uudistuksiaan näyttäessään. Ensin hän pelkäsi tämän hänen innokkuutensa
huomatessaan pitävän sitä naurettavana, mutta huomasi pian, että
Maria oli vähintään yhtä innokas kuin hän, huomasi kaiken hänen
sanomattaan, ja kaikki herätti hänessä riemastusta — uudesta penkistä
monimutkaiseen, äsken hankittuun koneeseen asti. He olivat parempia
tovereita kuin milloinkaan ennen. Lastenkodissa oli Maria koko ajan
arvokkaan ja hiukan ylpeän näköinen.
— Ymmärrän sinun ilosi, sanoi hän heidän poistuessaan Kristianille
liikutettuna. — Minä en ole tehnyt mitään tähän mennessä. Usein minua
kiusaa, etten ketään ihmistä vielä ole auttanut, en mitään vielä
joutunut uhraamaan. Kuinka olenkaan onnellinen sinun puolestasi, että
kaikki nyt on näin. Sydämesi on tyydytetty, sanoi hän tuntehikkaasti.
Kristian hämmästyi itsekin vastatessaan hänelle nyt:
— Minusta tuntuu vähäiseltä tämä hyvä työni, minulla on siitä pelkkää
iloa ja kunniaa, mutta minä haluaisin sellaista hyvää työtä, jonka
vuoksi saisin kärsiä, kaikki tämän hyväksyvät.
Tunne, että kaikki oli todellakin aivan vähäistä, koska ei hänellä
hyvän työnsä vuoksi ollut mitään kärsimyksiä, valtasi hänet aivan
äkkiä. Se oli aikaisemminkin kyllä ollut hänen mielessään, mutta sitten
haihtunut, ja hän oli työstään alkanut iloita. Nyt hänestä taas tuntui,
että kaikki olikin aivan merkityksetöntä.
— Sydämeni ei ole tyydytetty, sanoi hän Marialle. Tämä katseli pitkän
aikaa vaieten maahan, sanoi sitten kiivaasti päänsä kohottaen, silmät
tulisina ja raskaasti hengittäen:
— Minäkin ajattelen, meidän on hyvä olla, teemme hyviä töitä
järkevästi, mutta tapahtuu paljon vääryyttä... Me emme ole paljoakaan
kärsineet. Koko elämässä ei sinulle eikä minulle ole tapahtunut
erikoista, suurta vääryyttä, senvuoksi me olemme rauhallisia. Minä en
tahtoisi hyviä töitä — hän sinkaisi halveksivasti: hyviä töitä —, minä
tahtoisin kostaa vääryydet, pilkata itsekkäitä ja omanvoitonpyyntöisiä,
kylmäsydämisiä. Tahtoisin heitä pilkata. Tahtoisin häväistä
halpamaisia ja saada heidät häpeämään alhaisuuttaan, tahtoisin kostaa
yleväsydämisten kärsimykset, sillä maailma on täynnä konnuutta ja
mitättömiä ja valheellisia.
Kristian hämmästyi hänen kiihkoansa, hänet valtasi tuskallinen tunne.
Maria seisoi hänen edessään miltei kuin yksinään puhuen, kasvoiltaan
kalpeana, aina väliin purren vavahtelevia huuliaan ja väristen koko
ruumiiltaan. Nähdessään Kristianin sanomattoman avuttoman ja tuskaisen
katseen hän aivan odottamatta purskahti itkuun. Hän horjahti Kristianin
syliin, vaipui hänen rinnalleen: — Sinä olet hyvä, sinä olet hyvä.
Kristian pusersi häntä itseään vasten ja ajatteli: Kunpa saisi
kertomaan mitä hän nyt muisteli, mikä niin kohosi hänen mieleensä; sen
ei silti tarvitse olla kovin merkitsevää. Kaiken hän ottaa ankarasti,
kärsii kaikesta. Vaikka niinhän itsekin olen ajatellut, että täällä on
paljon vääryyttä.
