rintamalle. Halusin tietysti päästä sinne mahdollisimman pian, sillä
pelkäsin tulevani liian myöhään maailmansotaan. Valmistuakseni
lentokoneenohjaajaksi olisin tarvinnut kolme kuukautta aikaa.
Siihen mennessä rauha ehkä olisi jo aikoja tehty. Se ei siis käynyt
laatuun. Ratsumiehenä saatoin kuitenkin olla jokseenkin sopiva
tiedustelulentäjäksi. Parin viikon kuluttua minut lähetettiinkin
rintamalle ja suureksi ilokseni juuri sille ainoalle sotanäyttämölle,
missä sota vielä oli liikkuvaa, nimittäin Venäjälle.
Mackensen suoritti parhaillaan voittoretkeään. Hän oli murtanut
venäläisten rintaman Gorlicen luona, ja saavuin perille Rava Ruskaa
valloitettaessa. Vietin päivän armeijan lentäjäkunnassa. Sieltä minut
sitten määrättiin kuuluisaan lento-osastoon n:o 69, jossa alottelijana
tunsin itseni sangen avuttomaksi. Ohjaajani oli tunnettu "tekijä" --
luutnantti Zeumer, -- hänkin on nyt jo köyryselkäinen ja ontuva. Muusta
osaston jäsenistä olen enää minä yksin elävien kirjoissa.
Nyt seurasi oikeastaan ihanin aikani. Se muistutti paljon
ratsumiesaikojani. Joka päivä, aamu- ja iltapuolella, suoritin
tiedustelulennon. Ja toin näiltä retkiltä monta hyvää tietoa.
Holckin mukana Venäjällä.
(Kesällä 1915.)
Kesä-, heinä- ja elokuun 1915 vietin lentäjäosastossa, joka oli mukana
koko Mackensenin hyökkäysretkellä Gorlicesta Brest-Litowskiin saakka.
Olin tullut sinne aivan nuorena, kokemattomana tiedustelijana, joten
minulla ei ollut monestakaan asiasta paljon aavistusta.
Ratsumiehenä oli tietenkin tehtävänäni ollut tiedustelu. Uusi toimeni
oli siis entisen palvelukseni mukainen, ja melkein joka päivä
suorittamamme laajat tiedustelulennot tuottivat minulle suurta iloa.
Tiedustelijalle on tärkeä asia löytää itselleen luonteva ohjaaja.
Kerran sitten kuulin sanottavan: "Kreivi Holck on tulossa tänne." Heti
välähti aivoissani ajatus: "Juuri sen miehen sinä tarvitset."
Holck ei saapunut, kuten olisi voinut luulla, 60-hevosvoimaisella
Mercedes-autolla eikä ensimmäisen luokan makuuvaunussa, vaan -- jalan.
Hän oli päivän kestäneen rautatiematkan jälkeen saapunut vihdoin
Jaroslavin seuduille. Siellä hän lähti pois junasta, sillä taas olisi
täytynyt odottaa loppumattomiin. Hän käski sotilaspalvelijansa
tulla jäljestä ja tuoda matkatavarat mukana, hän itse aikoi kävellä
edeltäpäin. Tunnin käveltyään hän katsahti taaksensa, mutta
minkään valtakunnan junaa ei näkynyt. Näin hän jatkoi matkaa junan
tavoittamatta häntä ja saapui 50 km patikoituaan Rava Ruskaan, jonne
palvelija matkatavarat mukanaan tuli vasta vuorokautta myöhemmin. Tämä
ei kuitenkaan ollut tavaton kävelyretki hänenlaiselleen urheilijalle.
Hänen ruumiinsa oli niin karaistunut, että 50 kilometrin jalkamatka ei
hänelle paljoakaan merkinnyt.
Kreivi Holck ei ollut ainoastaan nurmikenttien urheilija, vaan
lentourheilukin näytti huvittavan häntä yhtä suuresti Hän oli
harvinaisen taitava ohjaaja ja, mikä pääasia, hän oli aina omaa
luokkaansa vastustajaansa ylempänä.
Teimme monta suurenmoista tiedustelulentoa kauas Venäjälle. Vaikka hän
oli vasta aivan nuori lentäjä, en koskaan tuntenut hänen seurassaan
epävarmuutta. Vaarallisimpana hetkinä hän oli pikemminkin minulle
tukena. Kun katsahdin hänen päättäväisiin kasvoihinsa, oli rohkeuteni
taas entisellään.
