E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
PUNAINEN LENTOHÄVITTÄJÄ
Kirj.
RATSUMESTARI, VAPAAHERRA MANFRED VON RICHTHOFEN
Suomennos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.
SISÄLLYS:
Alkusanat.
Vähän suvustani.
Kadettiaikani.
Tuloni armeijaan.
Ensimmäinen upseeriaikani.
Sota syttyy.
Rajan yli.
Ranskaan.
Kun tiedusteluretkeltä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.
Partiossa Loenin kanssa.
Ikäviä aikoja Verdunin edustalla.
Ensi kerran ilmassa.
Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.
Holckin mukana Venäjällä.
Venäjältä Ostendeen.
Pisara verta isänmaan puolesta.
Ensimmäinen ilmataisteluni.
Champagne'in taisteluissa.
Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.
Ensimmäinen lentoni omin päin.
Harjoitusajaltani Döberitzistä.
Lentäjä-urani alkuajat.
Holck k.
Lento ukkosilmassa.
Ensi kertaa Fokkerilla.
Pommituslentoja Venäjällä.
Boelcke!
Ensimmäinen englantilaiseni.
Somme-joen taistelu.
Boelcke k.
Kahdeksas.
Majuri Hawker.
Pour le mérite.
"Le petit rouge".
Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.
Itse maahan ammuttuna.
Lentäjän urotyö.
Kuuma päivä.
"Punainen paholainen".
"Moritz".
Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.
Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.
Anti-Richthofen-laivue.
Isäukko käy minua tervehtimässä.
Lento kotimaahan.
Veljeni.
Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä.
Alkuhärkä.
Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.
Lentokoneemme.
ALKUSANAT.
Maailmansota kehitti lentotaitoa tavattomassa määrässä. Sotaa käyvissä
maissa nousi miehiä, jotka tämän aselajin käytössä saavuttivat
erikoisen etevyyden ja maineen.
Saksan armeijan maailmansodan etevin sotilaslentäjä on tämän kirjan
tekijä, ratsumestari _Manfred von Richthofen_. Maaliskuun 21 p:nä
1918 alkaneen suurhyökkäyksen aikana mainittiin hänen pudottamiensa
vihollislentäjäin luku n. 80:ksi. Mutta viimein tuli hänenkin vuoronsa
sankarikuolemalla päättää loistavien urotekojensa sarja, kuten lähemmin
kuvataan seuraavassa virallisessa sähkösanomassa:
Berliini, huhtikuun 24 p:nä. Saksan armeijan paras lentäjäratsumestari
vapaaherra von Richthofen on saanut surmansa ilmataistelussa.
Tapahtumasta kerrotaan: Eilen keskipäivällä ilmestyi englantilaisten
linjojen yläpuolelle Somme'in laakson läheisyydessä kolmisenkymmentä
lentokonetta käsittävä laivue, joka ryhtyi ahdistamaan meidän
lentokoneitamme ja kääntyi sitten pohjoiseen. Pian oli 58 lentokonetta
keskenään taistelussa, ja vähää myöhemmin ottivat siihen osaa
kaikki lentokoneet monen penikulman alalta. Syntyi taistelu, jossa
oli mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Richthofen, joka lensi
ainoastaan 150 jalan korkeudessa maasta, sai taistelussa surmansa, ja
hänen lentokoneensa syöksyi maahan. Jälkeenpäin todettiin, että luoti
oli osunut sydämen lähettyville.
Tässä kirjassaan Richthofen kuvaa reippaasti ja todellisella
sotilaskielellä kokemuksiaan ja havaintojaan lentäjänä, ja hänen
kuvauksistaan lukija saa selvän käsityksen sotilaslentäjän
uhkarohkeasta ja vaarallisesta, mutta samalla tavattoman jännittävästä
toiminnasta.
Suomentaja.
Vähän suvustani.
Richthofenien suku on oikeastaan verraten vähän ottanut johtavalla
paikalla osaa nykyiseen maailmansotaan, sillä sen jäsenet ovat aina
olleet turpeessa kiinni. Tuskin on ollut ainoaakaan Richthofenia, jota
ei olisi ollut kiinteää asuinsijaa. Jollei hänellä ole sellaista ollut,
hän on useimmiten ollut valtion palveluksessa. Isoisäni ja hänestä
lukien kaikki esi-isäni ovat viljelleet tilojaan Breslaun ja Striegaun
seuduilla. Vasta isoisäni aikana tuli eräästä hänen serkustansa
kenraali, ensimmäinen laatuansa koko Richthofenien suvussa.
Äitini suvussa -- hän on syntyisin von Schickfuss und Neudorf -- on
asianlaita samoin kuin Richthofenien suvussa: harvoja sotilaita,
vain maanviljelijöitä. Äidin isäni setä Schickfuss kaatui v. 1806.
Vuoden 1848 vallankumouksen aikana poltettiin erään Schickfussin
kaunis linna. Muuten ei kukaan heistä ole kohonnut ylemmäksi kuin
reserviratsumestarin arvoon.
Sekä Schickfussien että Falckenhausenien suvussa -- äidinäitini
on syntyisin Falckenhausen -- voidaan huomata ainoastaan kaksi
erikoisharrastusta. Ne ovat ratsastus ja metsästys. Enoni Aleksander
Schickfuss on tehnyt paljon metsästysretkiä Afrikassa, Ceylonin
saarella, Norjassa ja Unkarissa.
Isäukkoni on oikeastaan sukuhaaramme ensimmäinen jäsen, jonka päähän
pisti ruveta upseeriksi toimivaan armeijaan. Hänet pantiin jo
hyvin nuorena kadettikouluun, josta hän myöhemmin siirtyi 12:nteen
ulaanirykmenttiin. Hän on mitä hartain sotilas, mutta tuli kuuroksi,
minkä vuoksi hänen oli pakko ottaa ero virastaan. Hänen kuuroutensa
aiheutui siitä, että hän pelasti kerran erään miehistään hukkumasta
hevosten uittopaikalla ja jatkoi sitten virantoimitustansa oleskellen
märkänä pakkasessa.
Nykypolvessa on tietenkin jo paljon useampia sotilaita. Sodan aikana
jokainen asekuntoinen Richthofen on lippunsa alla. Niinpä menetin kohta
sodan alussa kuusi serkkua, eriarvoisia, mutta kaikki poikkeuksetta
ratsumiehiä.
Nimeni olen saanut erään isäni sedän, Manfred v. Richthofenin mukaan,
joka rauhan aikana oli Keisarin sivusajutanttina kaartinarmeijakunnan
päällikkö, sodassa erään ratsuväkiarmeijakunnam päällikkö.
Nyt muutama sana nuoruudestani. Isäukkoni palveli ensimmäisessä
henkikyrassieerirykmentissä Breslaussa, kun minä synnyin toukok. 2
p:nä 1892. Asuimme Kleinburgissa. Aina yhdeksänteen ikävuoteeni
saakka nautin yksityisopetusta, kävin sitten vuoden ajan koulua
Schweidnitzissä ja myöhemmin tulin kadetiksi Wahlstattiin.
Schweidnitziläiset pitivät kuitenkin minua todellisena Schweidnitzin
lapsena. Valmistauduttuani kadettikoulussa nykyiseen ammattiini jouduin
sitten ensimmäiseen ulaanirykmenttiin.
Tässä kirjassa kerron omista kokemuksistani.
Veljeni Lothar on toinen tunnettu lentäjä Richthofen, Hänellä ora
"Pour le mérite" ritarimerkki [Saksan korkein ritarimerkki. -- Suom.].
