oli odottanut jotakin ihmeellistä. Miltei kylmänä tunsi hän Marian
lähellään. Hänen ajatuksiinsa kohosi mitättömiä seikkoja. Maria huomasi
hänen mielentilansa ja näytti siitä tulevan murheelliseksi. Myrtin
hiukan väkevä tuoksu ja pienet, tummat lehdet, kirkon hopeanhohtoinen
ilma ja hämärä saivat Kristianin ahdistuneeksi ja murheelliseksi,
hän tajusi, että mitä nyt tapahtui, oli sanomattoman juhlallista ja
merkitsevää, mutta hän ei sitä elänyt. Kun hän kumartui Marian puoleen,
ajatteli hän: Jollei tätä hälinää olisi ollut, olisin kaiken tuntenut
toisin.
Pitsinenäliinat, itkut ja suudelmat, yleinen hirvittävän tuskaisuuden
tunto olivat hänet saattaneet Mariasta etäälle, hän tunsi itsensä
miltei jollakin tavalla Marian suhteen syylliseksi.
Kotimatkalla he istuivat perin juhlallisina, Maria ei häneen
katsahtanutkaan. Kristian tunsi kiusallisesti taas mieleensä
tunkeutuvan pikku ajatusten, mitättömäin ja asiaankuulumattomain.
Hänestä oli erittäin naurettavaa, että hänen ajatuksissaan varsinkin
pyöri ammeen kuva. Se oli kyljellään rannassa ollut veteen uponneena
monta vuotta, pikkupoikana oli hänellä ollut tapana ongella ollessaan
seisoa sillä, ja hän muisti pohjan ruskean hohdon ja sillan pylväitten
alla kivet. Käsittämätöntä oli, että tämä nyt juuri muistui hänen
mieleensä.
Mariaa autosta nostaessaan tunsi hän sydämensä paisuvan onnesta,
että tämä nyt oli hänen. Sitten tulivat taas täti ja muut naiset
pitsiliinoineen. Kristian huomasi, että Maria katsahti häneen pari
kertaa huolestuneena, mutta hymyili hänen katseensa kohdatessaan. Se
sai Kristianin taas hyvälle mielelle, ja hän tunsi, ettei ollut Mariaa
mihinkään onnettomuuteen syössyt. Täti ja muutkin naiset katselivat
häntä nyt vain ystävällisesti, merkitsevän ja salaperäisen näköisinä
tosin ja itkusta turvonnein kasvoin.
Kun he hetkeksi jäivät kahden, he katselivat toisiaan hämillisinä ja
ajattelivat, etteivät oikein tienneet miten olla. Kristian otti Mariaa
kädestä. Niin hän oli tehnyt monta kertaa ennenkin, ajatteli hän, ei
siinä ainakaan voinut olla mitään siitä uudesta oudosta suhteesta,
jonka he tänään olivat solmineet. Kristian otti siis turvallisesti
Mariaa kädestä ja sanoi, etupäässä puhuakseen Marian kanssa ja
uteliaisuudesta oliko kaikki pysynyt ennallaan, vieläkö he olivat
samanlaisia toisilleen:
— Sinä ihmettelit minua kirkossa, minä en tiedä mikä minulla oli, usein
juhlallisin hetkin olen ennenkin tuntenut, tulee ajatuksiini kaikkein
mitättömimpiä ja sellaisia seikkoja ja tapahtumia, joissa ei ole mitään
merkittävää ja joita en laisinkaan ole muuten ajatellut. Näen jonkin
pienen, vanhan aidan, jonka luona kasvaa pitkää, heleänviheriää ruohoa,
ja saatan ruohon valoisuudesta ja vihreydestä iloita ajatuksissani,
ja tämä saattaa tapahtua kaikkein juhlallisimpina ja merkitsevimpinä
hetkinä.
