— Älä enää hypähtele syliin... minulla on vastenmielisyys. — Hyvä
Jumala, ajatteli hän itseksensä, mitä oikeastaan sanoinkaan, mitä nyt
tapahtuukaan! — Hän ei uskaltanut katsoa Mariaan.
Tämä oli vetäytynyt hiukan etäämmälle, hän rypisteli punaisella
kirjailtuja hihansuitaan, poskille oli kohonnut ohut puna ja silmät
olivat kurtistuneet. Hän alkoi äkkiä puhua. Sydämen kiivaan lyönnin
vuoksi kuului ääni pingoittuneelta ja vaikealta:
— Olkaamme vain hyviä toisillemme. Olkaamme hyviä toisillemme.
Tehkäämme lupaus siitä, vaikka tuntuisi ehkä lapselliselta lupauksen
tekeminen, mutta päättäkäämme, että olemme hyviä.
— Niin, se on merkitsevintä, aina olemme hyviä toisillemme, alkoi
Kristian puhua, astui Marian luo ja suuteli tämän käsiä. — Senvuoksi
hän noin kiihkeästi alkoi puhua, että aina olisimme hyviä toisillemme,
että juuri hänen sydämeensä sattui loukkaukseni ja hän oli vähällä
kiivastua, ajatteli hän, mikä lurjus olenkaan!
Sinä iltana he kävelivät pitkään ulkona. Kristian puhui aatteestaan.
Ilahduttaakseen Mariaa hän teki pikkuhuomioita.
— On kuin vaalean udun peitossa taivas, kuutamosta se niin hohtaa.
Tuon kulmauksen takana, kun sen kierrämme, näemme kuun. Tästä
näyttää sievältä, kun se näkyy muurien lomitse. Mistä johtunee, että
tätä katsellessani tulen ajatelleeksi narsisseja, kimpussa, hiukan
rutistuneita, jäykkiä ja hohtavia.
— Talvella usein ajattelin, olisin halunnut kulkea kanssasi
T-mäellä. Kun näen lunta, joka sinertää kuunsäteissä, tuo se
mieleeni saman riemukkaan tunnon, minkä jokin marmoriveistos, mutta
on ihastuttavampaa... Usein veistokset gallerioissa ovat hiukan
ruskettuneita, näen ne ajatuksissani hohtavansinisinä, läpikuultavina
lunta katsellessani, sanoi Maria. Hän oli yhä vakava ja puhui hiljaa,
ikäänkuin arastellen. Tätä ei Kristian koskaan ollut ennen hänessä
huomannut: arastelua. Se liikutti häntä.
Kärsäheinän valkeanharmaa kukka pisti esiin aidan alta katukäytävälle,
voikukkien rikkonaisten lehtien keskellä oli pyöreitä vihreitä nuppuja,
joissakin oli jo puoliksi auenneita keltaisia tupsuja, kadun päässä
oli auennut pieni ristikkoportti, joka hohti sinistä ilmaa vasten. He
tulivat rannalle.
— Minä pidän rikkaruohoista teiden varsilla, kivien koloissa ja
rakennusten seinämillä, voin miltei sanoa niitä rakastavani, sanoi
Kristian. Hän oli aina tuntenut erikoista mieltymystä juuri kaikkein
vähäpätöisimpiin ja arkisiin kukkiin, kärsäheinän kukkaan, ruusu- ja
solmuheinään, sellaisiin, jotka kasvoivat valkeassa kuumassa tomussa
tai piilossa viheriän, rehevän pensaan alla. Nyt hän kuitenkin puhui
etupäässä tytön vuoksi, innokkaasti haluten häntä ilahduttaa.
Pienet, pyöreät lehdet, ranskat varret keltaisen aidan luona,
jossa irroittunut maali törrötti terävänä, kadun pyöreät, tomuiset
mukulakivet, tummanviheriät, nuoret nokkoset tiilikivikasojen luona
lastauspaikoilla herättivät heidän mielissään viihtyisyyttä ja iloa.