Nuorin veljeni on vielä kadetti ja toivoo kovasti pääsevänsä meidän
kanssamme sotaan. Sisareni, samoin kuin kaikki sukumme naiset, toimii
sairaanhoitajattarena sotanäyttämöllä.
Kadettiaikani.
(1903-1909 Wahlstattissa, 1909-1911 Lichterfeldessä.)
Tulin pienenä ensiluokkalaisena kadettikouluun. En ollut erityisen
mielelläni kadetti, mutta isäni tahtoi niin, eikä omaa mielipidettäni
paljon kysytty.
Ankara kuri ja järjestys rasittivat kovin niin pientä vekaraa.
Opinnoilta ei jäänyt juuri lainkaan aikaa muihin puuhiini. En ollut
mikään neropatti. Tein aina juuri nipinnapin sen verran, että pääsin
luokaltani. Minun mielestäni ei kenenkään pitäisi ahertaa enemmän,
ja olisinpa pitänyt "kiipimishaluna", jos olisin kirjoittanut
paremman koekirjoituksen kuin "tyydyttävän". Siitä oli luonnollisena
seurauksena, etteivät opettajani arvostaneet minua kovinkaan korkealle.
Sitä vastoin minua huvitti kerrassaan suunnattomasti urheilu, ennen
kaikkea voimistelu ja jalkapallo. Luullakseni ei ollut ainoaakaan
temppua, jota en olisi voinut tehdä rekillä. Esimieheni ilahdutti minua
pian muutamilla palkinnoilla tunnustukseksi taidostani.
Kaikki uhkarohkeat yritykset vaikuttivat minuun valtavasti. Kerran
kiipesin ystäväni Frankenbergin kanssa ukkosenjohdatinta pitkin
Wahlstattin kirkontorniin ja sidoin sen huippuun nenäliinan. Muistan
vielä hyvin, kuinka vaikea oli päästä kattokourujen ohi. Käydessäni
kymmenkunta vuotta myöhemmin tervehtimässä pikkuveljeäni näin
nenäliinani yhä vielä liehuvan tornissa.
Ystävänä Frankenberg oli sodan ensimmäinen uhri, jonka jouduin näkemään.
Lichterfeldessä viihdyin jo paljon paremmin. Siellä emme enää olleet
niin muusta maailmasta eristettyinä, vaan aloimme jo elää jossakin
määrin ihmisten tavoin.
Parhaimpia muistojani Lichterfeldestä ovat suuret korsokilpailut,
joissa kilpailin sangen usein prinssi Friedrich Karlin kanssa tahi
häntä vastaan. Prinssi sai tällöin monta ensipalkintoa. Kilpajuoksussa,
jalkapallossa jne. hän voitti minut, sillä minähän en ollut
valmentautunut niin täydellisesti kuin hän.
Tuloni armeijaan.
(Pääsiäisenä 1911.)
Tietenkin saatoin tuskin odottaakaan pääseväni mihinkään armeijan
valiojoukkoon. Kohta vänrikintutkinnon suoritettuani lähdin sen vuoksi
rajalle ja tulin "Keisari Aleksanteri III:n" ulaanirykmenttiin n:o
1. Olin varta vasten valinnut tämän rykmentin. Se oli majoitettu
rakkaaseen Schleesiaani, ja siellä minulla oli myöskin muutamia
tuttavia ja sukulaisia, jotka hartaasti kehoittivat minua hakemaan
sinne.
Palveluksesta rykmentissäni pidin tavattoman paljon. Ihaninta, mitä
nuori sotilas voi ajatella, on olla "ratsumies".
Sotakouluajaltani en voi kertoa paljoakaan. Se muistutti liian paljon
kadettikoulua, joten muistoni siitä eivät ole erittäin miellyttäviä.
Eräs huvittava tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni. Joku opettajistani
osti jokseenkin sievän tamman. Sen ainoana vikana oli, että se oli
jo vanhanpuoleinen. Myyjä ilmoitti iäksi 15 vuotta. Jalat olivat
paksunlaiset, mutta se hyppäsi kuitenkin kerrassaan erinomaisesti. Minä
ratsastin sillä usein. Sitä sanottiin "Biffyksi".
Noin vuotta myöhemmin rykmenttini ratsumestari v. Tr., joka oli suuri
urheilun ystävä, kertoi minulle ostaneensa oikein aimo hyppyrin.
Me odotimme kaikki suurella jännityksellä saadaksemme nähdä tuon
"aimo hyppääjän", jolla oli harvinainen nimi "Biffy". En lainkaan
enää ajatellut sotakouluopettajani vanhaa tammaa. Päivänä muutamana
sitten saapui tuo ihme-elukka, ja voittepa kuvitella kummastustani,
kun tuo vanha kunnon "Biffy" saapui ratsumestari v. Tr:n talliin --
8-vuotiaana. Se oli sillä välin vaihtanut muutamia kertoja omistajaa,
ja sitä mukaa oli hinta melkoisesti noussut. Sotakouluopettajani
oli ostanut sen 1,500 markalla, ja v. Tr. oli vuotta myöhemmin
hankkinut sen omakseen "8-vuotiaana" 3,500 markalla. Ainoassakaan
hyppykilpailussa "Biffy" ei enää voittanut, mutta se sai jäilleen
ostajan -- ja kaatui kohta sodan alussa.
Ensimmäinen upseeriaikani.
(Syksyllä 1912.)
Vihdoin sain upseerin olkaimet. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni
niin ylpeäksi kuin silloin, kun minua ensimmäisen kerran yhtäkkiä
puhuteltiin "herra luutnantiksi".
Isäni osti minulle hyvin kauniin "Santuzza"-nimisen tamman. Se oli
todellinen ihme-eläin ja kaikilla ilmoilla samanlainen. Joukon
edellä se kulki kuin lammas. Vähitellen huomasin sillä olevan
suuret hyppylahjat. Heti päätinkin opettaa tuosta kauniista tammasta
hyppääjän. Se hyppäsi aivan satumaisen hyvin. Metrin kuudenkymmenen
sm:n korkuisen kaksoisesteen yli olen itse sillä ratsastanut.
Toverini von Wedel, joka oli voittanut monta kaunista palkintoa
"Fandangollaan", osoitti minua kohtaan suurta ymmärtämystä ja oli
minulle hyvänä tukena.
Kerran "valmentausimme" molemmat Breslaun hyppy- ja
esteratsastuskilpailuihin. "Fandango" oli loistavassa kunnossa,
"Santuzza" teki myöskin parhaansa ja saavutti hyviä tuloksia. Minulla
oli hyviä toiveita saada jotakin aikaan tulevissa kilpailluissa. Päivää
ennen kilpailuja en voinut pidättyä vielä kerran ratsastamasta kaikkien
esteiden yli hyppykentällämme. "Santuzza" kompastui ja loukkasi
lievästi lapansa. Minulta taittui solisluu.
Harjoituksissa vaadin kunnon "Santuzzaltani" myöskin nopeusennätyksiä
ja ihmettelin kovin, kun von Wedelin ratsu voitti sen.