— Se tuntuu omituiselta tosin, vastasi Maria rauhallisesti, mutta et
sydämessäsi silti ole vähemmän juhlallinen. Tämä vanhanaikainen häly,
itku ja muu sinua hermostuttivat, sen huomasin heti, mutta en voinut
sitä estää. Pitivät sinua miltei kuin rikollisena — sellainen on heidän
mielensä, he ovat niin tottuneet tuntemaan.
Kristian tunsi mielensä turvalliseksi syleillessään Mariaa; jolleivät
he tulisi onnellisiksi, olisi se hänen syynsä.
— Enkelin sain omakseni, Jumalan enkelin, lempeästi hän minulle
selittelee. Hermonihan ovatkin pilalla, sen hän on varmasti jo
huomannut ja tahtoo kaikki vastaan tulevat seikat, kaikki omituiset
ja kärsimystä tuottavat tekoni niiden perusteella selittää, hän jo
aavistaa, ei olekaan niin sokko kun luulin, että paljon voi tulla,
missä sellaisia selityksiä tarvitaan.
5
Maria ja Kristian seisoivat pihlajan alla. Tuuli ja pyöreät,
valkoiset kukkapallot ja kahisevat lehdet taipuivat ja kiertyivät
kuin lakaistuina aina heidän päittensä yli puuskan tullessa. Jokunen
kuiva, kiiltävä heinä oli erikseen aivan punertavana auringosta heidän
jaloissaan. Kristian katseli Mariaa, jonka hehkuvat, haaveelliset
silmät olivat luodut niitylle. He olivat olleet vuoden naimisissa.
Väliin, niinkuin esimerkiksi tällä hetkellä, tunsi hän Mariaa
pohjattomasti rakastavansa. Kun hän äkkiä nyt loi häneen mustat
silmänsä, jotka näyttivät tummansinertäviltä ja kirkkailta, saattoi
hän joutua kuin houreen valtaan, suudella hänen jalkojansa ja pieniä
kirkkaita hampaitaan, nimitellä häntä tuhansilla lempinimillä.
Väliinhän taas saattoi tuntea häntä kohtaan kylmyyttä, miltei
vastenmielisyyttäkin. Avioliittonsa alkuaikoina hän oli ollut sangen
onneton. Hän oli usein tuntenut halua sanoutua irti kaikesta, kaikista
jokapäiväisistä toimista, kaikesta mitä omisti, kaikista ihmisistä,
joilla oli häneen oikeuksia, jotka lähestyivät häntä ja valtasivat
hänet omiin tarkoituksiinsa ja omille tunteilleen. Kun Maria pani
kätensä hänen kaulalleen, kun hän tunsi tämän vaatteet lähellään, hänet
valtasi vastenmielisyys, ja hän olisi halunnut paeta. Hänestä oli
epämieluista ja kumman ärsyttävää, että oli olemassa ihminen, joka näki
hänet alusvaatteissa, näki kuinka hän peseytyi, kuinka söi, joi, pesi
hampaansa. Niinkuin hän oli aavistanut, tulivat pienet, arkiset seikat
hänelle kiusallisiksi. Maria koetti kärsivällisesti häntä ymmärtää.
Kristian oli toivottomuden ja ankaran masennuksen vallassa. Häntä
kiusasi, että pitäisi tehdä jotakin, uhrata jotakin, kärsiä jonkun
vuoksi. Hän halusi tuntea suurta kärsimystä, ei turhamaisuudesta, vaan
jotta hänen sydämensä täyttyisi.
— Mitätöntä, kerrassaan mitätöntä kaikki, sielultansa on ihminen rujo.
Ei ole kykyä elää, toisen puolen jos tuntee, ei pidä toista pyrkiä
tuntemaan.
Marian tunteet hän näinä aikoina täydellisesti unohti, huomasi tosin,
että tämä oli käynyt hiljaiseksi. Maria suhtautui lempeästi hänen
vaiteliaisuudenpuuskiinsa, ärtyneisyyteensä ja oikkuihinsa. Tämä
Kristiania vielä enemmän ärsytti, että hän yhä säilytti lempeytensä.