— Enemmän, paljon enemmän voi rakastaa jotakin solmuheinän kukkaa
lautakasojen välissä, tai kulunutta ruohoa, joka pistää esiin kallion
juurella, karkeita nokkosen lehtiä, kuin hohtavaa narsissikimppua
kuunvalossa, mistä se johtunee, sanoi Kristian jälleen. Tällä hetkellä
hänestä todella tuntui viehättävimmältä kaikki, mikä oli hänen
ympärillään.
— Minä olen eräänä kesänä eniten rakastanut peltokaaleja, savisessa
maassa kasvavia, punertavia. Jos en olisi auringon laskun aikaan niitä
ensi kerran nähnyt, en varmaan olisi niin alkanut niitä ajatella.
Usein kuljeskelin niitä katsomassa syyskesästä pienellä jätemaalla
rakennusten välissä, laitakaupungilla, jossa niitä kasvoi. Rakastaisin
hohtavaa narsissikimppua, mutta rakastan niitäkin. Usein vieläkin niitä
ajattelen, sanoi Maria katsellen isoa, harmaata lehteä ruohikossa,
siltä kieri juuri pisara maahan.
Oli tullut kylmä. Maria oli jollakin tavoin etääntymässä hänestä, tunsi
Kristian, hän puhui hänelle niinkuin ennenkin, mutta hänessä oli jokin
uusi lempeyden vivahdus, joka johtui siitä, että Kristian äsken oli
häntä loukannut ja hän oli loukkauksen kärsinyt edes näyttämättä, että
oli loukkaantunut.
— Maria, Kristian pysähtyi, minä loukkasin äsken sinua, älä anna sitä
minulle...
Kristian ajatteli, kuinka voisi sanoa niin, ettei Mariaa jälleen
loukkaisi, oli jo jättää puheen kesken, mutta ärsyyntyi sitten
jälleen Marian lempeydestä ja sanoi: — älä anna sitä minulle anteeksi
tuolla tavalla, ymmärräthän, tuolla tavalla ylevästi säälien niinkuin
jollekin, joka on tehnyt sinulle oikein pahasti, en tarkoita, etten
olisi tehnyt pahasti, mutta älä anna minulle sillä tavalla. Minä en
osaa selittää, mieluummin älä laisinkaan anna anteeksi.
Kristian oli kiukustunut itseensä. Kun Maria sitten sanoi lempeästi
ihmetellen:
— Enkö minä saa antaa sinulle anteeksi? raivostui hän ja sanoi
kuohahtaen:
— Et sillä tavalla, sillä tavalla, ymmärrätkö. Minä olen mieluummin iän
kaiken syntinen silmissäsi.
Maria ei vastannut tähän mitään: Soma pieni portti tuolla, sanoi
hän. — Täällä on jokin kadunkulmaus, pieniä puutaloja, matalia,
vihertäviä, N- ja P-kadun kulmaus, siinä kuutamo näyttää kauneimmalta,
pitäisi sinulle näyttää, minä en täällä ole sinulle oikeastaan vielä
mitään näyttänytkään... Vilkaistessaan ylös Kristianin punaisiin,
suuttuneisiin kasvoihin hän äkkiä puristi kätensä nyrkkiin, seisahtui
Kristianin eteen ja sanoi raivostuneena:
— Minä vihaan sinua, minun pitäisi muuttua, muuttaa koko olemukseni
laatu, sinä loukkasit minua, anteeksiantoni ylpeyttäsi loukkaa. Minä
vihaan sinua, olet paha ihminen, sait minut raivostumaan, ja nyt olen
minä vuorostani sinua loukannut. Sinä raivostutat minua.
