nyt nuoren miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa nauranut; hänen
kasvoillansa oli jälleen tennäinen, itsetietoinen ja ikäänkuin
erikoisen ymmärtäväinen ilme. Nuori mies oli punainen, näytti typerän
innostuneelta, ja sekään ei sopinut tilaisuuteen, että hän niin
innostui, huomasi Kristian samassa ajattelevansa. Oli kerrassaan
sopimatonta hänen nyt esittää jotakin luultavasti omaa mielipidettään
jostakin yleisestä asiasta hehkuvalla innolla. Maria häntä kuunteli
silmät puoli ummessa ja hyvin sen näköisenä kuin olisi tarkkaan
ajatellut hänen puhettansa. Se voi kyllä olla teeskenneltyäkin tuo
kuuntelu, ajatteli Kristian, mutta miksi ei hän nuorukaisen sopimatonta
käytöstä hillitse?
Kristian koetti muistella, kuka nuori mies oli, mutta ei muistanut
tätä koskaan ennen nähneensä. Ei ollut tervehtiessä häntä erikoisemmin
pannut merkille. Nyt hän päätteli, että kysymyksessä oli joku Marian
sukulainen, ja koetti muistella niitä, joista oli ollut puhe.
Viimein pujahti hän ärtyneenä ulos. Hän käveli pellon laitaa
muistellen, kuinka oli viimeksi H:gin-matkallaan sattumalta tavannut
Liisan, kuinka tämä oli itse ryhtynyt puheisiin, kun Kristian aikoi
mennä ohi, kysellyt hänen vaimoansa ja poikaa, näyttänyt ystävälliseltä
ja lopulta hiukan hämilliseltä. Nyt hän toivoi, että Liisa olisi täällä
kaikkien noiden sukulaisten vastapainona, jotka istuivat salissa häntä
ärryttäen; sekin häntä harmitti, että Maria oli nuorukaisen kanssa
antautunut keskusteluun eikä ollut häntä hillinnyt, vaan kuuntelullaan
vielä kiihoittanutkin.
Hän kääntyi takaisin, harppasi muutamien ojanpenkkaiden yli ja
ajatteli, lienevätkö huomanneet hänen poistumistaan. Heti tullessaan
saliin huomasi hän, että se oli oikein pantu merkillekin. Eräs täti
katsoi häneen niinkuin hän olisi ollut aikeissa tuhota perheensä
ajallisen onnen ja niinkuin hän auttamattomasti nyt olisi itsensä
häväissyt.
Poika tuli paapersi häntä kohden, nosti pientä, haivenista päätään
ja tarttui kuolaisilla käsillään hänen jalkoihinsa. Hän nosti sen
syliinsä ja alkoi kuunnella keskustelua. Se koski samoja asioita
kuin hänen lähtiessäänkin. Nuorukainen oli vaipunut tutkimaan
taskumuistikirjaansa. Hän oli erittäin tärkeän näköinen ja sellainen
kuin ei muita ihmisiä olisi huoneessa ollutkaan. Kristian huomasi
Marian häntä katselevan ja ihmetteli, oliko hän niin sokea, ettei
saattanut nuorukaisen erikoisia avuja nähdä. Tämä oli hänestä
yksinomaan itserakkaan ja hävyttömän näköinen, sitäpaitsi hän oli jo
pari kertaa osoittanut olevansa vailla käytöstä.
Kun muut vieraat lähtivät, nuori mies jäi eteiseen. Kristian odotteli
hänen hyvästelyään, mutta Maria selitti, että hän oli pitkämatkaisia ja
jäisi yöksi. Hänen mentyään huoneeseensa kysyi Kristian, kuka hän oli.
Mariaa näytti hänen kysymyksensä hämmästyttävän.
— Minä luulin, että sinä hänet muistit, hän on sedän kasvattipoika, me
emme siis oikeastaan ole sukua, mutta hän ja minä olemme aina olleet
hyviä ystäviä. Lapsena meillä oli paljon samoja harrastuksia. Sinä et
hänestä pitänyt; näin sen heti.
— En. Minusta on hyvin käsittämätöntä, että sinä hänestä pidät. Hän
näyttää minusta ylimieliseltä, pari kertaa hän käyttäytyi aivan
sopimattomasti.