Kristian alkoi hetkisen kuluttua puhua:
— On paljon hyvyyttäkin maailmassa. Olen huomannut, että paljon
hyvyyttä, suurta hyväsydämisyyttä, joka saattaa ryhtymään moneen
vaivannäköön ja suuriin uhrauksiin, löytää aivan tavallisissa
kansanihmisissäkin.
Itsekseen hän ajatteli: On kiihkeä ja oikeamielinen, mutta mistä johtuu
tuo miltei ihmisviha, joka kuvastui hänen äskeisissä sanoissaan? Paljon
on siinä tosin nuoruuttakin, nuoruuden katkeruutta, suurta tuskaa aivan
kuin omassakin vääryyden-vihassani. Kuinka katkerata onkaan, etten
häntä kuitenkaan täysin ymmärrä ja ettei hän minuun esimerkiksi niin
luota, että nyt kertoisi; jotakin muutakin, omakohtaistakinhan siinä
kuitenkin täytyy olla, että noin kimmastuu. Mielelläni heittäytyisin
suuripiirteiseksi, sekin voi olla vika, inhoittava vika: niin ja niin
on, älä siitä kärsi.
Iltapäivällä tuli Maria hänen huoneeseensa. Kristian huomasi,
että hänellä oli aikomus jostakin erikoisesti puhua, että hän oli
puhuttavaansa valmistellut, mutta ei nyt kuitenkaan saattanutkaan
niillä sanoilla aloittaa, joilla oli aikonut, ja joutui senvuoksi
hämilleen. Hän muisti sen illan, jolloin oli mennyt itse Marian luo
ja hänellä oli ollut tälle sanottavaa, jota ei voinut enää pidättää;
nyt tunsi hän itsensä täysin rauhalliseksi. Maria nyki hihansuitaan,
oli monta kertaa jotakin sanomaisillaan, mutta ei sitten taas
rohjennutkaan. Kristian ajatteli, että kysymyksessä oli ehkä asia,
joka oli ollut syynä hänen puuskaansa päivällä, mutta ei tiennyt
kuinka olisi Mariaa voinut auttaa siitä puhumaan, kun ei laisinkaan
aavistanut sen laatua. Vihdoin Maria nousi ja alkoi kävellä huoneessa
edestakaisin. Näytti miltei siltä kuin ei hän enää olisi Kristianin
läsnäoloa muistanutkaan, hän rypisteli silmäkulmiaan, oikoili
hihansuitaan ja alkoi viimein puhua. Hänen äänensä tuntui kummallisen
tiukalta ja vaativalta:
— Sinä kehoitit minua puoleksi leikillä, sen huomasin, hoitamaan
kirjanpitoasi täälläoloaikanani. Sitä on hoitanut myymälän hoitaja
tähän asti... Se herätti mielenkiintoani... Sinusta on puhuttu
pilkallisesti sedän perheessä monesti minunkin kuulteni. On olemassa
jokin seikka, joka takaa sen, että menetät omaisuutesi. Minä en
tiedä mistä johtuu, että on vain ilkeästi naureskeltu. Ei kukaan ole
sinulle mitään huomauttanut, ja minä luulin, kun kaikki täällä näytti
menestyvän, että se oli tyhjää puhetta ja että todellisuudessa kaikki
oli hyvin. Mutta on olemassa vajaus, sinulta on kavallettu varoja
ja sinun nimissäsi on varoja haaskattu epävarmoihin ja tavallisesti
nurinkeikahtaneisiin yrityksiin. Minä en käsitä, että sinä olet
kulkenut niin silmät ummessa, kun myymälänhoitajasi koko olemus jo on
vastenmielinen ja vilpillinen.
Kristian oli noussut tuolistaan. Hän ei oikein käsittänyt, mitä tunsi:
kavallettu. Maria oli hänen asioitaan ajatellut ja murehtinut. Kenties
hän erehtyi.
