hietaiselle lentokentälle. Puhelimme toveriemme kanssa, silloin
joku mainitsi: "Tänään saapuu suuri Boelcke tervehtimään meitä tahi
oikeammin Kovelissa olevaa veljeänsä." Ja illalla tuo kuuluisa
mies tuli, ja me tuijotimme häntä innokkaasti. Hän kertoi monta
mielenkiintoista juttua matkaltaan Turkista, josta hän juurii oli
paluumatkalla ilmoittautuakseen suuressa päämajassa. Hän kertoi
aikovansa lähteä Somme-joen rintamalle jatkaakseen siellä toimintaansa,
hän aikoi myöskin järjestää kokonaisen hävittäjälaivueen. Tähän
tarkoitukseen hän sai luvan valita lentäjäjoukoista mielestään sopivia
miehiä. En tietysti uskaltanut pyrkiä hänen mukaansa. Eipä sen
vuoksi, että olisin pitänyt oleskeluani lentoeskaderissamme ikävänä
-- päinvastoin teimme suuria ja hauskoja lentoretkiä ja tärvelimme
ryssiltä monta rautatieasemaa, mutta minua houkutteli ajatus saada
jälleen taistella länsirintamalla. Nuoresta ratsuväenupseerista ei näet
mikään ole ihanampaa kuin lentää vihollista ahdistamaan.
Seuraavana aamuna Boelcken piti jatkaa matkaansa. Varhain aamulla
kolkutettiin äkkiä oveeni, ja edessäni seisoi tuo suuri mies kaulassaan
"Pour le mérite" (Saksan korkein kunniamerkki). En oikein käsittänyt,
mitä hän minusta tahtoi. Tunsin hänet kyllä, kuten sanottu, mutta
mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli tullut pyytämään minua
oppilaaksensa. Olin sen vuoksi vähällä heittäytyä hänen kaulaansa, kun
hän kysyi, halusinko seurata häntä Somme-joelle.
Kolme päivää myöhemmin istuin junassa ja matkasin läpi Saksan suoraan
tulevalle toimintapaikalleni. Vihdoinkin oli hartain toiveeni
toteutunut, ja nyt minulle alkoi elämäni kaunein aika.
Mutta silloin en uskaltanut toivoakaan, että se muodostuisi niin
menestykselliseksi. Jäähyväisiksi huusi eräs hyvä ystävä jälkeeni: "Älä
tulekaan takaisin ilman 'Pour le mérite'iä'!"
Ensimmäinen englantilaiseni.
(Syyskuun 17 p:nä 1916.)
Olimme kaikki ampumaradalla, ja kukin asetti konekiväärinsä sellaiseen
ampuma-asentoon, jollainen hänestä näytti edulliselta. Edellisenä
päivänä olimme saaneet uudet lentokoneemme ja seuraavana aamuna Boelcke
aikoi lentää kanssamme. Kaikki olimme aloittelijoita, kenelläkään
meistä ei vielä ollut ainoaakaan voittoa ansioluettelossaan. Mitä
Boelcke sanoi, se oli meille kuin evankeliumia. Viimeksikuluneina
päivinä hän oli joka aamu ampunut ainakin yhden, välistä kaksikin
englantilaista.
Seuraava aamu, syyskuun 17. p., oli ihana päivä. Englantilaisten
puolelta voitiin odottaa vilkasta lentotoimintaa. Ennen kuin nousimme
ilmaan, antoi Boelcke meille vielä muuttamia tarkkoja ohjeita, ja
ensimmäisen kerran lensimme nyt laivueena tuon kuuluisan miehen
johdossa, johon sokeasti luotimme.
