Tie livetti, katajista, aidasta, keltaiseksi maalatusta mökistä,
kaivosta uhosi hänen mieleensä ikävyys, kauhea alakuloisuus ja
vaihteluttomuus, ja hän tunsi taas mielensä synkäksi.
Tupa oli siisti, suutari ja hänen vaimonsa nuoria, iloisia ihmisiä,
ja Kristian ajatteli, että heidän elämänsä ei kenties niin onnetonta
ollutkaan. Heillä ei ollut lapsia vielä, mutta vaimo näytti iloiselta
sanoessaan, ettei niitä vielä ollut niin ennättänyt kaivatakaan.
Kristian päätyi siihen tulokseen, että nämä ihmiset eivät suinkaan
olleet onnettomampia kuin hän, vaan päinvastoin onnellisiakin.
Hän tunsi kaiken menettäneensä ajatellessaan, että joutuisi
pienissä oloissa elämään ja kiinnittämään päähuomionsa siihen, että
käytännöllisesti menestyisi. Senvuoksi hän oli istunut nämä viikot
huoneessaan itsepäisesti ajatellen, ettei käytännöllisiä asioita
ajattelisi, muka uhallakin olisi ajattelematta.
— Lapsellisuutta ja typeryyttä, hän ajatteli, nyt käyn niihin
käsiksi ja toimin aivan toisella tavalla kuin tähän asti. Kaikkihan
niistä kuitenkin riippuu... muuten en pääse mihinkään, mutta kumman
vastenmielisiltä ne minusta tuntuvat, sen jälkeen alkoivat tuntua.
Hänen sydämessään revähti kuin vielä verestä musta haava auki, kun
hän muisti kavalluksen. Hän ymmärsi nyt, että se oli koskenut häneen
myöskin puhtaasti sen vuoksi, että hänet oli pettänyt ihminen, tosin
halpa ja matelevainen, mutta ihminen kuitenkin. Hän myönsi itselleen
hiukan häveten, että oli odottanut, että ihmiset eivät häntä pettäisi,
niin petollisia kuin olivatkin, oli odottanut, että häntä alettaisiin
rakastaa, hän oli odottanut heltymystä, hyvyyttä hyvyyden vastineeksi.
Tämä hävetti häntä nyt ankarasti. Ettei hän ollut aikaisemmin
ymmärtänyt, sehän oli typeryyttä. Silti viilsi hänen sydäntään ja
hänelle kiertyivät kyyneleet silmiin, kun hän muisti petoksen.
— En voinut sitä odottaa, vaikka hän olikin halpamainen ihminen. Nyt
kun oikein ajattelen, en ole koskaan pitänyt mahdollisena, että kukaan
tekisi minulle mitään vääryyttä. Usein olen synkästi ajatellut, että
maailmassa tapahtuu paljon vääryyttä; mutta minusta tuntui aina siltä,
että kukaan ihminen ei voinut tahtoa minulle muuta kuin hyvää, se oli
minusta aivan luonnollista. Kuitenkin: olisihan minun pitänyt ymmärtää,
ettei niin ole, vaan että kun kerran vääryyttä maailmassa tapahtuu, on
luonnollista, että minunkin osalleni sattuu. Miksi minun olisi niin
tyystin pitänyt säästyä, miksi minun sydämeni olisi pitänyt säästyä,
hyvinhän tiedän, että kuitenkin niin on, että jokaisen ihmisen sydän,
jos aikuiseksi elää, kerran kärsii vääryydestä. Mistä tämä minulle nyt
näin äkisti selveni: minulle ei ole tapahtunut sen erikoisempaa kuin
muillekaan.
Hän ei ilostunut näistä ajatuksistaan, piti vain kaikkea nyt
selvitettynä. Masentuneisuudestaan hän ei päässyt.
Hän oikaisi erään järven ylitse; se kasvoi tiheää kaislikkoa ja oli
niin ummessa, ettei sille kesälläkään ollut veneellä mitään tekemistä.
Oli ollut pikkuisen suojailmoja, ja vähän matkaa rannasta kuljettuaan
Kristian huomasi jääkuoren olevan sulan, hänen toinen jalkansa vajosi
syvälle vetiseen liejuun. Välinpitämättömyydestä ei hän kuitenkaan
kääntynyt takaisin, vaikka poikkeama, jonka varsinainen tie teki, oli
aivan pieni.