Eräänä päivänä hän oli ollut tavallista ärtyisempi, ja vihdoin Maria
oli purskahtanut ankaraan itkuun ja mennyt omaan huoneeseensa. Kristian
tunsi itsensä vain uupuneeksi henkisesti ja niin murretuksi, että
ajatteli, ettei jaksaisi Marialle mitään järjellistä selitystä antaa.
Kuitenkin hän lähti tämän luo. Maria istui kokoonkyyristyneenä jokin
pieni neule käsissä. Hän meni tämän luo, otti neuleen ja työnsi sen
jonnekin laatikkoon. Sitten hän veti Marian luokseen. Nyt ei hän
tuntenut vastenmielisyyttä, mikä tavallisesti oli herännyt hänessä
viime aikoina, kun Maria oli painautunut häntä vasten. Äkkiä Kristian
sanoi:
— Muistatko vielä aatettani, että se todellakin supistui vain tuoksi
rakennukseksi mäenrinteellä. Olisi ehkä ollut parempi asettua maantien
laitaan ja jaella leipää jokaiselle pyytäjälle, se olisi ehkä ollut
oikeampaa. Minun sydämeni ei ole tyydytetty. Minun on usein vaikea
olla senvuoksi, pikku-Maria, ja sinä olet siitä joutunut kärsimään.
Kaikki on nurinkurista, sydämessäni on kuitenkin tulinen halu lievittää
kärsimystä.
— Sinulla on halu lievittää kärsimystä; joka hetki tapahtuu vääryyttä,
oletko huomannut: mekään emme ole oikeamielisiä, keskenämmekään emme
ole oikeamielisiä. Jos me päättäisimme ehdottomasti olla tuottamatta
kärsimystä toisillemme, olisimme ehdottomasti hyviä toisillemme, niin
olisi jo paljon voitettu.
Maria kävi hämilleen ja sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin hiukan
häpeillen:
— Luulen, että sydämen tyydyttämättömyys on juuri sitä meissä, että
suuria havittelemme, ojennamme kätemme auttaaksemme kaukaisia ja
juuri jalkojemme juuressa joku nääntyy. Me olemme toisillemme muka
liian likeisiä, emme senvuoksi voi kovin suurta ja aatteellista
jalomielisyyttä toisissamme toteuttaa. Se on aivan väärä katsantokanta.
Meidän on ensin voitettava se, että muka likeisyyden vuoksi ei voi
osoittaa kovin suurta ja aatteellista jalomielisyyttä.
Kristian tunsi masentuneisuutensa katoavan ja sanoi:
— Kaikki on siis hyvin eikä mitään onnettomuutta meidän välillämme ole
ollutkaan. Me olemme hyviä toisillemme. Mikä onni onkaan siinä vain,
että alkaa olla hyvä ja hylkää pahuutensa ja entiset väärämielisyytensä!
* * * * *
Eräänä päivänä istuivat Kristian ja Maria päivällispöydässä. Oli
katettu kuistille. Siihen juoksi jokin nälkäinen koira, katsoi heitä
molempia himmein, nälkäisin silmin ja yritti opetettuun tapaan istua
saadessaan palan. Sanomattoman säälittävältä näytti, että se nälissään
yritti vielä olla mieliksikin palan saadakseen, vaikka oli nälästä jo
miltei nääntyneen näköinen ja surkea.
