ja yks'kaks' sitten en voinut muuta kuin todeta, että todellakin
lensin. Loppujen lopuksi en tuntenut ollenkaan pelkoa, vaan päin
vastoin hurjaa uhmaa. Kaikki oli samantekevää. Vaikka olisi tapahtunut
mitä hyvänsä, en olisi enää pelännyt mitään. Kuolemaa halveksien tein
hyvin suuren kaarroksen vasemmalle, suljin kaasuhanan ennakolta tarkoin
merkityn puun kohdalla ja odotin, mitä tuleman piti. Vaikein oli näet
edessäni: maahan laskeutuminen. Minulla oli välttämättömät otteet
tarkoin muistissani. Suoritin ne konemaisesti, mutta lentokoneeseen
ne vaikuttivat kuitenkin aivan toisella tavalla kuin silloin, kun
Zeumer istui siinä. Menetin tasapainoni, tein muutamia virheellisiä
liikkeitä, putosin päistikkaa, ja niin meillä oli yksi "koulukone"
lisää. Tarkastelin hyvin murheellisena vahinkoja, jotka sentään olivat
helposti korjattavissa, mutta pahempi oli osakseni tullut toverieni
härnäily.
Kaksi päivää myöhemmin nousin kiihkeän innokkaana uudestaan koneeseeni,
ja kas vain, toinen lento onnistui jo oikein hyvin.
Parin viikon kuluttua sain jo suorittaa ensimmäisen tutkintoni.
Joku herra von T. oli tuomarina. Lensin säännönmukaiset kahdeksikot
ja suoritin määrätyt maahanlaskeutumiset, jonka jälkeen astuin
hyvin ylpeänä pois koneestani, mutta sainkin mitä suurimmaksi
kummastuksekseni kuulla, ettei minua ollut hyväksytty. Ei ollut muuta
keinoa kuin suorittaa ensimmäinen kokeeni myöhemmin uudestaan.
Harjoitusajaltani Döberitzistä.
Voidakseni suorittaa lentäjäntutkintoni minun täytyi lähteä
Berliiniin. Siellä käytin tilaisuutta hyväkseni auttaakseni
tähystäjänä jättiläiskonetta lentoon ja sen jälkeen anoin komennusta
Döberitziin (marraskuun 15 p:nä 1915). Jättiläiskone miellytti minua
alussa suuresti. Mutta hullunkurista kohtalon leikkiä, juuri tämän
jättiläisvehkeen ansiosta minulle selvisi, että ainoastaan mitä
pienin lentokone voi kelvata minun tarkoituksiini taistelulentäjänä.
Tuollainen suuri rumilus on liian kömpelö taistelussa, mutta juuri
taisteluhan minulle on pääasia.
Suuren taistelukoneen ja jättiläislentokoneen välillä on se ero, että
jättiläislentokone on huomattavasti suurempi ja tarkoituksenmukaisempi
pommikoneeksi, mutta ei niin sopiva taistelua varten.
Kokeeni suoritin nyt Döberitzissä miellyttävän yliluutnantti v.
Lynckerin kanssa. Sovimme hyvin yhteen ja meillä oli sama intohimo
sekä sama käsitys myöhemmästä toiminnastamme. Päämääränämme oli
lentäminen Fokkerilla päästäksemme yhdessä samaan hävittäjälaivueeseen
länsirintamalle. Vuotta myöhemmin pääsimme tähän päämääräämme, mutta
yhteistoimintaamme kesti vain lyhyen ajan, sillä hyvä ystäväni sai
surmanluodin pudottaessaan kolmannen vastustajansa.
Döberitzissä vietimme usein hauskoja hetkiä. Ehtoihimme kuului mm.
"maahanlaskeutuminen lentokentän ulkopuolelle".
Tällöin yhdistin hyödyn ja huvin. Maahanlaskupaikakseni valitsin
Buchowin maakartanon, jossa olin hyvä tuttu. Minut oli sinne kutsuttu
villikarjun metsästykseen, mutta tämä sopi huonosti yhteen palvelukseni
kanssa, sillä kauniina iltoina tahdoin lentää mutta samalla tyydyttää
myöskin metsästysintoani. Sen vuoksi valitsin maahanlaskupaikakseni
sellaisen seudun, josta mukavasti pääsin metsästysmailleni.
Otin mukaani toisen lentäjän tähystäjäksi ja lähetin hänet illalla
takaisin. Yön väijyin metsäkarjuja ja seuraavana aamuna sama lentäjä
kävi noutamassa minut kotiin.