Oli jo hämärä ja huurteiset ja jäiset kaislat sinersivät mättäiden
lomissa ja lampien partailla. Koivun jäähileisten oksien lomitse hän
näki harmaan ja punertavapilvisen taivaan. Hän kahlasi eteenpäin
jääsohjossa ja toivoi, ettei enää vajoittaisi. Hänestä tuntuivat
hyvältä nuo punertavat juovat koivun oksien lomitse nähtyinä. Äkkiä,
kun hän oli tullut tiheän kaislikon lävitse, hän tunsi vajoavansa ja
luisuvansa eteenpäin. Hän oli tullut erääseen suurista lammikoista,
joita vielä oli kaislikon keskellä. Vesi oli aivan sulaa, etempänä
väikkyi se aina kauniin harmaana. Siihen kuvastui jokin pilvenlonka,
ja aallot, jotka hänen liikeensä synnyttivät, olivat kirkkaanvihreitä.
Sitten tuli hän matalampaan veteen ja huomasi pohjan muuttuvan aivan
mutaiseksi. Hän koetti uida, mutta jalat ottivat aina kiinni pohjaan ja
vesi sekaantui sameaksi velliksi. Pari kertaa hän vajosi täydellisesti
ja tunsi kasvoilleen lennähtävän rähmäisen sammaleen — se oli aivan
kuin jokin ilkeä elukka, monijalkainen ja heiveröruumiinen — hän tunsi
silmiensä sokaistuvan mudasta, sieraimet täyttyivät sillä, ja hän oli
läkähtyä. Hän pyrki koneellisesti eteenpäin, hetkisen vilahti hänen
ajatuksissaan: Tosin se ei paljon merkitse. Hän tunsi saavansa jostakin
juuresta jalansijan ja ponnisti ylös, samassa hän töksähti johonkin
mättääseen ja kaatui. Hän jäi maate suulleen hetkiseksi, kamppailu oli
uuvuttanut hänet. Hänen silmänsä olivat yhäkin täynnä mutaa eikä hän
tuntenut näkevänsä mitään. Hän alkoi hieroa niitä lumella. Saatuaan
silmänsä auki huomasi hän kauttaaltaan olevansa rähmän, sammalen ja
liejun peitossa. Hänen kätensä ja koko ruumiinsa tuntui kummallisen
kömpelöltä ja raskaalta. Hän makasi yhä mättäällä sohjossa. Pitkät,
kuivat kaislat, sinerväjuomuinen taivas, lumen harmaa sohjo häntä
kummasti viehättivät kesken kaiken, ja hän muisti ajatuksensa, kun
luuli hukkuvansa: se ei merkitse paljon. Niin toivottomaksiko hän oli
tullut, hän pyyhkäisi otsaansa. Näinkö vähän elämäni enää merkitsee,
puolitahallani tämän tein, ajatteli hän epätoivossaan. Lumihyhmä
kirveli hänen kasvojaan, mutta hän makasi yhä mättäällä, hänen olisi
tehnyt mieli ääneensä valitella, jokin kaislan untuvatupsu oli pudonnut
mättäälle, hän tunsi sen kätensä alla ja muisti tuota iltaa, jolloin
T:nen oli painanut kasvonsa mättääseen ja hienot kukat olivat saaneet
hänet valittamaan.
Hän katseli kohti kukanvalkeata ja kelmeäkupuista taivasta, kaukana
häämötti jokin heikosti kahiseva ruskea kaislaryhmä: Maria, tule minun
luokseni tänä iltana, tänä iltana.
Hän palasi kotiin kiertoteitä. Koetti kulkea portaissa mahdollisimman
hiljaa, ettei täti heräisi. Puku oli jäätynyt, ja hän tunsi päätänsä
hiukan särkevän. Väliin puistatti häntä vilunväristys.
* * * * *
Kristian könkkyröitsi ensimmäistä päivää ylhäällä sairautensa jälkeen.
Vilustumisesta suolla oli ollut seurauksena ankara kuume. Hän käveli
nyt niityllä liimalappulavan vieressä, haju ellotti häntä, mutta lava,
joka oli sivelty kalkkivärillä, hohti iloisenvalkeana päivänpaisteessa.
