itsekseen, käveli puutarhakäytävän päästä päähän, pysähtyi jälleen
porkkanatarhan luokse, huokaili ja pyyhkäisi aina väliin kädellään
otsaansa. Ruusupensaan luo hän jäi seisomaan, nykäisi teräväreunaisen
lehden, katseli ohuita, ilmassa ikäänkuin irrallisina keinuvia teriä;
ne herättivät hänen mielessään muiston Mariasta polvihameissa. Hän
ei itsekään kyennyt selittämään mistä johtui, että hän ruusupensaan
luo tultuaan aina erikoisesti muisti Marian polvihameessa, ohut,
kellervä pitsi polvien kohdalla, muisti tämän pientä käsinettä,
nenäliinaa ja kauluksen liehuvaa nauhakimppua. Se oli juuri leuan alla,
vaaleanviheriä, kapea silkkinauha liehui monena erillisenä suikaleena.
Hän näki selvästi ajatuksissaan ruusukkeen hiukan vaalistuneen nauhan,
kummassakin reunassa kulki kiiltävä, paksumpi punos, joka muistutti
ohutta nyöriä. Hän näki ajatuksissaan nauhan, olisi sitä halunnut
sormeilla ja suudella ruusuketta.
Hän muisti ennen rakastaneensa merta, mutta tunsi nyt sitä
ajatellessaan kiihkeää vastenmielisyyttä. Hän näki ajatuksissaan,
kuinka kuultavat, valoa täynnä olevat aallot vyöryivät sen pinnalla,
muisti kuinka se saattoi olla tyyni, harmaa, kiiltävä ja vaalea,
täynnä pilvien punaisia juovia. Maria hengitti ilmaa, johon pirskuivat
suolaiset pisarat, joka liikkui meren yllä tuulen ajelemana.
Kristian tunsi herkän surumielisyyden puhkeavan itsessään. Hän katseli
kuultavaa hämärää, johon kohosivat kellokukkien isot, pystyt terät,
jossa liikkuivat jalavan tummat, soikeat lehdet, ja tunsi kaipuuta
Marialle huomautella pienistä seikoista, jotka häntä viehättivät.
— Kenties vain senvuoksi, että olisin kauniimpi hänen silmissänsä,
niistä haluaisin huomautella, ajatteli hän samassa, sehän on minun
suurin vikani, että aina haluaisin varsinkin hänen, mutta muidenkin,
kaikkein mitättömimpäinkin ja sellaisten, joita itse halveksin,
silmissä itseäni kaunistella.
Hän kulki ohi tunkioiden ja ajatteli, että ilma juuri varastohuoneen
katon yllä ja sen kulmauksessa näytti kuulakkaimman harmaalta. Hän
tunsi kaikkea rakastavansa: savottaa ja varastoja, joiden nurkissa ja
ammeiden ympärillä aina oli pimeä, puutarhanporttia ja rakennusta,
ja tunsi tyydytystä ja vankkaa turvallisuudentuntoa siitä, että tämä
kaikki oli hänen.
— Voisin olla täällä aivan onnellinen, jollen häntä ikävöisi, ajatteli
hän, maalla, jota peittävät parkkiläjät, ruohikot ja polut, on
turvallinen, suuri osa elämästäni, en ole sitä ennen huomannutkaan,
kuinka tärkeätä on, että niin on.
Hän katseli tielle ja ajatteli jälleen: Jollei taivas olisi noin himmeä
ja kostea, tie noin valkea ja tomuinen, en häntä kaipaisi. Varmaa
on, etten häntä niin kaipaisi, tämä kauneus saa sydämessäni ikävän
leimahtamaan.
Hän tunsi miltei vihaa Mariaa kohtaan ajatellessaan, kuinka tämä
voi kuljeksia punertavilla kallioilla, kumartua katsomaan veden
sinkinvalkoista kuohua, poimia kukan, hentolehtisen, kirkasteräisen,
häntä muistamatta ja häntä kaipaamatta.