Jollei toinen olisi voinut noutaa, käydä minua noutamassa, niin
olisinpa joutunut pahaan pulaan, sillä siinä tapauksessa olisin saanut
huvikseni patikoida kymmenisen kilometriä. Sen vuoksi tarvitsin
miehen, joka kaikilla ilmoilla pystyi noutamaan minut "yöpuustani".
Joka mieheltä ei kuitenkaan voida vaatia, ettei hän lainkaan välitä
sääsuhteista, mutta minun onnistui kuitenkin löytää oikea mies.
Kun kerran taas olin viettänyt yöni ulkona, puhkesi aamulla hirmuinen
lumipyry. Oli mahdoton nähdä 50 metriä eteensä. Kello oli juuri
kahdeksan, sovittu aika, jolloin lentäjän piti käydä noutamassa minut.
Kaikessa hiljaisuudessa toivoin jo, ettei hän tänä aamuna tulisikaan.
Mutta samassa kuulin surinaa -- nähdä en voinut miltään --, ja viisi
minuuttia myöhemmin oli kaunis lintuni edessäni, vaikka vähän surkean
näköisenä.
Lentäjä-urani alkuajat.
Joulupäivänä 1915 suoritin kolmannen tutkintoni. Otin tähän
lentosuunnitelmaani matkan Schweriniin käydäkseni katsomassa
sikäläisiä Fokker-tehtaita. Tähystäjäksi otin mukaani asentajani ja
lensin myöhemmin hänen kanssaan Berliinistä Breslauhun, Breslausta
Schweidnitziin, Schweidnitzistä Lubeniiin, Lubenistä Berliiniin ja
pysähdyin aina välillä tervehtimässä tuttavia ja sukulaisia. Vanhana
tiedustelulentäjänä minun oli helppo löytää oikea suunta ja tuntea
seudut.
Maaliskuussa saavuin taistelueskaaderiin n:o 2 Verdun'in edustalle
ja opettelin nyt ilmataistelua lentokoneenohjaajana, s.o. opettelin
hallitsemaan konetta taistelun aikana. Tässä tarkoituksessa lensin
kahdenistuttavalla koneella.
Armeijan tiedonannossa minut mainittiin ensi kerta huhtikuun 26
p:nä 1916, vaikkei nimeltä, niin kumminkin erään urotyöni johdosta.
Olin rakentanut lentokoneeni tasojen väliin Nieuport-koneen
malliin konekiväärialustan ja olin hyvin ylpeä tästä laitoksesta
jo sellaisenaan. Sille kai vähän naurettiin, sillä se oli hyvin
yksinkertaisen näköinen. Minä itse luotin tietysti siihen sokeasti ja
sain pian tilaisuuden kokeilla, sitä käytännössä.
Kohtasin Nieuport-koneen, jossa, mikäli minusta näytti, oli myöskin
ohjaajana aloittelija, sillä hän käyttäytyi hirvittävän tyhmästi.
Lensin häntä vastaan, mutta hän lähti pakosalle. Hänellä oli ilmeisesti
lataushäiriö. Minusta ei lainkaan tuntunut siltä, että olisin ollut
ryhtymässä taisteluun, vaan pikemminkin ihmettelin itsekseni: "Mitä
siitä seuraa, jos nyt ammun häntä?" Lensin nyt ensi kerran aivan
lähelle vihollista, painoin konekiväärin liipasinta, kuului lyhyt sarja
hyvin tähdättyjä laukauksia. Vastustajani nousi pystyyn, keikahtaa
sitten ylösalasin. Aluksi luulimme, -- tähystäjäni ja minä -- että
tuo oli vain niitä monia taidonnäytteitä, joita ranskalaisten oli
tapana tehdä vastustajansa nähden. Mutta tämä taidonnäyte ei tahtonut
ollenkaan loppua, lentokone putosi yhä syvemmälle. Silloin tähystäjäni
taputti minua päähän ja huusi: "Onnittelen, hän putoaa!" Vihollinen
putosi todellakin metsään Douaumont'in linnakkeen taakse ja hävisi
puiden väliin. "Sen sinä ammuit maahan", selvisi minulle heti. Mutta
-- vihollislinjojen taakse. Lensin kotiin ja ilmoitin lyhyesti:
"Ilmataistelu, yksi Nieuport ammuttu alas." Päivää myöhemmin luin tästä
urotyöstäni armeijantiedonannossa. Olin aika laolla ylpeä siitä, että
minun 52 uhriini ei tätä Nieuport'ia ole luettu.