Toisen kerran minulla oli onni ratsastaa hyvin kauniilla raudikolla
Breslaun Olympialaisissa. Esteratsastus alkoi, ja minun valakkani
oli vielä toisella kierroksella täysissä voimissa ja niin reipas
että minulla oli voitontoiveita. Saavuin viimeiselle esteelle. Näin
jo kaukaa, että sen täytyi olla jotakin aivan erityistä, koska sen
molemmille puolille oli kokoontunut suunnaton väkijoukko. Ajattelin
itsekseni: "Rohkeutta vain, hullusti tässä käy kumminkin!" ja ratsastin
vinhaa vauhtia vallia ylös, jonka harjalla oli kaksoiseste. Yleisö
heilutti lakkaamatta kättään varoitukseksi, etten ratsastaisi niin
nopeasti, mutta en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Raudikkoni hyppäsi
kaksoisesteen yli ja suureksi kummastuksekseni syöksyimme toisella
puolella suoraan Weistritzjokeen. Ennen kuin ehdin ajatellakaan,
loikkasi hevonen jättiläishypyllä rinteestä alas, ja niin ratsu kuin
ratsastajakin katosimme aaltoihin. Molemmat tietysti päistikkaa.
"Felix" nousi kuivalle toisella puolella ja Manfred toisella. Kilpailun
jälkeen punnittaessa todettiin kaikkien ihmeeksi, etten ollut tullut
kiloa keveämmäksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin viisi kiloa
raskaammaksi. Kaikeksi onneksi ei kukaan huomannut, että olin likomärkä.
Minulla oli myöskin erittäin hyvä palvelushevonen, ja sen raukan täytyi
tehdä kaikkea. Kilpajuoksuun, esteratsastukseen, hyppykilpailuihin,
sanalla sanoen kaikkiin harjoituksiin tuo kunnon eläin oli tottunut.
Se oli reima "Blume" (Kukka). Sillä saavutin hyvin hyviä voittoja.
Viimeisen keisarinkilparatsastuksessa 1913. Minä olin ainoa, joka
suoriuduin koko esterivistä virheettömästi. Tällöin tapahtui minulle
sellaista, mitä ei ole kovin helppo tehdä jäljestä. Karkautin nummen
yli, mutta lensin yht'äkkiä päälaelleni maahan. Hevonen oli polkaissut
kaniinin kuoppaan, ja pudotessani taitoin solisluuni. Olin kuitenkin
silloin ratsastanut 70 kilometriä tekemättä ainoaakaan virhettä ja olin
samalla noudattanut aikaa.
Sota syttyy.
Sanomalehdissä ei ollut ollut muuta luettavaa kuin paksuja romaaneja
sodasta. Mutta jo muutamia kuukausia sitten oli totuttu sodanhölyyn.
Olimme jo niin monta kertaa pakanneet matka-arkkumme, että koko homma
tuntui jo ikävältä eikä kukaan enää ottanut uskoakseen, että sota
todella puhkeaa. Mutta kaikista vähimmän uskoimme sitä mahdolliseksi
me, jotka olimme ensimmäisinä rajalla, "armeijan silmä", kuten
päällikköni aikoinaan oli nimittänyt meitä ratsupartioita.
Sen päivän edellisenä iltana, jolloin saapui määräys lisätystä
sotavalmiudesta, istuimme n. 10 kilometrin päässä rajalta eskadroonan
upseerikasinossamme, söimme ostereita, joimme sampanjaa ja hieman
pelasimme. Olimme hyvin iloisia ja hilpeitä. Kuten sanottu, sotaa ei
kukaan ajatellut.
Wedelin äiti oli tosin jo muutamia päiviä aikaisemmin hieman
hämmästyttänyt meitä; hän oli näet saapunut Pommerista saakka
tervehtimään poikaansa vielä viimeisen kerran ennen sotaa, kuten hän
sanoi. Tavatessaan meidät mitä parhaimmalla tuulella ja huomatessaan,
ettemme lainkaan ajatelleet sotaa, hän katsoi velvollisuudekseen
tarjota meille kunnolliset aamiaiset.
Olimme juurii mitä hilpeimmällä tuulella, kun ovi äkkiä avautui
ja Ölsin maaneuvos, kreivi Kospoth ilmestyi kynnykselle. Hän oli
alakuloisen näköinen.
Me tervehdimme vanhaa tuttavaamme riemuhuudoin. Hän selitti meille
matkansa tarkoituksen, nimittäin, että hän tahtoi mieskohtaisesti ottaa
rajalla selvää siitä, missä määrin huhut maailmansodan pikaisesta
alkamisesta olivat totuudenmukaisia. Hän otaksui aivan oikein, että
rajalla olijoiden täytyi tietenkin tietää se ennen muita. Rauhallinen
seurueemme kummastutti nyt häntä melko lailla. Häneltä saimme tietää,
että kaikkia Schleesian siltoja vartioitiin ja että aiottiin jo ryhtyä
linnoittamaan erinäisiä paikkoja.
Pian saimme hänet vakuuttumaan sodan mahdottomuudesta ja jatkoimme
juhlaamme.
Seuraavana päivänä marssimme vihollista vastaan.
Rajan yli.
Me rajavartioratsumiehet olimme tosin hyvin perillä "sota"-sanasta.
Kukin tiesi hiuskarvalleen, mitä hänen oli tehtävä ja mitä jätettävä
tekemättä. Mutta kenelläkään ei ollut oikein selvää käsitystä siitä,
mitä nyt aivan ensimmäiseksi tapahtuisi. Jokainen vakituisessa
palveluksessa oleva sotilas oli onnellinen saadessaan nyt vihdoinkin
näyttää, mihin hän mieskohtaisesti kykeni.
Meille nuorille ratsuväenluutnanteille oli varattu ehkä kaikkein
mielenkiintoisin työ: tiedustelu, tunkeutuminen vihollisen
selkäpuolelle, tärkeiden laitoksien hävittäminen; kaikki tehtäviä,
jotka vaativat todellista miestä.
Määräykset taskussani -- määräykset, joiden tärkeydestä ja
merkityksestä jo vuosi sitten olin tarkoin tutkimalla ottanut selvän,
-- ratsastin kello 12 yöllä partioni etunenässä ensi kerran vihollista
vastaan.
Rajana oli joki, ja saatoin odottaa siellä ensimmäisen kerran saavani
tulta vastaani. Olin kovin ihmeissäni, kun pääsin aivan ilman mitään
sillan yli. Sen enemmittä seikkailuitta saavuimme seuraavana aamuna
rajaratsastusretkiltäni tutun Kielczen kylän kirkontornin luo.
Kaikki oli tapahtunut meidän huomaamatta vihollisesta jälkeäkään, tahi
pikemminkin, vihollisien huomaamatta meitä. Kuinka nyt oli meneteltävä,
jotteivät kylän asukkaat huomaisi minua? Ensi työkseni päätin panna
kylän papin lukkojen ja telkien taakse. Noudimme tuon täydellisesti
yllättyneen ja kovin ällistyneen miehen kodistaan. Telkesin hänet
aluksi kirkontorniin kellojen luo, otin pois tikapuut ja jätin hänet
istumaan sinne ylös. Vakuutin hänelle, että jos väestö osoittaisi
vähänkään vihamielisyyttä, hän olisi heti kuoleman oma. Torniin
jätettiin vahti pitämään seutua silmällä.
Joka päivä lähetin viestimiehen viemään ilmoitusta. Näin pieni joukkoni
pian hajaantui, niin että minun täytyi lopuksi itseni lähteä viemään
viimeistä ilmoitusta.