— Hän on aina sellainen, senvuoksi juuri kukaan ei pidäkään hänestä.
— Senkö vuoksi sinä..., sanoi Kristian ja suuteli Mariaa.
* * * * *
Kristian oli yksin talossa. Maria oli lapsen kanssa matkustanut
viikoksi sukulaisiin. Hän oli saatellut heitä asemalle, ja poika oli
huutanut repien häntä korvista, kiukutellut ja tahtonut päästä takaisin
syliin, kun hän antoi sen Marialle.
Maria oli istunut tukka hiukan hapsottavana penkillä. Kristian oli
harmikseen huomannut, että hänen päällystakistaan puuttui nappi ja
että se näytti hiukan väljältä ja tahraiselta. Maria oli huolimaton
pukeutumisessaan, hän oli huomannut. Kun hän seisoi vainunikkunassa,
näytti hänen kaulaliinansa likaiselta, ja se oli kierretty rumasti
solmuun. Tukka hapsotti sotkuisena ja pesemättömänä. Kristian muisti
hänelle monta kertaa kaikista näistä seikoista huomauttaneensa. Maria
oli ollut kuuntelevinaan, hymyillyt hänelle salavihkaa ja jättänyt
kaiken tekemättä. Hän ei tehnyt sitä ilkeydestä, vaan koska sellainen
hänestä oli kovin merkityksetöntä. Kristianille hän aina naureskeli,
kun tämä suorastaan turhantarkasti valvoi ulkoasuaan. Kristian tunsi
itsensä nyt hänelle hyvin äkäiseksi, ajatteli harmistuneena, mitä siitä
taas sanottaisiin. Marian huolimattomuus oli sukulaisten alituisena
moitiskelunaiheena.
Kristian ajatteli niitä kolmea vuotta, jotka he olivat olleet
naimisissa. Heidän välillään oli koko tänä aikana ollut vain yksi
riita. Siihenkin oli Kristian oikeastaan ollut syypää.
He olivat olleet kävelemässä tehtaan alueella. Maria oli ollut
kaikesta innostunut, hän oli katsellut kaikkea, ja Kristian oli
kertoillut hänelle pikkujuttuja. Hän oli kieltänyt Mariaa, kun tämä
oli yrittänyt nostaa erästä ammeenkantta. Ne olivat hyvin raskaita,
mutta Kristianin kääntyessä menemään edellä Maria yritti sitä kuitenkin
nostaa, horjahti ja oli pudota ammeeseen. Kristian kääntyi parahiksi
sen nähdäkseen. Häneltä pääsi huudahdus ja hän syöksyi Marian luo,
tarttui tätä hartioista ja ravisteli aika tavalla, Maria vuorostaan
purskahti pelästyksestä itkemään, mutta Kristian oli ankaran vihainen.
Kiihdyksissään — vesi oli hyvin myrkyllistä — ei hän tullut sanoja
valinneeksi, ja Maria pahastui häneen kovin.
He murjottelivat pari päivää, Maria ei katsahtanutkaan häneen. Erään
kerran he sitten sattuivat yht'aikaa salaa vilkaisemaan toisiinsa,
häpesivät ensin, mutta purskahtivat sitten nauramaan.
— Se oli kai ensimmäisenä vuonna, ajatteli Kristian.
Koko ajan oli häntä kalvanut myöskin levottomuus ja se, ettei hänen
sydämensä ollut tyydytetty. Kuolemantapauksen jälkeen oli hänet tosin
vallannut jonkinlainen rauha, mutta se johtui vain siitä, että hän oli
äkkiä silloin käynyt välinpitämättömäksi. Välinpitämätön hän oli yhä
vieläkin. Hän eli elämäänsä, tapauksen toisensa jälkeen. Mikään ei
häntä erikoisemmin järkyttänyt.
Nyt kun hän oli jälleen yksin jonkin aikaa, oli hänellä tosin kiusaus
kaikkea jälleen ajatella.
Illalla, kun hän istui huoneessaan tempaistiin äkkiä ovi auki.