— En tahdo, että osoitat ylevyyttäsi minulle, sanoi Kristian, en tahdo
sitä. Ehkä sinä et ymmärrä, siitä se johtuu, että sinua rakastan,
senvuoksi en tahdo, että olet minulle ylevän hyvä ja anteeksiantavainen.
Hän otti Marian kädet, pusersi sormia ja sanoi: Rakastan, rakastan,
senvuoksi et ymmärrä. Vaaleansinistä suonikimppua kaulallasi,
sormenpääsi punerrusta, kenkääsi.
Kristian seisoi hurjan näköisenä ja miltei sammalsi. Maria katseli
häntä ensin yhä vihasta kovettunein kasvoin, sitten hänen ilmeensä
pehmeni ja viimein herkistyi aivan. Hän pujotti kätensä Kristianin
käteen ja näytti äkkiä olevan viattomasti hyvillään, mielissään
Kristianin purkauksesta. Hän puheli lakkaamatta koko ajan, kun he
kulkivat kotiin, oli säteilevän iloinen ja hiukkasen ylimielinen.
Kotiportilla suuteli Kristian hänen kättänsä hyvästellessä, ja Maria
oli juhlallisen näköinen ja nyökkäsi arvokkaasti.
— Kuinka hänelle aina tulenkaan sanoneeksi! ajatteli Kristian, aina
kiihdyn. Miksi nytkin suonikimpusta puhuin ja sormen punerruksesta,
miksi olenkaan tällainen? Silmiensä loistetta rakastan ja kyyneliä.
Enkeli hän on, hehkuvasilmäinen, minä häntä rakastan. Onnellinen
ihminen, huudahti hän itsekseen.
Hän tunsi todella olevansa onnellinen. Alkoi huoneessaan kävellä
edestakaisin, ajatteli kaikkea ja huomasi tosin Mariaa eri tavalla
rakastavansa kuin oli luullut, kiihkeällä ja kummallisella tavalla,
jollaisesta ei koskaan ollut uneksinutkaan. Hänet teki hiukan
levottomaksi se, että hän oli tullut sanoneeksi suonikimppua ja sormen
punerrusta, se hävetti häntä yhä hiukan.
* * * * *
Eräänä päivänä kohtasi hän kävelyllä Liisan. Hän muisti, kuinka oli
tämän silmiä ajatellut, ja tunsi kiusallista noloutta, muisti senkin,
kuinka oli tahtonut näyttää, ettei ollut tavallinen ihminen, ja oli
alkanut reklaamikuvasta puhua. Koko aika, jonka hän oli silloin
kaupungissa viettänyt, tuntui unentapaiselta ja epämieluiselta.
Liisakin tuntui olevan hiukan hämillään. Kristian kertoi hänelle
lastenkotihankkeestaan. Liisa sanoi siitä sedältä jo kuulleensa. Muuten
ei hän sitä osoittanut ihmettelevänsä, eikä sanonut ajatustaan siitä.
Hyvästellessä tuntui Kristianista, että Liisa jollakin tavalla kuului
ihmisiin, jotka hänestä puhuivat, viettivät hiljaista elämää ja hänen
toimiaan paheksuivat jossakin suhteessa.
