on

aivan mahdotonta yhdelle lentäjälle ja sangen vaikeaa useammillekin,

varsinkin jos lukumäärän ero niin suuri kuin nyt tässä tapauksessa.

Mutta me tunsimme itsemme niin paljon vihollista etevämmiksi, ettemme

hetkeäkään epäilleet voiton saavuttamista. Hyökkäyshenki on pääasia

ilmassa kuten muuallakin. Mutta vihollinen ajatteli samoin. Sen

sain piankin huomata. Tuskin hän oli nähnyt meidät, kun heti teki

täyskäännöksen ja kävi kimppuumme. Nyt oli meidän viiden totisesti

oltava silmä kovana. Ken nyt joutuu pois rivistä, sille voi käydä

hullusti. Me lähestyimme myöskin toisiamme ja annoimme vieraiden

tulla hiukan lähemmäksi. Pidin tarkoin silmällä, eikö kukaan noista

miekkosista hiukan eroa toisista. Kas tuolla yksi on kyllin tyhmä

tehdäkseen niin. Voin helposti saavuttaa hänet. "Olet myyty mies!"

Syöksyn hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Nyt olen jo hänet saavuttanut

tai saavutan heti kohta. Hän alkaa jo ampua, mikä on hermostumisen

merkki. Ajattelen itsekseni: "Ammu pois vain, ethän kuitenkaan osu."

Hän ampui pienillä valopommeilla, jotka lensivät ohitseni, saatoin

sen selvästi huomata. Olin ikäänkuin vesisuihkun alla. Tämä ei ollut

hauskaa, mutta englantilaiset ampuivat melkein aina tuollaisilla

kiusallisilla kapineilla, siispä niihinkin täytyi vähitellen tottua.

Ihminen tottuu kaikkeen, sillä tällä hetkellä luulen todellakin

naurahtaneeni. Pian sain kuitenkin tuntuvan opetuksen.

Nyt olen jo aivan toisen kintereillä, ehkä sadan metrin päässä,

olen poistanut varmistimen, tähtään vielä kerran kokeeksi ja

ammun muutamia koelaukauksia. Konekiväärini ovat kunnossa. Pian

alkaa taistelu. Hengessä näen jo vastustajani putoavan maahan.

Äskeinen kiihtymykseni on asettunut. Ajattelen aivan tyynesti ja

asiallisesti, punnitsen kaikkia mahdollisuuksia, osuuko hän ehkä

minuun vai minä häneen. Yleensä itse taistelu useimmissa tapauksissa

koettelee vähimmin hermoja, mutta se, joka silloin kiihtyy, tekee

anteeksiantamattoman virheen. Hän ei koskaan saa ketään ammutuksi.

Mutta tämäkin johtuu kai tottumuksesta. Oli miten oli, mutta tällä

kertaa minä en tehnyt virhettä. Olin 50 metrin päässä hänestä; ammun

muutamia hyvin tähdättyjä laukauksia, niin voittoni on varma. Näin

ajattelin itsekseni. Mutta äkkiä kuuluu kova pamaus, ennen kuin olen

ampunut kymmentäkään laukausta. Pian sen jälkeen kuuluu toinen pamaus

moottoristani. Minulle selviää heti, että olen saanut osuman. Ainakin

koneeseeni, vaikka itse olen haavoittumaton. Samassa silmänräpäyksessä

tunnen tavatonta bensiinin käryä ja moottori pysähtyy. Englantilainen

huomaa sen ja ampuu entistä vimmatummin. Minun täytyy heti luopua

leikistä.

Putoan kuin kivi suoraan alaspäin. Aivan vaistomaisesti suljen

moottorin hanan. Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä jos

bensiinisäiliö on ammuttu rikki ja polttoainetta alkaa räiskyä

lentäjän jaloille, on tulipalon vaara aina sangen suuri. Edessäni

on näet 150-hevosvoimainen räjähdyskaasumoottori, joka tietysti on

hehkuvan kuuma. Pisara bensiiniä siihen, niin koko kone olisi tulessa.