— Siinähän juuri olemme läheisiä olleetkin, että yhdessä tunsimme iloa
pilvien väristä, kukkien lehdistä ja oksien liikkeestä. Kuinka hän voi
kallion juurelle ajautunutta, kirkaskuplaista vaahtokääryä katsella
minua muistamatta ja kaipaamatta...
* * * * *
Kristian kulutti useita päiviä kuljeskelemalla sinne tänne
varastohuoneissa, työhuoneissa ja myymälässä. Myymälänhoitaja oli
hänestä jostakin syystä vastenmielinen, tai oikeastaan hän saattoi
tarkasti selittää ajatuksissaan syyn tähän vastenmielisyyteen.
Hän puhui omituisen suljuvalla äänellä, silmät puoliummessa, oli
miltei matelevainen väliin, ei silloin koskaan katsonut silmiin,
vaan omituisesti ikäänkuin itseään tarkaten ja itse tämän matelun
ulkopuolella ollen, siitä ikäänkuin pois vetäytyen, matelemaan ryhtyi.
Tämä Kristiania harmitti, ja hänen teki mielensä sanoa hänelle: Jos te
asetutte matelemaan, ehdottomasti silloin alennutte matelijaksi, ei ole
mitään puikahdusaukkoa siitä niinkuin luulette.
Hänestä tuntui typerältä, että tämä mitätön henkilö saattoi hänessä
herättää sellaisen kiihkon, ja hän senvuoksi tavallisesti aina lähti
myymälästä huonotuulisena ja ärtyneenä.
T:nen oli matkustanut ja Kristian kaipasi häntäkin. Hän muisteli tämän
kärsimystä ja kiukustui sydämessään itselleen siitä, ettei koko aikana,
kun T:nen oli ollut hänen luonaan, ollut sitä millään tavalla yrittänyt
huojentaa. Vasta T:sen lähdettyä, pari päivää tämän lähdön jälkeen,
alkoi tämä hänestä tuntua ankarasti kärsineeltä ja sellaiselta, jonka
hyväksi ehdottomasti olisi ollut jotakin tehtävä. Hän mietiskeli
turhaan keinoa, jolla olisi saanut T:stä autetuksi nimenomaan hänen
kärsimyksessään rakastetun kuoleman vuoksi. Kun ei hän mitään keksinyt,
alkoi hän entistä innokkaammin puuhailla lastenkodin perustamisessa
esiintyvissä tehtävissä. Hän halusi ehdottomasti heti pelastaa jonkun
ihmisen kurjuudesta, kun ei T:stä voinut pelastaa hänen kärsimyksestään.
Jonkin ajan kuluttua hänelle tarjoutuikin tilaisuus hyvän työnsä
suorittamiseen, kun eräs laitakaupungilla asuneista työmiehistä kuoli
tapaturmaisesti juomaretkellään. Tältä jäi tyttönen, kahdentoista
vanha, jonka Kristian nyt otti taloonsa.
Tyttö oli jonkin verran suurisuinen, hiukkasen mielistelevä, eikä
hän voinut siitä pitää, vaikka yleensä lapsista piti. Kuitenkin hän
piti tytön talossaan, vaatetti, yritti sitä opettaakin ja päätti,
ettei lähettäisi lastenkotiin sen valmistuttuakaan. Hän ajatteli,
että ottaisi tytön yksityisesti vastuulleen, sitä kasvattaisi ja sen
elämästä huolehtisi.
Ensialuksi hän otti lapsen mukaansa kävelyilleen, mutta näillä
kävelyillä se osoittautui niin vähän sellaiseksi, jollaiseksi hän
lapsen kuvitteli, että hän pian tästä tavastaan luopui. Se ei
osoittanut suorastaan välinpitämättömyyttä, kun hän sille kukista
puhui, niitä osoitteli ja niiden rakennetta selitteli, se kuunteli
tarkkaavan näköisenä ja sitten osoitteli häntä, naureskeli salaa ja
yhä oli kaikesta välittävinään, mielisteli. Kristian tunsi suurta
pettymystä siitä, ettei hän lasta sitten enää jaksanut lähellään
sietää. Hän tunsi sitä kohtaan halveksimista ja vihaa yhtä paljon kuin
jos se olisi ollut aikaihminen.