Oleskellessaan viimeisiä päiviä kaupungissa hän tuli tavanneeksi
erään entisiä tovereitaan, sen joka oli sanonut, että »hän vieläpä
menisi marmoripalloja hiomaankin ja hän ensiksi ja sekuntiakaan
arvelematta menisi». Tätä hän ei ollut tavannut sen jälkeen. Nyt
Kristian tunsi häntä kohtaan heti suuresti lämpenevänsä, innostui ja
tuli iloiseksi. Tämä tarttui toiseenkin, siten heidän tapaamisensa
muodostui sydämelliseksi kuin vanhojen ystävien, vaikka kumpainenkaan
ei varmaankaan toisesta muistanut muuta kuin tuon keskustelun. Kristian
oli näinä aikoina miltei aina hiukan raskasmielinen. Hän tiesi sen
johtuvan Mariasta ja koetti sen ajatuksen valtaamana — se oli tullut
aivan äkkiä —, että tämä ei hänestä lainkaan välittänyt, hänestä
irroittua. Hän näki tyttösen aina ajatuksissaan, hän muisteli hänen
pieniä jalkojansa, ihania, palavia silmiään, hänen usein kiihtyvää
hengitystään ja kosteaa kättään. Eräänä iltana istui Kristian tuon
toverinsa kanssa huoneessaan. Kristian leikitteli kynäveitsellä ja
ajatteli: Kuinka näenkään hänen silmänsä edessäni, luomen hienon,
kostean juovan, ripset, kärjistä toisiinsa sotkeutuneet, mustat ja
ohuet. Jalkaansa muistelen ja käsineitten pyöreitä nappeja, senkin
muistan, mistä napista oli emalji irroittunut...
He puhuivat kielikysymyksestä, kirjallisuudesta ja lastensuojeluksesta.
T:nen halusi antautua lastenlääkäriksi. — Sairaan lapsen nähdessäni
minut valtaa tunne, että haluaisin olla suuri lääkäri, ihmelääkäri,
sanoi hän. Hänessä oli kuulasta murhemielisyyttä, hän oli usein
synkkä ja omituisen avuton hyväsydämisyydessään. Hän muistutti paljon
Kristiania itseään.
Hän innostui kovin Kristianin aatteeseen, tämä itse oli viime aikoina
tuntenut sen tulleen vain tehtäväksi, hyväksityöksi, jonka hän halusi
suorittaa.
— Minä en voi nähdä, että lapsukaiset palelevat. Joskus näkee pojan
ja tytön, viisi-seitsenvuotisia, kuluneesti, köyhästi puettuja, liian
ohuissa vaatteissa, pojan housut ja takki liian pienet, tyttönen
paikatussa, siistissä takissa, kaikki siistiä; lapsukaiset hyvin
vakavan näköisiä, juhlallisia, menevät pyhäkouluun tai viemisille,
käyttäytyvät sievästi. Pojan on vilu, mutta se ei sano mitään, on
hiljaa kasvot sinervinä, on kiltin ja tottelevaisen näköinen. Sellaiset
minun tekisi mieli ottaa syliini, lämmittää, repiä vaatteistani
lämmikettä, sanoi Kristian.
Hän istui pää käsien varassa, yhä veitsellä leikkien. Hän tunsi halua
heittäytyä ryntäilleen pöydälle, toistella Marian nimeä. Hänestä
miltei tuntui mahdolliselta, että tämä ilmestyisi hänelle näkynä,
loistavasilmäisenä, keveästi hengittävänä, ilmestyisi hänen viereensä,
ja hän saattaisi suudella arasti hengähtävää suuta...
T:nen oli häntä katsellut ja astui hänen luokseen pannen kätensä hänen
hartioilleen.
— Oletko sinä joutunut... se voi olla vaikeata, puheestasi äsken
luulin...
Kristian ravisti hänen kätensä pois olkapäältään.
— Ei se ole sitä. Minä olen koko illan ajatellut tyttöä, heikosti
hengittelevää, sinerväohimoista, hänen pienen jalkansa haluaisin ottaa
käteeni. Mikään muu ei minusta tunnu miltään. En saa unohdetuksi.
Lapsiakin ajattelin, ja senkin tunsin mitä sanoin, mutta koko ajan
tyttönen on edessäni ja häntä kaipaan.
Hän oli puhunut nopeasti, suu itkuun vääntyneenä ja raivostuneen
näköisenä. Nähtävästi häntä ärsytti ja hävetti se, mitä oli juuri
sanonut.
— Hän ei sinua rakasta, sanoi T:nen.
— Hän on lapsi, säihkyväsilmäinen, yleväsydäminen, 16-vuotias lapsi,
sanoi Kristian. Kuulehan mitä sinulle sanon, hän on yleväsydäminen.