Kisällien rakennus on tulessa. Se sijaitsi ahtaassa kujassa
kuivaushuoneen ja erään varastohuoneen välissä. Oli miltei mahdotonta
ajatella, että rinnalla olevat rakennukset säästyisivät.
Kristian seisoi avopäin liekkejä katsellen. Kujan suulla oleva
sireenipensaikko oli jo muuttunut aivan mustaksi. Katkeilleet oksat
lentelivät hienoina mustina lankoina ilmassa; oli kova tuuli.
Tuskin tajuten mitä teki hajoitti Kristian hirsiä. Hän tunsi kasvojensa
kirvelevän, sauhu tukki hengityksen ja silmistä vuoti koko ajan
kirvelevä vesi. Koko ilma tuntui hetken olevan tulta. Kuivaushuoneen
katolle lennähtäneistä kipinöistä syttyi sen päällys tuleen.
Kiirehdittiin valamaan sitä vedellä, ilmaan lehahti suuri sauhu- ja
höyrypilvi, kun se sammui.
Kristian tunsi käsivarsiensa puutuvan, ihmetteli, että tuli oli
jo saatu rajoitetuksi, ei voinut muistaa, mitä itse oli tehnyt ja
millä kohtaa milloinkin ollut. Hän meni miesten ympäröimänä ylös, he
kulkivat yhä vielä kaikki nopeaan, puhuivat nyt laisinkaan Kristiania
ujostelematta, kinastelivat, keskeyttivät toistensa puheen ja
selittelivät asiaa. Yhä vielä teetä juodessakin vallitsi sama tunnelma,
kaikki puhuivat erikoisen innokkaasti, korkealla äänellä ja vilkkaasti,
kukaan ei muistanut ujostella ja kaikki olivat keskenään kuin läheiset
toverit.
Tulipalon aiheuttama vahinko ei ollut kovin suuri, rakennus oli vanha
ja Kristian oli jo aikoja sitten päättänyt sen uusia. Nyt hänen oli se
pakosta tehtävä. Jotkut miehistä olivat sinä iltana olleet juovuksissa,
mutta tarkempaa selvyyttä palon irtipääsystä ei saatu. Kristian oli
jonkin verran välinpitämätönkin sen suhteen. Tahallaan ei sitä ollut
sytytetty, ja miehet olivat muuten siivoja.
* * * * *
Eräänä päivänä Kristian seisoi pihalla katsellen, kuinka miehet
perkasivat ja hajoittivat kisällien rakennuksen jätteitä. Haisi
palaneelta nahalta, sillä osa rakennuksesta oli ollut varastona.
Miehet olivat aivan nokisia. He olivat naureskelleet Kristianin
tullessa, mutta tulleet heti vakaviksi hänet nähdessään. Tämä oli
tuntunut Kristianista hiukan epämieluiselta, vaikka hän arvasikin,
että he senvuoksi vain tulivat heti totisiksi, että ajattelivat hänen
loukkaantuvan, jos kovin iloisen näköisinä purkaisivat rakennusta,
jonka palaminen oli hänelle tuottanut ikävyyttä ja vahinkoa.
Hän katseli heidän toimiaan nyt hiukan kulmat rutistettuina, vakavan
näköisenä, sanoi sanan jollekin ja lähti sitten myymälään. Häntä
kiusasi yhä, että miehet olivat tulleet vakaviksi hänet nähdessään. Hän
muisti paloiltaa, sitä kuinka he olivat teetä juoneet ja kaikki olivat
olleet innostuneita. Hänen oli nyt miltei ikävä sitä. Milloinkaan ei
hän ollut ollut heitä niin likellä, ei nuorempanakaan, niinä aikoina,
jolloin hän veti saappaat jalkaansa ja otti osaa heidän töihinsä. Hän
ihmetteli muistaessaan, ettei silloin ollut ollut lainkaan kömpelö;
viime vuosina oli häneen vähitellen juuttunut käsitys, että hän
ehdottomasti oli käytännöllisissä asioissa avuton tuhertelija, Mariakin
oli käytännöllisempi kuin hän.