— Minun olisi lasta kasvatettava, mutta voiko syntymästä
halpamaista sielua kasvatuksella muuttaa yleväksi? Ei voi, jääköön
halpamaisuuteensa. Lapsissa saattaa nähtävästi löytää väärämielisyyden,
saman tunnottoman pahuuden ja kylmäsydämisyyden kuin aikuisissa, mutta
vaistomaisena, älyttömänä. Senvuoksi ei se ole vähemmän pahaa, mutta se
ei saisi herättää samaa ankaruutta ja vihaa kuin aikuisissa ilmenevä.
Pitäisi suhtautua siihen toisella tavalla, mutta nähtävästikään en
minä voi. Onhan olemassa lapsia, jalomielisiä, rohkeita, vilpittömiä
kuin jumalan enkelit. Eniten voisin rakastaa lapsukaista, joka olisi
arka, viattomasti jo hiukan kärsinyt siitä, ettei ole niinkuin
muut, hentosieluista, itsekseen vetäytynyttä, arkuudesta itsekseen
vetäytynyttä: koska jo täytyy kaikkea salaa itsekseen ajatella.
Sellaisen kun löytäisin, kuinka rakastaisinkaan, sellaisen, joka jo
olisi kukkia ihastellut, innostunut, sydän ollut tulvillaan, kenen
puoleen hyvänsä kääntynyt: katsokaahan miten on kaunista, miten
ihanaa, ja jo ovat toiset hymähdelleet, on saanut tuntea, että
yksinänsä ihastelee ja ettei ole oikeastaan minkään arvoista, vaan
naurettavaakin hänen ihastuksensa. Sellaisen ottaisin lähelleni, kaikki
ymmärtämättömyydet, jotka jo olisivat hänen mieltänsä viillelleet,
pyyhkisin pois, sydämeni avaisin, kuuntelisin hänen sanojansa,
iloitsisin... Lapsukaisen silmät alkaisivat loistaa, se olisi ensin
hiljainen, mutta liittyisi sanomattomasti rakastaen ja nälkäisenä
minuun, kuuntelisi, vähitellen itsekin sanoisi jotakin, milloin
hämääntyisi, milloin nauraisi ja muuttuisi lopulta kokonaan iloiseksi
ja varmaksi. Kasvaisi aikuiseksi ja osoittaisi suurta hyvyyttä, koska
olisi saanut kasvaa voimakkaaksi katkeroitumatta ja aristumatta.
Sellaista lasta alan etsiä, ja kun sellaisen löydän, heti suojelen,
sydämeeni asetan. Sellaisia lapsia kyllä on, kouluissa varsinkin
ne joutuvat kärsimään, ja kuinka iloisia ja rohkeita ne kuitenkin
olisivat, jos niitä oikein käsiteltäisiin! Olisivat kaikkein parhaita
ihmisiä aikuisina, nyt sensijaan usein päätyvät erakkoluonteisiksi,
aroiksi.
Kristian päätti sellaista lapsukaista innokkaasti etsiskellä, kyyneleet
silmissä ajatteli sitä, senvuoksi, että itse oli lapsena joutunut
kokemaan ymmärtämättömyyttä ja varsinkin koulussa kärsinyt ankarasti.
Hän oli koko kasvuaikansa kaivannut hyvyyttä ja sitä, että joku
innostuisi hänen kanssaan; vielä H:kiin ensi kertaa mennessään ja
tavatessaan Liisan oli hän ollut tuon kaipuun vallassa.