Viidenteen yöhön saakka oli kaikki pysynyt rauhallisena. Mainittuna
yönä ryntäsi vartiomies äkkiä luokseni kirkontornin viereen -- sillä
olin asettanut hevoseni sen läheisyyteen -- ja huusi: "Kasakat ovat
täällä!" Yö oli pikimusta, satoi hiljakseen, ainoaakaan tähteä ei
näkynyt. Oli mahdoton nähdä kättä edessään.
Veimme hevoset jo ennakolta varovaisuuden vuoksi hautausmaan muuriin
tekemästämme aukosta aukealle kentälle. Pimeässä siellä oli jo
viidenkymmenen metrin päässä täysin turvassa. Itse lähdin vartiomiehen
kanssa, karbiini kädessä, sille paikalle, missä kasakoita piti olla.
Hiivin hautausmaan muurin vierustaa ja saavuin kyläkadulle. Siellä
alkoi kuitenkin tuntua hiukan oudolta, sillä koko kylänaukea
vilisi täynnä kasakoita. Kurkistin muurin yli, jonka taakse olivat
pysäyttäneet hevosensa. Useimmilla oli salalyhty, ja he liikkuivat
hyvin varomattomasti ja kovaäänisesti. Arvioin heidän lukumääränsä noin
pariksi, kolmeksikymmeneksi mieheksi. Yksi oli laskeutunut satulasta
ja mennyt papin luokse, jonka edellisenä päivänä olin vapauttanut
vankeudesta.
Tietysti hän on kavaltanut meidät! välähti heti aivoissani. Täytyi siis
olla kaksinverroin valppaampi. Taisteluun en enää voinut antautua,
sillä käytettävänäni oli ainoastaan kaksi karbiinia. Leikin sen vuoksi
"ryöväriä ja poliisia".
Muutamia tunteja levättyään kasakkajoukko ratsasti tiehensä.
Seuraavana aamuna katsoin kuitenkin viisaimmaksi muuttaa majaa.
Seitsemäntenä päivänä olin jälleen varuskunnassani, ja kaikki
töllistelivät minua kuin kummitusta. Siihen ei kuitenkaan ollut niin
paljon syynä parroittunut naamani kuin että oli levinnyt huhu, että
muka Wedel ja minä olimme kaatuneet Kalishin luona. Tiedettiinpä niin
hiuskarvalleen mainita paikka, aika ja muut olosuhteet, että huhu jo
oli ennättänyt levitä koko Schleesiaan. Jopa joku oli osanottoaan
ennättänyt käydä äitini luona ilmaisemassa.
Sitä vain puuttui, että kuolinilmoitukseni olisi ennättänyt
sanomalehteen.
Samaan aikaan sattui eräs hullunkurinen juttu. Hevostohtori sai
määräyksen lähteä kymmenen ulaania mukanaan hankkimaan hevosia
talonpoikaistalosta. Se oli hiukan syrjässä, n. kolmen kilometrin
päässä. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi kovin kiihdyksissään ja
kertoi itse seuraavaa:
"Ratsastin sänkipellon yli, jossa oli viljakuhilaita, kun äkkiä
huomasin jonkin matkan päässä viholliseni jalkaväkeä. Tein heti
päätökseni, paljastin sapelini ja huusin ulaaneille: 'Keihäät tanaan,
hyökkäykseen, mars, mars, hurraa!' Miehistä tämä oli hauskaa, ja
hurja ajo alkoi peltoa pitkin. Vihollisjalkaväki havaittiin kuitenkin
vuohilaumaksi, jota likinäköisyyteni vuoksi luulin viholliseksi."
Vielä kauan jälkeenpäin tuo kunnon herra sai kärsiä pilantekoa
hyökkäyksensä johdosta.
Ranskaan.
Varuskunnassamme meidät nyt kuormattiin junaan, siirrettäväksi minne?
-- Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, länteen, itään, etelään vaiko
pohjoiseen. Arveltiin sinne ja tänne, useimmat kuitenkin erehtyivät.
Tässä tapauksessa olimme sentään vainunneet oikein: länteenpäin.
Nelimiehisessä ryhmässä meillä oli käytettävänä toisen luokan
vaunuosasto. Ruokatarpeita oli varattava pitkää rautatiematkaa varten.
Juomia ei tietysti myöskään puuttunut. Mutta jo ensimmäisenä päivänä
huomasimme, että toisenluokan vaunuosasto on riivatun ahdas neljälle
sotaiselle nuorukaiselle, ja sen vuoksi päätimme hankkia enemmän tilaa.
Sisustin tavaravaunupuolikkaan asunnokseni ja makuupaikakseni, mikä
epäilemättä oli hyvä keksintö. Minulla oli nyt raikasta ilmaa, valoa
jne. Eräällä asemalla hankin olkia ja telttavaate levitettiin niiden
päälle. Nukuin makuuvaunussani niin hyvin, ikäänkuin olisin maannut
omassa vuoteessani Ostrowossa. Matkaa jatkettiin yötä päivää, ensin
läpi Schleesiam ja Saksin, aina vain länttä kohti. Sikäli kuin meistä
näytti, oli matkamme päämääränä Metz; mutta kuljetuspäällikkökään
ei tiennyt, minne matkasimme. Jokaisella asemalla, niilläkin,
missä emme pysähtyneet, aaltoili ihmismeri, joka meille hurrasi ja
heitteli kukkia. Varsinkin ulaanit herättivät huomiota. Edellisen
junan mukana oli kai levinnyt huhu, että me olimme jo olleet
kosketuksissa vihollisen kanssa -- ja sotaa ol& vasta kestänyt noin
viikon päivät. Meidän rykmenttimme olikin jo mainittu ensimmäisessä
armeijan tiedonannossa. Ulaanirykmentti n:o 1 ja jalkaväkirykmentti
n:o 155 olivat valloittaneet Kalishin. Me olimme siis juhlittuja
sankareita ja olimme itsekin mielestämme todella sellaisia. Wedel oli
löytänyt kasakanmiekan ja näytti sitä ihmetteleville tytöille. Se
teki voimakkaan vaikutuksen. Vihdoin joukkomme purettiin pois junasta
Busendorfissa, lähellä Diedenhofia (Thionville'iä).
Vähän ennen kuin juna saapui perille, pysähdyimme pitkään tunneliin.
Minun täytyy myöntää, että rauhan aikanakin tuntuu kammottavalta, kun
juna äkkiä pysähtyy tunneliin, mutta sitä suuremmalla syyllä sodan
aikana. Nyt joku ylimielinen ampui piloillaan laukauksen, ei kestänyt
kauan, ennen kuin tunnelissa alkoi hurja ammunta. Oli kerrassaan ihme,
ettei kukaan haavoittunut. Mikä tähän kaikkeen oli syynä, siitä ei
koskaan ole saatu selvää.
Busendorfissa osastomme purettiin vaunuista. Oli niin kuuma, että
hevoset olivat kaatua väsymyksestä. Lähimpinä päivinä marssimme yhä
vain pohjoista kohti, Luxemburgiin päin. Sillä välin olin saanut vihiä
siitä, että veljeni oli erään ratsuväkidivisioonan mukana ratsastanut
samaa tietä noin viikon päivät aikaisemmin. Sainpa kerran selvän hänen
olinpaikastaan, mutta nähdä sain hänet vasta vuotta myöhemmin.
Luxemburgissa ei kukaan tiennyt, kuinka tämä pieni maa suhtautui
meihin. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kuinka kerran näin
luxemburgilaisen santarmin matkan päässä, käskin partioni saartaa
hänet ja tahdoin ottaa hänet vangiksi. Hän vakuutti minulle, että
jollen heti päästä häntä vapaaksi, hän valittaa Saksan keisarille.