Oletko koskaan rakastanut jalomielistä, harvinaisen jalomielistä,
älykästä, leimahtavaista? Sellaiset eivät rakasta sinua tai minua,
he rakastavat aatteita, runoutta, ihmiskuntaa ja kohtelevat sinuakin
ihmiskuntana ylevästi, suuripiirteisesti, jos rakastavat, rakastavat
lurjuksia, kuta ylevämielisempi on, sen helpommin rakastaa lurjusta
hehkuvasti ja sillä rakkaudella, jota hän sinun tai minun rinnallani
ei ikinä opi tuntemaan. Vain sitä sellainen saattaa sydämestään ja
intohimoisesti rakastaa, joka hänelle tuottaa kärsimystä, vaatii yhä
uusia uhrauksia, ei hänen ylevyyttänsä ymmärrä.
— Eivät ylevämieliset lurjuksia rakasta, vimmastuvat ja kavahtavat
pienintäkin alhaisuutta, sinä olet kiihoittunut ja liioittelet —
16-vuotias rakastaa aatteita ja runoutta ehdottomasti aina enemmän
kuin sitä, joka hänen kanssansa niitä rakastaa, mutta muuttuu,
muuttuu. Ihanaa on sellaista ylevämielistä rakastaa. Leimahtava,
hehkuvasilmäinen rakasti minua, enkähän ole lurjus, vaan tavallinen
ihminen. Hän minut sai lapsia ajattelemaan. Olisimme yhdessä tehneet
paljon, kun piillyt keuhkotauti puhkesi. Ajattelin voitavan pelastaa,
rukoilin, hän kuihtui pois käsistä. Enkä minä unohda. — T:nen oli
puhunut tasaisesti, hiljaa; lopussa ääni kävi kirkkaaksi niinkuin
itkussa ja hän kääntyi pois.
Kristian oli omaan suruunsa niin uppoutunut, ettei toisen murhe hänessä
herättänyt muuta kuin pienen, heti häviävän tunteen häivähdyksen. Hän
ajatteli:
En unohda tyttöstä. Sen tiedän, ettei hän minulle koskaan herää.
Helpompi olisi ollakseni nuoren, vihannan nurmen alla nukkujaa
ajatellessani, hentokätistä, kiiltävän ruohopeitteen alla nukkujaa.
— Usein kun ruohot ovat nupulla, heikot, vaaleanpunaiset pilvet ovat
likellä puiden latvoja, ajattelen häntä. Ajattelen, minkälainen olisi
ollut, ja viihdyttelen mieltäni kuvittelemalla hänen vaatteitansa,
kaulustansa muistellen ja käsineitten väriä, puvun ruusuketta. Kerran
hänellä oli pienet siniset kengät, muistan — oli sohjoa, hän vilkaisi
niihin ja hätäytyi. Olimme E-kadun kulmassa, näen muistissani selvästi
kadun sellaisena kuin se oli, kun katsoin sitä ylös: kirjakaupan isot,
mustat kirjaimet, jonkin rohdoskaupan sinisen ristin, joka leimahti
aina väliin valoisaksi, myymälän ikkunan, jossa oli ihojauherasioita
— siroja, keltakukkaisia, vaaleanvihreitä. Hän katsahti kenkiinsä, ne
olivat kovin ohuet ja siniset, katsahti niihin hätäytyneesti, autoa ei
ollut lähimailla ja me saimme ajurin. Rattailla hän pyyhkäisi pienellä
untuvatukolla pari kertaa kasvojansa. Muistan kaiken: vaaleanviheriän
ihojauherasian, untuvatukon ja sen kuinka hän pyyhkäisi sillä pari
kertaa leukaansa ja poskiansa ja hiukan hymyili, sormenpäissä
untuvatukko, jossa oli pieni, vaaleansininen silkkinappi. Ääni oli
hauras, oli jo silloin hiukan sairas, hän hymyili somasti ja yskähti
hiukan, sormenkärkeen lennähti silloin pieni veripisara, sen hän
minulta salatakseen pyyhkäisi tukkoon. Tätä en unohda: sormenkärjissä
pieni untuvatukko, kulunut, hiukan nuhrautunut, silkkinappi pikkuisen
veressä, hän vain hauraasti naurahti ja silloin alkoi yskittää.