Olimme juuri saapuneet rintaman kohdalle, kun jo huomasimme
ampumahautalinjojemme yläpuolella ilmatorjuntatykkiemme kohdalla
vihollisen lentolaivueen, joka lensi Cambraita kohti. Sen huomasi
tietysti Boelcke ensimmäiseksi, sillä hänhän näki enemmän kuin muut
ihmiset. Pian olimme kaikki selvillä asemasta, ja kukin koetti
pysytellä mahdollisimman lähellä Boelckeä hänen takanansa. Kaikki
ymmärsimme hyvin, että nyt jouduimme suorittamaan ensimmäisen kokeemme
kunnioitetun johtajamme nähden. Lähestyimme hitaasti vihollislaivuetta,
mutta se ei voinut enää päästä pakoon. Olimme rintaman ja vastustajamme
välillä. Jos he mielivät palata takaisin, heidän täytyi lentää
meidän ohitsemme. Laskimme jo vihollisen lentokoneiden lukumäärän ja
huomasimme niitä olevan seitsemän kappaletta. Meitä sen sijaan oli
ainoastaan viisi. Kaikki englantilaiset lensivät suurilla kahdenhengen
pommikoneilla. Vielä muutamia sekunteja, sitten taistelun täytyi alkaa,
Boelcke oli jo käynyt ankarasti ahdistamaan ensimmäistä englantilaista,
mutta hän ei vielä ampunut. Minä olin toinen järjestyksessä, ja aivan
lähellä minua muut toverimme. Lähinnä minua lentävä englantilainen oli
suuri, mustaksimaalattu kone. Sen pitempään harkitsematta tähtäsin
häntä. Aloin ampua, ja hän ampui; minä ammuin ohi, hän samoin. Nyt
alkoi taistelu, jossa minun täytyi hinnalla millä hyvänsä päästä
vastustajani selkäpuolelle, sillä saatoin ampua ainoastaan eteenpäin.
Toiselle se ei ollut välttämätöntä, sillä sen liikkuva konekivääri
ampui kaikkiin suuntiin. Englantilainen ei kuitenkaan näyttänyt olevan
mikään aloittelija, sillä hän tiesi hyvin, että hänen viimeinen
hetkensä olisi koittanut samassa silmänräpäyksessä, jolloin minun
onnistuisi päästä hänen taakseen. Silloin minulla ei vielä ollut lujaa
vakaumustani: "Hänen täytyy pudota", joka minulla nyt on, vaan olin
kovin jännittynyt näkemään, putoaako hän, ja siinähän on suuri ero.
Kun kerran on saanut ensimmäisen tahi ehkä toisen ja kolmannenkin
vihollisen pudotetuksi, silloin lentäjälle käy selväksi kuin päivä:
"Niin sinun pitää tehdä!"
Englantilainen siis käänteli suuntaan ja toiseen, usein sivuuttaen
ampumasuuntani. En lainkaan tullut ajatelleeksi, että laivueessa oli
muitakin englantilaisia jotka olisivat ehkä voineet tulla hädässä
olevan toverinsa avuksi. Minulla oli vain yksi ajatus: "Hänen täytyy
pudota, käyköön kuinka kävi." Sitten vihdoinkin sain suotuisan
tilaisuuden. Vastustajani näytti menettäneen minut näkyvistään ja
lensi suoraan eteenpäin. Sekunnin murto-osassa on hyvä koneeni hänen
niskassaan. Lyhyt laukaussarja konekivääristäni. Olin niin lähellä
häntä, että pelkäsin törmääväni hänen kanssaan yhteen. Silloin äkkiä
vastustajani potkuri pysähtyi! Olin ampunut hänen moottorinsa rikki,
hänen täytyi laskeutua meidän puolellemme, sillä hänen oli aivan
mahdotonta päästä enää omille linjoillensa. Lentokoneen epävarmoista
liikkeistä huomasin myöskin, että ohjaajallekin oli käynyt jotenkin
hullusti. Tähystäjääkään ei enää näkynyt, hänen konekiväärinsä törrötti
pystyssä ilmassa, Minun luotini olivat siis osuneet häneenkin, ja hän
makasi varmaankin istumakomeronsa pohjalla.