Kristian tunsi mielensä kepeäksi katsellessaan maata, jossa nurmi
juuri alkoi vihoittaa. Sairautensa aikana hän oli tullut huomaamaan,
että hänestä työmiehet pitivät, täti oli häntä hoidellut, ja hänen oli
epämääräisen paha olla, kun ajatteli, että oli ollut niin hoideltava ja
että kaikki olivat hänen heikkoutensa nähneet. Hän katseli nurmea ja
hymyili itsekseen.
Hän oli joutunut turvautumaan ihmisten hyvyyteen, häntä oli hoideltu,
oli oltu huolissaan hänen tähtensä, ja hänen oli siitä paha olla.
Kaikki olivat ikäänkuin tulleet häntä likelle. Hän tunnusti itselleen,
että hän nähtävästi koko ikänsä kaikessa ihmisrakkaudessaan toiselta
luonteensa syrjältä oli ollut ihmisvihaaja tai ainakin -kaihtaja. Hän
ei ollut koskaan voinut oikein sietää, että kukaan oli tullut häntä
likelle noin arkisissa asiossa ja siten, että hän tarvitsi heitä
ja sai osaksensa heidän hyvyyttään. Hän oli luultavasti sielunsa
syvimmästä ylpeä, pohjattoman ylpeä ihminen. Häntä harmitti, että oli
nyt tuttavallisemmassa suhteessa kuin ennen joukkoon ihmisiä, ja hän
naurahti jälleen itsekseen. Sekin häntä harmitti, että hän kuljeskeli
täällä heikkona ja kalpeana. Sehän käänsi kaikkien katseet häneen, ja
hän tunsi alituiseen itseään ajateltavan myötätunnolla. Asia oli niin,
ajatteli hän itsekseen, että hän ei halunnut ihmisiltä hyvää eikä
pahaa, eikä varsinkaan sitä, että he olisivat hänelle läheisiä.
Mariaa ei hän ollut sen erikoisemmin ajatellut kuin suolla viimeksi,
hänestä tuntui kaukaiselta ja jonkin verran kiusalliselta se, mitä
heidän välillään oli ollut.
— Varmaankin minä hänet nähdessäni jälleen alkaisin ajatella kaikkea.
Mutta minusta tuntuu, että on paljon muuta tärkeätä, niin tärkeätä,
että sen nyt voin työntää syrjään ja miltei unohtaakin, mitä hänestä
ajattelin. Minusta tuntuu, että niin on, että ei olisi arvokasta ja
merkitsevää mikään, mitä ennen sellaisena pidin erittäinkin hänen
suhteensa. Kenties en Mariaakaan sietäisi sillä tavalla läheisenä kuin
näitä, jotka sairauteni aikana minulle tulivat läheisiksi.
Tämä ajatus, että hän kenties ei Mariaakaan sillä tavalla sietäisi,
teki hänet hiukan levottomaksi. Hän ajatteli, että oli häntä omakseen
halunnut lainkaan itseään tuntematta ja lainkaan aavistamatta, että
hänellä kenties oli luonteessaan omituisuus, joka olisi tehnyt Marian
onnettomaksi, jos hän olisi elämänsä häneen yhdistänyt.
— Vähän ajattelin hänen onneansa, ajatteli hän itsekseen. — Kenties
hän hyvinkin sen huomasi, että oli seikkoja, jotka olisivat olleet
onnettomuudeksi. Kenties siksikään ei minuun suostunut.
Hänestä tuntui nyt miltei vääryydeltä, että oli Mariaa sillä tavalla
rakastanut. Hän oli aivan rauhallinen tämän ajatuksensa jälkeen, ei
edes ajatellut, että Maria saattaisi tulla käymään ja että hänen
kohtaamisensa kenties oli piankin tapahtuva. Hänestä oli milteipä
samantekevä, tapaisiko tätä enää milloinkaan.
Eräänä iltana tuli hän ajatuksissaan sisälle. Pannessaan hattuaan
naulakkoon hän vasta huomasi harmaanruskean kesätakin, jonka taskusta
pisti esiin pieni Schiller. Hän otti koneellisesti kirjan taskusta ja
alkoi sitä selailla. Lehdet olivat ohuita, painos vanha, koko kirja
kovin nuhrautunut, kulmat murtuneet, kansi rasvaläikkäinen, ylen
huonosti pidetty. Se oli jostakin vanhain kirjain kaupasta ostettu,
muisti Kristian, mutta siitä henki kuitenkin omituinen hieno tuoksu.