* * * * *
Armeijan tiedonanto huhtik. 26 p:ltä 1916:
Kaksi vihollisen lentokonetta on ammuttu alas ilmataistelussa Fleuryn
kohdalla, Douaumont'in etelä- ja länsipuolella.
Holck k.
(Huhtikuun 30 p:nä 1916.)
Kerran lensin Douaumont'in linnakkeen yläpuolella, johon juuri
kohdistettiin rumputuli. Silloin näin saksalaisen Fokkerin
hyökkäävän kolmen ranskalaisen Coudron-koneen kimppuun. Saksalaisen
onnettomuudeksi puhalsi tuuli lännestä. Tämä oli hänelle epäedullista.
Taistelun aikana hän ajautui Verdun'in kaupungin yläpuolelle. Huomautin
tästä tähystäjälleni, joka myöskin arveli, että tuo mahtoi olla aika
huimapää miehekseen. Arvelimme, voisiko hän ehkä olla Boelcke, ja
aioimme myöhemmin ottaa selvää asiasta. Mutta huomasin kauhukseni,
kuinka hyökkääjä muuttui puolustautujaksi. Ranskalaiset, joiden luku
taistelun jatkuessa oli lisääntynyt vähintään kymmeneksi koneeksi,
pakottivat saksalaisen laskeutumaan yhä matalammalle. Emme voineet
mennä hänen avukseen, sillä olimme liian kaukana, taistelevista,
sitä paitsi en raskaalla koneellani olisi päässyt vastatuuleen.
Fokker puolustautui vimmatusti. Nyt olivat vastustajat jo saaneet
painetuiksi hänet vain 600 metrin korkeuteen. Äkkiä hyökkäsi yksi
hänen ahdistajistaan uudestaan hänen kimppuunsa. Saksalainen katosi
syöksylennossa poutapilveen. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, sillä
mielipiteeni mukaan tämä oli hänen pelastuksensa.
Kotiin saavuttuani kerroin näkemästäni, ja sain nyt tietää, että tuo
lentäjä oli Holck, vanha aseveljeni itärintamalta. Hän oli aivan
äskettäin saapunut taistelulentäjäksi Verdun'in edustalle.
Pää luodin lävistämänä kreivi Holck oli pudonnut kuin kivi suoraan
maahan. Tämä tapahtuma koski minuun kipeästi, sillä hän ei ainoastaan
ollut urhoollisuuden perikuva, vaan myöskin ihmisenä persoonallisuus,
jonka vertaisia vain harvoin tapaa.
Lento ukkosilmassa.
Toimintaamme Verdun'in edustalla häiritsivät kesällä 1916 usein rajut
ukkosilmat. Tuskin mikään on lentäjälle epämiellyttävämpää, kuin
joutuminen lentämään ukkosilmalla. Somme'in taistelun aikana laskeutui
kokonainen englantilainen lentolaivue maahan linjojemme taakse sen
vuoksi, että ukkonen yllätti sen ilmassa. Se joutui siten vangiksi.
En vielä koskaan ollut joutunut lentämään ukkosilmassa enkä niin ollen
malttanut olla yrittämättä kerran sitäkin. Ilma oli koko päivän ollut
hyvin sähköinen. Mont'ista, lentosatamastani, olin lentänyt läheiseen
Metziin toimittaakseni siellä joitakin asioita. Kotimatkalla jouduin
silloin kokemaan seuraavaa:
Olin Metzin lentokentällä valmistautumassa lentämään takaisin
lentosatamaani. Juuri kun vedin konettani ulos vajasta, huomattiin
lähestyvän ukkosilman ensimmäiset oireet. Tuuli ryöpytti hiekkaa ja
pikimusta pilviseinä lähestyi pohjoisesta. Vanhat kokeneet lentäjät
koettivat kaikin tavoin estää minua lähtemästä. Olin kuitenkin
varmasti luvannut saapua kotiin, ja olisinpa mielestäni näyttänyt
pelkurilta, jos olisin jäänyt tulematta ukkosilman vuoksi. Siis
moottori käyntiin vain ja yrittämään! Jo lähtöhetkellä alkoi sataa.