Iltasella hän istui konttorihuoneessa liikemies D:vinin kanssa. Tämä
oli oikeastaan vain pikkukauppias, mutta käytti itse aina itsestään
nimitystä liikemies, niin että muutkin häntä sillä nimellä leikillä
kutsuivat, muuten oli hän tuittupäinen, hyväsydäminen, mutta juoppo
ukonrahjus. Hän kertoi usein Kristianille »onnettomuuksistaan».
Niitä oli kolme. — Kolme ankaraa onnettomuutta, sinä olet myöskin
onnettomuuksien mies, senvuoksi sinulle kerron, sanoi hän.
Nämä hänen kolme onnettomuuttaan Kristian oli hänen itsensä kertomina
kuullut moneen kertaan. Aina hän alkoi samalla tavalla: sinäkin
olet onnettomuuksien mies jne. Kristian tiesi, että hän aina odotti
hänen tekevän samat kysymykset samoilla kohdilla. Ja jos hän joskus
kokeillakseen jätti pois jonkin, ukko heti loukkaantui ja keskeytti
kertomuksensa nöyrästi huomauttaen, että »kun ei nuorta herraa
huvittanut, hän oli häntä typerästi kiusannut». Hän moitiskeli
ankarasti itseään. Jos taas kaikki kävi hyvin, Kristian tiesi hänen
pistäytyvän jonkun köyhän tuttavansa luona, missä hän sitten hyvin
mahtaillen, ylhäisesti kaikkia silmäillen ja tuon tuostakin sotkeutuen
puheessaan kertoi, kuinka hän oli keskustellut tehtaan omistajan kanssa
— erikoisesti korostaen: _omistajan_ — kanssa pitkään ja sydämellisesti
ja kuinka tämä oli lämpimästi suhtautunut hänen onnettomuuksiinsa.
Ihanasydämiseksi nuorukaiseksi kutsui hän myöskin yhä vielä silloin
tällöin Kristiania.
Onnettomuudet, hänen elämänsä kolme onnetonta tapahtumaa, olivat
hänen muistissaan siinä järjestyksessä, missä määrin olivat häntä
liikuttaneet. Niin hän aina mainitsi ensiksi vaimonsa kuoleman, sitten
alkoi kertoa kolmivuotiaan tyttärensä hukkumisesta ja sitten siitä,
kuinka liikeasiat alkoivat sujua alamäkeä niin, että hänestä lopulta
tuli vain pikkukauppias. Hän oli todellakin menettänyt kohtalaisen
omaisuuden. Asioiden todellinen tapahtumajärjestys oli pikkutyttären
hukkuminen, vaimon kuolema pari päivää senjälkeen, kun tämä ei
kestänyt lapsukaisen menetystä, ja seurauksina näistä onnettomuuksista
oli, että hän alkoi juoda ja humalapäissään vähäisestä summasta möi
liikkeensä, menetti takauksissa lopun omaisuutensa ja ryhtyi sitten
pikkukauppiaaksi, kuljeskeli ympäri kaupunkia juttujansa kertoillen ja
ryypiskeli.
Nyt aloitti hän kolme sormeansa kohottaen — sekin tapahtui joka kerta,
aina kohotti hän alkajaisiksi samoin kolme sormeansa:
— Sinä, sinäkin olet onnettomuuksien mies, senvuoksi sinulle kerron
elämäni kolme ankaraa onnettomutta. Kolme onnetonta tapahtumaa on
minulle sattunut, ankaran, sanoisinko suurenmoisen onnetonta.
Tässä hän hetkeksi aina pysähtyi, tuijotti synkästi ja haaveellisesti
eteensä, pyyhkäisi otsaansa mahtavalla liikkeellä ja alkoi:
— Murheellista taustaa vasten näytte te minulle, ihanat haamut,
kelmeitä olette... ihanat vainajat.
Hän pysähtyi ja alkoi jälleen eteensä tuijotella, huokasi raskaasti ja
jatkoi:
— Vaimoni...
Tämä sana hävitti samassa hänen mahtipontisuutensa. Ja hän jatkoi
yksinkertaisesti, aivan avuttomasti ja lapsellisesti, itkun aina väliin
väännellessä kasvoja:
— Minulla oli vaimo, pikkuinen... jalkansa otin kämmeneeni,
aivan, aivan pikkuinen. Kengät, sini- ja hopeakirjaiset... kampa,
tukkaa kannattava, kultainen kampa niskassa, niska taipuvainen,
somanvalkoinen, juoksentelee, kaikkea hoitelee, järjestää. Joka
pöydällä liina, käsinommeltu, valkoinen, hyvin silitetty. Aina oli
käsissä työ ja kaunista oli kaikkialla, ompeli kukkasia liinoihinsa.