Englantilainen laskeutui maahan jonnekin erään minulle tutun
meikäläisen lentoeskaaderini aseman läheisyyteen. Olin niin
kiihtynyt, etten malttanut olla laskeutumatta maahan, vaan ohjasin
koneeni tuolle vieraalle lentoasemalle, jossa sitä paitsi innoissani
olin vähällä kaataa koneeni nurinniskoin. Molemmat koneet, sekä
englantilaisten että minun, laskeutuivat verraten lähelle toisiaan.
Juoksin heti vastustajani luokse, jonne myöskin näin rientävän useita
sotamiehiä. Paikalle saavuttuani huomasin otaksumani oikeaksi.
Moottori oli ammuttu rikki ja molemmat miehet pahasti haavoittuneet.
Tähystäjä kuoli kohta, ohjaaja matkalla läheiseen sairaalaan. Kunnialla
kaatuneiden vastustajaini kauniille haudalle pystytin muistokiven.
Kotiin saapuessani tapasin Boelcken ja muut toverini jo
aamiaispöydässä, ja hän ihmetteli kovin, missä olin viipynyt niin
kauan. Ylpeänä tein nyt ensimmäisen kerran ilmoitukseni: "Yksi
englantilainen ammuttu alas." Heti syntyi yleinen riemun remahdus,
sillä minä en ollut ainoa voittaja. Paitsi Boelckeä, joka tavallisuuden
mukaan oli saanut aamiaisvoittonsa, me aloittelijat olimme jokainen nyt
ensimmäisen kerran voittaneet ilmataistelussa.
Voin huomauttaa, että sen jälkeen ei ainoakaan englantilainen
lentoeskaaderi uskaltanut saapua Cambrain seuduille saakka, niin kauan
kuin siellä toimi Boelcken hävittäjälaivue.
Somme-joen taistelu.
Koko elämässäni en ole tavannut suurenmoisempaa "metsästysaluetta"
kuin Somme'in taistelun päivinä. Jo aamuisin, ylösnoustessamme
saapuivat ensimmäiset englantilaiset, ja viimeiset katosivat vasta
auringon jo aikoja laskettua. "Hävittäjälentäjien todellinen Eldorado",
sanoi Boelcke kerran. Juuri tähän aikaan Boelcke kohotti kahdessa
kuukaudessa voittojensa lukumäärän, kahdestakymmenestä alasammutusta
viholliskoneesta neljäänkymmeneen. Meillä aloittelijoilla ei silloin
vielä ollut mestarimme kokemusta, vaan olimme tyytyväisiä säilyessämme
ehein nahoin. Mutta mukavaa aikaa se oli! Ainoakaan lentoretki ei
mennyt ilman ilmataistelua. Usein tapahtui suuria ilmataisteluja,
neljäkymmentä-, kuusikymmentäkin englantilaista, mutta ikävä kyllä
ei aina yhtä monta saksalaista. Englantilaiset luottivat suureen
lukumääräänsä, me miestemme kuntoon.
Mutta englantilaiset ovat kuitenkin sisukkaita miehiä, se täytyy
myöntää. Usein he saapuivat aivan alhaalla lentäen tervehtimään
Boelckeä pudottaen pommejaan tämän lentokentälle. He suorastaan
haastoivat meidät taisteluun ja tilaisuuden saadessaan aina myöskin
ryhtyivät siihen. Olen tuskin tavannut ainoaakaan englantilaista,
joka olisi vetäytynyt pois taistelusta, kun sitä vastoin ranskalaiset
melkein aina mitä huolellisimmin välttivät yhteentörmäystä
vastustajansa kanssa ilmassa.
Hävittäijälaivueemme eli tällöin ihania aikoja. Johtajan henki
syöpyi hänen oppilaisiinsakin. Me saatoimme sokeasti antautua
hänen johdettavikseen. Kenenkään ei tarvinnut pelätä sellaista
mahdollisuutta, että toverit jättäisivät hänet pulaan. Sellainen ei
edes pälkähtänyt päähämmekään. Ja niin teimme reippaasti ja kevein
mielin työtämme vihollisemme kimpussa.