Pudotessani jätän ilmaan jälkeeni valkean juovan. Tunnen sen hyvin,

sillä vastustajilleni on usein käynyt niin. Se on räjähdyksen ennettä.

Olen vielä 3000 metrin korkeudessa, maahan on siis vielä melkoinen

matka. Herran kiitos, moottori pysähtyy kokonaan. Lentokoneeni nopeutta

oli tällä hetkellä mahdoton määrätä. Se oli kaikissa tapauksissa niin

suuri, etten voinut pistää päätäni ulos istumakomerosta ilmanpaineen

työntämättä sitä taaksepäin.

Pian olen päässyt vastustajastani eroon, ja ennen kuin laskeudun

maahan, minulla on aikaa katsoa, miten neljä toveriani jaksavat. He

ovat yhä tulisessa taisteluissa. Kuulen vihollisen, samoin myöskin

omien miesteni konekiväärirätinää. Äkkiä lentää raketti ilmaan.

Onkohan se valomerkki? Ei, siksi se on liian suuri. Se suurenee

yhä suurenemistaan. Joku palaa. Mutta kumpi? Kone on aivan meidän

koneittemme näköinen. Taivaan kiitos, se on viholliskone. Kukahan sen

ampui? Pian sen jälkeen putoaa laivueesta vielä yksi lentokone samalla

tavoin kuin minäkin kohtisuoraan alaspäin, heittää vielä kuperkeikan,

toisenkin, mutta kas, nyt se on jälleen päässyt oikeaan asentoon.

Lentää suoraan minua kohti. Sekin on Albatross. Miehelle on varmaankin

käynyt samalla tavoin kuin minullekin.

Olen vielä muutaman sadan metrin korkeudessa, mutta täytyy vähitellen

ruveta katsomaan, minne voisin laskeutua. Sillä maahan laskeutuminen

en tällaisissa olosuhteissa samaa kuin haaksirikko. Eikä tällaisesta

haaksirikosta aina suoriudu onnellisesti, siis -- silmät auki! Huomaan

niityn, pienen pyörylän, mutta se on kuitenkin juuri tarpeeksi suuri,

jos laskeudun varovaisesti. Sitä paitsi se on edullisella paikalla

Hénin-Liétard'in viertotien varrella. Sinne aion siis laskeutua. Kaikki

sujuu hyvin. Ensimmäinen ajatukseni on: minne toverini laskeutuu? Hän

laskeutuu muutaman kilometrin päähän minusta.

Ryhdyin tarkastamaan koneeni kärsimiä vaurioita. Siinä oli useita

luodinreikiä, mutta se luoti, joka oli pakottanut minut keskeyttämään

taistelun, oli mennyt molempien bensiinisäiliöiden läpi. Niissä ei

ollut pisaraakaan bensiiniä jäljellä. Myöskin moottoriin oli sattunut

laukaus. Se oli minusta suuri vahinko, sillä moottorini oli toiminut

vielä aika hyvin.

Istuin koneessani jalat riipuksissa ja näytin varmaankin hyvin tyhmää

naamaa. Heti kokoontui ympärilleni suuri joukko sotamiehiä, saapuipa

upseerikin. Hän oli aivan hengästynyt ja kovin kiihdyksissään. Hänelle

oli varmaankin tapahtumat jotakin hirmuista. Hän syöksyi luokseni

läähättäen ja kysyi: "Eihän teille vain tapahtunut mitään? Seurasin

koko tapauksen kulkua ja olen nyt niin hermostunut! Herra varjelkoon!

Se näytti kerrassaan kamalalta!" Vakuutin, ettei minulle ollut

tapahtunut kerrassaan mitään, hyppäsin maahan ja esittelin itseni. Hän

ei tietysti kuullut nimeäni. Mutta hän pyysi minua lähtemään mukaansa

hänen autossaan läheiseen Hénin-Liétardiin, jossa hänen majapaikkansa

oli. Hän oli pioneeriupseeri.