Kristian otti sen luokseen ja alkoi sitä silitellä. Se kohta alistuvan
näköisenä painoi päänsä, katsoi epävarmasti silmiin, rohkaisi sitten
itsensä ja alkoi nuolla kättä. Eläimen kurjuus ja kiitollisuus liikutti
heitä kumpaakin niin, että he sydämessään sitä kohtaan tunsivat yhtä
suurta alttiutta kuin konsanaan kärsivää ihmistä. Sanoipa Kristian
kerran, ettei hän mistään hyvästä työstään ollut tuntenut niin
suurta riemua kuin siitä, että tämän koiraparan rohkaisi jakamaan
ystävällisyyttänsä ihmisille jälleen, paransi sen haavaisen ihon ja
ruokki sen kylläiseksi. Siksi vain hän sanoi suurinta riemua tästä
tunteneensa, että koiraparka oli niin kurja ja hylätty ja että se ei
mitään hyvyyttä odottanut. — Kaikista olennoista, joita olen auttanut,
on se kauneimmin katsonut minuun, sanoi hän.
Kristian ei ollut koskaan Marian eikä kenenkään muunkaan kanssa
puhunut petollisesta kaupanhoitajastaan. Hän ei koskaan ollut tätä
henkilönä ajatellut. Tämä oli estänyt häntä vuosikausien ajaksi
toteuttamasta suunnitelmiaan, syössyt hänet epätoivoon ja kärsimyksiin,
mutta hän näki hänessä vain petollisen, valheellisen ihmiskunnan,
senvuoksi ei hän koskaan ollut häntä sen tarkemmin ajatellut. Kerran
sitten alkoi Maria puhua hänestä. Kysymyksessä oli juuri ollut erään
lahjakkaan nuoren maalarin avustaminen. Kristian oli tehnyt todellisen
uhrauksen sillä kertaa. Maria katseli häntä hetkisen ja sanoi sitten
mietteliäästi:
— Ajatteletko sinä koskaan tuota miestä, joka kavalsi sinut. Sinä olet
jalomielinen, mutta hän esti niin monet sinun suunnitelmasi, hän olisi
ollut pohjimmainen syyllinen, jos nuori taiteilija äsken olisi joutunut
mahdottomiin oloihin ja menehtymään. Voitko sinä antaa anteeksi hänelle
kaiken tällaisenkin pahan?
— Jos hän olisi kaikki seuraukset nähden sen tehnyt, kaiken ymmärtänyt
ja kuitenkin tehnyt, en hänelle koskaan voisi antaa anteeksi. Mutta nyt
tiedän hyvin, ettei hän kaikkea ymmärtänyt. Entäpä — sinä ajattelet
— mitä todistuksia minulla on siitä, että vaikka hän olisi kaiken
ymmärtänytkin, olisi jättänyt pahan tekemättä. Voihan olla, että vaikka
hän olisi hoitanut juuri sellaista kirjanpitoa, jossa kaikki olisi
käynyt selville, miten olen suunnitellut, vieläpä sekin olisi ollut
selostettuna, mitenkä käy esimerkiksi nuoren taiteilijan, jos en minä
häntä saata auttaa, mitenkä hän kärsii hirvittävällä tavalla, synkistyy
— voihan hyvinkin olla, että hän silti olisi kavaltanut varat. Siinä
tapauksessa olisi voinut mielessäni herätä synkkä viha. Nyt ei hän
minulle ole enempää kuin muutkaan väärintekijät, jotka hetkeksi voivat
kyllä saada uskomaan, että jalous on turha ja vahingollinen ominaisuus,
ettei ylevillä tunteilla ole niin suurta, niin taivaallista arvoa,
ettei niitä voisi hylätä jotakin etua saavuttaakseen.
Maria katseli häntä ja ihmetteli sydämessään hänen sanojaan; hän
ajatteli itsekseen:
— Oikeastaan kyllä sydämessäni tunsin, mitä hän asiasta ajatteli. En
tiedä onko hän vihannut ketään ihmistä; kenties hetkellisesti. Hän ei
voinut pitää, muistan, eräästä toveristaan, vaaleatukkaisesta. Siihen
oli jokin mitätön syy. Niinpä on sekin hänelle ominainen piirre, että
hän saattaa jonninjoutavista, mitättömistä ja käsittämättömistä syistä
puhjeta vihaan jotakuta henkilöä kohtaan. Koskaan en ole huomannut
hänen sensijaan vihastuvan, jos joku on tehnyt hänelle oikein suuren
vääryyden. Sellaisiin on hän aina suhtautunut ylevästi. Maria ajatteli
hetkisen, että hänen miehensä kenties tunsi silloin jonkinlaista
nautintoa, ylevyys oli hänelle ominaista ja hän oli tyytyväinen
saadessaan tätä ominaisuuttaan käyttää. Hetkisen hän ajatteli näin ja
tunsi sitten häpeävänsä epäkunnioittavaa ajatustaan.