Lehdillä oli Marian olemuksen hieno varjo, hänen kättensä koskettelu,
hänen kevyen hengityksensä liikahtelu, hänen lämpöiset, punertavat
kasvonsa olivat kumartuneet sen puoleen. Sen värissä oli pieni harmaa
vivahdus, sen lehdillä oli sininen varjo.
Kristian piteli kirjaa kädessään, hän piti sitä korkealla koholla,
katseli heiveröisiä kirjaimia, ympärillään pienen tutun eteisen hämärä,
jossa hohtivat korkkimaton valkoiset kukat, häämötti jokin tuolin vino
selusta, ja jonka nurkkauksissa ilma nyt hohti sinisenä.
Hän ei erikoisemmin ajatellut, että hän kohta näkisi Marian, tämä
istui jossakin sisällä; hän olisi kohta häntä tervehtivä, mutta
eteisessä oli hän pitänyt käsissään hänen kepeätä varjoaan, nähnyt
hänen hennon kätensä kirjalla lepäävän ja nähnyt hänen silmiensä ihanan
haaveellisina ja palavina kiinnittyvän itseensä. Jälkeenpäin saivat
tulla tervehtelyt, se että he jälleen hiukan vieroksuisivat toisiaan,
sai tulla jälkeenpäin.
Ehkä senvuoksi, että hän astui sisään pikku kirja yhä mielessään, he
tällä kertaa heti tervehtivät toisiaan aivan ilman tavanmukaista pientä
jäykkyyttä. Maria ei ollut aivan niinkuin tavallisesti kuitenkaan,
hän oli erikoisessa mielentilassa, hän puheli vilkkaasti, hänen
silmänsä hohtelivat, ne olivat hiukan kosteat ja terät välkkyivät kuin
loistavat, putoamaisillaan olevat pisarat. Hän nyki pitsikaulustansa,
kierteli kiharoitaan ohuilla sormillaan ja järjesteli niitä otsalle ja
ohimoille. Hän punastui vähä väliä, ja Kristianista näytti, että aina
silloin koko kasvojen iho kävi ikäänkuin kosteaksi.
Maria oli hänelle sitten koko illan samanlainen, punastui aina, kun
hän häneen katsahti, tuli lopulta hiljaiseksi ja alkoi haaveellisen
näköisenä tuijotella eteensä.
Kristian luuli sitten myöhemmin häntä katsellessaan huomaavansa
kaikessa muutoksen ja päätteli, että se johtui siitä, että Maria nyt
häntä rakasti. Hän ei oikeastaan tuntenut siitä niin suurta iloa
kuin oli ajatellut. Hänestä miltei tuntui, että kaikki voisi jäädä
entiselleenkin. Eräänä päivänä rinteellä kuljeskellessaan hän ajatteli,
että varmasti olisi parempi, että ei mitään muutosta tapahtuisi. Hän
katseli pieniä katajapehkoja, joissa oli mustia marjakimppuja, soraista
ja sammaleista kalliota, ja ajatteli, että nyt heti haluaisi suorittaa
jonkin hyvän työn ja että kaikki muu oli pientä sellaisten asioiden
rinnalla.
Maria ei hänen mielenmuutostaan huomannut. Hän katsoi usein Kristianiin
niin, että tämä huomasi hänenkin kuuluvan »myötätuntoisiin». Eräänä
iltana istuivat he kahden, oli ollut puhe menneistä asioista,
kavalluksesta ja sairaudesta. Silloin Maria tuli hänen luokseen,
pani kätensä hänen käsivarrelleen, vei itkuiset kasvonsa liki hänen
kasvojaan, suuteli niitä ja sanoi: — Sinä olit niin yksin, en sitä
ajatellut, nyt minä näen sen.
Kristian tunsi omituisesti hölmistyvänsä, että Maria häntä niin
rakasti, että tahtoi itkuunsa läkähtyä, kun hänen onnettomuuksiaan
ajatteli, ja kun ei muuta keksinyt, millä hyvyyttä osoittaa, alkoi
suudella hänen kasvojansa. Hänen kyyneleensä valuivat Kristianin
kasvoille ja hän suuteli niitä yhä. Kristian tuli hänen murheestaan
liikutetuksi ja murheelliseksi, veti hänet syliinsä ja alkoi toista
lohdutella kasvot vakoisina ja ikäänkuin painuneina värähdellen. Maria
otti kiinni häntä takin rintapielestä, keskeytti hänet kiihkeästi ja
sanoi yhä itkien:
— Sinä et saa minua lohdutella, sehän minua koskeekin, että sinä et
ymmärrä lainkaan, että sinuakin pitäisi rakastaa. Sinun murhettasi
ei ole lainkaan lievitetty, sinä et minua ymmärrä, kun et mitään
hyvyyttä ole tottunut saamaan itsellesi, vaikka olet paljon rakastanut
lapsiakin, olet paljon osoittanut rakkautta. Minuakin pyysit vain
rakastaa.