Istumme jo vaunussa ja lähdemme matkalle. Isäntäni ei ollut vieläkään

tyyntynyt. Äkkiä hän kysyy pelästyneenä: "Hyvänen aika, missä teidän

kuljettajanne on?" Ensin en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja

katsahdin häneen vähän epätietoisena. Mutta sitten minulle selvisi,

että hän piti minua kaksinistuttavan lentokoneen tähystäjäupseerina

ja tiedusteli nyt lentokoneen ohjaajaa. Vastasin kuivasti: "Minä

ajan yksin." Sana "ajaa" on julistettu pannaan lentäjäin kesken.

Siellä ei "ajeta", vaan "lennetään". Tuon kunnon herran silmissä

menetin varmaankin suuren osan arvoani juuri sen vuoksi, että sanoin

"ajavani" yksin. Keskustelumme kävi tämän jälkeen jonkin verran

kylmäkiskoisemmaksi.

Saavuimme sitten hänen majapaikkaansa. Minulla on yhä vielä likainen

öljytakki ylläni ja paksu hartiahuivi ympärilläni. Matkalla hän oli

tietysti tehnyt minulle lukemattomia kysymyksiä. Hän oli muuten paljon

pahemmin kiihdyksissään kuin minä. Nyt hän pakotti minut laskeutumaan

levolle sohvalle tahi ainakin tahtoi minua niin tekemään, perustellen

kehoitustaan sillä, että varmaankin olin vielä kovin järkyttynyt

taistelusta. Vakuutin hänelle usein ennenkin olleeni ilmataistelussa,

mutta se ei tahtonut millään mahtua hänen päähänsä. En varmaankaan

ollut kovin sotaisen näköinen.

Jonkin aikaa juteltuamme hän tietysti teki kuuluisan kysymyksen:

"Oletteko jo ampunut vihollisen maahan?" Hän ei tietysti ollut kuullut

nimeäni, kuten jo mainitsin. "Kyllä", vastasin, "silloin tällöin."

-- "Vai niin -- vai niin -- oletteko ehkä ampunut kaksikin?" -- "En

kahta, vaan kaksikymmentäneljä." Hän hymyilee, toistaa kysymyksensä ja

selittää, että hän tarkoittaa "maahanammutulla" vihollisella sellaista

konetta, joka todellakin putoaa maahan ja jää siihen makaamaan.

Vakuutin hänelle, että oma käsitykseni asiasta oli aivan sama. Mutta

tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt hän piti minua suurena

valehtelijana. Hän jätti minut omiin hoteisiini sanottuaan, että

ateria valmistuu tunnin kuluttua ja että jos minua halutti, voin syödä

hänen kanssaan. Nyt noudatin kuitenkin hänen ensimmäistä kehoitustaan

ja nukuin sikeästi tunnin ajan. Sitten menimme upseerikasinoon.

Siellä riisuin päällystakkini ja minulla oli onneksi Pour le mérite

kaulassani. Mutta ikävä kyllä minulla ei ollut sotilastakkiani, vaan

ainoastaan liivit. Pyysin anteeksi, etten ollut paremmin pukeutunut,

mutta äkkiä kunnon isäntäni huomasi Pour le mérite'ni. Hän jäi

sanattomaksi hämmästyksestä ja vakuutti sitten, ettei tiennyt nimeäni.

Sanoin hänelle nimeni vielä kerran. Nyt hänelle selvisi, että hän

oli joskus ennenkin kuullut puhuttavan minusta. Nyt ilmestyi pöytään

ostereita ja samppanjaa, ja oloni oli kuin Herran kukkarossa, kunnes

toverini Schäfer vihdoin saapui noutamaan minua autollani. Häneltä

kuulin Lubbert'in taaskin tuottaneen kunniaa liikanimelleen. Häntä

näet sanottiin ennen joukon kesken "maalitauluksi", sillä jokaisessa

ilmataistelussa vihollinen pyrki ampumaan hänen koneensa seulaksi.

Kerrankin siinä oli 64 luodinreikää, mutta hän itse oli aivan

haavoittumaton. Tällä kertaa oli luoti hipaissut häntä rintaan, ja hän

makasi jo sairaalassa. Hänen koneellaan lensin heti lentokentällemme.