* * * * *
Viimeinen yhteinen lentomme oli vähällä päättyä hullusti. Emme
oikeastaan olleet saaneet erityistä määräystä lähteä lennolle. Mutta
ammattimme hyvä puoli on juuri se, että kun kerran on ilmassa, niin
tuntee itsensä täysin vapaaksi ihmiseksi ja on täydellisesti oma
herransa.
Meidän oli muutettava lentosatamamme lähemmäksi rintamaa, mutta
emme tienneet tarkoin, mikä niitty oikeastaan oli oikea. Ettemme
tarpeettomasti panisi "kärryjämme" vaaralle alttiiksi laskeutumalla
maahan sopimattomalla palikalla, lensimme Brest-Litovskia kohti.
Venäläiset peräytyivät täyttä päätä, kaikkialla loimusi tulipaloja
-- hirveän kaunis näky. Tahdoimme ottaa selvän vihollisrivistöjen
suunnasta ja jouduimme tällöin palavan Wiczniacen kaupungin
yläpuolelle. Mahtava savupilvi, joka kohosi ehkä parintuhannen
metrin korkeuteen, esti meitä lentämästä edemmäs, sillä nähdäksemme
paremmin olimme lentäneet ainoastaan 1,500 metrin korkeudessa. Holck
mietti hetkisen. Kysyin häneltä, mitä hän aikoi tehdä, ja kehoitin
häntä kiertämään savupilven, mikä olisi ollut noin viiden minuutin
kierros. Mutta sitäpä Holck ei lainkaan ajatellut. Päinvastoin: kuta
suurempi vaara, sitä viehättävämpää se hänestä oli. Siis suoraan läpi
savupilven!! Minuakin huvitti olla niin repäisevän miehen seurassa.
Mutta varomattomuutemme oli käydä pian meille kalliiksi, sillä
tuskin oli koneemme pyrstö sukeltanut savupilveen, kun jo huomasin
lentokoneen vaappuvan. Saatoin enää nähdä tuskin mitään, sillä savu
pisti silmiini, ilma tulikin paljon lämpimämmäksi, ja allani näin yhä
vielä ainoastaan jättiläismäisen tulimeren. Äkkiä kone menetti kokonaan
tasapainonsa, keikahti päälaelleen ja syöksyi syvyyteen. Ehdin
kiireesti tarttua johonkin tukipuuhun, muutoin olisin paiskautunut ulos
koneesta. Kun vähän toinnuin, silmäsin ensi työkseni Holckin kasvoihin.
Kohta sain rohkeuteni takaisin, sillä hänen katseestaan ilmeni
raudanluja luottamus. Ainoa tajuamani ajatus oli: olisipa typerää
kuolla sankarikuolema näin tarpeettomalla tavalla.
Myöhemmin kysyin Holckilta, mitä hän oikeastaan oli ajatellut sillä
hetteellä. Hän tuumi, ettei hänestä ollut vielä milloinkaan tuntunut
niin ilkeältä.
Putosimme n. 500 metrin korkeudelle palavan kaupungin yllä. Saammeko
kiittää pelastuksestamme ohjaajani taitavuutta vai korkeampaa
sallimusta tai ehkä molempia, se jääköön tässä ratkaisematta, mutta
tosiasiana vain pysyy, että olimme äkkiä pudonneet ulos savupilvestä,
kunnon "Albatross" ponnahti jälleen oikeaan asentoon ja lensi taas
suoraan eteenpäin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Olimme nyt saaneet enemmän kuin kylliksi lentosataman nuuskasta ja
tahdoimme kiireimmiten palata takaisin omille linjoillemme. Olimme
näet vielä kaukana venäläisten puolella ja kaiken lisäksi ainoastaan
500 metrin korkeudessa. Noin viiden minuutin kuluttua kuulin Holckin
takanani sanovan. "Moottori rupeaa juonittelemaan."
Minun tulee huomauttaa, että Holck ei ollut aivan yhtä hyvin perillä
moottorista kuin "kaurakaasuttajasta", enkä minä itse ymmärtänyt siitä
hiventäkään. Sen verran tiesin kuitenkin, että jos moottori lakkasi
toimimasta, niin meidän oli laskeuduttava venäläisten puolelle. Siis
ojasta allikkoon.