Katsahti minuun kirkkain silmin ja naurahti.
T:nen oli istunut sormenkärjet polvilla; hän katseli ikkunasta ulos
ja puheli miltei itseksensä, nähtävästi hän ei ajatellut Kristianin
kuuntelevan. Aluksi ei tämä ollutkaan kuunnellut, mutta oli vähitellen
unohtanut itsensä ja alkanut kuunnella ja lopulta oikein antautunut
kuunteluun. Hän näki ajatuksissansa Marian ja toisteli mielessänsä:
pieni verinen untuvatukko sormenkärjissä, yskähti, naurahti hiukan ja
katsoi kirkkain silmin. Ei Maria, hän oli terve, raikas nuppunen, soma,
vaaleanpunainen nuppunen, eikö senvuoksi ollut samantekevä, vaikkei
hän häntä koskaan saisikaan, kun tämä vain olisi onnellinen, olisi
olemassa, olisi kaikki hyvin.
Kristian sai jotenkin järjestetyksi niin, että T:nen suostui tulemaan
hänen luokseen joksikin aikaa; hän vainusi hiukan, että tämä oli köyhä.
He matkustivat yhdessä. Marian piti sinä kesänä matkustaa tädin kanssa
kylpylaitokseen, ja sieltä tullessa he poikkeaisivat Kristianin luo
erään huvila-asian vuoksi. Täti ajatteli myöskin hiukan lastenkodin
johtajattaren tointa. Muuten Kristianista tuntui nyt samantekevältä,
tulisiko hän sen ottamaan, sillä Maria tulisi joka tapauksessa
viettämään talven kaupungissa setänsä luona, hän ei tulisi olemaan
hänen lähellään niinkuin hän oli kuvitellut.
* * * * *
Kristian kahlasi vedessä puolisääreen. T:nen oli rannalla, hän oli jo
pukeutumassa. Vesi oli kirkasta, matalaa, rantaäyräällä oli runsaasti
vaaleanpunaisia koiranputkia.
Kristian tunsi mielensä iloiseksi kiivetessään vedestä. Hän oli aina
rakastanut jokea, kun se solui arkisena, harmaana ja pyörteissä
valoisten niittyjen ja pienen metsikön läpi; paikoin oli se musta,
pohja täynnä ruostunutta romua ja lasinpalasia. Kristian katseli usein
myymälänikkunasta jokea, kun se kiiti sinisenä, hennonvihreitten
ruohojen hipoessa sen pintaa. Hänestä oli oudon viehkeätä sen
vieno, harmaa vesi, jossa oli suon liejua ja jossa uinuivat pienet
vihreänvalkeat lumpeet, kallioitten kohdalla, juuri siinä missä koski
alkoi, niitten kallioitten alla, joilla maaten hän oli Marialle
kertonut ruusupensaasta.