* * * * *
Eräänä iltana Kristian oli tavattoman levottomalla ja surullisella
mielellä. Hän istuskeli kamarinsa ikkunassa ja ajatteli kuinka olikaan
niin, että yhä vielä oli keltaisenharmaa kuu, joka kohosi niittyjen
ylle, että sen valo yhä vielä hohti riippuvilla lehdillä ja pilvissä.
Hänestä tuntui oudolta, että se yhä vielä läikkyi valkeana ja sinisenä
lammikoissa ja puiden suurten lehvien alla, ja nyt oli kuitenkin kaikki
hänestä tuskallista ja hirvittävää eikä laisinkaan niinkuin ennen.
Kuinka olikaan mahdollista, että yhä oli olemassa tuo kauneus. Hän
yhä rakasti Mariaa ja kidutukselta tuntui hänestä, kun oli asetettu
niin, että yhä oli pehmeä, ruskeanviheriä ruoho, jonka alla kuunvalo
sattui pisaroihin, näyttäen sinisiltä läikiltä vedessä. — Kuinka häntä
rakastankaan, kuinka häntä rakastankaan, hän ajatteli.
Istuessaan ikkunan ääressä hän muisteli muuatta iltaa kaupungissa, eikä
hän osannut selittää itselleen mistä johtui, että se nyt hänestä tuntui
oudolta. He olivat olleet rannalla pienellä laiturilla Marian kanssa.
Hän muisti, kuinka he olivat katselleet veden ylitse N-kirkkoa, E-kadun
varrella olevia rakennuksia ja U:n katedraalin puistikossa huojuvia
puiden latvoja. He olivat molemmat tunteneet samaa katsellessaan
rakennuksia, joissa näkyivät ikkunoiden syvennykset ja kohoamat
selvästi, ja kattoja, jotka näyttivät vaaleanharmailta. He olivat
katselleet niitä tyynen, hiukan sinisen ja kiiltävän veden ylitse,
joka näytti ihmeen kuulakalta. Kadut näyttivät sileiltä ja harmailta,
niin kauas ei erottanut kiviä erikseen, näkyi jokin lyhtypylväs,
harmaanviheriä, ohut ja siro, ja jokin valkea kiiltävä lampunkupu. He
olivat katselleet niitä pienten, hypähteleväin aaltojen ylitse ja yli
pienen luodon, jolla näkyi punainen vaja ja venheitä.
Nyt hän muisteli sitä, kuinka he olivat nähneet rakennukset, niiden
kohoamat ja syvennykset ja keltaisenharmaan värin ja kuinka hän oli
ollut varma siitä, että he tunsivat samaa katsellessaan niitä kiiltävän
ja vaalealäikkäisen aallokon ylitse. Hän koetti haihduttaa ajatuksiaan
ja yritti ajatella muita asioita. Kerran häilähti hänen ajatuksissaan
Liisakin, kuinka hän oli nähnyt tämän kasvot ja kuinka ne olivat
ikäänkuin muodostuneet hänelle. Hänen tuli kuitenkin kohta taas ilkeä
olla ja hän työnsi tämän kuvan luotaan.
Hän heittäytyi vuoteelleen ja ajatteli, että Maria jostakin sattumasta
kuitenkin voisi tulla parin viikon kuluttua, mutta harmistui
sitten taas itseensä. Hän muisti, kuinka hänestä oli tuntunut kuin
vaaleanpunaiset hienojuovaiset kukkakimput olisivat havisseet hänen
sydämensä ympärillä, ja hän tunsi ivaa itseään kohtaan ajatellessaan
tuota iltaa ja riemukkuuttaan.