Minun täytyi jättää lentäjänlasit pois voidakseni edes jonkin verran
nähdä. Onnettomuudekseni minun täytyi lentää Mosel-vuorten yli,
joiden laaksoissa rajuilma parhaillaan raivosi. Ajattelin itsekseni:
"Eteenpäin vain, kyllä se onnistuu!" Ja lähestyin yhä lähemmäs tuota
mustaa, maahan saakka ulottuvaa pilveä. Lensin mahdollisimman alhaalla.
Paikoitellen täytyi aivan hyppyyttää kone talojen ja puurivien yli.
Pitkiin aikoihin en enää ollut tiennyt, missä olin. Myrsky tempasi
koneeni kuin paperipalasen pyörteisiinsä ja kuljetti sitä mukanaan.
Mutta rohkeuttani en ollut menettänyt. Vuoristossa en enää voinut
laskeutua maahan, siis eteenpäin vain!
Ympärilläni ilma yhä pimeni ja puut huojuivat allani myrskyn kourissa.
Äkkiä ilmestyi eteeni metsäinen harjanne. Minun täytyi lentää suoraan
sitä kohti, mutta hyvä Albatross-koneeni selviytyi tästäkin pälkähästä
ja heilahdutti minut harjanteen yli. Saatoin yhä edelleen lentää
ainoastaan suoraan eteenpäin; ja jokaisen eteeni sattuneen esteen yli
oli päästävä. Lentoni oli todellista hyppykilpailua puiden, kylien,
ja varsinkin kirkontornien ja savupiippujen yli, sillä voin lentää
korkeintaan viisi metriä niitä ylempänä voidakseni nähdä jotakin
synkässä ukkospilvessä. Salamat sinkoilivat ympärilläni. Silloin en
vielä tiennyt, ettei salama voi iskeä lentokoneeseen. Luulin sen vuoksi
varman kuoleman uhkaavan, sillä myrsky saattoi millä hetkellä hyvänsä
paiskata minut kylään tai metsään. Jos moottori olisi pysähtynyt,
olisin ollut mennyttä kalua.
Äkkiä huomasin edessäni valoisan paikan taivaanrannalla. Siellä
ukkosilma loppui. Jos vain pääsin sinne saakka, olin pelastunut.
Kokosin kaiken sen tarmon, mitä nuorella kevytmielisellä miehellä voi
olla, ja suuntasin lentoni tuota vaaleampaa paikkaa kohti.
Kuin taikavoiman tempaamana viskauduin äkkiä ulos pilvestä,
lensin vielä tosin rankkasateessa; mutta tunsin kuitenkin olevani
jo pelastunut. Sateen yhä vielä valuessa virtanaan laskeuduin
kotisatamaan, jossa kaikki jo odottivat minua, sillä Metzistä oli minun
jo ilmoitettu lähdettyäni sinnepäin, kadonneen ukkospilveen.
En koskaan enää, jollei isänmaani sitä vaadi, tahdo lentää ukkosilmalla.
Muistossa on kaikki kaunista, niinpä tälläkin retkellä oli kauniita
hetkiä, joita en tahtoisi pyyhkiä pois lentäjäelämästäni.
Ensi kertaa Fokkerilla.
Lentäjäurani alusta alkaen minulla oli ollut vain yksi pyrkimys
-- saada lentää yhdenhengen taistelukoneella. Kiusattuani kauan
päällikköäni sain häneltä vihdoin luvan yrittää Fokkerilla. Itsensä
ympäri pyörivä moottori oli minulle aivan uutta. Outoa oli myöskin
istua yksin pienessä lentokoneessa.
Omistin tämän Fokker-koneen yhdessä erään nyt jo aikoja kuolleen
ystäväni kanssa. Aamupäivällä lensin minä, iltapäivällä hän. Kumpikin
pelkäsimme, että toinen meistä särkisi koneen, ennen kuin toinen
sai taas lentää. Jo toisena päivänä lensimme vihollista vastaan. En
ollut aamupäivällä tavannut ainoatakaan ranskalaista; iltapäivällä
oli toverini vuoro. Häntä ei kuulunut takaisin, eipä edes tullut
mitään tietoa hänestä. Myöhään illalla ilmoitti jalkaväki ranskalaisen
Nieuport'in ja saksalaisen Fokkerin välisestä taistelusta, jonka
jälkeen saksalainen näytti laskeutuneen maahan Mort Homme'in (Kuolleen
Miehen) kukkulalle. Hän oli varmaankin toverini Reimann, sillä kaikki
muut lentäjät olivat palanneet takaisin. Valitimme juuri urhoollisen
toverimme kuolemaa, kun äkkiä saapui myöhään yöllä puhelinilmoitus,
että Mort Homme'in kukkulalla ol| jalkaväkemme etumaisen ampumahaudan
päähän ilmestynyt saksalainen lentäjäupseeri. Tämä oli Reimann. Hänen
moottorinsa oli ammuttu rikki, niin että hänen täytyi laskeutua maahan.