Käsitin sen silloin itsekin ja annoin urhon mennä menojaan. Kuljimme
sitten Luxemburgin ja Eschin kaupunkien läpi, ja nyt lähestyttiin
arveluttavassa määrässä Belgian ensimmäisiä linnoitettuja kaupunkeja.
Jalkaväkemme samoin kuin koko divisioonamme marssi oli tähän saakka
sujunut kuin tavallinen rauhanajan taisteluharjoitus. Olimme
hirmuisessa jännityksessä. Mutta tuollainen taisteluharjoituksessa
saavutettu kuva etujoukon marssista oli suureksi hyödyksi. Oikealla
ja vasemmalla, kaikilla teillä, sekä edessämme että takanamme marssi
eri armeijakuntiin kuuluvia joukkoja. Se teki hurjan sekamelskan
vaikutuksen. Mutta äkkiä tuosta sekasorrosta muodostui suurenmoisesti
toimiva marssisuunnitelma.
Mitä lentäjämme silloin toimittivat, sitä en osannut aavistaakaan.
Jokainen lentäjä sai ainakin minun pääni kerrassaan pyörälle. Oliko
lentäjä saksalainen vai vihollinen, sitä en voinut sanoa. Minulla näet
ei ollut aavistustakaan siitä, että saksalaisissa lentokoneissa oli
tuntomerkkinä risti, viholliskoneissa ympyrä. Sen vuoksi ammuttiin
jokaista lentäjää. Vanhat lentäjät kertovat vielä nytkin, kuinka
kiusallista oli, kun sekä ystävät että viholliset ampuivat heitä
erotuksetta.
Jatkoimme yhä marssia, partiot kaukana edessäpäin, kunnes muutamana
päivänä saavuimme Arlongiin. Omituiset väreet karmivat selkäpiitäni
marssiessani toisen kerran rajan yli. Hämäriä huhuja sala-ampujista
ym. sellaisesta oli jo kantautunut korviimme.
* * * * *
Kerran sain määräyksen pyrkiä yhteyteen ratsuväkidivisioonamme kanssa.
Sinä päivänä ratsastin kerrassaan 110 km partioni keralla. Ainoaakaan
hevosta ei jäänyt tielle; loistoratsujen suoritus. Rauhanajan taktiikan
periaatteiden mukaisesti kiipesin Anlon'issa kirkontorniin, mutta en
tietenkään nähnyt mitään, sillä vihollinen oli vielä kaukana.
Olin siihen aikaan vielä jokseenkin viaton. Niinpä esim. jätin partioni
kaupungin ulkopuolelle ja ajoin polkupyörällä ypö yksin läpi kaupungin
kirkolle. Kun laskeuduin tornista alas, huomasin olevani keskellä
mutisevaa ja sorisevaa nuorukaisjoukkoa, jotka loivat minuun vihaisia
silmäyksiä. Pyöräni oli tietysti varastettu, ja nyt sain kävellä puolen
tunnin matkan takaisin. Mutta se vain huvitti minua. Olisin kernaasti
ollut mukana pienessä tappelussa. Pistooli kädessä tunsin itseni,
tavattoman turvalliseksi.
Kuten myöhemmin sain tietää, kaupungin asukkaat olivat käyttäytyneet
hyvin kapinallisesti sekä muutamia päiviä aikaisemmin ratsuväkeämme
että myöhemminkin sairaanhoito-osastoamme kohtaan, niin että koko
joukko noita herroja oli täytynyt asettaa seinää vasten.
* * * * *
Iltapäivällä saavuin päämäärääni ja sain siellä tietää, että ainoa
serkkuni Richthofen oli kolme päivää aikaisemmin kaatunut aivan lähellä
Arlon'ia. Jäin ratsuväkidivisioonaan iltaan saakka, olin mukana
väärässä hälyytyksessä ja saavuin rykmenttiin vasta myöhään yöllä.
Olimme kokeneet ja nähneet enemmän kuin muut, olimmehan jo olleet
vihollisen läheisyydessä ja sen kanssa tekemisissä, nähneet sodan
jälkiä, ja kaikkien toisten aselajien miehet katselivat meitä sen
vuoksi kateutta tuntien. Tämä oli liiankin mukavaa, ainakin minun
parasta aikaani koko sodan aikana. Sodan alun tahtoisin vielä kerran
elää uudestaan.
Kun tiedusteluretkellä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.
(Elokuun 21-22 p:nä 1914.)
Olin saanut määräyksen ottaa selville, kuinka voimakas vihollisjoukko
piti miehitettynä suurta metsää Virton'in lähellä. Lähdin matkalle
15 ulaania mukanani ja olin kohta selvillä eräästä asiasta: tänään
isketään ensimmäinen kerta yhteen vihollisen kanssa. Tehtäväni ei ollut
helppo, sillä sekaisessa metsässä voi olla vihollisia hirveän paljon,
vaikka, niitä on mahdoton nähdä.
Ratsastan kummun yli. Muutaman sadan askeleen päässä levisi edessämme
suuri, monen tuhannen tynnyrinalan laajuinen yhtenäinen metsäalue. Oli
kaunis elokuun aamu. Metsä näytti niin rauhalliselta ja tyyneltä, ettei
oikeastaan enää lainkaan tuntenut sotaisia ajatuksia.
Nyt kärki läheni metsän laitaa. Kiikarilla ei voinut erottaa mitään
epäilyttävää, täytyi siis ratsastaa eteenpäin ja odottaa, saisiko
jostakin tulta vastaansa. Kärki hävisi metsätielle. Minä olin sen
jälkeen etummaisena, vieressäni ratsasti eräs reippaimpia ulaanejani.
Metsän reunassa oli yksinäinen metsänvartijanmaja. Ratsastimme sen
ohitse. Äkkiä pamahti laukaus eräästä rakennuksen ikkunasta. Sitä
seurasi heti toinen. Pamahduksesta huomasin heti, ettei se ollut
kiväärinlaukaus, vaan tavallisella pyssyllä ammuttu.
Samalla huomasin myös partiossani epäjärjestystä ja aavistin heti
joutuneemme sala-ampujain hyökkäyksen alaisiksi. Kädenkäänteessä
satulasta maahan, sitten piiritimme talon. Meikein pimeästä huoneesta
löysin neljä, viisi vihamielisesti mulkoilevaa lurjusta. Ainoaakaan
pyssyä ei tietysti ollut näkyvissä. Olin sillä hetkellä raivoissani,
mutta en ollut vielä koskaan surmannut ihmistä, ja täytyy myöntää, että
hetki oli perin epämiellyttävä. Oikeastaan minun olisi pitänyt ampua
sala-ampuja kuin koira. Hän oli ampunut haulipanoksen hevosen vatsaan
ja haavoittanut erästä ulaania käteen.
Kurjalla ranskankielelläni karjuin lurjuksille ja uhkasin ampua heidät
kaikki, jollei syyllinen heti ilmoittaudu. He huomasivat, että
tarkoitin täyttä totta ja että lainkaan epäröimättä panisin uhkaukseni
täytäntöön. Kuinka kaikki oikeastaan tapahtui, en nyt enää muista.
Joka tapauksessa livahtivat sala-ampujat silmänräpäyksessä takaovesta
ulos ja katosivat näkymättömiin. Ammuin heidän jälkeensä kuitenkaan
osumatta. Onneksi olin asettanut vahdit talon ympärille, niin etteivät
he missään tapauksessa voineet päästä pakoon. Käskin heti tarkastaa
koko talon saadakseni heidät kiinni, mutta en löytänyt enää ketään.