Valitettavasti tämä etevä upseeri, jolla oli hyvät edellytykset

kehittyä kerran Boelcken vertaiseksi, kuoli muutamia viikkoja myöhemmin

sankarikuoleman isänmaansa puolesta.

Jo samana iltama saatoin ilmoittaa äskeiselle isännälleni

Hénin-Liétard'iin, että vielä sinä päivänä olin saanut ensimmäisen

sataneljännekseni täyteen.

Lentäjän urotyö.

(Maaliskuun lopulla 1917.)

Jokainen koulupoika Saksan valtakunnassa tuntee varmaankin nimen

"Siegfried-linja". Niinä päivinä, jolloin peräydyimme näihin asemiin,

oli tietenkin rinnassakin vilkasta toimintaa. Vihollinen oli jo

tosin miehittänyt luovuttamamme alueen, mutta ilmaa emme niin pian

luovuttaneet englantilaisille; siitä huolehti Boelcken hävittäjäosasto.

Vain mitä suurinta varovaisuutta noudattaen uskalsivat englantilaiset

luopua tähänastisesta lentoasemasodastaan.

Juuri tähän aikaan myöskin suuresti suosittu prinssimme Friedrich Karl

uhrasi henkensä isänmaan puolesta.

Boelckem hävittäjäosaston eräällä retkellä oli luutnantti Voss

voittanut ilmataistelussa englantilaisen, pakottanut tämän laskeutumaan

maahan sille alueelle, jota hyvin voidaan sanoa puolueettomaksi

alueeksi. Me olimme tosin jo poistuneet sieltä, mutta vihollinen ei

ollut vielä miehittänyt sitä. Ainoastaan tiedusteluosastoja, sekä

englantilaisia että saksalaisia, liikkui tällä miehittämättömällä

vyöhykkeellä. Englantilainen lentokone oli siis pudonnut

taistelulinjojen väliin. Kunnon englantilainen oli kai luullut

maanmiestensä jo saapuneen tälle alueelle ja hänellä olikin hyvä syy

otaksua niin. Mutta Voss oli toista mielitä., Nopeasti ja päättävästi

hän laskeutui maahan uhrinsa viereen. Kiireesti hän irroitti vihollisen

konekiväärit ja muut käyttökelpoiset osat tämän lentokoneesta ja otti

ne mukaansa omaan koneeseensa, kaivoi tulitikkulaatikon taskustaan, ja

muutaman sekunnin kuluttua oli englantilaisen kone liekkien vallassa.

Minuuttia myöhemmin hän jo huiskutti ystävällisesti kättään voitokkaan

ilmaratsunsa selästä joka taholta paikalle rientäville englantilaisille.

Kuuma päivä.

Huhtikuun 2 päivä 1917 oli lentueelleni kuuma päivä. Lentokentällemme

saakka kuului rumputulen jyrinä, ja taas tänään se oli tavallista

kiivaampaa.

Olin vielä vuoteessani, kun sotilaspalvelijani syöksyi huoneeseeni

huutaen: "Herra luutnantti, englantilaiset ovat jo täällä." Vielä

puoliunisena katsahdan ulos ikkunasta ja todellakin, eikös jo

kaarrellut hyviä ystäviäni lentokentän yläpuolella. Hyppäsin sängystä

ja pukeuduin silmänräpäyksessä. Punainen lintuni oli jo valmiina

lähtemään aamutyöhön. Asentajani tiesivät, etten jättäisi tätä hyvää

tilaisuutta käyttämättä. Kaikki oli siis valmiina. Nopeasti kiedoin

vielä turkitkin ylleni ja sitten ilmaan.