— Myymälänhoitaja on kadonnut, sanoi Maria nähtävästi huomatessaan
Kristianin ilmeestä, että hän epäili asian mahdollisuutta. Sinä joudut
jälleen epätoivoiseen taisteluun, jälleen... velkojat...
Maria purskahti itkuun. Kristian seisoi yhä vääntynein kasvoin, hän
tunsi omituisesti tylsistyvänsä ja raaistuvansa — ei penniäkään
kenellekään, hyväntekeväisyyttä, ruoskaa... jälleen velkojat... kaiken
menetys kenties.
Maria astui häntä likemmä, puristi hänen käsiään ja sanoi itkunsa
lomasta:
— Sanoin päivällä, ettet sinäkään ole kokenut suurta vääryyttä, vaikka
kaiken jo miltei aavistin. Tänään iltapäivällä se vasta minulle oikein
selvisi, ajattelin...
Kristian seisoi yhä jäykistyneenä, hän työnsi Marian luotaan, hänen
kasvonsa näyttivät aivan rypistyneiltä ja ikäänkuin murtuivat, kun hän
poistui huoneesta. Hän kulki jäykkänä ja varovasti ikäänkuin peläten
liikahduttaa itseään rajusti. Konttorihuoneessa hänelle selvisi
heti, että asia oli niinkuin Maria oli sanonut. Hän katseli kirjoja,
hypisteli laskuja ja tunsi itkun kouristuksena kurkussaan. Hän katseli
vielä kerran kaiken lävitse ja heittäytyi sitten ryntäilleen pöydälle
puristaen kovanonnen sivuja kourissaan ja itkun vääristellessä kasvoja.
Kavallus oli niin suuri, että se veisi hänet vararikkoon, hänen nimensä
oli mennyttä, hän oli ollut tietämättään jäsenenä jos jonkinlaisissa
huijausyhtymissä.
* * * * *
Kristianin asiain tultua yleisesti tietoon moitiskeltiin häntä
ankarasti kaikkialla. Vieläpä niitäkin hänen toimiaan, kuten
lastenkoti-juttua, joita aikaisemmin oli yleisesti kannatettu ja
tuettu, alettiin nyt pitää kevytmielisinä, jotkut olivat huomaavinaan
niissä pelkkää itsekkyyttäkin, ja jostakin syystä pidettiin häntä
itseään miltei rikollisena. Petollisesta myymälänhoitajasta sen sijaan
puhuttiin aivan vähän, monissa piireissä ei häntä edes mainittu.
Kristian sulkeutui ankarasti itseensä. Hän koetti epätoivoisesti saada
takaajia, epäonnistui kerran toisensa jälkeen, nöyryytti itseänsä
pyytämään henkilöiltä, jotka vain olivat odottaneetkin sitä saadakseen
tilaisuuden näyttää, mitä hänestä nyt ajattelivat.
Kulkiessaan eräänä iltana kaupungin pienen puistikon halki — hän oli
jälleen ollut eräässä paikassa, niissä talon herra valitettavasti ei
ollut tavattavissa, (Kristian kuuli hänen äänensä sisältä, missä hän
keskusteli jonkun vieraan kanssa) hän katsoi valoisalle taivaalle,
jossa kuu hohti sinertävän pilven peitossa.
— Armahda minua, hyvä Jumala, etkö näe jo, kuinka suuri on tuskani.
Nämä ihmiset eivät ole oikeassa, katso, olen jo näin murtunut. Haluatko
vielä minua nöyryyttää, lasken sydämeni nöyrästi tomuun sinun edessäsi,
armahda minua. Älä syökse minua enää epätoivoon. Sinä olet luonut tuon
sinerryksen, pilvet ja kuun, turhan, ihanan kauneuden, armahda minua.
Herra armahda minua!
Tullessaan kotiin tapasi hän Marian jännittyneenä odottamassa,
vastatessaan hänen kysymykseensä, että eivät ottaneet vastaan, vääntyi
hänen suunsa itkuun. Hän häpesi sitä ankarasti, ei enää saanut mitään
sanotuksi ja lähti huoneesta.