Kristian oli joutunut jälleen vaikeaan vaiheeseen. Tehdas ei tahtonut
menestyä. Nuorukaisena oli hän aivan äkkiä kesken ponnistelujen
saattanut heittäytyä mitään tekemättömäksi ja silti onnistua, nykyjään
hän uurasti katkeamatta, mutta onnettomuus näytti aina vaanivan häntä.
Milloin hän oli ostanut suuren varaston, laskeutuivat hinnat äkkiä,
odottamatta ja niin että kukaan ei ollut osannut aavistaa. Joskus sanoi
hän kiusaantuneena Marialle:
— Näyttää lopulta miltei siltä kuin Jumala tahtoisi estää minua hyviä
töitä suorittamasta. Kenties hän ajattelee, että omalle nimelleni
havittelen kunniaa, mutta sydämeni on kylmä.
Siitä lähtien suoritti hän hyvät työnsä niin, että hänen nimensä pysyi
salassa.
Näihin aikoihin hänet jälleen usein valtasi halu lähteä vaeltamaan,
jättää kaikki ja purosta ammentaa kirkasta vettä janoista
virvoittaakseen, taittaa leipä ja antaa siitä puolet nälkäiselle. Hän
tuli kuitenkin juuri näinä aikoina kokemaan jotakin, mikä osoitti
hänelle entistä selvemmin, että hänen oli sellaiset haaveet iäksi
jätettävä.
Lapsen odottaminen sai hänet kaikki turhat haaveet karistamaan pois
mielestään. Kun hän sai kuulla siitä Marialta, tunsi hän sydämessään
iäksi riisuvansa pois köyhyys- ja vaeltamishaaveilut. Jossakin
suhteessa tuntui se hänestä raskaalta, vaikka hän lapsen syntymisestä
iloitsi. Hän oli uskonut jollakin tavoin sellaiseen ihmeeseen, että
hän joskus vaeltaisi yksinäisenä ja mihinkään kuulumattomana tietään
ilman omaisuutta ja ilman ketään, joka häneen kuuluisi. Vielä naimisiin
mentyäänkin huomasi hän nyt niin ajatelleensa.
Eräänä sateisena päivänä seisoi hän yksin puutarhassa. Maria oli
lapsen kanssa sisällä, istui suljetulla kuistilla ja piti sitä
sylissänsä. Sillä oli vielä aivan punaiset ja ryppyiset kasvot ja
se oli Kristianista hyvin ruma. Silti hän tunsi sydämensä heltyvän
ihmetyksestä, että se saattoi olla olemassa. Sitä katsellessaan ei hän
tuntenut sellaista loistavaa onnea kuin oli kuvitellut, pikku olento
tuntui hänestä merkillisen vieraalta. Maria näytti olevan pahoillaan,
ettei hän ollut lapseen enemmän ihastunut. Hän puki sen ohuisiin,
pehmeisiin paitoihin, sen pehmoinen pää rusotti pitsisen ja rusettisen
myssyn lävitse.
— Eniten minua järkyttää, että tuo kaikki on kehittynyt niinkuin
koivunlehden näkee kehittyvän, otsa, korvat ovat kehittyneet, olleet
hiljaa ja kehittyneet niinkuin heikot pehmeät lehdet koivussa
keväällä. Punainen iho, otsanluut, silmien väri. Ihmeellisellä tavalla
kehittynyt, ajatteli Kristian.