Olin kohonnut ilmaan viimeisenä. Toiset toverini olivat jo paljon

lähempänä vihollista. Pelkäsin jo paistin vilahtavan sivu suun,

että saisin vain matkan päästä katsella valmista kuinka toverini

suorittaisivat ilmataistelunsa. Mutta äkkiä yksi noista tungettelevista

vieraista suuntasi koneensa suoraan minua kohti. Annoin hänen rauhassa

lähestyä, ja nyt alkoi hauska tanssi. Vastustajani lentää milloin

selällään, milloin tekee mitäkin temppuja. Kone oli kahden istuttava

hävittäjäkone. Olin hänen yläpuolellaan, ja sen vuoksi pian vakuutuin

siitä, ettei hän enää voinut päästä käsistäni. Taistelun lomassa

sattuneen tauon aikana katsahdin ympärilleni ollakseni varma siitä,

että olimme kahdenkesken. Siis kumpi ampuu paremmin, kumpi pysyy

tyynempänä ja hillitsee itsensä paremmin vaaran hetkellä, se voittaa.

Ei kestänyt kauankaan, ennen kuin olin pakottanut hänet laskeutumaan

lähelle maata vähintään kahden kilometrin päähän rintamalta, vielä

oikein tosissani ampumatta häntä. Luulin hänen aikovan laskeutua

maahan, mutta nytpä erehdyinkin vastustajastani. Äkkiä huomaan hänen

vain muutamia metrejä maanpinnan yläpuolella suuntaavan lentonsa

jälleen suoraan eteenpäin ja koettavan päästä karkuun. Tämä oli minusta

kuitenkin jo liikaa. Hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, ja tämä

tapahtui niin alhaalla, että pelkäsin törmääväni allamme kohoavan

kylän taloihin. Englantilainen puolustautui viimeiseen hetkeen saakka.

Vielä viimeiseksi lopuksi huomasin koneessani osuman. Mutta nyt en enää

päästänyt häntä käsistäni, hänen täytyi pudota. Hän syöksyikin täyttä

vauhtia keskelle taloryhmää.

Leikki oli lopussa. Taas tällä kertaa vastustajani oli osoittanut

suurenmoista rohkeutta. Hän puolustautui viimeiseen saakka.

Hyvin tyytyväisenä punaisen teräslintuni toimintaan tänä aamurupeamana

palasin kotiin. Toverini olivat vielä ilmassa, ja heitä kummastutti

kovin, kun aamiaispöydässä tavatessamme saatoin kertoa heille

pudottaneeni N:o 32:n.

Eräs aivan nuori luutnantti oli ampunut ensimmäisen vastustajansa.

Olimme tapahtuman johdosta hyvin iloisia ja valmistauduimme uusiin

taisteluihin.

Lähdin lopettelemaan kiireessä kesken jäänyttä pukeutumistani. Silloin

saapui hyvä ystäväni luutnantti Voss Boelcken hävittäjäosastosta

tervehtimään minua. Puhelimme hiukan. Voss oli edellisenä päivänä

pudottanut 23:nnen vastustajansa. Hän oli siis lähinnä minua ja on

vielä nytkin pahin kilpailijani.

Hänen lähtiessään lentämään kotiin tahdoin seurata häntä kappaleen

matkaa. Teimme pienen kierroksen rintaman yllä. Sää oli muuttunut hyvin

huonoksi, joten emme osanneet odottaa metsämiehen onnea.

Allamme oli tienoo umpipilvessä. Voss, joka ei tuntenut seutua, alkoi

jo käydä levottomaksi. Arras'n kohdalla kohtasin veljeni, joka kuuluu

minun hävittäjälaivueeseeni ja joka nyt oli eksynyt siitä. Hän liittyi

meihin, sillä hän tunsi minut heti punaisesta linnustani.

Silloin huomasimme vähän kauempana vihollislaivueen. Heti välähti

mielessäni: "N:o 33!" Vaikka heitä oli yhdeksän englantilaista ja sitä

paitsi heidän omalla alueellaan, he katsoivat kuitenkin parhaaksi

välttää taistelua. (Minun täytyy kai pian muuttaa väriä!) Mutta

saavutimme heidät kuitenkin. Nopea lentokone on sentään pääasia.