Eniten kirveli Kristiania, että lastenkoti, joka suurimmaksi osaksi
oli riippuvainen hänen avustuksestaan — mitään vakinaista kaupungin
avustusta ei ollut saatu — joutui nyt vaikeuksiin.
Hän kävi sietämättömän herkkätunteiseksi ja ärtyi helposti hurjaan
raivoon asti. Mariaakin alkoi hän viimein epäillä, jokaisessa sanassa
hän oli löytävinään itseensä kohdistuvan loukkauksen. Yökaudet
kuljeskeli hän ympäriinsä, aidat, puut ja rakennukset ikäänkuin
kerääntyivät hänen ympärilleen, ahdistivat häntä, hän näki ne aina
edessänsä. Hän heltyi mahdottomiin niitä katsellessaan, suuteli aitaa,
itki otsa seinää vasten katsellessaan työhuoneita.
Eräänä yönä kuljeskeli hän puutarhassa. Hänestä tuntui, että ei
hetkeksikään saattanut erota nyt näistä kaikista, hän hiveli aitaa
sormillansa, tunsi itkun hytkähtävän rinnassaan koskettaessaan puun
runkoa pimeässä, savinen, niljakas maa jalkojen alla tuntui hänestä
rakkaalta, ja hän olisi halunnut sitä suudella. Sade, joka oli
kastellut lävitse hänen takkinsa, pieksi hänen vihasta vääristyneitä
kasvojaan ja nyrkkiin puristuneita kouriaan.
— Hyvyyttä, mutisi hän itsekseen, ruokkia nälkäisiä. Työntää pois
avuttoman käden minä haluaisin. Ruoskaa päin kirkkaita silmiä. Herra
Jumala, kuinka kirottu minun sydämeni on, kaikki on muuttunut. Ketään
en halua lähelleni, vaikka tästä selviäisinkin, kaikki on kuitenkin
muuttunut. Ketään en tunne kunnioittavani, olen nähnyt ihmisen sydämen
ja haluan kääntää katseeni iäksi pois heistä, olen nähnyt ihmisen
sydämen viheliäisyyden ja omankin sydämeni suuren kurjuuden, itsekin
olen itseni pettänyt.
Jokin vaalea hattara sukelsi samassa esiin pilvirykelmästä, se liukui
hiukan, ja ohuessa, vaaleansinisessä kaistaleessa näkyi kuun heikko,
kelmeä valo. Kristian seisoi runkoon nojaten. Sade, joka putosi
savenharmaille lehdille, herätti hänen mielessään alakuloisuuden, hän
ajatteli haikeudella Mariaa, jonka oli työntänyt luotaan, ja muisti
samassa, että tämä oli ensimmäinen kerta tuon illan jälkeen, jona hän
oli saanut tietää kavalluksesta, kun hän tätä erikoisesti ajatteli.
Maria oli tullut häntä kohtaan araksi, senkin hän oikeastaan huomasi
nyt vasta.
Lehdet kahahtivat samassa, niiden kärjet kiilsivät vetisinä, kelmeinä
ja kaitoina. Kristian katseli hetkisen tielle yli vahvan heinikon ja
pienten, tasaisten pensaiden. Hän kuvitteli, että näkisi Marian, tämä
kohottaisi pienen, suipon leukansa, joka oli punainen ja raikas kuin
ruusunnuppu, katsoisi häneen sädehtivin silmin, nauraisi hauraasti ja
somasti. Ja samassa hänet taas valtasi synkkä, miltei vihaa muistuttava
tunne, hän karkoitti Marian kuvan luotaan. Huomaamattaan oli hän tullut
joelle. Pientä laituria vasten kolisi vene, sade pieksi aaltoja niin,
että harmaat pärskäleet lennähtelivät ilmaan, hänen mieleensä muistui
muudan veneretki, jonka hän oli tehnyt Marian kanssa joelle — se oli
ollut ennen onnettomuutta.