Mennessään kuistille hän pyysi Mariaa hetkiseksi paljastamaan lapsen
pään. Se oli ohuen ruskean haivenen peitossa. Kristian hiveli sitä
hiukan sormillaan ja ajatteli, että se oli kasvanut sekin Marian
ruokkimana, hänen verestään oli se saanut tummuutensa. Hän oli siitä
riemastunut, ihmetteli, että kaikki niin voi olla, ja oli onnellinen.
Velkataakka huolestutti häntä, nyt hänet oli entistä enemmän
kiinnitetty käytännölliseen elämään. Hän ajatteli lopuksi, että
niin tuli ollakin ja että hän oli sairaalloinen haaveksija muuta
ajatellessaan. Maria ja hän auttoivat yhdessä onnettomia, Kristian
ihmetteli itsekseen, miksi hänelle oli annettu sellainen mieli,
että hän tunsi kaikkein suurinta onnea ja heltymystä auttaessaan
onnettomia, kurjia, elämän lyömiä, miksi hän heitä kohtaan tunsi
suurinta rakkautta. Hän otti sen, että sellainen oli, vastaan miltei
rangaistuksena, ihmetteli sitä eikä saanut sydämessään rauhaa. Hän
tunsi, etteivät vaimo ja lapsi olleet likinnä hänen sydäntään,
ehdottomasti eivät olleet, vaan suuri nälkäisten, onnettomien ja
rohkeutensa kadottaneitten lauma.
Maria huomasi hänen kulkevan omissa ajatuksissaan, usein olevan synkän
ja ketään sietämättömän. Mutta hän ajatteli nyt etupäässä lasta ja oli
siitä niin onnellinen, ettei Kristianin tila hänessä herättänyt sen
enempiä ajatuksia. Kristian tunsi senkin vuoksi itsensä yksinäiseksi
ja synkäksi, että Maria nyt oli ikäänkuin täydellisesti vetäytynyt
hänestä pois. Hän ei ollut enää hänen toverinsa siinä määrässä kuin
ennen, lapsi ja se, että hän nyt oli joutunut enemmän käytännöllisten
tehtävien kanssa toimimaan, liittivät hänet Kristianin silmissä nyt
enemmän kuin ennen naisiin.
Eräänä aamuna Kristian ja Maria olivat pojan kanssa asemalla muuatta
sukulaista vastassa. Poika huitoi käsillänsä, oli kovin eloisa, ja
Maria piteli sitä sylissänsä kasvoillaan hurmautunut ilme. Kristian
tunsi epämääräisen ikävän kalvavan mieltänsä, hän ei ollut pitkään
aikaan tuntenut itseään onnelliseksi. Marialle ei hän uskaltanut
mitään puhua epäilyksistään ja onnettomuudesta. Ja kun hän katseli
poikansa pehmeitä ja raikkaita pikkukasvoja, vaimonsa hohtavia silmiä
ja hurmautunutta, puhdasta hymyä, hän ihmetteli katkerana itsekseen,
miksi hänen täytyi kulkea niin synkeän levottomuuden vallassa, miksi
hänen sydämensä täytyi olla niin omituisten ja kiduttavien ajatusten
vallassa, kun hän heitä kumpaakin kuitenkin rakasti.
Sukulainen oli keski-ikäinen, sairaan näköinen ja oli Kristianin
mielestä kaikkea muuta kuin hauska vieras. Kotimatkalla hän kuitenkin
huomasi, että tämän äänessä oli erikoinen viehätys. Se oli heikko,
perin heikko; hän oli paljon sairastellut, ja Kristianista näytti,
että hänen poskillansa tälläkin kertaa oli miltei kuumeen puna. Hän
häpesi itsekseen, että oli asemalla ajatellut häntä vastenmielisesti
odottaessaan vieraakseen. Mariakin näytti häneen heti mieltyneen. Puhe,
joka tuli noitten kuivien huulten lomitse, oli tavattoman hyväsävyistä.