Kun hän ei enää voinut päästä saksalaisten linjoille, hän laskeutui
vihollisen ja meidän linjojemme välille. Hän oli vielä nopeasti
sytyttänyt koneensa palamaan ja piiloutunut sitten muutaman sadan
metrin päähän maihinlaskupaikasta pommiräjähdyksestä syntyneeseen
kuoppaan. Yöllä hän sitten ilmestyi salaa hiipien jalkaväkemme
ampumahautaan. Näin päättyi ensi kerralla osakeyhtiöyrityksemme
"Fokkeri".
Muuttaman viikon kuluttua saimme uuden koneen. Tällä kertaa katsoin
minä velvollisuudekseni toimittaa tuon hyvän laitoksen toiseen
maailmaan. Tämä tapahtui muistaakseni kolmannella lentoretkelläni
tuolla pienellä, nopealla koneellamme. Kohta ilmaan noustuani
moottori pysähtyi, ja minun täytyi laskeutua suoraan kaurapeltoon ja
silmänräpäyksessä kauniista koneestani oli jäljellä pelkkä muodoton
kasa. Itse säilyin vahingoittumattomana kuin ihmeen ansiosta.
Pommituslentoja Venäjällä.
Kesäkuussa sain äkkiä määräyksen sulloa matkatavarani. Emme oikein
tienneet, mikä oli matkamme määrä, mutta meillä oli kuitenkin vähän
vihiä asiasta, niin ettemme kovinkaan hämmästyneet, kun komentaja
tahtoi yllättää meidät uutisella, että olimme matkalla Venäjälle.
Matkustimme läpi koko Saksan asuntojunallamme, johon kuului ravintola-
ja makuuvaunuja, ja saavuimme vihdoin Koveliin. Siellä saimme asua
rautatievaunuissamme. Junassa asumisella on tietenkin monet hyvät
puolensa. Silloin on aina valmiina jatkamaan matkaansa ja aina on sama
asunto.
Mutta Venäjän kesähelteessä tuollainen makuuvaunu on hirmuisinta,
mitä voi ajatella. Kahden hyvän ystäväni Gerstenbergin ja Scheelen
kanssa katsoin sen vuoksi paremmaksi muuttaa läheiseen metsään, jossa
kyhäsimme jonkinlaisen teltan ja asuimme kuin mustalaiset. Ne olivat
ihania aikoja.
Venäjällä pudotteli taistelueskaaderi paljon pommeja. Koetimme
parhaamme mukaan ärsyttää venäläisiä ja tiputtelimme pommejamme
tärkeimmille kohdille heidän rautatielaitteilleen. Kerrankin lähti koko
laivueemme heittämään pommeja hyvin tärkeään rautatiesolmukohtaan.
Paikan nimi oli Manjewicze ja se sijaitsi n. 30 km rintaman takana,
ei siis kovin kaukana. Venäläiset olivat suunnitelleet hyökkäystä,
ja ratapiha oli koottu junia täpötäyteen. Niitä oli toinen toisensa
vieressä. Melkoisen pitkälti oli itse rautatielinjakin täynnä
sotilasjunia. Ylhäältäkäsin sen saattoi aivan helposti nähdä.
Jokaisella vaihdepaikalla oli tavarajuna. Siis erittäin kiitollinen
maali pommeillemme.
Kaikkeen voi innostua. Niinpä innostuin pian näihin
pommilentokoneihinkin. Minua huvitti tavattomasti pölyyttää hiukan
noita miekkosia. Usein tein tällaisen matkan kaksi kertaa päivässä.
Tänään olimme siis ottaneet päämääräksemme Manjewiczen. Jokainen laivue
lensi erikseen.