Kun Kristian pudisti päätään, sanoi hän innokkaasti: Niin se oli,
pyysit vain rakastaa, ja kun en minä ymmärtänyt, kärsit vain itseksesi
mitään puhumatta. — Puuskassa minua suutelee, ajatteli Kristian,
ylevämielinen kun on, niin nyt hehkuvan säälin puuskassa ei tiedä, mitä
tekisi. Ehkä hän minua rakastaakin, sillä näen, että hän on tätä kauan
tuuminut, odottanut tilaisuutta, milloin voisi sanoa, ja nyt sanoo
äkkiä ja oikeastaan ilman mitään aihetta enää sanoa.
Maria lepäsi hänen sylissään keveänä, olkapäät hiukan koholla niin,
että kaula-aukosta selvästi näkyivät solisluut hienon, hiukan
tärkätyn kauluksen harson siirottaessa kohonneena korvien takaa
viuhkanmuotoisena ja heikosti hohtavana. Maria katsoi häneen aroin,
hiukan tulehtunein silmin ja sanoi omituisen hehkuvasti:
— Minä näen sen, sinä ajattelet, etten sinua sittenkään rakasta,
kenties, kenties sinä ajattelet, että kun rakastan muita seikkoja,
runoutta ja muita, etten silloin sinua voikaan rakastaa. Ajattelet,
että kaikkea muuta vain aina ajattelen ja ihastelen.
Hän oli kovin punehtunut puhuessaan ja sormieli Kristianin kaulanauhaa
sanoessaan:
— On monia pieniä seikkoja, joita rakastan. Pienet kauniit seikat minua
ihastuttavatkin, usein en esimerkiksi koko puuta ajattele, vaan jotakin
lehteä tai jotakin kohtaa rungossa. Paljon, paljon viehättävämpää
on sellainen, detaljit minua viehättävät, kokonaisuudesta en usein
laisinkaan välitä, vaan toivoisin, ettei sitä olisi olemassakaan tai
että minulla olisi oikeus irroittaa. En sinua ymmärtänyt tuona iltana,
kun sanoit rakastavasi, mutta rakkaudessakin on olemassa detaljien
viehättävyys. Kun suostakin kerroit, ei minun olisi ollut niin paha
ollakseni, jos kätesi vain ja pukusi olisivat olleet savessa ja
tahriutuneet, vaan kun silmiä ajattelin ja kasvojasi saastaisen mudan
tahrimina, heti aloin sydämessäni itkeä, ja väristys kävi lävitseni.
Kun olen nähnyt kasvoillasi hyvyyden ilmeen ja innostuksen kauneudesta,
tuntui minusta pahalta ajatella, että ne olivat likaisen mudan tahrimat.
Kristian kuunteli häntä hiljaa hänen sormillaan leikitellen ja
ajatteli, että oli kummallista, kuinka nyt tyttö tahtoi ehdottomasti
saada hänet vakuutetuksi rakkaudestaan, ja varmasti häntä rakastikin
nyt, kun hän kyllä olisi saattanut hänestä luopua, vieläpä pelkäsikin
oikeastaan avioliittoa ajatellessaan omaa luonnettansa. Maria oli
miltei epätoivoisen näköinen. Hän tahtoi välttämättä saada Kristianin
uskomaan rakkauteensa: ettei hän kärsisi, ettei ainakaan senvuoksi
kärsisi.
— Mutta myöskin sen näen, että hän minua rakastaa nyt, ajatteli
Kristian. Hän suuteli Mariaa suulle, tunsi liikutusta hänen silmiensä
loisteesta ja pelkäsi hänelle mitään sanoa siitä, mitä oli alkanut
epäillä.
* * * * *
Kristian kulki sitten epävarmuuden ja pelon tunnossa koko kihlausajan.