Hän katseli heitä pienillä, kiiltävillä silmillään, puheli lapselle.
Sillekin puheli aivan toisella tavalla kuin muut, lempeämmin,
leikillisesti, mutta niin ihmeen lempeästi, ettei edes Maria voinut
puhua lempeämmin. Hän ei ollut kuin keski-ikäinen mies, mutta tuntui
Kristianista vanhalta. Hänen kelmeissä, terävissä kasvoissaan oli
jotakin, mikä kummallisesti veti häntä puoleensa. Hän puhui aivan
tavallisia asioita, mutta niin, että tuntui kuin hän aina olisi sanonut
jotakin hyvää. Kristian ajatteli, että hän jollakin tavoin tuntui
miltei läpikuultavan kirkkaalta, hänestä säteili merkillinen hyvyys.
Kristian huomasi pian, että hän oli sangen yksinkertainen sielu. Aina
hän puhui kaikkein tavallisimmista asioista, mutta aina se, joka hänen
kanssaan keskusteli, joutui tuntemaan saaneensa häneltä osakseen
hyvyyttä; se vain ikäänkuin tulvi hänestä sen yli, jolle hän puhui.
Kristian ihmetteli hänen levollisuuttaan, ja hänestä tuntui oma
sydämensä oikkujen ja turhamaisuuden raatelemalta enemmän kuin
milloinkaan ennen. Hän tiesi, että hänelle sellainen hiljainen sydämen
hyvyys ei olisi vielä pitkiin aikoihin mahdollista.
Eräänä iltana he istuivat kolmisin pöydässä. Kristian tuli sivumennen
ajatelleeksi, että hänen kasvonsa näyttivät entistäkin kalpeammilta.
Hän puhui kuitenkin edelleen entiseen tapaan, silmät hyvän näköisinä
ja kirkkaina heitä molempia katsellen. Tarkastaessaan salavihkaa häntä
Kristian huomasi hänen käsiensä töröttävän kovin laihoina hihansuista.
Hän oli tulonsa jälkeen vielä paljon laihtunut. Kristian tiesi kyllä,
ettei hän ollut terve, mutta nyt hän näytti hänestä miltei huonolta ja
voipuneelta.
— Oletko sinä rasittanut itseäsi liikaa? sanoi hän hänelle. Minusta
näyttää, että sinä et ole meillä lainkaan tullut terveemmäksi. Olet
miltei kuin entisestä vielä laihtunut.
Toinen katsoi häneen kuivin, ikäänkuin rokahtunein huulin, näytti
sitten vaipuvan ikäänkuin kasaan. Hän sai ankaran verensyöksyn.
Lääkäri selitti, ettei hän enää voisi vuoteeltaan nousta; hän katseli
heitä kaikkia kirkkain, ystävällisin silmin tultuaan tajuihinsa, otti
Mariaa kädestä ja pusersi hiukan.
Nyt oli hänen luonaan aina Kristian tai Maria. Kristian istui katsellen
hänen laihoja käsivarsiaan ja laihaa ruumistaan, jonka ääriviivat
näkyivät terävinä peitteen alta. Hän koetti lukea jotakin, mutta tunsi
kaiken teennäiseksi katsellessaan laihaa päätä, jossa luut törröttivät,
ja hyviä silmiä, jotka yhä olivat kärsivällisen näköiset.
— Minä en ole kuolemaa koskaan ajatellut, muisti hän, se on minusta
aina tuntunut ylen kaukaiselta ja olen sen olemassaolon unohtanut.