Sinä päivänä, jolloin Boelcke putosi, oli hänen laivueensa jo
saavuttanut neljäkymmentä voittoa. Nyt on voittojen luku jo noussut
koko joukon toiselle sadalle. Boelcken henki elää edelleen hänen
reippaiden seuraajiensa keskuudessa.
Boelcke k.
(Lokakuun 28 p:nä 1916.)
Päivänä muutamana lensimme jälleen tuon suuren miehen johdossa
vihollista vastaan. Hänen kanssaan tunsimme itsemme aina ihmeen
turvallisiksi. Sellaisia miehiä kuin Boelcke oli olemassa vain yksi.
Tällä kertaa oli hyvin myrskyinen ja pilvinen sää. Muut lentäjät kuin
hävittäjäkoneet eivät sinä päivänä yleensä ollenkaan nousseet ilmaan.
Jo pitkän matkan päästä huomasimme rintaman kohdalla kaksi röyhkeää
englantilaista, joita nähtävästi myöskin huvitti tällainen huono sää.
Meitä oli kuusi, toisella puolella ainoastaan kaksi. Mutta vaikkapa
heitä olisi ollut kaksikymmentä, ei Boelcken antama hyökkäysmerkki
olisi lainkaan hämmästyttänyt meitä.
Taistelu alkaa tavalliseen tapaan. Boelcke on ottanut osalleen toisen
englantilaisen, minä toisen. Minun täytyy vetäytyä syrjään, sillä eräs
omista tovereistani häiritsee minua. Katsahdan ympärilleni ja huomaan
Boelcken parinsadan metrin päässä juuri ahdistavan uhriansa.
Kaikki sujui niinkuin tavallisesti aina. Näin Boelcken ampuvan
englantilaisen alas. Aivan hänen lähellänsä lensi eräs hänen hyvä
ystävänsä. Se oli mielenkiintoinen taistelu. Molemmat ampuivat,
englantilaisen saattoi odottaa joka hetki putoavan. Äkkiä huomasin
molempien saksalaisten lentokoneiden tekevän luonnottomia liikkeitä.
Päässäni välähti heti ajatus: yhteentörmäys. En vielä koskaan ennen
ollut nähnyt yhteentörmäystä ilmassa, ja olin kuvitellut sellaisen
aivan toisellaiseksi. Varsinaista yhteentörmäystä ei ollutkaan
tapahtunut, pikemminkin kone oli vain hipaissut toista. Mutta kun
lentokoneella on kova vauhti, vaikuttaa mitä lievinkin kosketus kuin
voimakas sysäys.
Boelcke jättää heti uhrinsa rauhaan ja liitelee suuressa kaaressa
maata kohti. En vieläkään voinut käsittää, että hän todellakin syöksyi
maahan, mutta kun hän liiti minun alitseni, huomasin osan hänen
koneensa siivistä murtuneen. Mitä sitten tapahtui, sitä en voinut
huomata, mutta pilviin laskeuduttuaan hän menetti koneensa toisen
siiven kokonaan. Silloin lentokone oli menettänyt ohjauskykynsä ja
hän syöksyi alas uskollisen ystävänsä yhä seuratessa jäljestä. Kotiin
saavuttuamme odotti meitä siellä jo surusanoma: "Boelcke on kuollut."
Sitä oli vaikea käsittää.
Kipeimmin tämä koski tietysti siihen, jota täytyi sanoa onnettomuuden
aiheuttajaksi.
On aivan omituista, että jokainen Boelckeen tutustunut ihminen
luulotteli olleensa hänen ainoa todellinen ystävänsä. Olen tullut
tuntemaan noita Boelcken "ainoita todellisia ystäviä" nelisenkymmentä,
ja jokainen heistä luuli olleensa ainoa.