Hän painoi suunsa tyynyyn ja päätti olla ajattelematta mitään, joka
koski Mariaa. Hänelle tapahtui välistä, että hän ajatuksissaan näin
vuoteessa lojuessaan näki selvästi esim. mustepullon, näki vanhan
kuivuneen musteen sen suulla, sen pyöreät kulmat ja tunsi iloa, että
sen näki selvästi ja vielä joistakin hämäristä syistä, jonkinlaista
elämän iloa, rakkautta kaikkeen, siihenkin, että mustetta oli
laidoilla, samaan tapaan kuin tuo hänen toverinsa, jonka kanssa hän
ensimmäisenä talvena H:gissä ollessaan oli tullut läheisimmäksi
ystäväksi. Tavallisesti syntyi hänen ajatuksissaan odottamattoman selvä
kuva jostakin aivan jokapäiväisestä esineestä, hän näki kenkärajan,
hiirenpyydystimen tai nuoranpätkän, joka toisesta päästään oli
purkautunut säikeisiin. Esimerkiksi noista säikeistä tunsi hän silloin
iloa. Nyt hän aivan odottamatta näki ajatuksissaan kuun, kiiltävien,
vaaleansinisten pilvien keskellä, likinnä kuuta olevat hattarain
kärjet olivat valkeita ja näyttivät aivan ohuilta ja epätasaisilta.
Hän katseli sitä ajatuksissaan kauan ja tunsi miltei pilvien sinisen
hohteen otsallaan. Viimein hän siihen kyllästyi ja alkoi ajatella
pientä ruusunmuotoiseksi veistettyä koristetta portissa, se oli
kömpelö ja karkeatekoinen, mutta hän ajatteli sitä yhä, näki kuinka
siitä oli pala lohjennut, kuinka se oli kulmikas ja omituisen näköinen
kostean yöilman lävitse. Viimein työnsi hän kaikki nämä kuvat luotaan.
Hänet valtasi juhlallinen tunne ja hän olisi halunnut heti uhrautua
täydellisesti jonkin aatteen vuoksi, kuolla poistaakseen heti jonkun
ihmisen kärsimyksen, mennä heti etsimään kärsivää ihmistä, polvistua
hänen eteensä heltyneenä ja auttaa häntä. Hän tunsi kiihtyvänsä
ajatellessaan, että jossakin maailman kolkalla kenties juuri sillä
hetkellä tapahtui jokin vääryys.
— Varmasti tälläkin hetkellä tapahtuu jokin vääryys, poljetaan
oikeutta, häväistään kauneutta, pilkataan jaloa tunnetta ja se
murretaan, kaikki tämä ja vielä paljon enemmän tapahtuu näilläkin
hetkillä, kun minä näin istun ja ajattelen kaikkea, mitä voi tapahtua,
ja minulla kyllä olisi voimaa taistella vääryyttä vastaan. Kuinka
täällä onkaan kaikki näin järjestetty, minäkään en mitään tee! Tiedän,
etten vielä huomennakaan ryhdy mihinkään toimenpiteisiin. Tilaisuuden
sattuessa kyllä varmasti tulen toimimaan niin, että vääryyden estän,
mutta en niitä lähde etsimään. Niin pitäisi kuitenkin olla, että olisi
joitakin henkilöitä, jotka omistautuisivat yksin niiden etsimiselle ja
poistamiselle. He eivät saisi paljon aikaan, pian heidät opittaisiin
tuntemaankin ja heitä kaihdettaisiin, heitä pidettäisiin urkkijoina.
Mutta varmasti olisi hyvä, jos edes jokaisessa maassa olisi vaikkapa
yksi ehdottomasti hyvä ihminen. Vaikkei hän paljon voisi tehdäkään,
olisi hyvä ihmisten olla, kun he ajattelisivat, että sellainen henkilö
on olemassa. Ehdottomasti oikeamielinen ihminen, jossa ei olisi vilpin
rahtua. Suurta olisi sellaiseksi tulla, suuri elämäntehtävä olisi
sellaiseksi tuleminen, ei aina vain itseänsä ajattelemalla, sillä ei
siihen pääsisi, että itseänsä aina pitäisi silmällä, ei sillä, vaan
alituisella muiden hyvän ajattelulla, uhrautumisella, jolla ei olisi
määrää.
Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan.
— Varmasti, varmasti on maailmassa tälläkin hetkellä sydän, hyvä,
pehmeä, viaton, kenties jalokin, joka murtuu, paatuu, yhdellä sanalla
voisi auttaa, kenties ei tarvittaisi sanaakaan, vain läsnäolollansa,
vain sillä, että näkisi, että on hyvyyttäkin...
Ajatellessaan, että kauneuttakin kenties jossakin häväistäisiin hän
tunsi itkun kohoavan kurkkuunsa ja hänen tunteensa äkkiä muuttuivat,
niin että hän enää ei tuntenut mitään sääliä ihmisen kärsimystä
kohtaan, ajatteli vain itkun tukahduttaessa kurkkua, että ei ole mitään
asiaa maailmassa, jolle tulisi uhrata maalaus tai veistos tai kirja,
jota olisi vain jokunen kappale maailmassa. — Mitään sellaista asiaa
ei ole, jollei kenties lapsukainen, pieni, surullinen lapsukainen,
ajatteli hän.
Hän riemastui huomatessaan, ettei mikään hänen tuntemansa ollut
voimakkaampi tätä hänen tunnettaan. Hän ajatteli hienoja,
ruusunpunervia kasvoja jossakin maalauksessa, muisteli erästä
lasimaisen selkeää asetelmaa, hän ajatteli sitä yhä uudelleen huulet
raolla hengittäen, hänen oli hyvä olla sen selkeyden vuoksi. Sitten
hän muisti erään naisvartalokuvan kirkkaanpunaisen suun, rinnan hienon
hehkun, ja mutisi itsekseen: pelkkää tulta koko juttu, pitäisi langeta
polvilleen.
Hän muisti jonkin ihanan sinen, hiukan kellervän, valoisan ihonvärin,
jonkin puunrungon, jolla oli kirkas sininen läikkä, ja ajatteli:
— Mitäpä olisikaan sydän, helposti voisi näistä jonkin vuoksi sydämensä
reväistä rinnasta. Kokonaan jos voisi haihtua olemattomiin, ojentaa
kätensä, vaipua polvilleen, kaiken unohtaa, hävitä...
Hän tunsi koko rakkautensa taiteeseen heräävän jälleen, tunsi itsensä
onnelliseksi, naurahteli, soperteli itsekseen jotakin muistaessaan.
* * * * *
Kristian oli pari viikkoa ankarassa jännityksessä, hänestä oli
mahdotonta, että Maria tulisi ja kuitenkin hän tätä odotteli, teki
valmistuksia ja suunnitelmia.
Aivan odottamatta joutui hän sitten matkustamaan liikeasialle H:kiin.
Hän oleskeli kaupungissa pari päivää, ei erikoisemmin halunnut tavata
tuttavia, vaan kuljeskeli itseksensä, ja tällä kertaa hän omituisesti
viehättyi kaikesta. Hän vaelteli parina yönä kaupungilla, ja se alkoi
näkyä hänelle uudessa valossa, siitä tuli hänelle kaiken sen kaupunki,
mikä hänen mielessään liittyi Mariaan, mutta ei edes tämän kanssa
kuljeksiessaan hän niin ollut siihen mieltynyt. Hänelle oli sattunut
joskus ennenkin, että hän äkkiä oli alkanut jotakin paikkaa rakastaa,
vaikka ensin ei ollut siihen kiinnittänyt mitään huomiota ja oli
pitänyt vastenmielisenäkin. Päivällä hän ei siitä vieläkään pitänyt,
mutta öiset kävelyt häntä kiehtoivat.
Hän ei näillä matkoillaan varsinaisesti ajatellut Mariaa. Kun hän
koetti jälkeenpäin muistella, mitä hän oikeastaan oli ajatellut,
hän tuli siihen tulokseen, ettei ollut niillä mitään erikoisesti
ajatellut. Hänellä vain aina oli niillä riemukas tunne; hän saattoi
katsella mustana kiiltävää vesilätäkköä, puistokentän ruskeata hietaa,
louhimattomilla kallioilla kasvavaa ruohikkoa suuren ilon tuntein.