Koneet olivat lähtövalmiina, jokainen ohjaaja koetteli vielä kerran
moottorinsa käyntiä, sillä onhan erittäin kiusallista, jos on pakko
laskeutua rintaman väärälle puolelle, varsinkin Venäjälle. Venäläiset
ovat kuin vimmattuja lentäjiä kohtaan. Jos he saavat lentäjän käsiinsä,
lyövät hänet aivan varmasti kuoliaaksi. Mutta tämä onkin ainoa vaara
Venäjällä, sillä vihollisen lentäjiä siellä on tuskin ollenkaan. Jos
sellainen joskus ilmestyy näkyviin, hän varmasti epäonnistuu ja joutuu
ammutuksi. Venäläisillä on joskus sangen hyviä ilmatorjuntatykkejä,
mutta niitä on liian vähän. Länsirintaman oloihin verrattuna on
lentäminen idässä kaikissa tapauksissa virkistystä.
Koneet vyöryvät raskaasti lähtöpaikalle. Ne ovat lastatut pommeilla
kantokykynsä äärimmäisille rajoille. Usein kuljetin mukanani n. 120
kg pommeja aivan tavallisessa C-lentokoneessani. Sitä paitsi oli
minulla mukanani raskasruhoinen tähystäjä, jossa ei ollenkaan näkynyt
lihanpuutteen jälkiä, ja kaiken tämän lisäksi vielä siltä varalta,
että... kaksi konekivääriä. En koskaan saanut tilaisuutta koetella
niitä Venäjällä. Suuri vahinko, ettei kokoelmassani ole ainoatakaan
ryssää. Hänen kokardinsa näyttäisi varmaankin seinälläni varsin
maalaukselliselta.
Lentäminen tuollaisella raskaalla, täydessä lastissa olevalla
lentokoneella ei ole leikin asia, varsinkaan Venäjällä
keskipäiväauringon paahteessa. Sellaiset koneet vaappuvat hyvin
epämiellyttävästi. Putoamisesta ei tietysti ole pelkoa, sillä 150
"hevosen" voima ei petä, mutta kuitenkaan ei ole lainkaan hauska tunne
kuljettaa mukanaan niin paljon räjähdysaineita ja bensiiniä. Vihdoin
pääsemme kuitenkin tyynempään ilmakerrokseen ja osaamme vähitellen
nauttia pommituslennosta. Onhan mukava lentää suoraan eteenpäin, varmaa
päämäärää kohti ja selvien ohjeitten mukaan. Pomminheiton jälkeen
tuntee jotakin toimittaneensa, jota vastoin palatessaan viholliskoneita
saartamasta, kun ei ole onnistunut ampua maahan ainoatakaan, täytyy
useinkin tuumia: Olisitpa voinut tehdä tehtäväsi paremmin. Tähystäjäni
oli vähitellen niin harjaantunut tehtäväänsä, että hän osasi lentää
aivan kohtisuoraan maalin yläpuolella ja määrätä erityisellä kiikarilla
oikean hetken, jolloin oli tipahutettava. Tämä Manjewiczen retki oli
oikein miellyttävä. Muistelen sitä usein.
Lensimme yli äärettömän laajojen metsäalueiden, joissa varmaankin
liikkui hirviä ja ilveksiä. Kylätkin olivat samanlaisia kuin ketut
olisivat voineet häiritsemättä tavata siellä toisiaan. Ainoa suurehko
kylä koko seudulla oli Manjewicze. Kylän ympärille oli pystytetty
lukemattomia telttoja ja aivan aseman lähistöllä oli epälukuisia
sotilasparakkeja. Punaisia ristejä emme voineet huomata missään. Jo
ennen meitä oli toinen lentolaivue käynyt paikalla. Sen saatoimme
vielä huomata yksityisistä savuavista taloista ja parakeista. Eivät
olleet heittäneet pommejansa turhaan. Täysosuma oli ilmeisesti tuhonnut
ratapihan toisen uloskäytävän. Veturi savusi vielä. Junan henkilökunta
oli varmaankin piiloutunut johonkin maanalaiseen suojapaikkaan tahi
muuanne. Toisella puolella porhalsi toinen veturi parhaillaan täyttä
vauhtia pois asemalta. Tietysti tunsimme kiusausta pudottaa pommin
tuohon laitokseen. Lensimme sitä kohti ja tipahutimme pommin satakunta
metriä sen eteen. Tulos oli toivomamme: veturi pysähtyi. Teemme
täyskäännöksen ja pudotamme vielä pommin toisensa jälkeen ratapihalle,
tähdäten tarkoin kiikarilla. Meillä on hyvää aikaa, kukaan ei häiritse.