Päivä oli ollut pilvinen, sateisia, punervia pilviä ajelehti taivaalla,
joki oli täynnä kirkkaita poreita, paikoin oli paksua kaislikkoa.
Kristian muisti, että kaislikko silloin samoin kuin aina oli herättänyt
hänessä ärtymyksen, ja hän oli tullut huonotuuliseksi. Hän oli
Marialle ärtymystään selitellyt: Se tekee minut aina alakuloiseksi,
minä vain tulen ajatelleeksi, että se on harmaavetistä, mutaista,
vesi seisoo lämpöisenä ja matalana, se herättää minussa aina ankaran
murheellisuuden tunteen, ranta sillä kohtaa on käyttökelvotonta,
liikahtamatonta. Huomenna jo lähetän miehet sen niittämään, taikka
kenties itse niitän. — Maria soljutteli kättään vedessä, hän oli hiukan
ruskettunut, silmät mustat ja kiiltävät, suukin hiukan ruskeanpunainen,
muisti Kristian. Hän muisti, että oli äkkiä Mariaa katsellessaan
tuntenut riemastusta ja ajatellut, että haluaisi tälle osoittaa
hyvyyttä. Nyt aivan heti jollakin tavoin.
— Ruusuja ja tulppaaneja, outo yhdistelmä. Haperoita ruusuja, kuivan
punaisia ja ohutlehtisiä, ajatteli hän, ja tulppaaneja, nehkeäteräisiä,
sinihohteisia. Oikein noin suurena ja sekavana, nimenomaan sekavana
kimppuna haluaisin rutistaa hänen syliinsä.
Maria oli lojunut miettiväisenä katsellen pilviä. Ne näyttivät
pyöreiltä keskuksen tummuuden vuoksi ja koska ne reunoilta olivat hyvin
vaaleita ja kirkkaita, muisti Kristian ajatelleensa, hän oli jostakin
syystä tuntenut mielihyvää siitä, että ne olivat juuri sellaisia. Äkkiä
Maria oli sanonut Kristianiin katsahtaen:
— Oletko huomannut M:n runojen hengen. Keskiajan katulaulaja,
trubaduuri. Ummehtuneella kujalla, puolipitkätakkisena, silkkinuttuun
puettuna, heiveröharteisena. Kuinka en sitä ennen ole huomannut, Maria
oli riemastuksissaan.
— Joskus käy niin, ettei huomaa, mutta välistä huomaa aivan hetikin.
Meillä on taiteilija L., väriromantikkomme, sillä romanttinen hän on,
sinistä, aivan sinistä koko mies. Suuri haaveksija, en sitä ennen
huomannut, mutta äkkiä, kun ajattelin, muistin hänen värejänsä...
senvuoksi heti tunsin suurta heltymystä hänen lähellänsä ja olisin
halunnut polvistua. Sininen iski minuun. Mutta silmät maalaa kaikille
vihoittavat, raivostuttavat... Romantikolla voi sellaiseen olla
mieltymystä, johtuu se myöskin ylimielisyydestä, muodistakin, kiusaus
käy suureksi, mutta etupäässä siitä, että on sydämessään suuri
haaveksija. Minä häntä katselin, ja silmät raivostuttivat, ihmetytti
että hän itse oli ne tehnyt, häpäisevät ikäänkuin liimatut silmät äkkiä
kiinnittänyt. Siitä ajattelin vain, että on hermostunut, ikäänkuin
vimmastuneena äkkiä kiinnittänyt. Näyttelyssä olimme yhdessä T:sen
kanssa, T:nen ensin antautuu nöyrästi, hartaasti niinkuin minäkin,
sitten tulee jokin asetelma, ja hän kiroaa ja pitää kaikkea keksittynä.