Monta kertaa oli hän jo puhumaisillaan Marialle kaikesta, mutta ei
sitten taas hennonutkaan. Tämä näytti kovin onnelliselta. Kristian yhä
koetti tutkia luonnettansa, hän oli huomaavinaan siinä monia alhaisia
piirteitä, varsinkin itsekkyyttä, kummallista yksinäisyyden halua,
täydellisen yksinäisyyden. Se häntä aina kaikkein enimmän kauhistutti.
Vastenmielisyys sitä kohtaan, että ihmiset tulisivat hänelle läheisiksi
arkisissa, pienissä asioissa, joita ilmeni esimerkiksi yhdessä asuessa,
oli ennallaan, ja se kuitenkin oli seikka, josta hän kaikkein vähimmän
saattoi puhua Marialle. Hän huomasi olevansa jonkin verran aistillinen,
ja vaikka ei ollut epäpuhdas ajatuksissaan, vaan oli ankaran
siveellinen elämässään, oli hänellä aina ollut suuri taipumus naisiin.
Nyt tämä aistillisuutensakin häntä kiusasi, hän päätti sen kitkeä pois
itsestään ja ajatteli hiukan lohdutettuna, että se ei hänessä toki
ollut koskaan ollut muuta kuin suurta naisruumiin kauneuden palvomista.
Nyt käsitti hän tämänkin vaaralliseksi ja päätti ankarasti pitää
itsensä kurissa.
Hän tuli ajatelleeksi lapsia, joita he tulisivat saamaan, ja pelkäsi
niille jättävänsä kenties hirvittävän henkisen perinnön, pelkäsi,
ettei niitä kykenisi kasvattamaan. Samalla hänet kuitenkin täytti
hellä ilo, kun hän niitä ajatteli. Hänestä tuntui kummalliselta,
että hänellä olisi omia lapsia, että ne heille syntyisivät ja että
niissä heidän luonteensa ja ulkomuotonsa ilmenisivät sekoittuneina ja
suloisesti yhtyneinä. Talossa tuli tapahtumaan muutoksia Marian tultua.
Se oli ollut jonkin verran kolkosti kalustettu, huolimattomasti ja
miten sattui. Nyt panetti hän kaiken mahdollisimman hyvään kuntoon,
tosin heillä sittenkin tuli olemaan vaatimatonta, sillä Kristianin
oli pyrittävä parantamaan etupäässä taloudellista asemaansa, joka
edelleenkin oli heikko. Maria lisäksi vaati, että hänen oli kaikessa
noudatettava suurinta säästäväisyyttä.
— Iloisin olisin, jos kaikki voisi olla näin niin kuin on ollut
sinun aikoinasi. — Niin ei kuitenkaan voinut olla, ja Maria innostui
puuhailuun.
Kristianille ei jäänyt paljoakaan aikaa kahdenkeskiseen keskusteluun
Marian kanssa. Tämä oli aina menossa, ja Kristian ihmetteli elämää,
joka äkkiä oli herännyt hänen ympärilleen. Hänelle jäi sitä enemmän
aikaa tutkia tunteitansa Mariaa kohtaan, eikä häntä enää epäilyttänyt,
halusiko hän Marian vaimoksensa. Kun hän näki tämän innokkaat,
punoittavat kasvot, näki hänen puuhailunsa, ihmetteli hän, mitä hän
voisi tuntea muuta kuin että oli onnellinen. Mutta koko ajan hän
myös tiesi, että oli olemassa vaaran uhka, joka voisi tehdä kaiken
tyhjäksi. Eikö hän nytkin usein saattanut pysähtyä ajattelemaan, että
kenties hän haluaisi kaiken jättää, lähteä vaeltamaan köyhänä ja mitään
omistamatta, jakaa leipänsä muukalaiselle?
Eräänä päivänä — oli vain muutama viikko häihin — tapasi hän Marian
yksin salissa. Tämä seisoi ylt’yleensä valkean pitsipilven peittämällä,
ohut valkea kangas kierteli hänen jaloissaan laskoksissa, heikosti
kiiltävänä ja sinisenä. Hän hämmästyi Kristianin nähdessänsä, piteli
kangasta sormissaan kurottuen häntä kohti, naurahti ja punastui
somasti. Kristian puristi hänet kankaineen syliinsä ja ajatteli, että
oli outoa nähdä hänet tuollaisessa toimessa, kangasta mittaamassa.