Tosin on aivan lähellä vihollisen lentoasema, mutta sen lentäjiä ei näy
missään. Ilmatorjuntatykit paukahtelevat vain silloin tällöin ja aivan
toiseen suuntaan, kuin missä lennämme. Otimme vielä esiin yhden pommin
käyttääksemme sen erittäin hyödyllisellä tavalla kotimatkallamme.
Silloin huomaamme vihollislentäjän pyrkimässä lentoasemaansa kohti.
Aikookohan tuo ahdistaa meitä? Sitä en usko. Se hakee pikemminkin
turvaa ilmasta, sillä se on mukavin tapa välttää mieskohtaista
hengenvaaraa, kun pommeja heitetään lentoasemalle.
Teemme vielä muutamia kierroksia hakeaksemme joukkojen leiripaikkoja,
sillä meistä olisi erittäin hauskaa häiritä sotaherroja
konekiväärillämme. Tuollaiset puolivillit kansanheimot niinkuin
aasialaiset ovat paljon arempia kuin sivistyneet englantilaiset.
Erittäinkin on mielenkiintoista ampua vihollisen ratsuväkeä. Se
herättää tavatonta hämminkiä joukon keskuudessa. Näemme miesten
heti laskettavan suin päin kaikkiin ilmansuuntiin. Enpä tahtoisi
olla sellaisen kasakkasotnjan päällikkönä, jota lentäjät ampuvat
konekivääreillä. Vähitellen saavuimme jälleen omien linjojemme
näkyviin. Nyt oli aika päästää viimeisen pommin menemään. Päätämme
omistaa sen venäläisten ainoalle tähystyspallolle. Voimme aivan
rauhassa laskeutua muutaman sadan metrin korkeudelle ja pudottaa pommin
palloa kohti. Ensin alkoivat venäläiset nopeasti hinata palloaan alaa,
mutta kun pommi oli pudonnut, lakkasi hinaaminen. Tätä en lainkaan
pitänyt merkkinä siitä, että olin osunut, vaan pikemmin selitin sen
siten, että venäläiset jättivät pallokorissa olevan upseerinsa pulaan
ja juoksivat tiehensä. Vihdoin saavuimme omille linjoillemme, mutta
lentoasemalle laskeuduttuamme olimme vähän ihmeissämme huomatessamme,
että meitä oli sentään ammuttu maasta käsin, ainakin koneemme siivessä
oli luodinreikä.
Toisen kerran valmistauduimme jokseenkin samoilla seuduilla torjumaan
venäläisten hyökkäystä näiden pyrkiessä Stohod-joen yli. Saavuimme
uhanalaiselle paikalle, mukanamme pommeja sekä hyvin runsaasti
patruunia konekivääreitä varten. Huomasimme suureksi hämmästykseksemme
vihollisen ratsuväen olevan juuri parhaillaan menossa Stohodin yli
Yhdyslinjana taaksepäin oli yksi ainoa silta. Asia oli siis selvä: jos
saisimme pommin sattumaan tuohon siltaan, tuottaisimme viholliselle
tavattoman vahingon. Sitä paitsi liikehti tuolla kapealla portaalla
hyvin tiheitä joukko-osastoja. Laskeuduimme mahdollisimman matalalle ja
erotimme nyt selvästi, kuinka vihollisen ratsuväki suuressa kiireessä
marssi sillan yli. Ensimmäinen pommi räjähti jokseenkin lähellä
siltaa, toinen ja kolmas seurasi kohta perästä. Alhaalla syntyy hurja
sekasorto. Pommit eivät tosin olleet lainkaan sattuneet itse siltaan,
mutta liike oli kokonaan pysähtynyt ja kaikki ratsumiehet hajautuvat
eri suuntiin. Tulos oli hyvä, sillä olimme heittäneet ainoastaan kolme
pommia. Koko eskaaderimme oli vielä tulossa paikalle jälestämme,
saatoimme siis toimittaa vielä paljonkin. Tähystäjäni ampui hurjasti
konekiväärillään: tuolla alhaalla sikin sokin töytteleviä vihollisia ja
meistä se oli hyvin hauskaa. Mikä oli hyökkäyksemme positiivinen tulos,
siitä en tietysti voi sanoa. Eivätkä venäläisetkään ole sitä minulle
kertoneet. Mutta olen luulotellut yksin torjuneeni koko venäläisten
hyökkäyksen.
Boelcke!