Jonkin päivän kuluttua taas kuljeksii salissa nöyränä, sydän nöyränä ja
kiroilee, pui nyrkkiä, mutta kuljeskelee »kurjan sydämensä pakosta».
Minua eivät härinneet: ylitsepursumista, ajattelin.
Kaislojen tupsuiset päät suhahtivat aina väliin kuivasti hänen äänensä
ohella, väliin kahahti vene vasten ruohoa.
— Minä en oikein ymmärrä, oli Maria sanonut, vastenmielisyyttäsi
kaislikkoa kohtaan, kun se noin kahahtaa pikkuisen, kuivasti,
terävästi. Kaislat ovat särmikkäitä, teräviä, se ei muuten voisi noin
kahahtaakaan. Lehtien ääni, pehmeässä ilmassa riippuvien, on aivan
toinen.
Kristian kumartui, otti hänen kätensä vedestä, sen juovia pitkin
valuivat kirkkaat pisarat, ja suuteli kämmentä. Sitten hän jäi
katselemaan Marian ranteita; ne olivat kovin kapeat väljissä
punakirjavissa hihansuissa. Hän katseli ranteen juovia ja suuteli niitä
sitten varovasti.
— Mitä sinä ajattelet siitä, että minä sinua rakastan, näitä juoviakin
ranteessa, kutakin erikseen? oli hän sanonut itsekin ihmetellen, että
nyt saattoi niin sanoa aivan rauhallisesti katsellen Marian silmiä,
joissa näkyi sinisiä juomuja niinkuin joessakin, vaikka olivat aivan
mustat.
Kristian hätkähti ajatuksiaan: Miksi näitä ajattelenkaan, kaikkihan on
mennyttä kuitenkin, ei voi enää tapahtua mitään, joka muuttaisi asiain
kulun! Onko kaikki nyt todella niin kuin tulee olemaankin? Kukaan ei
enää käänny puoleeni, minulla on oma tuskani; sehän minua kirveleekin,
että samalla on kadonnut se, että saattoivat kääntyä puoleeni, minun on
pakko ajatella itseäni.
Hän meni kuivaushuoneeseen, jossa hän vuotaläjällä istuen oli tehnyt
päätöksen, että ruokkisi nälkäisiä. Siellä ei nyt ollut mitään,
jolle olisi voinut istuutua. Hän katseli hetkisen ympärilleen, tunsi
sitten vastustamatonta halua polvistua nöyrästi ja suudella kynnystä;
hän tunsi sen pyhäksi. Hän jäi makaamaan lattialle, ei tuntenut
enää mieltänsä niin murheelliseksi kuin äsken ja ajatteli, että
huoneessa ehkä taas saisi aatteen, että jotakin taas tapahtuisi hänen
ajatuksissaan siellä, että hän taas heräisi jotakin huomaamaan.
Huoneeseen alkoi tulla hämärää, lempeätä valoa, ja hän tuli sitä
katsellessaan kumman liikutetuksi, painoi päänsä alas ja oli vähällä
jälleen purskahtaa itkuun. Hämärä valo ja harmaat seinät tuntuivat
hänestä sanomattoman hyviltä, hän tunsi sydämensä pehmenevän.
— Voin riekaleen vaatteistani reväistä, leivästä voin taittaa
puolet, ja sydämeni tulee silläkin tavalla tyydytetyksi. Kaikkea en
ole kadottanut, ajatteli hän, mutta tunsi sitten taas, että se oli
vähäistä. — Ajattelin suuressa määrin ja niin, että tuntuisi, auttaa.
Kaikki on mennyttä.
Häntä ahdisti äärettömästi tunne, että nyt joutuisi aivan pieniä
tehtäviä suorittelemaan, että tulisi olemaan tuhansia sellaisia
seikkoja, jotka herättäisivät hänessä turhan halun auttaa.