T:nen oli oleskellut hänen luonaan pari viikkoa. Hän oli intohimoinen
kukkien ystävä. Hän ei rakastanut ainoastaan terää, hienotuoksuista,
sirorakenteista, ihananväristä, vaan hänestä lehdetkin, kellertävät,
harmaat, olivat ihastuttavia. Hän oli hienosielu, lempeä,
vaatimaton, nöyrä kaikessa muussa paitsi milloin tuli puhe hänen
lääkärinkutsumuksestaan. Hänen rakkautensa pieniin eläimiin, lintuihin,
hyönteisiin, hiiriin teki hänet kaunopuheiseksi. Hän puhui kiihkoisasti
ja hellästi lintujen kirkkaista silmistä, kukan hohtavasta kuvusta. Hän
oli kaikkialla luonnossa näkevinään hohtavakasvoisen, ihanasilmäisen
Kristuksen, joka kaikkein suurimmalla hyvyydellä lähestyi toivottomia
ja kärsiviä. Iltataivasta vasten kuvastui hänelle valkeahameinen,
kumartuva Kristus, joka hohtavilla sormillaan poimi kuihtuneen korren
tieltä, hän näki tämän säteilevien käsien koskettavan nääntyneitä
silmiä tai kohottavan uupuneen eläimen päätä. Hän eli jonkinlaisessa
ainaisessa hyvyyden hurmiossa. Usein innostui hän hehkuvasti puhumaan
luonnon viattomuudesta:
— Se juuri, että eläimet lapsina eivät ymmärrä ihmistä pelätä, minua
liikuttaa. Kun otan hiirenpoikasen käteeni ja se ei minua pakene, vaan
alastomina, pehmeillä jaloillaan takertuu sormiini ja ruusunpunaisen
ruumiinsa, joka monesta on niin iljettävä, painaa kämmeneeni, tunnen
suurinta liikutusta ja hellyyttä siitä, ettei se minua vihollisekseen
käsitä. Eivät linnunpojatkaan, saavat olla aika isoja, ymmärrä pelätä,
tarrautuvat kiinni sormiin hädissään, aivankuin lapsia ovat.
He kuljeskelivat yhdessä metsässä, kiipesivät harmaiden aitojen yli,
jotka ympäröivät niittyjä, kuljeksivat suurten, viheriälehväisten
puiden alla, rinteellä, missä oli harmaita petäjänrunkoja, pölyisiä
hämähäkin seittejä puiden välissä ja ilma kuivaa, tummansinistä
ja tomunhajuista pienien katajapehkojen ympärillä, tai kiipesivät
harjulle, missä ilma oli kosteata, sammalentuoksuista, neulasten
raikkaudesta kirpeää ja tummanviheriää. He makasivat mättäällä, josta
löysivät uunilinnun lämpöisen pesän ja piipittävän poikueen.
Kristian ihmetteli itsekseen, että saattoi niin iloita, mutta tunsi
itsensä onnelliseksi ja huomasi T:senkin viihtyvän hyvin. Tuon H:gissä
vietetyn illan jälkeen eivät he olleet puhuneet sentapaisista asioista,
he karttelivat niitä kumpikin ja olivat siitä toisilleen kiitollisia.
Sen sijaan riitti heillä paljon puhetta yleisistä asioista, josta he
usein ankarasti kiistelivät. Lastenkotirakennus oli tekeillä. Vaikka
ei kumpainenkaan paljon asian käytännöllisestä puolesta ymmärtänyt,
kiipesivät he usein iltaisin mäelle. He keskustelivat väliin myöhäiseen
yöhön, lueskelivat Kristianin kirjastossa tai kuljeskelivat metsässä.
Eräänä iltana he olivat kävelyllä haassa. T:nen makasi mättäällä kasvot
painettuina hienoihin, valkoisiin kukkiin ja sammalen tihkuvaan,
pisaraiseen nukkaan. Kristian lojui kiiltävää, sinisenharmaata puun
runkoa vasten; hän toisteli puoliääneen säkeitä: And she forgot the
stars... T:nen keskeytti hänet äkkiä: Nämä kukat, valoiset, kosteat,
tuovat mieleeni hänen jalkansa, vaikka en koskaan nähnyt niitä
paljaina, vaan aina soman, pehmoisen, hiukan rypistyneen kengän lävitse
niitä kosketin.