Sellaiset ihmiset, joiden nimeä Boelcke ei koskaan tiennyt, luulivat
olleensa hänelle hyvin läheisiä. Tämä oli merkillinen ilmiö, jonka olen
huomannut ainoastaan hänestä. Mieskohtaisia vihollisia ei hänellä ollut
koskaan. Hän oli kaikkia kohtaan yhtä ystävällinen suosimatta ketään
enemmän, ketään vähemmän kuin toisia.
Ainoa, joka ehkä oli vähän lähempänä häntä koin muut, oli juuri nyt
kuvaamaamme onnettomuuteen osallisena.
Kahdeksas.
Kahdeksan oli Boelcken aikana jo sangen huomattava luku. Kuullessaan
nykyään niin tavattoman suurista alasammuttujen koneiden määristä
tulee jokainen asiaan perehtymätön siihen käsitykseen, että
lentokoneen pudottaminen on käynyt entistä helpommaksi. Voin kuitenkin
vakuuttaa, että se käy kuukausi kuukaudelta ja viikko viikolta yhä
vaikeammaksi. Nykyään siihen tarjoutuu tietysti useammin tilaisuutta,
mutta valitettavasti lisääntyy samalla myöskin mahdollisuus joutua
itse ammutuksi alas. Vastustajan aseistus kehittyy yhä paremmaksi.
Kun Immelmann ampui alas ensimmäisen viholliskoneen, hänellä oli
onni kohdata vastustaja, jolla ei ollut lainkaan konekivääriä.
Marraskuun 9 p:nä 1916 lensin pienen taistelutoverini, 18-vuotiaan
Immelmannin kanssa vihollisia vastaan. Toimimme yhdessä Boelcken
hävittäjälaivueessa, mutta tunsimme toisemme jo ennestään ja tulimme
aina erittäin hyvin toimeen keskenämme. Toveruus oli pääasia. Lähdimme
siis matkaan. Minulla oli jo seitsemän, Immelmannilla viisi voittoa.
Niihin aikoihin jo sangen kunnioitettavat määrät.
Olimme olleet rintaman kohdalla vain hetken, kun huomasimme
englantilaisen pommituseskaaderin. Se lensi aivan häikäilemättä meitä
vastaan. Englantilaiset saapuivat tietysti tälläkin kertaa tavattoman
monilukuisina, kuten Somme'in taistelun aikana yleensä. Luulen tuossa
eskaaderissa olleen 40 à 50 lentokonetta, aivan täsmälleen en voi
niiden lukua ilmoittaa. Ne olivat valinneet pomminsa maaliksi erään
paikan sangen läheltä meidän lentoasemaamme. Vähän ennen kuin ne olivat
ehtineet määräpaikkaansa minä pääsin laivueen viimeisen lentokoneen
kintereille. Ja heti ensimmäiset laukaukseni tekivät nähtävästi
vihollislentokoneen konekiväärin hoitajan taistelukyvyttömäksi,
ne lienevät hiukan kutittaneet ohjaajaakin, koskapa hän päätti
heti laskeutua pommeineen maahan. Kärvensin hänen turkkiansa vielä
muutamilla laukauksilla, joiden vaikutuksesta hän koetti vieläkin
nopeammin päästä maanpinnalle.
Hän syöksyi näet maahan pudoten aivan lähelle Lagnicourt'issa olevaa
lentoasemaamme.
Immelmann oli samaan aikaan joutunut taisteluun toisen englantilaisen
kanssa ja myöskin pudottanut vastustajansa, vieläpä samalle seudulle.