Ulkona kohtasi häntä sama kalpea puolihämärä. Hänestä tuntui tympeältä
ja ikävältä. Kaikki nukkuivat vielä, hän tunsi, ettei mitenkään
saattanut mennä sisälle, vaikka märissä vaatteissa vilu puistatti
häntä. Hän kulki polkua harjulle; kivet tiellä olivat aivan mustia ja
märkiä, taivas oli sinikalpea, ja töröttävät parkkikasat tien ohessa
olivat paksun vesikerroksen peitossa, joka hohti harmaana ja paikoin
kirkkaan ruskeana. Havut olivat täynnä pieniä, kirkkaita helmiä, jotka
riippuivat vieri vieressä neulasissa. Kristian tuli niistä iloiseksi,
painoi havuja silmilleen, ja sammalesta hänen jalkainsa alla tirskahti
kapea suihku.
Hän seisoi harjun laella. Sumussa punerva, kostea aurinko nousi, siinä
samassa välähtivät kaikki märät lehdet, kiiltäviä, pitkiä kaitoja
läikkiä näkyi taipuneilla lehdillä, taivaan ääret olivat vienon
punaisessa huurussa, vedestä läikkyivät riemukkaat, kirkkaat pisarat.
Pitkiä valojuovia näkyi pensaitten alla ja sammalessa. Kaikki oli
riemukasta ja loistavaa, ja nyt hänestä tuntui, että kaikki oli hyvää.
* * *
Marian kehoituksesta Kristian kääntyi erään kaukaisen sukulaisen
puoleen. Tämä oli hänelle aivan tuntematon, eikä hän odottanut mitään
tulosta asiasta olevan; hän oli itsekin kuitenkin vaipunut niin suureen
välinpitämättömyyteen, että hänestä epäävä vastaus ei olisi tuntunut
miltään. Jonkin ajan kuluttua tulikin vastaus, sellainen, että Kristian
saattoi pitää tehtaansa. Hän ei siitä ajatellut juuri mitään, siitäkään
nyt. Hänen asemansa oli kuitenkin muuttunut niin, että hän itse asiassa
oli hyvin köyhä mies; kysyi vuosia, ennenkuin kaikki voisi korjautua
entiselleen.
Marian palattua H:kiin hän lähti joksikin aikaa T:sen luokse; he
olivat kesällä sopineet tapaamisesta. Tällä kertaa heidän suhteensa
jostakin syystä kylmeni. Kristian ajatteli yhä Mariaa, koetti häntä
ajatuksistaan karkoittaa ja oli senvuoksi usein ärtyinen. Onnettomuuden
jälkeen oli hänessä muutenkin huomattavissa tavaton tylyys ja
ärtyisyys; hän ei näyttänyt voivan laisinkaan hillitä itseänsä.
Myöhemmin hän ajatteli usein häveten aikaa, jonka oli viettänyt
T:sen luona. T:nen ei hänen raivonpuuskistaan häntä moitiskellut, ei
yrittänyt neuvoa eikä häntä millään tavoin parannella, mutta Kristian
oli tuntevinaan hänen paheksumisensa. Tämän hän ehdottomasti kuvitteli,
samoinkuin ehkä senkin, että T:nen häntä kohtaan kylmeni.
Palattuaan kotiin hän antautui miltei yksinomaan lueskeluun, kävi
vain harvoin lastenkodissa ja siirsi kasvattinsakin sinne. Tämä ei
muutoksesta sen enempää välittänyt, mutta usein Kristian moitti
itseään ankarasti tästä tekosesta, vieläpä syyttelikin, vaikka se ei
lapsen elämässä juuri mitään merkinnyt. Kuvaavaa hänen tämänaikaiselle
mielentilalleen oli sekin, että hän viikkokausia saattoi pysytellä
huoneessaan kenenkään kanssa enempää puhumatta kuin mikä oli
välttämätöntä; taloutensa hoidon hän miltei kokonaan laiminlöi.
Hän oli ennen ollut hyvin tarkka ulkoasustaan, nykyjään saattoi
hänet nähdä tukka karkeana, tahmaisena ja silmille tunkien, parta
ajamattomana, yllä jokin vaalistunut takki, jossa oli rasvaläiskiä.