Usein katseli hän H-katua, kun suuret, keltaista valoa täynnä olevat
lamput ikäänkuin keinuivat pitkänä, matalana rivinä sinisen, hämärän
taivaan alla. Hänessä heräsi muistoja säkeistä, joita Marian huulilta
oli kuullut, ja hän toisteli niitä itsekseen.
Eräänä iltana hän huomasi katsahtaessaan sumuisesta kuusta pieneen
valaistuun talon numeroon, joka hohti kuin kirkkaansininen lyhty,
että numero oli samanvärinen kuin kuu. Se oli hänestä ihmeen selkeän
ja mieluisen näköinen, tuo numero portin päällä, juuri näin kun kuun
riekale oli aivan saman värisenä talon yllä. Hän tuli siitä hyvälle
mielelle.
Nykyjään hän oli iloinen myöskin lastenkodista. Siellä oli hänen
matkustaessaan ollut parikymmentä lasta. Hänellä oli ollut omituinen
tunne, kun hän ensi kerran oli nähnyt lapsiparven koolla. Se oli
hänestä kuin kirkassilmäinen lintuparvi. Hän oli ottanut nuo
pienet, valkeat kaulat, pienet vilkkaat päät, pienet kädet, pehmeät
pikkuruumiit suojelukseensa, sädehtivät, viattomat silmät katsoivat
häneen, hyvyys oli ympäröivä näitä lapsukaisia, hän oli ne pelastanut,
pelastanut pienet sydämet tykyttämästä ankarasti pelosta tai surusta.
Hän kummasteli, että hänen osakseen oli sellainen sattunut, hänelle
koko ihmiskunta vähäksi aikaa tuli vain tytöksi, joka pienin käsin
järjesteli nukentupaa, ja pikkupojaksi, jonka ensimmäinen liian
aikainen kieltäymys oli poistettavissa sillä, että hän laski sen käsiin
puuhevosen.
Hänen oli ihmeen hyvä ja rauhaisa olla. — Pieni, ihmeellinen osa
ihmiskuntaa on tullut minulle läheiseksi kummallisella tavalla, minua
ihmetyttää puhtaus ja rauha, joka huokuu pienokaisesta, joka nukkuu
maidosta kovettunut kaulus pehmoisen leuan alla. Jos kaikki keksisivät
lapset, luulen, että kaikilla olisi hyvä olla, ajatteli hän.
Tämä hänen riemunsa ei sellaisena kestänyt kauan, mutta hän muisteli
aina ihanana aikaa, jolloin hän kuvitteli iäksi miltei pelastaneensa
viattomat sydämet.
Sattumalta kohtasi hän eräänä iltapäivänä satamassa vaaleaihoisen,
suurisuisen, joka oli ollut hänelle vastenmielinen. Tämä tarrautui
heti kiinni hänen käsipuoleensa, osoitti ylen määrin ihastuvansa
hänen tapaamisestaan ja puhua hölisi lakkaamatta. Kristian ei hänen
ihastuksensa vuoksi kehdannut näyttää, ettei häntä sietänyt, antautui
keskusteluun, mutta tunsi vaikeaksi puhua tälle ihmiselle mitään.
He olivat yhdessä koko illan, tulipa toinen vielä Kristianin
huoneeseenkin. Kristian istuskeli ikkunanlaudalla ja tunsi ääretöntä
ärtymystä kuunnellessaan hänen puheinaan. Hänen mielipiteensä asioista
olivat kauttaaltaan matalia, hän oli typerä, usein vilahti hänen
puhuessaan esiin kateus, jota hän tunsi sitä tai sitä henkilöä kohtaan.