Näin selvästi, että venäläisiä marssi alapuolellamme vielä solkenaan.
Muuten minun ei olisi tarvinnut sitä nähdäkään, sillä ryssä ampui
500 metrin korkeudessa olevaa konettamme konekivääreillään aivan
riivatusti. Kävi sellainen rätinä kuin olisi kastanjia heitetty tuleen.
Moottori pysähtyi pian kokonaan, siihen oli osunut luoti. Niin
painuimme yhä alemmaksi, kunnes liidimme nipin napin metsikön yli
ja laskeuduimme vihdoin hylätylle tykistöasemalle, jonka olin vielä
edellisenä iltana ilmoittanut venäläisten miehittämäksi tykistöasemaksi.
Ilmoitin Holckille arveluni. Hyppäsimme "kärryistä" maahan ja koetimme
ehtiä läheiseen metsänreunaan asettuaksemme siellä vastarintaan.
Minulla oli pistooli ja kuusi panosta, Holckilla ei mitään.
Metsänreunaan tultuamme pysähdyimme, ja kiikarillani huomasin
sotamiehen juoksevan lentokonettamme kohti. Kauhukseni totesin,
että hänellä oli päässä lakki eikä piikkikypärä. Tätä pidin varmana
merkkinä siitä, että mies oli venäläinen. Kun hän ehti lähemmäksi,
pääsi Holckilta riemunhuudahdus, sillä mies olikin preussilainen
kaartinkrenatööri.
Valiojoukkomme oli etenkin aamun valjetessa tehnyt rynnäkön vihollisen
asemia vastaan ja murtautunut aina sen patteriasemille saakka.
Muistan vielä, että Holck menetti tässä tilaisuudessa pikku
lemmikkinsä, pienen koiransa. Hänellä oli tuo pikku elukka mukana
jokaisella lentoretkellä, se makasi aivan rauhallisena hänen turkkinsa
laskoksessa istuinkomerossa. Vielä metsässä se oli mukanamme. Kohta sen
jälkeen, kun olimme puhutelleet kaartinkrenatööriä, marssi ohitsemme
joukkoja. Sitten saapui kaartin esikuntia ja prinssi Eitel Friedrich
adjutantteineen ja lähettiupseereineen. Prinssi käski antaa meille
hevoset, niin että me molemmat ratsulentäjät istuimme taas oikeiden
"kauramoottorien" selässä. Ikävä kyllä katosi Holckin koira tällä
ratsuretkellä. Lienee varmaankin eksynyt toisten joukkojen mukaan.
Myöhään illalla saavuimme vihdoin puolalaisilla herrasväenvaunuilla
lentosatamaamme. Lentokoneemme oli mennyt kaiken maailman tietä.
Venäjältä Ostendeen.
(Tiedustelukoneesta suureen taistelukoneeseen.)
Sotatoimiemme Venäjällä jouduttua vähitellen pysähdyksiin minut
siirrettiin äkkiä suureen taistelukoneeseen, "B.A.O:hon" Ostendeen
(elok. 21 p:nä 1915). Tapasin siellä vanhan tuttavan Zeumerin ja sitä
paitsi houkutteli minua nimi "suuri taistelukone".
Elokuussa 1915 saavuin Ostendeen. Brüsselin rautatieasemalla oli hyvä
ystäväni Zeumer vastassa. Nyt elin oikeastaan hyvin hauskaa aikaa,
joka sentään oli sangen vähän sotaista laadultaan, mutta minulle
välttämätön oppiaika taistelulentäjäksi valmistautuakseni. Lensimme
paljon, mutta harvoin jouduimme ilmataisteluihin emmekä koskaan
saavuttaneet voittoja. Sen sijaan oli elämämme muuten kerrassaan
viehättävää. Ostenden rannikolla olimme vallanneet hotellin. Kylvimme
joka iltapäivä. Valitettavasti ei näkynyt muita kylpyvieraita kuin
sotilaita. Ostenden pengermillä istuimme kirjavissa kylpyviitoissamme
juomassa iltapäiväkahviamme.
* * * * *
Kerran taas istuimme tavallisuuden mukaan rannalla kahvipöytämme
ääressä. Äkkiä kuului toitotusta, joka merkitsi: englantilainen
laivasto-osasto lähestyy.