Sellaisena istui hän päivät päästään kirjojensa ääressä huoneessaan.
Kerran meni joku miehistä pyytämään häneltä palkkaansa etukäteen,
joku lapsista oli sairastunut. Ennen hän sellaisissa tapauksissa oli
aina ollut hyvin avulias, nyt hän katseli miestä hetkisen ja sanoi
sitten, ettei halunnut itseään häirittävän. Mies toisti pyyntönsä ja
sanoi nyt, että lapsi oli sairas. Kristian katseli häntä hetkisen
kuin mitään tajuamatta ja heilautti sitten kättään merkiksi, että hän
saisi mennä. Mies poistui ja jysäytti mennessään nyrkillään oveen.
Kristian hätkähti hiukan, kuunteli ja jatkoi sitten taas lukemistaan.
Vähitellen alkoi hän muistella syytä, jonka vuoksi mies oli käynyt, hän
nousi, seisoi hetkisen ikkunassa, sitten hänelle äkkiä kaikki selveni,
hänet valtasi kauhu, ettei voisi asiaa ehkä enää millään auttaa —
mies oli pari minuuttia sitten lähtenyt huoneesta. Hän tempasi tukun
seteleitä kirjoituspöydän laatikosta, tukka hapsottavana, sininen
kotitakki yllä juoksi hän ulos setelipakkaa kourassaan puristaen ja
miltei itkien. Hän kompasteli, takki liehui kuraisena ja sinisenä hänen
sivuillaan. Tienkäänteessä tapasi hän miehen, puristi tätä käsipuolesta
ja toisteli, ettei ollut ymmärtänyt. Mies otti setelipakasta pari,
pani loput hänen käteensä ja katsoi häneen sanomattoman säälivästi
sanoessaan, että nuoren herran ei pitäisi istua niin paljon kamarissaan.
Kristian vilkaisi nyt vasta pukuansa, huomasi olevansa naurettavan
näköinen, huomasi käsiensä vapisevan, otsansa olevan kostean ja
ajatustensa sekaisin. Hän hyvästeli miehen. Kiusallista noloutta ja
häpeää tuntien hän kiipesi huoneeseensa. Hän katseli itseään hetkisen
kuvastimesta: piirteet olivat ikäänkuin murtuneet, koko kasvot
kellertävät, silmät hehkuvat ja ikäänkuin kuumeiset. Hän tunsi taas
itkun kurkussaan itseään katsellessaan. Nyt hän ensi kerran moneen
viikkoon peseytyi ja pukeutui huolellisesti. Hänen päänsä tuntui
edelleenkin kauhistuttavan ontolta ja omituiselta, mutta hän tunsi
hiukan rohkaistuvansa kuitenkin huomatessaan peiliin katsahtaessaan
naurettavuuden ja hupsuuden leiman kadonneen.
Hän muisti, että oli jokin asia toimitettava eräälle etäällä asuvalle
suutarille, ja päätti nyt lähteä sinne kävelyllä hiukan ajatuksiaan
selvittääkseen.
Menomatkalla häntä kiusasi koko ajan ajatus, että nyt oli tälle
matkalle erikoisesti lähtenyt ajatuksiaan selvittääkseen. Hän ei
päässyt irtautumaan siitä, että kulki nyt tässä saadakseen selvyyttä
mieleensä, jonka tunsi olleen parin viikon ajan sangen sekaisin.
Hän kulki läpi pienen kyläpahasen, matalat, harmaat talot uhosivat
ikävyyttä, ja näiden ihmisten elämä, jossa ei tapahtunut juuri mitään,
joka kului mitättömyydessä, yksitoikkoisuudessa ja huolissa, sai hänet
aivan synkkämieliseksi. Hän koetti keksiä valopilkkuja siinä, mutta ei
onnistunut, hirvittävä vaihtelun puute vallitsi siinä.