Kristiania hämmästytti T:sen ilme, kasvot olivat ikäänkuin hyvin
hiljaiset, aivan rauhalliset ja kuitenkin samalla hirvittävän
surulliset. Hän lojui yhä mättäällä, ääni kuului valittavalta: Mitä
minulle merkitseekään mikään, kun hänen suunsa ei milloinkaan enää
keveästi henkäise kukan valkean ja punaisenkirjavan terän kupuun,
hänen silmänsä eivät säteile, pientä, arkista kaulusta ei enää tarvita
leuan alle. Tähtinastoilla koristetun arkun, peitesametin saatoin
nähdä, saatoin tunteeni kestää, mutta nyt muistan läpikuultavan nenän,
hennon suun, ja se saa mieleni sortumaan. Nenäkin oli aivan hento,
läpikuultava, siinä päällä poikittainen suoni kuin lapsella.
Kristian tunsi tuon haaveellisen tuskan omituisesti lävistävän
sydämensä, se oli niin samanlaista kuin hänen omansa, että hänestä
tuntui miltei kuin hän itse olisi vaikertanut Marian kuoltua, kuin
mättäällä makaava mies olisi ollut hän itse. T:nen puhui yhä kuin
houreessa: — Kukat tuovat hänet mieleeni, ruusua katselen ja heti
muistan hänen hohtavat kämmenensä, jäsenten punerruksen, lävähdän
hehkuvan kuumaksi ja suutelen teriä. Tämä on raukkamaista.
Kristian pysähtyi ajattelemaan: Toiselle en osaa mitään sanoa
lohdutukseksi. Hänen pienet sormensa saan nähdäkseni ja leuan. Kauheata
olisi noin kadottaa. Ei mitään enää olisi. Käyntejä haudalla, mauttomia
ristejä ympärillä ja keltaista hietaa, kivipatsaita... Suloista
pikkujalkaa ei enää olisi.
T:nen nosti hiukan kasvojansa: — Minulle tulee tällaisia puuskia,
varsinkin kun näen sinun Mariaa ajattelevan, säkeitä toistellessasi
ajattelit. Minusta tuntuu murheelliselta ajatella häntä ilman pieniä,
arkisia seikkoja: kenkiä, sukkaa, että hän on eteerinen, henkiolento,
on minun katkera ajatella. Toivoisin hänellä vielä olevan rypistyneen
kengän, harsoliinan, pienen päähineen.
— Minä usein ajattelen Marian käsineitä, me toivoisimme vain,
että he olisivat meille läheisempiä; pienet arkiseikat, että hiha
on repeytynyt, kaulus hiukan nuhraantunut, tekevät heidät meille
todellisemmiksi. Usein saatoin tuijotella mustepilkkua sormessa tai
neulanpiston jälkiä ja olla niistä iloisempi ja enemmän niitä rakastaa
kuin hymyä tai hänen silmiensä välkettä.
Kristian halusi sanoa jotakin, joka olisi toista lohduttanut, mutta
pelosta, että olisi toista lohduttelullaan vain ärsyttänyt, kenties
loukannutkin, vaikeni. Hän oli itsekin joutunut T:sen puheista
tuskalliseen ja levottomaan mielentilaan. Hän sulki silmänsä ja tunsi
murhetta ajatellessaan, että Mariaa nyt ympäröi raa’an sininen ilma,
puut, joiden lehvissä rauskahteli suolainen tuuli, erilainen maailma
kuin se, missä hän oli, että Maria otti vastaan erilaisia aistimuksia
kuin hän.
Saman tunteen vallassa hän oli vielä iltapäivällä kuljeskellessaan
puutarhassa. Hän pysähtyi, katseli porkkanapenkin hienoja lehtiä ja
tomuista harmaata savea ja ajatteli, että Maria oli hänet unohtava,
että hän oli alkava tuntua tästä vieraalta niinkuin hienossa, harmaassa
ilmassa suhisevat puunlatvat ja yksinkertaiset värit loistavapilkkuisen
meren värien rinnalla.