Lensimme sen vuoksi kiireesti kotiin voidaksemme hiukan tarkastaa
pudottamiamme koneita. Ajoimme autolla sen paikan lähelle, jonne minun
vastustajani oli pudonnut, mutta saimme kävellä vielä pitkän matkan
mullaspeltoa pitkin. Ilma oli hyvin lämmin, minkä vuoksi avasin kaikki
vaatteeni, riisuin kaulukseni, avasin paidan napitkin. Takin riisuin
kokonaan pois, lakin jätin autoon, mutta sen sijaan otin käteeni suuren
pahkurasauvan. Saappaani olivat mullassa polviin saakka. Olin siis
jokseenkin ruokkoamattomassa asussa. Tässä kunnossa saavuin uhrini
läheisyyteen. Sen ympärille oli tietysti jo kokoontunut suuri joukko
ihmisiä.
Vähän syrjässä seisoo upseeriryhmä. Astuin heidän luoksensa, tervehdin
ja kysyin ensimmäiseltä eteeni sattuneelta, voiko hän kertoa
minulle, miltä ilmataistelu näytti, sillä jälkeenpäin on aina hyvin
mielenkiintoista sattumalta lähitienoilla olleilta näkijöiltä tietää,
miltä taistelu oli näyttänyt maan pinnalta. Minulle ilmoitettiin, että
englantilaiset olivat heittäneet pommeja ja että tässä lentokoneessa
oli vielä pommit jäljellä. Se herroista, jonka puoleen olin kääntynyt,
tarttuu käsivarteeni, vie minut toisten upseerien luokse, kysyy
nopeasti nimeäni ja esittelee minut toisille. Tämä ei ollut minusta
ollenkaan mieluista, sillä kuten sanottu, pukuni oli koko lailla
epäkunnossa. Ja ne herrat, joiden seuraan nyt jouduin, olivat
tavattoman hienosti pukeutuneita. Minut esitettiin eräälle henkilölle,
joka mielestäni oli jotakin erikoista. Kenraalin housut, ritarimerkki
kaulassa, mutta sitä vastoin verraten nuorekkaat kasvot, olkaimet,
joista ei voinut arvoa määritellä -- sanalla sanoen, vainusin jotakin
tavatonta, pistin keskustelun jatkuessa housunnapit ja kauluksen
kiinni näyttääkseni hiukan sotilaallisemmalta. Kuka tuo mies oli,
sitä en tiennyt. Sanoin herroille jäähyväiset ja palasin kotiin.
Illalla minulle soitettiin puhelimella, että olin saanut tavata hänen
kuninkaallisen korkeutensa Saksi-Koburg-Gothan suurherttuan. Minut
komennettiin nyt hän luoksensa. Oli saatu selville, että englantilaisten
aikomuksena oli ollut heittää pommeja hänen esikuntaansa. Minä olin
siis osaltani ollut torjumassa heidän aikeitaan. Tästä sain palkinnoksi
Saksi-Koburg-Gothan urhoollisuusmitalin.
Majuri Hawker.
Ylpeämpi kuin koskaan ennen olen kuullessani, että minun marraskuun 23
p:nä 1916 alas ampumani englantilainen oli englantilaisten Immelmann.
Jo ilmataistelun kulusta olin voinut päätellä, että olin joutunut
tekemisiin hitonmoisen miehen kanssa.
Lensin taas päivänä muutamana iloisin mielin pyydystysretkelleni ja
huomasin kolme englantilaista, jotka kaikesta päättäen olivat myöskin
juuri samalla asialla. Huomasin heidän luovan minuun himokkaita
katseita, ja kun minäkin olin aivan yhtä taisteluhaluinen, ryhdyin
siihen mielelläni. Lensin alempana kuin englantilainen, minkä vuoksi
minun täytyi odottaa, kunnes hän syöksyi alas minua kohti. Ei
kestänytkään kauan, ennen kun hän liukuikin alaspäin ja aikoi iskeä
minuun takaapäin. Ammuttuaan ensimmäiset viisi laukausta täytyi tuon
veitikan keskeyttää tulensa, sillä olin jo ennättänyt tehdä jyrkän
käännöksen vasemmalle. Englantilainen koetti päästä minun taakseni,
kun minä taas yritin päästä hänen taakseen. Näin kiersimme molemmat
ympäri kuin hullut täyttä vauhtia 3.500 metrin korkeudessa. Ensin
kaksikymmentä kierrosta vasempaan, sitten kolmekymmentä kierrosta
oikeaan, kummankin yrittäessä parhaansa mukaan päästä toisen taakse.