Ehkä eivät vahdit olleet talon takana olleet kyllin valppaita; oli
miten oli, koko hökkeli oli kaikissa tapauksissa nyt tyhjä. Haulikon
sentään löysimme ikkunan pielestä ja meidän täytyi kostaa toisella
tavalla. Viiden minuutin kuluttua oli koko rakennus liekkien vallassa.
Tämän välikohtauksen jälkeen jatkoimme matkaamme.
Vereksistä kavion jäljistä huomasin, että vahva vihollisen
ratsuväkiosasto oli kulkenut vähää ennen meitä samaa tietä. Pysähdytin
partioni, innostin sitä muutamalla sanalla ja tunsin voivani
ehdottomasti luottaa jokaiseen mieheeni. Jok'ikinen heistä, sen tiesin,
täyttäisi lähimpinä minuutteina paikkansa. Kukaan ei tietenkään
ajatellut muuta kuin hyökkäystä. Jo germaanien luonteen mukaista on
karauttaa oitis vihollisen kimppuun, missä ikinä hänet tapaakin,
varsinkin vihollisen ratsuväen kimppuun. Kuvittelin jo mielessäni
hakkaavani pienen joukkoni etunenässä kokonaisen viholliseskadroonan
maahan ja olin aivan haltioissani iloisesta odotuksesta. Ulaanieni
silmät säkenöivät. Ja matkaa jatkettiin ripeästi vereksiä jälkiä
seuraten. Tunnin nopeasti ratsastettuamme mitä kauneinta vuorensolaa
huomasimme metsän harvenevan ja lähenevän sen toista reunaa. Olin
täysin selvillä siitä, että pian kohtaamme vihollisen. Siis varovasti,
niin vaikea kuin olikin hyökkäysintoa hillitä. Kapean polun oikealla
puolella kohosi monta metriä korkea, jyrkkä kallioseinämä. Vasemmalla
virtasi kapea vuoripuro, sen takana levisi n. 50 metrin levyinen
niittypala, joka oli ympäröity piikkilankaesteillä. Kavionjäljet
loppuivat äkkiä, kadoten sillan yli pensaikkoon. Kärki pysähtyi, sillä
edessämme kohosi metsänreunassa este.
Heti ymmärsin joutuneeni väijytykseen. Äkkiä näin jotakin liikkuvan
pensaikossa niityn takana vasemmalla puolella ja saatoin erottaa
vihollisratsuväkeä, joka oli laskeutunut ratsailta. Arvioin sen n. 100
kiväärin vahvuiseksi joukoksi. Meillä ei ollut valitsemisen varaa.
Edestämme tie oli katkaisku esteellä, oikealla kohosivat kallioseinät,
vasemmalla taas piikkilangalla ympäröity niitty esti aikomuksestani,
hyökkäämästä. Emme enää liioin mitenkään ehtineet laskeutua ratsailta
käydäksemme vastustajamme kimppuun karbimeilla. Ei siis muuta keinoa
kuin peräytyä. Kaikkea muuta olisin voinut uskoa kunnon ulaaneistani,
kuin että he olisivat paenneet vihollista. -- Mutta tämä juttu saattoi
käydä vakavaksi monellekin, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti
ensimmäinen laukaus, jota seurasi raivoisa pikatuli metsästä niityn
takaa. Välimatkaa oli noin 50-100 metriä. Mieheni olivat saaneet
sellaiset ohjeet, että jos kohottaisin käteni, heidän piti kokoontua
ympärilleni. Nyt meidän täytyi peräytyä, kohotin sen vuoksi käteni ja
viittasin miehilleni. Partioni, jonka olin jättänyt jälemmäs jonkin
matkan päähän, lienee ymmärtänyt merkin väärin. Luullen minun olevan
vaarassa he ryntäsivät täyttä laukkaa vapauttamaan minua. Kaikki tämä
tapahtui kapealla metsätiellä, niin että on helppo kuvitella millainen
hitonmoinen mellakka siitä seurasi. Kiivaan ammunnan alettua ahtaassa
rotkossa, jossa jokainen laukaus kaikui kymmenkertaisena, kahden
etumaisen miehen hevoset pillastuivat, ja näin niiden loikkaavan
esteen yli. Niiden ratsastajista en ole sen jälkeen kuullut mitään.
He varmaankin joutuivat vangiksi. Itse tein täyskäännöksen ja
annoin kelpo "Antithesikseni" maistaa kannuksia, mikä lienee ollut
ensimmäinen kerta koko sen elämäaikana. Vastaani ryntäävät ulaanit
sain töintuskin ymmärtämään, ettei heidän pitänyt jatkaa matkaansa.
Täyskäännös, ja koreasti pois. Vieressäni ratsasti palvelijani. Äkkiä
kaatui hänen hevosensa luodin lävistämänä, minun hevoseni loikkasi yli,
ympärilläni kieriskeli toisia hevosia maassa. Sanalla sanoen, syntyi
hurja sekamelska. Näin vielä palvelijani makaavan maassa hevosensa
alla, luullakseni haavoittumattomana, mutta puristuksissa hänen
päälleen kaatuneen hevosen alla. Vihollisen oli onnistunut kerrassaan
yllättää meidät. Nähtävästi se oli alusta alkaen väijynyt meitä, sillä
ranskalaisten tapana on yleensä käydä vihollisen kimppuun väijyksistä,
ja niin he yrittivät tässäkin tapauksessa tehdä.
Suuri oli ilo, kun palvelijani pari päivää myöhemmin yks'kaks' ilmestyi
eteeni tosin kyllä puoleksi paljain jaloin, sillä toinen saapas oli
jäänyt hevosen alle. Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän oli pelastunut
pälkähästä. Ainakin kaksi eskadroonaa ranskalaisia kyrassieereja oli
tullut metsästä ryöstämään kaatuneita hevosia -- niitä oli monta --
ja urhoollisia ulaaneja. Hän oli heti kiskaissut itsensä hevosen
alta irti ja haavoittumaton kun oli, kiivennyt kallionseinää ylös ja
päästyään viitisenkymmentä metriä ylöspäin kaatunut siellä väsymyksestä
nääntyneenä pensastoon. Pari tuntia myöhemmin, kun vihollinen oli
palannut väijytyspaikalleen, hän oli voinut jatkaa pakoansa. Parin
päivän kuluttua hän sitten saapui jälleen luokseni. Minne muut toverit
olivat joutuneet, siitä hänellä ei ollut tietoa.
Partiossa Loenin kanssa.
Vitvon'in taistelu riehui parhaallaan. Toverini Loenin ja minun piti
taas kerran ottaa partion avulla selville, missä vihollinen oleskeli.
Ratsastimme koko päivän vihollisen jäljessä, saavutimme hänet vihdoin
ja saatoimme laatia kunnollisen ilmoituksen. Illalla oli sitten
ratkaistava vaikea kysymys: Ratsastammeko koko yön päästäksemme
takaisin joukko-osastoomme vai säästämmekö voimamme ja lepäämme
seuraavaan päivään? Se näet juuri on asiassa parasta, että ratsulla
täytyy olla täydellinen toimintavapaus.
Päätimme viettää yön vihollisen läheisyydessä ja ratsastaa edelleen
seuraavana aamuna. Jollei strateginen silmämme pettänyt, vihollinen oli
peräytymishetkellä ja me ahdistimme sitä. Saatoimme niin ollen viettää
yömme jokseenkin rauhassa.