Emme tietysti antaneet moisten hälytysten häiritä rauhaamme, vaan
jatkoimme kahvin juontia. Silloin huudahtaa joku: "Tuolla ne ovat!" Ja
todellakin saatoimme erottaa taivaanrannalla, vaikkakin epäselvästi,
muutamia savua tupruavia savupiippuja ja myöhemmin laivojakin. Heti
kiikarit esiin ja katsomaan. Näimmepä oikein komean laivaston. Mitä
se aikoi, siitä emme aluksi olleet selvillä, mutta sen saimme piankin
tietää. Kiipesimme katolle, nähdäksemme sieltä paremmin. Äkkiä
kuuluu ilmassa suhinaa, samassa seuraa aika paukaus, kun granaatti
iskee maahan rantaan juuri siihen paikkaan, missä vähää aikaisemmin
olimme olleet vedessä. Niin nopeasti en vielä koskaan ole rientänyt
alas "urhojenkellariin", pommisuojaan, kuin tässä tilaisuudessa.
Englantilainen laivue ampui vielä kolme, neljä laukausta meitä kohti ja
suuntasi sitten tulensa etupäässä Ostenden satamaan ja rautatieasemaan.
Tarkoittamaansa maaliin se ei tietysti osannut. Mutta englantilaiset
saattoivat sen sijaan kunnon belgialaiset kovasti kiihdyksiin. Yksi
granaatti lensi suoraan kauniiseen palatsihotelliin Ostenden rannalle.
Se oli ainoa todellinen vahinko. Mutta kaikeksi onneksi se oli
englantilaista pääomaa, ja sen he nyt itse tuhosivat.
Iltaisiin lensimme sitten taas aika lailla. Eräällä lentoretkellämme
olimme taistelukoneinemme joutuneet kauas merelle. Lentokoneessa oli
kaksi moottoria, ja tarkoituksenamme oli pääasiassa kokeilla uutta
peräsintä, jota käyttämällä piti voida lentää suoraan eteenpäin
yhdelläkin moottorilla. Kun olimme jokseenkin kaukana merellä, huomasin
allamme, ei veden pinnalla, vaan -- sikäli kuin minusta näytti -- veden
sisässä laivan. Sangen omituinen seikka: meren ollessa kutakuinkin
tyyni voi korkealta ilmasta nähdä meren pohjaan -- ei tietysti 40
kilometrin syvyyteen, mutta satakunnan metrin paksuisen vesikerroksen
läpi voi selvästi katsella. En ollutkaan erehtynyt arvellessani,
että laiva ei uinut veden pinnalla, vaan alla, ja kuitenkin näin
sen yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut vedenpinnalla. Huomautin
siitä Zeumerille, ja laskeuduimme vähän alemmaksi nähdäksemme vielä
paremmin. Olen liian vähän merimies voidakseni heti sanoa, mikä se
oikein oli, mutta pian käsitin kuitenkin, että se oli sukellusvene.
Mutta mitä kansallisuutta? Tämä on taas toinen vaikea kysymys, johon
minun mielestäni ainoastaan laivastoupseeri voi vastata, -- eikä aina
hänkään. Väriä ei voi juuri lainkaan erottaa. Lippua ei ollenkaan.
Tuollaisessa sukellusveneessä ei kai muuten olekaan lippua. Meillä oli
mukanamme kaksi pommia, mutta epäröin kovin, heittääkö vai jättääkö
heittämättä? Sukellusvene ei ollut huomannut meitä, sillä se oli
puoleksi veden alla. Mutta mehän saatoimme aivan rauhassa lennellä
edestakaisin sen yläpuolella ja odottaa hetkeä, jolloin se kohoaisi
pintaan ilmaa haukkomaan, ja munia silloin munamme. Tällainen tilanne
on aivan varmasti hyvin vaarallinen sisaraseellemme sukellusveneelle.
Kierreltyämme ja kaarreltuamme vielä hyvän aikaa tuota alhaalla
vaanivaa otusta huomasin yhtäkkiä, kuinka vesi vähitellen hupeni
toisesta moottorinjäähdyttimestämme. Niin tähystäjä kuin olinkin,
tämä keksintö ei näyttänyt minusta juuri hauskalta, ja huomautin
siitä ohjaajalleni. Tämän naama venyi pitkäksi, ja hän laittautui nyt
nopeasti kotia kohti. Mutta arvelumme mukaan olimme vielä noin 20
kilometrin päässä rannikosta ja se matka oli ensin lennettävä takaisin.