Kerran linnunkin laittoi, piiskuttelevan, oksia ompeli ja pesän. Sitä
ei pitänyt pöydälläkään, vain joskus otti esille, kun oli vieraita,
ja kaikki ihastelivat, tahtoivat malleja, hän niitä sitten piirteli.
Kerran sitten taas juoksee minua vastaan, heittäytyy rinnalle,
itkee, puree käsiä, valittelee, suusta ei tule yhtään sanaa, jonka
ymmärtäisin. Kannan vuoteeseen, kolme päivää hourailee, pitelee
käsistä, itkee, kolmantena on hiljaa, silmät hohtavat, katselee
eteensä, syliini nukahtaa. On huokumatta, pelkään herättäväni, yhä
pidän sylissäni, ajattelen: nyt paranee, kun noin nukkuu. Huomaamatta
siinä, ihan huomaamatta, kylmenee... se minua murehduttaa, että kaikki
tapahtuu huomaamattani.
Kristian ihmetteli yhä uudelleen tuota valitusta, joka noin toistui
aina yhtä avuttomana ja murheellisena, joka ei koskaan muuttunut
totunnaiseksi. Vaimon juoksentelu, puuhailu, kaikki näkyi hänelle
jälleen elävänä, hän näytti käsillänsä, kuinka tämä ompeli, ihasteli
töitä, muisteli tämän kenkiä, taivutteli niitä muka katsomaan ja unohti
kokonaan olla juhlallinen. Tässä juuri, Kristian tiesi, oli tehtävä
kysymykset.
Tyttären hukkuminen oli toinen murhetapaus. Siitä oli hänen muistissaan
säilynyt vain jokunen sirpale.
— Oli käärittynä lakanaan pikkusängyssänsä, liehuva tukka aivan märkä,
pyöreät jalat valkoiset, nukkui nyrkit rinnalla. Semmoisena näin työstä
tullessa. Märkä mekkokin oli vielä siinä tuolilla ja pikku kengät.
Yhteyttä vaimon ja tyttären kuoleman välillä ei D:vin tajunnut.
Liikeasioistaan puhuessaan hän jälleen tuli mahtailevaksi. Ojensi
kätensä pöydällä, katseli synkästi eteensä:
— Kaiken olen antanut mennä, pettivät, minä en siitä selvinnyt.
Synkeästi ovat minut pettäneet toverini, ystävinä pidin. Suuri valhe
on ystävyys. Ankarasti on elämä käsitellyt tätä miestä, sanoi hän
kämmenellään rintaansa lyöden.
— Kolme onnettomuutta. Olisiko yksikään mies niitä kestänyt, minä en.
Yksikään mies ei niitä olisi, ei yksikään sydän olisi niitä kestänyt.
Tänä iltana Kristian tiesi hänen jälleen kertoilevan heidän
ystävyydestään jossakin tuttavistaan.
— Sinäkin, sinäkin olet onnettomuuden mies, sanoi hän Kristiania
hyvästellessään. Senvuoksi sinulle kerron.
D:vinin mentyä istuskeli Kristian työpöydän ääressä miettien hänen
sanojaan: sinäkin olet onnettomuuksien mies.
— Kavalluksen jälkeen hän sellaisia alkoi puhua, ajatteli hän
itsekseen. Tuntuvat ennustukselta.
Hän alkoi rauhatonna kävellä ympäri huonetta. Voisiko Marialle ja
lapselle jotakin sattua? Hän tuli yhä levottomammaksi, katsoi kelloansa
ja päätti, että huomenna jonkin tekosyyn nojalla matkustaisi. Hän
kuvitteli onnettomuuden mahdollisuuksia ja piti sitäkin varmana
enteenä, että D:vinin jutut ja hänen sanansa 'onnettomuuksien mies'
nyt tällä kertaa häneen sellaisen vaikutuksen tekivät, vaikka hän oli
ne kuullut monta kertaa ennenkin ja ukko ennenkin oli sanonut häntä
onnettomuuksien mieheksi.