Kuinka olisikaan, jos olisi nyt juuri kuoltava? Voisin kuolla
rohkeasti, valittelematta, sen tiedän. Mutta siihen siis kuitenkin
vaadittaisiin minulta rohkeutta. Hän tässä vain ottaa kuoleman
vastaan hiljaa, siihen liukuu. Hän on siihen valmis. Minä olen
yhä levoton, suuret ajatukset täyttävät pääni. Vaikka en suuria
ajatuksiani surisikaan — näyttää siltä nykyjään, että ne aina vain
jäävät ajatuksiksi — vaikka en niitä surisikaan, vaikeata minun olisi
poistua nyt jo maan päältä, eikä hän ole minua paljon vanhempi ja
varmasti on jo kauan laskenut, mihin ikään korkeintaan pääsee. Eikö
sellainen kohtalo ole ankara, elää tuon taulun alla: tähän asti vain,
ei edemmäksi. Minä sellaisen kohtalon löisin murskaksi.
Kristian ajatteli raivostuneena sellaista pakkoa, että joka hetki
»eläisi taulun alla».
— Suonsilmiä ja niityn ruohoa katsellessa aina olisi mielessä, että on
pian kaikesta luovuttava, kaikki on ohimenevää, nopeasti häviävää.
Kristian katsahti sairaaseen. Hänet valtasi äkkiä ankara halu saada
tietää, oliko todella hänen edessään sellainen ihminen, joka oli kaiken
kärsinyt, kaikkea katsellut, nöyrästi ja itseään irti riuhtaisematta.
— Kun sinä koko ajan tiesit kaikkea katsellessasi, pienintä ruohoakin
katsellessasi, että se pian otetaan pois sinulta, että kaikki on
häviävä, mikään ei koskaan tule oikein omaksesi, mitä sinä ajattelit?
Suloisia valkeaihoisia lapsukaisia katselit naisten käsivarsilla,
katselit kukkia ja taivasta — kuinka saatoit päätyä hyvyyteen, vaikka
tiesit, että sinulta kaikki kohta otetaan pois, on vain näytetty
ihanuus?
— Kuinka päädyin rauhallisuuteen, en osaa sanoa, minulla on silmieni
edessä kuva Kristuksesta. Hän on aina edessäni, näen aina hänen
hahmonsa ajatuksissani lempeänä, armahtavana — suloinen sana tuo
'armahtavana'. Maan päällä ei ole paljon hyvyyttä, mutta hän on
sanomattoman hyvä. Hän kuoli minun ikäisenäni. Hän on minulle ihmeen
kaunis, hohtavainen, puheli sairas.
Kristian tunsi käyvänsä ymmälle, ja kummallista oli hänestä varsinkin,
että sairas tämän kaiken sanoessaan hymyili hänelle hellästi ja
iloisesti.
* * * * *
Sairas oli maannut pari viikkoa, kun eräänä iltana Marian ja Kristianin
ollessa hänen luonaan hän ojensi kätensä heille kummallekin hyvästiksi
ja sulki silmänsä. Huoneessa vallitsi vaalea pieni hämärä, jokunen
kukka siirotti pöydällä ja vuoteessa lojui ruumis jäykistyneenä, kasvot
nopeasti maanvärisiksi painuvina. Maria heittäytyi Kristianin syliin
ankarasti itkien.
Kristian suuteli hänen otsaansa, heitti sitten silmäyksen tyynylle,
jolla oli levännyt liinanvärinen ja usein hikinen otsa; nyt se huoneen
hämärässä näytti hänestä hohtavan valkoiselta kuin kellokukan kupu,
ja hän oli näkevinään yli ruumiin kumartuvan lempeän hahmon, jonka
narsissinvalkoisilla ohimoilla säteili hiukan sinertävä kehä.
* * * * *
Hautajaisvieraat istuivat salissa. Keskustelu oli tympeätä. Joku nuori
mies nauroi jo toisen kerran ääneen, ja Kristian pani merkille, että
kaikki puhuivat vaivoistaan. Maria piti polvillansa poikaa, oli hiukan
hermostuneen ja rasittuneen näköinen. Hänen kasvoillensa levisi aina
teennäinen ilme, kun hän kääntyi erään tädin puoleen. Kristian huomasi,
että aina vain silloin se levisi hänen kasvoillensa.