Hänestä tuntui, että Maria sellaisena etääntyi hänestä. Hän oli
pitänyt tätä hyvin vähän muiden naisten kaltaisena, naisellisena,
mutta epämääräisellä tavalla hän oli tuntenut, että tuollaiset toimet
eivät hänen olemukseensa soveltuneet. Hänen täytyi kysyä: — Oletko nyt
onnellinen, pikku-Maria? Minusta tuntuu, että sinä nykyjään olet kovin
etäällä minusta, etäännyt noiden puuhiesi kautta. — Kristian ajatteli,
että täytyihän hänen ainakin jotakin uskaltaa sanoa.
Maria katseli hetkisen eteensä ja sanoi sitten: — Minä en tällä
hetkellä voi sanoa mitään minua onnellisemmaksi tekevää kuin se,
että tiedän, että minua rakastat. Tämä kuuluu siihen, mutta en minä
henkisesti ole muuttunut. Kaikki, mitä nyt puuhailen, tulee kerran
olemaan ympärillämme, ja kun sinä jälleen pääset tasaisiin oloihin
tehtainesi, teemme yhdessä suuria hyviä töitä.
— Mutta sinä et minua täydellisesti tunne, sanoi Kristian, minun
luonteessani on piirteitä, joita sinä et tunne. Minä en ymmärrä itse
itseäni, usein olen ymmällä.
Hirvittävästä piirteestä, että hän vaivoin saattoi sietää ketään
ihmistä yksinkertaisesti, arkisesti läheisenä, ei hän saattanut puhua.
Maria suuteli häntä sanoen:
— Minä tiedän kaikki sinun piirteesi, minä tiedän, että sinä olet hyvä
ihminen.
— Hyvyys, sepä se, siinäpä tuli pelastus. Piti vain olla hyvä ja sillä
hillitä omituiset piirteet. Mutta ne eivät niinkään tunnu aina olevan
hillittävissä. Jumalan nimeen, kenties kaikki käy hyvinkin, ajatteli
Kristian.
Eräänä iltana he menivät Marian kanssa koskelle kävelemään. Puiden
latvoissa oli tulinen punerrus, rypistyneet lehdet hehkuivat, ruoho
haassa oli harmaata ja palanutta. He kulkivat hiljaisina. Kristianista
tuntui, että hän luonnottoman selvästi tajusi kaiken, mikä oli heidän
ympärillään. Vaapukkapensaiden harmaasuoniset, karheat lehdet, suoni
hiukan kiiltävänpunertava, puiden oksat, koukkuiset, mustakuoriset,
pitkän ruohon — ja hänestä tuntui hyvältä, että se kaikki oli nyt
heidän ympärillään. Maria hymyili hänelle, ojensi molemmat kätensä ja
heittäytyi hänen syliinsä.
— Ikuisesti rakastan, ikuisesti, kuinka sinua rakastankaan! Olemme
onnellisia, meitä onnellisempia ei varmaankaan ole maailmassa, etkö
niin usko, sanoi hän kirkkain, tulisin silmin Kristianiin katsoen.
— Niin uskon, sanoi tämä rukoillen sydämessään, että saattaisi
kaikki mielensä omituisuudet haudata, liittyä häneen niinkuin hänen
rakkautensa ansaitsi ja olla tuottamatta hänelle pettymyksiä. Sellaista
iloa ei hän tuntenut kuin Maria, hänen sydämensä oli kai voimaton
sellaiseen. Hän ajatteli, ettei niin suurta iloa ansainnutkaan, ja kun
hän vain voisi päästä epäilyksistään, olisi hän kiitollinen.
Kristian oli ankaran jännityksen vallassa. Hän heittäytyi kalliolle ja
suuteli sitä riemastuneena. Nousi jälleen, kuljeskeli sinne tänne eikä
oikein tiennyt mitä tehdä.
Maria oli jo portailla, täti suuteli häntä itkien, hän oli kalpea
ja pani hiukan vapisevan kätensä Kristianin käteen. Vihkiminen oli
toimitettava kirkossa, autot olivat jo saapuneet, sukulaiset ympäröivät
häntä. Naissukulaiset nenäliinoineen Kristiania varsinkin ärsyttivät,
taas tuntui Maria hänestä oudolta kaiken hälinän keskellä. Kaikki
tuntui hänestä turhalta, hän ei oikein tahtonut päästä äskeiseen
riemukkaaseen tunnelmaansa, kaikki hälinä, kaiken tuskaisuus, itkut
häntä kiusasivat.