Itsetyytyväisenä käveli hän ympäri huonetta toistellen erään ravintolan
nimeä, hän toisteli sitä huomattavan mielihyvän tuntein nähtävästi
ihaillen tapaa, jolla sen äänsi; muuten ei nimellä ollut keskustelun
kanssa mitään tekemistä, hän vain toisteli sitä yhä uudelleen.
Hänen mentyänsä Kristian tunsi halveksivansa itseään senvuoksi, ettei
ollut kyennyt sanomaan hänelle, ettei hänen seuraansa sietänyt, vaan
oli alistunut siihen moneksi tunniksi. Hän oli tavattoman ärtynyt, ja
koko keskustelu palautui hänen mieleensä.
— Minun ei olisi pitänyt hänelle mitään vastata. Valheellinen,
raukkamainen, irstas hän on, minä sen hyvin tiesin. Sellaisena oleminen
on jo niin suuri rikos, että minun olisi pitänyt hänet piestä.
Terveellistä olisi hänen ollut muistaa, että hän kerran elämässään
sai selkäänsä vain alhaisen luonteensa vuoksi, kateutensa vuoksi ja
valheellisuutensa. Typeräkin on. Hyvyys on sekin älykkyyttä. Suuri
pahuus myöskin, mutta useimmiten asuu pahuus typerässä mielessä,
älykkäät pahat ovat turmeltuneita. Mitähän tästä sanottaisiinkaan,
onhan yksinkertaisia hyviä, mutta suuri, korkea hyvyys ehdottomasti
on älykkyyttä. Jalous kysyy älyä, tämäpä voisi tulla kiihoittimeksi.
Eikö ole samantekevä, mistä vaikuttimista hyvyyttä osoitetaan, vaikkapa
turhamaisuudestakin, ajatteli hän.
Viimeisenä kaupungissaolopäivänään Kristian sai kirjeen, jossa täti
ilmoitti Marian kanssa pistäytyvänsä hänen luonaan. Kirje oli jo vanha,
se oli oikaistu H:kiin, ja Kristianin valtasi levottomuus ja jännitys,
että he jo olisivat saapuneet, päivä ei ollut tarkalleen määrätty.
Hän oli saman levottomuuden ja innostuksen vallassa koko matkan ja
vielä asemallakin. Vieraat eivät kuitenkaan vielä olleet saapuneet.
Kristianin tunteissa Mariaa kohtaan oli miltei hänen itse huomaamattaan
tapahtunut muutos; vaikka hän odotti tätä levottomana ja jännittyneenä,
ei hän tuntenut häntä kohtaan sellaista kiihkoa kuin heidän viimeksi
tavatessaan, ei ajatellut pikkujalan suutelemista, hän tunsi vain
suurta iloa ajatellessaan, että saisi hänelle nyt kaiken näyttää.
Hän ei edes oikein muistanut, että hänestä vielä aivan äsken ennen
H:gin-matkaakin oli ollut äärettömän paljon tärkeämpää kuin kaikki
muu se, että Maria häntä rakastaisi ja että kaikki muu heti olisi
menettänyt merkityksensä, jos hän äkkiä varmasti olisi saanut tietää,
ettei ikinä saisi häntä omakseen.
Vielä Marian nähdessäänkin hän tunsi samaa riemukasta innostusta vain
siitä, että nyt saisi näyttää hänelle aatteensa osaksi toteutettuna.
Hän huomasi, että tämä oli tullut entistä kauniimmaksi; pani sen vain
aivan rauhallisesti merkille. Hetkisen hän tunsi sitten iltapäivällä
itsensä levottomaksi. He istuskelivat kuistilla. Hän katseli Marian
kaitoja hartioita ja hiukan litistynyttä, sisäänpainunutta rintaa, ja
hänet valtasi hetkeksi entinen kiihko heittäytyä hänen jalkoihinsa.
Se katosi kuitenkin miltei samassa, ja hän ajatteli vain, mahtoikohan
Maria muistaa noita iltoja H:gissä.