Sangen lähellä vihollista oli komea luostari, jossa oli suuret tallit,
niin että voimme majoittaa sinne sekä Loenin että minun partioni. Mutta
kun illalla asetuimme luostariin, oli vihollinen vielä niin lähellä,
että olisi voinut kiväärinluodeilla ampua ikkunamme rikki.
Munkit olivat hyvin kohteliaita ja vieraanvaraisia. He antoivat
meille ruokaa ja juomaa, niin paljon kuin vain halusimme, emmekä me
suinkaan niitä hyljeksineet. Hevosilta riisuttiin satulat, ja ne
näyttivät olevan oikein iloisia vapautuessaan kolmeen päivään ja
kolmeen yöhön nyt ensi kerran 80 kilon painoisesta kantamuksestaan.
Toisin sanoen, laittauduimme yöteloille, ikäänkuin olisimme tulleet
taisteluharjoituksissa yöksi jonkun rakkaan kestiystävän luo.
Ohimennen sanoen, kolme päivää myöhemmän useat isännistämme riippuivat
lyhtypatsaassa, koska eivät olleet malttaneet olla ottamatta osaa
sotaan. Mutta sinä iltana he olivat todellakin ylenmäärin ystävällisiä.
Otimme oikein yöpaidan yllemme, pujahdimme vuoteeseen, asetimme ulos
vahdin ja heitimme kaiken muun Herran huomaan.
Yöllä ovi äkkiä temmataan auki, ja vahtimiehen ääni kajahtaa: "Herra
luutnantti, ranskalaiset ovat täällä!" Olin liian uninen voidakseni
yleensä lainkaan vastata. Loen lienee ollut melkein samanlaisessa
tilassa, koskapa hän teki nerokkaan kysymyksen: "Kuinka monta niitä
sitten on?" Vartiosotamies vastasi kovasti kiihtyneenä: "Kaksi olemme
jo ampuneet kuoliaaksi; kuinka monta heitä kaikkiaan on, emme voi
sanoa, siiliä yö on pilkkopimeä." Kuulin Loenin vielä aivan unisena
vastaavan: "Jos tulee useampia, niin herätä minut!" Puoli minuuttia
myöhemmin kuorsasimme jälleen.
Seuraavana aamuna aurinko paistoi jo sangen korkealla, kun heräsimme
virkistävästä unesta. Runsaan aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa.
Ranskalaiset olivat todellakin yöllä marssineet linnamme ohitse, ja
vartijamme olivat silloin ampuneet heitä. Mutta pimeyden vuoksi ei
ollut kuitenkaan voinut kehittyä sen suurempaa taistelua.
Ratsastimme edelleen pitikin kaunista laaksoa. Kuljimme divisioonamme
vanhan taistelukentän yli;, mutta ihmeeksemme huomasimme, että
meikäläisten asemesta siellä puuhaili ainoastaan ranskalaisia
sairaankantajia. Ranskalaisia sotilaita näkyi myöskin siellä täällä.
Mutta he olivat yhtä ällistyneen näköisiä kuin mekin. Ampumista ei
kukaan tullut ajatelleeksikaan. Haihduimme sitten mahdollisimman
nopeasti, sillä vähitellen meille selvisi, että rintamamme oli, sen
sijaan että olisi edennyt, keskittynyt tällä kohtaa vähän taaksepäin.
Kaikeksi onneksi vihollinen oli peräytynyt, sillä muutoin istuisin
tällä hetkellä jossakin vankileirissä.
Ratsastimme Robelmont'in kylän läpi, jossa vielä edellisenä päivänä
olimme nähneet jalkaväkeämme taisteluasemissa. Nyt tapasimme siellä
ainoastaan erään kylän asukkaan ja tiedustelimme häneltä, minne
päin sotilaamme olivat menneet. Hän näytti hyvin onnelliselta
vakuuttaessaan, että saksalaiset olivat "partis" (menneet pois).
Pyörrettyämme nurkan ympäri näimme hullunkurisen näyn. Edessämme
vilisi punahousuja, -- arvioin heidän lukumääränsä noin 50-100
mieheksi, -- jotka kiireesti koettivat iskeä kiväärinsä pirstaleiksi
nurkkakiveen. Heidän lähellään seisoi kuusi saksalaista krenatööriä,
jotka -- kuten saimme tietää -- olivat ottaneet koko ranskalaisjoukon
vangeiksi. Autoimme heitä ranskalaisten kuljetuksessa ja kuulimme nyt
krenatööreiltä, että joukkomme yöllä olivat väistyneet taaksepäin.
Myöhään iltapäivällä saavuin rykmenttiimme, hyvin tyytyväisenä siihen,
miten viime vuorokausi oli kulunut.
Ikäviä aikoja Verdun'in edustalla.
Niin rauhattomalle sielulle kuin minä saattoi toimintaani Verdun'in
edustalla sanoa todellakin "ikäväksi". Aluksi makasin ampumahaudassa
sellaisella kohdalla, jossa ei tapahtunut mitään. Sitten minusta tuli
lähettiupseeri, ja luulin nyt saavani kokea vähän enemmän. Mutta
siinäpä erehdyin perinpohjin. Taistelevasta soturista minut alennettiin
paremmanpuoleiseksi "etappisiaksi". Suorastaan huoltojoukkoihin en
sentään joutunut, muitta 1500 metriä lähemmäksi etulinjoja en saanut
mennä. Viikkomääriä istuin nyt pomminkestävässä, lämmitetyssä suojassa
maan alla. Vain silloin tällöin pääsin mukaan taistelulinjalle. Mutta
siinä tarvittiinkin suuria voimanponnistuksia. Oli näet kuljettava
mäkeä ylös ja alas, ristiin rastiin, pitkin lukemattomia yhdyshautoja
ja lokaojia, kunnes vihdoin pääsi perille sinne, missä paukkui.
Tällaisella lyhyellä käynnillä taistelevien luona, tunsin itseni aina
perin tylsäksi, kun luuni olivat vielä aivan terveet.
Jo tähän aikaan alettiin työskennellä maan alla. Mutta meillä ei
vielä ollut lainkaan hajua siitä, mitä merkitsee ampumahaudan tahi
suojakaivannon rakentaminen. Sanat tosin tunnettiin jo sotakoulun
linnoitusopista, mutta tämä oli nyt pioneerijoukkojen työtä, johon
tavallinen kuolevainen ei kernaasti ryhdy. Combres'in harjanteella
kaikki kuitenkin jo tonkivat ahkerasti maata. Jokaisella oli kuokka ja
lapio, ja niiden avulla kukin ponnisteli voimiensa takaa päästäkseen
mahdollisimman syvälle maan sisään. Tuntui perin merkilliseltä, että
ranskalaiset olivat paikka paikoin meistä ainoastaan viiden metrin
päässä. Kuulimme heidän puhuvan, näimme heidän polttelevan savukkeita,
ja joskus he heittivät paperilappuja meidän puolellemme. Juttelimme
heidän kanssansa, mutta siitä huolimatta kumpikin puoli koetti kaikin
tavoin ärsyttää toistaan (käsigranaateilla).
Lakkaamatta ilmassa suhisevat lukemattomat kiväärinluodit ja granaatit
olivat niittäneet Côte Lorrainé'in tiheän metsän maahan puolen
kilometrin laajuudelta ampumahautojen molemmilta puolilta. Oli vaikea
käsittää, kuinka ihminen yleensä saattoi elää sellaisessa paikassa.