Yön nukkui hän huonosti, näki unia ja valvoi sitten ajatellen
mahdollisuuksia. Poika käveli vielä niin huonosti, ettei hän voinut
joutua yksinänsä mihinkään. Mutta voihan hän sairastua. Taikka sitten
oli kysymyksessä Maria. Hän muisti, kuinka oli tätä sydämessään
moitiskellut huolimattoman kaulaliinan ja takin vuoksi, ja tunsi
ankaraa katumusta ajatellen, että oli rangaistuksen ansainnut.
Seuraavana päivänä hän viivästyi ensimmäiseltä junalta, ja sekin oli
hänestä paha merkki. Hänen oli toimittava välittäjänä joissakin miesten
välisissä riitaisuuksissa.
Istuessaan junassa hän koko ajan oli siinä mielessä, että jollakin
tavoin tulisi liian myöhään. Hän muisti kaikkea, mitä oli näiden kolmen
vuoden aikana ajatellut. Kuinka oli halunnut kaikesta irroittua, lähteä
vaeltamaan, kuinka vähän oli Mariaa ajatellut koko aikana, jonka tämä
oli ollut hänen vaimonsa. Lapsestakaan ei hän ollut niin iloinnut kuin
olisi tullut. Hän tunnusti itselleen, että oli haaveensa vallassa
joskus miltei toivonut, että tätä ei olisi olemassakaan, ajatellut,
että oli tullut sidotuksi, kadottanut vapauden antautua aatteelleen.
Asemalla hän oli epävarma tiestä, kysyi sitä parikin kertaa hätäisesti
ja luuli kaiken sotivan itseään vastaan, kun pari kertaa kulki harhaan.
Maria hämmästyi hänet nähdessänsä, ilostui hänen tulostaan, mutta sitä
ihmetteli. Kristian ei hänelle kehdannut syytä sellaisenaan kertoa,
sanoi vain sattuneen erään liikeasian, niin että samalla saattoi
poiketa. Kristian kysyi pojan vointia; se oli ollut hyvin pirteä koko
ajan, mutta nyt oli hiukan nuhassa. Kaikki oli rauhallista, arkista,
tavallista. Kristian tunsi miltei pettymystä, huomasi taas Marian
huolimattomuudenkin ja taas siitä ärtyi. Pojan hän kuitenkin sulki
syliinsä tulisemmin kuin ennen, ajatteli, että oli sittenkin jokin
muutos tapahtunut, ihmetteli, kuinka ei ennen ollut huomannut, kuinka
kallis se oli hänelle ja kuinka siitä saattoi iloita.
Näitä ajatuksia hän piti matkansa seurauksina, ne olivat ehkä sen
tarkoitus olleetkin. Tämä ajatus, että matkan tarkoitus oli ollutkin
niiden herättäminen, häntä tyydytti siksi, että hän oli tuntenut
itsensä noloksi, kun oli niin häthätää matkaan lähtenyt — eikä mitään
ollutkaan tapahtunut, vaan kaikki oli ollut aivan tavallista! Nyt
hän tunsi tyydytystä ajatellessaan, että sillä kuitenkin oli ollut
tarkoitus.
Kristian tuli kaupunginvaltuuston istunnosta; oli muiden asioiden
joukossa käsiteltävänä ollut kysymys avun myöntämisestä suomalaiselle
yhteiskoululle. Kristian oli anomusta kannattanut lämpimästi, hän
pelkäsi esiintyneensä ehkä liiankin innokkaana, oli puhunut asiasta
laajasti. Jos anomukseen ei myönnyttäisi, päätti hän lahjoittaa
tarvittavat varat, nykyjään saattaisi hän sen kyllä jo taas tehdä.
Hän pelkäsi hiukan liian innokkaasti keskusteltaessa puhuneensa parista
muustakin kysymyksestä. Toiset olivat kaikki häntä paljon vanhempia,
he olivat toverillisia keskenään. Hän ajatteli hiukan kiusaantuneena
sitäkin, että oli kenties tullut liian iloiseksi siitä, että he olivat
tällä kertaa häntäkin kohdelleet toverillisesti. He ajattelivat
kenties, että hän kovin pyrki läheiseen suhteeseen, oli ylen innokas.