Toinen moottori alkoi vähitellen pyöriä yhä hitaammin, pysähtyi viimein
kokonaan, ja valmistauduin jo hiljaisuudessa ottamaan kylmän ja märän
kylvyn. Mutta kas vain! Jättiläiskoneemme totteli erinomaisesti yhtä
moottoria ja uutta peräsintä. Saavuimme aivan onnellisesti rannikolle
ja pääsimme hyvin laskeutumaan läheiselle lentokentällemme.
Onnea täytyy ihmisellä olla. Jollemme olisi kokeilleet uutta peräsintä
samana päivänä, olisimme auttamattomasti hukkuneet.
Pisara verta isänmaan puolesta.
(Ostende.)
En ole oikeastaan milloinkaan haavoittunut. Olen kai ratkaisevalla
hetkellä aina painanut pääni alas ja vetänyt vatsani sisään. Usein olen
ihmetellyt, ettei vihollinen ole saanut minuun osumaan. Kerran luoti
lensi molempien saapasvarsieni läpi, toisen kerran se lävisti vaippani,
kolmannen kerran taas turkkini ja käsivarrella kantamani nahkanutun,
mutta minuun itseeni se ei ole koskaan kajonnut.
Kerran lähdimme sitten suurella taistelukoneellamme lentämään
hauskuttaaksemme englantilaisia vähän pommeilla, pääsimme perille;
ensimmäinen pommi putosi. Tietystikin, on hyvin kiinnostava nähdä,
mitä vaikutuksia tuollainen pommi aiheuttaa. Haluaisi aina kernaasti
nähdä ainakin sen, kun pommi iskee maahan. Taistelukoneellani,
joka muuten oli aika sopiva pomminkuljetukseen, oli kuitenkin se
typerä ominaisuus, että siitä oli vaikea nähdä, milloin heitetty
pommi iski maahan, sillä kone liukui heiton jälkeen maalin yli ja
peitti sen siivillään täydellisesti. Tämä harmitti minua aina, sillä
koko huvi siten tärveltyi. Kun pommi alhaalla paukahtaa ja lentäjä
näkee räjähdyksen aiheuttaman hauskan harmaanvalkoisen pilven ja se
oli maalin lähelläkin -- tuottaa suurta iloa. Viittasin sen vuoksi
kunnon Zeumerille huomauttaakseni oikeastaan, että hän väistyisi
hiukan syrjään. Tällöin unohdin kuitenkin, että tässä riivatun
laitoksessa, koneessamme nimittäin, oli kaksi potkuria, jotka pyörivät
tähystyspaikkani sekä oikealla että vasemmalla puolella. Osoitin
hänelle likipitäen, mihin pommi oli pudonnut ja -- läiskis! -- sain
näpäyksen sormilleni. Ällistyin ensin vähän, mutta totesin sitten, että
pikkusormeni oli vahingoittunut. Zeumer ei ollut huomannut mitään.
Tällä kertaa olin saanut kyllikseni pomminheitosta, viimeiset panin
nopeasti menemään, ja sukkelaan laittauduimme kotiin päin.
Rakkauteni suurta taistelukonetta kohtaan, joka oli muutenkin jostakin
syystä heikonlainen, oli tästä pomminheitosta saanut kovan kolahduksen.
Minun täytyi pysytellä viikon päivät huoneessani pääsemättä mukaan
lentämään. Nyt siitä on ainoastaan kauneusvika jäljellä, mutta voinhan
kuitenkin ylpeästi sanoa: "Minäkin olen haavoittunut sodassa."
Ensimmäinen ilmataisteluni.
(Syyskuun 1 p:nä 1915)
Zeumer ja minä olisimme kovin kernaasti tahtoneet kerrankin
päästä todelliseen ilmataisteluun. Me lensimme tietysti suurella
taistelukoneellamme. Jo koneemme pelkkä nimi herätti meissä sellaista
rohkeutta, että pidimme vastustajan pelastumista kynsistämme aivan
mahdottomana.
Lensimme viisi, kuusi tuntia päivässä, koskaan saamatta näkyviimme
ainoatakaan englantilaista, ja aivan toivottomina lähdimme eräänä
aamuna vihollista vaanimaan. Yhtäkkiä huomasin silloin Farman-koneen,
joka antamatta meidän häiritä alkoi suorittaa tiedustelulentoaan.