Käsitin kohta, etten oliot tekemisissä vasta-alkajan kanssa, sillä
tämä ei tuntunut vähääkään ajattelevan taistelun keskeyttämistä.
Hänen koneensa oli tosin hyvin nopea kääntymään, mutta minun sen
sijaan kohosi helpommin, ja näin minun vihdoin onnistui päästä ensin
englantilaisen yläpuolelle ja sitten hänen taaksensa.
Kun näin olimme saapuneet kaksituhatta metriä alemmaksi, pääsemättä
päätökseen, täytyi vastustajani käsittää, että hänen oli aika vetäytyä
kiireesti pois pelistä, siliä minulle suotuisa tuuli painoi meitä
yhä lähemmäksi saksalaisten linjoja, kunnes vihdoin olimme saapuneet
melkein Bapaume'in kohdalle, noin kilometrin verran linjojemme
taakse. Vieras lentäjä oli nyt siihen määrin hävytön, että huiskutti
minulle aivan rauhallisesti kättänsä, kun olimme jo tuhannen metrin
korkeudessa, ikäänkuin sanoakseen: "Weil, well, how do you do?"
Kiersimme toisiamme niin ahtaissa kehässä, että arvioin ne korkeintaan
80-100 metriksi läpimitaten. Sain aikaa tarkastella hiukan
vastustajaani. Tirkistin suoraan alas hänen istumakomeroonsa ja saatoin
huomata jokaisen hänen päänsä liikkeen. Jollei hänellä olisi ollut
päähinettä kasvoillaan, olisin voinut nähdä hänen kasvonsa ilmeenkin.
Vähitellen sentään hänenkinlainen reipas urheilija tuntui saavan
leikistä kyllikseen, ja hänen täytyi ratkaista, laskeutuako maahan
meidän puolellemme vaiko lentää takaisin omille linjoillensa. Tietysti
hän yritti jälkimmäistä keinoa koetettuaan ensin turhaan päästä
käsistäni tekemällä muutamia surmansilmukoita ja muita temppuja.
Tällöin pääsin ensimmäisen kerran hänen korvilleen, sillä siihen saakka
ei kumpikaan ollut päässyt ampuma-asentoon. Sadan metrin korkeudessa
hän koetti pelastautua rintamaa omalle puolelleen lentämällä ristiin
rastiin, jolloin tähystäjän on sangen vaikea ampua. Matta nyt oli
minulle tullut oikea hetki. Seurasin häntä 50 à 30 metrin korkeuteen
ampuen lakkaamatta. Silloin englantilaisen täytyi pudota. Lataushäiriö
oli vähällä vielä riistää minulta voittoni.
Pää luodin lävistämänä syöksyi vastustajani maahan puolisensataa metriä
konekivääri-ampumahautojemme taakse.
Pour le mérite.
Kuudestoista on pudonnut. Täten olin vallannut ensimmäisen sijan
kaikkien hävittäjälentäjien joukossa. Tämä oli se päämäärä, johon olin
pyrkinyt. Niin olin jo noin vuosi sitten leikilläni sanonut ystävälleni
Lynekerille, kun harjoittelimme yhdessä ja hän kysyi minulta: "Mikä
on teidän päämääränne -- mitä aiotte saavuttaa hävittäjälentäjänä?"