Avustus nyt joka tapauksessa oli tarpeen vaatima, ja jos he siitä
kieltäytyisivät, tekisi hän sen. Iljettävillä oli tuo 'lahjoittaja,
joka ei halua nimeää julkisuuteen'. Jonkinlaista jalomielisyyteen
kääriytymistä. Hän päätti, että järjestäisi asian jotenkin niin, ettei
tulisi siitä lainkaan puhetta, asettaisi sen ehdoksi.
Maria oli vielä valveilla, istui ruokasalissa hiukan unisen näköisenä.
Hänen ojentaessaan teekuppia huomasi Kristian hihansuun olevan rikki,
ja edestä reksotti leninki avoimena. Hän tunsi siitä jälleen pientä
harmia, mutta ajatteli sitten, etteihän se ollut kuitenkaan niin
paha vika, että hänen kannattaisi senvuoksi alituiseen Marian mieltä
pahoittaa. Senvuoksi hän vain ottikin tämän käden ja sitä suuteli.
Poika nukkui kädet tyynyllä nyrkkiin pusertuneina, punoittavana ja
lämpöisenä. Kristian pysähtyi hetkeksi vuoteen luo ja ajatteli,
että lapsi luultavasti aikaa myöten saisi Marian nenän, nykyjään se
muistutti enemmän häntä kuin Mariaa.
Ajatellessaan jälleen kouluasiaa hän päätti, että sitä etupäässä sen
vuoksi vastustettiin, että tiedettiin pormestarin olevan toistamieltä.
— Senvuoksi sen nyt kieltäisivät, ajatteli hän ja tunsi mielihyvää
voidessaan asian kuitenkin saattaa oikeudenmukaiseen ratkaisuun. Koulu
saisi avustuksensa.
* * * * *
Kristian seisoi kuivaushuoneen ovella. Levitetyistä nahoista lähti
omituinen haju, ja ovesta tuli keskelle lattiaa pari valoläikkää.
Kristian pyörähti ympäri ja lähti sitten kävelemään koskelle.
Tiellä tuli D:vin häntä vastaan. Hän kantoi pyöreätä, punakiiltävää
omenaa kädessään ja hymyili itsekseen aina väliin sitä katsellen.
Kristiania ei hän huomannut, vaan kulki edelleen hymyillen ja omenaa
katsellen. Kristian pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten taas matkaansa,
mutta kääntyi nyt suoraan metsään. Hän tunsi turvallisesti, että
tehdas kaikkineen oli hänen selkänsä takana; tuntui omituisen hyvältä
ajatella, että taivasta vasten hänen takanaan kohosivat savupiippu ja
kuivaushuoneet.
Hän kummasteli sydämessään sitä, että nyt saattoi tuntea mielessään
pelkkää iloa kaikesta. Minkään ei pitäisi muuttua, ajatteli hän.
Tulenhan tosin jälleen joskus olemaan levoton ja surullinen, tyydytys
on aina hetkellistä. Joskus tulen jälleen ajattelemaan murheellisena
kaikkea, mutta irroittua kaikesta, kulkea ja kaiken jättää en enää
halua.
Hän tunsi, että kaikki oli näin oleva kauan ja että oli hyvin, että
näin oli oleva.
Portailla oli Maria häntä vastassa; poika kieriskeli nurmikolla, kaatua
kellahti ja parahti itkemään. Maria otti sen syliinsä, alkoi sen
sormia suudella ja sitä hellitellä. Hänellä oli taas hiukan tahrainen
hame. Kristian rutisti hänet ja pojan syliinsä ja ajatteli olevansa
onnellinen mies.
— Epäilemättä tavallista paljon onnellisempi ihminen, ajatteli hän,
ilman omaa ansiotani onnellinen.
He astuivat kolmisin ylös kuistille, jonka seiniin oli veistelty
koristeeksi sydämenmuotoisia lovia. Ne näyttivät kaikki sinisiltä nyt
hämärää vasten, hohtivat sinisinä ja kuulaina.