Sydämeni rupesi kovasti pamppailemaan, kun Zeumer ohjasi sitä kohti.
Odotin jännittyneenä, mitä nyt oikeastaan tapahtuisi. En ollut koskaan
nähnyt ilmataistelua ja minulla oli sen vuoksi sellaisista vain hämärä
käsitys, jokseenkin samaan tapaan kuin sinulla, hyvä lukijani.
Ennen kuin ehdin ajatellakaan, olimme molemmat, englantilainen ja
minä, suhahtaneet toistemme ohitse. Minä olin ampunut korkeintaan
neljä laukausta, kun englantilainen äkkiä kaartoi taaksemme ja ampui
kokonaisen sarjan. Pyydän huomauttaa, etten lainkaan pelännyt vaaraa,
koska en voinut kuvitella mielessäni, millainen lopputulos tällaisesta
taistelusta oikeastaan voi olla. Kaartelimme vielä muutamia kertoja
toistemme ympäri, kunnes englantilainen vihdoin mitä suurimmaksi
ihmeeksemme teki tyytyväisenä täyskäännöksen ja lensi tiehensä. Olin
kovin pettynyt, ohjaajani samoin.
Kotiin saavuttuamme olimme molemmat hyvin huonolla tuulella. Hän moitti
minua huonosta ampumisesta, minä vuorostani häntä siitä, ettei hän
ollut saattanut minua oikein hyvään ampuma-asentoon -- sanalla sanoen,
lentäjäkunniamme, joka siihen saakka oli ollut moitteeton, oli äkkiä
saanut kolahduksen.
Tarkastelimme konettamme ja totesimme, että siinä oli koko joukko
osumia.
Vielä samana päivänä lähdimme toiselle lennolle, mikä kuitenkin jäi
yhtä tuloksettomaksi. Mieleni oli hyvin apea, sillä olin kuvitellut
taistelulaivueessa olon aivan toisenlaiseksi. Olin aina luullut, että
kunhan vain pääsen ampumaan, niin kiistaveikkoni täytyy varmasti
pudota. Pian minun täytyy kuitenkin vakuuttua, että tuollainen
lentokone voi sietää tavattoman paljon. Lopulta aloin jo uskoa, että
voisin ampua kuinka paljon hyvänsä saamatta koskaan ketään maahan
pudotetuiksi.
Rohkeutta ei meiltä ollut puuttunut. Zeumer ohjasi harvinaisen hyvin,
ja minä olin mukiinmenevä ampuja. Ratkaistavanamme oli siis arvoitus.
Mutta eipä ainoastaan minulle näin käynyt, vaan vielä tänäkin päivänä
monet muut saavat kokea samaa. Asia täytyy käsittää oikealla tavalla.
Champagne'in taisteluissa.
Hauskat Ostenden päivät kestivät vaan aivan liian vähän aikaa,
sillä pian leimahtivat taistelut ilmituleen Champagne'issa, ja me
lensimme tälle rintamalle jatkaaksemme siellä toimintaamme suurella
taistelulentokoneellamme. Pian jouduimme kuitenkin huomaamaan, että
vehkeemme oli tosin suuri lentokone, mutta ettei siitä koskaan tullut
taistelukonetta.
Kerran lensin Osterothin kanssa, jolla oli vähän pienempi kone kuin
vanha suuri taistelukoneemme. Noin viiden kilometrin päässä rintaman
takana kohtasimme kahdenhengen Farmin-koneen. Se päästi meidät kaikessa
rauhassa aivan lähelleen ja ensi kerran näin nyt vihollisen, niin
likellä ilmassa. Osteroth ohjasi hyvin taitavasti sen kupeelle, että
minä saatoin hyvin ampua. Vastustajamme ei kai ollut lainkaan huomannut
meitä, sillä minulle jo sattui uusi lataushäiriö, ennen kuin se alkoi
vastata ampumiseen. Ammuttuani loppuun koko 100 panosta sisältäneen
patruunalaatikkoni en tahtonut uskoa silmiäni, kun vastustajani äkkiä
alkoi laskeutua omituista kierukkaa kiertäen. Seurasin sitä silmilläni
ja taputin Osterothia päähän. Se putoaa, se putoaa! Ja se putosi
todellakin suureen räjähdyskuoppaan; näin sen seistä törröttävän
kuopassa päälaellaan, pyrstö pystyssä ilmassa. Määrittelin paikan
kartalla: vihollisemme lojui kentällä viitisen kilometriä nykyisen
rintaman etupuolella. Olimme siis ampuneet hänet alas toiselle,
vihollisen, puolelle. Siihen aikaan ei kuitenkaan rintamain toiselle
puolelle pudotettuja vihollisia otettu lukuun, muuten minulla olisi
nykyjään luettelossani yhtä enemmän. Mutta olin hyvin ylpeä voitostani,
ja sehän onkin pääasia, että vastustajan saa putoamaan eikä suinkaan
se, otetaanko hänet mukaan lukuun.
Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.
Zeumer sai tähän aikaan käytettäväkseen Fokker-yksitason, ja minä
sain katsella, kuinka hän yksin purjehti läpi ilmojen. Champagne'in
taistelu raivosi yhä. Ranskalaisia lentäjiä näyttäytyi usein. Meidät
päätettiin liittää yhdeksi taistelueskaaderiksi, ja lokakuun 1 p:nä
1915 matkustimme noutamaan koneitamme. Ravintolavaunussa istui
viereisen pöydän ääressä nuori, vähäpätöisen näköinen luutnantti.
Hänessä ei todellakaan ollut mitään huomiota herättävää, mutta yksi
asia oli varma: hän oli meistä kaikista ainoa, joka jo oli ampunut
vihollislentäjän maahan, eikä vain yhtä, vaan jo neljä kappaletta.
Hänen nimensäkin oli mainittu armeijantiedonannossa. Hän teki minuun
aivan tavattoman vaikutuksen kokemustensa johdosta. Vaikka olin kuinka
ponnistanut voimani, en siihen saakka ollut vielä pudottanut ainoaakaan
vihollista tahi ainakaan ei ketään vielä ollut laskettu minun
hyväkseni. Olisin sen vuoksi kovin mielelläni halunnut tietää, kuinka
tuo luutnantti Boelcke oikein menetteli toimiessaan. Tein hänelle siis
kysymyksen: "Sanokaapa minulle, kuinka te oikeastaan menettelette?"
Hän naurahti, kysymys näytti häntä suuresti huvittavan, mutta olin
tehnyt sen aivan vakavissani. Sitten hän vastasi: "Hyvänen aika, aivan
yksinkertaisesti. Lennän suoraan vastustajani kimppuun ja tähtään
tarkasti, sitten hän putoaa." Pudistin päätäni ja arvelin itsekseni
tekeväni niin, vain sillä erotuksella, ettei minun vastustajani
pudonnut. Meillä oli tosin sekin erotus, että hän lensi Fokkerilla,
minä taas suurella taistelukoneella.
Koetin lähemmin tutustua tuohon vaatimattomaan kunnon mieheen, joka
herätti minussa niin tavattoman suurta kunnioitusta. Pelasimme usein
korttia ja kävelimme yhdessä, ja kyselin lakkaamatta häneltä. Näin
kypsyi minussa vähitellen päätös: "Sinun täytyy itsesi oppia lentämään
Fokkerilla, silloin ehkä onnistut paremmin."
Hartain toivoni oli nyt oppia itse hoitelemaan ohjauslaitetta.
Sillä siihen saakka olin ollut yhä vain tähystäjänä. Pian sainkin
tilaisuuden opetella vanhalla koneella Champagne'issa. Antauduin työhön
innokkaasti, ja suoritettuani kaksikymmentäviisi koululentoa aioin jo
lentää omin päin.
Ensimmäinen lentoni omin päin.
(Lokakuun 10 p:nä 1915.)
Ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hermot joutuvat erityiselle
koetukselle. Sellainen tilaisuus on mm. ensimmäinen lento omin päin.
Opettajani Zeumer lausui minulle kerran illalla: "Kas niin, lennäpä
nyt yksin!" Täytyy myöntää, että olisin kernaimmin vastannut hänelle:
"Minua peloittaa liiaksi." Mutta isänmaanpuolustajan ei koskaan
pidä päästää suustansa tätä sanaa. Sain sen vuoksi, tahtoen tai
tahtomattani, niellä pelkoni ja istuutua koneeseen.
Zeumer selitti vielä kerran teoreettisesti minulle jokaisen eri otteen;
kuuntelin vain puolella korvalla, sillä olin varmasti vakuuttunut
siitä, että unohtaisin ainakin puolet.