Silloin lausuin noin vain piloillani: "Hävittäjälentäjien etunenässä
lentäminen on varmaankin sangen mukavaa." En minä itse eikä kukaan
muukaan silloin vielä uskonut, että todellakin saavuttaisiin kerran
tämän päämäärän. Ainoastaan Boelcke lienee kerran sanonut, -- ei
tietysti suoraan minulle, mutta minulle on myöhemmin kerrottu niin
--, kun häneltä kysyttiin: "Kenellä on toiveita tulla kerran hyväksi
hävittäjälentäjäksi?" -- hänen sanotaan silloin sormeillaan osoittaneen
minua lausuen: "Tuossa on se mies!"
Boelcke ja Immelmann olivat saaneet "Pour le mérite" kunniamerkkinsä
kahdeksannen voiton jälkeen. Minulla oli nyt jo kaksi kertaa se määrä.
Mitä nyt tapahtuisi? Olin hyvin suuressa jännityksessä. Muutamat
arvelivat, että saisin hävittäjälentueen komentooni. Sitten saapui
sähkösanoma: "Luutnantti v. R. on nimitetty hävittäjälentueen N:o 11
päälliköksi" Täytyy tunnustaa, että tulin hyvin pahalle tuulelle. Olin
jo niin tottunut Boelcken hävittäjälentueen tovereihin ja nyt minun
piti aloittaa taas aivan uudestaan, elää uusissa olosuhteissa jne.
Tämä oli ikävää. Sitä paitsi olisi Pour le mérite ollut minulle paljon
tervetulleempi.
Kaksi päivää myöhemmin, istuessamme Boelcken hävittäjälentueessa
viettämässä minun läksiäisiäni, saapui päämajasta uusi sähkösanoma,
jossa ilmoitettiin, että hänen majesteettinsa oli suvainnut suoda
minulle Pour le mérite'in. Silloin kohosi tietysti ilo korkeimmilleen.
Se oli hyvitys edellisestä pettymyksestä.
* * * * *
En ollut lainkaan osannut kuvitella, että oman hävittäjälentueen
johtaminen olisi niin miellyttävää kuin se todellisuudessa on sitten
ollut. En koskaan ollut uneksinutkaan, että rintamallamme kerran
toimisi Richthofenin hävittäjälentue.
"Le petit rouge."
Päivänä muutamana pälkähti jostakin syystä päähäni maalauttaa koneeni
tulipunaiseksi. Tästä oli seurauksena, että kaikki tunsivat punaisen
lintuni. Se ei näyttänyt jääneen vastustajiltanikaan huomaamatta.
Kerran taistelussa, joka tapahtui aivan toisella rintamanosalla kuin
muut, minun onnistui ampua alas kahdenistuttava Vickers-kone, joka
kaikessa rauhassa valokuvaili tykistöasemiamme. Vastustajani ei
saanut ollenkaan tilaisuutta puolustautua, vaan hänen täytyi kiireen
kaupalla laskeutua maahan, sillä hänen lentokoneessaan alkoi jo
ilmetä epäilyttäviä tulipalon merkkejä. Lentäjät sanovat sellaisessa
tapauksessa: "Hän lemuaa." Pian kävikin ilmi että hän oli laskeutunut
viime hetkessä, sillä lähellä maata hänen koneensa leimahti.
Tunsin inhimillistä sääliä vastustajaani kohtaan ja päätin sen vuoksi
olla syöksemättä häntä suoraan maahan, vaan ainoastaan pakottaa hänet
laskeutumaan, varsinkin kun minusta näytti siltä, että vastustajani oli
jo haavoittunut, sillä hän ei ampunut ainoaakaan laukausta.
Koin 500 metrin korkeudessa oma koneeni joutui jostakin syystä
epäkuntoon ja minun itsenikin täytyi liidellä alas voimatta tehdä
tavallista kaarrosta. Nyt tapahtui sangen hullunkurista. Viholliseni
laskeutui palavalla koneellaan maahan hyvin keveästi ja tasaisesti,
jota vastoin minä voittajana aivan hänen vierellään heitin kuperkeikan
vara-asemamme ampumahaudan piikkilankaesteissä.