Etumaisen linjan miehistä se ei kuitenkaan ollut ollenkaan niin kauhean
vaikeata kuin huoltojoukoista.
Moisen kävelyretken jälkeen, joka tavallisesti toimitettiin aivan
varhaisimpina aamuhetkinä, alkoi minulle taas päivän ikävämpi puoli,
nimittäin puhelin-päivystäjänä olo.
* * * * *
Vapaat päivät omistin mieliharrastukselleni, metsästykselle. La
Chausséen metsässä tarjoutui siihen hyvä tilaisuus. Ratsastusretkilläni
olin huomannut metsäkarjun jälkiä, ja koetin nyt saada selville niiden
oleskelupaikan asettuakseni yöksi väijymään. Kauniit kuutamoyöt ja
lumiset kentät olivat hyvänä apuna. Sotilaspalvelijani avulla rakensin
puihin istuimia tiettyjen välimatkojen päähän ja asetuin niille öisin
vartioimaan. Monen monituista yötä vietin siellä puunoksilla, ja
aamulla minut löydettiin melkein jääpuikoksi jähmettyneenä. Mutta
vaivani eivät menneet hukkaan. Varsinkin oli eräs villisikanaaras
mielenkiintoinen, joka yö se ui järven yli, pujahti samasta paikasta
perunamaahan ja ui sitten taas takaisin. Minua huvitti tietysti
erityisesti päästä tämä eläin tuntemaan. Asetuin sen vuoksi järven
rannalle väijymään. Aivan kuin sopimuksen mukana ilmestyi tuo vanha
muori keskiyön aikaan illallistansa noutamaan. Ammuin sen vielä uidessa
lähellä rantaa, luoti osui maaliinsa ja eläin oli vähällä upota, mutta
viime hetkessä sain sitä koivesta kiinni.
Toisen kerran ratsastin palvelija mukanani aivan kapealla metsäpolulla,
kun äkkiä useita metsäkarjuja livahti sen yli. Hyppäsin nopeasti
hevosen selästä maahan, sieppasin palvelijani karbiinin ja juoksin
satakunta askelta eteenpäin. Metsästä ilmestyi todellakin vielä yksi
otus, vieläpä aika suuri karju. En ollut vielä koskaan ennen nähnyt
villisikakarjua, ja olin aivan hämmästyksissäni nähdessäni, kuinka
tavattoman suurelta tuo peto näytti. Nyt se riippuu voitonmerkkinä
huoneessani. Se on kaunis muisto.
* * * * *
Näin olin jo viettänyt useita kuukausia, kun sitten kerran
majapaikassamme syntyi vilkkaampaa liikettä. Suunnittelimme pientä
hyökkäystä rintamallamme. Iloitsin suunnattomasti, sillä nythän
lähettiupseeri sai varmaankin jotakin tehtävää. Mutta eikös
mitä! Minulle oli varattu jotakin aivan toista, ja se saattoi
kärsivällisyyteni maljan vuotamaan yli äyräittensä. Minä kirjoitin
hakemuksen komentavalle kenraalille ja pahat kielet väittävät minun
tällöin sanoneen: "Teidän ylhäisyytenne, en ole lähtenyt sotaan
kokoamaan juustoa ja munia, vaan muissa tarkoituksissa." Aluksi lienee
ollut aikomus antaa minulle pieni näpsäys, mutta lopulta pyyntööni
kuitenkin suostuttiin, ja niin jouduin toukokuun lopulla 1915
lentojoukkoihin. Täten oli hartain toiveeni täyttynyt.
Ensi kerran ilmassa!
Kello 7 aamulla minun oli määrä olla ensi kerta mukana lentämässä.
Olin tietysti aika kovassa jännityksessä, sillä en lainkaan voinut
kuvitella, miltä lentäminen tuntuu. Jokainen, jolta asiaa tiedustelin,
laverteli aina jotakin aivan toista kuin muut. Illalla menin nukkumaan
tavallista aikaisemmin ollakseni seuraavana aamuna oikein voimissani
tuon suuren hetken varalle. Ajoimme lentokentälle, ja istuuduin
ensimmäisen kerran lentokoneeseen. Potkurin aiheuttama ilmavirta
häiritsi minua aivan suunnattomasti. En voinut saada kuljettajaa
ymmärtämään, mitä tahdoin sanoa. Kaikki lensi minulta tiehensä. Jos
otin esiin paperipalan, se katosi heti. Suojuskypärini valui vinoon,
hartialiinani irtautui, nuttuni ei ollut kyllin tanakasti napitettu --
sanalla sanoen, kaikki hullusti. En vielä ollut lainkaan valmistunut
lähtöön, kun kuljettaja jo pani moottorin täyteen käyntiin ja kone
alkoi pyöriä. Yhä nopeammin. Tarrauduin kouristuksen tapaisesti kiinni
istuimeen. Tärinä lakkasi äkkiä, ja kone kohosi ilmaan. Maa vilahti
pois altani.
Minulle oli sanottu, minne piti lentää, toisin sanoen, minne minun
oli käskettävä ohjaajaa lentokone suuntaamaan. Lensimme ensin vähän
matkaa suoraan eteenpäin, sitten ohjaaja teki täyskäännöksen -- vielä
kerran käännös, oikeaa vasempaa; silloin olin kokonaan menettänyt oman
lentosatamammekin näkyvistäni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
missä olimme! Aloin vähitellen tarkastella allani näkyvää seutua.
Ihmiset pieniä kuin muurahaiset, talot kuin lasten leikkitupia, kaikki
ihmeen sievää ja siroa. Taustalla kohosi Köln. Kölnin tuomiokirkkokin
oli kuin lapsen lelu vain. Todellakin ylevä tunnelma liiteleminen noin
kaiken yläpuolella. Kuka mahtoi nyt enää minulle mitään? Ei kukaan!
Viis siitä, etten enää tiennyt missä olin, ja tulin aivan pahalle
tuulelle, kun ohjaaja arveli, että meidän täytyi laskeutua maahan.
Olisin kernaasti tahtonut lentää heti uudestaan. Mitään pahoinvointia,
kuten esim. keinussa, en tuntenut nimeksikään. Kehutut amerikkalaiset
keinut ovat minusta, ohimennen sanoen, inhottavia. Niissä tuntee olonsa
epävarmaksi, mutta lentokoneessa on ihmisellä ehdoton varmuudentunne.
Siinä istuu rauhallisena kuin omassa tuolissa. Pyörryttäminen on aivan
mahdotonta. Yksikään ihminen ei vielä ole pyörtynyt lentokoneessa.
Mutta hermoja kutkuttaa riivatusti, kun noin kiidetään läpi ilman,
ja varsinkin alaspäin tultaessa, kun kone maahan sukeltaa eteenpäin,
moottori pysähtyy ja äkkiä alkaa täydellinen hiljaisuus. Minä
pidin taas tiukasti kiinni ja ajattelin: "Nyt sitten mäiskähdetään
maahan." Mutta kaikki sujui niin yksinkertaisesti ja luontevasti,
maahantulokin, kun kone jälleen kosketti maanpintaan, ja kaikki oli
niin yksinkertaista ja selvää, ettei pelkoa tuntenut ollenkaan. Olin
kerrassaan ihastunut, olisin voinut istua lentokoneessa koko päivän.
Laskin tarkoin, montako tuntia oli seuraavaan lähtöön.
Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.