Minä olin vihollista lähinnä ja hyökkäsin viimeisenä lentävän

englantilaisen kimppuun. Suureksi riemukseni huomasin, että se oli

heti valmis taisteluun kanssani, ja vielä suuremmaksi ilokseni totesin

toverien jättävän sen pulaan. Jäin siis vihollisen kanssa kahdenkesken.

Kone oli samaa tyyppiä kuin se, jonka kanssa olin tekemisissä

aamupäivällä. Sitä ei ollut helppo voittaa. Englantilainen tiesi,

mitä oli tehtävä, ja varsinkin hän ampui erinomaisen hyvin. Sen sain

jälkeenpäin ikäväkseni todeta. Mutta suotuisa tuuli tuli avukseni

ja painoi meidät taistelun kestäessä saksalaisten linjojen yli.

Vastustajani huomasi pian, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuin

hän ehkä oli luullut, ja katosi sen vuoksi syöksylennossa pilveen. Se

oli vähällä pelastaa hänet. Ohjasin suoraan hänen jälkeensä, sukelsin

ulos pilvestä ja, -- onnea pitää miehellä olla! -- kuin ihmeeksi

osuin jälleen lentämään aivan hänen jäljessään. Minä ammuin, hän

ampui, mutta kumpikaan ei saavuttanut huomattavaa tulosta. Vihdoin

huomasin kuitenkin valkeasta bensiininsavusta, jota viholliskone jätti

jälkeensä, että olin osunut siihen. Sen täytyi siis laskeutua maahan,

sillä moottori oli pysähtynyt.

Mutta vastustajani oli kaikissa tapauksissa sisukas mies. Hänen täytyi

huomata, että hänen kohdaltaan peli oli loppuun pelattu. Jos hän nyt

vielä ampuisi, niin minä voisin heti ampua hänet kuoliaaksi, sillä

olimme jo laskeutuneet 300 metrin korkeudelle. Mutta mies puolustautui

aivan kuin aamullinenkin vastustajani viimeiseen saakka, kunnes

laskeutui maahan. Hänen laskeuduttuaan maahan minä lensin vielä kerran

vain 10 metrin korkeudelta hänen ylitseen ottaakseni selville, olinko

ampunut hänet kuoliaaksi vai enkö. Mutta mitäs tuo mies tekikään? Hän

tarttui konekivääriinsä ja ampui koko koneeni seulaksi!

Voss sanoi minulle myöhemmin, että jos tällaista olisi tapahtunut

hänelle, hän olisi ampunut tuon englantilaisen kuoliaaksi vielä tämän

maassa ollessa. Oikeastaan olisi minunkin pitänyt tehdä niin, siliä

hänhän ei ollut antautunut. Hän oli muuten niitä harvoja onnellisia,

joka selviytyi hengissä minun kanssani taisteltuaan.

Hyvin tyytyväisenä lensin kotiin ja saatoin juhlia 33:tta voittoani.

"Punainen paholainen."

Mitä ihanin ilma. Seisomme lentokentällä. Vieraanani on eräs herra,

joka ei ole koskaan nähnyt ilmataistelua eikä muuta sellaista, ja hän

vakuuttaa juuri minulle, että hänestä olisi tavattoman mielenkiintoista

saada nähdä tuollainen ilmataistelu.

Kiipeämme koneisiimme ja nauramme makeasti miekkoselle, ja Schäfer

huomauttaa: "Sen huvin kyllä voimme hänelle suoda!" Annamme hänen

käteensä saksikiikarin ja kohoamme ilmaan.

Päivä alkoi hyvin. Olimme tuskin kohonneet 2,000 metrin korkeuteen,

kun ensimmäiset englantilaiset viiden koneen laivueena lensivät meitä

vastaan. Teimme hyökkäyksen, jota voisi hyvinkin verrata todelliseen

ratsuväkihyökkäykseen, -- ja koko vihollislaivue makasi tuhottuna

maassa. Meistä ei ainoakaan ollut edes haavoittunut. Vastustajamme

olivat -- kaksi ilmitulessa ja kolme muuten -- syöksyneet maahan meidän

puolellemme.

Punainen lentohävittäjä · 第 5 / 8 段